II
He olivat ehtineet jo Immosen lehmihaan veräjälle ja Esa sanoi:
— Tässä se Immosen härkä on.
Rinnatusten istahtivat he veräjän selälle ikään kuin valmistuaksensa.
Otto suinaili taas kantapäitänsä, mutta Esa heilutella riuskutteli
jalkojansa huoletonna aitaa vasten ja kehasi lopulta:
— Tämä on niin iso haka kuin koko maailma.
— Onko niin iso kuin pappilan haka? tarttui toinen sylkäisten
kantapäähänsä ja voidellen sillä syljellä haavan. — Onko? toisti hän
vielä. Toinen intoili:
— On toki... Isompikin vielä on... On niin iso kuin pappilan ja
vallesmannin haka yhteensä ... ja vielä isompikin... On niin iso kuin
koko tämä kylä.
Ja kauan aikaa saivatkin he nyt istua aidalla suurennellen haan kokoa.
Esa yltyi:
— Ei ole mikään niin iso kuin tämä haka.
— Onpas.
— No mikä? tiedusti Esa. Otto haki vastausta ja tokasi vihdoin:
— On Immosen härkä... Ja vielä suurempikin tätä hakaa on se härkä... Vai
eikö ole?
Ja miten ollakaan taas, niin Esa myöntyi vähä vähältä ja jonkun ajan
kuluttua ylpeilivät he taas härän suuruudella kilpaa. Esa kehui:
— Sillä on häntäkin niin pitkä, jotta sen pää ylettyy alapuolelle
takajalkojen polvia... Ihan maahan asti ulottuu.
— Sillä se kun huiskauttaisi kerran, niin vaikka tuo puu menisi poikki!
tarttui se innostus toveriin, niin että tämä löi palikalla puuta. He
puhuivat nyt sarvista, niskasta ja turvasta ja viimein siitä johtui Otto
kehumaan:
— Kun se tapettaisi ja siitä turvasta tehtäisi sylttyä, niin meillä
olisi syömistä! Olisihan?
— Olisi... Mutta eipä sitä tapetakaan, puuttui Esa nyt asiaan viisaana
ja toinen kysäsi:
— Mitenkäs siitä saadaan lihaa?
— Se vain kuolee itse, ja sitte nyletään ja suolataan lihat, selitti Esa
hyvillään omasta viisaudestaan. Toinen oudosteli:
— Entäs nahka?
— Nahka viedään karvarille ja se ottaa siitä karvat pois ja sitte
tehdään kenkiä, heilutteli Esa viisaana purkkiansa ja nyt jo myönsi
Otto, kehasten:
— Silloin se ei enää puske ... ei vaikka menisi ihan nenän eteen... Ja
vaikka vielä kepillä härnäisi, niin ei vaan puskisi enää.
Samaa mieltä oli Ottokin, ja niissä keskusteluissa saapuivat he lähelle
Auvisen entisen naurismaan ahoa. Siinä pysähtyi nyt Esa ja sanoi
varovasti:
— Jospa se on tuossa aholla!
Vaistomaisesti alkoi Otto kaivella sormellansa nenäänsä. Ajatus että
härkä olisi jo niin likellä, vei luonnon häneltä. Hän ehdotti hiljaa,
pelokkaana:
— Mene sinä edellä!
Esa vaikeni. Kotvasen odotettuansa uskalsi taas Otto sanoa:
— Mene ryömimällä, niin sitte se ei kuule!
— Kuuleepas.
— Eipäs, aleni Oton ääni vieläkin.
Mutta vihdoin rohkaistuivat he. Varovasti ryömien he lähestyivät ahoa,
Esa etummaisena.
— Näkyykö sitä? kuiskasi jo Otto.
— Ei.
— Ryömi sitte vielä! rohkaistui siitä toveri. Ja miten suuri oli heidän
ilonsa, kun he ahon reunaan päästyänsä huomasivat, että pelättyä härkää
ei siellä ollutkaan! Ottokin uskalsi nyt kohota polvillensa. Esa sai
rohkeutensa takaisin, löi kepillään ahoa ja ärjäsi muka härälle:
— Tuleppas!
⸻
Kuten lukija itsekin tietää, on sanottu aho kalteva ja sen rinteen
päällä on joukko suurehkoja kiviä. Pojat levähtivät siinä, istuen
kivellä pohtien missä härkä on. He rohkaistuivat uudelleen ja Otto jo
uhkasi:
— Kun tuosta oikein suuren kiven vierittäisi ja se paukahtaisi härälle
otsaan tuolla alhaalla, niin pään siltä pitäisi haleta, vaikka olisi
miten luja!
— No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen.
Vaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa
ottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin
joutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi
heidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä
ja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ
perästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:
— Nyt ... vaikka haletkoon!
— No nyt ... vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa
painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi
lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan
ja lensivät mahallensa sammalikkoon.
Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas
jalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he
lähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat
lähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:
— Nyt se on.
— Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:
— Kun lehmän kellot kuuluvat.
Ja sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:
— Mene sinä yksinäsi!
Mutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto
viekkautta: hän huomautti hiljaa:
— Turusen pojupas jos olisi, niin se ei pelkäisi!
Mutta ei Esa näyttänyt olevan halukas voittamaan Pojua ja lähtemään
yksin, vaan käytti vuorostaan viisautta, sanoen:
— Ja jos olisi Sikasen Teppo, niin se ei pelkäisi, vaan tulisi vain
vaikka olisi vielä toinen härkä.
⸻
Mutta vihdoin he rohkaistuivat: Varovasti, puiden takana piilotellen he
hiiviksivät yhä lähemmäksi petoa. Ahon laidassa oli Immosen vanha, tyhjä
lato ja Otto ehdotti:
— Kierretään tuolta toiselta kautta ja mennään latoon ja ärjäistään
sieltä!
Niin he tekivätkin. Suuren kierroksen tehtyään pääsivät he Immosen
matalan ladon luo. Ja siinä alkoi uusi neuvottelu.
Esa arveli:
— Jospa se tulee sinne latoon, niin sitte ei ole minne pääsee pakoon.
Jouduttiin neuvottomaksi. Tie tuntui nousseen pystyyn, ja heidän piti
saada ärjäistä härällä. Mutta vihdoin hoksasi Esa:
— Nyt minä tiedän: noustaan salvainta myöten ladon katolle ja sieltä
ärjäistään niin jotta se kuuluu!
Vastaan sanomatta seurasi toinen neuvoa. Varovasti hiipivät he ladon luo
ja kiipesivät katolle. Sinne näkyi härkä ja siellä sai kumminkin
rohkeutensa kaksinkertaisena takaisin. Riemastuneena ärjäsivät he
vihollisellensa ja kun se ei näyttänyt olevan sitä kuulevinansakaan,
ylvästyi Esa:
— Kivitetään sitä!
Toinen oli siihen valmis. Ladon olkikaton paineeksi olikin koottu koko
joukko kiviä. Niiden joukossa oli pieniäkin, ja niinpä pojat härkää
pommittamaan.
⸻
Hyvän puoli tuntia olivat he jo tehneet turhaa työtä. Ei ylettynyt kivi
härkään. Mutta nyt se tuli lähettyville ja jo osui kivi sen kylkeen.
Härkä tuhahti, katsahti, huomasi vihollisensa ja oitis lähti latoa kohti
juosta löntyyttämään. Molemmat hätkähtivät ja mahallensa katolle
heittäytyen kiirehti Otto hätäillen:
— Voi ... se tulee...! Rupea mahallesi Esa!
Vaistomaisesti totteli toinen. Härkä pysähtyi ladon eteen, alkoi mylviä
ja kuopasi tuon tuostakin nurmea, että sammal pölähteli. Yhä lujemmin
puristautuivat silloin pojat ladon kattoon ja vasta kun härkä heitti
mylvimisen, rohkeni Otto kysyä:
— Joko se meni?
Esa nosti päätänsä. Härkä söi rauhallisena ladon edessä.
— Näkyykö sitä? tiedusti Otto.
— Näkyy... Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.
Kului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.
— Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:
— Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!
Mutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena
söi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas
ärjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.
Ja ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat
noppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä
innostui:
— Voi miten paljon tänne näkyy...! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!
— Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja
selitti:
— Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo ... ja vaikka koko
kylä.
— Eipäs näy meidän mökkiä... Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt
toinen vastaan, mutta Otto väitti:
— Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala ... ja jos olisi vielä tikapuut,
niin näkyisi tänne asti.
Hän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:
— Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se
kuului sinne toiselle puolen järven ... ja Kuivalaisen talon ... ja
vaikka minne!
— Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.
Mutta toinen siitä vain yltyi:
— Kuuluipas... Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi
kuulunut ihan joka paikkaan...! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta
maahan, niin minä en pelännyt ... en vaikka olisi jalka katkennut!
Semmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:
— Elä valehtele.
— Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti: — Sinäpä et ole
hypännyt!
Esa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia
urotöitään lisäsi hän:
— Etkä ole harakan pesääkään särkenyt...! Etkä löytänyt pienen linnun
pesää!
Oton voitto oli täydellinen. Harmistuneena mietti Esa jotakin sen
vastapainoksi ja luullen sen keksineensä kysyä tokasi hän voitonvarmalla
äänellä, viime sanaa painostaen:
— Mutta oletkos sinä nähnyt telehvoonii?
Sitä iskua ei Otto ollut odottanut. Koko nimikin oli hänelle aivan outo.
Ei hän voinut muuta kun hämillään kysyä:
— Oletkos sinä?
Nyt oli Esa voitolla. Ylväänä kerskasi hän:
— En ... mutta isä on nähnyt.
Otto vaikeni ja voiteli taas kantapäänsä syljellä. Esa jatkoi
voittoansa:
— Sinäpä et tiedä mikä telehvooni on.
— Tiedätkös sinä! sai masentunut Otto tokaistuksi. Toisen luonto paisui:
— Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.
— Eipään!
— Onpaan...! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui
Esan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:
— Eipä kuuluisi meille asti!
— Kuuluisipas...! Ja vielä etemmä kuuluisi... Ihan kuuluisi niin etää,
kun on vain rautalanka... Vaikka olisi kuin etää.
Nyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:
— Elä valehtele!
Mutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:
— Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi
kaikki mitä täällä puhutaan... Ja tuon härän mörinän kuulisi ... ja
kaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.
— Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi:
— En minä... Mutta vallesmanni on puhunut, kun isä oli siellä lannan
ajossa, ja se oli vain rautalankaa myöten mennyt ihan joka paikkaan.
— Menikö sinnekin läävään, jossa isäsi loi lantaa? sotkeutui Otto.
— Meni... Ihan joka paikkaan, ja sitte oli vain vallesmanni sanonut,
jotta halloo.
— Mitäs se on se halloo? tuli jo Otto uteliaaksi. Toinen kehasi
umpimähkään:
— Se on hyvin hyvää.
— Onko niin hyvää kuin siirappi? halusi Otto tietää. Toinen vahvisti:
— On se... Ja on vielä parempaakin... Isä sanoi, jotta kun vallesmanni
vain puhui siihen lankaan, niin se sanoi vallesmannille, jotta sinulle
lähetetään kaupungista hatun vuoria.
— Sekö lanka se lähetti? oli Otto jo ymmällä.
— Se... Ei siinä ihmistä tarvitsekaan: siinä telehvoonissa tulee ilman
ihmistä mitä vain pyytää.
Esa oli nyt voittanut, Oton uteliaisuus oli herännyt. Puhelu oli
kääntynyt siihen, mitä kaikkea telefoonissa voi saada. Oli lueteltu jo
kaikki herkut, mitä he vaan tunsivat, voileivästä lähtien. Vielä toki
epäili Otto yhtä:
— Mutta siirappia ei saisi.
— Saisipa, väitti toinen. Lopulta taipui Otto sitäkin uskomaan, mutta
väitti toki:
— Mutta jos vähä saisi, niin ei ainakaan niin paljoa ... ei niin jotta
sitä olisi niin äijä kun vaan tahtoisi ... niin jotta vaikka ei muuta
joisikaan!
— Saisipas! Vaikka miten paljon saisi... Se on se rautalanka ontto
sisältä ja sitä myöten tulisi vaikka miten paljon.
Tämä toverin ilmotus tuli Otolle ratkaisevaksi. Siirapin halu sai hänet
valmiiksi vaikka mihin ja hän jo ehdotti:
— Kun mentäisi katsomaan... Onko se etäällä?
Senkin Esa tiesi. Hän ilmotti:
— Se lähtee vallesmannin seinästä ja sitten kulkee hirsitolppia myöten
pitkin tietä, niin jotta sen näkee vaikka kuka... Ja sitte vaan menee
sen tolpan juurelle ja sanoo, jotta tahtoo siirappia.
Nyt oli Otto valmis. Hän pyysi innosta hypähtäen:
— Mennään katsomaan!
Toinen oli valmis. Suunniteltiin lähtöä. Otto riemastui:
— Ja sitte otetaan siitä siirappiakin... Otetaanhan?
— Otetaan... Mutta kun tuo härkä ei jo mene!
— Ärjäistään yhtä aikaa.
— No!
— Hä-häh!
Mutta härkä ei ollut kuulevinaankaan. Poikia suututti. Keskustelu
telefoonista jatkui. Jo uhkaili Esa:
— Kun olisi telehvooni ja sillä kun ärjäsisi sille, niin pitäisi sen
lähteä!
Ottokin sai siitä intoa. Hän uskoi ja lisäsi ikään kuin näyttääksensä
härälle:
— Kun sille oikein ärjäsisi, niin voi voi kun se säikähtäisi, ja menisi
niin jotta ei eteensä näkisi!
Esa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:
— Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta
kun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet
siltä vain poikki rusahtaisivat!
Molemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen
häviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:
— Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään ... ei häntääkään jäisi ...
ja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!
Siten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:
— Pelotellaanpas telehvoonilla.
— No!
Ja pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa
ja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:
— Teleh-voon...! Teleh-voon...! Teleh-voon!
Tällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys
tämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä Magdaleena
sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon
vaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla
ja huudahti säikähtyneenä:
— Herra isä siunatkoon...! Pahahenki on katolla!
Kauhistuneena hän läksi juosta hynttyyttämään mökillensä. Esa huomasi
sen ja huudahti:
— Katso Otto...! Akka juoksee!
Mummon juoksu huvitti heitä. Yhä innostuneemmin vaakkuivat he:
— Teleh-voon...! Teleh-voon!
Juoksusta miltei läkähtyneenä pääsi Sievä Magdaleena mökillensä, siunasi
itsensä ja veisasi virren.
Vihdoin loittoni härkä sen verran, että pojat uskalsivat kiivetä alas
katolta. Varovasti he laskeutuivat vastapäiseltä puolelta alas ja oitis
maahan päästyänsä syöksähtivät kipakkaan juoksuun.