VIIDESTOISTA SANAKOLINA

Jussi Punnitun mökkihän, kuten tietty, oli Sakarin joukon tienvarrella.
Ei ihme, että Sakari, jota Punnittu oli hulluksi haukkumalla niin
verisesti loukannut, halusi joukkoineen poiketa mökkiin. Pieni
kostonaikomus hänellä lie ollut.

Ja mökissä jatkuivat yhä ne samat, Sakarin lähetystyön aikaansaamat
surulliset olot. Ties-herra, miten isot sakot tuomitaan, ja ei se ole
elämä leikkiä, jos ainoat lehmät sakoista viedään. Ei ihme, että Maija
myötäänsä juonitteli ja Punnittu itse oli synkkä.

Niinpä nytkin, oli riidelty aika hanakasti. Maija veisasi virttä
hartaasti, vaikka ei hän ollut jumalinen. Ilkeyksissään,
katkeroittuneena, hän siinä nyt miehensä uhalla sanaa viljeli. Punnittu
itse tupakoi synkkänä, kumarassansa.

Veisuu lakkasi. Kello-pahainen lyödä tikkasi kerran. Puoli-kahta se kai
siinä, ikäänkuin tipautti. Rukkiansa varaten Maija silloin, kuin muka
itsekseen muristen, juonitteli, nurkuen:

”Lentää tuo tuokin kello ja lyö ja tiputtaa... Mistä tuolla sitä
tiputtamistaan ja lyömistään riittäneekin ... vaikka ei tässä
ihmisilläkään ole kohta mitä suuhun panna.”

Mutta nyt suuttui Punnittu ja ärähti:

”Mitäs rälläsit ja sitä kieltäsi soitit ja läklätit!... Haukuit viisasta
hulluksi...”

Mutta Maija päättikin osoittaa nyt ilkeyttä siten, että vaikeni.
Ensikertaa hän niin teki. Jos mies olisi nyt miten riidellyt, niin ei
vain hän olisi sanaakaan hisahtanut. Kiivaasti hän polki rukkia,
muikisti suutansa ja veti otsanahkan ilkeään kureeseen.

Ja Jussi Punnittu siitä vaitiolosta rohkaistuikin, alkoi piippu ikenessä
vihaisesti jurata. Hän jurnasi:

”Sitä kieltä ei olisi tarvinnut Herran sinulle suuhun antaa, vaan sen
sijaan viisautta jonkun tipan päähän.”

Mutta ei ääntä eukosta. Ilkeääkin ilkeämpänä kurtisti se vain
otsanahkaansa ja polki rukkia että hurisi. Jussi Punnittu jo mulkoili
häneen epäluuloisena. Hän jatkoi vihaisena:

”Vaikka olisi kana jonkun tipan päähäsi jotain päässä pidettävää
viisaudeksi tipauttanut, niin hoilaisit sen kielesi, jotta se ei joka
paikassa sotkisi.”

Taas hän katsahtaa muljautti, mutta ääneti ja ilkeänä vaikeni rukkia
polkeva eukko. Alkoi jo suututtaa moinen ilkeys.

”Sillä kun kellä ei ole älyä ja viisautta päässä, niin sen kieli lentää
kuin sittapörö päänsä seinästä seinään ja hornaa kaikki asiat!”

Yhä ilkeämmin kurtisti eukko otsanahkaansa, polki rukkia ja vaikeni kuin
muuri.

Eikä mies voinut enää moista ilkeyttä ja piruutta sietää. Hän ikäänkuin
raivostui ja huusi:

”Senkö hiiteen sinulta on se kieli hävinnyt, kun et enää saa sanaa
suustasi irti!”

                                                  ⸻

Mutta silloin tapahtui odottamatonta. Sakarin neuvosta oli
nelikymmen-miehinen joukkonsa koonnut matkan varrella kaikki
sianporsaat, ja kullakin porsas, joillakin kaksikin porsasta kainalossa,
syöksyi nyt hurja, iloinen joukko johtajansa johdolla mökkiin.

”Punnitulle porsaat!” komensi Sakari ja oitis piti mökissä iloa
neljäkymmentäneljä iloista ja viatonta porsasta. Joukko nauroi,
riemuitsi ja nautti.

”Häh Jussi Punnittu!” ilkkui loukkaantunut Sakari.

”Hyvä isä!” siunaili Maija kauhuissaan ja Punnittu itse koki
hiivittäytyä hänen suojakseen. Sakari sai nyt ynseän, loukkaantuneen
profeetan hengen ja ryhtyi ihan saarnaamalla ja kehumalla ansioitaan
todistamaan, puhui niistä ylpeänä, mökin väelle kostonhaluisena, itseään
ylentäen. Hän kerskasi:

”Sillä minä kuoletin ensin oman viisauteni ja lähdin sitten
profeteeraamaan ja saarnasin ja humusin siinä suuressa Beliaalin
kaupungissa sen kansan viisauden paljaaksi, niin että se oli niinkuin
kynitty kana. Seelaa, Jussi Punnittu!”

Punnitun väestä tuntui koko maailma pimenevän. Sakari jatkoi, kuin
saarnasi:

”Seelaa, Jussi Punnittu, sillä vaikka totuus yleensä on karvas ja tekee
elämän happameksi ja miehen hahmon muikeaksi niinkuin vanha ämmä ja
ikäloppu emäntä, niin en minä kuitenkaan voi olla itsestäni
todistamatta, että minä kynin Beliaalissa viisauden.”

”Herrasiunaa!” hätäytyi jo Maija, mutta kiivaasti keskeytti, tenäsi
Sakari:

”Elä keskeytä eukko!”

Ja kuten profeetta hän voimalla todisti:

”Minä en kehu, vaan ainoastaan ilmoitan ja todistan, sillä oma kehu on
laulava sittiäinen, joka päänsä seinään paiskaa ja jonka satakielilaulu
nurinymmärretään oman olevaisuutensa tähden. Ja siksi minä en kehuja
puhuen sitti-pöröllä aja, vaan ainoastaan ansioni ilmoittaen todistan,
että minä viisauden voimallisesti kynin.”

Hän oli täynnä henkeä ja voimaa ja todisti:

”Ja koska siis viisaus jo kynitty oli, niin minä toin sisälle uskon ja
sanan, ja niin koko Beliaali pelastettiin, sillä kansa kuuli minua
niinkuin Niinive Joonasta. Ja niin istuvat vaimot siellä nyt uskon
istuimella, niinkuin hautova kana, joka siivillään munansa maailmalta
peittää ja on, niinkuin hurskas neitsyt, sillä taitavalla
uskon-silmäyksellä ynseä kaikkinaiselle synnille ja kukon hempeydelle,
ja ainostaan pyrstösulkiaan siellä takana hiljaisuudessa hieman
lekauttaa ja lipauttaa, niinkuin taidon merkiksi ja ymmärryksen
salaiseksi vihjaukseksi... Häh, Punnittu?” ilkkui hän voitokkaana.
Onneton, pelästynyt Punnitun pariskunta istui kuten Niinive tomussa ja
tuhassa ja ymmällä tämän kiihkoisan, saarnaavan profeetan edessä. Sakari
yltyi, ihan uhitteli:

”Niin että entäs vielä sana uskon lisänä! Häh?”

Ja hän aivan julisti:

”Niin että minä Beliaalissa väkevöitin kansan sanalla, sillä minä
suitsin ja satuloin sanan niinkuin sotaorhin, jolla Beliaalin miehet
karkaavat niinkuin Herran Seebaotin nimessä, sitä kavalasti toimivaa
viisautta vastaan, etteivät sen työt pääsisi hiljaisuudessa nousemaan
näkyviin, niinkuin pöröt pimeydestä päivän valoon. Ja niin on sinunkin
viisautesi, Jussi Punnittu, minun toimestani uskon puntarilla
punnittava. Häh, Punnittu?”

Maija ihan vapisi.

”Ka ... eipä tässä mitä erikoista punnittavaa ole... Kevyt-tekoisessa
viisaudessa”, yritti jo Punnittu sovitella, mutta yltyneenä tenäsi
Sakari:

”Elä sotke... Elä sotke, Punnittu sillä ... ennenkun ehtootähti nousee
ja vaimo niinkuin ihana Kerubiimi miehelle ilmestyä tahtoo, niin otetaan
sinun viisautesi niinkuin kynttilä vakan alta ja asetetaan niinkuin
Baalin pappi, kaiken kansan eteen, että se viisaus nähtäisiin, niinkuin
vanha ja hapan vaimo, joka poskimaalilla ja hipiäjauholla itsensä siinä
Beliaalissa portoksi koristi ja niin kansan ja kaupungin petti.”

Kamalaa, Sakari oli aivan uhmaava. Hän uhitteli:

”Sillä parempi olisi sinulle, Jussi Punnittu, ollut jos sinä hirviän
viisautesi kaulaan kellon ja pahan hajusi kaulaan kalistimen laittanut
olisit, sinun lähimmäisesi tähden. Mutta nyt se on jo myöhä, sillä
armonaika on lyhetty. Voi sinua siis, kauhian viisautesi tähden! Mutta
minä kilvoitin ja voitin!”

Ja hän selitti sen voittonsa, uhitellen:

”Minä perustin sanalla ja suupielilläni sen suuren ja kovakilvoituksisen
kolistealaisseurakunnan, joka ei sitä kauheaa Horttanaisen härkääkään
pakoon mökin katolle kiipeä, vaan turpeana minun nimeeni uskon turvissa
istuu... Ja minä saarnasin suustani kolistealaisen uskonsuunnan,
niinkuin suusta puhalletun kyyhkysen, ja siksi loppui jomotus ja
vaiva... Veisatkaamme!” käski hän äkkiä papillisesti joukkoansa. Porsaat
iloitsivat kuin kottaraiset, ja niin veisasi hän edellä ja harras, altis
joukko mukana:

”Pois jäsenist’ on kolotus
ja sielusta myös jomotus.
Nyt sydämessä, rauhassa,
sen vahvan uskon turvissa,
kuin pienet porsaat iloitsee,
tai kottaraisna riemuitsee,
vain ilo, usko, onni.
Ja Horttanaisen sonni
nyt puskea ei niitä nää,
se julma sarvipää.”

Mökissä tuntui ihan taivaallinen ja kirkollinen tuntu ja olo. Hän oli
voittanut, tunsi profeetalliset voimansa. Ynseästi, uskon-ynseänä,
tahtoi hän jo hyljätä ja ylenantaa koko tämän pakanallisen mökin väen ja
yht’äkkiä komensi joukkoaan:

”Puh!”

Ja outo joukko hävisi rutosti, kuten oli ilmestynytkin. Viimeisten
kantapäät vain vilahtelivat tienkäänteessä ja kaikki oli mennyt ohi,
kuten raju sadekuuro. Hämillään siinä istui niin vaimo kuin mieskin.

Ainoana muistona oli vain nämä neljäkymmentäneljä iloista porsasta,
jotka täyttivät Punnitun äsken niin kovin elottoman, ilottoman mökin
elolla ja ilolla.

Ja muutaman tunnin kuluttua sitte vielä uusi yllätys: Uskovaisten
lähetystö tuli ilmoittamaan, että he ovat asettaneet Punnitun
valtiopäivämiesehdokkaaksensa.

Ehdokaslistat oli jo viranomaisille lähetetty. Asiaa ei siis voitu
peruuttaa, jos olisi haluttukin. Lisäksi oli vaalilistoilla, noilla
vaalivapauden suurenmoisen viisailla kansallisilla keksinnöillä, se etu,
että Jussi Punnittu oli voitu niille asettaa niin, että hänen täytyi
tulla valituksi, vaikkapa ei saisi muuta kuin yhden äänen, ja toiset
saisivat kaikki. Vaalisyöttinä vallesmannia vastaan oli käytetty sitä,
että Punnittu tulee, kuten vallesmannikin oli luvannut, vaatimaan
valtion suurempaa avustusta kalliiksi käyneille hullujenhuoneille.

Ja niin tuli Jussi Punnitusta — sanoakseni asian tärkeyden vuoksi tässä
juonen välillä — valtiopäivämies. Hyvin hän tehtävänsä suorittikin.
Erittäin harrasti hän hullujen hoitoasiaa. Oli jaettava muutamia
miljoonia valtion varoja eri tarpeisiin. Punnittu nousi silloin,
niistäytyi, sylkäsi ja piti seuraavan huomiota herättävän
valtiomiespuheensa:

”Ehdotan, että eduskunta nykäiseisi miljoonat yhtenä hynttänään
hullujenhuoneiden rakennusavuksi. Sillä tilanahtaus on niissä niin
polttava ja kivistävä, jotta ... ei tässä kohta ole mihin enää
päärojunsa kallistaisi. Pää-asia se hoitoa ja muokkia tarvitsee,
sillä... Monen päässä jo on älli, eli viisaus vähissä.”

Mutta toisen sivustan puoluemies, Haisevainen, ajoi kansanvalistuksen,
koulujen, asiaa ja tahtoi kaikki varat myönnettäväksi kouluille. Häntä
kiukutti koko Punnittu ehdotuksinensa. Pieni ilkeys, pistos, ei tee
moiselle pahaa. Hän nousi, yskähti ja puhui:

”Kuultuani ja nähtyäni edustaja Jussi Punnitun puhuvan hullujenhuoneiden
tarpeellisuudesta, myönnän niitä tarvittavan. Sillä kun hän valittaa,
että ei ole kuhun päänsä kallistaisi, ja että hänen pääasiansa
tarvitseisi hoitoa niin...”

”En minä omaa viisauttani nuru, enkä väheksy. Minä vain asian
suurimerkitykselliseen tärkeyteen katsoen kuvaannollisesti puhuin”,
keskeytti silloin Jussi Punnittu loukkautuneena.

Väiteltiin, pisteltiin ja purtiin toisiaan, kukin viisautensa mukaan.
Keskustan puoluemies, Lopottinen, puhui nyt leveästi, näin:

”Viisauskysymys on, asian suureen merkitykseen katsoen, ei ainoastaan
pelkkä pääasia, vaan suorastaan leipäkysymys.” — Ja niin edelleen,
laveasti ja pitkältä.

Hän ehdotti varat jaettavaksi tasan hullujenhuoneiden ja koulujen
kesken, koskapa kerran näissä molemmissa, n.s. päähoitoloissa pään
asiaa, eli viisautta parannetaan, hoidetaan ja edistetään.

Niin päätettiinkin.

Mutta Jussi Punnitusta oli tullut lautamieskin, ja sitä mukaa huomattiin
punnitessa hänen viisautensakin lisääntyneen. Hän on nyt varakas isäntä
ja pitäjän johtomies. Hän, inhimillisen yleisviisauden avulla viisaaksi
tehtynä, onkin yksi ihmisviisauden hedelmöittävän työn ja toimen
kaikista huomatuimpia saavutuksia. Viisauden ja uskon avulla oli hänestä
”Tuhman Jussin” karkean kuoren alta löydetty oikea helmi, viisaus, ja
kuten lukija tietää, on tämä samainen Jussi Punnittu nykyään kaikkialla
Suomessa hyvin tunnettu ja huomattu henkilö, merkkimies, ja ikäänkuin
kansansa kynttilä.

                                                  ⸻

Tiesi se Eulaliina jo odottaakin sulhastansa, sillä ajoissa hän oli
kirjeen saanut ja ikävöiden hän nyt jo odottikin.

Ja täyttä ravia painoikin taivaaseen rientävä seurakunta tietä pitkin,
että pölysi. Ja taas ja taas sai Sakari halun ja voiman todistaa
itsestänsä, sanasta ja uskosta, sillä tämä taivaanmatka antoi henkeä,
tietoisuutta ja voimaa. Hän tajusi ansionsa ja niinpä siinä juoksun
hölkässä selitti ja puhui siitä taivaasta, johon nyt matka piti. Hän
todisti:

”Se on sanalla rakettu... Taivas!”

Joku siinä juostessaan mölysi innoissaan härkänä. Sakari jatkoi:

”Sillä niinkuin Jumala loi sanalla maailman, niin minäkin, viisauden
niinkuin mukulan hylättyäni, rakensin sanalla taivaan ja tein ja asetin
sinne sekä Herralle itselleen, että autuaille istuimet, ja lisäsin
enkelien lukua tuhannella riemuenkelillä, kahdella divisioonalla
palvelevia ja kolmella ja puolella rykmentillä taistelevia enkeleitä ...
lihaa vastaan ... ja asetin erityiset hempienkelit...”

”Häh?... Asetitko?” riemastui seitsenpäinen juoksulönkässä umpimähkään,
ja juoksusta läähättävä Sakari vahvisti:

”Asetin... Ja jokaisen autuaan kruunuun lisäsin neljä kallista kiveä, ja
kahdeksan sadan markan smaragdia, ja kolmensadan päärlyn, ja
tuhannenseitsemänsadan markan rubiinin, eli ison hohtokiven. Ja
enkeleille laitoin pasuunat, että myös musikaalinen meno täytettäisiin,
mutta psalmit kirjoitti jo Daavetti, koska hän Batseeban kanssa pahoja
tuhrinut oli.”

He painoivat täyttä hölkkäjuoksua sen kentän ohi, jossa Horttanaisen
härkä silloin tulomatkalla oli Sakarin uskon horjauttanut. Poissa oli
nyt härkä ja Sakari ilmoitti joukolleen, juostessaan uhitellen:

”Ei tärähtäisi sydän pelvosta, vaikka rykmentti sarvipäitä härkiä
vastaan astuisi, kun ihminen on jo, niinkuin me, taivaan tiellä,
sillä...”

Housuja täytyi siinä juoksun ja puheen kiireessä kohentaa. Sen tehtyään
hän varmuudella lopetti:

”Sillä taivas on minun, sanallani rakettu ja minun leukapielilläni
perustettu... Kuka voi silloin meitä sisälle menemästä estää, ja kuka
voi meiltä sulkea sen portit, joka meidän omasta suustamme saranoinensa
ja lukkoinensa lähti, ja sanan ja uskon voimalla aina avoinna ja
valmiina pysyy... Sillä kuka voi minun huokaukseni sitoa, ja minusta
lähteneen hengen minuun takaisin ajaa, etten minä siitä osaani maistaa
saisi!”

Ja pelotta he laskettelivat taivasta kohti. He eivät aavistaneetkaan,
että juuri tänä aamuna oli — paitsi takaa-ajajia — lähtenyt matkalle
uusi Horttanaisen härkä: se tuomiokapitulin asettama tutkimuskomitea,
joka oli lähtenyt tutkimaan Sakarin uskonsuuntaa ja uhkasi nyt tuketa
taivaan portin ei ainoastaan tältä sinne rientävältä joukolta, vaan myös
itseltään pastori Pöndiseltä. Apumiehinä oli komitealla mukanaan kaksi
erityistä uskontuntijaa, ettei erehdyttäisi kitkemään kalliita nisuja
ohdakkeiden kanssa. Ja niin lähestyi tätä ihanasti alkuun päässyttä ja
rehevästi kukoistavaa ja versovaa uskonsuuntaa tuho, voimallisena kuten
— Sakarin hengellisen mielikuvan mukaan — vihasta paisunut härkä
kilpailijaansa. Oli kuin olisi se kavala viisaus saattanut uskot
puskuisille, valmistaakseen siten Pöndisen ja Sakarin, ja yleensä uskon
tuhon kautta omaa synnillistä valtaansa karjassa, laitumilla ja
kaikkialla, missä nöyrä-ääninen usko kokee toki hurskauden
hiljaisuudessa kätkeä kaikkea siipiensä alle, niinkuin kana kokoaa
niiden alle poikansa, silloin kun niitä muilta suojella tahtoo.

Mutta ennen Sakaria etsi komitea pastori Pöndistä, jonka vaaliasian
vaalipitäjien ylle vetäytyi nyt tämä uusi ja uhkaava pilvi, ja Pöndisen
ja Sakarin uskon heikkoutena, tässä uskojen välisessä taistelussa, oli
nyt tuon heidän uskonsa liiallinen, aivan yliluonnollinen voima.

Oliko se kukistuva omaan väkevyyteensä, vaiko voittava sillä
heikompansa, sen pian aika näyttää, sillä kirja on kohta lopussa.

Ainakaan ei nyt vielä ollut hätää, vaan varmana ja toivorikkaana painoi
tämä täyttä ravia rientävä seurakunta taivaan portteja kohti. Ja vaikka
Sakari yösaarnassansa olikin, ei tosin kieltänyt, vaan hieman epäillyt
suomenkansan jalkauskon pätevyyttä, niin kirkastui hänelle, uskon
miehelle, nyt sekin usko, niin että hän siinä juostessaan todisti:

”Herran antamissa juoksujaloissa meillä on kilvoitusapu ja joutu, niin
että emme portilta myöhästy, ja jaloissa meillä on myös pakoapu ja
pelastus syntiä, päälle karkaavaa Saatanan härkää ja Beliaalin loppua,
sekä sitä meidän kauhiaa liika-viisauttamme vastaan.”

”Hih”, hihkasi kirmaava seurakunta. Sakari jatkoi:

”Jo ensimmäisellä maililla jäi liika-viisaus jälelle niinkuin paha haiku
ja turhaan nyt kieli pitkällä juosta haiventaa ja ponnistaa, että kiinni
saisi...”

Tie tömisi juoksusta. Sakari lopetti:

”Ja loppuspurtissa kun siinä neulansilmän edessä kaikki kinttusuonet
pinnistetään ja maalinauha katkaistaan, niin poikki lentää Saatanan
paula... Ja yhtä kyytiä juostaan päistikkaa neulansilmän läpi, ja silmä
sulkea jysäytetään rautaovella, ennenkun se jälestä läähättävä
liika-viisaus ehti maalinauhaankaan... Ja silloin ainoastaan usko
pullottaa ja koliseva sana kaikaa...”

Ja taas hihkaistiin ja yhä ihanampana ja lähempänä siinsi tälle
jalkakilvoituksessa pinnistävälle seurakunnalle se taivas, johon
tuomiokapituli luuli heidän rynnistävän virallisesti tarkistamattoman,
ja siis laittoman uskon avulla.

                                                  ⸻

Juoksun tahti ja vauhti pysyi nyt tasaisena. Sakari muisteli
lähetystyötään, sitä työtä, jolla hän oli samalla taivaan rakentanut.
Hän todisti:

”Se on nyt takanapäin täytetty... Lähetystyö on täytetty...”

Joku miehistä laski juoksun hurjasta menosta innostuneena häränpyllyn.
Juostiin. Sakari jatkoi:

”Taivaaseen kun tulemme, niin siellä eivät viisaat kukoista, koska he
kauheassa viisaudessaan ovat maailmassa käteisen luvatun sijasta
valinneet ja suuressa viisaudessaan sanoneet, että: taivas ainoastaan
äijöttää mieltä... Ja niin ei heillä ole istuinta, eikä jakkaraa
taivaassa. Mutta sanan miehet käyvät siellä ja minun saarnani johdosta
parannuksen tehneessä Beliaalissa ylpeinä niinkuin kurjet, joilla on
kuninkaan kruunu päässä, ja uskonmiehet istuvat ja ähkivät turpeina
niinkuin tynnörit ja isot isännät, koska he viisauden, niinkuin seula
veden hietaan vuodattivat.”

Läähätettiin. Joku juoksijoista hirnui hevosena. Sakarilta tahtoivat
siinä juoksun hölkässä housut valua. Hän piteli niitä, juoksi, johtui
taas pääasiaansa, viisauteen. Hän kuvaili, miten se liika-viisaus oli
häntä pettänyt ja puijannut, ja nyt hän todisti:

”Mutta lopulta, kun minä sen vaivasta ärryin niin, niinkuin viskatun
kakaran ja kalikan heitin luotani hylyn... Ja silloin paikalla hölläsi
uskon värkit päässä pyörimään ja minä sain voiman kolistaa sanalla.”

Ja niin alkoivat he taas siinä juoksun kiivaudessa tutkia ja eristellä
viisautta, perusteellisesti, kuten teurastaja pistettyä sikaa. Siinä
ravijuoksua painaen Sakari, näet, taas valitti sitä, että hänellä on
sittekin päässä liikaa viisautta.

”Laske se pois ... se liika!” neuvoi silloin se seitsenpäinen,
viisaustieteen tohtori Tarkkilainen. Mutta juosta hölkytellessään
selitti Sakari:

”Ei sitä voi ihminen viisauttaan vähentää vaikka miten koettaisi, sillä
viisaus on pään kanssa eroittamattomasti yhdistetty.”

”Eikö kirveellä hakkaamallakaan saisi pois?” uteli silloin eräs
juoksusta läähättäen.

”Ei”, vahvisti Sakari ja selitti: ”Viisaus on ihmiselle semmoinen risti,
jota on pakko kantaa, sillä sitä ei saa edes käsiinsäkään sieltä
päästä.”

”Minkätakia ei saa?”

”Ka... Kun se on pään sisässä niin piilossa, jotta sitä ei ihminen
sieltä löydä, vaikka miten etsisi, koska se piiloittelee siellä päässä
niin salaa ja hiljaa, kuin sillan alla muniva kana.”

”Minkätakia se niin hiljaa?”

”Ka kun se pelkää. Kun ei saa mitään munituksi, ja häpeilee munimistaan,
niin pelkää, jotta ihmiset tulevat katsomaan ja ilvehtimään. Ja sen
takia sitä ei tiedä, onko sitä olemassakaan, koko viisautta. Vaikka
miten on koetettu etsiä, niin ei ole vielä löydetty koko viisautta, niin
että se voidaan tietää ainoastaan uskon avulla”, selitti Sakari täydessä
ravijuoksussa. Ja seitsenpäinen viisaustieteen tohtori, jolle ikäänkuin
kirkastui ja selvisi nyt koko viisauden olemus, riemuitsi ja ryhtyi
kertomaan omaa viisaustaisteluaan. Hän kertoi:

Hän oli juuri tätä kansallista viisauden kallista asiaa ja syvällistä
olemusta tutkiessaan, ja viisauden alkujuurta etsiessään saanut
kukkaronsa läven lisäksi läven päähänsä — niin hän oli itse
nyky-tilansa alkuaikoinakin selittänyt ja sitä hän nytkin koki kertoa ja
selittää. Näin hän selitti:

Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden
liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja
päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa
kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen
tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan
asti. Siellä hän, näet, oli kokonaan häipynyt viisauden jäljiltä. Ei hän
ollut löytänyt sen enempää kuin muukaan suomenkansa, joka viisaimpansa,
Väinämöisen, johdolla jo häntä ennen oli suuressa viisaudessaan älynnyt
juuri tästä, Antero-ukon pullean keskiruumiin paikoilta viisauden juurta
ja olemusta hakea.

Surkeaa! Sitä viisauden syvällistä juurta olisi tarvinnut saadakseen
selville, mikä on Sampo, tuo ainoa todella arvokas tuote, jonka
suomenkansa on viisautensa avulla käytännölliselle ja teollisuusalalle
aikaansaanut, tuo todellinen inssinööritaidon mestaristeos, jossa oli se
yksi ainoa vika, että siitä ei vieläkään, — kuten Könnin kuokkamiehestä
— kukaan tiedä, mikä tuo niin ylen hyödyllinen ja käytännöllinen laitos
on, koska — niin kertoi tämä onneton viisaustieteen tohtori
Tarkkilainen — koska koko Sampo isoine ja ajanmukaisine
myllylaitoksineen jo vähän ennen koekäyntiinpanoansa ja ennenkuin oli
ehditty ottaa selvä, mikä tuo suurella vaivalla aikaansaatu Sampo-laitos
on, vahingossa särkyi tappelussa vaimoväkeä, erästä Louhi-nimistä,
pahasisuista ja epäritarillista oman talon akkaa ja anoppia vastaan,
joka häijyydessään tahtoi tuon, miesväeltä käteisillä ostamansa kalliin
tehtaan myöskin omanaan pitää, aiheuttaen siten nujakan, — ainoan
sodan, mihin rauhallinen ja viisas suomenkansa on oman asiansa vuoksi
antanut itsensä houkutella.

Surullista! Ainoastaan ne seitsemän viisauden kalliilla olemuksella
täytettyä päätänsä oli hän, tuosta suomenkansan suuren viisauden,
pääpesästä, mahasta, saaliiksensa saanut, korjatessaan satoa, siitä
siemenestä, jonka suomenkansa oli viisaus työssä vatsaan kylvänyt ja yhä
ahkerasti kylvää, ja niinkuin kassakaappiinsa korkoa kasvamaan visusti
aikanansa tallellepanee.

Mutta, kuten sanottu, niin kirkastui nyt, uskon miehen Sakari Kolistajan
selityksien kautta — siis uskon avulla — tälle viisaustieteen tohtori
Tarkkilaiselle viisauden olemus, niin että hän määritteli: ”Viisaus on
sitten se, joka pörinänä elää ja horinana helää, mutta punnitessa ei
pikkuistakaan paina.”

                                                  ⸻

Ja silloin lankesi taas suuri saarnahenki Sakari Kolistajaan ja hän
saarnasi tämän lähetysmatkansa viimeisen saarnan, n.s. aamensaarnan. Hän
pysäytti joukkonsa, nousi kivelle ja siinä matkueensa ympäröimänä
saarnasi:

”Se, joka synnistä pelastettu on, kutsuu itseään pelastetuksi ja niin
pitää myös herännyt, eli, sanalla hereille kolistettu vastedes myöskin
kolistetuksi kutsumattaman, minun nimeni tähden ja että minun oppini:
kolistealaisuuden uskonmerkki ja -suunta, ynnä lujasti tunnettaisiin.
Aamen!”

Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta
tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja
ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä,
joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden
kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten
aluksi siitä merkityksestänsä todisti.

Hän todisti:

”Aamen, sillä minussa on suomenkansan sana tullut lihaksi, viisaus siksi
alati pois pantavaksi vedeksi ja usko kankiaksi luuksi, joka kestää. Ole
rohkia!

Ole rohkia, oi suomenkansa, sillä koskasta sinä äkkäsit, että viisaus
sinun henkesi perusolevaisuus on, niin sinä juuri sen viisaan
Väinämöisen, sen viisauden edustajan olevaisuutesi edustajaksi loit ja
sanoit: mitämaks!

Mitämaks, mutta etköstä sinä, oi suomenkansa, viisauttasi
väärin-äkännyt, kun pääsi niin viisaudella pymppäsit ja pahkulasi
äkkiviisaudella ylpiästi koristit! Sillä niinkuin se viisas Väinämöinen
— se sinun väinämöisyytesi ja viisautesi, oi suomenkansa — viisauden
ylenhylkäsi, mutta uskon ja sanan, sen Herran kalliin lahjan piti ja
uskoen ainoastaan sanan voimaan, kaikkinaisia asioita varten
ainoastaan sanaa, silkkaa ja millään sekoittamatonta sanaa salasta irti
väänsi ja loitsusanaa lovesta kinasi, ja sitä suurta sana-aarretta
kokosi, että jälkikansallakin olisi sanaa, millä aittansa täyttää ja
sanaperuja millä sanavainionsa siemenessä ja päävajansa täyteläisenä ja
Herralle otollisena pitää — niin olet sinä minussa, ja minun kauttani,
oi suomenkansa, viisauden asiasta aina ja sekoittamattomalla sanalla
oikeasävyistä, viisautta selittävää ääntä pitävä. Asiantuntevaisen ääntä
olet sinä minussa siitä kauhiasta viisaudesta kujilla ja kartanoilla
pitävä, sillä sinä olet minussa viisausvaivan kestänyt, ja niin tiedon
viisaudesta saanut, ja nyt siitä puhut ja todistat, ja niin sinun asiasi
kuullaan ja sinun viisautesi tunnetaan, niin että koskasta sinun syntisi
puntarilla punnitaan ja viisautesi vaakamitalla vaa’ataan, niistä sinun
autuudeksesi sanoa voidaan: eivät ne yhtään, eivätkä mitään ole.

Ei mitään, ja niin olen minä, oi suomenkansa, suurin sinussa, olevaisin
sinun olemisissasi, kaikkikäsittävin sinun hengessäsi, niin iloissa kuin
suruissa, niin synnissä kuin siitä pois pyrkimismenoissa ja sinun
taikinassasi olen minä se hapattavin hiiva. Elä ujoa!

Elä ujoa oi suomenkansa, sillä en minä sinua hylkää, en sinua paremmaksi
itseuskon avulla pyrkien huonompana luotani pois heitä, vaan ynnä
itseäni sinussa sormella osotan, sillä minun liika-viisauteni on kauhia,
niinkuin se, joka otsasarvella itsensä sarvipääksi puetti ja kielensä
skorppiooniksi kehitti ja teräväksi rauta-piikiksi teroitti. Ja niin
olen minä synnissäkin se suurin ja Beliaalissa orrelle yletyin. Ole
ylpiä, että minä sinun olen!

Ole ylpiä, sillä vaikka minä heikko minussani ja yllätön minun
liika-viisaudessani olen, niin ei kuitenkaan tule minua suurempaa, joka,
niinkuin minä, sanan voimalla sen sinun pyhän Beliaalin kaupunkisi
kukistaisi, sanaparannuksella sen parantaisi ja sanalla sen ynnä
alamaiseksensa laskisi. Sillä ei itse viisas Salomoon taitanut saarnata
niin terävä- ja monitutkaimellisesti ja niin kaikkitunkevaisesti kuin
minä, sillä minä valkaisin viisauden ja kirkastin uskon ja puhdistin
sanan kaikesta, niin että se on puhdas niinkuin kiiruna ja kolina — ja
nostin sen sanan korkialle kansalliseen kunniaansa, niin että se on
niinkuin pystyyn nostettu ylpiän orhin häntä, johon koko Beliaalin pitää
katsoman, koska orhi se koholla ylpiästi kedolla kirmaa. Aamen!”

Ja nyt, kirkastettuaan itsensä, alkoi hän varsinaisen aihesaarnan.
Erityisesti saarnasi hän tällä kertaa, paitsi viisautta, myöskin
suomenkansan ylpeää, kotitekoista uskoa, eli itsekirkastusta vastaan,
koska se usko Suomessa väärin valaisee, johtaen lisäksi oman viisauden
väärinäkkäämiseen, eli vähä-viisauden liika-viisaudeksi pullistamiseen,
joka kaikki voitaisiin välttää käyttämällä kotitekoisen sijasta
valmista, osto-uskoa. Kuulijat olivat kuin yhtenä korvana, sydämet
raollaan ja suut ihan auki. Vuolaasti, voimallisesti jatkoi saarnaaja:

”Aamen sinä suomenkansa, sinä uskon jykevä seedrihonka Suomen Siionissa
ja vankka tammi sen maaperässä, Aamen!

Aamen, sillä ei siitä ole vahinkoa, jos suomenkansa viisautensa
menettää, mutta jos se vatsansa kadottaa, tai leipä loppuu, niin silloin
on kaikesta kuitti, sillä ei pään-täytisen viisautensa, vaan ainoastaan
täyden mahan avulla ja uskon turvin jaksaa suomenkansa työssä vääntää ja
viimeisenä tuomiopäivänä, nimenhuutoon aikanaan juosta ja taivaan
päärlyportille hetkelleen hölkätä, vaan viisaus tekee sille kaikessa
pelissä pietin.

Pietin. Ja jos ei siis, oi suomenkansa, sinun vatsasi ole terve ja
uskonmukulat päässä paikoillansa, niin sinä surkiasti taivaan tiellä
uuvut, sillä ei sinua viisautesi yhtäkään, eikä vähintäkään auta. Aamen!

Aamen, sillä kaikkinainen viina, ynnä myös viisauden viina, ei ole
sinulle, oi suomenkansa, hyväksi, vaan häpeäksi ja kivuksi, sillä jos
sinun pääsi on täynnä, niin olet sinä ihme ihmisten ja kauhistus Jumalan
edessä. Sinä olet silloin hameen edessä heikko ja hieprakka vaimon
viehätyksen ja kaikkinaisen vaimollisuuden edessä. Mutta jos sinun pääsi
ei olisi täysi, vaan tyhjä, ja jos sinun vuoteesi vaimosta autio olisi
ja sinulla olisi usko, niin niinkuin leikattu härkä olisit sinäkin
voimakas vanhurskaudessasi ja luja lihaasi vastaan. Ja jos myös sinun
päässäsi ei mitään olisi, ja viisaus olisi kuitti, mutta sinun
pelloillasi paljon viljaa ja äijälti rehukasveja olisi, ja sinulla olisi
usko ja kirkolliseksi leikattu tukka ja virsikannel, niin kuinka paljon
huokiampi eikö sinun olosi ja humusi silloin olisi, oi suomenkansa.
Aamen!

Aamen, sillä jos leili kestää sisälmyksensä voiman, niin ei sitä sinun
pääsi, oi suomenkansa, kestä, sillä se on uskoa varten rakettu ja siitä
on rakettaessa sanottu niin paljon kuin että: Ole luja!

Totisesti! Ja jos pakanat päänsä viisaudella koristavat ja otsansa sillä
seppelöivät, niin sano sinä, oi suomenkansa, uskon avulla, että: Pois se
minusta!

Pois se minusta, sillä parempi on sinun tyhjällä päällä ja täydellä
vatsalla taivaaseen päästä, kuin pää täynnä ja vatsa tyhjänä helvettiin
joutua. Aamen.

Aamen, aamen, sillä viisaus, se ilki ja ahne olento, täyttäisi
suomenkansan pään kaikkinaisella, mielen moninaisella ja sydämen, sen
alati ihanaisen, kaikki-voittavaisen ja lumo-enkelimäisen helmaväen
himolla, niinkuin viisas ja hurskas Salomon viisaudessaan täytti
haareminsa tuhannella lihavalla emännällä ja hekkumahuoneensa
kahdellatuhannella pakanain ihanalla tyttärellä, vaan usko, se nöyrä ja
yljälleen aina altis impi tyytyy siihen yhteen ainoaan aamen-sanaan,
niinkuin kyyhkyläinen kahteen munaan. Karta siis, oi suomenkansa,
viisautta, joka sinun pääsi niin kaikkinaisella viinalla täyttää, sillä
sinun täysinäinen pääsi, oi suomenkansa, on kansojen kauhistus ja
maailman lopun merkki ja sen suuren huudon, ja ilkiän jurinan merkki,
joka hamaasta Seinäjoelta nousee ja Juvalta jurisee, kun sinä viisauden
sanaa ylpiästi kolistat ja viisaudenjyrää kun sinä niinkuin härkä
paisuneena vetäen vedät ja jurnaten jurnaat. Sillä et sinä enää sitä
sinun soittotaidollesi soveliasta hau’in hiljaista ja mykkää leukaluuta
soita, vaan omaa parkuluutasi parutat ja kiljuluutasi karjututat. Aamen!

Aamen, sillä turhaan sinä huudat ja suotta itseäsi ilmoitat, sillä ei
tule profeettaa, vaan jurnuri Juvalta ja Salomon ei syntynyt
Seinäjoella, ja jos sinä itse Paltamossa äitisi kohdusta päiville
pullistunut olet, niin suotta sinä sillä sinuasi alati ilmoittavalla
äänellä ja omatekoisen uskon avulla itseäsi kreekkiläiseksi julistat,
sillä vaivaisena sinun välähdyksesi vilkkuu ja tuikuttava on sinun
temppelitulesi, koskapa sinä siitä useasti ääntä pitää äkkäät, että se
ihmisiltä nähtäisiin. Niin, sillä ei oikea aurinko itse kertaansa
kirjoita, eikä ääntään ilmoita: Katso minä paistan. — Ei, ja niin sinä
sen omatekoisen uskosi paisuttamana vaellat väärän tiedon alla ja olet
niinkuin rokkakauppias, joka leilikimppu kohona ylpiästi kadulla kulkee.
Tyydy siis, oi suomenkansa, valmiiseen uskoon ja pureksi nöyränä isäsi
peruja, niin mölysi lakkaa, sillä sen valmiin uskon avulla sinä saat
oikean tiedon itsestäsikin, oi uskon-raadollinen! Aamen!

Aamen, sillä ei taida härkä raamatuita, aasi evankeliumia ja suomenkansa
itse oikiaa uskoa itsestänsä tehdä, vaan liiaksi hän itsensä sillä
luulouskolla kirkastaa ja ylettömäksi pörähdyksensä paisuttaa ja sillä
maailmaa rikastuttavansa luulee, elleivät varsinaiset uskon taidolliset
tekijät valmiilla uskolla häntä oikiaan itsetuntemiseen avita ja hänelle
todista, että siellä, kussa oikiat profeetat ennustavat ja tosi-Daavidit
harppua soittavat, se hänen ylpiä psalminsa, niinkuin viattomain lasten
ääni, ainoastaan siksi pieneksi, mutta ei pahaksi pörähdykseksi
löydetään, ja niin suomenkansa sen vuoksi lapsen reikätuoliin asetetaan,
tai astian ylle niinkuin istuimelle istutetaan, mutta ne oikiat
kuninkaat istuimellansa istuvat ja heidän harppunsa helää — ja he
astian yllä istujaan ainoastaan ynsesilmin silmäisivät, ettäs se,
niinkuin laulava sittiäinen, erityisellä apuäänellä omaa ääntänsä
ylentämään kiertokulkemiselle ja pörinäretkelle itsepulleana lähti,
koska hän omatekoisen uskon kautta siitä aina pörinävalmiista
liika-viisaudesta turpunut oli. Aamen!

Aamen ja tunne siis valmiin uskon avulla itsesi, oi suomenkansa, sillä
sinun kotitekoinen uskosi on niinkuin kiljukalja Sippolassa ja niinkuin
ärjykalja voimallisen Virolahden kylissä — se kauhia kiljujuoma ja
karjuviina ja symbooliviina, jonka sinä, oi suomenkansa, viisaudessasi
keksit, että sinunkin äänesi maailmassa ja kansojen kuorossa kuultaisiin
ja että sinulla olisi sinullesi se oikia symbooliviina.

Että sinulla symbooliviina olisi, mutta se keksimäsi kilju, ja se
omatekoinen usko on sinulle monta häpiää ja useasti kipiää
matkaansaattanut. Vanteet se katkoo ja ison kiljun nostaa ja tynnyrinsä
maahanjaottaa, ettäs se liiaksi paisua ja ylettömästi pullistua yritti.
Ja niin tulee sinusta, oi kotitekoisen, kilju-uskosi voimalla
kiljutynnyrin tavoin maahanjaotettu suomenkansa, sen omatekoisen uskosi
kautta, niinkuin se, joka tiellä latteasti ilmoittaa: Katso taitamaton
lehmä on tästä vaeltanut ja ylpiäuskoinen kiljuhärkä on kulkenut tästä,
että hänet ihmisiltä nähtäisiin — mutta et sinä vieläkään omatekoisesta
uskosta luovu.

Et, ja niin sinä suutut kauhiasti sille, joka sinun viisaustyösi
Beliaalista eteesi nostaa ja sinut Vipusen vatsaan jälillesi johtaa,
sillä ei syöttöhärkä, se oma usko, jotas elätät, omiansa hyväksy, vaan
parempaa hän tahtoo, ja siksi ei hän suopeasilmäisesti taaksensa katso,
sillä hänen sieraimensa ovat ylpiät ja niinkuin suuren kuninkaan
sieraimet ne ovat. Luota siis, oi suomenkansa, ainoastaan kotitekoiseen
leipään, mutta pidä valmis osto-usko, että ylpiät sieraimesi
nöyrtyisivät, eivätkä niinkuin syöttösonnin sieraimet väärin vihastuisi,
ja että sinun huoneenhallituksessasi taidollinen työjako olisi. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan vaimo taitaa synnyttää, mutta et sinä tiedä.
Niin voi myös ainoastaan suutari tehdä soveliaat kengät ja uskontekijät
otolliset ja ihanat uskontavarat ja vanhurskauden vaatteet valmistaa,
mutta sinä itse olet peltotöissä taidollinen, ja niinkuin mestari
multatöissä, joissa sinä hartiasi voimalla profeetta omassa Israelissasi
olet.

Profeetta sinä, oi suomenkansa, olet siellä, kussa hartiat puhuvat ja
voimahartiat julistavat, sillä ei koskaan ole sinua hartiasi häpeään
heittäneet, ei omassa Israelissasi, eikä voimallisessa Olympian maassa,
siinä uuden Jerusalemin iso-voimaisessa Härmässä, kussa hartiat yletään
ja härjät käyvät laitumella, ja paavit ja Beltsebuubin pojat pieninä
vapisevat — niin sielläkään eivät ole hartiasi häpiään heittäneet
sinua.

Ei, sillä ei sinun hartioitasi ole vielä koi syönyt, ei viisaus
hapattanut, eikä kiljuviisaus paisuttanut, ja siksi ne eivät sinua pääsi
tavoin koskaan kiljutöihin kuleta. Ei, sillä ainoastaan hartioissasi
olet sinä hiljainen ja hartiatyössä aikaansaava, mutta koska uskoa teet
ja viisautta toimitat, niin ainoastaan porua sinä synnytät ja isoa porua
pöntöstä päästät. Heitä siis se uskon teko, eläkä pääsi viisauteen
luota, vaan profeteeraa hartioillasi ja sano pyhän Simpsonin tavoin
valmiin uskon lujuudella, että: Selkälihaksessa on minun voimani ja
vääntölihaksessa viisauteni, ja siksi en minä pelloltani pois pullahda,
enkä matollani koskaan turhuutta tanssita ja maallista, kepeää keikuta,
enkä synnillistä hengenvaivaa väännä ja siksi en minä järky.

Elä järky, vaan ole voimallisin hartia- ja paksuin peltoprofeetoista, ja
jätä siis viisauden työt niille, jotka synnissään päähänsä ylpiästi
uskaltavat, mutta jotka vähiksi löydetään siellä, kussa viisaus vähäksi
ilmoitetaan, hartiat punnitaan ja taivaan portit voimalla ja pauhinalla
avataan. Ja koska sinä uskoa ynnä tarvitset, niin jätä sen tekeminen sen
yleti salataitoisille ja nöyrille valmistajille, niinkuin lapsisaunassa
synnyttävälle vaimolle, oi suomenkansa, sinä voimallinen uskonhärkä
Siionissa ja jykevä herra hartioiden huoneenhallituksessa! Aamen!

Aamen, sillä härkä syö olkia, mutta nautahärkä oljensilppuja, sillä ne
ovat mieluisammat hänelle, koska ne jo valmiiksi lyhetyt ovat. Etköstä
siis sinä, oi suomenkansa, tahtoisi uskoa sitä valmista, jonka
sananpalvelijat ja uskontekijät rakkaudessa sinun eteesi uskonsilppuina
asettaneet ovat, vaan tahtoisitko sinä viisauden kauhian vaivan
hartioillesi taakaksi ja pitkät oljet, ynnä tähkäpäinensä ja jyvinensä
hampaittesi vaivaksi ylpiästi ottaa ja peltotyösi sitten unohtaa,
koetellun työjakosi tärvellä ja niin sananpalvelijatkin ynsiästi
puille-paljaille jättää! Ei. Pois se sinusta, sillä ei tarvitse
sananpalvelijoiden kautta uskon-yltäkylläiseksi ravittu suomenkansa
viisautta ja omatekoista uskoa, ei kala pesutupaa, eikä vesieläin
pesuvettä ja vesipesua. Tämä on se suomenkansan henkiolevaisuudelle
sopivainen ja hänen viisautensa ynnä-mukainen pyhä kolistealaisuuden
oppi, se ainoa oikea ja autuaaksi-tekeväinen uskonsuunta ja
tallellepanemus, ja niin on se halju ja ilkiä viisaus häviävä, sana ja
sana-avu jäävä ja usko lujaksi kangistuva. Aamen!

Niin: Olkoon sinun ainoa sanasi: aamen, sillä jos enemmän puhut, niin
tyhmyys sinun kieleltäsi karkaa, niinkuin aina sen, joka äänellä
itseänsä orrelle ja hoikeella huomioon nostaa ja pienuutensa
pirunjurinalla toiselle kostaa. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan sarvi on luotu härän ja usko suomenkansan päätä
ja aamen sen suuta varten. Heitä siis turha viisauden haku, sinä uskon
kansa, sillä vaikka sinä kuinka pitkältä sitä hakisit ja syventyisit,
niin reikä siitä vain sinulle perältä paistaa. Anna siis, oi
suomenkansa, viisasten viisaudessansa puhua ja sano sinä sen kauhian
uskosi voimalla ainoastaan se uskon luja älysanasi: aamen!

”Aamen!” kertasi koko tämä villi, uskolle altis seurakunta ja sitä
tietään alkoi hurjaa ravia painaa Sakarin nykyistä päämäärää: vaimoa,
Eulaliinan kotikylää kohti.

Tultiin jo perille. Tietysti Eulaliina hermostui. Pää meni sekaisin.
Mutta pian hän tointui. Sakari, näet, kertoi hänelle siitä vallesmanni
Kaksinaisen antamasta neuvosta: että viisaalla puheella voi hallita
hullut. Hän oli ottanut nämä taivasmatkalle ja hillitsi niitä nyt
puheella.

”Herrasiunaa!” ihmetteli rakkauden sokaisema morsian itseksensä,
sulhasen johtajakykyyn ja viisauteen ihastuneena. Oli ihan onni, että
juuri hän oli laitokselle näin taitavan johtajan toimittanut.

Ja rauhoittuneena, tyyntyneenä ja onnellisena ryhtyi hän oitis
puuhaamaan matkalle lähtöä. Pian siinä olikin kaikki kunnossa. Hevonen
oli jo valjaissa. Eulaliina istahti sulhasinensa kärryihin. Muu joukko
seurasi jalkaisin mukana ja niin lähdettiin nyt mennä jyryämään Sakarin
kotitaloa kohti, josta tietysti oli alkava varsinainen taivaaseen meno.