Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    SISÄLLYS

    Laiva odottaa

    Meri aukenee
    Kesää
    Kuubalainen serenaadi
    Lämmittäjä
    S O S
    Laiva odottaa
    Tyvenessä
    Kuollut laiva

    Purjeet sumussa

    Onnellinen päivä
    Hietikolla
    Autolaulu
    100 Hv
    Herra on humalassa
    Veljekset
    Vanki
    Kuutamosonaatti
    Purjeet sumussa
    Jäähyväiset
    Syleily Lyhtyjen
    alla
    Kuva
    Murhe
    Outo mies
    Poijut

    Näköala satamaan

    Näköala satamaan
    Cleanthis, Ateena
    Sata vaunulastia
    Sunnuntai
    Kevät on tullut
    Pieni episodi

    Laulu ”Amphionista

    LAIVA ODOTTAA

    MERI AUKENEE

    Maan yli kevättuulet saivat.
    Pian meri auki on.
    Jo lähtemistään vartoo kaikki laivat
    vavisten odotusta matkan hurmion.

    Ja nuorin silmin keulakuvat
    taas lentoon kurkoittuu,
    ja köydet nauravat ja pingoittuvat,
    ja ylpeämmin seisoo joka mastopuu.

    Ah, pian purjeet humisevat
    ja ruori natisee,
    ja pian laivan kylkiin aaltoilevat
    solisten veet, ja vanan vaahto poreilee.

    Jää taakse huiskuttava liina,
    kun meri auki on,
    mut edessä on Intia ja Kiina
    ja Fujiyaman ihme alla auringon.

    KESÄÄ

    Ah, lojua kannella kutterin
    kesäpäivänä, paahteessa auringon,
    meren nauraissa äänin hopeisin!
    Meri ihana on.

    Pään yllä on purjeet uupuneet
    ja pilvien vaellus loputon.
    Täys hylkeitä kallionkielekkeet.
    Meri ihana on.

    Ja kannella ruumiimme alastomat
    juo kultaista viiniä auringon.
    Pään yllä purjeet nukkuvat.
    Meri ihana on.

    KUUBALAINEN SERENAADI

    Me tulimme kapakasta,
    kai hiukkasen horjuen.
    Oli lähtömaljoja juotu,
    ja oli ihmeellinen.
    Joku huomasi sattumalta
    — se oli kai Watkinson
    että serenaadi sulle
    ihan velvollisuutemme on.

    Ja kolmisin seisahduimme
    me alle sun ikkunas
    ja punaisen lampun näimme
    me palavan huoneessas.
    Ah — muistan — ympärillä
    on ihana Kuuban yö,
    ja nuorena, hehkuvana
    joka ainoa sydän lyö.

    Me muistimme kuuman poves
    ja keinuvan vartalos,
    ja jokainen huulillansa
    tuns vielä sun suutelos.
    Ja me kaipasimme jälleen
    sinun nauruas solisevaa —
    Voi, miksi on jätettävä
    tämä ihanain öitten maa!

    Tom lauloi murheellisesti
    ja säesti Watkinson.
    Minä nielin kyyneleitä,
    olin kovasti onneton.
    — Niin, rakastin sinua silloin
    ja rakastan vieläkin,
    ja sun punainen sukkanauhas
    on aarteeni kallehin.

    Sinä avasit ikkunasi
    ja kummasti hymyillen
    sinä pudotit jokaiselle
    tulipunaisen kukkasen.
    Ja me itkimme haikeasti
    ja horjuimme satamaan.
    Ah, Kuuban helmi, sua
    en unohda milloinkaan.

    LÄMMITTÄJÄ

    Siell’ ehkä pilvet kultaa hiiluvat, tai taivasten
    majakkain silmät syttyvät jo korkealla.
    Mut täällä — ilma tahmea ja öljyinen
    ja kuumempi kuin paahde päiväntasaajalla.

    Me minne kuljemme, ei kuulu minuun ollenkaan.
    On hiilen lapiointi minun tehtäväni.
    Jos manometrin neula putoo, raivotaan,
    ja näen armottomat nyrkit edessäni.

    Vain hiiltä, hiiltä vaatii pirunkidat punaiset,
    mä hiiltä lapioin — ei lopu nälkä niiltä.
    — Pään yllä nauraa onnelliset ihmiset,
    ja saksofoni soi... Mies, pirulauta — hiiltä!

    SOS

    Yöstä myrskyisestä parahtain
    saapuu viesti miesten kuolevain:
    — Apuun, apuun, laiva vajoaa!
    jostain kaukaa joku nakuttaa.

    — Täysi vauhti, kohti etelää!
    Tunti vielä, veljet, kestäkää!
    Valtameri kannen yli lyö,
    sadat silmät pimeyttä syö.

    Tuolla — valot laivan hukkuvan
    kaukana jo näämme vilkkuvan.
    — Konehuone, paine maksimiin,
    muuten ehdimme vain peijaisiin!

    Halkee hyökylaineet paukkuen
    tiellä keulan kovan teräksen.
    — Helvetissä, lisää hiiltä vain!
    Lämmittäjät raataa huohottain.

    Hylyn valot painuu upoksiin.
    — Sittenkin me kilpa hävittiin.
    Lippu puoleen, hetken hiljaisuus.
    Edessä on Iankaikkisuus.

    LAIVA ODOTTAA

    Musta laiva meitä odottaa
    parras kalahdellen laituriin.
    Tuuli köysistössä valittaa,
    sumu lankee tahmeana purjeisiin.

    Käheänä kattoon kapakan
    humalainen nauru kimpoaa.
    Huulet imee irstaan suudelman.
    — Jumal’auta, pojat, laiva odottaa!

    Lasit pohjaan. Viime suudelma.
    Edessä on Suuri Purjehdus,
    styyrmannina kylmä kuolema,
    matkan päänä helvetti ja kadotus.

    Musta laiva meitä odottaa.
    Sumu takertuu sen purjeisiin.
    Aaveet kajuutassa uikuttaa.
    Parras kalahtelee märkään laituriin.

    TYVENESSÄ

    On meri kolkon harmaa, pilvet riippuu
    kuin repaleiset harsot päissä mastojen.
    Me kaikki liikumme kuin houreunta nähden,
    pään päällä veltot poimut purjeitten.

    Olemme jossain tuntemattomassa,
    ei täällä ole laiva käynyt milloinkaan.
    Olemme tyvenessä olleet ikuisuuden,
    ja väsyneet jo tuulta toivomaan.

    Me horjumme, kuin uni pirullinen
    jo kaiken voiman ruumiistamme vienyt ois.
    Ja oudon meren harmaa, kuolleen harmaa vesi
    on vankila, jost’ emme pääse pois.

    Kuin keulakuva puisin, tyhjin silmin
    tähyillen taivaanrantaan tuntemattomaan,
    niin tuijotamme partaan yli tyyneen veteen.
    Ja tuuli viriä ei milloinkaan.

    KUOLLUT LAIVA

    Se saapui ylpeänä laituriin
    ja musta lippu lensi kahveliin.
    Kuu oli niinkuin miekka verinen
    ja tähdet sinkoilivat vetehen.
    Mä kuulin: miehet liikkui taklaasissa,
    mut vaiti, merkillisen vaiti jokainen.
    Vain yksinäinen valo paloi kajuutissa
    ja ruoriratas liikkui naristen.

    Mies kuollut käski minut kajuuttaan.

    — No, nyt siis aiot jättää maan
    ja ottaa pestin laivaan vainajain?
    Näin kysyi kapteeni kuin odottain.

    — En tiedä. Ei, en oikein vielä jouda.
    Viel’ yhtä, toista tehdä mielisin.

    — Ei mitään. Miest’ en kahta kertaa nouda.
    Ken laivassani on, se pysyykin.

    — Mä pelkään laivaanne ja kuolemaa.

    — Oh, oisko maailmassa parempaa?

    — Ehk’ei, mut — kuolema on kuolema.

    — Ja jokaisen on kerran kuoltava.

    Näin hymynväreen hänen kasvoillansa.
    Niin, totisesti, nauroi vainaja.

    Ja miehet nostelivat purjeitansa,
    ja lähtökäskyn antoi Kuolema.

    Niin merkillinen ilo kasvoillaan
    hän otti sitten lasit kaapistaan:

    — Sä luulet ehkä: laiva vainajain
    on täynnä surua ja uhkaa Lain?
    Ei, ei, me vainajatkin riemuitsemme,
    ja meidän riemumme on iankaikkinen.
    On meillä ikuisesti nuoruutemme —
    nyt malja kunniaks’ sen nuoruuden.
    Me purjehdimme kaikkiin satamiin,
    kas, pasaadista uuteen pasaadiin.
    Ja meitä polttaa päivä etelän
    ja riemu ihmeellisen elämän.
    Ei ole kuolemaa, ei kadotusta,
    vaan matkan villi riemu, taivas sininen
    ja meren, valtameren syvää unohdusta
    ja hyväilyjä tuulten suolaisten.
    On nuoruus meidän, kuume suonien
    ja kiihko veren hurjan, tulisen.
    Ei kukaan, kukaan kaipaa elämään.
    — Nyt, veli, matkaan, etelään!

    Ja purjeet tuulta täyteen hulmahtain
    läks laiturista laiva vainajain.

    PURJEET SUMUSSA

    ONNELLINEN PÄIVÄ

    Lyö ylitsemme tuuli nauraen
    ja meren tuoksu juovuttava,
    ja hiekka alla jalkain paljaitten
    on ihos lailla kullanpunertava.

    Kuin kimmeltävät, villit unelmat
    niin kirmaa lokit saaren yli,
    ja taivas on kuin kukkis kirsikat
    ja täynnä kukkia ois jonkun syli.

    On ulapalla purje kutterin
    kuin suippo petokalan evä.
    Ja aallot särkyy rantakivihin
    kuin pikkutytön nauru kilisevä.

    HIETIKOLLA

    Me olemme kahden.
    Suhiseva, raskas merituuli
    ja suolaisen hiekan tuoksu —

    Tämä on rakkaus.
    Alastomat ruumiimme
    värisevät sähköä,
    ja sielueläintemme hullut silmät
    tuijottavat toisiaan
    läheltä, läheltä.

    Me olemme nuoria,
    me kuulumme tänä yönä toisillemme.
    Ei ole maata eikä taivasta.
    Ei ole ihmisiä, ei ole jumalia.
    On vain kaksi toisiaan kietovaa käärmettä
    suloisen viileällä hietikolla:
    me!

    AUTOLAULU

    Yli kenttien heleän smaragdin
    me kiidämme. Tuoksua bensiinin
    ja kuolleita kanoja tielle jää.
    Hei, vauhtihullua elämää!

    Ja sireenin ulvonta ikkunaan
    saa ämmät menoa siunaamaan.
    Ihan näemme heidän huokaavan:
    — On tuokin kyytiä Rienaajan!

    — Ne juovuksissa on tietenkin.
    Hei vain — yli huitovan poliisin!
    Ah, auto on nuori ja vallaton
    ja tie on edessä loppumaton!

    100 HV

    Me kiidämme vauhtia hurjaa
    läpi nukkuvan kaupungin.
    Ja seinästä seinään sinkoo
    melu raivoisan moottorin.

    Me kiidämme niinkuin liekki
    läpi unisten metsien.
    Ja lentävät puusta puuhun
    tulikimput lyhtyjen.

    Me kiidämme salaman lailla
    yli lumisen vuoriston.
    Ja on kuin Saatana itse
    ois hypännyt autohon.

    Nyt kiidämme niinkuin valo
    yli keltaisen aavikon.
    Ja Saatana, Saatana itse
    meill’ ohjauspyörässä on.

    HERRA ON HUMALASSA

    Nyt kilauttakaamme lasiin lasi!
    En häpeile sun kanssas veljenmaljaa juoda.
    Jos oonkin korkeammalla kuin sinä lotjassasi,
    niin viina voi mun sentään tasollesi tuoda.

    Kas niin, ei överhaalarisi haittaa.
    On samanlaista lihaa mulla frakin alla.
    Ja sille myöskin, niinkuin omalleskin, synti maittaa.
    Näin hutikassa ollaan yhtä korkealla.

    Niin, päissäni, niin, silloin veljes olen
    ja miksei — tunnustaa voin ihmisarvon sulle.
    Ja huomenna kai — porvarina — tuntipalkkaas polen.
    Nääs, aina ei saa antaa valtaa tunteilulle.

    Vai herra — minä? Roskaa. Jaaritusta.
    Voit joskus yhtä hyvin sinä herra olla.
    Kas, siihen tarvitaan vain rahaa läjä, frakki musta,
    ja kun ne saat, oot heti — kukko tunkiolla.

    Jaa, että sivistys? Pyh, lörpötystä!
    On sama, syötkö veitsellä vai sormillasi,
    kun housuntaskuistasi kuuluu rahan helistystä
    ja iso briljantti on kaulanauhassasi.

    Häh, jokos ryypätään? Vai arastelet?
    Et vieläkään mun kanssani sä maljaa joisi?
    — Vai, jumaliste, ylemmilles niskottelet!
    No, lopputili — jos se nöyrryttää sun voisi!

    VELJEKSET

    Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
    me suurelle tuomiolle.
    Olet syntynyt valossa unelmain,
    minä varjossa kuilujen pohjattomain.
    Mitä mahdoimme kohtalolle!

    Olet siinnyt hetkestä hurmion
    ja — puhtaasta tuntehesta.
    Sait lapsensieluusi auringon,
    — mut ammoin sieltä se kaikonnut on
    kuin kolkosta vankeudesta.

    Minä sikisin pesässä syntien
    ja, arvelen, vahingossa.
    Isäs otti mun äitini kiroten
    pääll’ likaisten, kurjien riepujen
    esikaupunkikammiossa.

    Ja me elämän elimme kumpikin
    saman syntisen tähden alla.
    Sinä syntiä teit kuten minäkin,
    sinä huonehiss’ uljaan palatsin,
    minä — eniten taivasalla.

    Sinä viettelit naisesi hymyillen
    tai voimalla kultarahan.
    Minä maksoin nyrkillä, kiroten
    kera toisten satamajätkien.
    — Mikä ero on pahan ja pahan?

    Sinä juovuit kullasta samppanjan,
    olit — hienosti humalassa.
    Minä upotin murheeni viinahan
    ja puukolla tyhjensin kapakan
    joka vieraassa satamassa.

    Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
    ja kumpikin sielu on musta.
    Saman saamme tuomion, mukaan Lain,
    sama kahle kuin sulla on jalassain.
    HÄN tunne ei eroitusta.

    VANKI

    Minun aurinkoni —
    kellertävä neliö
    rosoisella lattialla.
    Se on hyvä.

    Ei ole ihmisiä,
    on vain vartijoita,
    harmaapukuisia,
    heillä on kiiltäviä avaimia vyöllään.
    Olen turvassa.

    Jostakin kuuluu elämän hengitys —
    kaukainen, kumea läähätys.
    Petojen ääni.

    Aina, kun rautaiset saranat kirahtavat,
    vapisen:
    pian minut heitetään
    elämän kuumaan syliin.
    Voi, minä pelkään,
    että vapaus surmaa minut.

    KUUTAMOSONAATTI

    Me istumme kahden huoneessa hämärässä.
    Joku soittaa seinän takana kuutamosonaattia.
    Me tiedämme: tytöllä siellä on suuri suru,
    ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.

    Joka ainoa ilta, kun pimeys putoo,
    hän itkee hiukan ja soittaa käsin niin murehtivin.
    Ja nurkassa istuvat kuolleet, isä ja äiti,
    ja he katsovat tytärtään silmin uneksivin.

    He toivoivat hänestä suurta taiteilijaa.
    Mutta sitten he lähtivät saarelle vainajien.
    Tytär palasi haudoilta vierain silmin
    ja kulki huoneissa kaikkea kummeksien.

    Vain illoin, kun pimeys pisaroi maahan,
    hän hiipii salaa, kuin varkain, pianonsa eteen.
    Beethovenin hakee hän kuumeisin käsin,
    ja sävelet putoilevat kuin kyynelet veteen.

    Joka ilta me istumme huoneessa hämärässä.
    Hän soittaa seinän takana kuutamosonaattia.
    Me tiedämme: hänellä siellä on suuri suru,
    ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.

    PURJEET SUMUSSA

    Näät purjeen sumussa. Se ehkä fregatti
    tai kevyt huvijahdin purje on,
    tai harmaa, raskas kalastajakuunari.
    Näät purjeen vain, et mitä alla on.

    Et tiedä suuntaa sen, et tiedä satamaa,
    miss’ on se pudottava ankkurin.
    Se yksin laiturista sumuun katoaa,
    ja yksin on se matkan päässäkin.

    On yksinäinen purje meistä jokainen.
    Ei lokikirjahamme vieras nää.
    Ja niinkuin purje nimettömän aluksen
    myös muisto meistä sumuun häviää.

    JÄÄHYVÄISET

    Harmaa, harmaa ilta
    vetten yllä soi.
    Rantalaiturilta
    äänes vaikeroi.

    Huudan nimeäsi
    kerran viimeisen.
    Kohoo pieni käsi
    epätoivoinen.

    Harmaa, harmaa ilta
    purjeet tummentaa.
    Jotain laiturilta
    veteen putoaa.

    SYLEILY

    Rakas, nyt sinä sammutat valot,
    ja huoneeseen
    lyö kuumin tuulahduksin .

    On hyvä näin. Et näe
    rumuuttani nyt.
    Sinä tunnet vain,
    miten sinua rakastaa
    pimeässä,
    näkymättömänä
    joku ihana, nuori jumala.

    LYHTYJEN ALLA.

    Soi yössä autontorvi
    ja humina lennätinlankojen.
    Kuin mielipuoli mä harhaan
    sua etsien kuilussa katujen.

    Ja joka lyhdyn alla
    minä luulen sun varjosi vilkkuvan,
    ja kouristuvin käsin
    vain tyhjyyttä syliini tavoitan.

    Tai sitten äkkiä tunnen
    sinut vierelläni, armaimman.
    Kun puolees käännyn, poissa
    olet taas, kuin häipynyt usvahan.

    Niin, armahin, turhaan etsin.
    En sinua koskaan löydä, en.
    Vain varjokuvas näen
    mua ilkkuvan valossa lyhtyjen.

    KUVA

    Näit porton kadulla ja lankesit.
    Yön himoa on vielä huulissasi,
    vaikk’ — aamuun harmaaseen kun havahdit —
    sä nyyhkit, nyyhkit vuoteellasi.

    Mut kädet katumusta vavisten
    sä erään kuvan särjet pöydältäsi,
    ja katsot kauan takaa kyynelen
    sen sirpaleita kädessäsi.

    MURHE

    Se on kuin tummanvioletti samettivaate
    hämärän kirkon kuorissa.
    Siinä on kolme pitkää,
    himmeänkeltaista kukkaa.
    Niiden terät ovat painuneet maata kohti
    hyvin nöyrinä.

    Alttarilla palaa kaksi suurta kynttilää.

    OUTO MIES

    Aallot toivat rantaan
    kylmän ruumiis sun.
    Siitä korjasimme
    sinut kirstuhun.

    Kuka, mistä olit,
    Luoja yksin ties.
    Ristiin kirjoitimme
    sanat: Outo mies.

    Ehkä rosvo olit,
    ehkä ruhtinas.
    Sentään rukoilimme
    sinun haudallas.

    Sillä — ehkä saamme
    saman kohtalon:
    meidät sylistänsä
    vyöry aallokon

    heittää outoon rantaan.
    Siellä, kukaties,
    pannaan haudallemme
    sanat: Outo mies.

    POIJUT

    On laivat etääntyneet ulapalle.
    Jäi poijut valkeat vain satamaan,
    ja pian peittyvät ne, nekin, aallon alle
    tai myrsky kuljettaa ne mukanaan.

    Niin mekin, mekin kerran katoamme
    kuin laivat sumuun meren aavikon.
    Vain vähän aikaa poiju — kivi haudallamme —
    näin kertoo: Tästä joku mennyt on.

    NÄKÖALA SATAMAAN

    NÄKÖALA SATAMAAN

    Ikkunastani näen
    puutavarapinojen kultaiset täplät
    ja veturien savupilvet
    ja proomujen mustat jonot
    ja kaukaa sataman takaa
    tehtaanpiippujen rivin.

    Iltaisin, kun huvilat nukkuvat
    ja salmi on tyven
    ja sillalla liikkuvat kuiskaillen
    rakastuneet parit,
    silloin rämisevät satamassa ankkuriketjut,
    ja kirotaan kaikilla kielillä,
    ja lähtevien laivojen sireenit soittavat
    merimiesten kaipausta
    taakse jäävään
    hämyiseen kaupunkiin,
    Roosenperin kapakkaan
    ja Siperian Prinsessan luokse.

    CLEANTHIS, ATEENA

    Höyrylaiva Cleanthis, Ateena.
    Kannella mustia miehiä
    ja laiturilla kasoittain hedelmänkuoria.
    — Oletko huomannut,
    miten haikea voi olla
    His master’s ääni
    sumuisessa yössä
    tuntemattoman laivan kannella?

    Keulasta kuuluu naisen naurua,
    ja tyhjä pullo singahtaa kivilaiturille
    aivan unisen tullivahdin jalkoihin.
    Luulenpa, että häntä harmittaa —

    SATA VAUNULASTIA

    Sata vaunulastia. Purettava päivässä.
    Kullankeltaista, tuoksuvaa puuta,
    lankkujen päissä kirkuvat leimat.

    Ja me teemme työtä!
    Emme ehdi edes kiroamaan,
    sillä tapulin takana vaanii
    äkäinen pomo ja likainen muistikirja
    ja lopputili.

    Viisikymmentä vaunua.
    Veturimiehet noituvat, että me laiskottelemme.
    Neljäkymmentä vaunua.
    Grönroos jäi putoavan taakan alle
    ja vietiin taksabiilillä sairaalaan.
    (Kukahan maksoi kyydin?)

    Viimeinen vaunu.
    Ohitse kiitää pikamoottorivene
    täynnä valkopukuisia naisia
    ja valkohousuisia miehiä.
    Kyllä me tiedämme:
    auringonkylpyjä, krapuja,
    kahvia ja konjakkia,
    ja välillä aina hiukan
    — pthyi — hakkailua.

    Joku kiroaa kamalasti,
    kun veturi laahaa eteemme
    kolmekymmentä uutta vaunua.

    SUNNUNTAI

    Tänään on hiton hauskaa,
    sillä pelastusarmeijalla on ulkoilmakokous!

    Me lojumme kalliolla
    kanisterit taskussa
    (lauluäänen parantamiseksi)
    ja luikkaamme aivan tarpeettoman usein:
    Halleluja!

    Aurinko on suloisen lämmin
    ja ensaini puhuu ihanasti.
    Emmekä me mahda sille mitään,
    että me nukumme,
    ympärillämme pihkan tuoksu
    ja ruuankäry engelsmannin keittiöstä.

    Ah, kesäinen sunnuntaipäivä satamassa!

    KEVÄT ON TULLUT

    Kevät on tullut.
    Me kuljemme aamuisin satamaan,
    missä jää jo on tummaa ja haurasta,
    ja käymme konttorista konttoriin:
    — Jokos olisi töitä?

    Tapulit ovat kevääntuoksuisia ja korkeita,
    ja me arvioimme, noin vain suurin piirtein,
    montako standarttia
    kulkee jälleen käsiemme lävitse,
    kun työt ovat alkaneet.

    Joku laskee tulevien urakkapalkkojen suuruutta.
    — Hei, mies, mihin firmaan pääsit?
    — Pojat, onkos pirtu kallistunut?
    — Vieläkö Luntti on pomona Keskuksessa?

    Ja me nojaamme sillankaiteeseen
    sätkät hampaissa (No smoking allowed!)
    ja katselemme satamaa,
    missä jää ohenee päivä päivältä
    ja lautatapulit odottavat meitä
    ja konttorien täydet kassalaatikot
    ja ärjyvät pomot ja palkkarettelöt.
    Aurinko kilottaa ratakiskoihin.
    Kevät on tullut.

    PIENI EPISODI

    He tulivat kahden, sunnuntaina,
    jostakin likaisten hiilisuojien takaa,
    Iso-Eeva ja Musta Kekku.

    Autuasta!
    Taivas on sininen ja valkoinen
    ja engelsmannit
    ovat liikoja puntia täynnä.
    Ja kirkasta ja makiaa
    oli Ramperin lesken viina.

    — Do you see! Haha! Knock out!
    Melkein piiputkin unohtuvat
    Rosemaryn” kapteenilta ja styyrmannilta,
    kun Iso-Eeva ja Musta Kekku
    onnellisina
    nukkuvat lankkutapulin vieressä.

    — Happy end! Haha! Oioiojoioi!
    — Come along!

    LAULU "AMPHIONISTA"

    LAULU "AMPHIONISTA"

    (Raumalaisille merikarhuille omistettu)

    Nyt juodaan, veikot, kunniaksi sen
    kuin ennenkin on juotu jouluilloin monin.
    Tää joulu kukaties on elon viimeinen,
    ens vuonna ehkä kannell’ ”Amphionin
    jo joku meist’ on paikallansa jälleen,
    tai — taivas tietää — kaikki ollaan siellä — —
    ja matkalle se lähtee pisimmälleen — se
    reitti koko lailla outo on, en kiellä...

    Mut huoli pois! Hei, pohjaan! Parkin sen
    kun silloin irroitimme kotilaiturista,
    niin maalla hulmahtivat huivit tyttösten —
    ne muistuttivat lähtösuukkosista.
    Ne suukkoset, ne sentään unohdimme,
    kun Lillyn maljan joimme Köpenhaminassa,
    tai viimeistään, kun Lontoon saavutimme
    ja löimme tuolit rikki Billin kapakassa.

    Sä, Kalle, varmaan muistat Cadizin
    ja hiilenmustat silmät siron Juanitan?
    Ja, Pettersson Litan, sä muistat, miten kyynelin
    Lissaboniin jätit donna.
    Ja muistattehan tuoksut jasmiinien!
    Kun parkki hämärissä solui Napolista
    oi oi — ne muistot öitten huumaavien!
    Me hourailimme olkapäistä valkoisista — —

    Ja sitten — aurinkoisen Intian,
    kun kevyt tuuli soitti rantaviidakossa,
    ja illoin taivaanrannan tumman purppuran
    ja kiiltomatosilmät ruohikossa.
    Tai miten kultavöinä kimalsivat
    heleät särkät lumipäisen vuoren alla,
    ja oudot merilinnut leijailivat
    kuin pienet poutapilvet hyvin korkealla.

    Niin tuli jouluaatto meillekin.
    Ja julma valtameri oli ympärillä.
    Se joulu saapunut ei kera enkelin,
    ei kuusta koristettu kynttelillä.
    Ei — ympärillä vyöryt Tyynenmeren
    ja taivas niinkuin merirosvon lippu musta.
    Kuin jäinen ryöppy hyytänyt ois veren:
    Ei totisesti ole mitään armahdusta!

    Yöss’ aallot mylvien ja vaahdoten
    syleili raakapuita ohi syöksyessään.
    Ja vantit ujelsivat niinkuin ilkkuen,
    kuin laukaukset räikkyi purjeet revetessään.
    Me tuntikaudet turhaan ponnistimme.
    Kun meitä auttaneet ei hartaat rukoukset,
    niin kalpein huulin Luojan kirosimme,
    päin taivasta me sinkosimme sadatukset.

    Vain hurjempana meri raivoaa.
    Jo mesaani ja fokka katkee rysähtäen,
    ja oven läpi skanssiin vesi tulvahtaa,
    ja öljylamput sammuu sähähtäen.
    Me ylös ryntäämme kuin hourupäiset,
    niin kalpeina kuin ikuisella tuomiolla.
    Taas lyövät ylitsemme aaltojättiläiset —
    ken jostain kiinni saa, voi onnellinen olla.

    Vie aalto kuusi meistä mennessään.
    Muut kaikki ovat mastontynkiin sidottuja.
    Nyt — isomasto sinkoutuu pimeään!
    Viis miestä yöhön! Kuolonparkaisuja!
    Styyrmannin hullunnauru koleasti
    soi korvissamme: — Ester, ensi vuonn’ on häämme!
    Rysähtää kylkilankut kamalasti,
    ja pimeys ja meri hyökyy yli päämme.

    Muut kaikki tuona yönä hukkuvat,
    me kolme vain — ties taivas, miten — pelastumme.

    Nyt jäljellä on enää muistot kalpeat,
    tuost’ yöstä vielä joskus uneksumme.
    Mut tänään, veikot, pohjaan ryypätkäämme
    me ”Amphionin” maljat, kautta enkelien!
    Vain hetki enää tätä elämäämme,
    ja sitten — jälleen näämme kasvot kumppanien — —