12.

Moottorilaiturilla seisoi kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien
vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin
melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa.
Hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen
päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa
hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä
korosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään
päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon
tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille
päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten
taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkun
ulkomaalaisnaisen komean puvun hän sanoi:

”Se oli stiilistä.”

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoleiselle rannalle, kuten
olisi jotakin odottanut, käännellen levottomasti päätänsä siihen
saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri
Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin
hän ihmetteli:

”Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on tokig! Ja
meidän takkimme, minun uusi Pietarista tilattu takkini, miksi hän on
sen siihen levittänyt? Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla?
Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko
selskaapi käynyt jo kolme kertaa odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät
taas Kasinolla. Jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden
pois.”

Ja rouva aikoi nousta ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen
matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

”Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, vaikka Bongmanin moottori
onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä
hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiimanheittoa varten!”

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu
hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta
tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella
matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa. Sääret notkuivat omituisen
ryhdittömästi, silmissä ison, kyhmyisen otsan alla oli tuijottava,
suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen
sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle,
meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

”Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta
sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammalia sahan
työläisasumuksiin...”

”No?” kysyi Könölin, ja hymy värähdytti hänen kuivanlaisia huuliaan.

”Minä”, änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään
hymyyn, ”minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen
sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammalet ovat märkiä, sanoin;
niin, tällä poudalla...”

”Jaha, jaha”, keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:

”Ukko antoi silloin sammalet puolella hintaa ... kun oli kauan
odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli
lähdössä ... jos vähän rahaa...”

Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.

”Hyvä, hyvä”, sanoi kauppaneuvos silloin. ”Mutta kuulehan, muistin
tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja.
Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin”, jatkoi
hän hienosti silmää iskien. Sitten hän iski vielä tuikeammin ja
naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja
jatkoi: ”Ja onhan sitä mukana muutakin.”

Konttoristin kasvot kirkastuivat, ja hän kiitteli:

”Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta...”

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva
olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yht’äkkiä ja vilkaisi
silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti
mieheltään:

”Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?”

Ruovasta oli tuo sahan konttoristi inhottava, hyh: melkein kääpiö,
sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan.

Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:

”Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa.”

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

”Pois nuo himmelit, minun sänkytäkkini!”

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei
olisi sekaantunut; sillä yht’äkkiä hän värähti ja hytkähti, ja hänen
kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein
ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen,
leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys,
ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi,
muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

”Se olen minä vain ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa
tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän
sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja
enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt
ennätä. Sellainen mies se Muttinen.”

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola,
penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee
Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä
huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin
sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla
rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi;
viimeksimainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli
merimiespuku, ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle
matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin
kirjaimin: Farväl.

Bongman huusi venheensä perästä joukolle:

”Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin
sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka,
jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan
syynätä. Onneksi tämä alus kulkee nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole
paljon väkeä, ei, kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin.
Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja
muut...”

”Minä kokkaan!” huusi Mimmi.

”Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta”, jatkoi Tommola.

Bongman matki kiukustuneena häntä:

”Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo
sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole
muuta kuin tervaa. Äh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle.
Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa
meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam,
asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka,
tulette minulle hantlankariksi.”

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois.
”Muuten saatan laskea laivan karille”, sanoi hän; ”enhän näe tässä
koivuiltakaan oikein eteeni”.

Viimein lähti moottori, pieni venhe perässä, laiturista, jolle oli
kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti
komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille.
Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: ”Puhu piru purjehesen, anna
airoille apua! Se menee, menee!” Ja kun tultiin suuren ulapan suulle,
joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin
aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan
kumaraan painuneena: ”Mainiota, mainiota!” Niin, siinä hän näki itsensä
sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä,
punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava
koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle
hän oli joutunut:

”Kuinka, eikös me olla tuttuja?”

Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa
päätänsä, ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän
katsoi Falkiin.

”Johan ajattelin”, vastasi hän, ”että Valkin Laurihan se oli. En
uskaltanut kysyä...”

He kättelivät nyt hartaasti. Heitukan muisti Lauri, olivat samasta
kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut
jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron
silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He
pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa
katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta
kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen,
hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen
hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan
kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa
leukaansa. Yht’äkkiä hän kysäisi sitten pianistilta, aivan kuin hänen
pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin
joissakin muissa mietteissään:

”Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä
teette?”

Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:

”Niin, mitäkö teen? Työtä kai...”

”Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?”

”Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Parisiin.”

”Minkätähden?” kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.

”Hm, opiskelemaan. Condén johdolla” [hän tarkoitti kuulua
konservatorionjohtajaa Lucien Cepéta. Tekijän selitys.],
valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.

Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:

”Jääkää te pois tänne!”

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko,
olikohan rouva jo huomannut jotakin, että hän ja Svea...? Hänen
sydämensä läikähti lämpimästi.

”Festatkaa ne rahat vaan täällä”, jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä
aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen. Eihän se Sveasta ollutkaan,
huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän
olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi.
”Festatkaa vaan”, ajatteli hän itsekseen; ”muuta keinoa mistä tullee?”

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yht’äkkiä:

”Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se
Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola,
korkki pois!”

”Mimmi, Mimmi!” huudahti rouva.

”Me juoraan Muttisen maljat”, nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonut
korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettavaksi
peremmälle, muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä kirkasta päivää
; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse
väikkyvät saaret näyttivät sen silmiä huikaistessa aivan mustilta,
mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat
tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena,
kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat,
riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin,
joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että
tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, hän oli
tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti
Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta
äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä
kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan
tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina
myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen
keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma,
iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, — ehkäpä siihen olivat syynä myöskin
surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka
istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta
kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen
kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, — Lauri
nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan
taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa
italialaista kansanlaulua:

”Finestra, che lucivi e non più luce...”

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla
makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi
vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu
oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys,
hänen silmänsä hymyilivät levollisina, ja poskipäihin syttyi läikkä
punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa
hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa
proomujen kupeissa:

”Minun Moosekseni, minun Turhani...”

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin,
Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla
viettänyt öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän
siellä lämpimillä kalliolla lekottelisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättänsä vedessä
ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen
sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi
Könölinille, silmissään säälivä kimaltelu, ikäänkuin kaikua jostakin
vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

”Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin
iloisia lauluja.”

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yht’äkkiä kalkutukseksi,
kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä,
huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

”Öljy loppuu, lisää öljyä!” huusi Bongman Heitukalle. Konttoristi
havahtui ja tempaisi voitelukannun.

”Paloöljyä! Petrolia, minä tarkoitin!” huusi Bongman.

Bongman loikkasi perään päin niin, että venheeseen läikähti laidan yli
vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen
päällä olevan petrolisäiliön.

Nyt seisottiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana,
autereesta terävin huipuin.

”Ei, ei”, varoitti ukko Könölin, ”olihan siinä vielä öljyä. Mutta
kaasuttaja on tukossa.”

”Kaasuttaja, kaasuttaja!” matki Bongman koettaen saada konetta
käyntiin. ”Itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee
paljon paloöljyä!”

”Kas, näet sen nyt taas”, hoki Könölin.

”Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?” suuttui
Bongman.

”Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa”, vastasi Könölin.

”Öljyä, petrolia!” karjui Bongman.

”Kaasuttaja tukossa!” vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen
äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä.
Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään
kauppaneuvoksen rintapieliin. ”Voisaksa, lautasaksa!” huudahteli hän,
hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon,
katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi
Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli
anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

”Ei sitä nyt taas saa menemään”, voivotteli hän. ”Senkin holo ...
kasteretkellään...”

”Kastetaan se siis Holofernekseksi”, ilkkui Oiva Tommola.

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää
lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä.
Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä lähtivät kauppaneuvos
rouvineen ja kalavehkeineen.

”Madot unohtuvat!” huusi Oiva Tommola.

”Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?” väitti
Maissi-rouva vastaan.

”Ei”, virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hauin-lierejä.

”Paatilla makaamaan”, matki surkeasti Bongman. ”Maissi-rouva! Miksi ei
Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä. Ja Svea Ruusa. Miksi ei
Saima, Inari, Koli...”

”Kuinka te uskallatte!” huudahti rouva Könölin.

”Niin, Hirssi-rouva”, jatkoi Bongman. ”Niin juuri, suokaa anteeksi,
katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes...”

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimmäinen venhekunta lähti
menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen
kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.