ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Sali, vakavaan asuun sisustettu. Perällä ovi eteiseen, vasemmalla
pastorin huoneesen, oikealla ruokasaliin vasemmanpuolisesta ovesta
etunäyttämölle päin ikkuna ja korkeita kasvia. Perempänä seinäkello.
Maiju heittelee palloa. Hänen käsityönsä, suuri, kirjava matto, on
pudonnut tuolilta lattiaan.)
ELISABETH (huutaa oikealta) Maijuu!
MAIJU (keskeyttämättä). Jaha, mamma?
ELISABETH. Oletko siellä?
MAIJU. Olen, olen.
ELISABETH. Tulepa tänne vähäisen.
MAIJU. Koht’sillään—heti paikalla—
ELISABETH. Mitä sinä teet siellä?
MAIJU. En juuri mitään, mamma.—En ikinäs mitään pikkuisen ... ilman
aikojani—
ELISABETH. Joudu sitten!
MAIJU. Kyllä, kyllä. Kun minä vaan lopetan tämän ... ei se kestä enää
minuttiakaan ... yks’, kaks’, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän,
kahdeksan...
ELISABETH (tulee). Mitä maailman päivinä—? Kas niin, arvasinhan sen—
palloa sinä taas lyöt!
MAIJU. (keskeyttämättä).—yksitoista, kaksitoista, kolmetoista,
neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista—
ELISABETH. Heitä nyt tuo. Hyvä lapsi, mitä sinä ajattelet, semmoinen
kiire kun on.
MAIJU.—neljäkolmatta, viisikolmatta, kuusikolmatta, seitsemänkolmatta—
ELISABETH. Etkö sinä kuule, Maiju?
MAIJU.—kahdeksankolmatta—voih, nyt se meni! ja se oli mamman syy,
minä olen aina ennen saanut sata täyteen, mutta kun mamma tuli siihen
keskeyttämään. Ei anneta minun milloinkaan rauhassa päästä yhtä ainoata
peliä loppuun, vaikka se ei kestäisi kuin neljänneksen tuntia
korkeintaan.
ELISABETH. Sinä et ollenkaan ajattele, mitä kaikkea meillä vielä on
tehtävänä siksi kuin Jussi ja Hanna tulevat.
MAIJU. Huomiseen ennättää jos mitä.
ELISABETH. Onko sinulla edes matto jo valmiina?
MAIJU. Tänä iltana minä sen lopetan yks’ kaks’.
ELISABETH. Yks’ kaks’! Niin sinä aina sanot ja joka kerta tulee
kumminkin lopulta tulinen kiire.
MAIJU. Mamma nyt ei hätäilisi.—Aamulla leivotaan peparkakut, niin ovat
tuoreita ja hyviä heidän tulemaansa.
ELISABETH. Pane nyt pois tuo pallo, se minua ihan kiusaa.
MAIJU. Panenhan minä.
ELISABETH. Suuri tyttö ja viitsii leikkiä vielä aivan kuin pieni lapsi.
MAIJU (panee pallon pois). ”Suuri tyttö!” Hyvä! muistaako mamma nyt,
että itse on sanonut minua suureksi tytöksi?
ELISABETH. Muistan, tietysti.
MAIJU. Ettei enää sanota, kun huvituksiin pyrin: ”Mitä? Lapsihan sinä
vielä olet!”
ELISABETH. Niin, mutta sehän on vallan toinen asia.
MAIJU. Mitä varten toinen asia? Joko minä olen lapsi, taikka minä en
ole lapsi—
ELISABETH. Eläkä nyt intä siellä suotta. Katsotaanpas tätä mattoa.
Mutta—hyvänen aika—täällähän on vielä ommeltavaa kuinka ja paljon.
MAIJU. Puolessa tunnissa se on tehty.
ELISABETH. Ehkä minä tämän otan huostaan.
MAIJU. Ei, mamma antaa tänne, kyllä minä sen itse lopetan.
ELISABETH. Mene sinä ennemmin asialle. Pitäisi saada toppa sokuria ja
leiviskä kahvia kotiin.
MAIJU. Eikös Martha sitä—
ELISABETH. Hän on laittamassa Jussin kammaria.
MAIJU.. Ahah! No, menenmähän sitten minä.
ELISABETH. Mutta katso että antavat Helsingin electa sokuria ja prima
vehnäjauhoja.
MAIJU. Prima, sinileima—ymmärrän, herra katteini!
ELISABETH. Eläkä viivy kauvan.
MAIJU (menee eteiseen). En!
ELISABETH. Semmoinen tuulihattu!
MAIJU (hattu päässä, katsoo ovesta). Sanoiko mamma mitään?
ELISABETH. Sanoin, että—olet tuulihattu.
MAIJU. Mutta enpäs ole tuulihattu. Vai olenkosta?—Mamma ottaa sen
sanan takaisin, muuten en lähdekään.—Enhän ole tuulihattu?
ELISABETH. No, et ole, et. Menehän nyt!
MAIJU. Ja saanko puhella puoli minuttia, jos sattuu joku tytöistä
tulemaan vastaan?
ELISABETH. Kyllä puoli minuttia, kunhan et enemmän.
MAIJU. Ei enemmän, puoli minuttia vaan. (Menee.)
ELISABETH (neuloo kiireellisesti). Henrik varmaankin nukkuu, koska
sieltä ei kuulu mitään.
MARTHA (oikealta, paljain jaloin, lyhyt hame nostettu kupeilta ylös,
hihat käärityt yli kyynärpäiden). Nyt se on sitä myöten valmis. Minä
puolestani en voi sille enää muuta.
ELISABETH. Onko lattia vaan hyväksi luututtu?
MARTHA. Hyväksi, kerrassa! ja ikkunat pesty, pölyt pyyhityt, ovet ja
pihtipielet kaikki hangatut puhtaiksi. Saa kait Jussi herra tulla
vaikka tällä hetkellä.
ELISABETH. Ei vielä, ennenkuin tämä mattokin joutuu.
MARTHA. No, sen pitää rouvan laittaa pian.
ELISABETH. Niinhän olisi tarkoitus.—Mutta nyt varmaan joku tulee?
MARTHA. Herra Jumala, jos tähän vielä vieraita lykkää—
ELISABETH. Martha, Martha! Kuinka on toinen käsky?
MARTHA. Sitähän minä tässä jouvan muistelemaan.
MAIJU (kukkia ja kirje kädessä). Mamma, mamma, minä sain kirjeen
Jussilta. Ette usko, mitä hän kirjoittaa, hyvä ihme, kuinka hauskaa,
minä ihan kuolen ilosta. (Nauraa ja tanssii.)
MARTHA. Onko kihloissa?
MAIJU. Ei, ei, ei, hauskempaa.—hauskempaa! Koettakaa arvata.
ELISABETH. Hiljaa,—hiljaa, pappa taitaa nukkua.—No, mitä hän
kirjoittaa?
MAIJU. Tulevat molemmat sekä Hanna että Jussi jo tänä iltana. Ja Jussi
tuo toverin mukanaan—mamma arvaa, kenen.
ELISABETH. Mistäpä minä—
MAIJU. Niin, ei mamma häntä tunnekaan. Mutta minä olen laittanut
hänelle Jussia myöten terveisiä.
ELISABETH. Tuntemattomalle—?
MAIJU. No, niin no, kun hänkin on laittanut minulle.
ELISABETH. Nimi—?
MAIJU. Teuvo Rastas. Eikö ole kaunis nimi? Teuvo Rastas. Mitä, mamma?
Onko, mamma?
ELISABETH. No, onhan tuo.
MARTHA. Meillekö tulee kortteeria?
MAIJU. Meille tietysti, eikös niin, mamma?
ELISABETH. Kuinkas muuten. Kaiketi Jussi on häntä pyytänyt luokseen.
MAIJU. Siltä se kuuluu hänen kirjeessään. Voi ihmettä, kun tulevat jo
tänä iltana!
MARTHA. Vai tänne kortteeria! Sitten on taas uusi työ! Toinen sänky
nostettava Jussi herran kammariin, matrassit, tyynyt, peitteet alas
vinniltä—juutas kaikkiakin.
MAIJU. Martha kulta, pianhan se on tehty. Minä tulen auttamaan, jahka
vaan olen järjestänyt nämä kukat.
MARTHA. Juuri kun luulin saaneeni valmiiksi—perhana, kuinka pistää
vihakseni. (Survaisee vihaisesti pari tuolia syrjään ja menee oikeaan.)
MAIJU. Taivasten taivaat, kuinka kauniita nuo ruusut ovat. Katsokaas,
mamma!
ELISABETH. Kauniita ovat.
MAIJU (rallattelee).
”Pappa tahtoi rikasta,
ja mamma tahtoi rakasta,
ja minä tahdoin komeanlaista.”—
PASTORI (ääntää vasemmalta).—Maiju!
MAIJU. ”Komean kynnet ne—”
ELISABETH. St!—! Hiljaa, pappa varmaan äänsi siellä.
MAIJU. (herkiää ja kuuntelee). Eikä ääntänyt, mamma vaan suotta pelkää.
Tämä on ihan uusi laulu, mamma, hyvin soma. Opin sen tämä yhtenä päivänä
pieneltä pojalta tuolla kadulla:—Kuulkaahan!
ELISABETH. Mutta sinä herätät papan.
MAIJU. Enkä herätä, kun laulan hiljaa. (Hän laulaa ensin hiljaa, mutta
sitten jo kohta täyteen ääneen.)
”Pappa tahtoi rikasta,
ja mamma tahtoi rakasta,
ja minä tahdoin komeanlaista.”—
Komean kynnet ne kauvaksi loistaa,
vaan raha on kuluvaista.”
PASTORI (kammaristaan). Maiju, Maiju!
ELISABETH. Näetkös nyt!
PASTORI (tulee sisään). Mitä rekilauluja sinä täällä laulelet?
Sopivatko ne mielestäsi nuorelle tytölle, tuommoiset?—Koska sinä, hyvä
lapsi, opit vähän säädyllisyyttä, koska, sano?
MAIJU. En tiedä.—Ehkä sitten, kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi.
PASTORI (vakavasti). Ei, nyt sinun täytyy jo muuttaa tapoja, ja muuttaa
oikein toden perästä. Seitsentoistavuotias tyttö ei saa olla kuin
vallaton poikanulikka. Paina se mieleesi ja katso, ettei minun
alituisesti tarvitse sinua muistuttaa.
MAIJU (painaa päänsä alas ja hypistelee kukkia).
PASTORI. No niin, minä oikeastaan ajattelin lähettää sinua asialle.
Rouva Savén kysyy tässä kirjeessä, jos meille sopii tänä iltana tulla
lähetysseuran ompelu-iltaan, ja pyytää minua siellä lukemaan tai
puhumaan jotain.
MAIJU. Tänä iltana?
PASTORI. Niin, tänä iltana. Menet hänen luokseen ja sanot, että teen
sen vallan mielelläni, mutta en voi päästä sinne ennen kuin vähän
myöhemmällä, tuossa kahdeksan seudussa. Te tietysti lähdette täältä
kuuden aikaan niinkuin tavallisesti.
MAIJU. Emmehän me tänä iltana voi lähteä ensinkään.
PASTORI. Ette voi lähteä?—Kuinka?
ELISABETH. Jussi ja Hanna tulevat ”Elias Lönnrotissa”. Sinä et sitä
vielä tiedäkään.
MAIJU. Ja Jussi tuo yhden toverin mukanaan.
PASTORI. Vai niin!—Vai jo ne tänä iltana—Mutta mitä se estäisi? He
voivat tulla sinne myös.
MAIJU. He eivät tule, siitä olen varma.
ELISABETH. Näin ensi iltana varsinkaan.
PASTORI. Miksi eivät tulisi? Saavathan nähdä siellä vanhoja tuttuja.
MAIJU. Täti ja täti Emilian? Mistä he nyt välittäisivät, jotka
ovat niin vanhurskaita ja ikäviä, että oikein hirvittää—
ELISABETH. Maiju, Maiju—!
PASTORI. Kaunista! Totta tosiaan, en tiedä enää, mitä sanon. Onko
kuultu ennen nuoren tytön suusta tuommoista herjausta,—äitinsä
ystävistä, omista kummistaan vielä lisäksi!—”Vanhurskaita ja ikäviä!”
Nuo ainoat sanat paljastavat koko sinun sydämesi.
ELISABETH. Hän on vielä niin lapsellinen ja ajattelematon, Maiju
raukka.
PASTORI. Kevytmielisyyttä tuo on, ei lapsellisuutta. Kevytmielisyyttä
ja pahanilkisyyttä.
MAIJU. Ovathan nekin pahanilkisiä ja parjaavathan nekin ihmisiä.
(Puoleksi itkien.) Ja valehtelevat ja juoruavat enemmän kuin ketkään
muut.
ELISABETH. Hillitse itseäsi, hyvä lapsi.
PASTORI. Sinä tulet tänä iltana ompeluseuraan ja kerrot minun kuulleni
täti Savénille ja täti Emilialle, mitä olet heistä puhunut, ja pyydät
anteeksi. Ymmärrätkös?—
MAIJU (painautuu alas ja itkee kovemmin.)
PASTORI (kääntyy Elisabethiin). Minä menen ”Aamuruskon” toimistoon.
Lähetä sana, jos sattuu joku tärkeämpi asia. (Menee eteiseen.)
ELISABETH. Kuinka sinä menit sillä lailla puhumaan papalle?
MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat!—
Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni Tavastin
ja Olga Nyströmin—
ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu!
MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan
varmaan,—pelkkää valhetta kaikki tyyni!
ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin—”valhetta”. He erehtyivät—
MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat
tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka!
Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä
ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella
pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. ”Elias Lönnrot
” saattaa tulla tuossa paikassa.—Kas niin, nyt on minulla matto
valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne
vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.
MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää
milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan
naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on—sitten ei mahda papalla
enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!
ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska—sinä
pahankurinen lapsi.
MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?
ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin
nauramaan. (Menee oikeaan.)
MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että
kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin
näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on
vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet?—Martha, Martha, Martha!
MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä?
MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo!
MARTHA (tulee). No, herra siunaa—
MAIJU. Mihin te taas olette kätkenyt minulta paperit ja kaikki
kirjoitus-verstaat, kun niitä ei näy missään?
MARTHA. Ja mitäs te niitä aina tänne kuletatte? Onko niihen paikka
salin pöyvällä—onkoo jo vaan? (Ottaa ne esille etagerilta, kirjojen
takaa.)—Tässä ne nyt ovat. (Hän tuo ne toiselle pöydälle.)
MAIJU. Elkäähän menkö, saatte viedä tästä kirjeen samalla
postilaatikkoon.
MARTHA (menee sohvapöydän luokse). Kyllä olette pitänyt kaunista siivoa
taas. Ei totta jouva muuta kuin teijän jälkiänne korjaamaan.—Mitä
näitä tarvihti tähän pöyvälle riputella? Eikö ollut yhtä hyvä panna
vaassiin heti? (Työntelee ne sikinsokin vaasseihin.)
MAIJU (kirjoittaa ja lukee sitten ääneen). ”Kunnioitettava herra
tohtori! Täten saan nöyrimmästi kysyä, jos haluaisitte ottaa minut
suomalaiseen teaatteriin. Olen seitsemäntoista vuotias ja täkäläisen
tyttökoulun läpikäynyt.—Pyydän suosiollista vastausta mitä pikimmin.
Kunnioituksella: Maiju Valtari.”—Hyvä on. (Panee sen kuoreen,
kirjoittaa päällekirjoituksen ja painaa postimerkin päälle.) Martha,—
tässä!
MARTHA. Lindqvistinkö laatikkoon?
MAIJU. Niin,—sinne, sinne! ja sukkelasti nyt.
MARTHA. Ei tuossa niin kiire liene, ettei mennä kerkiä. (Menee
oikeaan.)
MAIJU. Huomenna se on perillä ja ylihuomenna ehkä saan jo vastauksen.—
Jos käskee minun tulemaan heti—entä sitten? Mitä sanovat pappa ja
mamma? Ja Hanna ja Jussi?—Ja kaikki muut?—Mitä ne sanovat?—
ELISABETH (tulee oikealta). Eiköhän vaan tullut ”Elias Lönnrot”, koska
siellä vossikat niin ajavat rantaan?
MAIJU. Tehty mik’ on tehty!—Kirje on laatikossa, en sitä enää saa
takaisin, vaikka tahtoisinkin.
ELISABETH. Kuuletko sinä?
MAIJU. Mitä mamma sanoi?
ELISABETH. Hyvänen aika!’ Tuolla tavallako sinä nyt olet laitellut nuo
kukat?
MAIJU. Millä ta-?—Kas, sitä Marthaa!
ELISABETH (järjestelee niitä). No—kyllä minä ihmettelen! Aivanhan sinä
olet päästä pyörällä.
MAIJU. Mamma, rakas kulta!—(nauraen) Marthahan ne näin laitteli.
MARTHA (ovelta). Tulevat, tulevat!
MAIJU. Ketkä!
MARTHA. Hanna—Jussi,,—herra Jumala, vielä kysyy! Kun ovat jo pihassa.
(Vetää päänsä takaisin.)
MAIJU. Narraa!—Mamma, olisikohan—
ELISABETH. No, sitähän minä jo äsken sanoin.—Tuossa ne ovat!
HANNA (tulee juosten eteisestä). Päivää, päivää!
MAIJU. Hyvä ihme—Hanna!
ELISABETH. Terve! mitä sinulle kuuluu, lapsi?
HANNA (juosten toisen sylistä toisen syliin). Ei kuin hyvää, paljasta
hyvää! Olen kuin taivaassa.—Pahankuriset, kun ette tulleet edes
vastaanottamaan.
MAIJU. Mitäs, kun emme tienneet.—Oletko sinä nyt tosiaan siinä? En
tahdo uskoa silmiäni. Hanna, annas kun katson sinua!
HANNA. Katso, katso!
MAIJU. Niin, sinä se olet, sinä itse! Sinä, sinä si—
HANNA. Aa—aa—sinä puristat minut kuoliaaksi! Herkiä jo, hyvä lapsi,
muuten menee henki.
ELISABETH. Tule nyt tänne, että minäkin saan nähdä, tänne sohvaan
istumaan.
HANNA. Ette usko, kuinka hauskaa on päästä kotiin!—En minä malta,
mamma, istua, en, en!
MAIJU. Mutta minä kun en vieläkään tahdo saada päähäni, että Hanna on
tuossa! Että, hän tosiaankin on tuossa! Olen kuin pyörryksissä.
ELISABETH.—No, ja täällä tulee Jussi. Ajattelin juuri kysyä, mihin hän
jäi. (Jussi ja Teuvo tulevat. Laskevat eteiseen tavaroitaan.)
JUSSI (eteisestä). Terveisiä Helsingistä!
ELISABETH. Kiitos, kiitos!
MAIJU (juosten eteiseen häntä vastaan). Jussi!—Jussi, Jussi, Jussi!
JUSSI. Pikku harakka! Vieläkö sinä osaat lentää?—(Tuo häntä
tanssittaen ja pyörittäen sisään.)
MAIJU. Herranen aika, kuinka hauskaa! Nyt sitä pääsee elämään taas!
Oikein sydämensä pohjasta!
JUSSI. Sen lupaan! Iloa ja riemua—!
MAIJU. Iloa ja riemua! Ylös taivaasen asti.
JUSSI. Päivää, mamma!
ELISABETH. Tervetultua kotiin!
JUSSI. Kiitoksia! Ja tässä saan esittää mammalle toverini, Teuvo Rastaan,
joka on melkein yhdenlainen velikulta kuin minäkin.
ELISABETH. Tervetultua, herra Rastas!
JUSSI. Käännypä tänne päin, Teuvo! Näes, tämä se on sisareni, Maiju,
aika hulivili—
MAIJU. Hyi, Jussi, kun valehtelee.
JUSSI. Josta isä-ukko turhaan on koettanut saada säädyllistä ja
ankara-arvoista. nuorta neitiä, englantilaiseen guvernantti-malliin.
MAIJU. Elkää uskoko, herra Rastas, pelkkää lorua kaikki.
TEUVO. Erinomaisen hauskaa tutustua!
HANNA. Joka kohta entisellään. Ei mikään muuttunut!
MAIJU. Ei, Jumala paratkoon! Ei, täällä milloinkaan muutoksia tapahdu.
Ei ole yhtä ainoata huonekalua edes ilmestynyt minun muistinaikaani. Ja
toinen päivä on aivan samanlainen kuin toinenkin. Ei niin että ihmeeksi
muuta eroitusta, kuin mikä päivällispöydässä ilmestyy, siellä kun,
näette, on vuoron puuroa, vuoron velliä, vuoron lihasoppaa ja niin
poispäin.
ELISABETH. Kiitä luojaa siitä, lapseni.
HANNA. Kyllä koti on hyvä, tiedätkös. Voi, kuinka se on hyvä! Jahkapa
olisit vuodenkaan poikessa, Maiju, niin jo sen huomaisit.—Mutta, missä
pappa?
ELISABETH. Hän äsken ikään meni ”Aamuruskon” toimistoon.
JUSSI. Mitä? Kuuluuko pappa siihen lehteen?
ELISABETH. Ei juuri suorastaan.
JUSSI. No, sitähän minäkin.
ELISABETH. Mutta kyllä hän siihen usein kirjoittaa.
JUSSI. Vai ovat ne houkutelleet isä-ukonkin mukaan. Kas vaan!
TEUVO. Onhan se vallan luonnollista.
MAIJU. Kuulkaa! Teidän olisi pitänyt tulla tänne viikkoa ennemmin, niin
olisitte saaneet tanssia suomalaisella seuralla.
TEUVO. Pidättekö te tanssista, neiti. Maiju?
MAIJU. Pidän! ja kovasti! Tanssisin vaikka joka päivä, varsinkin
masurkkaa. Siihen olen hirveästi innostunut.
HANNA Ja sinä osaat? Oletko käynyt masurkkakurssin?
MAIJU. E—oho! Vai pappa olisi antanut! Ei, mutta minä opin niiltä,
jotka kävivät, ja seuralla tanssin kuin mies.
TEUVO. Kuin mies?
MAIJU. Kuin—kuin mestari, minä tarkoitin.
JUSSI. Ja mamman kuullen sinä tuosta kerskaat?
MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen.
JUSSI. Eikä mamma virka mitään?
MAIJU. Ei mitään.
ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi.
MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä.
Toista pappa—
JUSSI. No niin, hän—?
MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät.
ELISABETH. Jotako mamma ei ole?
MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen
ja hyvä samalla.
JUSSI. Jotako pappa ei ole?—Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin
vähän väliä.
MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan
kiinni jok’ainoaan sanaan.
HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän
siltä on hyvä poika.
JUSSI. Poika? Olenko minä poika?
MAIJU. Sekös pisti!
JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna.
HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi.
MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin.
TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi?
JUSSI. Olkaa jo vaiti!
MAIJU. Niin että meitä oikeastaan—voi pitää veljeämme vanhempina.
JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko?—Pikku lasta.
MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään ”pikku lapsi”.
Mamma sen sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä—
JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan?
MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin
yhdelläkään teistä.
TEUVO. Ahaa—emansipatioonia!
JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä
ollut ihan tarpeeksi naiskysymyksessä?—
MAIJU. Jussi! Malta sinä
JUSSI. Teuvo,—tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon,—
naiskysymyksestä Helsingissä laps’kysymykseen täällä.
MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä—
JUSSI. Tule, tule—
TEUVO (seuraa). Aivanko todella—?
ELISABETH. Ei, mutta—Jussi! Mihinkä nyt?
JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan.
ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin
saatte panna vaatteenne. (Menevät eteiseen.)
MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs!
HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä
on tapahtunut sill’aikaa!
MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista!—
Sinulla tuota lienee kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta!
Voi, jos pääsisin minäkin—! Niin, kuule—on minulla sentään jotain.
Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri salaisuus.
HANNA. Koskeeko meidän perhettä?
MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin.
HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian!
MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa—
HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!
MAIJU. Uskallankohan? Sitä,—näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen,
muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti?
HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.
MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas,
kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo
välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas
auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa)—minä aijon mennä
teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.
HANNA. Sinä? Elä nyt!
MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta
mitä pikimmin.
HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?
MAIJU. Uskot tai et.—Minä en narraa.
HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?
MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan
sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan
ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun
kaikki on selvillä. Huuh uuh—tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.
HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.
MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.
HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?
MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun
koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin ”Prinsessa Törnroosaa”, ja
minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli
vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin
syötävä—
HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!
MAIJU. Mutta ”hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen”, se oli
liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun
tehtäväni tässä elämässä on!
HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?
MAIJU. Ei, laps’ kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.
HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?
MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja
huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut
rakastajana.—Komea rakastaja—eikö totta?—Ja se on minulle niin
uskollinen—ihan niinkuin minäkin sille.
HANNA. Kyllä olet lapsellinen!
MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana
puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja
kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona
alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona.
Deklameeraan sitten innoissani:
”—Oi, armas Romeo,
jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai
jos liian pian voitetuks’ mun luulet,
rupean tylyks’, häijyks’, kiellon annan,
kun kosit; muuten en, en millään lailla.”
—En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. ”Mitä
kummaa sinä täällä vehkeilet?” kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas
semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.
HANNA. Noo? Ja sitten?
MAIJU. Ei sen enempää.—Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja
hajoitin balkongin.
HANNA (nauraa).
MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee
jotain. Jotain suurta!
HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin
petyt,
MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.
HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä
särkynyt.
MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?
HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.
MAIJU. Mutta kun minä vakuutan—?
HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin
näen.
MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten
tietäisi.—Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä
silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.
HANNA. Olen oikein utelias—
MAIJU. Tuntuu ehkä vähän ilkeältä näytellä omille ihmisille,—vieraille
olisi paljon helpompaa.
HANNA. Noo, eikö se ole yhdentekevä.
MAIJU. Kun ei välitä, niinkö?—Koettaa vaan ajatella, ettei ole ketään
katsomassa.
HANNA. Vaikka niinkin.—Kuule, siellä on vieraita eteisessä.
MAIJU. Taivas!—Täti ja täti Emilia! Minä onneton, kun unohdin
papan asian. Nyt minut paha perii—ihan elävänä.
HANNA. Mitä se on? Mikä sinulla on hätänä?
MAIJU. Mene sinne ottamaan heitä vastaan. Kylläpähän kuulet mene,
mene!—Tästä mahtaa tulla kaunis soppa.
HANNA (menee eteiseen). Tervetultua!——On, kyllä mamma on kotona——
Tänä päivänä ”Elias Lönnrotissa”——Kiitoksia——tehkää vaan hyvin ja
käykää sisään——
MAIJU. Mitä nyt teen? He minut tappavat varmaan. Mamma, missä mamma?
(Juoksee ruokasaliin. Rouva Savén ja neiti Vuorio tulevat.)
ROUVA SAVÉN. Meitäkö Maiju niin säikähti, että juoksi pakoon?
NEITI VUORIO. Meitä tietysti. Nuoret eivät suvaitse vanhoja. Sen olemme
kokeneet ennenkin.
HANNA. Hyvä täti!—Maiju varmaan meni mammaa hakemaan.—Tehkää hyvin ja
käykää istumaan. (Elisabeth ja Maiju tulevat.)
ELISABETH. Kun en muistanut minäkään tässä ilossa.—Hyvää päivää,
Rosina, päivää, Emilia.
MAIJU (kumartaa ja tervehtii).
ELISABETH. Maiju raukka on täällä vallan onnettomana.
ROUVA SAVÉN. Ja mistä syystä?
ELISABETH. Pappa käskee häntä täti Savénin luokse asialle ja hän
unohtaa.
ROUVA SAVÉN. No, minä jo ihmettelinkin, miksi en mitään vastausta
saanut.—Kuinka on? Tuleeko pastori meille lukemaan tänä iltana?
ELISABETH. Kyllä tulee, mutta vasta tuolla kahdeksan aikaan, ennemmin
hän ei pääse.
ROUVA SAVÉN. Sepä vallan erinomaista! Minä luulen, että kokoukseen
tulee paljon jäseniä tänä iltana, juuri siinä toivossa, että saavat
kuulla pastoria.
NEITI VUORIO. Me tulimme teitä hakemaan. Tietysti te lähdette mukaan
kaikki?
ELISABETH. Niin, minä en oikein tiedä, mitä nämä vastatulleet sanovat.
Jaksavatko he matkan jäljestä—?
NEITI VUORIO. Aina sitä jaksaa, kun vaan on halua.—Mitä arvelet,
Hanna?
HANNA. Jos mamma tahtoo—
MAIJU. Hanna—se on vaan pakana-yhdistyksen ompelu-ilta—(hiljaa
nykäisten häntä). Ei mennä, elä lupaa!
ROUVA SAVÉN.—Ei ”pakana-yhdistyksen”, Maiju, vaan ”lähetys-seuran”.
MAIJU. Niin, niin, ”lähetys-seuran”,—jossa pakanain lapsille ommellaan
vaatteita—(hiljaa) kiellä, Jumalan luoma—kiellä!
ROUVA SAVÉN. Niin, siellä ommellaan vaatteita noille alastomille
raukoille, jotka saavat kasvaa kuin metsän pedot, ilman hoitoa, ilman
kasvatusta, kaukana kristillisten ihmisten parista.
NEITI VUORIO. Villien keskessä, joilta oppivat vaan raakuutta ja
kaikkea pahaa, etteivät ymmärrä, poloiset, hävetä edes
alastomuuttaankaan. Eikö se ole kauheata?
ROUVA SAVÉN. Me olemme koettaneet tälläkin seudulla herättää sääliä
heitä kohtaan ja pastorin avulla olemme arvon saaneet ompeluseuran
kokoon. Siinä on nyt viisikymmentä jäsentä, kaikki hartaita
kristityitä, jotka mielellään uhraavat aikansa ja voimansa rakkauden
töissä.
NEITI VUORIO. Onhan meillä paljon ystäviä,—jos toiselta puolen on
paljon vastustajiakin, jotka eivät muuta tee kuin pilkkaavat ja ivaavat
meidän harrastuksiamme yksin julkisuudessakin.
HANNA. Ketkä on niin pahoja?
MAIJU. Niin—ketkähän ne ovat niin pahoja?
ELISABETH. Ei tarvitse heistä välittää.
ROUVA SAVÉN. Ei, tietysti. Ilolla kärsimme täällä häväistystä Herramme
tähden. Se on kunniamme. Ja tulevassa elämässä siitä palkan saavutamme.
NEITI VUORIO. Se vaan on surullista, että löytyy ihmisiä, jotka ovat
niin paatuneita—
MAIJU. Että panettelevat ja juoruavat—
ELISABETH. Kuinka päätämme sitten? Lähdemmekö vai ei?
MAIJU. Ei!—Ei lähdetä. Hannakin näyttää niin väsyneeltä.
HANNA. Jospa sentään lähtisimme, niin saisimme nähdä pappaa vähän
pikemmin. Hän varmaan menee ”Aamuruskon” toimistosta sinne suoraan?
ELISABETH. Niin luulen. Ja mielellään hän soisi meidän olevan siellä.
HANNA. Niin, emmeköhän sitten—
MAIJU. Kuullaan ensin, mamma, mitä Jussikin sanoo ja herra Rastas.
ELISABETH. Ehkä menet kutsumaan heitä tänne.
MAIJU Kyllä!—Mutta elkää päättäkö mitään sill’aikaa. (Hän juoksee
ruokasaliin.)
ROUVA SAVÉN. Kuinka hauskaa, jos tulisitte sinne kaikki. Nuoret ovat
meitä tähän saakka ylipäätään karttaneet—mikä siihen lienee syynä?
NEITI VUORIO. Meillä kun ei ole tarjota sitä, mikä lihalle ja verelle
olisi mieluista.
ROUVA SAVÉN. Siinä kait se on.—Niin, niin, siinä kait se on. (Jussi,
Teuvo ja Maiju tulevat. Edelliset tervehtivät, Teuvo esitellään.)
ELISABETH. Täällä on kysymys—
JUSSI. Me jo tiedämme.—Maiju kertoi.
ELISABETH. Ja mitä teette? Tuletteko mukaan?
JUSSI (hymyillen) Niin, mekö?—Ei, mamma!
TEUVO. Emmehän me osaa ommella edes—emme ole käyneet yhteiskoulua.
ROUVA SAVÉN. Voi, eihän teidän tarvitse ommella, tulette muuten vaan.
Näytätte että hyväksytte asian.
NEITI VUORIO. Niin, ja tehdäänhän siellä muutakin, ei vaan ommella.
Keskustellaan, luetaan. Tiedättekö, siinä on jotain mieltä ylentävää
tuossa meidän pyrinnössämme. Minä ainakin palajan sieltä joka kerta
parempana ihmisenä, kuin olen sinne mennyt.
JUSSI. Vai niin? Kuinkahan hyväksi mahdatte sitten lopulta tullakaan?
HANNA. Jussi,—käytkö ruokasaliin, minulla olisi sinulle vähän
puhuttavaa.
JUSSI. Tarpeetonta!—Minä tiedän puhumattasikin, mitä sinulla on
sydämellä!
HANNA. Hyvä Jussi—!
JUSSI. En minä ole hyvä. En ole tehnyt vielä ainoallekaan
neekeri-penikalle paitaa.
ELISABETH (lempeästi nuhdellen). Sinä et ole hyvä. Se kyllä näkyy.
JUSSI. Ja sentään mamma minusta pitää, vaikka olenkin tällainen,—eikö
totta?
ELISABETH. Irvihammas!
ROUVA SAVÉN. Kello on jo paljon.—Teiltä ei sitten tule ketään?
NEITI VUORIO. Kuulethan sen. Turhaa toivoakaan.
HANNA: Mamma, eikö me—?
ELISABETH. Me lähdemme kaikessa tapauksessa.—Jääkööt nämä kotiin.
MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. (Rouva
Savén ja neiti Vuorio sanovat jäähyväiset ja menevät eteiseen, jonne
Elisabeth heitä seuraa.)
MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä
näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa.
JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta?
MAIJU. Näyttelen,—jos sinä olet Helmerinä?
JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa.
MAIJU. Hyvä, hyvä!—Herra Rastas on Helmerinä.
TEUVO. Mutta enhän minä osaa. En ole vielä eläissäni näytellyt.
MAIJU. Ei se tee mitään. Kerta ensimmäinen!
ELISABETH (eteisestä). No, Hanna! Me olemme jo valmiita!
HANNA. Minä tulen.—Pitäkää kenraaliharjoitus tänään. Huomenna tai
jonakuna muuna päivänä näyttelette sitten oikein—niin saamme mekin
nähdä.
MAIJU. Hanna, Hanna, Enpä olisi uskonut sinua tuommoiseksi.
JUSSI. Mutta, Hanna, oletko sinä hassu? Viitsit todellakin mennä sinne
Siionin virsiä veisaamaan, noiden vanhojen akkojen kanssa.
HANNA. Tulen minäkin vanhaksi aikaa voittaen. (menee.)
JUSSI. Laittaisivat ensin vaatteita kylmän ilmanalan lapsille.
TEUVO. Ajattelin juuri sanoa samaa.
JUSSI. Ja antaisivat neekerien olla oloillaan,—niin pysyisivät ehken
paljon onnellisempina.
TEUVO. No, varmaan. Kun saisivat elää luonnollista elämää—
MAIJU (etagerin luona). Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti?—Täällä on
kirja, herra Rastas.—Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn
hiukan koristelemassa itseäni. (Menee ruokasaliin.)
JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen.
TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan.
JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa?
TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa.
JUSSI. Ei sitten hätää. Tee vaan niinkuin näit herra Ahlbergin tekevän.
(Teuvo katselee kirjaa, Jussi soittelee alkua tarantellaan.)
MAIJU (ruokasalista). Joko saa tulla?
TEUVO. Kyllä minun puolestani!
JUSSI. Minä otan sitten alusta.
MAIJU (tulee sisään koristeltuna, kastrullin kansi tamburiinina).
Soittakaa, tohtori Rank, nyt tahdon tanssia! (Jussi soittaa, Maiju
tanssii.)
TEUVO. Hitaammin—hitaammin.
MAIJU. En voi toisin.
TEUVO. Ei noin hurjasti, Noora.
MAIJU. Juuri niin pitää olla.
TEUVO. Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.
MAIJU (heiluttaa kastrullin kantta). Sanoinhan minä sen! (Pastori tulee
eteiseen, asettaa keppinsä ja hattunsa pois ja tulee viimein ovelle,
jossa pysähtyy katselemaan. He eivät häntä huomaa.)
MAIJU. Tässä näet iloa, Kristiina.
TEUVO. Rank, lakkaa soittamasta, onhan tämä selvää hulluutta. Lakkaa,
sanon minä. (Jussi lakkaa. Maiju pysähtyy ja putoo taaksepäin Teuvon
käsivarrelle.)
TEUVO. Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle
opetin.
MAIJU (viskaa pois kastrullin kannen). Näetkös sen nyt itsekin?
TEUVO. Tässä tarvitaan oikein johdatusta.
MAIJU. Niin, näethän, kuinka tarpeellista se on. Sinun pitää johdattaa
minua viimeiseen asti, Torvald.
TEUVO, Siihen voit täydellisesti luottaa.
MAIJU. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä
paitsi minua—et saa aukaista mitään kirjettä—et kirjelaatikkoakaan.
TEUVO. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä?
MAIJU. Pelkään, pelkään sitäkin.
PASTORI (ovella). Mi-mitä tämä on? Maiju, oletko sinä—?
MAIJU (hyppää ylös). Pappa—!
JUSSI. Hyvää iltaa, pappa! Terveisiä Helsingistä!
PASTORI. Hyvää iltaa!
JUSSI. Toverini, Teuvo Rastas. On tullut tänne Savoon kesää viettämään.
PASTORI. Terve, terve!—Mihinkä sinä menet, Maiju!
MAIJU. Ajattelin—toimittaa teetä sisään.
JUSSI. Me täällä harjoittelimme näyttelemistä juuri kun pappa tuli.
PASTORI. Maijun tuumia, arvaamma.—Sille pistää päähän milloin
minkinlaisia hullutuksia, joilla tuottaa minulle ainaista mieliharmia.
JUSSI. Elkää toruko, pappa, tämä ei ollut mitään vaarallista. Meitä
hauskuuttaakseen hän sen vaan teki, kun mamma ja Hanna menivät
ompeluseuraan.
PASTORI. Ja sinä et mennyt, vaikka minä nimenomaan käskin?
MAIJU. Kun jäi Jussikin kotiin Ja herra Rastas.
PASTORI. Kuuluiko se sinuun?
JUSSI. Hän ei tahtonut jättää meitä yksin näin ensi iltana. Hyvä
tarkoitushan Maijulla siinä oli.
PASTORI. Kyllä minä ne tunnen ne tarkoitukset.—Pian päällesi nyt ja
laita itsesi sinne,—minä tulen kohta jäljessä.
JUSSI. Mutta, pappa, täytyykö hänen tosiaankin mennä?
PASTORI. Täytyy. Se oli päätetty aikoja sitten.—Noh—? Mitä sinä
viivyttelet? (Maiju menee.)
PASTORI.—No niin!—Vai te olette tullut—Savoon kesää viettämän,
herra—kuinka olikaan nimenne?
TEUVO. Rastas.
PASTORI. Rastas, aivan oikein.—Niin, onko aikomus tutustua Savon
kansaan, vai muutenko vaan—?
TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä—Jussi kun sitä on niin
kehunut—
PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja—ja
ja—ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää—paljon hyvää,
jos paljon pahaakin.—Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan
kuin lähetettynä. Minulla on täällä laveat tuumat—olin juuri
”Aamuruskon” toimistossa, ja pistäysin katsomaan olitko jo kotona.—
Niin on,—laveat tuumat, joihin tarvitsen sinun apuasi.
JUSSI: Onpa hauska kuulla—?
PASTORI. En jouda nyt tällä hetkellä niistä puhumaan sen enempää.—
Jätetään aamuun.—Mielelläni tosin olisin tahtonut saada asiat selville
niin pian kuin mahdollista... Mutta kun tulin heille luvanneeksi,—
niin, mennä minun täytyy. Ei siinä auta. Jätetään aamuun, niinkuin
sanoin. Ennätämmehän sittenkin vielä.—Ne minua siellä odottavat—
hyvästi, siksi aikaa! (Hän menee.)
JUSSI. Hyvästi, hyvästi! Mitä lienee ukolla mielessä?
TEUVO. Jotain erinomaista.
JUSSI. Jotain erinomaista se oli kaikesta päättäen.
TEUVO. Minä arvaan.
JUSSI. Noo—?
TEUVO. Hän aikoo sinut naittaa.
JUSSI. Ole vaiti!
TEUVO. Saatpas nähdä. Hän tahtoo saada sinut kristillisen avioliiton
turvalliseen satamaan.
JUSSI. Turha vaiva! Minua se satama ei ollenkaan houkuttele.—Mutta
milläs lailla me vietämme tätä iltaa, kun jättivät meidät näinikään?
TEUVO. Emmekö lähde kävelemään?
JUSSI. Niemelle, niin! Aivan oikein. Ja otamme siellä pikku tuutingit.
TEUVO. Se sopii!
(Esirippu alas.)