32.

Eteisessä kysyi utelias Muttinen kiiltäviä kalosseja jalkaansa pistäen
ja sateensuojaansa etsien Laurilta:

”Bongman, missä sinä hänet näit?”

Lauri Falk vastasi nähneensä hänet laivassa. Ja sattuipa siinä
virkkamaan, että stipendiaatti oli iloinnut kai joistakin uusista
keksinnöistä, jotka aikoi toteuttaa täällä. Nyt hän oli tullut salolta,
mistä lienee.

”Tulehan meitä saattamaan, mene sitten Könölinille, kerro nyt”, sanoi
Muttinen.

Mutta Oiva Tommola virkkoi:

”Mennäänpä tuota toista tietä, minulla ei ole halua vihreälle talolle
päin, noiden juorujen vuoksi, eh-eh.”

Muttinen ja Falk kulkivat Tommolan perästä pitkin kapeaa käytävää ja
pakisivat kuin ainakin pienien, ja suurtenkin, kaupunkien asukkaat.

”Mitä karvamatoa se Bongman nyt häärää?” alkoi Muttinen ihmetellä.
”Holofernes on yhä verstaassa, kertoi hän kerran. Ja nyt hän on tullut
salolta? Hihuu; siksi häntä ei ole näkynytkään kaupungilla viime päivinä,
vaikk’ei hän varmaan olisikaan käynyt meillä, siitä
viimeisestä kahakasta asti, häh, Lassi? Nämä, Oiva ja Poltti, tapasivat
toisensa näet kadulla, ja vaikka sen viimeisen piti olla jo sovittu,
oli syntyä tappelu selvin päin...”

”Sovittu sinun kanssasi”, sanoi Tommola Muttiselle: ”filosofi pyysi
näet minulta niin kauniisti anteeksi”.

”Mutta Bongmanille ei pulakisti anna anteeksi hätäkastetta, tapasivat
toisensa kadulla, ja Bongman uhkasi vääntää Tommolalta leuat joskus
niskan puolelle. Sitten ovat karttaneet toisiaan.”

”Holofernes, Lutilan puntari, mies, jolle annetaan opiskelurahat
salolle! Tuohikenraali!” kiihtyi Oiva Tommola.

Ja sitten Tommola selitti: ”Kauhea juorukello! Kun hän kuuli, miten se
Mesopotamian tyttö oli kiusannut minua, niin sitä tarinaa hän levitteli
pitkin kaupunkia. Pysyisi vain siellä salollaan. Mutta ei, täällä
juoksee pitkin kujia kuin Piiparin pissi...”

”Hihuu”, nauroi Muttinen, ”piiparin ... hihuu...”

”Kaikkiin asioihin tuppaa suuren pujoleukansa”, jatkoi nuori tuomari,
”kukapa ei pelkäisi häntä kuin myrkkyä. Milloin hän vie lehteen
kirjoituksen, jonka poliittisena viisautena on Porin marssi; eihän
sellaista voi painaa, vaarallista! Ja vanhoille opettajille esittää
uusia kielenopetusmetodeja: ruotsi opittaisiin esimerkiksi niin,
että muutamia suomalaisia poikia olisi pantava joksikin aikaa
umpiruotsalaiseen kouluun ja suomalaisten pulpeteille tuotava sijaan
muutamia ruotsalaisia, niin opittaisiin äidinkieli. Ja milloin karkaa
karvarien kimppuun, milloin värjärien, milloin esittää tohtorille
terveysliivit rintatautisia varten, hahaa...”

”Terveysliivit?” Muttinen höristi korviaan.

”Ei ole esittänyt, mutta esittää kai kuin eräs toinen Bongman, että
olisi tehtävä liivit raudasta, niissä olisi sisällä vatsan kohdalla ja
hartioissa terävä piikki. Siten täytyisi keuhkotautisen pitää rintansa
ulkona ja vatsansa ohuena. Kaikkialla hänellä on parantamista
yhteiskunnassamme.”

”Niin, mutta hänen keksintönsähän eivät ole rautaa, vaan tuohta”,
väitti kirjakauppias.

”Kuulkaas, signore”, jatkoi Tommola, ”hän on ollut Aapelimme kimpussa
kuin ’torakka Holttisen hännässä’, kuten täällä sanotaan. Oletteko
kuullut? Hän on täällä Holofernesta odottaessaan hantvärkännyt
tuohesta rojuja. Ja lauhkea Muttinen on ottanut niitä myytäväkseen
kirjakauppaan; se on muka suomalaista teollisuutta ulkomaalaisten
tavarain työntämiseksi markkinoilta. Hyvä sekin, mutta, enpä sanokaan!
Tuollaisia tuohisia keppejä ja kellonperiä, tuohisia sukkanauhoja...!
Kai tuohisia henkseleitäkin. Tuohesta kirjekuoret ja vyöt naisille,
tuohesta korsetitkin uhkasi valmistaa, sanoi kehitelleensä jotakin
meikäläistä tyyliä kansanomaisista tuohiesineistä.”

”No, olihan hänellä joukossa kaunistakin”, puolusteli kirjakauppias.
”Jokin postimerkkikotelo tai kynttilänjalka...”

”Kyljessä Suomen leijona, ja kaikki leimattu sanoilla: Souvenir de
Finland e.”

”No, salli se hänelle!” sanoi Muttinen.

”Niin, niin, mutta eiväthän ne kannata, epäkäytännöllisiä kaikki”,
väitti Tommola. ”Mutta onpa hän niistä saanut löylyäkin. Jokainen sanoo
hänelle: ’Ei tule tuohesta takkia.’ Tai: ’Kuinka jaksaa Holofernes?
Onko se tuohta?’ — Hän on lapsellinen, mutta niitä kiusallisimpia.
Mitä hänellä nyt mahtaa olla mielessä, kun hän siellä salolla kävi?”

”Mitä merkillistä hänellä mahtaakaan olla mielessä?” toisti Muttinen.
”Hänenhän piti etsiä täältä muinaisesineitä, suomalaisen tyylin
huonekaluja. Ei sanonut löytäneensä, näin läheltä kaupunkia muka. Mutta
kauempaa uskoo löytävänsä. Sehän on hullua, tältä seudulta. Mutta
väitäpäs Bongmanille sellaista. Länsi- tai aivan Itä-Suomesta hän ehkä
niitä vielä löytäisi, sitä enemmän, kuta lähemmäksi rajoja menisi.
Mutta täällä niitä ei ole paremmin kuin Rauman ja Aunuksen pitsejäkään,
maan sydämessä...”

”Siis ne sellaiset olisi lainattu muilta kansoilta?” kysyi Lauri Falk.
”Etteikö meillä omaa kulttuuria olisikaan?”

”Ei kylläkään niissä asioissa”, tuumiskeli Muttinen. ”Ja siksi Bongman
koettaa sitä tehdä, ja onhan se niin kaunista.”

”Joutavaa”, ärähti Oiva Tommola; ”käyttää Porin marssia poliittisena
aseena”.

”Katsos, häntäkin ahdistaa tämä aika ankarasti. Hän pelkää maamme
kohtaloa niin, että sulkeutuu johonkin pieneen alaan, Kalevalaan ja
loitsuihin, hm, kuin ei olisi tärkeämpää tekemistä! Hän koettaa
huumautua, tuijottaa itsensä haltiotilaan... Siinä on hyvää... Mutta ei
pitäisi kuitenkaan tukkia ikkunoita maailmaan, josta saisimme henkeä,
virkeyttä, apua taistelussamme. Ja onhan se ymmärrettävää, oh,
suurlakon jälkeen. Voi, miksi sen piti mennä niin! Ei, turkkilainen,
minä lähden Sumatraan!” huudahti lopuksi Aapeli Muttinen.

He olivat tulleet kirjakaupan ovelle, siinä huomautti Muttinen vielä
aamiaisesta Falkia, joka nyt saattoi tuomari Tommolaa Lammervon
asianajotoimistoon ja lähti sitten alakuloisena, kukka rinnassa, omia
teitään.