I.

Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.

Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla
ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului
vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi
nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä — sillä me olimme
vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin
vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon
puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena
kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi
nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin
äidille.

— Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

— Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä
estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi
pitänyt.

— No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä
ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.

— Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä? — Ja minä koetin vivahduttaa
ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.

— Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita
nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli
minua koko illan kiusannut.

Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa
äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen
lähtiessäni kotimaasta.

— Hyvästi...

— Hyvästi, onnea matkalle.

Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto
ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!

Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan
pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun
minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken
aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt
ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä
valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit
hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja
sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä
hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara
korvan juuressa.

Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en
minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.
Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä
pimeä käytävä vihaisesti vastasi.

Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä
viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.

Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan
kulkijallakaan, kun kangastus yht’äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin
rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ei voi
sammuttaa janoaan.

Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi
siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole
pelastustakaan.

Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän
kaasuliekin alla.

Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.

Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä
ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet
mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti
sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut
saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja
huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen
mennä?

Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan
elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole
surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja
tuon paljon uusia aatteita tullessani.

Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas
Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.

Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja
niillä on maailma avoinna edessään.

Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita
hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään,
yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät
tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin
rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat
olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin
vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.

Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja
teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa
kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.

Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa,
numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka
”erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä”. Mikä kodikas tuoksu
tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat
aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä,
ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen
koneellisesti: ”Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä. — Suuri
varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.”

Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta?
Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja
kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni
ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka
kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin
perintöhuonekaluja.

Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin
edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä
hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden
hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja
istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.

Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää
matkalaukkua. — ”Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa
edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!” — Ja hän työnsi minut syrjään,
kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli
polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti
ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen
käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä
kauluksista ja nenäliinoista.

Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän
minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja
minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä
rakastan.

En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä
pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen
vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen
kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.

Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos — äiti kalistelee astioita
keittiössä — harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin
rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä,
niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni
päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana
veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole
virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään
sitä tekisi. Sillä hän ”ei tahdo”.

Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana aamuna
vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä
oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota
vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta
pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.

Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä
huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne
sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se
herätä lähtiessä kaipausta?

Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän
piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini
tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.

Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta
iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon
kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä
matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä
jonkun hengiltä kuristaa.

Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta
sähkökellosta tuolta käytävän päästä.

Jahah! vahtimestari! — ”Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.”

Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole
ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen
lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle
hyvästiksi illan sammuva rusko!

Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi
karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää
malja sen kunniaksi.

Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta
kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni
miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet
osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni
uhasta, jonka yht’äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien
aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.

Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka
laskeutuvat laskeutumistaan.

Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton.
Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi
viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri
ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta,
näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta...
Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa,
ennenkuin he menivät maalle. — Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla
keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku
pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka
iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin
kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu
loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat
melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.

Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on
lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.

Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!

Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä
varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä.
Yht’äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon
kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat
maahan keinotekoisilta telineiltään.

Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.

Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni
minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut
ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta.
Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja
nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin
autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni
vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa
mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli
hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.

Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut
vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä
surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni
torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän
aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä,
vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.

II.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni,
kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana
ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän
näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain
lapsiansa varten.

Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö,
joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä
peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty
ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy
kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä.
Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet,
ajattelen minä ohimennen.

Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa
sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä
saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän
kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan,
lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän
nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin
aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa
kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet
kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista.
Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja
töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois
yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen
aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee
lentävän editsensä tien poikki.

Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin
usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän
oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin
täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta
puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni,
kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän,
saattaa hän sanoa: ”Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!” Nimeni on tietysti
hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että
olin siihen aikaan hänen ”ihanteensa”.

Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei
häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain:
”En tule!” ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä
uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: ”Enkä tule!” ja
hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin
toruvan: ”Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!”

Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen
silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä
näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.

Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni,
joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä ”ruma” ja
”olevinaan” ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. ”Kyll’
on kanssa maku sillä...!”

Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan
tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei
ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö
Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen,
ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain ”flammasta”, menee
hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.

Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen
kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa
olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten
purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus
matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni
ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy
maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa
elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii.
Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut
sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia
ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä
suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan
antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla
kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.

Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen
nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että
hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka
vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa
avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.

— Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten
ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä
tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin
suuri. Enintään viisitoista vuotta, — jonka samassa lasken, astuessani
hänen jälessään saliin.

Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne
keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja
vereni värähtelevät niiden mukana.

Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen
sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki
se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei
liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi.
Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani,
jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella
heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on
haihtuva — niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli
minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi
niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se
on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini,
läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani.
Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen
tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä
heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen
ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua
matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne
tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin
koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.

Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla
Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,
Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.

Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme
Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa
liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat
rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin
edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa
värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta
poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun
ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa,
tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen
onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.

Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku
toinen! Ja yht’äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin
pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle
kaukaisia meriä.

— Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon
kerran.

Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän
tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista
ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti,
yhä seuraten silmillään ylioppilasta:

— Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?

Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun,
lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä
on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä
olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo
huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin
herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on
huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä
ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta,
seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta
syytä alkaa hän yht’äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu
teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen,
kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen
viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se
siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he
ovat jo lähdössä maalle.

Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut
edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi,
kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä
ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani
katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani.
Äidille saan sen hät’hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle
liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa,
ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei
sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden
niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja
minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut,
nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy
vaunuunsa.

Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!
Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia
ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä
Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.

Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään.
Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät
purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun
höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine
lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.

Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain
asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten
ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat
valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja
ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan
sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä
menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on
papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja
siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on
hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että
olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan
häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.

Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että
koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin
kärpästen siipien surina.

Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei
muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin
varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa
itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän
siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle
kirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä
hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet
sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy,
ehkä antaa ainakin toivoa.

Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä
lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan
sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä
ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut
luokseen maalle.

Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta
ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä
ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu
ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju.
Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja
käki kukkuu kauempana.

Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen
varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen
itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. ”Henkeni voimalla”,
toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin
rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta.
Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita
onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella
liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden
kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin
somemmaksi.

Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä
odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä
säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua
vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni.
Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni
naurahtaa.

Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin,
ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua
edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa,
joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain
porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.

— Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli
hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.

Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle
tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen
äidiltään teelaatikon avaimia.

— Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa
vastaukseksi.

Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis
ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee
edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.

Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta
teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja
posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta
hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä
tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä
elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan
hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa
minua omituinen, utelias kiilto silmissä.

— Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja
kertoo sieltä ulkomailta.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin
laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan
tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta.
Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä
lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä,
mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa
suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta
ja se asuu ainoastaan rinnassa.

Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa,
minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein
henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet.
Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja
minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen
tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen
päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin
vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin
olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka
ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.

Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän
todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme
puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että
syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee
mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja.
Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan
ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy
tyytyä.

Minä jään heille koko. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin
sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä
toivon.

Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan
kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään
samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.

Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki
muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen
ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven,
josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea
varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen,
selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla
on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei
ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen
leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin.
Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen
näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja
toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa
koskettaen.

Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin
laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen
reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka
olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä
ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on
rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan
päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin
seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti
ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä.
Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee
puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan
pyörien heikkenevän kolinan.

Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani
verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen...
Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän
minun, tämän niinkuin eilisenkin.

Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista.
Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas
käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.

Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos
hän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä,
kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään
edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä
kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen
pikkulapsen.

— Huomenta!

— Huomenta!

Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita
ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on
jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja
onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno
viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni
risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa
uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske
muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.

Me keskustelemme päivän ohjelmasta.

Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet.
Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua
airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme
tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti.
Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän
lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta,
siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet
tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin
onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan
tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se
veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän
toruu minua, sanoo ”siksi” ja ”semmoiseksi”. Mutta minä olen siitä
mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi. —
Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää
itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä
en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat
käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin
suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy
työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan
paperossia ja sanon melkein joka kerta: ”No, me sitä ollaan niitä
maailman parhaita kalamiehiä” — joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi.
Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana,
mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon
vuoksi kysyy:

— Etkö tule purjehtimaan?

— En jouda.

— Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?

— Minä luen, niinkuin näet.

— Näytä, mikä kirja se on? — Oblomoff.

— Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä
ikinä olen lukenut.

— Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.

— Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.

— Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia
vetelyksiä kuin sinä!

Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä
aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.

Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen
sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan
virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen
väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka
silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta
vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo
hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.

Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen
kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja
ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen
kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman
kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen
eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen
nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse
menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja
Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä — ne
kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä
johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista
kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen
niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään
saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän
huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi
pisaroita poskiltaan.

Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me
hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja
helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä,
lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on
selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus
vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan,
niinkuin olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun
voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan
näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta,
etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole
sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni
ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.

Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia
lähdöstäni. — ”Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin? — Kuinka
teillä silloin lienee, kun minä palaani” — Hän sanoo siihen vain: —
”Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan
viipyä?” — ”Kaksi vuotta vähintäänkin.” — ”Kaksi vuotta, vai niin.” — Ja
muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys
mennä kirkonkylään pariksi päivää.

Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja
kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle
hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää
ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano.
Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se
kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen
näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä
mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan
airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.

Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla.
Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla
kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän
tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta
vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin
aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä
kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa.
Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja
minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän
etsii saksiaan. — ”Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne
ovat.” — ”Ne ovat minun kamarini pöydällä”. Minä nousen niitä hakemaan.
Mutta silloin sanoo äiti: — ”Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat
liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.” Ja
siihen lisää veli: — ”En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin
kohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi”. — ”Niin menenkin”,
sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta
vastalauseistani.

Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin
siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.

Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu
koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän lopulla
kuin sen alkaessakin.

Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin
eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.

Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna
ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen
höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella,
minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin
me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon
todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista
päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme
kotitalosta ensi matkallemme.

Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on
täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin
tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme
ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta,
jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät
tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla
vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin
yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme.
Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin
ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla,
joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia.
Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja
kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä.
Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin
verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt
siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä
vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku
kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht’äkkiä keksineen
kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän
seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.

Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva
mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän
nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja
pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä
kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli
painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä
tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua
rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän
minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä
ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.

Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me
tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen
kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella
ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa
käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti
kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme
ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että
hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää
hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa
pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso
keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet ”prinsessaksi”. Ja sittemmin
vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän
pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa
tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä
sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia
hullunkurisuuksia.

Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin
kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet
verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja
että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää —
ja minä olen siitä mielissäni — että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.

Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle
ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä
hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä
kädestä suuhun.

— Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.

Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.

— Mikä on nimesi?

— Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.

— Kaisa.

— Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.

— Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton...

Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.

— Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran
rouva?

Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa
makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle
asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.

Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja,
jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo
hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan
kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää
jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset
haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna
väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen
tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan
olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan
silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle
laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä.
Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.

Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea
neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat
ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein
epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan
päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään
häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa.
Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän
noin levollisesti nukkuisi rinnallani.

Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta
ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita
pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta
omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua
odottamatta.

Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä
toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että
hän alkaisi kertoa, kuinka meillä oli siellä hupaista, kuinka meitä
ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja
tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.

— No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.

— Olihan noin, vastaa hän.

Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten
unisesti: ”Hyvää yötä”.

Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en
saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään
aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä
teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja
keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella
kattoa.

Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään.
Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun
panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo
huomenna.

Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas
ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua.
Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän
juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.

Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään,
niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.

Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut
älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja
menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä
häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt
minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun
ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella
useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.

Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa
minua, vanhaa houkkaa?

— Mitä on kello?

                                                  ⸻

— Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan
muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen
nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että
vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se
pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa
ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi
mennessään ja laitteli kaulustaan.

Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois
laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa
vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia,
jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas
maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.

Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa
poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen
harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että
hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat
keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!

Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes
ajattelisi minua säälien, surkutellen.

Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu
risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta
käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.

Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan
tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee
elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin
kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon
valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.

Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin
Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni
menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn
keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle
ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella
puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja
laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on
oma hyttini perän puolella laivaa.

— Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!

III.

Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä,
Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta,
milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin
jotain muuta miehilleen: ”Noin kello yhdeksän”.

Nyt se on puoli kahdeksan illalla. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn
Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut
eilen. ”Hufvudstadsbladetin” kirjapainossa käy kone ja
paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni
Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.

Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy
tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.
Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:
”Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!”

Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot,
raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko
hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat
tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa’asti
kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.

Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa
vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten
näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat
kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt
selviää minulle yht’äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas.
Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei
tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.

Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa
balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu
jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen
vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun
kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa
siellä mattoja.

Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti
koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni
ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: ”Ei,
tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!”

Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania
kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni ”tyhmä
narri”, kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.

Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä
siellä, tuntuu minusta yht’äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja
päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni
rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen
puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.

Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä
paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen
myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone
upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta
piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen
maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin
ihmisiin.

Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy
rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus
satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on
lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät
ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava
Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin
rakennuksiin.

Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen,
jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan.
Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea
Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki
kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse
juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.

Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan.
Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat
ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu
kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.

Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas
runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja
lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät,
eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan
haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse
toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua,
syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.

Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht’äkkiä
edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta,
vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman
eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.

Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden
pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten
laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan
ympärillä.

Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa
Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja
sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa
kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu
ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin
vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.

Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä
tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen.
Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei
ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri.
Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen
saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä
kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on
päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen
pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.

Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni
sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen.
Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat
ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia,
muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa.
En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä
lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.

Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä
kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean,
suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny
ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en
kaipaa mitään, en toivo mitään.

Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa
kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa
täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa
pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon,
tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole
voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin
sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat
perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen
paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja
raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää
nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja
purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka
mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.

Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen,
joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen
säännöllinen taittuminen.

Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian
on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja,
kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on
ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin.
Millaisiahan lienevät olot siellä? — Kalastaja laskee purjepurtensa
laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin
ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon,
jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö
loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja
voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä
parempi.

Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva
taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.

Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan.
Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen
antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään
myöten ja sitten yht’äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.

Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja
meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi
hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain
tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja
sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa
laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää
ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja
merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon
kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden
kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka
vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta
kuin epämääräisesti aavistan.

Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus
kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden
tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.

Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta
valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa,
joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan
kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on ”Capella”.

Se on ”Capella”, joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen
muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen
vähän ennen meitä.

Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista
laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa
unelmassa:

Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla ”Capellassa”. Hän on lähtenyt
illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä.
Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän
valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset
retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla
hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa,
ennenkuin oli ”Capellan” kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti
äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän
matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka
Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä,
ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut
vain pahaa unta.

Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse.
Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle,
vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen
suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni — pienimmätkin
piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset
silmissä — että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa
kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla
liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun
majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat
punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan
monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen
kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen
vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa
ja minä samalla lailla vastaan.

Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut
surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta,
hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:

En voi sua unhottaa poies
vaikken ikänän’ sua saa j.n.e.

Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno
kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla
ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän
minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin
surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa
siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja
meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa
aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt,
innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole
haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.

Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.

Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä,
jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen
suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme.
Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen
pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin
tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että
höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja
sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt
tuosta ihan pääni päältä.

Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan
kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä
häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri
jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen ”Capella”, mutta nyt se ei
enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista
kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä
unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki
runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut.
Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä
vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut,
jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää
epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.

Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa
ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun
täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka
juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle
laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.

Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta
rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee
sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja
mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas
koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa
voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.

Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen
välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan.
Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä
minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele
menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin
tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin
mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä,
kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän
räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä
ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä
yht’äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä,
jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä
mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen,
rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja
niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä,
joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on
polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen,
joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo
muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja
pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen
luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä
rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen
antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä
jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo
erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa
pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan
erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta
työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.

Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään
ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä
asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman
junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna
myöhästymisestä.

Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee
juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja
tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin
alkanut tottua.

Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin
kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni,
mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla
tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni
muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain
ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen
siksi ja voittaa itseni. Miks’en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka
rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään
erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä
hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton? — Mutta minun on turha
vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku
ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo
ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua
herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan
tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin
perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu
veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi.
Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku
asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää
seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä
itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä.
Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten.
Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki
naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy
säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht’äkkiä ollaankin
lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti
asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa,
jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi
ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska
nielee pitkää puomia.

IV.

— C’est fini, monsieurs?

— Oui, madame.

— Pas de café, pas de cognac?

— S’il vous plait, madame.

— Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?

— Non, madame, au contraire.

[ — Oletteko lopettanut, herra? — Olen. — Ette halua kahvia ja konjakkia?
— Olkaa hyvä. — Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne? — Ei,
päinvastoin.]

Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen
lopettanut päivällis-illalliseni.

Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on
sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa
jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille.
Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia
rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä
ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen
isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän
kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa
kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa
kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.

Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen
ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin
lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten
jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun
torven toitahdusta.

On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja
kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö?
Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta
singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.

Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla
täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot
kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin
sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan
turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen
kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain
sanomalehteä.

Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton
jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja
jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä
kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa
myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen
ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei
ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta
asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti
astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.

Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla
biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.

Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen
sitä valmistanut jo useampia lehtiä.

Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet.
Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme
läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme
seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme
yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset
havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka
tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa
sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.

Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen
tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen
toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina
kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin
luettavaksi kuin hänen.

”En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen
vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut
matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on
oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä
kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä
katselee”.

”Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme
näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa,
kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se
hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla.
Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia,
onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa
etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht’äkkisenä
toivomuksenaan: ”Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa
voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!” Ja me voimme molemmat sen
johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä,
epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla
tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on
kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä
katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei
yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka
tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne
minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua
aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin
tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole
koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni
ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama,
kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän
ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen
mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista
sen erityiskohdista”.

”Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä
mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut.
Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies
rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen
tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää
siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki
kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut
kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä
erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat
minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo
luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin
melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen
asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin
nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä
rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni”.

”Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen
kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi
minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen
vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä
vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin
teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta
menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys
ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen
käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa
olen istunut, muisto tästä taistelusta.”

”Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin
se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja
tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee
puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut
aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä,
jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht’äkkiä
muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva
kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla
vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon
ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä,
puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.”

”Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie
bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä
ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville,
ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä
kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita
vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa
kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia,
avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä
seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin
ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin
koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan
sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä,
edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen
viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia,
kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren
kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä
kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu
tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä
silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan
edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy
pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo
ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi
törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen
esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun
sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.”

”Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen
Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin
kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla
ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja.
Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan.
Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen
paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht’äkkiä uusi bulevardi,
mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja
kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen
hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla
balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen
hienoleikkeisellä harsolla.”

”Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on
kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään
vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä.
Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan
rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois.
Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä,
muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa
lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn
vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle
”pardon” kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä
asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki
päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.”

”Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi
ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin
mistäkin syystä.”

”On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun
joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta
tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva
korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut
kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä
ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen
liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja
pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä
väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen
jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta
kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon
ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos,
joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia
ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan
kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä
kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen
konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin
pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja
takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin
joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin
maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on
outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä.
Kun sitten illan tullen ”loistavat lähteet” alkavat soittaa
värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi
tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan
minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien
uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.”

”Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua
syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen
pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne
heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli.
Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä,
punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin
syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten
milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien
seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain
maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa
kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen
kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään
arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja
kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet
tuhannet, jotka tappelevat tuoleista ”loistavien lähteittensä”
ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan
melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia
huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei
tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on
pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on
kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi
kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä
kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin
ja olisin innostunut.”

”Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa
soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä.
Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön
rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä
miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on
soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee
intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen
puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän
iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen
ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle
kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin,
joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta,
jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun
kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht’äkkiä vaikenevat viulut
ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää,
joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt
täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan
tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa
takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi,
valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja
yht’äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet
totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten
linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää
harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen
oman maansa ilta-aurinko.”

Kaiu soitto, kaiu katkeraan,
vetrehisiin vesiin asti vaan,
soituas näin taannu suloiseks,
taannu vienoks unihaaveheks.

”Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen
taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat
purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin
minuun, hyräillen hiukan.”

”Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä
mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt
yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on
niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys.
Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen
heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.”

”Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin
mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä
kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa
itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni,
uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja
mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla
loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää
soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää
minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin
kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää
katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman
näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän
tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia
haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen
sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin
kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat
toisiinsa?”

”Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen.
En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin
asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.”

Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe
rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen
kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt
minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En
uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin
hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo
toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä
salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen:
”Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.”
Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin
luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä
häneen kirjeeni?

Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie
säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin
kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein
ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni
syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä.
Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni
jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin.
Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin
tunteen ja samalla myöskin — sitä en voinut salata itseltäni — äidin ja
veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan
kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä
rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.

Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni
pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän
siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka
liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei
värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.

En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi,
kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin.
Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen
helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä
seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa
alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse
vaunuja ja hevosia.

Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen
putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen
astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat
loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua.
Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia
naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja
katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia
naisia: — Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?

Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle
kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni,
ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan,
ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa
viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo
Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun
heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.

Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni
kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi
pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe
sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri
haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu
hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on
alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka
kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee,
välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä
alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää
niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on
juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten
huutoja. Joku laulaa.

Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä
olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa
yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet
kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä.
Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja
luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin
tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten
mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet
vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön,
sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.

Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta
näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä
kohisee vain kotoinen korpi.

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.
Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet
toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja
onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin
tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.

V.

Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on
tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän
mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi
vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se
siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus
ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta
fatalistin tyyneen rauhaan.

Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen
käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa.
Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva
valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset
tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja
harmaantuneet hiukset — ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen
tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten
kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee
olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta
samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että
olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.

Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka
oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu
aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja
hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä
vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä
kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on
tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus
menenkin, niin voin yht’äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa,
sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.

Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja
katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen
kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän
peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä
hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä.
Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan
hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani
kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi
jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään
huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.

— Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]

Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen
ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on
hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta
kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä.
Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä
hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa
pistän minä viisi frangia hänen kouraansa.

Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:

— Rien, monsieur, rien!

Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä
välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun
ovenvartia yht’äkkiä huutaa jälkeeni:

— Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]

Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se
olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut
kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen
kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada
pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen
kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on
veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.

En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon,
ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on
kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on
sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen
saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.

Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se
on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt
lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta
ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut
hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.

Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään
koko asiasta.

Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt
kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna
oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu
hänen kanssaan mitään keskusteltu. ”Varmaankin haluttaisi sinua tietää,
minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä
kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole
mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan. — — Muuten ne nuo naiset
yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä.
Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on
Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu
Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja
tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina
pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen ’tunteistaan’ en
tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla
kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.”

”Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken
puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin
kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä
semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää,
jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa
meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen
mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa
alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle
kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin
mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa.
En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk’et häntä saisikaan.
Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden
kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin
kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole
kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä
mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina
tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä
naisia jälellä maailmassa.”

”Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani
perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo
muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär
Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka,
vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy
jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja
on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän
palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja
tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti
hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt
laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä
tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht’äkkiä on tullut
erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja
minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo
yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä
kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä,
mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta
mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia,
joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää.
Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin
kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan
(tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten
rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa
minua ympäröi mukavuus ja hellyys.”

”Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista.
Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen
aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin
sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat
ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka
ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan — ’kotoisen lieden ääressä’.
Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää. —
Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan
minä olen kehittynyt.”

”Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo
huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei
varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun
sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita
purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja
siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut
hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja
kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli
sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä
koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin.
Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi,
niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa — joka muuten
lähettää sinulle terveisensä — haemme ja löydämme sinulle jonkun
uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä
’etevä’, mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.”

Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin
hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta.
Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä,
vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole
lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän
erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus
heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni
uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.

VI.

On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle
on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin
kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan
kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa,
tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja
kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän
kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä
kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa
kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.

Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana
supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään
työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa
kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka
hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan
pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti
piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja
kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi
suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen,
ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä
yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän
päästä.

Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva
tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan
kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä
sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle.
Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo ”juttuja”, joita
henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva
katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota,
mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja
silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun
koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos. — ”Kerro vielä! Kerro
vielä! — Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?”

Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht’äkkiä
alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin:
”Lapset ho-ooi!... Jo saapi tu-u-uulla!” Sänky alkaa kuohua päitä ja
jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli
kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän
sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan
alaovi lukkoon. — Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan
kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.

Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat
ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka
asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.

On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas
joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo
suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään
minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin
jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen
ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä
elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin,
vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin
huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni,
sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja
hopeapäinen kävelykeppi kouraan.

Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille
bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla.
Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten
käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken
kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti,
ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa
kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa,
samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin
huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan
jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja
siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa
vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin
vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä
ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna.
Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva
ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin
kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten
mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin
enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.

Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu
kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet
äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu
ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen
sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko.
Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen,
niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti
vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista
akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja.
Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi
ainoa jono, jonka päätä ei näy.

Vaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä
puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat
lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua
ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat
kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet,
kynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen
kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla,
joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut
laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat
ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin
lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja
palttinaa.

Ne ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden
pienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta
ovelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu
yhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan.
Kääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään,
joka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista
kuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien
iloisesta naurusta.

Jo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen
katukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän
viimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät
silmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään.

Joudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut,
niinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas
henkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista
lämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa
päällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla
ikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni.

Tilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se
voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen.
Sähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on
nyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä
samettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset,
tulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista,
sinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa
liikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta
bulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs.

Minulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole
tullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran
partaalle ... niin, todellakin virran partaalle ... tähän satumaiseen
ritarilinnaan...

Mutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas
kuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on
kalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen
selkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se
jatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä
ja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten
yli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan.
Siellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen.
Lumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin
Esplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat
paksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja
ajurien tiuvut kilisevät...

Kuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen
alapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu
valaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä
hipiä ... jos saisi koskettaa sitä huulellaan...

Ja enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile
enkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni
minäkin.

Tuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee ... mutta mieleni väreet
ovat yht’äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä
Pariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa
hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt
tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar,
lempeäsilmäinen ja hienohipiä, — joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on
valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään.

Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa
kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista
maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös
ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön,
tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo
joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva
pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin
lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja
haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän
mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on
hänet voittanut!

Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen
pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin
hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain
valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei
tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule
sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi
tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa
koko maailman keskipisteenä.

Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se
kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita
tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä
kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät
juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.

Siell’ varjot on niin viileät
all’ leppäin, koivujen,
ja lehdot kullan-kiiltävät,
ja laine vilpoinen.

Kuink’ autuus siell’ on armahin
kultaansa armastaa,
sielt’ uskoisuus on syntyisin
ja sinne halajaa.

Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää.
Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja
nauttia elämästään kauemmin kuin muualla.

Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä
arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi
minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten
rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se,
miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi,
vähäpätöisempi? — Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?

En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn
alas Avenue de l’Operata pitkin ja ohi Theatre Français’n. Siitä
Louvren linnan holvien alitse ikivanhaan kuningasten pihaan, jonka
keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden
poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen
haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun
hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset
kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.

Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita
harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele
muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että
kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut
sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus
säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut
sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut,
jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan
unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia
käännekohtia elämässä.

Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan
takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan,
silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.

Tapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina,
ja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat
ovat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on
ystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi.
Ainoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja
piippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia,
joilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin.

Vähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin
mies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja
näyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan.
Sovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä
mielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen
oven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen
editse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän
ilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta
sisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät,
selittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos.

Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele,
että se olisi hän, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen
katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi
tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota
aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français’ta. Odottaa vaunujen
ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen
takana...

— Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?

Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen,
jonka olen täällä joskus tavannut.

— Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?

Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri
mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä
sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että
aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista,
ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa
muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja
ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on
suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.

Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme
sanomalehtemme taakse kumartuneina.

— Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht’äkkiä. Ne vain kihlautuvat
siellä kotona.

— Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.

Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta
suurilla kirjaimilla ilmoituksen:

Kihloissa:
ANNA HJELM
TOIVO RAUTIO

— Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.

— Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän
niitä Pohjanmaan Rautioita?

— En minä häntä tunne.

— Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin
ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet
teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä
kanssa.

— Garçon!

— Joko aiot mennä?

— Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.

Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen
rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen
laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli
kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: ”Hôtel du Louvre”. Iso rakennus
vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu
jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.

Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan.
Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista
puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen
otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.

Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn...

Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä
vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan
pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta
ja irvistäviltä.

Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin
pääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun
Montmartressa!

— Hoo-op!

Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois.
Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.

Jos et sinä, niin en minäkään!

Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi
tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia
seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut
selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole
enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske
niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!

Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka
monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia!
Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä
paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli
ja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä!

Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä
vaivaa! ”Saahan se lukea sen lehdistä!” — Ollaan tietysti ihastuneita
sulhaseen ja vävypoikaan.

Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten
väliä. Yht’äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä
Montmartren Rouge rinteeltä eteeni ”Moulin.” Se paistaa punaisemmalta
kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut
siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen.
Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen
välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä.
Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja
läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset
toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä.
Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne
menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja
miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta
tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.

Sinnehän minäkin, juuri sinne — jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo
ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän
ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös
kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan
valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?

Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos
naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat
kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten
käänteessä.

— Oh! oh! comme c’est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan
ulompana seisovasta ryhmästä.

Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi
kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa
kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi
mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.

Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin.
Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut ”tuhannesta ja yhdestä yöstä
”, maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja
kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä,
mutta jonne ”Sesam” aukaisee oven.

Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä.
Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen
kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että
seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on
totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat
sähkölamput.

Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran,
silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja
pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne
ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet
kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen
valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen
keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee
pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja
yht’äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin
heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä.
Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja
kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa
puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä
olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet
leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä
ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea...

Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina
... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu
parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.

Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen,
kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät
koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.

Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä
ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja
jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään
kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota.
Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa,
hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin
ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan
ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä
omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis
virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi
olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille,
lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä
tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta
kuolemasta!

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus
minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni
kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä
tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien
kiusat.

Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen
hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja
tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka
minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä
ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät
uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden,
epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta
minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa
herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian
mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä
täällä lieneekin.

Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on
vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot,
melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen.
Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku
on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on
kiinnitetty sininen viaton orvokki.

Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran
hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua
kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan
tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas
takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan
kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni
kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.

Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen
tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen
seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein
olin romaaneissa lukenut.

En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen
taakseen seisomaan.

Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja
kysyy:

— Te ette tanssi?

— Valitettavasti en tanssi.

— En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?

Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen
pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.

Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.

Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini
paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei
huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa
kotona.

— Te tietysti tulette luokseni tänään?

Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo
onnekseni.

— Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä
siemauksella.

— Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän. — Te jäätte koko
yöksi luokseni?’ Vai mitäs’

— Koko yöksi.

Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen,
vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon
taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia
soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.

Miksi minua yht’äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin
sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois
täältä?

Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani
edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.

Ulkona on sill’aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki
sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa
oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.

Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa
rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka
askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään
katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä
kierällä jäällä.

Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja
vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:

— Ihan likellä, ihan likellä!

Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.

— Suutele minua, ystäväni!

Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys,
hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran
pyytämättä.

Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa
liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän
katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan
piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen
minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen
sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven
edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon
nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen
talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja
ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen
vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa
silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki
kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin
kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä
pakenee.

Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa
kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia,
laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.

Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä
sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain
ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.

Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.

Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää
polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina
ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun
korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa
hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen
näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.

Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni,
suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän
tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen,
mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.

— Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.

Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka
hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin
minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut
hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan
hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän
vielä päivänsä päättänee?

— Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?

— Kun sinä olet niin kaunis...

Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta
putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian
tulemaan.

— Pian, pian, joudu nyt!

Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.

Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja
ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa,
että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan
siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun
saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen
ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy
usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä
ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?’ Hän ei
inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän
lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen.
Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota
yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni
siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen
tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon
toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.

Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla
sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut
noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa,
kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun
valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.

Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon,
että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.

— Oliko hän kaunis?

— Ei niin kaunis kuin sinä.

— Rakastitko häntää

— Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.

— Rakastikos hän sinua?

Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle
uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.

— Miekkailitteko te?

Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.

— Sinä kostit! — On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja
kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.

— En, minä rakastan nyt sinua.

— Niin, hetken vain.

— Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit
Suomessa.

Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän
elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois,
pois kauas Pariisista.

— Mutta miksi sitten elät näin?

— Minun täytyy.

Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme
täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään
tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä
ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään,
hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli,
kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja
yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa
on. Me olemme kuin vastanaineet.

— Niin, niin, me leikimme vastanaineita!

Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni,
ja kun kävelemme bulevardeilla...

— Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?’

— On siellä bulevardejakin...

Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen,
joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin ”chic”?

— Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?

— Kyllä, paljonkin.

— Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ...
huomenna jo!

Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!

— Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla...

Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut
Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.

Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen
ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä
ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut
kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki
hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä
tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani
rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen,
alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni:
”Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!” Mutta
sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä
kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä
nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi
ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että
hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.

Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa
hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa
kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki
tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua
vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin
vuoteen reunaa suinkin ulottuu.

Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada
unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja
rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita
rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja
pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen
läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen
nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.

Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on
tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta,
että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan
ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa
tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se,
jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä
molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.

Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän
sitä, että hän ehkä on sill’aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti
huutaen olen hypähtänyt istualleni.

— Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!

En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä
toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla,
kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja
ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus
painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun
onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan
tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä
samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on
likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään
voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä,
kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta,
neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea
kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen
kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä,
iäksi kadotettua!

Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee,
nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa
hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen
unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä
äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä
hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla.
Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:

— Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen
... suutele minua! ... suutele minua!...

Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna
hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en
tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä.

Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen
olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen
kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu
hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa
tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja
kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen
tähtensä elänyt viime aikoina. Yht’äkkiä ei hän minulle näytä olevan
muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen
koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka
tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi
editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki
tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko
todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella
yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia
ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä
ihmeestä on yht’äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin?
Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti
niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä
hellävaroen ja nivelien koskettaa.

Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa
rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo
tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja
sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja
loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan
edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi
ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko
paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään,
hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta
valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat
oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu
pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto
piirre.

En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät
laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on
rutistunut.

Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja
pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät
savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus
likainen.

Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä.

— Joko menet? kysyy hän.

Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa,
jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki
ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:

— Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee
kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa,
kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän
tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään
ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi
toisistamme.

Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja,
minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja
pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.

Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen
soittoa.

— Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan
rappusissani.

Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen
kupolit kimmeltävät.

Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja
laskeutumaan uudelleen levolle.

Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo
taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys
ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat
vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin
rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja
puhdistetuilta jostain pohjamudasta. ”Pyh!” sanon minä taas
ajatellessani Annaa. ”Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen
syvemmälle ulottuneetkaan!” Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se
kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.

Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena
kuin se annetaan!

Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain
välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella
ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja
mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä,
samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.

Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä
järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa
kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky.
Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä.
Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä
taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti
päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin
varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa
ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut
laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren
kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja
kalastelee.

Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan
haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu
kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon.
Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot
soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä
olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin
maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani
tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen
huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään,
suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen
mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni
nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin,
epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä
juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä
tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan
minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin
hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi
minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen.

Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on
joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu
vääntävän avainta lukostaan.

Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä
päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin
pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja
yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni?

Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä
haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä
toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina
olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama
surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä
elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan, — aina olen
haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa
hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan, — aina on näkyvä vesileima
läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.