Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei
enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa
pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui
tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.

Ja nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät
saattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne
kuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.

Karin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna
kieltäytyi siitä vakavasti. — En tahdo olla liian suuressa
kiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, — virkkoi hän
ystävällisesti, — ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin
päiviin.

Mutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä
tarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani
hänen päänsä pyörälle.

Ensin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle
vuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen,
kieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan.
Hanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän
vastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.

— Siihen olet oikeutettu, — vastasi Karin täti vakavasti. — Vaan
olenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota
nyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.

Hanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin
tätiin vei voiton.

— Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, — sanoi hän.

— Ymmärrän, — vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan
uhkamieltä osoittavaa otsaa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä
pakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä
katsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi
Bellan parantumisen jälkeen.

— Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! — huudahti Bertha
heittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat
olivat vaarassa. — Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että
se oikein veltostuttaa.

— Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa,
— kehoitti Hanna. — Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua
paljaalla pöydällä.

— Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas,
— huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua
untuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä
herkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!

— Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? — kysäsi
Hanna.

— Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä
pitäisin 16 palvelijaa...

— Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, — arveli Alma, joka
tähän saakka oli selaillut kirjaa. — Olen ihan hurjasti rakastunut
hevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?

— En, ... tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin
ansainnut.

— Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! — huokasi Bertha. —
Sama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.

Tytöt nauroivat.

— Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen
pahantapaisia poikia varten, — sanoi Alma — enkö kuullut sinun kerran
sanovan jotakin semmoista?

— Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi
kasvatiksesi, — ehdotti Bertha. — Hän on jo miltei mennyttä kalua,
vaikka on vasta koulupoika.

— Olen kuullut sen, — vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. —
Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet
hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä
pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi
hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat
ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.

— Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden
täytyisi häntä hävetä! — huudahti Alma.

— Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut
semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on
ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet.
Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.

Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän
varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.

— Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi
hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa
pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?

— Kai se on hajuvettä, — arveli Alma.

— Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli
vaipunut ajatuksiinsa.

Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. — Uh ... ptski! Sinä heitt ...
ptshi! Sehän on ammon ... ptski ... iakkia! Jopa osasit valhetella,
sanoi Jussi papille.

Hannan täytyi nauraa. — Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi
sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois
likapilkkuja vaatteista.

— Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon,
aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!

Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli
pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja
ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.

Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme
rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.

Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu
laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan
katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:

— Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!

Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä
nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja
liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.

Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti
Berthan käsivarteen. — Tuo on kurjaa! — kuiskasi hän.

— Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.

— Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä
koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei saa tapahtua. Minäpä
menen sisään...

— Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, —
lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.

— En saata lähteä, en saata ... läähätti Hanna tunteensa vallassa.
— Minun täytyy saada hänet pois.

— Sinuako hän sitten tottelisi, — keskeytti Alma. — Tule pois nyt,
rakas, kulta Hanna!

— Odotahan, Alma, elä mene, ... minä en voi lähteä ... tuntuu aivan
kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te
näe kuinka he kilistelevät laseja ... kuinka halukkaasti hän sitä
tyhjentää ... päästä minut, Alma, minun täytyy mennä sisälle.

— Oletko ihan hullu, Hanna?

Berthakin oli liikutettu. — Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi,
tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!

— Menkää te ... minä en voi teitä seurata... Ehkä istuvat he täällä
puoliyöhön saakka, — lisäsi hän puoleksi itsekseen, — ja
minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti
tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän
jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle?
Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki
kuiskasi: elä mene! — ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän
taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi
oven.

Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan
katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: — tehkää hyvin ja
kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.

Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen
jalkapohjiansa.

Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. — Hyvä on, —
arveli hän, — en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.

Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli
ulos.

Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.

— Minä se olen, Valter, — virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. —
Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?

— Minnekä? — kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen
Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian
oikeasta laidasta.

— Onko ... onko aikomus saada minut pois toverien luota? — kysyi hän
ja koetti näyttää jäykältä.

— Kyllä, Valter, — vastasi Hanna lujasti. — Ehk’et aavista, mihin
nuo toverit tahtovat sinua viekotella?

— Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia.
Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.

— Yhdenkö lasin? — Hanna hymyili surullisesti. — Minä laskin jo
kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli
serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon
vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään
iloa elämässä.

Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa
hereille.

— Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään...

— Vai niin! — Valter oikaisi itsensä. — Ihmiset ovat niin sukkelat
tuomitsemaan...

— Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi
raittiusseuraan, se auttaisi sinua?

— Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. — Valter
koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.

— Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä
aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne
varmaankin iloitsevat tulostasi.

Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen
käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän
sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.

— En tiedä, ilkeänkö, — sanoi hän, — en ole kylävaatteissa.

— No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme
siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen
jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!

Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan
Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla
saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa,
iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko
jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla
tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän
näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli
hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle
jäähyväiset ja pujahti tiehensä.

Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja
pettyneitä toiveita. — Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, —
ajatteli hän. — Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme
yhden askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan
päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin
ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.

Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui
nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen
viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään
nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.

— Elkäämme häntä vielä jättäkö, — virkkoi Bella innostuneena, —
päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.

Hanna puristi ystävänsä kättä. — Minulla ei ole suuria toiveita, —
sanoi hän alakuloisesti. — Kun luonteessa itsessään ei ole mitään
lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät
aikomukset.

— Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden
hyväksi, — sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein
itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin
työtä, — työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein
paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään
rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.

— Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset
ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta
merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja
Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja
rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen
sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin
sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen
ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä
minua alakuloiseksi.

— Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, — sanoi
Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.