38.

Astuessaan vihreän talon pimeästä eteisestä saliin Lauri Falk pysähtyi
ja hätkähti: tuossa oli hänen edessään ilmielävänä se sellainen olento,
jonka hän oli laiturilla ajatellut ainoaksi, mikä oli hänentapaistansa
varten luotu: leposohvalla, punaisella varjostimella verhotun lampun
hohteessa, sadepisarain kiiluessa ikkunoissa, — sillä jälleen oli
hiljalleen alkanut sataa —, nainen pitsitetyssä yökauhtanassa, osaksi
paljaana pullistuvin povin, joka oli valkea kuin maito, lantiot
kierteessä, — hän oli kääntänyt yläruumiinsa ja kasvonsa divaanin
selustasta katsoakseen tulijaa, — ja kasvoissa ja silmissä kiivas
hohde, suupielissä ylimielinen ja samalla vetävä ilme.

Mitäpä voi Maissi-rouva nykyään muuta kuin loikoa ja oleskella kotona,
tällaisen skandaalin jälkeen? Viime aikoina oli vanhuudenajatus
hurjistanut mieltä, se oli saanut hänen päänsä suorastaan pyörälle. Hän
oli silloin kävellyt, kaikessa komeudessaan, leveä hattu päässä,
kaduilla, pysähtynyt muotikauppain ikkunoihin, katsellut, ah, ah,
kaikkea stiilista! Ja hän oli vilkunut ympärilleen herroja, ah, ah, hän
niin kaipasi jotakin, hän tahtoi elää! Mutta nyt hänen oli täytynyt
pysyä sisällä. Tänä iltana hän oli ajatellut hiukan askejaankin.
Hänelle kun jäisi konkurssissa oma osuutensa, hän lähtisi Helsinkiin,
perustaisi muotiliikkeen, ellei Konstantin keksisi keinoa, miten päästä
jälleen varoihinsa. Tosin se elämä olisi siellä pääkaupungissa ehkä
vaikeampaa, synkempää kuin täällä. Mutta ei hän nyt jaksanut sitä aina
ajatella! Tuli mieleen myöskin tuo Konstantin, jota hän ei nyt sietänyt
ajatellakaan, tuskin sitten nähdä. Kuinka hän kiertelee, hiipii
huoneissa, hitaasti ja sairaana, puuskuttaen joka toisella askelella
vaivaisen henkäyksen. Ja sairaan sydän hyppää silloin niin, että koko
rinta värisee. Ja kasvot ovat kuin koko maailman jättäneen. Oh, on niin
kauhea sitä ajatella. Maissi-rouvaa iljettää sellainen sairauden
henkäys, se on niin skreepistä.

Ne ajatukset jättäen hän oli nyt lukenut divaanilla vähän aikaa Dumas vanhempaa,
oli odottanut Mimmiä, joka oli Kasinolla tanssimassa. Mutta
sitten tuntui kirja niin kuivalta kuin kaikki muutkin, hän antoi sen
valua viereensä, ja kääntyi mukavampaan asentoon ja katseli sitten
komeaa poveaan, johon hän muisti Lauri Falkin silmien kiintyneen siellä
saarella; niin, muistipa Falkin tarkastelussa linnassakin jotakin
samanlaista kuin tuomari Tommolan siellä. Se ajatus sai hänet
ilkkuvaan riemuun. Ja sitten hän mietti muutaman päivän päästä tulevia
Olavin-juhlia, ilotulitusta, venetsialaista regattaa, ja sitten
kuukauden päästä alkavaa syksyä: haapain lehdet punaiset, kuvaamatonta
loistoa, saatanallista. Koivujen lehdet kuin kultarahat rihmassa. Ah,
ah, ei hänellä ole varoja elää, jos tämä konkurssi tosiaan... Mutta hän
tahtoo elää viimeiseen verenpisaraan asti.

Siinä seisoi Lauri Falk, silmissä omituinen leimahdus, katseli hänen
poveaan ja alastomia nilkkojaan ja jalkoja, joissa oli yökengät. Maissi
antoi sen tapahtua, hän hymyili ja tervehti, ja huomasi Lauri Falkista,
että hän hehkui viiniä, ei, sherryä se oli! Hänessä nousi varsinkin
viimeisten päivien villi päätös, hän oikaisi käsivartensa niin, että
hiha valui kyynärpäähän ja paljasti kyynärvarren. Ja Lauri Falkin
silmiin syttyi läpättävä tuli, hän tarttui ojennettuun käteen, hänen
toinen kätensä kosketti Maissin lämmintä kaulaa. Maissi ei estellyt
muuta kuin hiljaisella naurulla: ”Te olette tokig!” Hän veti Falkia
puoleensa ja kurotti suutaan, antoipa kieltäkin, kallistui suopeasti ja
nauraen selälleen.

He kuulivat ääniä, Könölin seisoi Svean kanssa eteisen ovella. Ukko
haukkoi ilmaa, hänen kasvonsa olivat sinertävän kalvaat. Lauri Falk
pysyi hetken paikallaan, hänessä tuikahti vielä uhmantapaista, ja hän
näki säikähtäen Svean pelästyneet kasvot. Könölin käänsi vaivoin päänsä
ja katsoi Falkiin, hänen silmäkolonsa olivat tummat.

Lauri Falk meni eteiseen, hapuili päällystakkinsa ja hattunsa
naulakosta ja kulki verannalle, pysähtyi siellä ovenpieleen. Jokin ääni
uhkasi hänen sielussaan. Siinä hän seisoi, ei tietänyt mistään mitään,
kuuli vain avoimien ovien kautta salista sananvaihtoa.

”Sehän on bagatellia!” huudahti rouva harmistuneella äänellä.

”Niin, sinusta”, vastasi Könölinin ääni.

”Mutta eihän tässä ole mitään tapahtunut, yksi muisku...”

”Mitään tapahtunut, ei mitään, ei mitään... Näinkö se... En tahtonut
luulla. Mene, mene sinäkin... Mene sinäkin konkurssiin... Varattomaksi
jäät sinäkin. Tiedä se sitten ... nyt juuri, kun tahdoin jotakin muuta
... kotia ... kerrankin ... silloin sinä... Minä petin sinua, kun
sanoin, että sinulle jäisi osuutesi, saadakseni sinulta rauhaa! Sinä
olet ollut mukana tuhlaamassa, sinut tuomitaan osalliseksi, joudut
kerjäämään!”

Maissi-rouva huudahti:

”Vai niin, sittenpä saat sinä pitää huolen minusta. Vetää kuin
ennenkin. Elätä minut ja lapsesi!”

”Svean? Kuka hänestä sitten ennen on huolta pitänyt? Sinäkö? Tiedätkö,
mitä sinä teit? Että sinä voit Svealle...! Ovat kihloissa...”

”Kihloissa? Tuo konstnääri?” huudahti rouva. ”Missä Svea on?”

Ja sitten purkausi Maissin kurkusta, kimeästi:

”Miksi et sanonut sitäkään minulle? Miksi sinä et puhu koskaan? Miksi
sinä et puhu? Et mitään minulle, niinkuin minulla ei olisi päätä. Niin,
niin... Sinä: samanlainen kuin kaikki muut! Kaikki! Niinpä saatte mitä
etsitte. Kaka söker maka!”

Nyt Lauri näki jonkin valkean hahmon kiiruhtavan verannan editse
keittiöstä päin. Laurille tuli kauhu, se oli Svea. Hän lähti Svean
perästä, ensin juosten, sitten tuokioksi pysähtyen, tunnonvaivoissa.
Sitten hän hiipi Svean perästä alas katua, niin hiljaa, ettei Svean
olisi tarvinnut häntä nähdä. Nuori tyttö meni taakseen katsomatta
edelleen, poikkesi sivukadulle, yhä rantaan päin; Lauri Falk kiirehti
tuskissaan askeliaan. Svea kulki yli pienen sillan, saarelle, jonka
takana vanha linna kuumotti väkevän virtansa keskeltä, katosi
pensaskäytävien varjoon ja ilmestyi mustan virran laiturille. Siinä hän
pysähtyi, Lauri Falk juoksi luo, tarttui tytön käsivarteen ja alkoi
sammaltaa:

”Mitä te aiotte?”

Hän irroitti kätensä, mutta asettui kuitenkin Svean ja virran väliin,
niin kauas Sveasta kuin saattoi.

Svea sanoi: ”Menkää.”

”En voi, ennenkuin lähdette tästä”, vastasi Lauri Falk. ”Miksi lienette
täällä, ehkä minun vuokseni, tällaisen: ei maksa vaivaa. Näittehän itse
... niin, se ei tosiaan maksa vaivaa.”

Hän huomasi Svean vasemmassa kädessä jotakin. Siinä oli tosiaan
revolveri! Lauri Falk otti sen hiljaa pois ja aikoi heittää sen
virtaan. Mutta sitten pälkähti jotakin hänen päähänsä, hän nakkasi
Könölinin aseen maalle, kauas jonnekin. Myllylle jäänyt unijuoma
kuvastui mielessä ja se kaunis kolibri-viittakin.

”Te ... Svea ... neiti ... minun tähteni ... oh, sehän olisi
naurettavaa”, huudahti Lauri Falk.

Hän aikoi jälleen pyytää Sveaa menemään, mutta keskeytti. Sitten sanoi
Svea:

”Menkää, ettekö ymmärrä, että minä en nyt voi. Minä menen kyllä.”

Ja Svea lähti horjuen laiturilta. Lauri Falk seurasi, mutta ...
loitolla pysyen. Svea katosi sillan toiselle puolen suuren lehmuksen
varjoon, pysähtyi kuin jotakin miettien, ja sitten hän kiiruhti
takaisin kotiin, jonka portin lähellä alkoi kuulua etsivien
palvelijoiden huutoja ja Maissi-rouvan hermostunut ääni.

Muut menivät sisään, pianisti seisoi puutarhassa, ei kuitenkaan liian
lähellä rakennusta. Hän kuunteli jokaista ääntä talosta. Jos täällä
tapahtuisi jotakin, silloin täytyisi sen tapahtua hänellekin. Satoi
hiljalleen, hän odotti suhisevain vaahterain ja koivujen alla. Ja hän
hymähti:

”Mitään ei tapahtunut.”

Mutta sehän ei mitään merkinnyt, ettei se ollut tapahtunut, sillä
olisihan se voinut, sellainen hän oli. Juuri hän, sama mies, joka oli
inhonnut pikkukaupungin herrojen hulluttelua Muttisen talossa juhlien
jälkeen. Ja Oiva Tommolan pintapuolisuutta.

Talosta ei kuitenkaan enää mitään kuulunut, tulet sammuivat ikkunoista,
ensin keittiöstä, sitten muualta. Ainoastaan Könölinin kamarista kuulsi
himmeä valo yhä. Sade muuttui rankaksi, tuuli vanhoissa puissa
kohinaksi.

Nyt kuului askelia kadulta, vuoroin kapsavia, vuoroin pehmeitä. Ne
lähestyivät porttia. Lauri Falk väistyi puutarhan pimeyteen. Maisteri
Bongman tuli pihalle, kiskoi verannan ovea ja lykkäsi sitten avaimen
siihen. Ja sitten syttyi kynttilä hänen ullakkokamarissaan, ja
stipendiaatti seisoi ikkunassa, kasvot onnellisessa naurussa. Hän
odotti kai Falkia, mutta tällä kertaa ei lauhkea sankarimme noudattanut
hänen toiveitaan. Ei, viimein hän lähti talon puutarhasta. Hän kulki
jälleen sille saarelle, jossa oli Sveasta eronnut. Nyt sai suru hänessä
vallan; että hänen oli täytynyt, täytynyt turmella ehkä onnensa. Eikö
hän ollut pohjaltaan aina vaistomaisesti vastustanutkin onnea, jota
hänelle tarjottiin? Siinä kirkastui hänen päässään jotakin, niin, että
hän aivan pysähtyi. Eräät sävelet, joita hän oli kesän alussa
leikillään ja ajankuluksi sommitellut, Kullervosta.

Tämä teko, siinä ne ajatukset olivat. Hän löysi saarelta revolverin,
tuon, jonka kätkemällä Svea oli ehkä pelastanut isänsä.

”Sen täytyy tapahtua, jos tuolla vihreässä talossa jotakin tapahtuu.
Mutta, mutta ei täällä. Ei tällä seudulla; eikä nyt!”

Tämä seutu oli hänelle rakas, autioissa erämaissa oli jotakin
sellaista, ettei hän voinut muualle koskaan todella kotiutua. Mutta hän
oli ikäänkuin turmellut suurimman ilonsa, ilon luonnon helmassa täällä.
Tuntui kuin hän olisi häväissyt luonnon. Pois, muualle, vieraaseen
maailmaan!

Vuodattaen kyyneliä, joista hän kuitenkin nautti, hän lähti nyt
Muttisen Aapelin talolle, tuntien itsensä arvottomaksi sinnekin, soitti
kelloa ja kielsi Marttaa, joka tuli hänelle avaamaan, herättämästä
kirjakauppiasta. Ja kun kummasteleva emännöitsijä oli poistunut, Falkin
antamatta varustaa itselleen vuodetta, otti pianisti päällystakkinsa,
sammutti lampun, asettui salin sohvalle ja kyyristyi siihen selkä ja
jalat koukussa. Siinä hän tuijotti ikkunain hämärään kuultoon.

Missä oli alkukesän öitten kultainen loiste? Ruudut häämöttivät
vaaleina, koivut rannalla huokasivat silloin tällöin.