HULLUJEN LAULU

Se oli valheellinen satu Mataleenasta, satu, jota aloin sepitellä
kuunnellen, hajamielisesti, äitini tarinoita siellä surullisessa
töllissä; unelma, ilokseni tehty, sitten synnyinseutuni ihanan kesän
keskellä.

                                                  ⸻

Kun minä kerran nousin alhaalta laaksosta, suviasunnoltani, korkeille
kylävaaroille, yllätti minut kylärahilla yht’äkkiä rankka sade.

Sinisenmusta pilvenmöykky oli kohonnut kaukaa yli rauhattomain
selkävesien ja ampui tuhansia välkkyviä vesinuoliaan rapisten
kukkuloille ja laaksoihin. Minut yllätti rankka sade.

— Menen tuonne raitin mutkaan iki-vanhan koivun juureen! ajattelin. —
Koivu minua on usein ohikulkiessani paahtavalta päivältä peittänyt.
Miksi ei sitten suojaisi sateelta!

Nostin takinkaulukseni pystyyn ja aloin juosta. Mutta kuinka minä
juoksin ja juoksin, niin että märät virsut lätisivät, ajatellen: — Pian
olen vanhan ystäväni suojassa! niin ei koivu näkyviin tullutkaan. —
Mihin se on hävinnyt? ajattelin. Katselin juostessani ympärilleni: ei
koivua näkynytkään. Minä olin kuin eksynyt. — Tällä kulmallahan koivun
pitäisi olla! ajattelin. — Minne se nyt on joutunut?”

Silloin huomasin tien vieressä kasan valkeita lastuja ja paksun, vasta
hakatun kannon. Sydäntäni viilsi kuin raskaan, kiiltävän piilun terä. —
Ah! ajattelin; — he ovat hakanneet pois vanhan tuttavani, koivun, jonka
varjossa monesti lepäsin, joka hopeisena jättiläisenä välkkyi ja suhisi
yli ylhäisen vaaran.

Tarkastelin sateessa kantoa. Sen vieressä oli kasa lastuja ja naavaisia
oksia. Minä huokasin itsekseni, toistin:

”Ne siat ovat tosiaan hakanneet pois rakkaan koivuni!”

Pitkän ajan seisoin sateessa entisen koivuni paikalla. Olin hölmistynyt.
Kun asutuilla vaaranteilla ympärilleni katselin, niin heräsin kuin
unesta: havaitsin, että synnyinvaaroilleni oli jo syksy tullut!
Kesäprinssin, iki-vapaan, virsujalkaisen, aika oli ohitse... Pian tulisi
minun matkustaa täältä pois, jättää houru äitini yksinäiseen korpeen.
Minä pelkään sanomattomasti sydänmaan talvea, vereni rakastaa
auringonpaisteessa loistavia suvivaaroja.

Katselin ympärilleni. Ruisvainio syltä-korkean kiviaidan takana oli jo
karhealla sängellä, ja kuhilaat kyhjöttivät märkinä ja alakuloisina
lannankellervällä pellolla. Minä hämmästyin. Näin pianko kesä menikin!

Sade riensi ohitse, aurinko alkoi jälleen paistaa, mutta kalpeana ja
lämmöttömänä kuin syksyllä ainakin, heikosti valaisten autioita,
lauluttomia peltoja, joilla vain jokin varpunen kuhilaan huipussa
yksikseen tirskahteli. Minne pääskyt ovat kadonneet? Ei tuoksuen
lainehtinut vihertävänvälkkyvä vilja, eivät kiiluneet siniset ruiskukat,
ei edes talkooväki kahisevassa viljassa hälisten kuhissut. Jöröinä
ukkoina karsaasti katsoivat minua aumat aitauksistaan.

”Onko nyt tosiaan jo syksy?” pakisin itsekseni. ”Näin aavistamattako sen
tulon tosiaan havaitsin?” Ja hieroin silmiäni kuin luullen näkeväni
haikeaa, pahaa unta.

Lauluttomana, sydän sanattomana kuljin kyläraitilla edelleen. Havaitsin,
että raitti oli lokainen ja siivoton, ei auringonpaisteinen hieta
jalkapohjia lämmittänyt. Tuohon oli tien lokaan nääntynyt valkea
kaaliperhonen, siivet oli poljettu rikki, joku kulkija oli sen
kuoliaaksi tallannut.

Eivät kyläraitin varrella loistaneet enää monet kirjavat kukat.
Sanajalat tien vierillä oli mato syönyt ruosteisiksi ja ruskettuneiksi,
nokkoset maantienojassa nuokkuivat väsyneinä ja harmaina kuin tuhka tai
mustina kuin noki. Siat kulkivat hanko kaulassa vastaani kyläraitin
piennarta pitkin, hiljaa röhkien ja kaluten kuihtunutta, lyhyttä ruohoa.
Jokin sirkka vielä näkymättömissä uupuneesti soitti. Sirkka aina syksyä
merkitsee...

Vaaran korkeimmalta kohdalta näin synnyinkyläni edessäni kuin
jättiläislautasella ikään: lannankeltaisia, aumaisia sänkipeltoja
äärettömiin asti, niiden välillä kierteli raitti savuavilta riihiltä yhä
toisille riihille, lauluttomana ja harmaana. Riihet lämmiten
pullauttelivat otsaansa pitkin levottomia sauhuja, kauas lehyi
kuivattujen olkien raskas, riihinen haju.

Ja hyväinen aika: ilmanrannoilla jo vaarat vähin kellertivät! Etäisten
vaarain ja synnyinkukkulaini välillä pohisivat levottomina sisämaan
vedet, salmissa saarten, jotka olivat tuuliset ja harmaat.

Onko syksy tosiaan tullut? Pian minun täytyy paeta täältä pois suuriin,
kimaltaviin kaupunkeihin, en jaksa nähdä, minä, nautiskeleva, hopeista
synnyinkylääni vallassa hirvittävän pimeyden ja vankina talvisten
hankien.

Kuinka voivat nyt jo kellertää ilmanrantain vaarat, jotka kesällä
siinsivät utuisina kuin ihmeellinen sauhu? Kuinka kolkosti kohisevat
harmaan-haikeat järvet, jotka suvella auringonpaisteessa säihkyivät
avarina, huikaisevina kuin taivaan tulien hopeinen kisakenttä!
Huikaisevasta selkävesien hopeakiehusta synnyinkyläni kukkulat kohosivat
vihreinä ja tuoksuvina kuin merien helmasta satujen ihmeelliset
utusaaret.

                                                  ⸻

Ja äskettäin, silloin, kesällä, minä istuin synnyinharjullani jonkun
rikkaan talonpojan kamarissa hanuri polvillani, — kun ylhäinen aurinko
paistoi, avonaisten ikkunain uutimia tuuli leyhytti, sisälle kävi
apilaspeltojen upeanväkevä tuoksu. Loistivat ikkunalla ruusut ja
punaiset palsamit.

Ulapat kimalsivat ikkunasta edessäni kaukaa kuin kiehuva kulta, minä
soitin auringolle ja kukkain tuoksulle, soitin väkevää, kevytmielistä
laulua, rakastin kesäisten ihmisten hymyileviä katseita, sukuni vanhoja
tarinoita, joista tein valheellisia, synkän-ylpeitä satuja, sekä
viinaksia, ja suuria sinisiä kahvikuppeja, joiden kyljissä kiilsivät
hopeiset kukat ja kultaiset kirjoitukset.

Mutta nyt on syksy, — ihmisten silmät ovat kummallisesti samenneet!
Minne ovat hävinneet ikkunoista heleänpunaiset kukat? Lakastuneet ovat
tanhuilta ikkunain alta punaiset unikot.

Muistan monen illan, jolloin ystäväini keralla kohosin kesäasunnoltani,
harmaalta myllyltä, ylhäisille vuorille ilonpitoon. Purppurainen
iltarusko värisi kaukaa yli tummuvain katonharjain, kaivonvinttien ja
tuulimyllyjen, me kokoonnuimme kyläkeinuille ja sytytimme sinne
tuliroviot hulmuamaan korkealle taivasta kohti. Pullot käsissä me
tanssimme rovion ympärillä huiman ja hullunkurisen metsäläistanssimme,
ja seuraavana päivänä myöhään me, nokka kokkojen noessa, heräsimme
Remulaisen rakkaina poikina korsujen tuoksuvissa heinissä tai huomasimme
olevamme kylällä auringonpaisteisissa kamareissa.

Loistivat tanhualta kamarin ikkunan alta unikot. Minä olin aamuhetkellä
ylen onnellinen, ja aloin vuoteellani hyräillä aamurukousta ylhäiselle
elämänhaltijalle, taivaan ukolle Jumille.

”Oi sinä vanha, vankka ukko Jum!” minä hyräilin. ”Sinä, joka huimaavan
ihanalla taivaankannella astelet sinisissä sukissa ja kirjavissa
kengissä, körttiröijyssä ja rohdinhousuissa, sinä pietisti, tosin
syntien tähden itkusilmäinen ja alakuloinen, mutta kuitenkin
pitkämielinen, paljon anteeksiantava ja sangen hyvä!

”Joka et juuri kernaasti suvaitse nurkka- etkä julkisia tansseja, joka
järjettömyytenä pidät niiden lastesi juominkeja, jotka eivät halua
elämäänsä säästää, mutta joka kuitenkin niin usein olet antanut anteeksi
hetkiseen iloon juopumiseni, minua kantanut käsilläsi kera korven villin
Ihmeen, — vain yhtä nyt rukoilen sinulta!

”En rukoile, oi taivaan vanha taatto, päästä sinisen taivaslakesi päälle
hopeisten tanhuiden ympäröimiin kultapirtteihisi, kartanoihisi
kultaisiin.

”Rukoilen, että kun ehtoolla aika humalassa uneen vaivun, en heräisi
päivään uuteen ja kimaltavaan enää, vaan nukkuisin purppuraiseen uneen,
nähden synnyinseutuni jumalaisesta kesästä nuoren jumalan hymyilevää,
riemuitsevaa unta.

”Anna otsaani kolaus tulevana tuoksuvana yönä, huulillani viinalammikko
vielä, virsut jaloissani ja karvainen rinta paljaana kuin karhunpojalla,
konsa mahtava metsämies sen yht’äkkiä kaataa. Ja anna minut haudattaa
synnyinkyläni korkeimmalle vaaralle iki-koivun siimeiseen juureen!

”Kun kesäilta on, niin hautani koivusta kaste tippuu alas raskaina,
hopeisina pisaroina, valuu rinnalleni valkeina, mahlaisina helminä.

”Älä koskaan anna minun koivuni alla hetkeäkään levätä minkään papin tai
kalpeanenäisen tietoviisaan kuin kohteliaisuudesta. Vaan anna lepokivi
siellä kuljeksijoille, kevytmielisille, koteja halveksiville, hennoille
haaveksijoille, naurajille vain! Heidän polttaville silmäluomilleen
karista minun koivustani vilveä, palsaminen kaste, ja suhise iki-koivun
lehvistä heidän sieluilleen mahtava, leikillinen, poikamaisen levoton
hullujen laulu, kuten humaltuneena laulaisi se koivu!

”Oi anna minun kuolla humalassa ja huulillani viinalammikko, virsut
jalassa ja rinta paljaana, ja anna minut haudattaa kastetta kimaltavan
iki-koivun juureen!”

Niin minä rukoilin. Mutta nyt on jo syksy tullut, ja sen koivun, jonka
alle uneen toivoin, on kaatanut raskas, tyly, välkkyvä kirves.

Siis minun taistella täytyy!

                                                  ⸻

Istuin syysiltana kesäasunnollani myllypirtissä. Liedessä loimusi tuli.

Pimeys ammotti ulkoa mustista ikkunaruuduista, punaisina ja
kuparinkarvaisina kuvastuivat ruutuihin lieden hyppelehtivät liekit.

Pirtti oli hämärä ja hiljainen. Seinäkello naputti nurkkansa varjossa
verkkaan ja alakuloisesti. Ulkona tohisi tuuli, kohisi syksyinen koski
kihiseviä vaahtoja pärskyttäen ja kivikossa kumisten.

Yksin istuin, sydämeni oli kipeä, sitä kipua, joka on nautintoa, sekin.
Huomenaamuna olin matkustava synnyinseudultani pois.

Mielipuolena jää Mataleena äärettömän korven kohisevaan pimeyteen
sairautensa piinattavaksi, veljeni luo tölliin, jää epätoivoiseen
otteluun kohisevaa, pimeää korpea vastaan. Minulla on sydämessä
hillitön, kiduttava, näännyttävä kaipuu maailmalle, minä olen yhtä
itsekäs kuin tunsin emonikin olevan.

Eilen yönä ja viime ja tänä aamuna oli pidetty viimeiset ilot,
lähtöhumaukset. Köyhtyvän Eevi Vänskin talossa, — Edvin* Vänskin,
jonka luona tarjotaan kahvit sinisillä kupeilla, joiden kyljissä on
kultaiset kirjoitukset. Sinne oli tullut mahtava talollinen Jahvet Hepsulainen,
silmät noessa, koska hän sanoo: ”Näkeehän näillä silmillä
ilmankin”, ja hänen upea tyttärensä Potentilla, — nimi on oikeastaan
Potentia, mutta näin on kylän rahvas ja myöskin tytön kotiväki nimen
vääntänyt ja ilman leikkiä käsittänyt: Potentilla. — Tullut oli myös
muita suvisia rakkaita ystäviä. Oli ihanaa, lauhkeaa viinaa, oli
dynamiittikonjakkia. Pinskin aatelis-akka, joka kertoi antaneensa
minulle tissiä, se hauska ja herttainen, touhusi tarjoilijana. Räätäli
Römppä — Broms -- lauloi, tanssia relletti. Eerne — Ernst — Sairanen,
reservisoturi, äkseerasi, kunnes tahtoi näyttää, miten Gromboi-laiva
meritaistelussa upposi, jolloin hänet pantiin siankaukaloon ja vedettiin
pitkin nurmikkoa, ja hän oli amiraali Togo. Aamulla, kun hän istui aitan
portailla, — ”Kunnian ja häpeän välillä”, sanoi hän, — ja kun itse
Hepsun Jahvet mahoineen ja moni muu makaili pöydän alla, istui Impi Potentilla
yhä uljaana pöydässä, rinnat korkeina, kasvot
tummanpunaisina, iloisesti naurahdellen ja ihanin, mustanruskein
kiharoin, jotka ovat sakeat kuin neekeritukka, — uljas Potentilla, joka
lehdoista, saunavastoja tehdessään, huutaa maantielle: ”Tulkaa tänne,
ylioppilas!”

Oh, ne olivat herttaiset kestit — viimeiset — siellä Eevi Vänskin talossa,
hänen sinisistä, kultakirjaisista kupposistaan.

Ja nyt, seuraavana päivänä, nyt syksyisenä iltana tulen ääressä istuin.
Tuuli viheltäen ujelsi, mustina ja punaisina hulmahtavissa ruuduissa
sade rapisi. Kaukaa huohui peloittava korpi, seinäsirkka hiostavassa
lämmössä soitti uuvuttavaa, mustaa, haikeaa syksynvirttä.

Oli silloin kuin karsinan pimeys olisi vierelläni oudosti avautunut ja
alkanut säteillä; minä näyn näin.

Avartui pimeys, vain seinätön ilma ja yö olivat ympärillä, mutta yössä
kasvoivat viinapuut ja kummallista vihreää valoa hohtivat,
viiniköynnösten rypäleet nuokkuivat paisuksissa yli pöydän, jonka
ympärillä piti iloaan pöytäseura.

He puristivat rypäleistä oivaa nestettä ja tiputtivat sitä maljoihin,
keveihin, kultaisiin. Eivät he olleet eilinen seura, ei aivan; ei
Hepsulainen, ei Vänski, Römppä eikä ihanan voimakas Potentia.

Oli toisilla kasvot kalpeat kuin liitu, mutta huulilla hymy karu ja
ylpeä kuin toivottoman iva. Toisten valkeat otsat kaartuivat vankkoina
ja terveinä, ja katseet sinisinä, väkevinä leimusivat. Muutamain silmät
kiiluivat pirullisen pieninä matalain otsain alta, vähän niinkuin suuren
Hepsun Jahvetin; heidän huulensa verevinä paloivat, — hieman kuin
Potentian, — kun kultaisten pikarien janottava neste niitä poltti.

He olivat haamuja, hulluja, minun sukuani, minun laisiani, jotka
vihreäin köynnösten alla juhlivat. He olivat eläviä ja kuolleita,
ystäviäni, jotka viinapuiden varjossa juhlivat.

Ja minä luulen, että siellä juhlaseurassa istui myös itse Saatana:
eräällä kaartuivat näet hartioista mustat, kummallista valoa
kimaltelevat siivet.

Minä luulen, että ylinnä pöydän päässä istui korven Ihme, nainen
alastonna ja lumivalkeana, kädessä malja, huulet loistaen kuin kaksi
tuoretta haavaa, povi hekumanväkevänä paisui.

Ja hullujen pöytäseura, sekä edesmenneitten että eläväin, joiden
ohimoilla orjantappurat kukkivat, minulle kimaltavia, kiliseviä maljoja
kohotti, ja se lauloi:

”Terve, Mataleenan poika! Kun hopean-säteilevistä synnyinkylistäsi
lähdet, niin syys-öiden pimeydessä muistat meitä!

”Kun pimeydessä käyt ja pistävän orjantappurakruunun tahallasi kiedot
ohimoillesi, niin se kruunu myös ylpeyttäsi kukkikoon! Ylpeät kukkasilla
peittävät kruununsa okaat, eivät ole muut koskaan näkevät okaiden
viiltävän veriviiruja ylpeiden ohimoihin: okaat ovat peitossa kirkkaiden
kukkain!

”Terve, Mataleenan poika, täysverinen pakana!

”Pakanoita olemme, me hullut. Emme kuin kristityt taivaaseen toivo
kuoltuamme. Me teemme itsellemme epäjumalia monta kuin pakanat vain,
niin tekaisemme, ja kuin pakanat me kumarramme aurinkoa, lämmintä,
säteilevää, palvelemme kirkasta kuuta, sinistä taivasta, naisia, viinaa
ja hetken riemukasta rauhaa. Mutta vielä kauniimmin palvelemme
myrskyisiä syys-öitä, joissa ei tähtikään tuiki, joissa yksin ja ystäviä
halveksien, ilman lauluja ja viinaa sytytämme yön valoksi oman
uskottomuutemme synkeät soihdut!

”Monta on meillä, kuten pakanoilla, jumalaa. Tai oikeammin meillä on
vain yksi: ponnistelu rajattoman vapautemme puolesta. Yksi on jumala
meillä: loputon, lepytön vapaudenkaipuu, niinkuin aaltojen meren
myrskyävällä ulapalla. Tai oikeammin, ei ole sekään jumala mikään, se
kaipuuhan olemme juuri me itse. Eikä se jumala paljoa meiltä vaadi. Vain
armon halveksimista, kuin taistelevilta pedoilta, ei uskoa hyvään eikä
pahaan.

”Maasta me olemme, maa on jumalamme. Kallis, kultainen on meille tomu
maan, jonka päällä astumme, jota ylpeäksi viljelemme, jonka hietaiseen
helmaan vaivuttuamme sydämemme hurme höystää tulevien polvien viljan.

”Turhaa on heittää helmiä hukkaan tuumiskellen eloja pilvien
yläpuolella. Pois se meistä! Ja kuitenkin tuumiskelemme! Mitä on
elävillä kuolleiden joukossa? Elävät kylvävät kukkasilla taistelujensa
tanteren, maan!

”Emme mitään periaatteita elämässämme seuraa. Konsa sana, aatos on
kuollut, silloin se kalpeana, kylmänä ruumiina sääntöjen kolkossa
arkussa viruu, silloin se on periaate.

”Syystuuli kohisee, kemut loppuvat, pimeistä metsistä outo kammo kulkee,
kylmänä ja raakana sumu laaksoissa vyöryy, kaukana leimahtelevat
kalevanvalkeat, kuparinpunaiset ja äänettömän salaperäiset, oudot.
Inehmot jo kokosivat elonsa aumoihin ja riihiin. Missä on talvesi vara,
Mataleenan poika, joka kesän sirkkana sirisit? Taivaan linnuilta kysy.
He iloiten elävät — kunnes kuolo heidät korjaa. Iloitse: sinua suojaa
metsän Ihme, samoin kuin meitä muita, jotka emme tiedä, mikä on elämä,
emme kuvittele tietävämme; emme, mikä olisi oikeus, totuus, emmekä sitä
tietoa tarvitse. Omat epämääräiset sanamme oikeuden ja totuuden sijassa
ovat meillä: kiihko kestää valittamatta vaivat ja ne tehdä henkensä
mahdilla hassun-naurettaviksi. Emme toivosta, voitosta puhu, emme
maailman paranemiseen usko: maailma on nyt jo ylen ihana ja hyvä...

”Me emme ole liioin kuuliaisia lapsia, me hullut. Me nousemme
vanhempiamme vastaan, meissä on kapinoitsijain henki. Me kartamme
holhoojiamme, jotka koettavat tehdä meistä kilttejä, vanhoja teitä
tallaavia onnenlapsia, me karkaamme kunnioitettujen, vanhalla
auktoriteetilla varustettujen isäimme luota. Me jätämme köyhät, hourut
äitimme avuttomiksi erämaan tölleihin, — sinä, Mataleenan poika! Sillä
sinä et ole mikään kristitty, et tahdo sitä olla, vaan selvänäköinen: jo
pelkästään pari sanasta emosi suusta puhui sinulle, heikkona
aavistuksena, äitiarvosta enemmän kuin tuhatsivuiset, kaunistelevat
kirjat. Mitä voisitkaan hänelle olla, hänelle, joka ei ollut nähnyt
sinua seitsemääntoista vuoteen? Hänelle, joka ei surmannut sinua, vaan
antoi sinut muille? — Ja hän sinulle, joka olet elänyt erilläsi
hänestä, vieraasta, ja olet oma puusi? Säälistä annat mitä annat, se on
totuus, — muuten et olisi sepittänyt laulua Mataleenasta, joka on
enempää: juopumus! — Niin, emme isiämme siunaa siitä, että he ovat
meille elämän antaneet, jos he ovat meidät siittäneet kunnioittamaan
laitoksia ja palvelemaan herroja, joita me inhoamme vankiloina ja
vanginvartijoina, jotka meille vastenmieliset ovat, jotka me oman
onnemme uhalla alas suistamme ja sijalle kohotamme uudet, tilavammat,
säteilevämmät. Emmekä me vanhan repimisestämme pyydä palkaksi menestystä
ja pitkää ikää: kuta aikaisemmin sorrumme, sitä suurempi oli se vanha
rakennus, mikä särkyessään meidät raunioihinsa hautasi.

”Ja sama on meille, jääkö kuoltuamme rakentamastamme kiveä kiven päälle.
Työmme arvo on vain siinä, että se meitä itseämme aikanamme tyydytti.
Mitä koskee enää kuolleita pystyttämäinsä muistomerkkien ikä!

”Emmekä me tottele kieltoa: älä hukuta, tapa, vihaa! Me vihaamme, —
kuten ihmiset aina; — oman elomme uhalla me myrkyllisesti vihaamme
vanhuutta alati teeskentelevää, punnitsevaa, säädyllistä, nöyrää,
hillittyä, kalpeasieluista.

”Suursanaisia tahdomme olla, me hullut! Emmekä vielä läheskään kyllin
suursanaisia, sillä sanamme ovat niille, jotka kuohuvat väkevinä koskina
kuin mekin, nuorille*, jotka vanhaa alleen suistavat. Totisesti, me
tiedämme mitä tuleva polvi tietää: että se on nuori!

”Omatuntomme ei ole arka: iskekäämme vapauden puolesta entisiin
ystäviimmekin, yksi kaikille, kaikki yhdelle uskollisina älkäämme olko
tai liittoja rakentako. Samantekevähän on meille, taistelimmeko yksin
vai kera tuhanten.

”Sinulle on Mataleena katsellessasi selvinnyt jotakin. — Ja kun olet
ollut ihanassa synnyinkylässäsi, rakastaen ihmisiä, jotka siellä elävät,
on sinulle selvinnyt vähän myöskin heistä. Rikastumista! Mitä on sinulla
sanottavaa seuraavasta, Mataleenan poika? Tulit keväällä
synnyinseudullesi, jossa kimaltavat vedet loiskivat satain salmien
solissa, sinä näit sisarpuolesi, jota et ennen koko iässäsi ollut
tavannut. Se sisarpuoli oli aviossa miehellä, jota hän ei kärsinyt.
Sisarpuoli ja hänen miehensä olivat kuin kaksi samaan hirteen iskettyä
ristiinnaulittua, irti eivät he toisistaan päässeet, ah, olihan pyhä
Jumala, toisin sanoen kirkko, heidät kerran yhdistänyt. Sisarpuolesi ja
hänen miehensä kiduttivat toisiaan kuin kaksi petoa. Mies epäluuloisena
hukkasi omaisuutensa viinaan ja vieraille naisille, vaimo käytti
vieraita miehiä. Niin sai sisarpuolesi pahamaineisen nimen. Sinä,
Mataleenan poika, tohdit liikuskella yhdessä pahamaineisen sisarpuolesi
kanssa. — Herra Jumala! alkoivat oitis lihavat matamit ja emännäiset
supista. — Kuinka tämä nuori kirjailija kävelee ja asuu yhdessä tuon
pahamaineisen naisen kanssa! — Sitten he kuulivat, että olit
pahamaineisen veli. Ja he rauhoittuivat, naurahtivat. — Niinkuin itse
pääasia, heidän kirottu halunsa toisten asioihin sekaantua, olisi täten
laisinkaan muuttunut! Niinkuin sinä, Mataleenan poika, rahtuakaan
koskaan välittäisit siitä, vaikka he miten pahamaineisten kanssa yhdessä
asuisivat ja liikkuisivat! Mitä se sinuun kuuluisi? Kukin tietää
maailmassa asiansa, jos tahtoo ja uskaltaa: vaisto sen sanoo. Mitä
arvelet tästä, Mataleenan poika?

”Niin, me hullut, — pahamaineiset ovat hyvämaineisia meille, me annamme
palttua tyhmän kirkon yhdistämisille, ja erotamme toisistaan riitelevät,
toisiaan turhaan raatelevat aviopuolisot, niinkuin he eivät koskaan
olisi toisilleen uskollisuutta vannoneet!

”Me, jotka rakastamme lihan pyyteitä ja silmäin koreutta, me
kevytmielisesti nauramme siellä, missä toiset puhuvat särjetyn sydämen
nöyrää kieltä, emme ihmisten turmelusta valita me, mutta heidän
arkamaista hartauttaan sadattelemme. Ja surun ilmaus on meistä
häpeällisempää kuin rukouskin!

”Ja jos me taiteilijoita olemme ja taide tahtoisi meitä kitumaan ilman
elämää, niin me jumalamme, taiteenkin, jalkoihimme poljemme ja
valitsemme elämän taiteellemme vahingoksi ja olemme diletantteja, jotka
elämästään taiteen tekevät. Ja dekadentteja me tahdomme olla, — jos
muut terveydellään pöyhkeilevät: kukkuloille ja taivaan siniseen
siintoon haluamme me, jotka edellisten polvien ummehtuneissa, soisissa
laaksoissa syntyneet olemme! Vastustusta ja vihaa me kaipaamme kuin
nälkäinen ruokaa. Missä ovat vanhat? Missä, missä, missä? Tulkaa,
suutari soi, tappelemaan! Missä, missä, missä? Me etsimme teitä; — ja
etsimme naisia — emme papintyttäriä, hienohipiäisiä ja puhdasposkisia,
jotka katselevat viattomuutta säteilevin sinisilmin ja istuvat puhtaat
kädet puhtaassa helmassa — vaan naisia, joiden otsalla on pimeä,
sanaton uhka ja huulilla helisee nauru. Jotka eivät hetken tullen kaipaa
ystävän tukea, joiden ylpeys riemuitsee sitä enemmän, kuta enemmän yksin
he ovat: tohtivat he nauttia, mutta vielä tuhatkertaisemmin kärsiä...

”Hohoi, — sellaisia olemme, me hullut, jotka ikämme kaiken rakastamme
tanssia, poikamaisuutta, hävytöntä iloisuutta, silloin kun muiden jalat
ja ajatukset ovat arkuuden ukkomaisuudesta kankeat ja raskaat. Jotka
sanomme itsemme kadotetuiksi vain silloin, kun hurskaiksi ja siivoiksi
tulemme ja kirkkaan uljuuden-järkemme kadotamme!

”Ah, varokaa itseänne, sedät vanhat ja viisaat, ahkeroineet ja rahoja
koonneet! Sillä me olemme varkaita ja rosvoja myös: sen suuren
omaisuuden, jonka te vuosisatoina hikipäin olette koonneet ja ahkerina,
ahnaina, surullisina olette säästäneet meille perinnöksi, sen arvokkaan
omaisuutenne, joka on hillittyä arkuutta, viisautta, ennakkoluuloja,
ruhtinaiden, kirkon ja yhteiskunnan kunnioittamista, sen kalliin
perinnön me käytämme kevytmielisesti kuin kehvelit vain! Me myymme sen
arvottomana romuna ensimmäiselle eteen sattuvalle polkuhintaan, ja
rahoilla pidämme pitkin lyhyttä ikäämme monta tuhlaavaa, vapaata iloa!

”Me valehtelemme, me vannomme väärin, me kerromme teille monta
valheellisen ihmeellistä tarinaa niistä, joita te vihaatte ja inhoatte,
me viekastelemme, käytämme loppumattomia keinoja vihatessamme teitä, te
kalpeat ja sivistetyt! Me himoitsemme teidän huoneitanne ja emäntiänne,
palkollisianne ja typerää lammaslaumaanne! Ja ne me teiltä riistämme ja
vaihdamme moneen kiehuvan rypäleen pisaraan, lyhyen elämämme hulluun
iloon!”

                                                  ⸻

Näin lauloi syys-yössä hengenheimoni alla rypälepuiden, punaisilla
huulilla kevytmielinen, kavala hymy, otsilla seppeleet ja käsissä
maljat, joihin tippui rypäleiden kimaltava neste myrkyllisenä,
tulenpolttavana kuin jumalien kädestä hourupäisyyden kosto heidän
vihaamainsa hurjiin, pakottaviin pääkoppiin: olin elänyt laulun ja
sadun, olin juopunut yhäti.

Kun seuraavana aamuna varhain seisoin synnyinkyläni laivalaiturilla,
kauas pois lähteäkseni, niin ilma oli harmaa ja vettä tihkui, mahtavain
vaarain rinteet peittyivät sateen hämärään, outoon sumuun. Kaukaa
järveltä kulkivat kohisten vaahtopäät laineet, ja rannalla kiehui vesi
kellervänä kuohuryöppynä, hopeahelmiä räiskytellen. Myrsky ulapalla
peuhasi, raskaasti keikkuen ja epäselvästi jyskyttäen pyrki niemen takaa
laituria kohti savuava laiva, joka ajoi keulansa edessä vaahtoisia
kuohuja, ikäänkuin talvella lumiaura lunta.