25.

”Mitä kaunista tässä on? Oi, sinä etelän Dionysos!” huokasi Lauri Falk
itsekseen ja katseli taivaalle, joskin hänen mieleensä vilahti, että
oli hänkin tainnut siellä etelän tyttösten kanssa... Mutta ei näin
julkeasti, siellä oli aina mystiikkaa... Ja nythän oli kaikki muuttuva,
sillä hän oli kihloissa.

Se kohtaus linnan ritarisalissa pyöri kummallisena ja hämäränä hänen
päässänsä, niin että hän pysähtyi ja ajatteli:

”Olenko, olenko minä tosiaan kihloissa?”

Sitten hän naurahti itsekseen: ”Mitä, minä, poikanen, kihloissa?”

Laurista oli aina tuntunut, että hän oli vain poikanen, vaikka hänen
ikänsä kuinka kasvoi.

Kihloissa? Ja aikoi maanviljelijäksi. Jokin ääni tuntui tosin
kuiskaavan, että saattoi tuossa maanviljelyshommassa olla jotakin
eriskummaista. Samoin teki hänet levottomaksi sekin, että Svea oli
vastannut tähän hänen aikeeseensa huudahduksella: ”Italiaan!”

Mutta kerrankin säveltäjä ja runoilija oli nyt saanut purkaa kaiken
pettymyksensä ja tuskansa, joten hän vielä tuskin huomasi näitä
sielunsa uusia kuiskeita; ja lisäksi hän oli ylpeä ja onnellinen siitä,
että kaunis ja hieno tyttö oli häneen rakastunut. Falk oli vain
jostakin levoton, tietämättä itse mistä; hän olisi halunnut mennä
luonnon rauhaan, lähteä heti kävellen myllylleen, mutta silloin hän
muisti, että hänen oli ostettava ne sormukset; kihloissa hän näet oli,
se hänen täytyi myöntää. Sormuksiin hänellä ei ollut rahaa, hän päätti
puhua asiasta ystävälleen Muttiselle myöhemmin päivällä; ainoastaan
rahoista tietysti, sillä olivathan he salakihloissa.

Vaalea yö lepäsi tyynenä pienen kaupungin yllä, kun pianisti kuljeskeli
näin pitkin kaitaa ja ruohoista katua satamaa kohti.

Kesäyö; mutta tuolla pienissä puutarhoissa, kirsikkapensaissa oli Lauri Falk
huomaavinaan jo ikäänkuin syksyistä tummuutta. Se oli kai
ainoastaan kuvittelua; mutta sen hän vain tunsi: juhannukselta
pimenevät päivät, juhannukselta oli hänen mielestään kesä kuin
mennyttä.

Satamassa lepäilivät vedet valkeina ja utuisina, auringonnousuun oli
vielä pari tuntia. Laiturin reuna oli tyhjä isommista laivoista,
syrjemmällä, punaisen makasiinin kupeessa, torkkuivat pienet purret,
Alli, Eilert, Telkkä, Stella. Poliisi istuskeli pollarin päässä
katsellen alas veteen ja heitellen sinne jotakin, salakoille,
taskunsa pohjalta. Ei liikettä, talojen keltaiset kaihtimet sataman
varrella olivat vedetyt alas; silloin tällöin vain pohahteli ja
toitotti automobiili jossakin loitompana, ja raikui venäläisten
kurtiisi-ajelijain nauru Pitkältäsillalta päin, jossa valtakunnan ja
rajamaan pääpuolueiden liput lepäsivät kostean näköisinä salkojensa
nojassa.

Kun taiteilija lähestyi Turistihotellia, kuului sieltä eteisestä
kiistelyä ja rähinää, hotellin portaille ilmestyi iso ja lihava mies,
vatsalta kuin tynnyri, vanha, rutistunut ajurinlakki takaraivolla ja
V. P. K:n paita housujen päällä. Hän kehoitteli taakseen hotelliin:

”Mitä se sinuun, Ienok, kuuluu?”

”Varastaa Matiltakin, koira!” tiuskahteli sisältä puhutellun miehen
ääni.

Ja sitten toinen matalampi ääni, vihaisesti:

”Etkö siitä lähde kirkumasta.”

Ja samassa kellahti ovesta alas kadulle pienenlainen, pyöreä mies,
pieksut jalassa, ja portaille ilmestyi hotellin ovivahti,
kultanauhaisine kauluksineen.

”Tulen korvennettava!” kivahti pieksujalka istuallaan maassa portaitten
juuressa. ”Nyt kiepautat minut ulos, kyllä sinäkin ennen minulle
pokkailit, kun Maljasen Ienokilla oli talo, tuossa samalla ovella
kämmentä ojentelit. Odotapas, sinäkin...”

Ja istuja kömpi ylös maasta ja näytti aikovan karata ovivahdin
kimppuun, mutta ajurinlakkinen pidätteli häntä:

”Mennään pois, Ienok Maljanen! Mitä me tuosta, hotellikukosta, antaa
kiekua...”

”Parasta onkin mennä tai poliisin vihellän”, sanoi silloin ovivahti.
”Hotelli on täynnä vieraita, turisteja, nukkuvat. Mikä tuolle
Maljaselle tuli?” puhui hän sitten taakseen vielä toiselle
palokuntalaiselle, joka talutteli erästä talonpoikaa; talutetun tunsi
Lauri Falk nyt Matti Muikkuseksi, ja kas, Aina Kustavakin sieltä tuli,
kirjavassa leningissä, vatsa keikallaan, ruusuja ryntäillä ja
puolihansikkaat kädessä. Emännän toinen käsi oli huojuvan Matin
kainalossa.

Nyt huomasi se lihava ukko, jolla oli ajurinlakki päässä, Lauri Falkin,
katsoi häneen ja sanoi:

”Kah, vanha tuttuhan se on. Katsopas sinäkin, Ienok, tunnetkos tuota?”

Ja hän veti Ienok Maljasen Lauri Falkin luo, antoi Laurille kättä ja
sanoi:

”No, onkos sitä nyt tullut ryypätyksi?”

Siitä oli monta vuotta aikaa kuin Lauri Falk oli tavannut Jahvetti Hepsulaista,
ei ollut sattunut näkemään ukkoa edes kaupungissa
käydessään. Siellähän Jahvetti oli ajurina. Siksi hän nyt ällistyi
kysymystä. Hepsun Jahvetti jatkoi:

”Niin, arvelin, että ryypättiinhän sitä ennen, Mäkkyiskylässä...”

Lauri Falk aivan lämpeni tuota vanhaa paksuvatsaa kohtaan, jonka naama
oli nyt pöhöttynyt ja pehmyt kuin sieni, mutta silmät vilkuivat
iloisesti. Jahvetti tarinoi:

”Niin, nyt olen täällä, tietänette. Ensin olin itse pukilla, minä
Hepsun Jahvet. Mutta kun tienasin viisikymmentä markkaa, niin join
hyvilläni sata, en kuskannut kahteen päivään, sakottivat, rymät, viran
laiminlyönnistä. Piti ottaa renki ajamaan. Ja niinpä saan nyt rauhassa
tuota ryyppiä. Ja nytkin on tuota ryypitty, tuon Muikun Matin hovin
kauppoja...”

”Vaskilahden kauppoja?” kysyi Lauri Falk ja pysähtyi siihen. Hepsun
Jahvetti selitti edelleen:

”Matti kutsui minut ja Maljasen, vanhat kuomat, litkoille. Ja
ryypättiinhän tuota... Mutta mitäpäs Matti kesti, tuolla hän nyt
nuokkuu, hameet päällä. Eikä tämä Ienok ole maistanut tuota likööriä
enää moneen aikaan, ja siksi hän alkoi haukkua tuota Ripattia; hänen
luonaan on Matti muijineen kortteeria. Haukkuu Ripattia varkaaksi, jos
lieneekin varas, mutta: mitä se meihin kuuluu, Ienok? Ja rähisee, tämä
Ienok. Olisi saatu ryyppiä koko yö, mutta alkaa rähistä, tämä Ienok.”

”Ja rähisen vieläkin, minäkö en rähisisi!” alkoi silloin jälleen
Maljanen lyöden jalkaansa maahan. ”Tulen korvennettava, nyt minä sanon,
minä olen hip-hipperissä. Näitä hotelleja tänne ... kyllä on siellä
ollut talonpojalle makeaa, kun hän oli pohatta. Liköörit ja lokarit.
Kaikkea annettiin. ’Prööken, prööken, istumaan syliin tänne!’ —
Ienokille, kaikki näytettiin, ja soitto pelasi. Mutta nyt potkitaan
pois, saatanas piikor, kun musikka joutuu työmieheksi. Voi pertsetin
perts...”

Maljanen polki lapikasta, jatkoi:

”Ja tuo se minua juuri, tuo Ripatti ... kaiveli taskujani, kirjoitutti
vekseleihin...”

Nyt lähti Ienok tepastelemaan asioitsija Ripatin perästä, joka
talutteli Aina Kustavan kanssa Matti Muikkusta pääkadulle. Ienok huusi:

”Älä mene hänen kanssaan, Matti, hän varastaa sinulta nahkasi!”

Asioitsija Ripatti, jonka iso naama paistoi punaisena, katsoi taakseen
ylimielisesti nauraa hekotellen; hänen silmänsä vilkkuivat kuin
elohopea. Vastaamatta Maljaselle hän vei edelleen ”hameeseen”,
ponkkaan, pukeutunutta Matti Muikkusta, jota Aina Kustava veti toisesta
käsipuolesta.

”Vasikannahan varas!” huusi Maljanen Ripatille ja koetti mennä perästä,
seisahtui, löi jalkaa kuin pässi ja toisti haukkumisensa. Viimein
kääntyi Ripatti ja huusi:

”Vähähän poliisia, tuolta tulee yksi, ylämäestä. Ja vasikannahka-asian
on nimismies tutkinut!”

”Oli todistaja, tuo Matin loinen; mutta sinä ennätit hänen luokseen
ennen kuin poliisit tutkintoa pitämään ... ja sitten...”

”Ei ollut todistajia kuin yksi”, nauroi Ripatti. ”Mutta minulla on
todistajia ... jos manuutan sinut kunnianloukkauksesta.”

Maljanen vastasi sylkien:

”Kunnian ... voi kiljuva p——kele! Millä sinä olet rikastunut?
Varastit Könöliniä hänen tilansa ho-hoitajana. Siksi hän sinut
viimein ... oksensi pois, kun olit ensin varastanut meiltä hänelle.
Millä rahoilla tonttisi ostit? Varas ison varkaan rahoilla! Niin olet
rikastunut.”

”Rikastunutko, haha”, nauroi Ripatti; ”minäkö rikas, hahaha; se on kuin
Jumalan tuomio, että minä aina köyhdyn, en rikastu koskaan, haha. En
yhtään, milloinkaan, hahaha...”

”Odotapas, annan sinulle niin, että ripatti roiskaa!” villiintyi yhä
Ienok Maljanen, mutta Hepsun Jahvetti rauhoitti häntä:

”Tule pois, Ienokki! Jos juotti meitä, jos varasti, niin mitä se meihin
kuuluu? Tuolta tulee lätkähattu. Mennään karkuun. Perhana, kun
housunikin putoavat, kun ei ole hinkseleitäkään Hepsun Jahvetilla, mitä
minä hinkseleillä. Vossikka me otetaan...”

Asioitsija Ripatti, Matti Muikkunen ja Aina Kustava olivat jo kadonneet
katurinteen taakse. Ukko Jahvetti jatkoi:

”Hei, vossikka! Sehän nyt on, ettei ole vossikkaa, vaikka itse olen
vossikka. Vossikalla minä, taikka en itsellään vossikalla, vaan
rilloilla ja hevosella, hevonen edessä. Kah, eihän niitä vossikoita
tähän aikaan, no mennään jalan, maata, Ienok, tulee poliisi. Perhanan
housut, kun ei ehdi kohennella Jahvukka. Hyvästi nyt, Valkki, etteköhän
käy talossa?”

Niin loittoni vanha Jahvetti Pitkällesillalle, taluttaen Maljasta. Piti
joutua pakoon poliiseja, jotka tulivat yksi ylhäältä torilta, toinen
satamasta päin; poliisit katselivat talonpoikain menoa, näkivät sen
hiljaiseksi ja lähtivät taas kumpikin suunnalleen.

Lauri Falk asteli kylpylaitoksen siltaa myöten Kasinolle, sen aamuiseen
puistoon. Ripatista alkoi nyt hänen ajatuksensa; hän rypisteli
otsaansa, sytytti paperossin ja sylkäisi välisti.

”Nousukkaiden kansaa”, mutisi hän itsekseen. ”Moisilla petoksilla
saatuja rahoja, jotka paisuvat tonteiksi, taloiksi, liikkeiksi ja
maatiloiksi. Ja heillä on varaa kerran kouluttaa lapsiaan, antaa niille
sivistystä; heidän lapsistaan se tulee sivistynyt luokka, jota
kunnioitetaan, jollei vielä ehkä heidän isiään; tuollainen suku se saa
tiedot, toimet, varallisuutta...”

Mutta sitten hän muisti, että Ripatti oli kerran ollut Könölininkin
apulaisena. Ja hän itse pyrki nyt Könölinin kanssa saaliinjaolle.

Lauri pysähtyi yht’äkkiä Kasinon edustalla ja katseli silmät tuikeina
taivaalle.

”Mitä veitikkaa, saaliinjaolleko?” peruutti hän heti. Koskaan hän ei
ollut ajatellut tavoitella Könölinin omaisuutta. Tämä uusi ajatus oli
kai johtunut siitä, että hänen olisi kyllä parhaiten sopinut pyytää
Könöliniltä lainaa, maanviljelysopistossa lukeakseen; sitä hän kai
olikin tarkoittanut siellä linnassa sanoessaan Svealle, että hän
puhuisi Könölinille asiasta. Tai peijakas tietäköön, mitä hän oli
ajatellut.

Mutta nyt, nyt hän ei pyytäisi lainaa Könöliniltä! Ei, hänen täytyisi
koettaa muualta, kai Muttiselta. Milloin alkanee se maanviljelysopisto,
ja missä? ”No, siihen oli aikaa, ennättäähän vielä”.

Jotakin sekavaa hänen tuumissaan vain oli, niin hämärää, että hän nyt
tuskin huomasi kesäaamun kauneutta ja kuuli nousevan auringon säteitten
synnyttämää kultaista soivaa liikettä ilmassa, kun hän kohosi polkua
pitkin puistosta kylpylaitoksen niemen korkeimmalle huipulle. Sinne
näkyi koko kaupunki, pienen raatihuoneen kello löi juuri puolta kolmea,
triangeli vastasi palotornista; koivujen latvat punersivat heikosti,
raskaat kastepisarat ruohojen terissä ennustivat poutaista päivää.
Kapean lahden takana, joka oli, kuten maisteri Bongman sanoi,
”juutalaisten turistien vuoksi pantu kadottamaan vanhan nimensä
Likolahti ja saanut uuden nimen Hopealahti”, siellä loisti kaupunki
valkeina ja punertavina pilkkuina: lähimpänä vastaisella rinteellä
töllien parvi punaisena, ”kuin ulkomaalaisille varustettu vattuhillo”,
saman Bongmanin vertaus: ne oli näet punamullalla maalattu. Niiden
takana koulu ja sen vieressä venäläinen kirkko kultaisin sipulein,
vaahterainsa keskellä. Mutta kauempana, aamutuulessa heräävien vesien
takana kuulsi uneksivia ja utuisia metsämäkiä taloineen.

Niin kulki Lauri Falk kiiltokengässä nurmista polkua, jolla auringon
kiekko alkoi pian kasteessa säteillä, unohtipa siinä hiukan
ajatuksiaan, ihasteli leinikköjen kultapilkkuja, käveli huvilain
ohitse, joissa venäläiset nukkuivat, ja pysähtyi viimein niemen
kannakselle katselemaan syviä kalliokaivannoita, joista linnan
rakentajat muinoin olivat louhineet kivilohkareita. Nykyisin oli kangas
lähetysjuhlain paikkana ja sen kaivannot alkoveina kaupungin pikku
rakkauksille.

Patterimaisen mäen juuressa, jonka laella Lauri Falk nyt seisoi, oli
muutamia huvilantapaisia taloja, niin, tuo lähin tuossa, suurten
tervaleppäin alla, oli juuri asioitsija Ripatin; alakerta tiilistä ja
ylempi puusta monine parvekkeineen. Talon päärakennus oli aivan virran
partaalla, mutta ylempänä kiinni patterissa oli jokin vanha liiteri.
Sinne istahti nyt Lauri kivelle seinäviereen, sillä siihen lämmitti jo
aamuinen aurinko heikosti eikä siinä tuntunut tuulen henkäyksiä. Siinä
hän alkoi uneksia linnan aatelisneitosista, aallottarista, ritareista
ja huoveista... Kuinka soturit muinoin haarniskat yllään johtivat
täältä kivillä lastattuja proomuja tuonne virran saareen; vihollinen
esteli etuvarustuksen kohoamista tänne Karjalan rajalle. Ja uneksipa
hän omaa seikkailuaankin tuolla linnassa, viime yönä, Svean jalkain
juuressa.

Nyt narahti asioitsija Ripatin ovi ja kolahti hiljaa. Ja kun Lauri
katsahti pihalle, seisoi siellä portailla Vaskilahden entinen emäntä,
Aina Kustava, alushameisillaan, ruskein, kiiltävin päin ja paljain
jaloin. Seisoi Aina Kustava hetken, kuunteli, katsoi taakseen oveen,
vilkaisi ympärilleen pihalle, ja sitten Lauri näki hänen juoksevan
niin, että paksut nilkat vilahtivat, yli pihan liiterille, kuuli
avattavan sen ovea ja oven painuvan kiinni.

”Kah, siinäpä hän on ... poika”, kuului Aina Kustavan veikeilevä ääni
vajasta. ”Ja meidän kukat rinnassa. Nukkuuko hän muka...?”

Jatkui hiljaisuus.

”Nousetko siitä ylös tai kellahdan viereesi”, jatkoi Aina Kustava.
Kuului kahinaa, Aina Kustavan naurunkihertelyä, ja hiukan inahteleva
miehen ääni sanoi:

”Yhyy ... torkahdin tässä vähän...”

”Nukuit?”

”Enpä liene paljoa ... muut tuumat lienevät pitäneet hereillä.”

Syntyi taas hiljaisuus.

”Että ... kun muutat kaupunkiin”, kuului jälleen miehen ääni.

”Ja sitä et soisi ... odotapas!” vastasi Aina Kustava.

”No, annahan olla”, vastasi miehen ääni. ”Enhän minä pahalla sitä,
ruusunkukkaselleni...”

”Sitähän minäkin ... sillä onhan se sinunkin hyväksesi, se talonkauppa
ja muut, saat nähdä. Kuulehan, olisin minä juossut hotellista tänne
aikaisemmin. Mutta Matti, pakana, hän ei tahtonut maistaa; vasta
kun Ripatti sitten tuli ja alkoi tyrkytellä, silloin Matti ...
sisälmyksiltä huono mies. Mutta sitä ennen meni herrojen puolellekin,
teki sellaisen häpeän, kapusi tuolille ja alkoi puhua, että hän on
pokeltantti, mistä lie puhunut, maahengestä. Mutta päästi, pakana,
perhosen, ja herrat huusivat, että maahenki haisee! Niin häpäisi Matti
meidät, mokoma, nyt makaa salissa.”

Miehen miettivä ääni vastasi:

”Vai Ripatti se siellä? Mutta jospa hän...?”

”Ei hän tänne tule”, vastasi Aina Kustava. ”Hän kun möisi nyt tässä
tätä taloaan meille, Matille ja minulle...”.

”Vai jo työntäisi taloaan? Mutta ... sanopas, mitenkä te sen
Vaskilahden oikein...?”

Lauri Falkin täytyi väkisinkin kuunnella.

”Mitenkäkö?” vastasi Aina Kustava. ”Selvä kauppa se on, seitsemänsataa
antoi konttoristi Heitukka käsirahaa ja tänään toikkasi hotellissa
sellaiset kestit, että kelpaa...”

”Sitäpä tuo ruusunkukka niin punoittaa.”

”Punoittaa se! Ja toi sinulle tuomisia: vanhaa malakaa, kolme markkaa
puteli...”

Vajassa istuivat Aina Kustava ja kelmeä suutari Arviiti Antero Sinikantele,
leveäposkinen mies, jonka tukka riippui sakeana tupsuna
otsalla ja rinnassa kellui Vaskilahden ruusu. Vieretysten he istuivat
sammalkasalla.

”Juo pois, niin punoitat sinäkin!” kehoitteli Aina Kustava ja keikisti
pulloa suutarin suulle.

”Niin seitsemän kärpäspaperiako, käsirahaako... Ja kymmenentuhatta
kaikkiaan kirjaan pantiin?” kysyi suutari.

”Oikein, kuten sinulle sanoin aamulla. Patruuna kävi meillä. Ja mieltyi
niin, mieltyi Vaskilahteen... Minua kutsui kaupunkiin kylälle luokseen.
Ja kuules, silloin, kun viimeksi täällä tapasimme, minäpä kävinkin
patruunan luona ja katselin huvilaa, jonka hän lupasi minulle...”

”Sinulle? Mistä hyvästä?” kysyi suutari.

”Lupasi vaan”, naurahti Aina Kustava veikeästi, ”ja hän antaa kanssa,
jos minä tahdon!”

”Könönenkö sinulle huvilan?” tiukkasi suutari epäillen. ”Mistä
hyvästä?”

”Mistäkö?” toisti emäntä ja nauroi leveästi. ”No, älä ole milläsikään,
minähän vain patruunaa narraan. Ja Matille lupasi valttarin viran...”

”Matti valttariksi? Mitäs kotkotusta tämä on?” kysyi suutari ja
sylkäisi. ”Miten se kauppa kävi?”

Aina Kustava selitti nyt:

”Niin, Könölin kävi Vaskilahdessa; sanon suoraan, tykkää minusta,
kukapa ei tykkäisi! Ja lupasi myydä meille huvilansa täältä, huokealla.
Ja viime keskiviikkona ajaa sahan konttoristi meille ... kutsuttaa ulos
minut ja Matin, ei hän jouda sisään tulemaan, ei laskeudu kärryistään
... vetää taskustaan kontrahdin, tarjoaa Matille kymmenentuhatta markkaa
Könölinin puolesta, tahtoo puumerkit, loisen väki otetaan
todistajiksi... Taskustaan käsirahan ja pännät ja vehkeet kaiveli. Ja
niin se kauppa syntyi.”

”Ja Matti?”

”Matti, mitä hän sillä talolla, sellaisella ... kivikkoa ...
metsässä... Ja hänellä kun on minä! Ja olin jo häntä tahtonut myymään
taloa, kun patruuna kävi meillä ja sanoi minulle, että antaa minulle
huvilan. Niin se tehtiin. Ja hätäkös Matilla nyt, hänestä tulee
valttari. Tai jokin muu; istuu huvilan verangolla, katselee
kesävieraita, miten ne terveydekseen kävelevät...”

Suutari naurahti:

”Vai niin. No, onhan se kymmenentuhatta ... rikas olet... Mutta se
huvila: sanotko, mitä pirun kotkotusta?”

”Sinä olet hupsu”, nauroi Aina Kustava. ”Sinä luulet minua; johan
sanoin, että minä vain narraan Könöliniä. Vai minä hänelle, vanhalle
pukille...”

”Mutta tuliko se lupaus huvilasta ja valttarin virastakin kontrahtiin?”
kysyi suutari.

Aina Kustava nauroi:

”Sellainenko, kahdenkeskinen kauppa, hih? Mitenkä sitä voi, sellaista.
Heitukka vinkkasi minut syrjään ja sanoi Könölinin lähettäneen
terveisä, että saan sen, mitä oli hänen kanssaan puhuttu. Ja nyt jo
antoi kymmenentuhatta! On siinä meidän pehnata. Että on vaikka antaa
sinullekin. Ja sinä et soisi, että minä tulisin tänne... Ikävähän tuo
on sinua...”

”Niin, niin”, nyökytti suutari päätänsä. ”Mutta kun parhaiksi sain akan
selväksi siitä entisestäkin, kun se on niin luulevainen, luulee minua
sinuun...”

”Mitäs juoksi perästäsi, kun lähdit luokseni...”

”Mitäs juoksi ... näki kaikki. Silloin se hulluksi tuli, ei, ei
herennyt luulemasta, vaikka annoin selkään. Katosi metsään, sain
syöttää, juottaa, tuudittaa lapset. Se ei ole helppoa, se, heiluttaa
yht’aikaa vipua ja kätkyttä ja vetää pikilankaa. Ja nyt, kun sain hänet
vesipytyssä istuttamalla paremmaksi...”

”Karkasit kaupunkiin! Ja jätit minut...”

”Niin, minkäs voin. Vaikka ikävä tuo oli minullakin Aina Kustavaa. Oi
taivainen kuitenkin, kun sinä menit tuolle Matille...”

”Niin, en muka sinulle”, naurahti Aina Kustava.

”Et, etpä minulle. Muistatko, kun me siellä Ukonojalla...”

”Niin, lapsina... Ja sitten tänne, rippikouluun. Ja sinä syötit minulle
rusinoita.”

”Nätti olit, nätti. Ja muistatko: Punkaharjulla kun käytiin eikä ollut
rahaa, millä hotellissa tilata. Niin puistossa istuttiin pöydän ääressä
ja naputettiin kynsillä pöytään, komennettiin muka ruokaa pöytään,
mutta hiljaa; ja oltiin syövinämme, vaikk’ei ollut mitään edessä.”

”Joko taas tuollaista”, moitti Aina Kustava ilkkuvasti. ”Minkäs sille
nyt enää.”

”Mutta Matilla oli manttaanit ja kaikki, suutaripojalla ei mitään. Voi,
kyllähän sinua silloin haettiin; muistatko sen, kun Vaskilahdessa
rutkua sinulle soittelin. Nätti olit köyhän vaatteissasi...”

”Älä, veikkonen, enää noista riekaleista”, sanoi Aina Kustava. ”Sinäkin
nait, sinä, äkäpussi. Mutta kuulehan”, houkutteli hän sitten, ”äläpäs
tiedäkään, sitäpä aioin sinulle sanoa: kun nyt tulen kaupunkiin ja
oikein ihmiseksi ... jos tuo eukkosi sattuisi taas sekapäiseksi...”

”Niin?”

”Sattukoon. Lähetä vaivaistaloon, sitä vartenhan se on rakennettu,
mutta me ... jos sitten tuo Mattikin, vanha on...”

”Että kuolisi...?”

”Niin; ja sitten me. Sitten näet, kuka pojastansa tykkää! Sitten on
minulla rahaa ... on talo täällä ... sitten. No, eikö kelpaa halata
edes? Minä tuolla suuni oikein sokerilla voitelin, että kun tulen ja
tapaan.”

Liiteristä kuului leikittelevää kihertelyä ja pientä voivottelua.