3.

Elämänsä onnettomuuden taiteilija tunsi nyt niin voimakkaana
kokonaisuutena, ettei hän saattanut huomata ympärillä olevaa luontoa
muuta kuin aavistukselta: korkealle noussutta kevätaurinkoa,
ritisevistä hongista lämmössä tunkeutuvaa täyteläistä pihkan hajua.
Kaikki tuo keväinen kauneus antoi hänelle ainoastaan haikean tiedon,
että nyt hänen oli siitä erottava. Siten hän samosi, yhä tuskansa
vaikeinta hetkeä läheten, pienen metsätöllin ohitse, huomaamatta sitä
juuri yhtään, enempää kuin vastasi mökin vanhuksen tervehdykseenkään,
ukon, joka seisoi aitan kulmalla tirkistellen kiiruhtavaan kulkijaan.
Yhä edelleen kohosi Lauri Falk pientä polkua, jonka vierillä
variksenvarvut helottivat vaaleina, ylös metsärinteelle töllin taakse,
paikalle, johon tuota asumusta ei enää näkynyt, mutta sen sijaan aivan
kuin kartalla koko synnyinseutu, etelässä usein uneksittu. Harjun alla
kaareilivat, kevätvettä tulvilleen nousseiden lahtien takana,
lehtimetsäiset niemet, joiden ääriviivoissa oli jo tuskin huomattavaa
vihreyttä, aivan kuin pieninä pilkkuina, ja noita niemiä kauempana
näkyivät jälleen suuret selät, jääkahleissaan merivihreät ja tummat.
Järvien keskellä oli kalliosaaria, joiden harmaa jäkäläturkki punersi
heikosti keväisessä valossa; ja tuolla vaaroilla kuulsi tuttuja taloja,
enimmät harmaita, keskellä pieniä, räikeitä oraspeltojaan. Muutamat
talot punaisia, kuin olisivat hymyilleet... Kaiken tämän tunsi Lauri Falk
nyt entistä hämärämpänä aavistuksena, sillä nyt, nytpä hän oli
täällä, metsissä, järvien rannoilla, jonne hän oli kaivannut. Mitä hän
enää kulki? Nyt hänen oli se vahva päätöksensä täytettävä.

Silloin hän heittäysi sammaleiselle rinteelle ja alkoi itkeä; hänellä
ei ollut selvyyttä mitä hän itki. Itki vain, oikein tosissaan tempoen,
niin että kieriskeli maassa alas rinnettä. Niin meni pitkä aika; ja
sitten hän lähti jälleen hoippuen eteenpäin; siellä olisi hänen nyt
pitänyt levittää se keltainen japanilaisviittansa; mutta ei, hän ei
ollutkaan avannut laukkuaan, hän samosi vain se kädessä eteenpäin
umpimähkään.

Ja siinä alkoi ympäristökin hymyillä hänelle, synnyinseutu utuisen
kauniina, kevään kullassa. Nuo järvet, ne herättivät hänen mielessään
nyt laulun, jonka hän oli runoillut ja säveltänyt ensimmäisellä
Italian-matkallaan; se virkisti häntä, hän hyräili sitä itsekseen:

”Ken suomalaisen lailla
vois järveä rakastaa?
Jos järven vierailla mailla
vain huomaa, jo riemuaa.

Sen päilyssä kauneus mainen
ja taivainen kangastaa.
Oi järvi: kuin sieluton nainen
on kauneinkin järvetön maa.”

Sitten hän huomasi, kun meni takaisin alas mäeltä, myöskin töllin: se
oli pieni, harmaa ja surullinen, sen ikkuna musta ja matalalla maassa;
puutarhana ainoastaan pari karviaispensasta. Sika kyhnytti kylkeään
korvoon, joka oli syrjällään jo vihertyvällä pihanurmella. Ja vanha
ukko, hän seisoi siellä yhä aitan kulmalla, entisessä paikassa, pieksut
jalassa, kädet housunkaulukseen pistettyinä. Vain kiurun ääni liverteli
korkealla ilmoissa tässä metsän äänettömyydessä, yksinäisen asumuksen
ja sen mullalle paljastuneen peltotilkun yllä.

Tuo köyhä tölli, huomasi nyt Lauri Falk, sepä se jollakin tavoin esti
hänen aikomustaan, oli ristiriidassa sen kanssa. Hän oli muistanut
siellä etelässä tämän seudun, jonka helmaan hän tahtoi kuolla,
pelkästään noina kauniina järvinä ja suurina saloina, joita
metsäjärvien asukas vierailla mailla enimmän kaipaa. Mutta nyt toi
tölli mieleen myöskin maan köyhyyden, se ikäänkuin rumensi tuollaista
kaunista kuolemaa täällä; sai ajattelemaan toisia samanlaisia töllejä,
joissa ainoana silmänkoreutena oli kesäiseen aikaan jokin palsami
peltirasiassa ikkunalla; muuhunpa kauneuden ylellisyyteen ei niiden
asukkailta varaa riittänyt, hyvä, että saivat leivänmurunkin ja
perunoita näiden louhien kourallisesta multaa. Ja lienevätkö paljon
muuta kaivanneetkaan? Ken heitä olisi siihen opettanut? Tuoko kaupunki,
jonka harrastuksena olivat pienet afäärit ja ryypiskely? Kansaa, jonka
kulttuuri oli vasta — virsikirjoja ja torakoita.

Niin, nyt Lauri Falk muisti määritelleensä jo ennen näitä rakkaita
seutujaan sanoilla: virsikirjoja ja torakoita. Ei, täällä ei kuolema
tuntunutkaan oikein suloiselta. Ja kuitenkin hän tahtoi vielä säilyttää
eheänä synkästä aikomuksesta johtuneen tunnelmansa; hän meni siis
nytkin jyrkästi ja vaiti ukon ohitse ja palasi harjulta alas
maantielle, jonka ojissa kevätpurot lempeästi solisivat ja rapakoissa
loisteli taivaan puhdas ja sininen kuva. Siten hän taivalsi, silloin
tällöin laukkaan heilauttaen, edelleen, pyrkien korkealle harjulle,
joka näkyi viidakon ylitse. Se oli noin penikulman päässä kaupungista;
siellä oli se vanha kotikylä, jonne hän oli viime yönä yrittänyt
laivalla suoraan. Niin, oikeastaan hänen pitäisikin kuolla siellä,
ajatteli hän nyt. Ah, tuoltapa kuumottivat kylän tutut piirteet, vanhan
kylän, jossa hän ei ollut käynyt vuosiin. Kuinka hän oli haaveissaan
rakastanut sen mutkaista kylänraittia, jonka kahden puolen ojentelivat
harmaat kiviaidat, esi-isien rakentamat; sen nokkosiakin, jotka
nostavat keväällä tallatut päänsä ja syksyllä heiluttavat kylmässä
tuulessa surullista latvaansa. Kauneimpana koko kylästä hän oli
muistanut nuo vanhat talot keskikesäisessä lumossaan, heilimöiväin
ruispeltojen takana, aivan kuin tähystellen sieltä kaksine
päätyikkunoineen.

Mutta kun hän, nyt jo eloisammin ympärilleen katsellen, saapui lähelle
kylää ja nousi suoraa maantietä harjun laelle, jonne Saimaan ulapat
avautuivat laajoina, siellä täällä jäissä kiiltävine railoineen, niin
mitä hän näkikään ensimmäisen suuren talon pellolla? Eipä se kasvanut
suinkaan kevätorasta, josta kaunis, heilimöivä ruis oli nouseva, vaan
pieniä, tasaisia männyntaimia.

Se oli jälleen häiriö synnyinseutu-tunnelmassa. Siinä talossa hän oli
valkolakiksi tultuaan monesti kesällä pitänyt hauskaa isännän kanssa,
peräkamarissa, konjakkipullo pöydällä ja pienen pöytäkellon soittaa
lirittäessä. Tai nuotalla, vaalittavanaan pullo ”Savon”, isännän
istuessa perässä, lihavan isännän, joka nosti painollaan venheen kokan
pystyyn ja joka lauloi: ”Ei, ei, ei, ei piru mua saa...”

Eliköhän se isäntä, vierasvarainen ukko Hepsulainen vielä? Sitäkin
johtui nyt Lauri Falk ihmettelemään; talohan näytti niin autiolta,
ikäänkuin ontolta; navetan katossa oli kymmentä kertaa suurempi aukko
kuin hänen viimeksi sen nähdessään. Mitähän, jos kävisi tuttua
kamaripuolta katsomassa?

Taiteilija meni matalaan, laajaan pirttiin, jossa muuan nainen istui
uunin vieressä lasta soudatellen. Tulija kätteli ja kysyi, aivan kuin
entiset ajat muuttumattomiksi ajatellen:

”Onko isäntä kotona?”

”Mikä isäntä?” naurahti nainen. ”Tukkiyhtiön amiraalitko? Täällähän ne
kai asuvat!”

”Eikös Hepsun Jahvet täällä enää isäntänä olekaan?”

”Hepsun Jahvet on kaupungissa vossikkana.”

”Myynyt talonsa!” huudahti Lauri Falk. ”Hepsun Jahvet myynyt
hovinsa...”

”Juoda lillitellyt”, naurahti nainen. ”Kun viikot yhtä mittaa kaupungin
hotellissa olostaa, löllii pitkin siltojen kaiteita housut kammitsassa,
niin eivätpä nämä hovitkaan hallussa pysy.”

”Entä, mitäpä hän nyt arvelee?” kysyi hetken päästä Lauri Falk,
jollakin tavoin innoissaan.

”Mitäpäs! Sanoo; ’Mitäs, olen vossikkana, mikäs on olla, ei kuin pitää
ohjaksista ja antaa mennä ja rallattaa.’ Niin sanoo. Ja niinhän nuo
muutkin, jotka ovat juoneet, entiset isännät, ahertavat nyt
tukkisavotoissa... Maljasen Ienokki...”

”Maljasen Ienokkiko?” toisti Lauri Falk, jolle tuokin ketterä isäntä
oli tuttu.

”Joi talonsa, tai jos lienevät muut puijanneet; nyt sanoo: ’Onpa tuo
ruumis saanut hyviäkin päiviä, koettakoon nyt huonojakin.’”

Haikeus ja omituinen ilo oli vallannut Lauri Falkin, kun hän taivalteli
jälleen talosta. Entiset metsät hän näki hävitetyiksi, kaikki maat
yhtiöillä, satoina avatut pellot kylvettyinä petäjillä, isännät
rappiolla, taloissa köyhiä loisia. Ei tämä hänelle aivan uuttakaan
ollut, vaan vanhan yhä kiivastuvaa jatkoa, muisti hän nyt. Mutta miksi
tuotti se tällä kertaa hänelle jonkinlaista riemua? Se ajatus, ettei
tämä viaton ja hupainen metsien heimo kestänyt touhuisen maailman
kosketusta! Ensimmäisen tukkiyhtiön ansioihin se oli alkanut kaatua;
sillä tuolla kansalla oli into hotelliin... Ei, kaipuu pois metsistä,
hiljaisuudesta, alakuloisuudesta. Se kansa oli nyt sellaista: antaa
köyhdyttää itsensä paisuttaakseen toisten kukkaroa! Ja sille se vain
nauraa, kuin Hepsun Jahvetti kuskipukilla, entinen suuren talon isäntä,
tai Maljanen savotan renkinä: ’Koettakoon nyt ruumis, huonojakin
päiviä! Kunhan on saanut hyviäkin.’ Niinpä ne köyhätkin ajattelevat,
loikovat mieluummin nälässä kuin vaivaavat tuota ruumisraukkaansa ...
likistäen lumien keskellä talvella nälkävyötä ja vääntyen uunille ja
unohtaen siellä lämpöisissä unelmissa muun, vaivaa vaativan hyvän.

Mutta kesällä, uutterain muurahaisten aikana, se kansa on sirkka:
keväisin se varailee keveät venheensä kuntoon, se soutelee, joutelee,
istuskelee luodoilla ja onkii, aikailee toisten luona ja kuittaa
maailman pahat leikittelevillä pakinoilla. Ja kesäilloin liitelevät
viulun, ei, käsipelin sävelet vesillä... ”Ja aitoissa lempi leikkii”,
lisäsi Lauri.

Niin haaveili nyt Lauri Falk; se sopi erinomaisesti, se puolusti häntä:
sellaisia ne olivat täällä, antoivat mennä, leikittelivät; niin oli
hänkin. Elämän juovuttavia puolia hän oli hakenut; loitolta hän tuli,
nauttia hän tiesi saaneensa! Voipa hän olla tyytyväinen, niinkuin nuo
muutkin!

Hän oikaisi selkäänsä ja kohotti päänsä pystyyn; hän melkein ylpeili,
että kohtasi tämän seudun tällaisena, joksi hän sen luuli, ollen osaksi
oikeassakin. Hän oli sellainen kuin pitikin, oli rotunsa vesa.

Yhä hän vielä kuitenkin tunsi kuolemanhalua; niin, nyt hän oikein
mässäsi sillä tunteella; mutta aikeessaan ei hän kiirehtinyt. Mitäs
hän, eipä noilla muillakaan ollut sellaista hoppua. Ah, nyt hän ensin
tahtoi kulkea taloissa ja torpissa, kylissä, nähdä jälleen maaemonsa
kasvoista kasveihin.

Näin Falk asteli reippaasti pitkin maantietä, harjuilta laaksoihin,
sieltä jälleen mäille; hänen mielessään välähteli sävelkuvia. Jotakin
Kullervon tapaista. Aivan hämärästi, utuisesti ja heikkona.

Tuossa tuli hänen kotitalonsa; hän nosti ajatuksissaan hymyileviä
kasvojaan ja säpsähti. Pitkä, vaaleaksi maalattu rakennus, puolittain
herrastalon mallia. Laurin silmiin kiertyivät yht’äkkiä vedet, hänen
kasvoissaan vavahteli ja rintaan pyrki jotakin, joka sai hänet
pudistamaan päätänsä ja aivan kuin anelemaan hiljaa. Mutta sitä hän ei
tällä hetkellä enää sallinut. Hän seisoi hetken paikallaan, sitten hän
melkein huudahti: ”Pois, pois!” Tuntui peloittavan, että jotkin muistot
olisivat nyt voineet tuottaa tuskaa, syöstä hänet jälleen äskeiseen
epätoivoon, josta hän nyt toki oli hiukan selvinnyt. Mitäs, ah, kyllä
isän ja äidin hahmot, jotka hän oli siellä tanhualla näkevinään,
ymmärsivät hänet! Saattoiko hän olla muuta kuin tämä kansa, tämä
luonto, hänen alkuäitinsä? Ei mennä sisälle katselemaan; aina hän oli
karttanut sellaista auttamatonta syventymistä.

Niin oli kosketus omaan maahan parantanut Falkia puuskasta, joka oli
hänelle sangen tavallinen; ja nyt hän oli jo niin virkeä, että tahtoi
vapauttaa itseään vielä enemmän. Siksi hän kiinnitti nyt katseensa
vanhaan herraskartanoon, jonka hän näki tuolla salmen toisella
rannalla, kaidalla kannaksella; kannaksen takana oli vielä toisia
kierteleviä selkiä. Tuo rakennus oli ruskea Vaskilahti, jossa hän oli
pari kertaa pienenä käynytkin; siellä, siinä muodoltaan omituisen
rauhallisessa hovissa, johon johti tuuhea koivukuja, hän muisti olleen
kauniita lasikruunuja ja sohvia, kukitetulla silkillä päällystettyjä,
niin hienon näköisiä, että niihin tuskin uskalsi koskea; ja salissa oli
kullatuissa kehyksissä punaposkisia ja hymyileviä muotokuvia. Siellä
aatelistalossa, jonka kaltaisista hän oli koulussa ollessaan lukenut
romanttisia tarinoita linnanneitosista ja ritareista ja sankareista,
siellä oli ennen muinoin asunut vanha musikaalinen neiti, Anna Loewen-Brange
.

Niin, sitäkin hän nyt kaipasi käydä katsomassa. Mutta se luja päätös?
Että ihanko? Tuntuipa se nyt happamelta. ”Ennättäähän moiseen aina”,
naurahti Lauri Falk itsekseen. Ja kulkiessaan korkeaa porraspuuta erään
puron ylitse hän oikein jo rallatteli kansanomaisia tanssin sanoja:

”Riihestä kuuluu se riutan jyske,
riutan jyske...”

Sellainen nyt oli hänen luonteensa toinen puoli... Sitten hän vaikeni.
Edessä näkyi hänelle entisiltä ajoilta tuttu vesimylly.