a) TUTUSTUMINEN.

”Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin
tyttö?” kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen
ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun
minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin
tungetteleva oli mielestäni se kysymys.

”Vai tuliko tässä erehdys?” arveli siihen mies hölmön näköisenä,
lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: ”Niin jotta ettekös te todellakin ole
se vallesmanni Lassilan tyttö?”

Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani
närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi,
keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani
halveksivasti:

”Fyi!”

Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:

”Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo
vanhempienne ulkomuodostakin.”

Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan
kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen
ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka
ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan
käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua
sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä,
veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä
pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.

Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.
Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:

”Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän
Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla.”

Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin
katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen
kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:

”Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?”

No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin
toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni
pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:

”Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään
jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa
aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä.”

Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun
taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti
että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa
olevan. Hän selitteli vielä:

”Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi
nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin
päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla.”

Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt,
käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:

”Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin.”

Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:

”Ka...”

”No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?” keskeytin
minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:

”Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt
papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se
pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta
ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa...”

Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni
puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen
selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:

”Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan,
eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa
juovat.”

Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä
tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin
asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen
typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen
pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi
kuunnellut.

Tai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä
nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia lemmen
asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo
kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken
muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat—jopa jotkut
herratkin—puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin
sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:

”Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen
törkyläjä!”

Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut
sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on
nyt asia, vaikka valalle vietäisi.

Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin
toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti.
Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:

”Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on
äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä
sanoi, jotta vaikka minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia
itseään tapaamaan.”

Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä
rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen
poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:

”Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä
vähä-varaisen kannattaisi tehdä...”

Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi
tiepuoleen ja jatkoi:

”Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita
perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää
suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän sitte
osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon.”

Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni
ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:

”Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan...
Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!”

Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli
vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:

”Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!”

Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:

”No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin
minä lyöttäännyin yhteen matkaan...”

Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa
kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle.
Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi
vieläkin nipukammallensa.

”Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä”, lisäsi vielä
isä, vetäsi savut ja sanoi:

”Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele
sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!”

Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen
puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä
Petteriltä:

”Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?”

Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta,
lisäten poistuessaan:

”No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano
jotta tottapahan isäukko sitten maksaa.”

                                                  ⸻

Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten
kävelemään... Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman
miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan
on—uskokoon lukija tai olkoon uskomatta—ettei siinä ollut mitään niin
sanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin
silloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä
paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja
Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.

Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti
kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei
kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri
ja kysyi:

”Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?”

”Olen” vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin
vuorostani:

”Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?” ”Ei... Minä olen täältä
Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen
täytyy silloin olla minulle tuttuja”, selitti Petteri ja kysyi taas:

”No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?”

”Kuinka niin?” hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun
Petteri tapaili sanoja myönsin minä.

”Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?”

”Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme ylioppilastutkintoa
suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin
puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan
Kaivopuistoa.”

Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli
korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä
juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti
uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:

”Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?”

”Olen... Olettekos te?” veikistelin minä.

”Olen... Minä jo luin sen viime kevännä”, hymyili Petteri, koettaen
astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:

”No mitä te pidätte hänestä?”

”Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on
niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää
ennätä yhdessä miesijässä niellä”, selittää jauhoi Petteri
kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en
löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään,
otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti
kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin
närkästyneenä:

”No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon
yksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen,
ajattelette?”

Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa
lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi
polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:

”Ajaako neiti polkupyörällä?”

”Ajan... Ajatteko te?” vilkastuin minä tekeytymällä.

”Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi viikolla
on aikomus käydä Impilahdella”, selitteli Petteri ja kysäsi:

”No mistä pyöristä neiti eniten pitää?”

Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin
toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:

”Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?”

”Niistä minäkin pidän... Ne ovat ’tarmo’-pyöriä. Niissä on hyvät gummit
ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta.”

Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä.
Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja
vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden,
hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme,
jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu.
Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani
mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle
alttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli
alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien
vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen,
ääntäen:

”Chrysanthemum segetum.”

Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:

”Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja.”

Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä
sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas
Petteri. ”Pidättekö kasviopista?”

Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale
Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien
sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja
Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin
piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita
saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita
rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja
kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä
ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa
kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien
asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset
hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana
Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan
yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja
huudahtelin muka ihastuneena.

”Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala.”

Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu
oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että
silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä
huudahdellut lausui Petterikin:

”Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!”

Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena
osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille
toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:

”Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä
runoilijat suotta ylistä.”

Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: ”Kun saisi aina tämmöisestä
näystä nauttia!”

Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät
hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa
laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja
sotkeakseni sitä hyräilin:

”Kun kaunihin maan sä annoit
ja taivaan kuin sinisen.”

Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan
ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan
isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui
siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas
vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.

Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman
sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme
erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut
housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt
kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi
myöntää:

”Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä.”

Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä
likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten
sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä
omituisesta asemasta aloin huudahdella:

”Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla
etäällä... Mikä soma maalaisidylli!”

”Onpa todellakin!” tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja
niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo
paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin
minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme
Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan,
hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana.
Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten
ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja
virkkoi kuin muun puutteessa:

”Ei ole tämäkään näköala hullumpia!”

Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän aikaan
erosimme, kysyi jo Petteri:

”Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani
näköalakortteja?”

Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani
mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko
asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt
miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja
kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt
ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian
ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,—maalatkoot ja
koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä
väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus
näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja
suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä
löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton
löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen,
joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No
juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä
kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.

No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli.
Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä
tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi.
Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.
Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja
järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin
autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta
edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi
haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla
itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan
erinomaiselta.

Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja
polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä
vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani.
Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia yli kello yhden yöllä
. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui
kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä
viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja
peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi
häntä kiusaamaan.