KOLMAS LUKU
Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta
kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan
ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.
Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen
ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän
oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen
mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:
”Housujako se tämä Kenonen ompelee?”
”Housuja tässä ommellaan, housuja... Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?”
vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:
”Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa... Ja lähtöryypyt... He, Pirhonen.
Ryyppää sinäkin suruusi!”
Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti:
”Äh-häh!... Onpa se väkevää!”
”On se... Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen
kellistää”, myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa
neulan silmään kertasi hän:
”Niin... Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!”
”Eipä tuota erikoisempia... Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se
Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja
ompelemaan?”
”Ei, Heikki... Ei Kenonen tule ompelemaan”, vastasi Tahvo jyrkästi, veti
säikeen, että suhahti, ja kehasi:
”Tahvo Kenonen lähtee tästä pitäjästä pois, että pölähtää...”
Heikki istui kyynäspäät polvien nojassa ja ihmetteli:
”Vai pois se Kenonen tästä pitäjästä!”
”Joo! Pois lähtee Tahvo...”
”Tahvo on suuttunut koko kylään!” pisti emäntä, ja Tahvo vahvisti:
”Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään... Pane,
Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo
housunpersuukset...”
Hän viuhautteli säijettä. Heikki Pirhonen imi piippuaan ja kysäsi:
”Mistä pitäjästä se tämä Kenonen on oikein kotoisin?”
”Liperintaipaleelta on Kenonen syntyisin...”
”Vai oikein Liperistä...”
”Liperistä... Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas
lähdetään painautumaan”, ylpeili Tahvo.
”Soo!”
”Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan... Ota siitä pullosta, että
on jotain päässä pidettävää!”
Hän oli lähtötuulella. Heikki kysyi:
”Onko siellä Taipaleella vielä Kenosella perikuntaa olemassa?”
”Ei, ei ole perikuntaa Kenosella... Onko sinulla Pirhonen jo paljon
niitä pentuja?” retusi Tahvo. Pirhonen selitti:
”Johan niitä taitaa olla siinä puolen tusinan korvilla.”
”Soo!”
”Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan... Kas kun sillä
tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?” ihmetteli
Heikki.
”Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei,
Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen
on vieläkin Kenonen!” kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli:
”Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä
kotipuolella tuli aijotuksi?”
”Siellä.”
”Vai siellä!”
”Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen Anna Liisaa,
joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana”, selitti Tahvo.
”Vai sitä se Tahvo.”
”Sitä... Tunnethan sinä sen Matikaisen entisen tytön?”
”Eikö tuota tuntisi, jos sattuisi... Onko se sekin niitä liperiläisiä?”
”On se... Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan
sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on”, selitti Tahvo.
”Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä
tyttöjä ole”, myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä:
”No, tunsithan sinä sen Antti Ihalaisen? Sen joka siellä Murroilla
elää?”
”Enpä tuota ole sattunut kuulemaan”, kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja
selitti:
”Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli
talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja
Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle... Se saikin vähä ruman miehen.”
”Arvaahan sen!” myönsi Pirhonen. Kenonen yhtyi:
”Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa... Ja sitten minä aloin ommella ja
juoda... Tuoppas tyttö se rässirauta!”
”Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen
tyttö!” ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi:
”Ohoh, Pirhonen! Vai ei Kenosella ole ollut!”
”Vai on ollut muita!”
Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja
kerskasi:
”On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin
itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.”
”Ähää!... Vai sekin!”
”Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana... Älä luule, Pirhonen, jotta
Kenonen on noin tuostaan saatavana... E-heh! Kuule, Pirhonen: sen Anna Liisan,
joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitä
Hyvärisen tyttöä.”
”Eipä tietenkään sitä... Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? Se
Hyvärisen tyttö?”
”Joo!”
”Soo!”
Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja
alkoi taas silittää ja kehua:
”Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli
ja piti Ihalainen valita...”
”Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle...
Taitaa olla jo vanhakin mies... Ihalainen tarkotan”, meni Heikki Pirhonen
mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen:
”Ja niin sanoi Anna Liisa, että ’elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen
sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!’ Kuule sinä, Heikki Pirhonen,
mitä Kenonen sanoo... Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä
jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka
hän olisi Issakanvaarassa...”
”Etsisipä tietenkin. Ja se Kenonen nyt aikoo sinne Liperiin?”
”Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo,
Pirhonen, siitä pullon suusta!”
Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta.
Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän
oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät
vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä
taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna Liisa
kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen
asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli
rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen.
Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa
pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti.
⸻
Jussi Vatanen taivasteli talonsa pihalla ja ajatteli:
”Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitä
Ihalaista ei näy tulevan!”
Hetken hän mietti sitä, pani tupakan, meni tupaan ja kysyi:
”Jokohan se sauna kohta joutuu?”
”Ei tuo ole kuin selkiämistään vailla”, murahti vanha piika Ristiina.
Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä
uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma.
”Voi tuota pahuusta, minkä tekonsa teki!” päivitteli jo Vatanen.
Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut
huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä:
”Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu... Lempoko sen ajoikin
tiellä minun vastaani!”
”Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan... Joka ilta tässä pitääkin sitä
sauna-röttelöä katkuuttaa ... ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan
korvia myöten!” äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta
Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi:
”Joutenkos teitä pitäisi tässä syöttää!”
Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan:
”Siin’ on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!... Ärjyy
vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!”
Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä:
”No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne
räiskävät ihan vasten silmiä!”
Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän
sakeassa höyrypilvessä:
”No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!...
No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!”
Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny
siitä saunaan. Vatanen tiedusti:
”Ihalainenko se on siellä!”
”Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?” selitti
tulija.
”Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin
sauna!... Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!” riemuitsi Vatanen höyryn
paljouden seasta.
Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen,
istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti:
”Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä
menisi yhteen löylyyn.”
Molemmat ähkivät ja puhkivat hetken. Viimein tiedusti Vatanen:
”Onko sinulla löylyä?”
”Saisipa tuota vielä lisätä”, vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta
suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä.
Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman
näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään,
mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina:
”Puu!... Puuu!... Pu-puuuu!”
”Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!” sai Antti välillä
huoaistuksi.
”Puh!... Ristiina!... Puuh!” vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa
asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään:
”Vai sai se Hyvärinen niin paljo tammastaan... Ääh!”
Sitte seurasi äänetöntä kylpemistä.
Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen
penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä:
”Äh... Äääh... Ää-ääääh!”
Kun sitä oli kotvasen jatkunut, ilmoitti Antti:
”Sanoi se Hyvärisen tyttö tulevansa!”
”Äää-ääh!... Äää-äääh!... Ääää-ää-ääääh!” kuului taas, kunnes Jussi Vatanen
tiedusteli:
”Pannaanko vielä löylyä uunille?”
”Pannaan vain!”
Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen
heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän
saunaa ja Vatanen myönsi:
”Kyllä se on tuo kylpy oikeata maamiehen herkkua.”
”On se!... Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!” myönsi Antti, ja
Jussi ihastui:
”No kylvetä! Kylvetä veikkonen... Niin!... Kas kun se tekee hyvää!...
Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!... Lyö sinne ylemmäkin, sinne
lapaluille asti... Äää-äh!... Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!... Hankaa
sieltä ylempääkin!”
”Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!” keskeytti Antti punaisena, ja Jussi
alkoi käytellä vihtaa, käskien:
”Pyllisty paremmin!... Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä
takapakkia, jotta ei selkä hytky!”
”Hiero vähän vihdalla!” kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä
kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti
Jussille:
”Sanoi se tyttö tulevansa ja ukko Hyvärinen on mielissään.”
”Arvaahan tuon... Hieronko minä täältä paksummaltakin paikalta?”
”Hiero!”
”Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa
maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja
hetkuu”, pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään
kutristellen kehotteli hierottava:
”Hiero sieltä kupeilta ... sieltä nivusista!... Äää-äh!... Lyki nyt
harteita myöten!... Nöplöttele niitä selkälihoja... Hyvä löyly tässä
saunassa on... Äää-äh!”
”On sinulla lihava selkä... Ihan hyllyy”, todisti Jussi.
”Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla... Siinä
selässä on läskiä”, kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut
selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia:
”Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin
selkään nähden... Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin
kyllä siinä liha olisi liikkeessä.”
”Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!... Ei sitä tarvitsisi
suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä”, sanoi Antti.
Kun se osa kylpyä oli suoritettu, ehdotti Vatanen:
”Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan
tuo kippa ja valele sinä ensiksi!”
Sauna oli taas höyryä täynnä. Sen seassa riemuitsi Ihalainen:
”Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy
maamiestä!”
”Aa-uttaahan tämä!” vastasi Jussi.
He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he
rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa
olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän
päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista
huokausta:
”Huuu!... Hu-huu!... Hu-huuu!”
Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen
opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin:
”Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein
kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä
ajallisessa elämässä...”
”Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun
katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet”, muisteli Antti.
Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi:
”Joko pannaan tupakaksi?”
”Jo.”
Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin,
ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan
nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti:
”Onkohan taivaassa saunarustinkia?”
”Ei suinkaan se ilman sitä”, virkkoi Jussi.
”Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?” käänsi nyt
jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa.
”Siitä!” myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas
asiastansa:
”Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen
tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on
kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä
ripille lasketa.”
”Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun
siltä haisevat?” tokaisi Antti. Jussi vastasi:
”Tökötillä... Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se
olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt... Housujako sinä
haet?”
”Housuja.”
”Ka tuossahan ne ovat.” Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä
asiaan, iloiten:
”Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista
akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko
pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.”
Hän veti housuja jalkaansa ja kehui:
”Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee,
niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja
omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!”
”Pätii!” murahti Antti. He olivat jo pukeutuneet ja lähtivät tupaan.