SISÄLLYS

Laiva odottaa

Meri aukenee
Kesää
Kuubalainen serenaadi
Lämmittäjä
S O S
Laiva odottaa
Tyvenessä
Kuollut laiva

Purjeet sumussa

Onnellinen päivä
Hietikolla
Autolaulu
100 Hv
Herra on humalassa
Veljekset
Vanki
Kuutamosonaatti
Purjeet sumussa
Jäähyväiset
Syleily Lyhtyjen
alla
Kuva
Murhe
Outo mies
Poijut

Näköala satamaan

Näköala satamaan
Cleanthis, Ateena
Sata vaunulastia
Sunnuntai
Kevät on tullut
Pieni episodi

Laulu ”Amphionista”

LAIVA ODOTTAA

MERI AUKENEE

Maan yli kevättuulet saivat.
Pian meri auki on.
Jo lähtemistään vartoo kaikki laivat
vavisten odotusta matkan hurmion.

Ja nuorin silmin keulakuvat
taas lentoon kurkoittuu,
ja köydet nauravat ja pingoittuvat,
ja ylpeämmin seisoo joka mastopuu.

Ah, pian purjeet humisevat
ja ruori natisee,
ja pian laivan kylkiin aaltoilevat
solisten veet, ja vanan vaahto poreilee.

Jää taakse huiskuttava liina,
kun meri auki on,
mut edessä on Intia ja Kiina
ja Fujiyaman ihme alla auringon.

KESÄÄ

Ah, lojua kannella kutterin
kesäpäivänä, paahteessa auringon,
meren nauraissa äänin hopeisin!
Meri ihana on.

Pään yllä on purjeet uupuneet
ja pilvien vaellus loputon.
Täys hylkeitä kallionkielekkeet.
Meri ihana on.

Ja kannella ruumiimme alastomat
juo kultaista viiniä auringon.
Pään yllä purjeet nukkuvat.
Meri ihana on.

KUUBALAINEN SERENAADI

Me tulimme kapakasta,
kai hiukkasen horjuen.
Oli lähtömaljoja juotu,
ja yö oli ihmeellinen.
Joku huomasi sattumalta
— se oli kai Watkinson —
että serenaadi sulle
ihan velvollisuutemme on.

Ja kolmisin seisahduimme
me alle sun ikkunas
ja punaisen lampun näimme
me palavan huoneessas.
Ah — muistan — ympärillä
on ihana Kuuban yö,
ja nuorena, hehkuvana
joka ainoa sydän lyö.

Me muistimme kuuman poves
ja keinuvan vartalos,
ja jokainen huulillansa
tuns vielä sun suutelos.
Ja me kaipasimme jälleen
sinun nauruas solisevaa —
Voi, miksi on jätettävä
tämä ihanain öitten maa!

Tom lauloi murheellisesti
ja säesti Watkinson.
Minä nielin kyyneleitä,
olin kovasti onneton.
— Niin, rakastin sinua silloin
ja rakastan vieläkin,
ja sun punainen sukkanauhas
on aarteeni kallehin.

Sinä avasit ikkunasi
ja kummasti hymyillen
sinä pudotit jokaiselle
tulipunaisen kukkasen.
Ja me itkimme haikeasti
ja horjuimme satamaan.
Ah, Kuuban helmi, sua
en unohda milloinkaan.

LÄMMITTÄJÄ

Siell’ ehkä pilvet kultaa hiiluvat, tai taivasten
majakkain silmät syttyvät jo korkealla.
Mut täällä — ilma tahmea ja öljyinen
ja kuumempi kuin paahde päiväntasaajalla.

Me minne kuljemme, ei kuulu minuun ollenkaan.
On hiilen lapiointi minun tehtäväni.
Jos manometrin neula putoo, raivotaan,
ja näen armottomat nyrkit edessäni.

Vain hiiltä, hiiltä vaatii pirunkidat punaiset,
mä hiiltä lapioin — ei lopu nälkä niiltä.
— Pään yllä nauraa onnelliset ihmiset,
ja saksofoni soi... Mies, pirulauta — hiiltä!

SOS

Yöstä myrskyisestä parahtain
saapuu viesti miesten kuolevain:
— Apuun, apuun, laiva vajoaa!
jostain kaukaa joku nakuttaa.

— Täysi vauhti, kohti etelää!
Tunti vielä, veljet, kestäkää!
Valtameri kannen yli lyö,
sadat silmät pimeyttä syö.

Tuolla — valot laivan hukkuvan
kaukana jo näämme vilkkuvan.
— Konehuone, paine maksimiin,
muuten ehdimme vain peijaisiin!

Halkee hyökylaineet paukkuen
tiellä keulan kovan teräksen.
— Helvetissä, lisää hiiltä vain!
Lämmittäjät raataa huohottain.

Hylyn valot painuu upoksiin.
— Sittenkin me kilpa hävittiin.
Lippu puoleen, hetken hiljaisuus.
Edessä on Iankaikkisuus.

LAIVA ODOTTAA

Musta laiva meitä odottaa
parras kalahdellen laituriin.
Tuuli köysistössä valittaa,
sumu lankee tahmeana purjeisiin.

Käheänä kattoon kapakan
humalainen nauru kimpoaa.
Huulet imee irstaan suudelman.
— Jumal’auta, pojat, laiva odottaa!

Lasit pohjaan. Viime suudelma.
Edessä on Suuri Purjehdus,
styyrmannina kylmä kuolema,
matkan päänä helvetti ja kadotus.

Musta laiva meitä odottaa.
Sumu takertuu sen purjeisiin.
Aaveet kajuutassa uikuttaa.
Parras kalahtelee märkään laituriin.

TYVENESSÄ

On meri kolkon harmaa, pilvet riippuu
kuin repaleiset harsot päissä mastojen.
Me kaikki liikumme kuin houreunta nähden,
pään päällä veltot poimut purjeitten.

Olemme jossain tuntemattomassa,
ei täällä ole laiva käynyt milloinkaan.
Olemme tyvenessä olleet ikuisuuden,
ja väsyneet jo tuulta toivomaan.

Me horjumme, kuin uni pirullinen
jo kaiken voiman ruumiistamme vienyt ois.
Ja oudon meren harmaa, kuolleen harmaa vesi
on vankila, jost’ emme pääse pois.

Kuin keulakuva puisin, tyhjin silmin
tähyillen taivaanrantaan tuntemattomaan,
niin tuijotamme partaan yli tyyneen veteen.
Ja tuuli viriä ei milloinkaan.

KUOLLUT LAIVA

Se saapui ylpeänä laituriin
ja musta lippu lensi kahveliin.
Kuu oli niinkuin miekka verinen
ja tähdet sinkoilivat vetehen.
Mä kuulin: miehet liikkui taklaasissa,
mut vaiti, merkillisen vaiti jokainen.
Vain yksinäinen valo paloi kajuutissa
ja ruoriratas liikkui naristen.

Mies kuollut käski minut kajuuttaan.

— No, nyt siis aiot jättää maan
ja ottaa pestin laivaan vainajain?
Näin kysyi kapteeni kuin odottain.

— En tiedä. Ei, en oikein vielä jouda.
Viel’ yhtä, toista tehdä mielisin.

— Ei mitään. Miest’ en kahta kertaa nouda.
Ken laivassani on, se pysyykin.

— Mä pelkään laivaanne ja kuolemaa.

— Oh, oisko maailmassa parempaa?

— Ehk’ei, mut — kuolema on kuolema.

— Ja jokaisen on kerran kuoltava.

Näin hymynväreen hänen kasvoillansa.
Niin, totisesti, nauroi vainaja.

Ja miehet nostelivat purjeitansa,
ja lähtökäskyn antoi Kuolema.

Niin merkillinen ilo kasvoillaan
hän otti sitten lasit kaapistaan:

— Sä luulet ehkä: laiva vainajain
on täynnä surua ja uhkaa Lain?
Ei, ei, me vainajatkin riemuitsemme,
ja meidän riemumme on iankaikkinen.
On meillä ikuisesti nuoruutemme —
nyt malja kunniaks’ sen nuoruuden.
Me purjehdimme kaikkiin satamiin,
kas, pasaadista uuteen pasaadiin.
Ja meitä polttaa päivä etelän
ja riemu ihmeellisen elämän.
Ei ole kuolemaa, ei kadotusta,
vaan matkan villi riemu, taivas sininen
ja meren, valtameren syvää unohdusta
ja hyväilyjä tuulten suolaisten.
On nuoruus meidän, kuume suonien
ja kiihko veren hurjan, tulisen.
Ei kukaan, kukaan kaipaa elämään.
— Nyt, veli, matkaan, etelään!

Ja purjeet tuulta täyteen hulmahtain
läks laiturista laiva vainajain.

PURJEET SUMUSSA

ONNELLINEN PÄIVÄ

Lyö ylitsemme tuuli nauraen
ja meren tuoksu juovuttava,
ja hiekka alla jalkain paljaitten
on ihos lailla kullanpunertava.

Kuin kimmeltävät, villit unelmat
niin kirmaa lokit saaren yli,
ja taivas on kuin kukkis kirsikat
ja täynnä kukkia ois jonkun syli.

On ulapalla purje kutterin
kuin suippo petokalan evä.
Ja aallot särkyy rantakivihin
kuin pikkutytön nauru kilisevä.

HIETIKOLLA

Me olemme kahden.
Suhiseva, raskas merituuli
ja suolaisen hiekan tuoksu —

Tämä on rakkaus.
Alastomat ruumiimme
värisevät sähköä,
ja sielueläintemme hullut silmät
tuijottavat toisiaan
läheltä, läheltä.

Me olemme nuoria,
me kuulumme tänä yönä toisillemme.
Ei ole maata eikä taivasta.
Ei ole ihmisiä, ei ole jumalia.
On vain kaksi toisiaan kietovaa käärmettä
suloisen viileällä hietikolla:
me!

AUTOLAULU

Yli kenttien heleän smaragdin
me kiidämme. Tuoksua bensiinin
ja kuolleita kanoja tielle jää.
Hei, vauhtihullua elämää!

Ja sireenin ulvonta ikkunaan
saa ämmät menoa siunaamaan.
Ihan näemme heidän huokaavan:
— On tuokin kyytiä Rienaajan!

— Ne juovuksissa on tietenkin.
Hei vain — yli huitovan poliisin!
Ah, auto on nuori ja vallaton
ja tie on edessä loppumaton!

100 HV

Me kiidämme vauhtia hurjaa
läpi nukkuvan kaupungin.
Ja seinästä seinään sinkoo
melu raivoisan moottorin.

Me kiidämme niinkuin liekki
läpi unisten metsien.
Ja lentävät puusta puuhun
tulikimput lyhtyjen.

Me kiidämme salaman lailla
yli lumisen vuoriston.
Ja on kuin Saatana itse
ois hypännyt autohon.

Nyt kiidämme niinkuin valo
yli keltaisen aavikon.
Ja Saatana, Saatana itse
meill’ ohjauspyörässä on.

HERRA ON HUMALASSA

Nyt kilauttakaamme lasiin lasi!
En häpeile sun kanssas veljenmaljaa juoda.
Jos oonkin korkeammalla kuin sinä lotjassasi,
niin viina voi mun sentään tasollesi tuoda.

Kas niin, ei överhaalarisi haittaa.
On samanlaista lihaa mulla frakin alla.
Ja sille myöskin, niinkuin omalleskin, synti maittaa.
Näin hutikassa ollaan yhtä korkealla.

Niin, päissäni, niin, silloin veljes olen
ja miksei — tunnustaa voin ihmisarvon sulle.
Ja huomenna kai — porvarina — tuntipalkkaas polen.
Nääs, aina ei saa antaa valtaa tunteilulle.

Vai herra — minä? Roskaa. Jaaritusta.
Voit joskus yhtä hyvin sinä herra olla.
Kas, siihen tarvitaan vain rahaa läjä, frakki musta,
ja kun ne saat, oot heti — kukko tunkiolla.

Jaa, että sivistys? Pyh, lörpötystä!
On sama, syötkö veitsellä vai sormillasi,
kun housuntaskuistasi kuuluu rahan helistystä
ja iso briljantti on kaulanauhassasi.

Häh, jokos ryypätään? Vai arastelet?
Et vieläkään mun kanssani sä maljaa joisi?
— Vai, jumaliste, ylemmilles niskottelet!
No, lopputili — jos se nöyrryttää sun voisi!

VELJEKSET

Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
me suurelle tuomiolle.
Olet syntynyt valossa unelmain,
minä varjossa kuilujen pohjattomain.
Mitä mahdoimme kohtalolle!

Olet siinnyt hetkestä hurmion
ja — puhtaasta tuntehesta.
Sait lapsensieluusi auringon,
— mut ammoin sieltä se kaikonnut on
kuin kolkosta vankeudesta.

Minä sikisin pesässä syntien
ja, arvelen, vahingossa.
Isäs otti mun äitini kiroten
pääll’ likaisten, kurjien riepujen
esikaupunkikammiossa.

Ja me elämän elimme kumpikin
saman syntisen tähden alla.
Sinä syntiä teit kuten minäkin,
sinä huonehiss’ uljaan palatsin,
minä — eniten taivasalla.

Sinä viettelit naisesi hymyillen
tai voimalla kultarahan.
Minä maksoin nyrkillä, kiroten
kera toisten satamajätkien.
— Mikä ero on pahan ja pahan?

Sinä juovuit kullasta samppanjan,
olit — hienosti humalassa.
Minä upotin murheeni viinahan
ja puukolla tyhjensin kapakan
joka vieraassa satamassa.

Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
ja kumpikin sielu on musta.
Saman saamme tuomion, mukaan Lain,
sama kahle kuin sulla on jalassain.
HÄN tunne ei eroitusta.

VANKI

Minun aurinkoni —
kellertävä neliö
rosoisella lattialla.
Se on hyvä.

Ei ole ihmisiä,
on vain vartijoita,
harmaapukuisia,
heillä on kiiltäviä avaimia vyöllään.
Olen turvassa.

Jostakin kuuluu elämän hengitys —
kaukainen, kumea läähätys.
Petojen ääni.

Aina, kun rautaiset saranat kirahtavat,
vapisen:
pian minut heitetään
elämän kuumaan syliin.
Voi, minä pelkään,
että vapaus surmaa minut.

KUUTAMOSONAATTI

Me istumme kahden huoneessa hämärässä.
Joku soittaa seinän takana kuutamosonaattia.
Me tiedämme: tytöllä siellä on suuri suru,
ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.

Joka ainoa ilta, kun pimeys putoo,
hän itkee hiukan ja soittaa käsin niin murehtivin.
Ja nurkassa istuvat kuolleet, isä ja äiti,
ja he katsovat tytärtään silmin uneksivin.

He toivoivat hänestä suurta taiteilijaa.
Mutta sitten he lähtivät saarelle vainajien.
Tytär palasi haudoilta vierain silmin
ja kulki huoneissa kaikkea kummeksien.

Vain illoin, kun pimeys pisaroi maahan,
hän hiipii salaa, kuin varkain, pianonsa eteen.
Beethovenin hakee hän kuumeisin käsin,
ja sävelet putoilevat kuin kyynelet veteen.

Joka ilta me istumme huoneessa hämärässä.
Hän soittaa seinän takana kuutamosonaattia.
Me tiedämme: hänellä siellä on suuri suru,
ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.

PURJEET SUMUSSA

Näät purjeen sumussa. Se ehkä fregatti
tai kevyt huvijahdin purje on,
tai harmaa, raskas kalastajakuunari.
Näät purjeen vain, et mitä alla on.

Et tiedä suuntaa sen, et tiedä satamaa,
miss’ on se pudottava ankkurin.
Se yksin laiturista sumuun katoaa,
ja yksin on se matkan päässäkin.

On yksinäinen purje meistä jokainen.
Ei lokikirjahamme vieras nää.
Ja niinkuin purje nimettömän aluksen
myös muisto meistä sumuun häviää.

JÄÄHYVÄISET

Harmaa, harmaa ilta
vetten yllä soi.
Rantalaiturilta
äänes vaikeroi.

Huudan nimeäsi
kerran viimeisen.
Kohoo pieni käsi
epätoivoinen.

Harmaa, harmaa ilta
purjeet tummentaa.
Jotain laiturilta
veteen putoaa.

SYLEILY

Rakas, nyt sinä sammutat valot,
ja huoneeseen
lyö kuumin tuulahduksin yö.

On hyvä näin. Et näe
rumuuttani nyt.
Sinä tunnet vain,
miten sinua rakastaa
pimeässä,
näkymättömänä
joku ihana, nuori jumala.

LYHTYJEN ALLA.

Soi yössä autontorvi
ja humina lennätinlankojen.
Kuin mielipuoli mä harhaan
sua etsien kuilussa katujen.

Ja joka lyhdyn alla
minä luulen sun varjosi vilkkuvan,
ja kouristuvin käsin
vain tyhjyyttä syliini tavoitan.

Tai sitten äkkiä tunnen
sinut vierelläni, armaimman.
Kun puolees käännyn, poissa
olet taas, kuin häipynyt usvahan.

Niin, armahin, turhaan etsin.
En sinua koskaan löydä, en.
Vain varjokuvas näen
mua ilkkuvan valossa lyhtyjen.

KUVA

Näit porton kadulla ja lankesit.
Yön himoa on vielä huulissasi,
vaikk’ — aamuun harmaaseen kun havahdit —
sä nyyhkit, nyyhkit vuoteellasi.

Mut kädet katumusta vavisten
sä erään kuvan särjet pöydältäsi,
ja katsot kauan takaa kyynelen
sen sirpaleita kädessäsi.

MURHE

Se on kuin tummanvioletti samettivaate
hämärän kirkon kuorissa.
Siinä on kolme pitkää,
himmeänkeltaista kukkaa.
Niiden terät ovat painuneet maata kohti
hyvin nöyrinä.

Alttarilla palaa kaksi suurta kynttilää.

OUTO MIES

Aallot toivat rantaan
kylmän ruumiis sun.
Siitä korjasimme
sinut kirstuhun.

Kuka, mistä olit,
Luoja yksin ties.
Ristiin kirjoitimme
sanat: Outo mies.

Ehkä rosvo olit,
ehkä ruhtinas.
Sentään rukoilimme
sinun haudallas.

Sillä — ehkä saamme
saman kohtalon:
meidät sylistänsä
vyöry aallokon

heittää outoon rantaan.
Siellä, kukaties,
pannaan haudallemme
sanat: Outo mies.

POIJUT

On laivat etääntyneet ulapalle.
Jäi poijut valkeat vain satamaan,
ja pian peittyvät ne, nekin, aallon alle
tai myrsky kuljettaa ne mukanaan.

Niin mekin, mekin kerran katoamme
kuin laivat sumuun meren aavikon.
Vain vähän aikaa poiju — kivi haudallamme —
näin kertoo: Tästä joku mennyt on.

NÄKÖALA SATAMAAN

NÄKÖALA SATAMAAN

Ikkunastani näen
puutavarapinojen kultaiset täplät
ja veturien savupilvet
ja proomujen mustat jonot
ja kaukaa sataman takaa
tehtaanpiippujen rivin.

Iltaisin, kun huvilat nukkuvat
ja salmi on tyven
ja sillalla liikkuvat kuiskaillen
rakastuneet parit,
silloin rämisevät satamassa ankkuriketjut,
ja kirotaan kaikilla kielillä,
ja lähtevien laivojen sireenit soittavat
merimiesten kaipausta
taakse jäävään
hämyiseen kaupunkiin,
Roosenperin kapakkaan
ja Siperian Prinsessan luokse.

CLEANTHIS, ATEENA

Höyrylaiva Cleanthis, Ateena.
Kannella mustia miehiä
ja laiturilla kasoittain hedelmänkuoria.
— Oletko huomannut,
miten haikea voi olla
His master’s ääni
sumuisessa yössä
tuntemattoman laivan kannella?

Keulasta kuuluu naisen naurua,
ja tyhjä pullo singahtaa kivilaiturille
aivan unisen tullivahdin jalkoihin.
Luulenpa, että häntä harmittaa —

SATA VAUNULASTIA

Sata vaunulastia. Purettava päivässä.
Kullankeltaista, tuoksuvaa puuta,
lankkujen päissä kirkuvat leimat.

Ja me teemme työtä!
Emme ehdi edes kiroamaan,
sillä tapulin takana vaanii
äkäinen pomo ja likainen muistikirja
ja lopputili.

Viisikymmentä vaunua.
Veturimiehet noituvat, että me laiskottelemme.
Neljäkymmentä vaunua.
Grönroos jäi putoavan taakan alle
ja vietiin taksabiilillä sairaalaan.
(Kukahan maksoi kyydin?)

Viimeinen vaunu.
Ohitse kiitää pikamoottorivene
täynnä valkopukuisia naisia
ja valkohousuisia miehiä.
Kyllä me tiedämme:
auringonkylpyjä, krapuja,
kahvia ja konjakkia,
ja välillä aina hiukan
— pthyi — hakkailua.

Joku kiroaa kamalasti,
kun veturi laahaa eteemme
kolmekymmentä uutta vaunua.

SUNNUNTAI

Tänään on hiton hauskaa,
sillä pelastusarmeijalla on ulkoilmakokous!

Me lojumme kalliolla
kanisterit taskussa
(lauluäänen parantamiseksi)
ja luikkaamme aivan tarpeettoman usein:
Halleluja!

Aurinko on suloisen lämmin
ja ensaini puhuu ihanasti.
Emmekä me mahda sille mitään,
että me nukumme,
ympärillämme pihkan tuoksu
ja ruuankäry engelsmannin keittiöstä.

Ah, kesäinen sunnuntaipäivä satamassa!

KEVÄT ON TULLUT

Kevät on tullut.
Me kuljemme aamuisin satamaan,
missä jää jo on tummaa ja haurasta,
ja käymme konttorista konttoriin:
— Jokos olisi töitä?

Tapulit ovat kevääntuoksuisia ja korkeita,
ja me arvioimme, noin vain suurin piirtein,
montako standarttia
kulkee jälleen käsiemme lävitse,
kun työt ovat alkaneet.

Joku laskee tulevien urakkapalkkojen suuruutta.
— Hei, mies, mihin firmaan pääsit?
— Pojat, onkos pirtu kallistunut?
— Vieläkö Luntti on pomona Keskuksessa?

Ja me nojaamme sillankaiteeseen
sätkät hampaissa (No smoking allowed!)
ja katselemme satamaa,
missä jää ohenee päivä päivältä
ja lautatapulit odottavat meitä
ja konttorien täydet kassalaatikot
ja ärjyvät pomot ja palkkarettelöt.
Aurinko kilottaa ratakiskoihin.
Kevät on tullut.

PIENI EPISODI

He tulivat kahden, sunnuntaina,
jostakin likaisten hiilisuojien takaa,
Iso-Eeva ja Musta Kekku.

Autuasta!
Taivas on sininen ja valkoinen
ja engelsmannit
ovat liikoja puntia täynnä.
Ja kirkasta ja makiaa
oli Ramperin lesken viina.

— Do you see! Haha! Knock out!
Melkein piiputkin unohtuvat
”Rosemaryn” kapteenilta ja styyrmannilta,
kun Iso-Eeva ja Musta Kekku
onnellisina
nukkuvat lankkutapulin vieressä.

— Happy end! Haha! Oioiojoioi!
— Come along!

LAULU "AMPHIONISTA"

LAULU "AMPHIONISTA"

(Raumalaisille merikarhuille omistettu)

Nyt juodaan, veikot, kunniaksi sen
kuin ennenkin on juotu jouluilloin monin.
Tää joulu kukaties on elon viimeinen,
ens vuonna ehkä kannell’ ”Amphionin”
jo joku meist’ on paikallansa jälleen,
tai — taivas tietää — kaikki ollaan siellä — —
ja matkalle se lähtee pisimmälleen — se
reitti koko lailla outo on, en kiellä...

Mut huoli pois! Hei, pohjaan! Parkin sen
kun silloin irroitimme kotilaiturista,
niin maalla hulmahtivat huivit tyttösten —
ne muistuttivat lähtösuukkosista.
Ne suukkoset, ne sentään unohdimme,
kun Lillyn maljan joimme Köpenhaminassa,
tai viimeistään, kun Lontoon saavutimme
ja löimme tuolit rikki Billin kapakassa.

Sä, Kalle, varmaan muistat Cadizin
ja hiilenmustat silmät siron Juanitan?
Ja, Pettersson Litan, sä muistat, miten kyynelin
sä Lissaboniin jätit donna.
Ja muistattehan tuoksut jasmiinien!
Kun parkki hämärissä solui Napolista —
oi oi — ne muistot öitten huumaavien!
Me hourailimme olkapäistä valkoisista — —

Ja sitten — aurinkoisen Intian,
kun kevyt tuuli soitti rantaviidakossa,
ja illoin taivaanrannan tumman purppuran
ja kiiltomatosilmät ruohikossa.
Tai miten kultavöinä kimalsivat
heleät särkät lumipäisen vuoren alla,
ja oudot merilinnut leijailivat
kuin pienet poutapilvet hyvin korkealla.

Niin tuli jouluaatto meillekin.
Ja julma valtameri oli ympärillä.
Se joulu saapunut ei kera enkelin,
ei kuusta koristettu kynttelillä.
Ei — ympärillä vyöryt Tyynenmeren
ja taivas niinkuin merirosvon lippu musta.
Kuin jäinen ryöppy hyytänyt ois veren:
Ei totisesti ole mitään armahdusta!

Yöss’ aallot mylvien ja vaahdoten
syleili raakapuita ohi syöksyessään.
Ja vantit ujelsivat niinkuin ilkkuen,
kuin laukaukset räikkyi purjeet revetessään.
Me tuntikaudet turhaan ponnistimme.
Kun meitä auttaneet ei hartaat rukoukset,
niin kalpein huulin Luojan kirosimme,
päin taivasta me sinkosimme sadatukset.

Vain hurjempana meri raivoaa.
Jo mesaani ja fokka katkee rysähtäen,
ja oven läpi skanssiin vesi tulvahtaa,
ja öljylamput sammuu sähähtäen.
Me ylös ryntäämme kuin hourupäiset,
niin kalpeina kuin ikuisella tuomiolla.
Taas lyövät ylitsemme aaltojättiläiset —
ken jostain kiinni saa, voi onnellinen olla.

Vie aalto kuusi meistä mennessään.
Muut kaikki ovat mastontynkiin sidottuja.
Nyt — isomasto sinkoutuu pimeään!
Viis miestä yöhön! Kuolonparkaisuja!
Styyrmannin hullunnauru koleasti
soi korvissamme: — Ester, ensi vuonn’ on häämme!
Rysähtää kylkilankut kamalasti,
ja pimeys ja meri hyökyy yli päämme.

Muut kaikki tuona yönä hukkuvat,
me kolme vain — ties taivas, miten — pelastumme.

Nyt jäljellä on enää muistot kalpeat,
tuost’ yöstä vielä joskus uneksumme.
Mut tänään, veikot, pohjaan ryypätkäämme
me ”Amphionin” maljat, kautta enkelien!
Vain hetki enää tätä elämäämme,
ja sitten — jälleen näämme kasvot kumppanien — —