SATU

Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoavat salojen keskeltä vihreinä
kumpuina, kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen,
äärettömään, laitaansa löytämättömään, — katosin tuhansien suhisevain
koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle, etsien sukuani kuin
kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä
kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.

Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen, sänkiposken, joka hammasta
kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle
saloa pystyttänyt maaemolle sylenkorkuisia alttareita: köyhäin peltojen
harmaita kiviraunioita sata!

Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.

Ensimmäinen, mikä ahtaassa töllissä loisti silmiini, oli punainen hame.
— Ah! ajattelin, — sen, jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan
olla äitini.

Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli
kellervän-kalvaat, kärsimyksestä oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti
ääneen tuumin, virkahdin: ”Tuossahan se on äitini!” Arvasin oikein.
Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen, ja vain
kerran sitä ennen.

Hän istui oljilla permannolla, selkä takan seinää vasten. Hän oli niin
oudon kellervä ja ihana; silmäluomet olivat raskaasti puoliummessa,
katse tuijotti permantopalkkeihin, kuin kivussa, korkealla otsalla
helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia
suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin
poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen,
iankaikkinen kidutus; ja minä — riemuitsin. Kummallisesti punertavat
huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat
sivuilla niin laihoina, että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina
kuumottivat.

Hän oli puolisokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen
päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneliä
kimaltava kolo. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita,
hulluja.

Miten se oikea silmä tuijotti minuun, kauan. Sitten äitini ojensi
kätensä, — ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet
huulet alkoivat yht’äkkiä vavista. Ja jo vieri poskille kyynelten
kimaltava, loppumaton parvi.

Tosiaan, minä en nykyisin itke aivan tyhjästä. Kun suru pienoinen tulee,
niin minä kirota järäytän. Mutta kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut
minuun edes katsoa, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti
säteili, vapisevilla huulilla oli samalla aikaa itku ja punertava hymy,
katsoi, hiljaa sanoi:

”Voitkohan antaa minulle anteeksi?” niin sydämeni hytkähti, muistin
pitkät vuoteni vieraiden vallassa, ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi
käsiini painuivat. Sitten yht’äkkiä aloin nauraa.

”Äiti!” sanoin. ”Jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se
tosiaan parahin erehdys, mikä hätiköimällä lienee tehty. Ihana on
elämäni oleva.”

Niin uskoinkin.

                                                  ⸻

”Mitä on minun kauneudestani!” huokasi minulle valittaen äitini,
Mataleena. ”Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt — siitä
on jo monta vuotta!” hän kipeää päätänsä pidellen valitti.

                                                  ⸻

”Mitä on voimastani enää!” valitti minulle äitini. ”Niin, — tosiaan
minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani — nyt en pääse
oljiltani ylös, — luuletko, että tässä viruisin, jos voisin päästä
pois. Kulkeilla, kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt!”
valitti minulle äitini.

                                                  ⸻

”Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin
kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt!”
valitti minun äitini, Mataleena.

                                                  ⸻

”Ei ole kotia, ei kontua minulla sinulle. Hävitin kaikki, hullu. Kaikki
on mennyt, äly, älykin on mennyt!” valitti äitini Mataleena.

Minä nauroin.

”Minä vihaisin kotia, jos sen saisin!” minä lohdutin.

                                                  ⸻

”Miten käsivartesi ovat valkeat!” liverteli minulle äitini, ja hänen
ainoa silmänsä säteili kummallisesti. ”Niin oli synnyttyäsi ihosi
valkea, sinisenä se kuulsi!” hän sanoi, ja katse kirkkaana säteili. Minä
hymyilin.

”Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi!” hän sanoi yht’äkkiä,
ilkeästi, hyvin tylysti. ”Olet ruma.”

Mieleni synkkeni, minä vastasin:

”Hm, — ne siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon
sellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei
sovi hirvelle sahrain veto. Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle
sopii.”

                                                  ⸻

Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi;
minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan
permannolla. Muu tölli, veljeni, joka oli vaimonsa kanssa siirtynyt
sängystä lattialle haavanlehdille, ja sisareni, joka majaili aitassa, —
tölli miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat
uuninholmissa helisivät.

Kesäyön ruskotus oli tullut korven takaa ja heitti ikkunaan veripunaisen
heijasteen, veripunaisena loisti takankarsina, jossa äitini istui. Oli
äitini kuin pyhimys, pään ympärillä ruskotuksen veripunainen, haikea
loiste säteili, kun hän siinä istui kalpeana ja sairaana hiljaa
jutellen.

Niin, me valvoimme hiljaa jutellen, ettemme olisi muita herättäneet.
Minä nöyränä, samalla ylpeänä: kun tahdoin auttaa emoani. Mutta kun
äitini puheli, paljonkin seikkoja, tapauksia, niin — mitä ne minua
liikuttivat? Jokin hiljaa sielussani kuiskutteli, että elämäni oli ollut
toinen kuin hänen: olin paikaltani siirretty, ja sittenkin entisissä
juurissani kiinni, mahtavasti kiinni, — mutta ne juuret eivät oikein
sittenkään olleet kiinni: olin irrallinen olento. Koetin kuunnella, —
kuuntelin nöyränä, levottomana... Ja emoni kertomat tapahtumat olivat
minulle — niin kaukaisia. Oi, hänen sortumisensa: minulla oli elämä
edessäni, — sen täytyi saada olla minun omaa elämääni.

En huomannut, etten pian tahtonutkaan hänen elämäänsä seurata...
ikäänkuin sitoutua kiinni tuohon menneeseen ja sairaaseen...
Tuskallista...

Äitini äskeiset sanat: ”Olet ruma!” Hän oli — tyly, julma, — ja samaa
tunsin itsessänikin.

Minä, julma: epätoivoissani, että juureni, esihistoriani oli sellainen,
ja että minun kenties täytyisi syöksyä siihen takaisin, palautua
juuriini, koska niille en lopulta mitään voisi; vaikka olinkin niistä
yksilöllisesti irti, niin juureni olivat kuitenkin samaa ainesta kuin
emonikin juuret, ja minä siis ikäänkuin saman lajin puu kuin hän; —
epätoivoissani, viimein sangen hajamielisesti kuunnellen aloin siinä
kuvitella seuraavaa laulua, satua, mielikuvaa, heittäytyneenä — kun
äitinikin toivottomana sanattomaksi väsyi — minulle luovutetun sängyn
oljille. Surkeus: lapset kitisivät unissaan luteensyöminä lattialla,
veli kuorsasi. En unta silmiini saanut: sielussani säteili Mataleenan
tarina, mutta säteili omalla tavallaan, niin, sielustani: kuin
mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.

Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Miksi?

                                                  ⸻

Korvesta oli äitini, äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka
rikkaiden kyläharjujen alla leviää kuin rannaton, vihreä meren-ulappa
aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi,
jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän
salon.

Oli äitini isällä ollut siellä vaaralla salon keskellä talo. Siellä,
auringonpaisteisella vaaralla, jonka ylitse kesäpäivinä hopeiset pilvet
mahtavina vyöryvät, olivat äitini ja kaksi enoani syntyneet. Mutta jo
miehuuden vankimmassa iässä äitini isä kadotti näkönsä. Lapset olivat
pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista
myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli sukuani pitkä
liuta jo ennenkin kuollut köyhtyneinä ja sairaina. Kun enoni miehiksi
kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen
torpantilkkujen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista
nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.

Siellä hän eli helmassa metsän, jossa, sokean, suhisevan havukaton alla,
petojen polut painuivat viitain tiheihin piiloihin, jossa iki-vanhain
kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeiden jättiläisten
haparoivat, karvaiset kourat, ja naavakoivujen lehväiset latvat
huohuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa
kohotti, koivujen hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana,
vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista
lehdistä, muurahaisten väkevälemuiset tiet veivät risujen piiloitse
keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistellut
vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi, kuin
hentoja pajunvarpuja ikään.

Siellä, reunalla ruohoisen ahon, jossa syltä-korkea heinä ja angervot
väkevästi tuoksuivat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja
kummallisina. Niiden laella nuokkuivat tuuheat, vihreät
sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset
kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät,
ja alas alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän
punaisia piruja ja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka
tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka
toinen karva ollut hopeaa, joka toinen silkkiä, niiden niskassa ja
sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat karvatöyhdöt. Ne kalusivat
alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän
menninkäisiä, pirunpoikia; niiden silmät leimusivat punaisina.

Siellä salon pimennoissa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä,
peloittavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon
punahuulinen tyttö, kysyit, tokko hän noilla lammilla oli ongella
käynyt, niin hän saattoi vastata:

”Olen kyllä joissakin. Mutta ei kaikista onkia uskalla.”

”Miksi ei uskalla?”

”Kun niissä ei ole pohjaa.”

”Mistä tiedät, ettei niissä ole pohjaa?”

”Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi
kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.”

Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyytenä
louhien välissä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat
lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan,
niin yht’äkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen kiskovat
pohjattomaan syvyyteen sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähelle
louhiselle rannalle.

Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat...

Sellainenpa on salo, ahdistava ja ihana. Siellä on äitini lapsena
elänyt.

                                                  ⸻

Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia,
missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten
ohdakkeiden juurilla, — kiviaitain takana lainehtii tuleentuvien
laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen
lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät
säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet; — minä, joka kernaasti kuljen
tuoksuvia pientaria myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä,
niin, iäti maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti
pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.

Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä, — ja se tapahtui
hänen iässään sangen varhain, — seisoi korkeimmalla harjanteella
Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna: rakennukset olivat tiheänä
neliönä ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka kulmassa pihlaja suvituulessa
suhisi ja päivänpaisteessa välähteli. Talon ulkoseinät seisoivat
lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina; pihalle päin olivat ikkunoista
useimmat.

Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin täällä tiheässä vaaran
kylässä. Vanhat ukot kertoivat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että
seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia
taistelutanteria.

Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät
viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin,
metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille, lepikkojen
laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmojen
sineen välähtelevää latvaansa se kookas pyhä pihlaja.

Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti,
jonka silmäluomet olivat punaisen-pöhöttyneet, joka ei monta sanaa
päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili, joka ei usein suuttunut,
vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili, joka oli hyvä köyhille
eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin
lammas, kärsivällinen kuin karitsa. Hänenpä luokseen joutui alhaalta
korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.

                                                  ⸻

Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun
kamarissa kangaspuiden ääressä? Kuului kalke kylille, sukset natisivat
ripeästi, polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi
helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili
Mataleena. Ikkunan kukkasten takaa kimaltelivat hopeiset, oikulliset,
ihanat sisämaan vedet.

                                                  ⸻

Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon
pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui? Ojentui vartalo solakka,
sirppi välähti, paisui valkea povi auenneen paidan kätköistä, silmät
kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilevät, ja suun hymykuopat
värisivät. Poskille syttyi polte, kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan.
Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.

                                                  ⸻

Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla
mäntyisillä mäillä? Talot vaipuivat öiseen tummuuteen ruispeltojen
keskellä, vain kalpeain haapain lehdet läpättivät, öiset ilmain ääret
heleinä loistivat yli maan, ja keinu-ahon laidassa kasteinen lehto
heinäsirkkoja sirisi, ja tuoreet sanajalat raikkaasti tuoksuivat.

Sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa
Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut
vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut
synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina,
ravistuneina ja torakkain asumina, viulut, jotka tahtoisin saada jälleen
unestaan heräämään ja väkevän-riemukkaina soimaan merkillisiä säveliä.

Ah, rakkaat ystävät, mitä teillä on sanomista siihen, jos kylillä
äidistäni Mataleenasta paljon pahaa kerrottiin? Jos sanottiin, että
Söyrharjulla hänen aittansa ovella läpi öiden kuului rystyjen naputus,
että sieltä usein kajahti nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu,
aidanseivästen rusahteleminen taistelun-rähinässä, sekä Söyrharjun
isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän
vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan
ripustettuina. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen
kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteella viettäneensä monta
yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Entäpä sitten. Oma asiansa. — Ja
voidaanko sitäpaitsi estää perhosia lentelemästä tuoksuvalla
apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne
tehdä tekemättömäksi sen, mikä jo on tapahtunut: äitini
välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden-riemun!

                                                  ⸻

Siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, kahdeksantoistavuotias
nuorimies Söyrharjun myllyltä, — mylly oli varjoisessa laaksossa
kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käytti, ja se tuo
mieleeni toisen vesimyllyn, joka oli lähellä kaunista lapsuudenkotiani,
naapurissa; — vanha oli tämän myllyn mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten
kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan
isänsä ammattia, maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle; — niin,
siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu
umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän pitäisikin aina olla, —
tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yht’äkkiä
iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään! Hänet estettiin
siitä, hänet ajettiin kemuista pois.

Yksin hän harhaili kotiin sydänyöllä, etsien syrjäpolkuja: oli kuin
julkisesti kirkossa häväisty pahantekijä. Säikkyi askeltensa kuminaa
kyläraitilla kuin takaa-ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä oli mies
kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona
heittäytyi hervottomana haavanlehdille aittansa permannolle. Valvoiko,
nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa,
jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja
ohimoissa jyski niin, että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan.
Sakeana, raskaana virtasi suonissa veri, ja rintakehää ahdisti kuin
olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut ja tahtonut tylsällä
veitsellä sydänalaa halkaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä
tuska!

Niin tuli hurjana rakkaus, sanon.

Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla vääntelehtiessään yhteen ainoaan
parkaisuun rintansa pohjimmaiset pakotukset purkaa, kiljaista kuin
Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaitsee. Mutta ei hän
jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä, kuten myrkynjuonut,
ja vuoroin päätänsä ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka
koko olentonsa kuin puolikuolleeksi ruoskittuna pohisi ja kohisi: tuska,
tuska!

Ystävät, te ette ole tietäneet, mikä on metsäeläinten epäluuloinen,
kylmä rakkaus!

Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, se käärme, —
rakkaus, jo silloin, kun hän, isän sairastuttua, palasi vieraista
seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan upeana kiiltävän, silmäin
kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa
hillittömän hymyn värisevän. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut
rakkauden käärmeenpoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin, että
se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Mutta nyt se oli pahempi kuin
koskaan ennen, sillä se kyynpoikanen, kavalin ja mustin, oli nyt
suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne
hampaat, terävät ja pistävät, se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen
upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.

Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen
helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael
näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas, mutta Mikaelin yllä
oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki
Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan; silloin maailma
hänen silmissään musteni, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki:
Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei hän nyt
muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista
puukolla. Eikä hän kadu sitä, että yritti iskeä ja että nyt yksin
kivussa makaa.

                                                  ⸻

Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä
tuoksuu, sirkka soi saunassa, ja ruisrääkkä raksuttaa kuhilaitten
takana, kaste nousee ruohistoon, ja punertava iltataivas piilipuiden ja
haapain välitse loistaa.

Sattuu silloin, että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, Mataleenan
sielusta väikkyy hänen silmäinsä eteen ihme kuva: kasvoilta vaaleampana
kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin vaarojen
tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.

Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle, joka on
ilmestynyt jostakin satujen pohjattomista syvyyksistä; itsekseen hän,
höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille,
vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän kyläin miehet tahtoo valtaansa
kietoa, — vaikk’ei yhdestäkään heistä paljon välitä! Miten tahtoo
jokaisen kanssa kuhertaa... Miten valheellisesti panettelee toisia
yhdelle, saadakseen nähdä, tokko tämä yksi silloin on mies edes
paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti yhtä imartelee
saadakseen nähdä, pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaa
itsekin itseään kiittää, se kehno. Sellainen on Mataleena, ilkeä ja
viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat, kehno hän on.

Vaistomaisesti hän hyvin tuntee koko kylän miehet. Mutta Mikaelia hän ei
tunne!

Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää
sanaa. Mikael on kuin pelännyt häntä, koettaen karttaa vastaan tullessa,
ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa.
Mikael oli käsittämättömän raivokas viime kisoissa, ei hän suutaan
avannut juttuun Mataleenalle, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen
jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin
Mataleena riemuitsi, vain outo pelko esti häntä lähtemästä tanssituvasta
pois ajetun pojan jälkeen.

Mataleena muistelee, silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään
seisauttaen; näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas,
lemmenkateuden vääristämä ilme vain kaunistaa. Miehellä oli siniset
silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät; ripsien alla oli
silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä säde.

Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli
ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.

Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta, Samuelien,
Nathanien, — lausutaan muuten Nathan, äännetään h:kin, — ja
Nathanaelien joukossa. Mutta tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein
ihanalta se nyt hänestä tuntuu!

                                                  ⸻

Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui
Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin, varjoisiin
laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän
uteliaana tahtoi tavata.

Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä
lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.

Silloin he tienpolvessa yht’äkkiä kohtasivat toisensa, Mataleena ojensi
kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, hänen rintansa vain
kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulet vapisivat
kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti
vavahti. Silloin Mikaelin suu vääntyi kankeaan nauruun, ja ahtaalla,
soinnuttomalla äänellä hän sanoi, itsekään tietämättä mitä:

”Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!”

Kummallisesti se vaikutti: Mataleena nauroi, tietämättä nauravansa!
Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen, ja
poistui, vastaten Mikaelin sanoihin jotakin, mitä ei itsekään tietänyt.

Mitä Mikaelille vastasi, ei Mataleena tietänyt, mutta sydän vavisten hän
Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: — Hän on
joko hullu, tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin
rakkauttani tungetellut!

Mitä Mataleenalle oli sanonut, ei Mikael muistanut, sen vain muisti,
että Mataleena oli vastannut hänelle:

”Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan?”

Mikael ajatteli: — Lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin,
joista suvella nuori joukko souteli. En kertaakaan ollut siellä
Mataleenan kanssa niinkuin muut. Silmäni ovat kyynelissä, Mataleena
katsoi äsken minua oudoksuen. Mitä minä puhuin? Hän vetäytyi pois ...
hänessä oli jotakin heräävää, mutta tylyä. Jumala, Jumala, miten hän
sanoi: ”Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!”

                                                  ⸻

Sitten he, työn lomassa, jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa
etsien.

Eivät he hyvääpäivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä,
vapisivat, sokenivat, kun toisensa kylärahilla kohtasivat, olivat
toisensa syliin ryöstää. ”Armahda, Jumala!” he itsekseen rukoilivat.

Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi pois Mikaelista.

Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja katsetta?
Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.

”Tiedäthän! Miksi kysyt!” lausui Mikael.

Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, hänen katseensa hämärtyi,
silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.

”Tule käymään kylän kiusan luona!” hän kauempaa Mikaelille naurahti.

Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:

— Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa
valkeaa unta! Rakastan häntä.

Ja minä menen luokseen jo tänään, kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi
täynnä tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni halveksivia
poikia, jotka hänen helmaansa himoavat, niin menen, sillä hän, hän minua
kutsuu!

Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät
kädet kokisi estää, niin minä ne kädet kaulastani julmasti repisin ja
menisin. Sillä hän minua kutsuu!

Vaikka ryömiä pitäisi jalatonna tuhat penikulmaa, niin minä menen,
syleilläkseni häntä kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää
täytyy huutaa, ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin:
rakastan, rakastan sinua!

Ah, jos susi-ilves olisin, että mykän sydämeni kynsilläni puhumaan
pusertaisin: helpottuisi sana-voimattomuuden tuska: rakastan sinua! —

                                                  ⸻

Mutta kun Mikael syys-yönä oli tullut Söyrharjulle ja painoi Mataleenan
aitan porraskivelle jalkansa, — hänen sieluaan ahdisti, päätä huimasi,
raskaasti rinta hengitti — silloin tuikki valo aitan oven raoista
hetken seisoi Mikael kuunnellen, — kuului tuttavain miesten ääniä
aitasta, — silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipaisi ja silmissä
musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.

Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, hän näki
Mataleenan edessään tummana hahmona, otsaansa pitelevän... Mikael
silloin kylmästi sanoi, hammasta kiristäen:

”Aah Mataleena, ethän sinä nyt vain — pelkää!”

Mikael uskoi tapaavansa Mataleenan yksin; nyt parvi poikia juuri hänen
silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa.

Mikael jatkoi:

”Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun
varaltani! Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä
iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!”

”Ole järkevä!” sanoi Mataleena.

”Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen
tiedät!”

Nyyhkien ja viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, ja
hänen lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne
sirpaleiksi sinkautti.

                                                  ⸻

Iäti epäilevä, loputtomasti vihaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa
kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa
viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piilosta lennätetty
nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti
pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pienen pieni
verenpisara pirahti: iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi
myrkyttynyt!

                                                  ⸻

He kohtasivat toisensa usein, mutta kertaakaan he eivät rakkaudestaan
toisilleen puhuneet.

Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä
syttyy kiihkeä jano.

Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi; syvinä katsovat
silmät, ne aavistavat ja pelkäävät.

Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei
tiedä miksi — joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta
anteeksi rukoilla. Mutta suutansa hän ei saa auki — niin on hänet
vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.

Ja kuitenkin Mikael aamuisin unestaan herää vain Mataleenan päivällä
nähdäkseen.

Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua,
Mikaelin kärsivä katse hänet näännyttää, hänen suupielissään on
suloinen, karvas, katkera kipu, mutta jos Mataleena nöyrän sanankin
virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun —
silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu
nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.

                                                  ⸻

Mikä on Mataleenan mieli, kun hän jälkeen yön herää syksyisen aamun
harmauteen?

Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan
helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla hän näkee kisatuvan ja
ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin
väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyötärölleen, syttyvät povessaan
janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu
silmistä säteilee.

Mutta syys-aamuna varhaisena sade ikkunoissa rapisee: ”Arki, työ, arki,
työ, arki, arki, työ.” Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa
välähtelevät.

Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua
... että näkisi täydellisen onnen unessa.

Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin
kaukaisista uruista, ja lähteväin, seudulta pakenevain joutsenien laulu.

Ensimmäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: ”Kaikki on mennyt
pois!” Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa:
”Kaikki on pois, pois.”

Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: ”Nykyhetken ikävä on
suloinen seura!” Ja Mataleena hiljaa hyräilee: ”Nykyhetken ikävä on
suloinen seura!”

Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä, ja sen laulu
huutaa: ”Kaikki tuleva on turhaa!”

Silloin Mataleena säikähtää, suka kädestä putoaa, ja hän parahtaa:
”Pois, pois, lennä kauas, toivottomuuden musta lintu! — Kaikki tuleva
on turhaa.”

                                                  ⸻

Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa,
niin hän säikähti, kätensä vapisivat, hän oli sortua maahan. Suloinen,
hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.

Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä särkyä.
Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut
seisahtua Mataleenaa tervehtimään.

Ja nyt — tylynä Mikael kulki Mataleenan ohi.

”Isännälle minulla on asiaa!” sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan
katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.

Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä
menettäneenä. Sitten alkoi povea pusertaa ahdistava tuska.

Mataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hylätä
... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin
hylänneet!

Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän
kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!

                                                  ⸻

Mikael! Miksi uhmaat, miksi jätät toivon ja koetat aidoilla tuketa
korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli käy,
ettei häntä aitauksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi
Mataleena!

                                                  ⸻

Kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lauhkea
vaari, virsiä veisaava, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta
hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia nauhoja,
niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut
Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti,
silmät vesissä ja sanaakaan virkkaamatta vaari on häneen katsonut
jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut.
Ei ole hennonut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen
vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla
kylällä.

Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelee
Mataleenaa itselleen, vaikk’ei Mataleena hänestä muka välitä, hänen
itkusta punaisille silmilleen vain nauraa. Mataleenalla on tarjolla niin
monta rikasta! Onhan Mataleena riuska ja sukkela, vankka hän on tekemään
työtä.

Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista
välitä, sillä Mikael on köyhä ja hullu. Sen jutun on Mataleena itse
levittänyt kylille.

Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.

                                                  ⸻

Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka
rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttäviä nuolia!

                                                  ⸻

Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, hän tapasi isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istumassa sylikkäin sängyn laidalla.

Hämillään isäntä lähti kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä Mataleenaa.

Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin
nälkäiset, punakitaiset korpit:

”Ah, Mataleena, mitä sinä vavahdit! Sinähän näytät haluavan — hymyillä.
Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä
sinut raatelen. Osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää
osaakaan ... haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen
verhot. Mitä on hymyjen alla?”

Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa, ja hänen
katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.

”Hymyile vain!” jatkaa Mikael. ”Katso vain noin vihaten, inhoten!
Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon! Tahdonhan vihdoin nähdä, mitä
kiehuessa ylös kuohahtaa!”

Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.

Ah niitä sanoja, mitkä hänen huuliltaan puhkeavat! Hornan-ihania sanoja,
niin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan
ennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja!

Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta. Kuin
sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä
käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen
köyhyydestään, hänen isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri
suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana
joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja
Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita,
naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän niitä ihania lauseita,
jotka alati päättyvät sanoihin: ”Raukka, raukka olet sinä, Mikael!
Raukka!”

Niin he ovat toistensa sydämet okailla verille raastaneet!

                                                  ⸻

Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt on Mataleenan puolelta ollut
pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Ei jaksa hän käsittää, se
vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut pelkkä
hymy, pettävä hymy vain! Armon Jumala!

Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!

                                                  ⸻

Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräällä, luminen on maa ja
viluinen, ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin
jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoaisi hänen eteensä kosken
nainen. Hänelle ilmestyy aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät
hänen edessään tummat kiharat kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä
täynnä, tukka, jota Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö,
joka saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.

Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia.

— Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. — Minä mies, joka kammon
maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.

Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa
rinnassa selittämätön kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat,
tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.

                                                  ⸻

Kerran vielä Mataleena etsi Mikaelia, kirkkaana talvipäivänä, kun
korkeain kyläin yllä siinsi sininen taivas ja myllylaakson metsät
säteilivät pakkasen kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä hän kiiruhti
myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael
vavahtaen seisahtui ja kääntyi.

Mutta sinä hetkenä Mikael muisti, miten oli nähnyt Mataleenan ja
Söyrharjun miehen istuvan sylikkäin. Söyrharjun mies oli kumartunut
Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet
Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa
Mataleenan pehmoisia huulia, uhallakin hän sen olisi tehnyt, perkeleenä
kiduttaen toista, joka nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä
katsonut, kuten Mikael silloin katsoi.

Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia suinkaan tahtonut kiduttaa.
Rauhallisesti hymyillen hän oli, Mikaelin mielestä, irroittanut kätensä
Mataleenan vyötäröltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa
levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muuten Mikael voisi Söyrharjun
vaarin tappaa.

Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muunlainen hänelle, hylätylle
Mikaelille!

Sen muisti Mikael nyt, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael
karvaasti kylmeni.

”Mitäs tulet?” hän sanoi. ”Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi
näin, lohjennut hammas. Olet tullut rumaksi!”

— Ah! ajatteli Mataleena, — niinkö hän sanoi! Mitä minä ponnistelen?
Tämä olo ei käy, se ei käy — olenhan minä sen itselleni sadasti
sanonut: se ei hyvin pääty.

                                                  ⸻

Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu, povessa näännyttävä, lohduton
kipu. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. Hän on kuin houreessa,
vain kipu hänen povessaan ei huumaudu. Turhaan hän ponnistelee sielunsa
ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa epätoivo hänen korvaansa
alati: ”Kuule, kuule, ota lahjamme ... mene Mikaelin luo ja sano
”Kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi!” Ei jaksa hän ajatella
muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessa on hänen
sielullaan armas lepo.

Yksi on suloinen: kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää —
kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo
hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.

Niin hän on monesti varmaan päättänyt lähteä lepoon.

                                                  ⸻

Oi ylpeys, sinä korkeiden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu
ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet
jääkyyneliä kimaltelevat, säteilevät valkeina kuin lumi. Kuta
ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin
taitettaviksi luotujen kukkain!

                                                  ⸻

”Sinä näet minun voimani kerran vielä!” ajatteli Mataleena Mikaelista.

Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva
isänsä juonilla karkoitetut, keskellä vuokra-aikaa, Söyrharjun myllyltä.
Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies
oli kuin sormen ympäri kiedottava lauhkea lanka.

Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen Mataleena kuuli Mikaelin
kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisistä
naimisista oli monta lasta.

”Ehdin ennemmin!” nauroi Mataleena, ja viikkokauden päästä olivat hänen
ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.

Mutta vain muutama päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin
Paunolaan, Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja komeat olivat
ne häät.

                                                  ⸻

Sitten oli monta vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha,
leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.

Kun Paunola avasi kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin
kasken, avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin totta tosiaan:
seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman.
Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea
sauhu.

Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten peltojensa laiteille
kiviaidan, kyynärää korkean ja kahta paksun, vasten Paunolan vihatuita
alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen
aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman
röykkiöjonon. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan
isäntä.

Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten
muikkujen satakyynäräistä kokoojaa, monien käpyjen vilkkeellä, niin
ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuotta-ukkoja.
Kolmisatakyynäräistä nuottaa siellä kudottiin.

Laittoipa Söyrharju kirkkovenheen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon
väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.

Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa
kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet
ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta
vaahdosta.

Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon
portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta
vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa
korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen
huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi
peittona ruskean tukan ja reunusteena kalpeiden kasvojen.

                                                  ⸻

Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa olivat
lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, minkä jälkeen myös
Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei
Söyrharjun talkoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne
palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla
helistää tahti remuavaan hienohelmaan.

Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä
tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota
pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun
parin viikon kuluttua joku ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää,
viilteli puukolla Söyrharjun nuotan perän tuiki kelvottomaksi, ja
Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen
kanssa, jossa rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella
käsivarsi poikki, niin mentiinpä käräjiin.

Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä rekeen käräjätalon portailta.
Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä,
vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea
silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.

Niin he kilpasivat, toisiaan kalvoivat, panettelivat, kavalasti
vahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat
kuin sadun kaksi kesken taisteluaan kuollutta, jotka aaveina haudoistaan
noussen kylminä, leppymättöminä toisiaan vainosivat. Ei ole iloa, ei
elävää tuskaa siinä, missä haudoistaan nousseet haamut, entisyys,
kostamaan kohoavat.

                                                  ⸻

Kului muutamia vuosia, ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli
velkaisena, ystäväinsä heittämänä, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena,
jolla oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja
sisarpuoleni.

Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi
Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoamassa, uljas talo joutui
vasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.

Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä. Synnyinvaaraini yllä kaareili
sinisen-ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimalsivat kuuraiset
koivut ja pihlajat, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat,
lumiset järvenulapat. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasara
iloisesti paukkui.

Huutokauppa-iltana Mikael tuli Söyrharjulle, humalaan itsensä juoneena,
iloisena, niin, hiukan haikeana, ylpeänä, kalvaana, — vihaavana ja
rakastavana.

Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he
siittivät minut, onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan,
viekkaan, oikullisen lapsen.

Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä, loppuun asti yhä ylpeämpi
on elämäni oleva kuin metsän rajun hirven! Ja rypäleesi, taatto,
haltioitumisen rypäleet kulmillani hohtakoot — lyhyen elämänhetken!

Kysyi äitini Mikaelilta silloin, kun juorut kylillä jo kulkivat ja
akkain punaiset, pienet silmät alkoivat kiilua ja heidän leukansa
lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä, ja Mataleenasta,
lapsikkaasta naisesta; kysyi äitini Mataleena Mikaelilta silloin, kun jo
tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:

”Rakastatko sinä minua vielä?”

Mikael kolkosti ja hiljaa:

”En!”

Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä,
kostonriemuisena:

”Me olimme oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi
pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä iankaikkisesta iankaikkiseen.”

                                                  ⸻

Mataleena, silloin hän tuli ensi kerran heikkomieliseksi — kun minä
verestään jo elin.

Hän kulki mierontiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut
avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön,
jäinen, mielipuoli on entisyyden viha.

Isäni sanoi Mataleenalle: ”Vaikk’en sua rakasta, niin lapsen kuitenkin
pidän. Se on kunniani asia.”

Äitini kirosi:

”Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on
kunniani asia!”

                                                  ⸻

Voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat, kirjavin vaattein, silloin kun
on jo vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä,
heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!

Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista
perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen
kylmään, jäätävään tuskaan herää.

Voiko elämäni antajia unista syyttää!

                                                  ⸻

Heräsi äitini, neljäkolmattavuotias, elämänsä väkevimmässä loistossa
kylmään, jäätävään tuskaan.

Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, pyysi,
vaati, imarteli repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein
pirttien ovipielistä ulos ajettiin, ja porton nimen on hän niistä
ajoista saakka tottunut kantamaan.

Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä
kurittanut omain pyyteidensä uhreina, monet häntä kirosivat ja
ilkkuivat. Harva hänelle puhui: ”Muistan vielä, että minulle anteliaana
hyvää teit; siksi sanon sinulle: Odota kevättä vielä; keväällä
kuloruohokin kukoistuu, ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!”

Vastasi äitini:

”Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat, ja silmissäni alkavat
toukat elää!”

                                                  ⸻

Koleilla kallioilla, synnyinkyläni ihanilla rannoilla, seisoi syys-yössä
yksin nuori äiti. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa
hänen tuskistaan elin.

Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla
Jumalan viha.

Niin, hän itki. Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen
painoi hullua otsaa — lyijyisen raskasta, haljetakseen pakottavaa,
pyörtymyssekavaa — hullua, hullua otsaa.

Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä,
hätäisesti sykkivä, lämmöin kohdannut nyyhkeitä värisevää povea...
Kylmää-huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kolkossa
yössä kukaan kuullut.

”Jeesus Kristus!” äitini itki. ”Oi Kristus, vaivaisten syntisten sopu ja
lepo ja rauha, — miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä,
hymysuinen, — miksikä viheliäinen, heikko sydämenlämpö kohdussani
sykkii, miksi tänne syntyy! — Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne,
ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidinpovet
särkeväin, — miksi yksin ollakseen syntyy! — Nähdäkseen kironälkää,
janoa nääntymään, kitumaan puutetta — enimmin orpoutta, lemmettömyyttä.
Ei toisen verta tunne vieras veri. — Miksi ei kauan sitten paatunut
sydämeni heikko lämpö? Parempi olisi minun olla ihmisten kiroamana,
kivisenä, vahvana kuin horjuen näin, janoovin sieluin, löytämättä
lohdutusta mistään; omaa kurjuuttani lapsessa jatkan. — Miksi kärsin
kauan? Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni
itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut
päivä sieltä koskaan. — Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin — mitä
se auttoi! — Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin minun itkeä täytyy.
Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka
silmät eivät itkeä jaksaisi enää. Itken, itken kyynelittä: itken
ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman-kauheiksi itken, silmäni sokeiksi,
vereni kyynelinä — päästäni kurjan järjen. Aivoni kiehuvat kipua
täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön
vaiva. — Maailma silmissäni mustenee, kieppuu — kuulooni myrskyssä,
yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret avokita-kellot. Allani
horjuu, maan kita aukee — nielee minut — ja lapseni, — alas vaivun,
mustaan, syvään yöhön. — Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä
katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun. — Vain joskus
vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti — viimeinen järjen
valo.”

                                                  ⸻

Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. — Mutta
kas nyt: yht’äkkiä kirkkaasti, metalli rinnoin väristen,
heleänsuloisena, kyynelhellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni,
kutsuu, kutsuu.

”Oi, vuoda silmistäni viime kyynelvirta, vavahda sydämeni
kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin... Sielussani aaltoaa
kyynelien meri, ihanain sävelten riemujen meri... Kellot, ah: hulluuden
kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot,
vapautuskellot — pääsiäiskellot!...

”Oi te, hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä,
laulakaa kuorossa helein äänin, te iloiset immet ja nauravat poiat:
Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.”

                                                  ⸻

Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut
kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.

Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!