9.

Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain
perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat
eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän
syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että Martti saa mennä.
Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa
kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!

Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja
nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta
uhma.

Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen
ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja
talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.

Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli
jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden
kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä
milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.

... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään
jatkoi katkerasti:

— Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei
yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa
pikkutarpeisiin...

                                                  ⸻

Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.
Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta
päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä
tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.

— Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.

Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.

— Selitys on taitanut jo alkaa?

— Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.

Ukko meni tupaan.

Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla
palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti
sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin
työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti
astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:

— Äestitkö sinä sen?

Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän
tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan
ennen kuin Martti vastasi:

— Rääpin niin kuin tällainen rääppii.

Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän
heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.

Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,
mutta ei onnistunut.

Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta
siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.

Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui
edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi
hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:

— Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?

Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.

— Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain
itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.

Hermanni jatkoi lukemistaan.

— Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?

Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan
luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.

Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä
hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:

— Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,
pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.

                                                  ⸻

Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.
Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin
viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.

Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun
kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski
liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,
tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä
olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.

He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista
pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä
vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut
elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän
näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.
Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista
tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin
Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.

Mikä äidin oli tullut?

Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti
havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.

— Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule
kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin
vähäpätöisestä asiasta.

Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?

— Olenko minä sitte todellakin niin huono?

— E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa
asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja
Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...

Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.

— En minä!

Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:

— Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
Amerikkaan halua.

— Sinäkö, lapsiparka?

Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa
eloisuutta.

— Ja ketä sinä ajattelet?

Martti mainitsi.

Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.

— Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?

Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.

— Milläkö?

Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka
silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.

— Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo
perinnöstä lunastaa tähän aikaan.

— Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.

— Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei
tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.

Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä
ponnistaa uskoaan.

— Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.

— Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...

Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta
pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.

Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:

— Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen
ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua
yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä
välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta
ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne
kukin.

Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa
vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä
hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime
tingassa asettuisi vastanakaan.

... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht’äkkiä
mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää
jolla sen irti saisi...

— Ei ikänä! virkahti hän ääneen.

— Hääh? kysyi äiti.

Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.

Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi
vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin
odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt
mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.

Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven
jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.

Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun
tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta
aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä
asiasta äidille puhua koskaan.

— Ei koskaan!

Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi
tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,
tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?

Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.
Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion
lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!

Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut
havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt
vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä
pelkää...? Todellakin...!

Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.

Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat
nyrkkiin:

— En kerjää! En äitiä, en isää!

Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.

Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari
syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle
voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta
vehkeillen.

— Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin
ennenkin.

Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.
Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta
Kaisua, joka sille huuteli:

— Kissu, kissu, kissu.

                                                  ⸻

Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta yhdestä sadasta markasta
.

Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.