VI.

Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei
käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui
ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä kilometriä
. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko
paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut
huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei
painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en
pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa
tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään
ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin
viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan
kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin
erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella.
Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä
kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat,
joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla
kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi
tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen
vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei
tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi —
vaikk’ei tosin paljon puuttunutkaan —, mutta varustukseni osoittivat,
miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee
suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni
jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman
tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen
tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä
odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui,
oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta
pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin
aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon perästä
tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en
olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää — jos näet puu oli
sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän
ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun,
ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin
siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen
seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että
kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos
sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla
vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan
levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan
levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta
kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi
paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin
muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita.
Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen
kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos
veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin
laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon
päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni
oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta
tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä,
joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa
väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä
. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät,
nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren
alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä
maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin
lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli
virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla
voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis
käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään
ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla
että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin
levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset
vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin
vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli,
mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei
ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene,
maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna.
Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman.
Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun
minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa — kaikki linnunnahkani
olivat mitä parhaimmassa kunnossa —, rupesi Sitka-vaarin satu taas
kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut
totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen
niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi
päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin
pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin
pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta — en
ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää
heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja
hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä
miestä ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen. He soutivat uistinta
pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä
sanovan: ”Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.”
Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen
uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti
sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä
tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso
lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät
veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin
muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan
pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä
siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua.
Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet
kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen
uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain,
mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan
minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen
joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin
siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen
suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä
taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi
olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat
takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika
rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin
hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja
kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa
kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului
parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja
tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta
Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee
aina ”tuo miestä väkevämpi”. Samalla hän otti ison puisen leilin,
ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut
ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän
varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin
ensi viikolla ”luoman suulle” verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi
olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli
menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain
paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä
ehdolla, että ”mestari” hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja
vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui
Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta
pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat
peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet
kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui
metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut
helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen
keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt
miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät
käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana
nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan
ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin
miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet
käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus
kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä
pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä
kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli
konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin
juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä
näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos
huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten
aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin
siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja
lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan.
Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta,
jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin
takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten
tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä
koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran,
koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi
koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta
oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli
ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen — janhus
jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä — ja tein jousen. Nuoran
järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään
nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki
koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi
kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven
pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin
veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua
oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin
hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se
leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei
nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle.
Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa
vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä
kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan,
pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän
tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä
epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut
malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään
kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa
sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä
näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita
taimenia. Olin koko edellisen päivän ja ollut melkein syömättä
ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian
porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies
odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut
huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla
taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen
huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon — silloin oli
tiistai — huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton
este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma
oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät,
joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis
yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan
lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan
läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä
ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen
avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari kolme sataa metriä
kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä
onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan
välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun
Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta
tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää
etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta
seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut
käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä,
vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:

Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan,
josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan
metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat
kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on
vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät
puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään.
Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä
voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen
ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut
lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä
enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti.
Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä
visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran
kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat
hiljaa.

Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa
kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta
kuuluu ihan läheltä — tai kaukaa — metsästä. Siihen hän ei paljon
huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.

Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta.
Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin
pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia
sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen
tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella
kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä
tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi
on kulunut. ”Huu-u-huu” kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt
tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan
lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo
kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee
joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan
suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan
pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen.
Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla
naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin.
Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt
arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä
etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.

Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää
helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan,
että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu.
Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja
jätin veneeni vanhalle kämpälle. ”Kirjelaatikkoon”, josta olin tehnyt
sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän tai pari
ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä.
Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla
varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle,
josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle
odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani
kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli
minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa
turvallisempaan paikkaan.

Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta
päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan
rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat
kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin
olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut.
Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului
nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä
ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin
vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.

Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän
hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole
oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin
sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. —
Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en
olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli
äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista
tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut
minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla
pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä
esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni
jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen
maahisten ja keijukaisten kanssa.

Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko yön
aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua
kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi,
ja asetin heti merkkini.

Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä.
Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en
voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta
— pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa —, mutta pesä onkin
toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen
pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin
siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän
asian selväksi.

Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme kilometriä
ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen
ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni.
Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on
kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen
koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos
nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua
parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään
vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva
hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan,
että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.

Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten
koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle
mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen
hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni
erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.

Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin
lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.

Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja
molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli
minunpuoleiseltani rannalta.

Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja
tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen
kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja
sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä
suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla
harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko
hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen
kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli
pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten
sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.

Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin
harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan
semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että
kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut
askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut
käymään tasainen tuuli järveltä päin.

Kajahutin mahtavan ”all’stot”-huudon, jonka koski kuitenkin nieli
pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla.
Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. —
Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten
esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli
kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka
tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut
ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin
vetämään ilmoihin yhden penikan — se riippui kiinni sormenpäästäni.
Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku
roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin
puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.

Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.

Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat
esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena
käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta
niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo
aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. — Kuusen yläpuolella
oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala
kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan
vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille
mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta
helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään
kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri
jokeen. Yksi putos’, sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä.
Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi.
Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.

Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä
hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja
professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin
maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä
kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden
pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen
— löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta — enkä voinut olla
ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti
astuessani sen viereen.

Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä.
Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja
seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei
minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja
auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa
kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille.
Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli
minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä
saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena
hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti
suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi
siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat
katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin
lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät
pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän
kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut
ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa
vesissä.

Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä
kohiseva virta kohtasi akanveden.

Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi.
Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, viisitoista sekuntia ehkä
oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että
kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää
kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan
parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt
hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen
kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että
minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli,
että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan.
Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle
rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin neljännekseksi,
mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut
koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka
hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja
kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen
uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli
kauniisti vastustelematta lippoon.

Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni
olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten
mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon
välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta
herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta
usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät
keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi
saarellani nälkää näkemään.

Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata,
jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä
telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se
ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan
katsomaan, mitä se oli.

Esine oli paksut rautavitjat.

Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon
lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.

Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.

Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan.
Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle
liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen
hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei
voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin
todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen
ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei
ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain,
josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja
miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään
seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.

Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi
poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski
pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät
vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin
puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani
loppui.

Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni,
oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin
pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut.
Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja
leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan
viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä
aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.

Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.

Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut
enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.

Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut,
mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun
rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa
rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli
vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät
niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa
ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät
torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin
joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille,
istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua
koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko
portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta
etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.

En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa,
kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin
lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta
yhdisti saaren itse Latvasaareen.

Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli
lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse
ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä
myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla
puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle
puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin
löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän
koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.

Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut
siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että
suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin
venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa
kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun
Jalmar astui sitä katselemaan:

On halki runkopuu, raot ruohoiset,
ja päivä laidan saumoista paistaa.

Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani
huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. —
Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi
sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä
paikassa oli ihmisiä asunut.

Astuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki.
Se oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti
tehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen
ulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä
johtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen.
Eteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin
ensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut,
kellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että
ilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen
isännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin
läpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään
huoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan
puolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun
eteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun
avasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin,
hajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset
ovat vielä tänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin
ikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa
kunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli
tässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?

Uuninreunukseen oli maalattu:

Beatus ille homo,
Qui sedet in sua domo,
Qui sedet post fornacem
Et habet bonam pacem.[1]

[1] Onnellinen se ihminen,
Joka istuu omassa kodissaan,
Joka istuu uunin loukossa
Ja nauttii hyvää rauhaa.

Olin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin — kun luin tuon vanhan
ajatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni
sivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi
perilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt
vasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen
huoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä
ihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä,
minkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.

Rukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.

Olin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean
eteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella
ollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli
karkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai
sotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä
tahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus.
Jokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet
kuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka
seiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja;
muutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle
aivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen:
huoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä
rakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun
etevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat
edustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä,
erittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.

Kirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal’in
”Pensées” ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon
välisestä rajasta.

Tähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten
ehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä tuntia
. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä
ajatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni
kiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka
minusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin
vasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä
ajasta nukkunut katon alla.

Minun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö
kämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen
vanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen
asunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä
olisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla
olevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin
jo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin
sentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan
siten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos
Sitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi
vakituista asujainta.

Ulkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita
hakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin.
Ulkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin
päärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja
runsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen
katto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut
huomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja
liiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne
vastaiseksi tarkastamatta.

Päärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet
niihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja
pulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä
löysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu
karhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä.
Alakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään
sisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla,
puuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot.
Asukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi,
niin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin
löytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.

Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi
johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen.
Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone.
Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä
tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet
olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia.
Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen
voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan
nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita,
joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi
katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava.
Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille
jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä
työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan
näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet
paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet
tarpeellisen tasaisesti.

Huoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä
pöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet
niistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten
tarkoitus oli minulle tuntematon.

Tässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa
asuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin
talon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään
järjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras
saisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli
se ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon
muinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu
pahantekijä hän ei ollut.

Päätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto.
Tarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja
oli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin
1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi.
Yksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan
arabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat
säilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli
varustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan
joko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri
tieteellinen arvo.

Olen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin
johtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi
ullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti
olevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin,
että omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään
epäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan
varastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen
kuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. — Näköala tornin
katolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta
kuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka
neljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli
lavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt
tiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista
kalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei
ollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia
vieraita kohtaan. — Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki
tässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly,
semmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä.
Tämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla,
jotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen
huoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni
siihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.

Tämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen
astronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla,
jonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon
tornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon
nostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät,
osoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten
mukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien
kellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko
yhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn
synnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten
havaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli
rakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon
tyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana
koskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.

Mitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän
käsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta
keitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan
asustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä?
Kirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin.
Ehkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen,
etteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa
vai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään
parastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.

Molempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta
toisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla
lukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään
tavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä
oli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa.
Mahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen
kirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain
keskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen
avaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä
ihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin
uskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän
salaisuutensa — jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä — oli
yhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.

Perjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon
avaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää
tämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että
oli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon
avaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.

Jos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti
kirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen
ilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan.
Heräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule
tänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin
yrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin
kruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän,
missä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on:
kalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki
voitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet
vankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka
herättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi
kertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.

Melkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle
päin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen
rajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että
tuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun
jesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli ”Lettres provinciales
”-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta
että hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa
todisti, oli minulle ennen tuntematonta. — Iltapäivällä kävelin pitkin
rantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava,
jopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää.
Elleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin
uskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne
sopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria.
Saarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä
noudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten
sattui.

Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä
näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja
jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt
veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa
varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli
kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut
tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. — Heitin aran katseen,
sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei
minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan
ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen
kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo
rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.

Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut,
että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan.
Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen
tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia
housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua
tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun
kai tehdä viran puolesta parastani.

Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla
mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle,
lukitsin oven — minusta tuntui, että se oli nyt lukittava — ja lähdin
matkalle.

Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten
intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta.
Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat
pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin
unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen
pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi
uinahtanut.

Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt.
Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän
arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta
ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin kilometrin matkan
päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen
huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin.
Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä
suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine
seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui
sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin
Hirventappajankin sen hyväksyneen.

Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille,
että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli
ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan
ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi
rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella
paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota
tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti
käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki,
Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme,
kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän
ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.

Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen
uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut
mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan ”hansklovat” kalvoimiin.
Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui
yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä
petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi
olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa
vastaan?

Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle.
Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle.
Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen
kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta.
Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin
pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen
varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin
patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli,
että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan
tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko
varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja
samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan
nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä
pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka
olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe
samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos
Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.

Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin
taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet
aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui
temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli
mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu
hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni
tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan,
kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat
jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin
pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli
vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.

En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli
kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti
edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna —
suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut
kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä
tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.

Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut.
Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen
humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin
äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun
päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten
erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta
jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa
käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli
esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin
saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli
varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi,
kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet
kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä
puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne
eivät häntä sen enempää vaivanneet.

Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt
kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan
minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet,
Ison-Iivanan, rautoihin pannut.

Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa
tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni.
Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä
haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä
poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan
laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan
itsekseen: ”Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.”

Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä
laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon,
ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen
luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun
sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi,
ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan
juoksee. ”Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa”, lisäsi hän.

Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun
kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua
mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä — oikein Villeä matkien —
uudistin käskyni ”kädet alas”. Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään
tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas.
Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön
sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja
näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi
katsannolta niiden olevan poikki. — Iivana oli pitänyt kaikin voimin
puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet
sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.

Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin
toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä
kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja
venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että
oli antanut yllättää itsensä.

Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan
patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt
vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi,
kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli
uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut
hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän
vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan
häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee
sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän
asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena
puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla
tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla
käskystäni kiroilemasta.

En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että
olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei
saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat
vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi
sitomatta sijoillaan. — Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi
irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan
pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin
panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon
luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin
kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin
odotettu ”naks” kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi
meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet
lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli
miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei
Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen
määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.

Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän
menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei
kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen,
mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti
hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen ”ampukaa nyt”. Hetken perästä hän
nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan
veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en
tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.

Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan
nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja
käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein
sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä
rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä.
Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten
ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen
taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan
kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan
tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä
herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu.
Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen
elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä
on armotta tapettava. ”Ja onhan siinä ollut toinenkin syy”, lisäsi
Iivana, nostaen leiliänsä: ”Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta
Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.”

Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä
tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut
lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli
tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se
kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. ”Juuri
tuommoinen”, hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, ”oli Kakolan
isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.”

Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa
olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään
hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne
olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle.
Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat
vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle.
Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta
neuvoa ei ollut — muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse
vapaaksi —, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän
vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren
liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei
ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.

Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät
mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin
mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen
ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä
ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi
uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.

Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana
ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten
lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että
kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön
tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen
kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät
he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei
olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat
aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä
vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi
vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa
takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi
näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja
Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.

Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin
päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon
vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin,
jotka tämä pöytä — olin varma siitä — kätki. Teräaseen käyttäminen
salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin
luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon
avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä
tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat
tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet
muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean.
Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.

Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin ”Pensées”. Ikäänkuin leikilläni
rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi
todella ”p” ja toiselta ”e”. Kun kolmannelta löysin ”n”-kirjaimen,
rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että
viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä
varustettu ”é”, rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain
neljännellä laatalla olevan ”s”-kirjaimen ja tuon ”é”-kirjaimen samaan
riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin
kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut
oikean sanan. ”Ajatukset” (pensées) avasivat lukon.

Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri.
Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini
hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta
seuraavana aamuna.

Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin
ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä
häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui
leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun
mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan
useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven
eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin
huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta
saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla
näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en
epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa
heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin
varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin
aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.

Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan
niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen
vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en
uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan
on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli
arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan,
sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt
uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla
olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun
järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää
selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut
savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä
varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut
laukaukseni.

Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä
mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei
näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut
selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut.
Kummia oli odotettavissa. — En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle
mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät
viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka
vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui
melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.

Perkasin kalani, ja kun vene oli noin päässä rannasta,
laitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja
miehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän
nurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.

Vene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle.
Astuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli
vetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään,
mitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä
satamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi
viitaten niihin: ”Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain
epistolassa?” Vastasin vain: ”Ei liikoja ole.” Miehet astuivat maihin,
ja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei
näyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin
odottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville
vastasi: ”Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.”

Muutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei
puuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli
mennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti.
Siellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut
kähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli
tämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa
hypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli
jättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut
karkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli
Ville löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi
katkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että
oli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat
kuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava
oli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei
toteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan.
Kuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän
lähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin
varovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi.
Setä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin
pahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista.
Mutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.

Iivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun
lopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta
kuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi
kysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.

Tähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden,
joissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta
Villen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan
vangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen
päähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja
Villeä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun
tiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen
tahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen
kannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava
kiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän
sitten juopunut tahi selvä.

Kun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi
hän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä
tilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi
leilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut
tappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa
hänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut
vastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi
syömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.

Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet.
Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli
oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein
tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat
Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta
kanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä
pyörälle.

Sekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä
sanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta
jos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa,
erittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä
asiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen
ammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että
ainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi
tarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut;
nyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi
huomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin
lattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko,
joka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa
huoneeseen.

Ville ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja
vielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän
tuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua
miestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän
luuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle.
Varovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin
eteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä
että käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua
oven virkkaa: ”Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.”
Ville vastasi kuivasti: ”Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.”

Illalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet
saada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti
kolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti
rantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta
minulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi
vasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat
menneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta.
Ville leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka,
mutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin,
koska nämä pian paranivat.

Ville nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti
uudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos
näyttäydymme rannalla. — Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan
kalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan
pitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat
uskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän
julma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan
meistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian
pitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.

Niin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton
päästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä
pitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän
uhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian ”korvat karsitaan
tahi kaula katkotaan”.

Jo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut
tietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli
satama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle,
ja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta
järvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.

Tällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja
pidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli
jollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet
haltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet
kiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä
saarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä.
Ja kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. — Saimme
myöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua
nousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että
olimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt
satamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi
rantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.

Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun
setä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan,
mutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.

Rannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida
toiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut
minua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt
noin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun
täytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin
rannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen
takaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse
niin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.

Veneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat
selvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.

Kun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä
houkutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän
patansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän
saareltamme.

Ville, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta,
pyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi
veneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät
tietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen
pyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla
kahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä
vasten tuskin kahta metriä sedästä.

Ampuja oli Kyttyräinen.

Huomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet
maksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet
samalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan
sammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän
neljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut
tavalliseen kokovartalotauluun.

Peräydyimme pensaihin.

Syötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä
tuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten
veneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet
täten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi
saada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten
saisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata
siitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei
tarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta
soutamaan.

Minä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi
veneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi
vihollisemme käsiimme.

Kanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan
tarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase.
Myöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden
sedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos
osaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet
jaksaisi pitää venettä tyhjällään.

Setä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin
olla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli
tämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi
turvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut
minun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla
suuremmaksi hyödyksi. — Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen minuuttia myöhemmin
oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa.
Miehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin
olevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi,
ja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin
heidän alukseensa.

En voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja
veneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli
vene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen
kokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin
lauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja
polkivat tahtia.

Nyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein
sytyttimen sankkiin.

Onni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka
oli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt.
Mutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin
silloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän
kuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni
olin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin
laukaukseni tulosta tarkastamaan.

Sellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli
parrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja
kaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan
tarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt
pirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen
paikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse.
Kuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä
ikinä enää sopinut venettä tehdä.

Kiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin
uivaa miestä — itse Kyttyräistä — takaa. Huomasin jo selvästi, että
uimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain
heittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin.
Hetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme
kohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo
pidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi
rantaan pääsy heille ollut mahdoton.

Miehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin
kangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli
autettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä
vastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan
huonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä.
Seuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä
voi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä
julkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan
rikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja
eräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan
veneellään kuljettamaan heidät poikki järven.

Nyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä
vapaana.

Sillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme ”vankilaan”, oli Kyttyräinen
potkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin
poistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi
lautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en
kelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon
tehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina
järven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne
käsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät
olleet oikein lempeitä.

Vedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän
päiväkäskyn kuullut.

— En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman päivän
lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.

— Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä
komisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas
kotimieheksi.

— Ohoh!

— ...sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa
hämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen
uuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk’ei
hän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut
paremmin tottuneisiin miehiinsä.

— Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy,
sydän kivestä ja sekin tervattu.

— On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin
vaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä
huvittelemiseksi vain.

— Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin
huonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.

— Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä,
jotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa
sieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.

— Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin
rajaton kiire ole.

— Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.

Seuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla
kertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan
vankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle
vastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni
sedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä
enemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä
tietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään
toimeeni.

Sekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin
suoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei
tosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja
hoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla.
Joka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti
ja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän
mukaan. Kalaa saivat mielin määrin.

Iltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä
myötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla ”ennen talvea takaisin, jos
siksi saisivat Kyttyräisen kiinni”.

Lähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.