VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA

VEERTI.

Kouluaine.

Hänen isävainajansa kulki yleensä nimellä Tipi-Peska. Oli näet kerran
nuoruudessaan anastanut jostakin luvattomasti itselleen kanan. Siitä
saakka hän sai olla tyytyväinen haukkumanimeen, niinkuin entinen
”suurvoro” Lusikka-Paavo, joka lapsena oli pappilan tunkiolta taskuunsa
pistänyt hopeisen teelusikan.

Oli siis ”luonnolliset” syyt, miksi Veertiä lapsena monesti mainittiin
Tipi-Peskan pojaksi. Mutta koska tuo peritty titteli näytti häntä kovin
vähän miellyttävän, niin jättivät helläluontoiset ihmiset jo aikaisin
sen pelkästään irvihampaiden käytettäväksi ja sanoivat Veertiä
Liena-Kaisa Herttaisen pojaksi. Liena-Kaisa Herttainen oli
keltaverinen, pienen-tallukka eukko.

Liena-Kaisa Herttainen nimitti Veertiään vain ”meidän pojaksi”.
Omistussana ”meidän” oli Liena-Kaisan mielessä niiltä ajoilta, jolloin
Tipi-Peska vielä eli, viljeli ruotusotilaana perunamaataan, prameili
pyhäisin komeassa soturinpuvussa ja toivoi sotia isänmaan ja keisarin
kunniaksi.

                                                  ⸻

Aikaisin juttu, minkä Veertistä muistan, polveutuu hänen ensimmäisiltä
housuvuosiltaan. Liena-Kaisa sen jutun osasi parhaiten kertoa, ja vedet
silmissä naurusta hän sen kertoi kulkiessaan kylillä hameet käärittyinä
ja kerjuunyytti kainalossa.

Se juttu oli Veertin möröstä. Ja tällainen se oli:

Kerran pienenä pahaisena jätettiin Veerti heinäntekoaikaan yksin
istumaan pientarelle, aikuisten niittäessä ja haravoidessa. Ihana
siellä oli pienen ressun. Mutta tulipa nyt siihen rauhanhäiritsijä!
Veertin silmät pyöristyivät yht’äkkiä suitsirenkaiksi, ja haivenet
kohosivat pystyyn, ja hän alkoi pientarella kiljua minkä kurkusta ääntä
pääsi:

”Mörkö raapii, mörkö raapii!”

Silloinkos aika hätä Liena-Kaisalle. Nakkasi haravansa ru’olle, alkoi
juosta sen kuin ehti Veertin luo, ajatellen: Ehkäpä käärme on purrut
siellä meidän poikaa!

”Mikä sinulla on?” tiuskii Liena-Kaisa, pudistelee, vanuttelee lasta,
mutta ei vieläkään saa muuta vastausta kuin:

”Mörkö raapii!”

Viimein Liena-Kaisa ja muut hätään rientävät heinäakat löytävät Veertin
pöksyistä sisiliskon, viisaan, kiiltäväselkäisen sisiliskon. No, sehän
se oli se mörkö!

Sellainen oli se juttu Veertin möröstä. Liena-Kaisa nauroi aina sitä
kertoessaan, niin että vedet silmiin nousivat... Hän kertoi asian
kymmenesti kerrallaan ja hoki viisikymmentä kertaa: ”Mörkö raapii,
mörkö raapii!” Se oli hänen elämänsä ihanimpia juttuja, kun poika oli
älynnyt huutaa niin mukavasti: ”Mörkö raapii, mörkö raapii!” vaikk’ei
housuissa ollutkaan muuta kuin viisas, kiiltäväselkäinen sisilisko.

Ja olihan se minustakin aika mukavaa, kun Veertin housuihin oli mennyt
sisilisko ja Veerti oli huutanut: ”Mörkö raapii, mörkö raapii!”

                                                  ⸻

Palatakseni ajassa taaksepäin: ensi kerran muistan nähneeni Veertin
Kukkolanpellon tulipalon aikana. Silloin oli hirveän kiire. Elävästi
muistan vielä, miten savu naapurista nousi yli peltoisten alanteiden ja
miten meiltä kiidätettiin raskaita palohakoja Kukkolanpellolle. Kaikki
siellä paloi, päärakennus kultakelloineen, sormuksineen, kaikkine
kalleuksineen. Vain pari luhtiaittaa jäi törröttämään kolkon pihamaan
reunaan, jossa syreenipensaatkin olivat tulleet pahoin tallatuiksi
tulipalon sekasorrossa. Eräänä päivänä tulipalon jälkeen pääsin
uudestaan katsomaan suitsuavia raunioita ja surullisia mustia
uuninröykkiöitä. — Silloin näin Veertinkin ensi kertaa.

Veertin äiti oli ollut loisena Kukkolanpellossa — kylläkin
onnettomuudekseen, sillä tulipalo vei häneltä kaiken vähän omaisuuden:
vaatteet, sängyn, vartaan leipiä, — kahvipannunkin se nielaisi
punaiseen kitaansa. Pelastui ainoastaan pari suurta pärekoria, jotka
olivat kukkuroillaan kenkärojua: miesten saappaita eri paria, naisten
nauhakkaita ruojuja, kuluneita irvikärkisiä lipokkaita, kalosseja,
kaikki vanhoja. Liena-Kaisan intohimo oli näet kerätä vanhoja kenkiä —
yhtä suuri intohimo kuin kulkea kylillä talosta taloon ja itkeä...

Seisoi siellä palaneen talon aitan luhdissa nyt Liena-Kaisa, heilutti
vartaloaan, pyyhki silmiään kirjavan huivin kolkalla ja itki, surkeita
olojaan kertoen:

”Ei ole syömistä mitään ... ei ole, ei ole, ei ole. Kahvipannukin
paloi, hyvähän se oli vielä. Kahvipannukin paloi, oikein sydänalaa
pahasti panee. Aittakin on niin huono, vesi katon läpi pääsee, voi hyvä
Isä kuitenkin toki... Ihan meidän poikakin paleltuu, kun vesi katosta
läpi pääsee. Ei ole suuhun pistämistä, ei ole, ei ole, ei ole!”

No, kasvattiäitini kävi Liena-Kaisaa ja hänen poikaansa kovin sääliksi
ja hän otti heidät loisiksi kartanoonsa, ”hoviin”. Siellä asui sitten
Liena-Kaisa Veerteineen ja vanhoine kenkärajoineen pirtissä ovensuussa.

                                                  ⸻

Veertistä ja minusta tuli hyvät ystävät.

Veerti oli sellainen liinatukkainen pojan tynkä, pullea kuin
herneenpalko, vaikka olikin ruokittu homeisilla reikäleivillä. Veertin
kädet olivat ruskeat kuin anturanahka, vaikka niitä koetettiinkin
tarkoin piilotella liivihousujen kauluksen alla: sieltä paidan helman
kohdalta eivät ne kädet mielellään kohonneet, ainakaan silloin kun oli
vieraalle lyötävä kättä. Ei, kiskoa niitä Liena-Kaisan piti, ja nykiä
ylös. Ja kun ne viimein oli saatu esiin, niin ne eivät heti lentäneet
vieraan kämmenelle, vaan suuhun ne lensivät. Oli ensin mietittävä tätä
pulmallista asiaa.

Veertin silmät olivat sellaiset harmaat, hellät ja — itsepäiset kuin
juutas!

Olin kolme kuukautta Veertiä vanhempi. Olin tottunut aina siihen
saakka, kun Veertiin tutustuin, elämään yksinäni, omine tuumineni,
ilman lapsiseuraa. Yksinäni rakentelin metsän kallioille kivikirkkoja,
joihin kokosin turilaita ja sittiäisiä vangiksi. Yksinäni oli minun
pitänyt taistella pahimpia vainolaisiani, kylän sikalaumaa vastaan,
joka tunkeusi alueelleni kirkkoja kumoon tonkimaan. Yksin rakentelin
sanajaloista indiaanimajoja lepikkoon; yksin toimitin viimeiset
kunnianosoitukset hiirille, jotka olin nakilla pyydystänyt, kahden pennin
tapporahasta, ja sitten suuressa niittyrapakossa ne hukuttanut.
Eikä Veerti ollut vielä lukkarina, vaan palvelustytöt, kun hautasin
sitten hiiret pellonpientarelle suuren koivun juureen ja pystytin
haudalle koreat ristit.

                                                  ⸻

Minulla oli iso puuhevonen, jonka punainen satula oli kultanauhalla
reunustettu ja jalustimet oikeasta raudasta. Minulla oli takki, jonka
helmat olivat kauniiksi rimpsuiksi pyälletyt ja sinisellä veralla
reunustetut!

Veerti hän ratsasteli kepillä, ja hänen liivihousuissaan oli alati
reikiä, vaikka Liena-Kaisa koetti niitä parhaansa mukaan parsia
ehjiksi, ommellen niihin kirjavia tilkkuja toisen toisensa päälle ja
viereen.

Mutta pianpa osoitti minulle onni, ettei Veertiä saanut noin tuostaan
housumitalla mitata.

Olin kovasti kunnian-ahne. Kesävieraat, joita talo suviseen aikaan
kuhisi, opettivat minulle ulkoa lastenlorut, Onnimannit Lassit, Myllärin,
Matti-papin saarnat y.m. Näitä taitojani tuli minun tavan takaa
näyttää yleisölle, kotiyleisölle.

Mutta enpä tietysti suurin surminkaan olisi aivan näkyvissä ryhtynyt
skandeeraamaan:

”Aadolf ristitty on mies,
paitaressu ois sopivampaa!”

En, sillä olisihan kenties väitetty, että minä olin juuri se ressu,
josta runossa kerroin. Valitsin siis esiintymispaikakseni, ruokasalissa
nimittäin, jossa ”julkisuuteen astumiseni” yleensä tapahtui, keittiön
oven vieressä olevan nurkan. Sinne oli suuren pöydän levyt kallistettu
vinoon kuin jonkinlaiseksi katoksi, jonka alla tai takana oli selkeällä
päivälläkin hämärä. Siellä hämyssä lausuin sitten rohkeasti runoja,
kuuntelijain istuessa ruokasalissa kahvipöydän ympärillä. Olin siellä
piilossa niinkuin jäniksen poika pajupensaassa.

Ruumiinvoimiltani olin niin heikko, etten jaksanut edes kiskoa saapasta
kasvattiveljeni, verevän nuoren luutnantin jalasta.

Sattuipa silloin kesäaikaan, että Veerti, joka siihen asti oli elellyt
omilla ”metsästysmaillaan” aivan yksinään, pisti kätensä mankelin
rulliin ja litisti pari sormeaan hyvin pahasti. Toinen kasvattiveli,
joka luki lääketiedettä yliopistossa, ryhtyi nyt parantelemaan Veertin
musertuneita sormia, ja lääkitsemisen aikana Veerti ”osoitti” sellaista
kylmäveristä miehuutta, ettei kertaakaan kirkaissut, vaikka kynsien
poiskiskominen ja puhdistus mahtoi koskea hirveästi. Minun arvoni aleni
arveluttavasti, kun uuden tulokkaan tähti näin yht’äkkiä ja odottamatta
kohosi.

Ihmekö siis, että kesävieraat keksivät ryhtyä ärsyttämään minua ja
Veertiä kilpailuun. Runoja ja loruja ei Veerti tosin huolinut
harrastaa, niissä pysyin kuin pysyinkin yksinvaltiaana, mutta hän
rupesi yhä enemmän ja enemmän vaatimaan minua ruumiilliseen taisteluun.
Kesävieraat häntä yllyttivät, ja minulle he nauroivat, kun en alussa
näyttänyt edes oireitakaan tappeluhaluun. Viimein saivat he minut
kuitenkin yrittämään.

Monta kertaa juosta tömistimme Veertin kanssa kilpaa pitkin
hiekkakäytävää, vieras-ovelta portille ja taas takaisin. Tukkamme
tuulessa liehui, posket pullistuivat, rinta jyskyi, ja varpaat iskivät
tulta kivissä. Voittaja sai palkintona karamellin, nisua tai
vaskipatruunan, jollaisia me voimme sovittaa, muuten vain, ”kepin
nenään”.

Voitettu oli aina kylläkin nimellisesti voitettu, mutta ei lannistettu:
hän katseli voittajaa syrjäsilmällä, puri hammasta, ja pieninkin
yllytys sai hänet yrittämään uudelleen.

Heitettiinpä kilpaa häränpyllyjä ja lehmänpyllyjä, heitettiin niin,
että niskat olivat mennä nurin! Vedettiin kynsihakkia ja sormikoukkua;
toisenkin kerran sai Veerti kuulla, ettei hän ollut leikannut kynsiään
kymmeneen vuoteen! Kiskottiin kapulaa ja kissanhäntää, heitettiin
painia... Ja, oi, lopuksi tartuttiin toistemme tukkaan, ja yhtenä
puuskuttavana ja potkivana neljän koiven ja käden keränä me nyt
pyörimme pitkin tanhuan tuuheita ruohokenttiä. Se oli koko riivattua,
se tukkanuotanveto: se pani korvat soimaan kuin pyypillit ja silmät
raivosta puolisokeiksi. Kesäherrat, hulivilit, nauroivat; eivätkä he
luopuneet ilveistään koskaan, ennenkuin kasvattiäitini juoksi
pelästyneenä tappelevain väliin ja erotti meidät. Sitten pistivät
kesäherrat taistelleiden kouraan kummallekin kiiltävän suutarinmarkan.

Kerran menin tapani mukaan pirttiin, jossa Veerti äitinsä kanssa asui.
Oli ilta ja niin myöhä, että rengit olivat palanneet viemästä hevosia
hakaan. Veerti makasi perälavitsalla, vatsallaan, sääret ristissä ja
naama käsivarsien varassa. Makasi päivän uuvuttama mies, ja nenä
tuhisi. Tietysti rengit halusivat nähdä ”hispanjalaista kukkosotaa”.
Alkavatpa he minua kohta yllyttää:

”Mene, vedä Tipi-Peskan poika lattialle!”

Epäilytti minua vähän: tuntui raukkamaiselta hätyyttää nukkuvaa
vihamiestä! Mutta Janne-renki, joka oli saanut osakseen rajattoman
ihailuni laivantekijänä, kuiskutteli minulle:

”Mene, vedä Tipi-Peskan poika penkiltä! Saat uuden laivan! Ka, teen
oikein neljämastoisen!”

Se naula veti. Huvin hiljaa Veertin luo, ja karjaisten hänen korvaansa:
”Tipi-Peskan poika, hei!” iskin kynsilläni Veertin tuuheaan tukkaan, ja
kolisten putosi Veerti permannolle.

Aluksi hän ei ymmärtänyt koko yllätystä, mutta pian renkien nauru hänet
herätti tajuntaan. Itkien hän kavahti ylös ja tarrasi täysin voimin
hiuksiini. Siinä pyörittiin, muksittiin toisiamme lattiapalkkeihin.

Sillä kertaa minä sain Veertiltä aika löylyn, mutta neljämastoisesta
laivasta en lastuakaan!

                                                  ⸻

Vihamiehet olimme kauan Veertin kanssa. Viimein huomasimme, että
muuthan ne meidän kiistastamme ilon saivat! Silloin sovimme,
verivihollisista tuli ystävät!

Meistä tuli talon kaksi pienoista pirua, kaksi salaliittolaista, sissiä
ilman vertaa.

Aluksi uskottiin yhteiseksi kaikki omaisuus: kirkkoni,
kaarnalaivastoni, joka käsitti kaksikymmentä ”kaleeria” ja saman
määrän ”torpedoja”; Veertin saviläjä, josta yhdessä voisimme tehdä
tulitikkulaatikolla valettuja pikku tiiliä; sitten Veertin
”hurrittaja”, nuoraan pistetty iso nappi, joka hurisi, kun sitä ilmassa
pyöritti; ja kaikki muu. Ja vähitellen otettiin harkittavaksi useita
raskaita kysymyksiä.

Minne hilkutille metsässä rakentaa sellainen uuni, että siinä voisi
polttaa oikeaa tulta? Savu ei saisi näkyä kartanolle, sillä meitä on
kielletty tulitikkujen kanssa metsässä kulkemasta?

Miten hilkutilla saada nurin iso honganjuurikka, joka oli asetettu
rajapyykiksi isolle aholle? Sehän pitäisi välttämättömästi saada nurin,
olisi niin hilkutin komeaa nähdä sen pöyhkeän juurikkaan pyllyilevän
maahan.

Mistä hilkutilla kiertää kellarin katolle laskemaan mäkeä, nimittäin
päästä sinne niin salaa, ettei kukaan näkisi? Meille oli sanottu,
ettemme saisi hangata housujamme kellarin katosta mäkeä laskemalla.
Kitsaita ne nyt ovat näistä housuista!

Ken muistaisi ne sadat kerrat, jolloin kuhistiin hernehalmeissa,
sotkettiin hernemaa ja syötiin vatsamme turpeiksi kiellettyä hedelmää!
Ken näki meidän ojaa pitkin ryömivän puutarhaan ”tikkeri”-pensaisiin,
joiden oksat riippuivat raskaina punaisista ja valkeista marjoista. Ja
jos meitä epäiltiin rikoksista, niin eipä kuulunut tunnustaminen
periaatteisiimme, ehei! Kun liiterissä oli uusista rilloista kierretty
pyörät irti, ”tykin pyöriksi”, niin ei niitä ollut kukaan irti
kiertänyt!... Jos jokin talouskalu katosi, heti huudettiin:

”Missä pojat!”

Mutta pojat tiesivät silloin olla visusti piilossaan.

”Niillä on sellainen hyppystyyttö!” tuskaili usein kasvattiäitini.
”Hyppystyyttö” oli hänen lempisanojaan ja merkitsi kai jonkinlaista
syyhyä pienten poikanaskalien kämmenissä.

Usein uhkasi meitä molempia hirveä selkäsauna. Ellei silloin yhdessä
ennätetty juosta metsään pakoon, kunnes viha kotona oli lauhtunut, niin
silloin piti kummankin pelastautua vitsasta omilla keinoillaan. Minun
tavallisin keinoni oli se, että olin menevinäni pyörryksiin. Se
auttoikin aina, paitsi kerran, jolloin olin purrut Kyökki-Marian
käsivarteen haavan. — Veertin kurittaminen, niin, se alkoi kylläkin
pian käydä tuiki mahdottomaksi. Hän oli niin mainio potkimaan.
Liena-Kaisa ei yksinään mahtanut ”meidän pojalle” mitään, hänen täytyi
huutaa avukseen kaikki talon loisakat. Yhdessä ajettiin silloin otus
kiinni, yhdessä hänet kaadettiin permannolle mahalleen, yhdessä
avattiin häneltä housut, yksi akka piti Veertiä jalasta, toinen
toisesta, yksi vangitsi oikeaa kättä, toinen vasenta. Liena-Kaisa oli
äitinä itseoikeutettu patukkaa heiluttamaan, ja Veerti poikana
potkimaan ja kirkumaan ja noitumaan niin, että tuvan katto tärisi.

                                                  ⸻

Monetpa kengänanturat oli länttään astuttu, monetpa housunpakarat
reikiin kulutettu. Iso poika oli Veerti jo, lihava ja pulloposkinen
homeisista leivistä. Minäpä olin yhä laiha rihvelikinttu ja pelkäsin
kovasti kalanmaksaöljyä.

Yht’aikaa seikkailujemme kanssa olin tutustunut aapisen ylpeästi
kiekahtelevaan kotilintuun, mutta Veerti puolestaan kammoi koko
sivistyspuuhia. Vain voivotteluilla, tukkapöllyillä ja loiseukkojen
suosiollisella patukka-avulla sai Liena-Kaisa ajetuksi hänen päähänsä
nuo ihmeelliset: ”Aurinko, Babiaani, Gaselli, Dromedaari” ynnä muut
vanhassa aapisessa luetellut maailman perusihmeet. Niin,
Veerti-ystäväni aapiskukko muni vain tukkapöllyjä!

Sitten minulle ilmoitettiin, että minun oli mentävä kouluun. Siihen
olin valmis; vain yksi seikka minua suretti: Veertin kouluttamisesta ei
puhuttu sanaakaan...

Veerti parka: hyvä, että emo hänet kotonakin elättää jaksoi. Monta
kuontaloa saikin rihmaksi kehrätä, ennenkuin olivat ansaitut pojan
leipäköntät!

Voin kuvitella Veertin mielessäni, muistan hänet tarkoin sillä
hetkellä, kun keltahäkkiset turunrattaat minua pihaportilta maantielle
ja kouluun veivät. Hän seisoi portin pylvästä vasten ... alakuloisena,
pää kallellaan ... rikkonaiset nauhakengät jalassa ja — minun vanha
takkini yllään.

Miehen pää painui rintaa vasten, harmaissa silmissä oli suruinen,
miettivä ilme...

Silmiini tulivat vedet, mutta sellainenhan olen: nauroin suruani
peittääkseni, kun notkuvilta rattailta hänelle hyvästiksi hattuani
huiskautin.

                                                  ⸻

Syksy kului, ja lumi taivaasta laskeutui yli pikkukaupungin. Se koulu
oli vasta kansakoulua, lukeminen ei vielä aivan tärkeää. Me lapset
temmelsimme iltapimeään saakka ulkona hangessa. Ja ulkoisen pimeän
vallitessa jyrysimme sisällä suuressa luokkasalissa, jota leveälieriset
kattolamput valaisivat, — jyrysimme ja telmimme opettajan lasten
kanssa, — minä asuin kansakoulunopettajan luona. Useinpa kaatui
huojuva karttajalka, useinpa paukahtaen ja rymisten puhkesi pulpetin
kansi. Silloinkos hiljainen, leppeä isäntä avasi sinisen kamarinsa
oven, seisoi suuttuneena kynnyksellä ja polki lihavaa jalkaansa.
Vaikeni melske hetkeksi silloin, selvitettiin synnit ja otettiin
nöyrinä synninpäästö...

Mutta iltayöstä, kun vuoteellani loioin, en saanutkaan aina heti unta:
ajatus kiiti kauas maalle, missä öisessä kuutamossa koti uinui
hiljaisena ja rauhallisena. Taloa piirittäväin mäntyjen oksat olivat
ihanat lumesta, joka niitä painoi alhaalle, raskaana ja pehmeänä kuin
joulukuusen pumpuli ... kiteet aivan sinisinä ja sähköisinä kuutamossa
kiiluivat. Mitähän ne kotonakin tänä iltana lienevät hommailleet?
Keittiössä, himmeän lampun alla, Hilma on kai hyräillyt ja kartannut
villoja, Selma hieronut viluista selkäänsä takan kuumaan kylkeen...
Kasvattiäiti rakas on istunut kamarissaan suuressa nojatuolissa, lamppu
on palanut ... sitä vihreää amppelia ei sytytetä muulloin kuin
vieraiden tullessa. Talvinen tuuli on ulkona hiljaa viheltänyt,
lämpömittari ikkunassa omituisen yksitoikkoisesti, ikäänkuin
laulamalla, rämissyt yhä vain, surunvoittoisesti. Metsän laidassa ovat
lumiset puut kimaltaneet talvisessa, äänettömässä kuutamossa.

Pirtin puolella ovisopessa on istunut Liena-Kaisa, kitupiikki on
savunnut ... ja Liena-Kaisa on sen kitkerässä savussa paikannut Veertin
takkia. Ja Veerti: niin, Veerti, mitähän se on tehnyt? Lukenutkohan
on ... vai mitä ihmettä se on tehnyt, se Veerti! — Veerti!

Ikävöiden vaivuin uneen, sielussani kodin kuutamoinen talviyö.

                                                  ⸻

Kun lauantaiehtoona kotiin saavuin, niin tuli roihusi keittiön takassa,
sen ääressä asetettiin poika pöydän kulmalle istumaan, riisuttiin
kengät jalasta ja jalkapohjat tulenhehkussa lämmitettiin. Kyseltiin
kuulumisia puolelta ja toiselta; juteltiin, naureskeltiin. Ja
Veertikin, Veerti juosta pinkaisi sieltä pirtin puolelta luokseni:
avosuin ja silmät suurina hän kuunteli, kun kerroin, miten kouluni
pihalla uljaita linnoja rakennetaan...

Veerti tarinoi metsän yksijalkaisesta menninkäisestä, jolla on
hirmuisen isot korvat ... kuin karvaiset kintaat. Sen oli torppari
Tirkkonen nähnyt puiden välissä, silloin kun sai sen suuren
ryssänjäniksen lankaan.

Pyhänä en saanut kotona juoksennella ”kirkkoaikaan”. Silloin luin
läksyjäni. Ainoastaan katkismusta en viitsinyt lukea, ajattelin aina:
ennättäähän sen vielä huomisaamunakin. Mutta huomisaamuna — en sitä
edes lukaissut.

Veertiäkin piinattiin ”kirkkoaikaan”: piplianhistorian ääressä. Aukaisi
Veerti kirjaa vähän, katsoi sisään: tapernaakkelihan siihen kohtaan oli
painettu. Veerti kai aprikoi, minkälainen se tapernaakkeli oikeastaan
oli, tuumi, raapaisi päätänsä... Näki kissan hyrräävän pankolla,
meni kissan luo, silitteli vähän, kissa köyristi selkäänsä, Veerti
kiskaisi litteäsilmäistä petoa hännästä. Silloin juoksi Liena-Kaisa
virsikirjansa luota kissan avuksi, voivotteli, nyhtäisi Veertiä
käsipuolesta, nipisti korvasta, pyöritti niska-untuvista, kyyditsi
jäisen ikkunan pieleen ... lukemaan.

Iltapäivillä hiihtelimme pimentyvillä järvenselillä, joita jylhät,
mäyräin asumat kalliot ympäröivät.

                                                  ⸻

Kului pari vuotta, ja minä olin tullut lyseoon. Se oli paimenkuningas
Kyyroksen, pyhän Yrjänän, lohikäärmeiden ja Troian sankarien aikaa.
Rakensin pahvilaatikoista uljaita, hopeakattoisia linnoja ja leikkelin
paperista sadoittain turkkilaisia linnan muureille.

Kaivoimmepa kerran Veertin kanssa talvisena lauantaina sinne
maalaiskodin kanahäkkiin ison labyrinttilinnan; mahallamme maaten ja
potkimalla teimme hankeen pyöreitä käytäviä, kuin myyränreikiä.
Käytäväin solmuissa oli keskellä kinosta sali, jonka seiniä koristivat
kirjavat kuvat, ja kuvien edessä paloivat pienet kynttilät. Permannolla
oli monta kupoa olkia.

Ihania hetkiä siellä lumen alla Veertin kanssa vietimme, vesipisarain
katosta tippuessa. Kun jälleen maanantaina läksin kouluun, niin
lähtiessäni nimitin linnaan erityisen voudin, joka siitä huolta pitäisi
viikon ajalla. Veertihän se vouti oli, ja hyvin hän linnan hoiti: joka
päivä lapioi tien auki pääportille; monesti päivässä pujahti myyränä
monet sokkelot lävitse.

                                                  ⸻

Tämän jälkeen muutti, en tiedä miksi, Liena-Kaisa meiltä pois ja vei
Veertin mukanaan Tilajoen torppaan. Siellä kaislaisen lahden perukassa
he sitten asuivat.

Veerti oli jo niin iso poika, että vallan mainiosti kykeni
harjoittamaan köyhän surullisia ammatteja: kierteli talvisin haarapussi
kainalossa kylillä pyytämässä ”vähän särpimen apua”; mutta kesällä oli
kerättävä luita ihmisten kesannoilta: lähtihän niistäkin leipää.

Mutta eipä hän kauan kerrallaan viitsinyt tallustella
auringonpaahteista, pölisevää peltoa. Pian hän nakkasi kivirauniolle
luukopan ja juoksi rannoille ja puroille seiluuttamaan laivoja toisten
lasten kanssa. Kun Veerti palasi kotitorpalleen, niin äiti kysymään:

”Missä luukori?”

Äiti porusi ja pauhasi... Oi, eipä sentään hennonut olla lohkaisematta
nälkäiselle pojalleen aimo könttää kuivasta reikäleivästä.

Kesällä olin vapaa, ja kun ei ollut talossa veikkoa vehkeisiin, niin
lippasin usein Tilajoen mökille Veertin luokse. Turhaan Liena-Kaisa
koetteli estää ”meidän poikaa” lähtemästä mukaani laiskoittelemaan
aurinkoisille mansikka-ahoille, kaislarannoille ja myllypuroille...

Sopipa yhdessä elää, kierrellä, katsella ... istutella punaisia
orjanruusunvesoja leikkitarhoihimme...

                                                  ⸻

Seppälän, naapuritalon, kujan suussa oli isoja savihautoja, joita
auringonpaiste kiehutteli ja kuivaili. Näiden lamparoiden omistamisesta
kilpailivat kanssamme ”Tornion herrat”, röhisevä sikalauma. Aina ne
siat tunkeilivat siihen lämpöiseen rapakkoon tonkimaan ja kyljellään
köllöttämään, mutakylpyjä ottamaan, ja me tahdoimme uittaa siinä
laivoja!

Pari päivää vuolimme vankkoja jännepyssyjä, kolmantena tahkosimme
kärkiä nuoliin ja neljäntenä olimme valmiit villisianjahtiin! Kasvot
mustikoilla ja viinimarjoilla kirjaviksi maalattuina ja hiuksissa
kauneimman kanan pyrstösulat hiipivät Suuri Käärme ja Unkas Seppälän
kujan suuta kohti. Pyssyt olivat vireessä, kun nelinkontin ryömittiin
ison kivimöykyn taakse, jonka lähellä siat lepäilivät rapakossa.
Ammuttiin nuoli, — ylitse se lensi. Ammuttiin toinen, rapakkoon se
lensi. Kolmas laskettiin: sattui suoraan isoimman sian lihavaan
selkään. Kauheasti vinkaisi sika, kavahti pystyyn, ja uusia nuolia
tuiskahti sateena sikalaumaan. Röhinää, hyvin syvää ja juhlallista
röhinää. Harjat pystyssä koko kylpevä joukko juoksentelee pitkin kujaa.
Mepä pojat nostettiin sotakarjunta ja hyökättiin aseinemme esiin.
Ammuttiin: jokaisen possun niskassa tökötti jo päreinen ”piili”. Ympäri
metsiä, ahoja laukattiin nyt sikoja ajaen, niin että vinkui. Kun nuolet
loppuivat, temmattiin ammutut nuolet irti pakenijain niskasta ja
ammuttiin ne uudelleen. Se oli oikeaa Assurin metsästystä! Mutta
kylläpä varottiin, etteivät siat saaneet nuolet selässä kotiinsa
juosta! Se olisi ennustanut meille tutkintoa, tunnustuksia ja
selkäsaunaa.

Kun jahdista väsyneinä ja voitokkaina palattiin kotiin, juoksin oitis
ruokakonttoriin voileipää tekemään. Mutta Veerti jäi arkana ja nöyränä
seisomaan keittiön ovinurkkaan ... odottamaan muruja, jotka rikkaan
pöydältä kylläkin pian putosivat.

                                                  ⸻

Sitten Veerti pääsi kuitenkin kansakouluun!

En voi kuvailla iloani!

Koko edellisen suven olin nähnyt hänet niin totisena ja miettivänä. Ja
usein oli ystäväni haastanut minulle: ”Kun pääsisin kansakouluun!”

Ja nyt olivat hyvät ihmiset toimittaneet hänet kansakouluun.

Muistan, miten Veerti talvella istui kuskipenkillä Selman rinnalla, kun
minua maanantaiaamuna vietiin kouluun. Paikattu talvipalttoo oli
hänellä yllään ja punainen kaulahuivi käärittynä monin kerroin
korville. Siinä hän istui ... kyssäniskoin ... posket ja nenänpää
paistoivat punaisina pakkastähtien kalvetessa.

Mutta Liena-Kaisa se hääräsi ja haastoi, kymmenesti kääräisi hameensa
helmat juostakseen kaupungin ja Tilajoen väliä.

”Eiköhän tuo meidän poika jo siellä koulussa nälkään kuole!” hän
haastoi kylillä. ”Kauankos sille yksi leipä riittää, kun ei
särvintäkään ole. Kun saisi vähän särvintä, ettei se poika ihan nälkään
kuolisi.”

Ensimmäisen kouluvuoden loputtua Veerti sai koulusta palkinnon,
kymmenen markan palkinnon.

Liena-Kaisa haastoi:

”Mitäs tuosta, senkös tuosta, viikonkos tuolla! Mitäs tuosta, kauankos
tuolla, senkös tuolla.”

Liena-Kaisa osti sillä kymmenmarkkasella välttämättömintä:

”Ei ole särvintä, ei ole, ei ole, ei ole. Oikein sydänalasta pahasti
panee.”

                                                  ⸻

Kun Veerti oli ollut ensimmäisen koulussa, heräsivät hänessä
suvella suuret tuumat.

Hänellä oli eno, sellainen laiha ja pitkä, harvasanainen kaima
Ferdinand, joka kesällä pyydysteli kaloja ja talvella myrkytteli
kettuja. Tämä kaima se Veertin päähän ajoi suuret tuumat.

”Kunhan tämän kansakoulun jaksaisi käydä läpi, niin ottaisi velan ja
menisi seminaariin!” tuumi Veerti minulle, ollessaan meillä
kesärenkinä.

                                                  ⸻

Mutta muu väki sen kesän aikana panetteli Veertiä kovasti: ”Ei suinkaan
hänelle se suuri tuuma lie mennyt päähän?”

Rengit panettelivat Veertiä:

”Ei se tee muuta kuin syö ja makaa. Niin sitä koulussa herroja ja
laiskureita värkätään...”

Vanha, puolisokea Samuli kapsahti sängystään lojumasta ja alkoi:

”Niin sitä koulussa laiskureita värkätään! Ei tahdo aamusella saada
ylös pelillä millään! Kun nykäisee olkapäähän, niin se vain möyryää.
Kun on nostanut istualleen, niin vetää loimen korvilleen ja nukkuu
uudestaan! Jaa, jaa!”

”No ihmekös tuo on, jos Veertiä nukuttaa”, sanoin Samulille. ”Monesti
saa Veerti koko yön rämpiä sateessa lehmiä kotiin hakemassa!”

Karjakko kuuli lehmistä puhuttavan ja kivahti hänkin:

”Hehee: hyvästi se sitten lehmiä paimentaa! Paksulla kepillä pieksää,
kellot vain kalisevat, kun karja korpea ravaa! Ja menepäs siitä sitä
torumaan, niin huulet törröllään vastaan ärjäisee! Ai ai, jos rouva
tietäisi, miten Veerti sitä hevostakin, Hippoa ... he-hee!”

Ja koko väki yltyi porisemaan, miten Veerti oli lyönyt Hippoa
korennolla!

Minun tuli paha olla... Kaikki pelkkää valhetta ... kateutta. Lähdin
pirtistä pois.

                                                  ⸻

Sunnuntaisin suvella olimme yksissä: kuljeksimme metsissä tai makasimme
auringonpaisteessa, tarinoimme, salaa piippuja imien. Mutta kun tulimme
kotiin, niin Liena-Kaisa Veertille päivittelemään:

”No missä se nyt koko Jumalan pyhän taas...? Voi hyvä Isä toki
kuitenkin tuota poikaa, kaikki lapikkaansakin kuleksiessaan kuluttaa.
Eikö kesäkuumalla jaksaisi paljain jaloinkin juosta! Ja ei niin paljon
kuin piplan ottaisi käteensä kirkkoaikaan, ihan sydänalasta pahasti
panee. Voi, voi, voi sitä poikaa!”

Veertistä oli tämä päivitteleminen kiusallista, hän murjotteli, viskeli
olkapäitään, tiuskaisi ja matki Liena-Kaisaa: ”Voi voi voi sitä
poikaa!”

Veerti lähti ulos ja paiskasi oven kiinni, niin että pamahti.

Silloin Liena-Kaisa poloinen:

”Voi, Herra siunaa kuitenkin. On sitä koettanut kasvattaa, vaan
sellainen ruoja siitä tuli kuitenkin ... että oikein sydänalasta
pahasti panee! Voi, voi, voi!”

Seuraavana ei Veerti enää päässytkään kouluun. Ei enää kukaan
hommannut... Kai se jo riitti, muka. Kotiin hän jäi, makailemaan: ei
ollut talvella renkipojalle talossa paljon töitä... Laski mäkeä.

Hankiaisten aikaan laski suksilla kurkkunsa puhki aidanseipääseen mäen
alla. Veri vuoti. Pääsi henkihieverissä kotiin. Alkoi äiti aluksi
Veertiä torua mäenlaskusta, mutta selälleen oli lentää, kun yht’äkkiä
näki Veertin verisen kurkun. Toraten ja itkien juosta luuhotteli
Liena-Kaisa kylillä hakemassa ”karpuulia” ja riikapalsamia.

Niillä voiteilla sitten pojan kurkkua voideltiin.

                                                  ⸻

Meni taas kultainen vuosi. — Silloin sain tietää, että minun
seuraavasta syksystä alkaen oli siirryttävä toiseen kaupunkiin koulua
jatkamaan. Kasvattajaäitini oli vanha, harmaahiuksinen jo, eipä hän
yksin enää jaksanut tilaa hoitaa. Tuli ostaja: mitä puuttui!

Uuteen maailmaan, outoon maailmaan päästä: mikä onni minulle! Iäti on
ihanin onneni käydä yhä oudompia oloja kohti.

Palvelijoihin vaikutti omituisesti tieto, että tilan entinen omistaja
muuttaa syksyllä pois. Vanha, puolisokea Samuli, joka meillä oli ollut
toistakymmentä vuotta, tuli sanattomaksi ... ja suoritti tehtävänsä
melkein tuskallisen tarkalla huolella.

Tilajoen Liena-Kaisa Herttainen itki usein hovin keittiössä, itki
jäähyväiskyynelensä jo kauan ennen jäähyväispäivää.

                                                  ⸻

Se jäähyväispäivä oli syksyllä.

Puut alkavat kellastua, ja kukkaset lavoissaan pihalla ovat kuihtuneet.

Iloisena kuljin antamassa kättä talon palvelijoille. Vanha Samuli,
Janne ja Mari-piika puristivat kättäni, katsoivat minuun kummallisen
kalsein, kiillottomin silmin...

Liena-Kaisan tapasin harmaan saunan kulmalla. Hänen silmänsä olivat
vuolaat kuin kevätpurot.

Veertiä ei ollut näkynyt koko päivänä!

Mutta juuri kun minun piti lähteä, hän ilmaantui keittiöön ja pyysi
päästä kuskiksi kaupunkiin ajettaessa.

                                                  ⸻

Veerti kuskaa, minä istun hänen vieressään.

Hän on alakuloinen istuessaan siinä ohjakset kädessä. Muistin
lapsuudenkotini sen ihanimpana aikana, juhannuksena, kun koivut olivat
vihreät ja tanhuan tiheä ruoho lemusi ja ylhäinen, lempeä tuuli suhisi
suurissa hongissa.

”Tunnen tien ja veräjän. Muistan pihan ja tuvan. Kaikki on siellä
minulle niin perin tuttua. — Näitä portaita usein astuin, tämän oven
usein avasin. — Kotini minä tunnen kyllä.”

Nämä pienenä luetetut sanat johtuivat mieleeni. Laulaa yritin, laulu
vaikeni.

Haastelin Veertille tulevista tuumistani. Ainoa, millä hän vastasi, oli
hiljainen, alakuloinen myhähdys.

                                                  ⸻

”No — ne sinun seminaarihommasi?”

”Taisivat ne iäksi jäädä... Milläpäs se köyhä”, vastasi Veerti hiljaa,
surullisesti. Rintaani koski kipeästi.

                                                  ⸻

Oltiin kaupungissa. Sieltä minun piti seuraavana aamuna matkustaa
laivassa uusille olinpaikoille.

Tutun perheen joukossa olin... Puuhasivat matkatavarain kimpussa,
puhelivat, nauroivat.

Minun oli vaikea olla. Tuntui vieraalta ja vastenmieliseltä tämä tuttu
joukko.

En osannut nauraa. En puhellut. Outo tuska minua kalvoi.

Yht’äkkiä tultiin ilmoittamaan, että Veerti oli nyt lähdössä takaisin
maalle, tahtoi minua hyvästellä.

Säpsähdin. Jokin äänetön, sanaton viilsi sydäntäni.

Menin ulos. Siellä oli jo pimeä, syksyn helmassa suhisi talon puisto.
Valo lankesi ikkunasta ulos: valovirrassa näin alhaalla portaiden
edessä kunnon ystäväni.

Menin alas hänen luokseen. Siinä hän seisoi edessäni rikkinäisine
nuttuineen, vanha huopahattu syvään otsalle painettuna. Pää oli
painunut vasten rintaa. Harmaat, alakuloiset silmät katsoivat minuun
tutkien; niiden katse tuotti tuskaa.

Oli kuin sydäntä olisi rinnastani riistetty, koko lapsuusajan
ystävyyttä koetettu hävittää.

”No nytkö sinun jo pitää lähteä?” kysyin, koettaen hillitä vapisevaa
ääntäni.

”Pitäähän sitä ... tulee yö... Talvisalolla on pimeää!” vastasi Veerti
hiljalleen ja jäi tuijottamaan eteensä.

”No niin! Hyvästi sitten, hyvä veli!”

Kovensin ääntäni, mutta en voinut estää sitä vapisemasta. Ojensin
käteni. Hän siihen verkalleen tarttui.

”Veerti, kiitoksia paljon! — Älä unohda minua, Veerti!”

Sanat hukkuivat nuoren tunteen hyrskyyn. Syleillen toisiamme
hyvästelimme.

Jatkoin:

”Kuule, muistathan sen minun vaatevenheeni, jonka tein viime kesänä?
Jolla yhdessä melottiin Vuohisaareen? Ja oltiin hukkua. Sinä saat sen!
Minä upotin sen sinne ison kiven luo Nuottasaaren eteen. Nosta se
sieltä! Ota nyt se ... ota! Ja se purjelaivani, ota nyt se ... ota!”

Veerti lupasi.

Veerti päästi hevosen riimunvarren. Talutti hevosen portille. Siellä
hän kömpi rattaille: vielä kerran puristettiin kättä — valo ikkunoista
virtasi portillekin — näin Veertin silmät.

”Jos voisit joskus kirjoittaa!” hän pyysi arasti.

”Niin — kirjoittaa — kyllä, Veerti-kulta, minä lupaan, kyllä minä
kirjoitan, kyllä minä — lupaan.”

Veerti nykäisi hevosen liikkeelle, rattaat rämähtivät katuojassa,
hevonen alkoi juosta lönkyttää.

Sinne häipyi pimeään yöhön Veerti...

                                                  ⸻

Mutta kirjoittaa — en ole hänelle muistanut tähän päivään asti.

Kuitenkin ilmestyy hän usein eteeni ... uskoo ystävälle huolensa,
köyhyytensä surun.

Sydämeni ylpeä rauha on mykkä haikeuttaan.

Ja lamppu äänettömässä huoneessani himmeästi tuikkii.

1900.

HIIDEN LINNA.

Ei vallan lähellä ihmisasunnoita on mykkä ja synkkä järvi: päivin musta
kuin piki, illoin, — kun aurinko laskussaan, helteisen päivän jälkeen,
hikoilee usvapilvissä, — punainen kuin hyytyvää vertä.

Sen järven rannat ovat repaleisia sokkeloita: täynnä hämäriä lahtia,
perättömiä, suruisia, kaislaisia. Joskus kohoaa järvestä harmaa ja
rosoinen kallio, jyrkkä kuin kirkonseinä, joskus on vedenpartaalla
alko, jossa kasvaa hoikkavartisia koivuja, tuuheaa vihvilää; ja
mättäillä suopursut väkevästi tuoksuvat.

Suruisen järven pohjukassa aukeaa laakso, joka kiertelee kukkulain
välitse metsän kaukaisuuteen. Kiemurtaa vuorten helmoitse kuin kääpiö,
joka koettaa välttää vihoittamiensa sokeain jättiläisten käsiä,
jättiläiskumpuja: montapa lienee jättiläistä, vieri vieressä on vuoria,
yhä komeampia, kuta kauemmaksi kuljet korpeen. Tuolla taivaanrannalla
ne vuoret kuumottavat sinertävinä päivänsauhussa, salaperäisinä,
himmeinä kuin auer, mahtavin rinnoin.

Louhisten vuorten välissä, alhojen rydöissä, aukeaa joskus niitty.
Päivä niityllä paistaa. Vihreänä hohtaa ruoho, sylenkorkuinen, niin
että siinä kainaloihisi kahlaat. Kiiluu mutainen puro, jonka yli ei ole
porraspuuta. Säpsähdät käärmettä, joka kivellä päivänpaisteessa
pelästyy ja sukeltaa, vettä pyörtäen, vihviläin sekaan.

Ja kas, mikä on tuolla keskellä niittyä? Valkea se on... Hirvi se on,
komea hirvi keskellä lemuavaa ruohikkoa. Kaunis ja norja niin, että
sitä hyväillä haluaisit. Mutta kuinka tylyinä ja ylpeinä sen silmät
palavat: tulisina kuin suden silmät. Ylpeästi se kääntyy ... etenee
salon hämäryyteen.

Syvemmällä metsässä kiertelee mutaisia jokia, paikoin näkyvissä,
paikoin verhoutuen saniaisiin. — Ja korpi sakenee, mustuu. Tulee aivan
kuin yö keskellä heleää päivää. Suurten kuusien havukatto luhistuu
maata kohti painostavana, raskaana. Siellä katon yläpuolella viheltävät
haukat, keltarinnat, koukkunokkaiset, niillä on kynsissään riistan
sykähtelevää lihaa. — Mutta alhaalla kuusikon pimeässä, siellä
kyyröttävät harmaat huuhkajat oksilla. Ne siristelevät ihmisen
nähdessään silmiään, mullistelevat hämmästyneinä, epäluuloisina. Ne
huhahtelevat toisilleen ... lehahtavat lentoon. Ne rähähtelevät
nauruun, niin että salo räikkyy.

Siellä ristihämähäkit verkkojaan kokevat... Siellä pitävät käräjiään
kyyt: kun niitä lähestyt, ne säikähtävät, piiloutuvat pesiinsä
juurikkojen alle; sieltä katselevat vihrein silmin, sähisevät...

Nyt tulee metsälampi, suruinen, yksinäinen. Komeat kuikat siellä
soutavat, mustat, valkorintaiset.

Ja senpä lammen äyräs on louhia hirmuisia: onkaloita, ukonjyrykiviä,
joiden välissä ammottaa halkeamia kuin kaivoja. Ja kun kierrät kallion
juurta, kohoaa edessäsi kallionseinä jyrkkänä kuin muuri; katsot ylös:
päätäsi huimaa, — näet kuin pilvissä hongat, joita kasvaa kallion
kupeissa; — varo, ettet selällesi kaadu!

                                                  ⸻

Ja sielläpä on Hiitola, Hiiden linna. Harmaa ja jäkältynyt. Katto
korkea... Sauhu sinertävänä ylös helteisen taivaan sameuteen pyrkii.

Hiisi itse pirtissään peränurkassa istuu. Pirtin seinät ja orret ovat
jättiläishonkain jyhkeimmistä. Sellaisista, joiden myrskyssä kaatuessa
ryske kauas kuuluu.

Pirtissä Hiisi istuu pöydän päässä. Punaisessa kauhtanassa ... tukka
sinimusta ... silmät kavalasti välkähtelevät... Miekkaa hän
kirkastelee, teräväksi hioo. Miekan lape punaisena välkähtää, kun hän
sitä kääntelee ja katsoo. Suun ympärillä hänellä on ilme kuin puukon
selkääsi haluaisi lyödä.

Suuripa roihu rätisee liedessä. Pata mahdoton! keittoa padassa?
Äitelälle sen höyry hajahtaa.

Pitkä, musta Hiiden akka liikkuu ja askaroi lieden luona ... ruokotonta
lauleskelee hampaattomin ikenin.

Hämmentelee pataa akka. Kissa hyppää keittoon kurkistamaan: akka
kapustalla kattia kalloon, kissa volahtaa ... alas syöksyy ...
turkkiaan pudistaa...

Hiiden satavuotias tutiseva vaari hommailee nurkassa selin. Raha-arkun
edessä hän kyyröttää, lukee rahoja. Hiiden muori, pitkäleuka,
värttinällä rihmaa kehrää. Paksu lukki auttaa häntä siinä työssä...

Hiiden punapäiset pojat punovat jousenjänteitä. Myrkkyyn he kastavat
nuolenkärkiä. Sulittavat vihaisia vasamoita.

Mutta Hiiden nuori tyttö, — tukka kullan-kiiltävä, posket
maidon-hienot, ääni vienon-helisevä, silmät viisaat, — hän seisoo
peilin edessä: hymyilee, laulelee, vartaloaan notkistelee, tukkaansa
järjestää. — Se Hiiden kaunis ja viekas impi kevät-illan hämyssä
viekoittelee erämiehen koskeen synkän korven.

Nyt Hiiden punapäiset pojat alkavat telmiä ja teikaroida. Tekevät
kiusaa taatollensa: taatto vaikenee, viimein miekkansa välkähtää, —
kiroten ja naurulla hän kiusaajat karkoittaa. — Tekevät kiusaa
mummollensa: hienot paulalangat sotkevat, käsistä riistävät. Muorin suu
vihasta vääristyy, kynnet tutisevat... Kostoa hän salassa uhkaa. —
Vaarin luo karkaavat: vaari arkkunsa kiinni lyö, päälle istuu, huokaa
ja siunaa. — Viimein he käyvät siskonsa kimppuun: hänen punaposkensa
nokeavat ... sisko vapisee, kynsillään heidän silmänsä sanoo repivänsä.

Ovensuussa jauhavat käsikivellä orjatytöt. Heillekin nyt punapäiset
pojat tekevät ilkaa. Inho suulla vetäytyvät pois kalpeat orjat. Hiiden
akka purskahtaa nauruun. Äitiäänkin, keittäjää, pojat pilkkaavat.
Viimein toisiinsa suuttuvat: sanoja murhaavia sinkauttavat, puukkoja
teräviä välkyttävät.

Silloinpa tömisee, kumisee seinän takana: Hiiden orhitpa, kultaharjat,
ne siellä telmävät, toisiaan potkivat, purevat. Niiden silmät
loimuavat, sieraimista höyryää.

Raisut Hiiden pojat oitis orhien luokse. Siellä he pakottavat
suitsiraudat ratsujensa suuhun. Lennättävät pihasauramolle: kuule,
miten kallio kumisee, kaviot polkevat, kivet ilmaan sinkoavat! Siitäpä
nuo punapäät ratsaille hyppäävät. Kilvalla vuorelta alas korpeen
syöksyvät.

Kuuluu silloin villi, vallaton kirkuna. Oksat katkeavat räiskyen, kun
he aukovat vaon metsään: iki-puut kaatuvat rydöksi kuin myrskyn edessä.

Kun he palaavat, kun ovat raisulla ajolla luontonsa purkaneet, — kun
kumuten saapuvat ylös vaaralle, niin Hiisi sen kuminan kuulee:
vihaisena hän ulos astuu, näkee orhit vaahdossa pilalle ajettuina, —
hiki oivista orheista kuohuu. Silloin hän uhkaa poikia hirteen
heilumaan. Mutta pojat hänen selkänsä takana hymyilevät. Hiiden akka
nauraa heidän ilkuntaansa. Mutta mummo isäntää kostoon yllyttää...

Mutta Hiitolan viisas, kultakiharainen tyttö veikkojen orheille
kädestään kultakauroja syöttää.

"VIHREÄ HELVETTI"

Minne vie talvi-illan hämärissä luminen syrjäkatu? Ja ruosteinen
pelti-ovi ränsistyneessä vanhassa talossa? Leveä pelti-ovi, jonka
päällä heiluu tuulessa himmeän-vihreä lyhty? Ovelle kiiruhtaa tummia
hahmoja, se aukeilee ja nielee ahnaasti kulkijoita. Sisältä,
kellarikerroksesta, kuu luu äänien porinaa ja hurinaa.

Minne vie se ovi? ”Helvettiin”, kiihkoilisi joku raittiusintoilija,
joka ei ehkä tiedä paikan nimeä, sillä sitä ei ole kirjoitettu
ovikilpeen, vaan ainoastaan sana: Olutkullu. — ”Häh?” kummastelisi
silloin hänelle joku koirankuono, oluenjanoinen junni, joka on juuri
auki rämähtävästä ovesta alas kellariin laskeutumassa. ”Häh,
helvettiinkö? Tuhat tulimmaista: mistäs se sitten kapakkaan vie, jos
tämä ovi helvettiin?”

Kuitenkin ovat he molemmat oikeassa: ruosteinen ovi vie ”Vihreä
helvetti”-nimiseen olutkulluun, — sellainen nimi sillä on kundien
kesken, joskaan ei ovikilvessä. Niin, se vie onnelliseen helvettiin:
ikävyydestä unhoon, — se vie lumesta märkiä portaita alas lämpöisen
kellarin hämärään.

Himmeäin sauhujen keskeltä kuumottaa kellarin leveälierinen
kattolamppu. Varjot asuvat holvikaton syvänteissä, ne asuvat
olut-märkien pöytäin alla ja valkean takan sopissa; valo taas unisena
himmottaa kalkituilla seinillä ja hohtaa lasien kullankeltaisessa
sisällössä. Mutta ylhäältä holvikaton rajasta, hikisestä ikkunasta,
tuijottaa sisään talvi-illan synkkyys.

Täälläkös kihinää, täälläkös poru käy! ”Terve, pullo ja lasi kirkas;
terve, unohdus!”

Keltaisen pöytänsä ympärillä könöttää ryty-hartioin kuusi jykevää
poikaa: lankunkantaja-jätkiä höyryhaminasta, — köyryselkäisiä,
kolusaappaisia, — lahkeet märkinä, vanhat, ruttuiset karvalakit
päässä. Punaisina karvanaamat paistavat, hikisinä nenät kiiluvat.
Kaikki suut polittavat yht’aikaa: öisistä tappeluista, pollareista,
Mimmi Villapäästä, ison nyrkin vallasta... Yksikään korva ei toisten
sanoja kuunnella viitsi...

Ovi aukenee, huuruaa. Sisään tulee, ikkunan alle asettuu mikä lienee
herrasmies: laiha, keltainen, kaljupää, rillit nenällä; — kehnoissa
vaatteissa. Hän vetää povestaan esille ruttuisen sanomalehden, katsoa
tirraa luettavaansa kirjaviisaan hajamielisin, rasittunein silmin,
mittailee palstoja pikkusormen pään ja kämmenkuopan välissä.
Sanomalehtimies, — senttimetrikirjoittaja? — Mutta vaihteeksi hän
vaahtoisesta lasistansa hitaasti hörppää.

Jykevät junnit alkavat olla mahtavalla, rohkealla päällä! Heidän
punaiset verensä kiehahtavat, kun he näkevät herran ilopaikassaan.
”Herra? Nuuskija? Minkä tutkiskelija?” Siispä junnit, nuo karvasuut,
alkavat keskenään supatella, vastakkain sipistä, — salaa katsella
vierasta... Ja sitten murista, — irviä keskenään muka, mutta jo ääneen
pistellä. Ja sitten herran ilmeitä matkia. Onpa yhdellä junnilla
silmälasit, hän panee ne nyt nenälleen: ”Tuollainen kakkula-nokka!”
pistelee hän ... on hänelläkin silmälasit muka!

Siinä junnit jankuttavat pitkän aikaa yhtä samaa roskaa, — herran
rilleistä: ”Kas vaan, kuinka hän tuplaikkunoista katsoo!” Sitten hänen
laihasta, pitkästä kaulastaan: ”Kaula kuin kurjella ennen maailman
loppua”; ”laiha kuin pyy ennen maailman loppua”. Hänen isoista
korvistaan: ”Kas vaan tuollaisia korvia! Lepakon siivet! Melkeinpä
saattaisi noilla korvilla lentää! Lentää kuin laiha varis
siiven-kotuksillaan lentää!”

Porisevat junnit ilkeästi... Herrasmies istuu hajamielisenä, hän tuskin
kuulee heitä, hän tuijottelee, lukee lehteään. Ja joskus hän lasistansa
hörppii...

Mutta lihava, punaviiksinen muurari, jonka mekko on paksussa
tiilenpölyssä, on junnien herraa haukkuessa katsellut herraan jo kauan
aroin, epätietoisin silmin: — Mikä lienee ... kehnot vaatteet ...
kärsivällinen ... ei vastaa haukkujille.

Ja vihdoinpa muurari hänen puoltajakseen ryhtyy.

Hän on kuunnellut junnien puheenporinaa jonkin aikaa, kärsimätönnä
pulloaan keikistellyt. Ja kun jätkäin räyskeestä ei tule loppua, —
”Haha, herra ... köyhäpä on, kelpaa tänne tulla!” — niin vihdoin
muurari yht’äkkiä lihavalla perällään käännähtää ja avaa ison suunsa
punaisten partakarvojen sisästä näkyviin ja pitää jätkille jalon,
lyhyen saarnan ihmistavoista ja koiramiehistä: ”Mitä teillä on ihmisten
kanssa tekemistä? Hänen korviensa ... ja karvojensa? Itsekin olette
sellaisia ... pö-hö-höö ... olette mitä olette!” — Ja siinä ohella,
jätkiä pilkatessaan, hän jalosti, itsetietoisesti herraan katsoo.

Mutta junnitpa nyt muurariin niinkuin ampiaiset: ”Mitä se sinuun...?
Koiria? Huut suusi! Ketkä koiramiehiä! Itse olet koira ... karvasuu
mopsi... Haha! Mopseilla ennen oli toki mulisuu, tällä on punaiset
viikset! Viikset kuin tallin pilttuuluudat! Haha ... koiria!”

Muurari kiukuissaan heihin selin kääntyy. Hän ei ehdi vastata, niin
nopeasti toiset haukkuvat; hän vain pulloaan äkäisesti keikuttaa. Ja
pyörähtää joskus leveällä takalistollaan ja ampuu olutheraisten
viiksiensä alta jätkille myrkyllisen pistosanan.

Kapakka-akka, kenoselkä ja pystypää, ”Vihreän helvetin” keisarinna, hän
on kuunnellut riitaa eteisessä pilarin takana. Yht’äkkiä hän nyt tupaan
sisälle lennähtää: niinkuin hirveä tykinkuula keskelle vihollisten
laumaa, — niinkuin räiskyvä, säihkyvä koirapommi junnien joukkoon.

Seisoo siinä ”Vihreän helvetin” keisarinna. Seisoo hetkisen vaiti, tuo
muhkea kupupovi; seisoo kädet mahtipuuskassa, pää pystyssä, — pienet
silmät säkenöivät. Sitten hän polkee jalkaansa, kerran, pari... Hän on
jumalainen mykässä vihassaan... Korvissa tutisevat kiiltävät renkaat...
Vihreään röijyyn ja likaisiin pitseihin verhottu povi aaltoilee kuin
meri myrskyssä. Vielä hän ei ole sanaakaan virkkanut. Hän katselee vain
jätkiin uhaten, — tilille vaatien.

Murahtavat jätkät jotakin... Mutta silloinkos heille räsähtää vasten
naamaa raekuuro sanoja! Murahtavat lisää: oikeuden sankarittaren ääni
se kohoaa, kimisee ... kimisee kuin yhäti pingoitettu viulunkieli, —
vallan katketakseen. Hän puhuu kuin majesteetti purppurassa ja
kullassa! Maanpaolla hän uhkaa: helvetistä ulos ”fokkaamisella”...
Vähintään salaman ja ukkosen luulisi hänen kostonsa välikappaleina
omistavan.

Eivät usko junnit vieläkään, he murisevat yhä: ”Ei tarvis huutaa! Kyllä
me kuullaan. Ulvoa ei tarvis... Eikä kotkottaa... Vähempää suuta... On
meillä korvat...”

”On teillä korvat! Selässä korvat! Ette kuule, jos ei teitä potkaise!
Korvat selänpäässä!” kiljaisee olutkullun emäntä vastaan.

Kolmesti hän poistuu, ja kolmesti jälleen sisälle syöksyy, ison kätensä
kattoon kohottaa: vapisee povi, tutisevat pitsit, korvahelat keikkuvat.
Hän uhkaa ulos paiskata mokomaiset rentut, ihmisten haukkujat, siistin
paikan häpäisijät ... olutnaamat ... hepokatit... Humalaiset! Maailman
kiusan ja kuonan! — Ympärillä kuunnellaan, nauretaan ... rähistään.

Vihdoin junnit alistuvat, vaikenevat, sisällään perkeleitä! Keisarinna:
ylpeänä ja ilkkuen hän poistuu eteiseen, päätänsä keikuttaen.

                                                  ⸻

Himmeässä uuninsopessa istuu jokin lihasäkki: mustaviiksinen,
höllähousuinen ryssä, aliupseeri. Välkkyvän suoliremelinsä hän on
riisunut viereensä tuolille, että paremmin mahtuisi masuun olut;
lättälakki toisella ohimolla hän istuu.

Ryssää vastapäätä ja hänen pöydässään könöttää mikä lienee mies: vanha,
laiha, — sormet luuta ja nahkaa, — naama valkea kuin liitu, mutta
siinä nenä punainen kuin olisi kaiken muun ruumiin veri keräytynyt
juuri siihen kapeaan nenänselkään. Pitkä parta ulottuu rinnoille, musta
luuhkahattu on syvälle päähän painettu. — ”Kuka tuo on?” kysyn
olutpiikaselta, pieneltä, tihrusilmältä, hammasrikolta.

”Turun-hulluksi sanotaan, — kuuluu olevan maisteri”, sipisee tyttö.

Turun-hullu, hän on parhaalla tuulella: hän laulaa renkutusta Palpan Killistä,
Kaisa-keisarinnan sinettivaakunasta... Hän venyttelee
kurkkuaan, kallistelee päätänsä, näyttää ja laksauttaa kieltään ...
tuuheat, harmaat kulmakarvat liikkuvat. Hän ilmehtii sormillaan
juutalaistapaan ... ja renkuttaa...

Solttu painautuu lähemmäksi renkuttajaa, koettaa ymmärtää laulua,
silmiään siristelee, virnistää suutansa, ja valkeina hampaat kiiltävät.
Joskus, parhaissa paikoissa, hän päästää rähänaurun. Turun-hullu anelee
sotamiestä: ”Jei bohu, toikka minule purkki oljtta...”

                                                  ⸻

Viereisestä huoneesta kuuluu sekavana korkkikoneen lonkutus,
vaskirahain hilske, loruavain sorinaa... Ja soittoa: milloin tahdissa
kumuavaa ja kirkkaasti helähtelevää kuin harpun, — milloin piipattavaa
kuin säkkipillin. Epätasaista kuin olisi soittaja torkku-humalassa.

Siellä on pieni, mustapäinen tyttö, — tukka sellainen nokimusta, että
kätesi luulisit nokeutuvan, jos hänen kiharoihinsa koskisit. Ja
hillittömän vapaasti välkkyvät hänen mustat silmänsä... Hän soittaa
huonoa harppua tottuneesti ja hyvästi; — istuu siellä kera vanhan,
puhkuilevan isänsä, joka puhaltaa pilliä.

Ja mitä he soittavat? Jotakin vanhaa, surumielisenlivertelevää
venäläistä laulua: ”Älä toru minua, kyyhkysein...”

                                                  ⸻

Yksinäni hämärässä nurkassa istun, nojaselin seinään, jalat
jakkaralla...

Pääni on raskas... Sekaviin huuruihin tuijotan ... ihmishahmoihin...
Sielussani liikkuvat muistot, kalpeat houreet, — ilmestyvät,
katoavat...

Niin: hän... Näen hänet etäällä ... tuolla... Hän väikkyy kuin
ruskotus... Häviää... Ja taas — hänen kuvansa kirkastuu...

Hän se on: poski käteen nojaa ... tukka oudosti sädehtii ... silmät
hymyilevät...

Niin, ne silmät oudosti kimaltavat ... hymy on suopea... Kuin hän
kysyisi jotakin ... kaukaa...

Ääni soi kaukaa ... ääni, joka sydäntäni järkyttää:

”Mitä teet — mitä teet sinä — täällä?” soi ääni kuin etäinen kaiku.

”Maljasi juonhan!” vastaan. ”Ah maljasi, suloinen impi!”

Hän katsoo, ja on niinkuin lohduton huokaus syvältä povensa pohjista
kohoaisi.

”Älä toru minua, kyyhkysein. Miksi kuvasi minua tännekin seuraa? Minua
... joka olen vain — kuutamon mies, mynttien vähäisien lyöjä. — Jos
sinua rakastan ... jos sinua ikävöin, kun olet nyt poissa, — jos
järkeni tähtesi antaisin ehkä; mitä se sinuun kuuluu? — Jos sinua
rakastan, en silti sinua tahdo! Jos sinua rakastan, ja juuri siksi: —
mitä se sinuun kuuluu?”

                                                  ⸻

Ulkoa helähtää kirkontornin kilkkaraudan soitto ... se ilmoittaa, että
yö on tullut.

Kapakka-akka, tuo kupupovi, tuo pystypäinen ”Vihreän helvetin”
keisarinna, heitättää ja itsekin nakkaa nyt vaivaiset-syntiset kadulle,
— langenneet enkelit taivaasta taivasalle.

Eteisessä pullikoidaan keisarinnaa vastaan. Siellä käy ryminä,
tappelunnujakka. Ovi kadulle on jo auki, — eteisessä huuruaa pakkanen.

Kun juopuneet enkelit on paiskattu ulos taivaasta, ”Vihreästä helvetistä
”, niin rautaiset ovet rämähtävät takanamme kiinni...

Kadulla hengitys höyryten suusta ulos sohisee. Korkealla taivaalla
pakkaskuu, — ja kylminä tuikkivat tähdet, jotka eivät paljon huoli
matalasta maasta, missä me vaivaiset-syntiset harhaamme...

Olisinpa joku apostoli tuolla korkealla kirkonpäädyssä, katolla: alas
kiveykseen pudottautuisin, iljankoon heittäytyisin...

”Älä toru minua, kyyhkysein...!”

1901.

TAISTELU USKONNOSTA.

Kaupungin kartanot törröttivät usvain helmassa kuin jättien linnat, ja
kattojen harjoilla punersi illan rusko. Iltaiset tulet syttyivät
katukujille kimaltamaan.

Kävelin syrjäisille kaduille, missä lyhtyjen liekit lekuttivat himmeinä
ja hikisinä, missä juutalaispojat, pitkänenäiset vekkulit, kurkkivat
puotiensa ovilta kiiluvin silmin.

Tulin kapakkain luo. Rämähtipä erään olutkullun ovi auki, ja sisältä,
lierilamppujen hämystä ja katkusta ja oluen äitelistä huuruista, kuului
iloisten poikien porina, lasien kilinä, kuparilanttien helinä.

Mutta mikä kahakka juuri silloin siellä syntyi? Mikä poru ja riita?
Kiroukset kapakasta kajahtelivat... Painuin alas olutkulluun: katsoa
pitää maailmassa kaikkea...

”Hei, väistäkää! Kaksi junnia rupeaa tappelemaan”, huudetaan minulle.
No niin, sovitin itseni turvapaikkaan tiskin viereen, josta helposti
pääsi suojaan tiskin taakse, ja parhaaseen paikkaan: mahtavan
kapakka-akan rinnalle. Ja alkoipa nyt totinen sirkusnäytös!

Kaksi vanhaa hampuusia, naamoiltaan mustanpunaisina, mulkoili toisiinsa
ryppyisten kulmakarvain alta, — kaksi ryysyjakkuista jurrikkaa,
seisoen hytkähtelevin säärin, rähisi ja riiteli, toisiaan likaisin
nyrkein hosui.

Mistä oli syntynyt riita? Miksi luomet muljahtelivat kuin tappelevilla
kukoilla? Miksi nyrkit pian alkoivat paukahdella kumiseviin
rintakehiin?

Vallan tyhjästä oli alkanut riita, jonnin-joutavasta! Humalassa
nimittäin, ja ihan liian monelle selvänäkin, pistää usein päähän
merkillisiä mietteitä. Humala on näet sellainen: kun pikari huulille
tulee, niin se vetää suun hauskasti väärälleen, pistää nenään
turkinpippuria, ja olkapäitä väristää, ja päätä hytkyttää, ja nenää
päristää. Mutta sitten neste alas solahtaa kuin notkea, tulinen
pistomiekka. Sen jälkeen se rintaa raittiisti laajentaa, ja panee
nyrkiniskun voimaa jysähtämään, ja kirkastaa ajatukset, ja kirvoittaa
kielen ketterästi lausuilemaan. Mutta uudet pikarit ne loihtivat sanat
vuotamaan sielusta lauluina, — kuin valinkauhasta sulan metallin; —
mutta sitten ne irtauttavat kielen palpattamaan korkeita hullutuksia ja
riitelemään turhasta, tappelemaankin, — ennenkuin tulee tuo humalan
suloinen kuolema, tajuttomuus: pisto väkijuoman ohuesta miekasta
suoraan sydämeen ja takaraivoon, — ja ihminen ei ajattele enää: hänen
päänsä nuokkuu vain kuin helteestä uupunut kukka varressaan, jos enää
nuokkuukaan, — ellei lepää jollakin pieluksella, penkillä tai
ravikivellä, — lepää kuin pääkallo.

No, nämä miehet olivat juuri sillä asteella, joka panee kielen
palpattamaan niitä hullutuksia, joita aivot — eivät keksi. Ja niinpä
nyt toinen pöhönaama ärähti toiselle:

”Jos ei Jumalata olisi, niin...

”Mutta se on!” örähti toinen.

”Niin, niin, onhan... Mutta jos ei Jumalata olisi...”

”Se on, se on!” ärähti toinen taas.

”Enhän minä sanokaan, ettei sitä ole. Mutta jos sitä ei olisi, niin
tuhokohan...”

”Jumala on, totisesti se on!” karjaisi toinen ja paiskasi punaisen
nyrkkinsä pullopatteriin: särkyivät lasit, repeytyi käsi, — raivostui
väittäjä: kävi veljeä käsirysyyn, tuo uskonsankari, puolesta asian
pyhän!

Syntyi siinä roiske ja saappaiden romina, jakkarain paiskinta pöytien
alle, heilahti huimasti savuileva lierilamppu. Muut pakenivat kiroillen
ovelle. Röhisivät tappelijain rinnat, korisivat kuristetut kurkut, kun
sinisenpuhuvin naamoin tuimasti oteltiin.

Kuinka jatkui taistelu? Se loppui siten, että toinen junni paiskasi
veljeä pullolla kalloon, karjaisten:

”Mutta jos ei olisi!” ja sinne kaatui kaadettu pöytäin alle, kiroten:

”Mutta se on, piru!” Ja valahti permannolle uljaan miehen helmeilevä
hurme.

Tulivat poliisit patukoin ja pampuin, laupiaaseen huostaansa veivät
vapaudenpuoltajan.

Se oli taistelu taivaallisista, jotka eivät maallisia olleet.

Ottelevathan moisista, sanaputeleilla, monet oppineetkin,
juutalaisvekkulien epäloogillista kirjaa lukeneet. Täyttävät päänsä
takaperin alkavilla ajatuksilla, nuo ylvään juhlalliset teologit ja
hienon seesteiset teosofit, niinkuin — minäkin. Samoin ateistit ja —
materialistit, — ja pudota mätkähtävät tavalliseen elämään kuin
puusta: lukevat elämää lopusta alkuunpäin kuin hebreaa, turhia
tuumiskellen, tyhjästä innostuen, — metafysiikasta, sellaisista,
joista kukaan ei tiedä mitään. Sen pituinen se!

1902.

NE ENTISAJAN IHANTEET...

Matalaotsainen, isoleukainen ukko sarkahousuissa ja haikarasortuutissa,
— karkeaharjaksinen ukko, joka elää erillään vaimostaan ja on
ihastunut nuoreen poikaan kuin Zeus Ganymedeeseen, — platonisesti kuin
Sokrates Alkibiadeeseen, niin hän kai luulee, ja mittaa metrinauhalla
salaa öisin hänen kehitystään ja ylistää sen suurenmoisuutta viattomana
minullekin, — tuo sortuuttiin ja saappaisiin puettu ukko varoittelee,
opettaa minua:

”Älä sinä nyt suutu minuun... Sinulla on kylmät ja ylpeät silmät ...
sinä et ymmärrä minua!”

”No mikä nyt, setä?” sanon nauraen.

”Mutta istutaanpas nyt. Minulle juolahti mieleen eräs juttu. Minä
haluaisin sen kertoa...”

Ihastuin. Minunhan täytyy yhäti oppia.

Ukko, tämä viattoman-perverssi, omasta mielestään siveä köriläs, katsoi
minua litteistä silmäkoloistaan pienillä, vihertävillä silmillään. Hän
alkoi hätäisesti, ja isoa nenäänsä kaivellen, kertoa:

”Minä aion nyt puhua ... kun minä en ymmärrä nuoria... Miksi he repivät
niin paljon alas antamatta mitään sijaan ... ihanteita!”

”Kyllä he aina antavat sijaan!” vastasin.

”Mitä? En minä sitä näe!” sanoi ukko harmistuneena ja hätäisesti.

”He antavat oman itsensä! Nuoruutensa, terveytensä, — epäitsekkään
pyrkimyksensä siihen, mitä he pitävät oikeana...”

”Niin. Voivathan he antaa. Mutta mitä siitä on vanhoille, jotka emme
sitä ymmärrä? Mekin haluamme ihanteita, meilläkin on omat ihanteemme!”

”Ettekö voi niitä sitten jyrkästi seurata? Välittämättä nuorista?”
sanoin.

”Niin, siinäpä se on!” kiivastui ukko ja alkoi selkä koukussa kävellä
kyssyttää nurkasta nurkkaan. ”Silloin tulee — riita, kun kukin seuraa
omaansa. Ja minä en, en halua riitaa! Se on kamalaa. Riita on
hirmuista... Ihmiset riitelevät!”

”Asiat riitelevät!”

”Niin, niin. Nykyajan nuoriso ei tahdo seurata rakkaudenoppia, se ei
anna perään...”

Purskahdin nauruun:

”No, mutta se juttu?”

Ukon puhelu keskeytyi. Hän seisahtui, katsellen hetken kattoon, ja
jatkoi sitten:

”Se juttu, jaa. Siinä minä tahdoin valaista juuri sitä kohtaa... Mikä
on rakkaus? Nykyaikainen nuoriso se käsittää rakkauden niin ...
vapaasti, häikäilemättä... Ymmärrä nyt minua! Siinä jutussa on
sellainen luottamus sallimaan ... ja, miks’en sanoisi, Jumalaan ...
että sitä sanotaan rakkaudeksi.”

Ukko aloitti juttunsa:

”Minulla oli ystävä ... nainen ... en sano nimeä... Tähän naiseen juuri
tahdon kiinnittää huomiotasi...

”Oltiin lapsuudenystäviä. Hän oli herttainen tyttö...

”Tyttö joutui sitten naimisiin eräälle maanmittausinsinöörille.
Insinöörin kanssa olimme työtovereita, ja minä tiedän hyvin,
minkälainen mies insinööri oli. Hän joi ja mässäsi hirvittävästi. Oli
juonut jo koulupoikana ... hänellä oli sellainen tavattoman vankka,
hillitsemätön fysiikka... Sangen raju mies.

”Kun hän palasi perheensä luo maanmittausretkiltään, oli hän aina —
aivan sikahumalassa: joi töiden päättäjäisiksi niin, että hänet täytyi
vetää reellä kotiin. Retkotti talonpoikien resloilla selällään kuin
kuollut, aivan tiedottomana.

”Mutta nyt tulee se jutun ihanteellisin osa. — Vaikka insinööri aina
tuotiin tällaisessa tilassa kotiin, ei hänen vaimonsa kuitenkaan
suuttunut! Kyllä vaimo tosin itki. Antoi kantaa miehen sänkyyn, ja kun
tämä oli siinä päivänajan vironnut, valmisti hän lämpöisen saunan,
riisui miehen omin käsin, talutti kylpyyn ja virvoitti, puhdisti...”

”Olipa se ihanteellinen aviosiippa!” huudahdin.

”Niin se oli!” myönsi ukko innostuneena. ”Niin se oli, ihanteellinen
nainen tosiaan! Sellaisia on vähän nykyaikaan! — Mies virkosi
humalastaan. Monesti hän olisi kuollut alkoholiin ilman hellää
vaimoaan...

”Niin he elivät sovussa pitkät vuodet — sovussa. Ei se vaimo häirinnyt
miehensä naissuhteitakaan, — hän oli vanhankansan kiltti nainen.
Heillä oli kolme lasta, tyttöjä. Kaksi niistä oli mykkiä ja
puolisokeita, vanhin vain terve. — Mitä sanot?” keskeytti hän. ”Että
mistäkö on usein seurauksena, että lapsista voi tulla sellaisia
vajanaisia? Tiedän kyllä, — mutta se ei tähän ihanteelliseen juttuun
kuulu! Tiedänhän, että insinöörissä oli paha tauti, ja olenhan jo
sanonut, että hän mässäili naisväenkin kanssa, — inhottavaa. Mutta
minähän tahdoin nyt puhua ihanteellisesta vaimosta, — en hänen
miehestään. No. Mies kuoli, ja ystäväni, tuo nainen, jäi leskeksi.
Hänellä oli nyt yksin hoidettavana nuo kolme tyttöstään, joista kaksi
oli mykkiä ja puolisokeita.

”Hän elätti perhettään neuloen koneompeluksia ja tehden kaikenlaisia
pikkutöitä kaupungin rikkaille. Hyvin hän eli, sillä hän oli niin
ystävällinen, iloinen ja nöyrä.

”Lopulta hän sai terveen tyttärensä konttorineidiksi. Se oli ahkera ja
hyvin kasvatettu, se tytär, ja sai pian hyviä palkkoja.

”Kahdeksan vuotta tytär teki raskasta, väsymätöntä työtä ja elätti
äidin kanssa siskoja ja pani vielä säästöönkin rahoja. — No, kuinkas
ollakaan! Paikkakunnalla joutui muuan pientilallinen konkurssiin, ja
kaukana asuvan velkojan oli otettava talo haltuunsa. Velkoja ei olisi
välittänyt talosta ja tuumi: Jos joku sen minulta ostaisi, niin olisi
se asia siunattu! — Hän oli konttorineidin tuttu ja sanoi tälle:
Ostakaa minulta tuo talo!

”Neiti vastasi: Milläs minä ostan, — ei ole kuin puolet hintaa
säästöissäni.

”No, toiset puolet maksatte sitten kun jaksatte. Saatte nyt talon
kuitenkin, — sanoi velkoja. — Ja hän kiusasi neitiä kunnes kauppa
syntyi. Sitten ottivat neiti ja hänen äitinsä tilalle vuokraajan, ja
hyvin he siellä elivät aistiviallisine holhotteineen.”

Minä en malttanut olla kysymättä:

”Entä se ihanteellinen nainen?”

Ukko jatkoi:

”No, hän oli vasta mielissään! Kun minä hänet tapasin, niin hän sanoi
minulle kuin muillekin: Kyllä Jumala sentään on hyvä! Lahjoitti meille
vielä tuollaisen tilan!”

Minä ihmettelin:

”Eikö setä jutellut äsken, että sekä leski että hänen tyttärensä olivat
olleet kovin ahkeria kaiken ikänsä?”

Ukko kiivastui:

”Niin, niin, juttelinhan minä. Mutta eihän kaikille onnistu, vaikka
ovat miten ahkeria. Mutta tämä nainen oli rakastanut miestään ja
lapsiaan.”

”Minun mielestäni, jos ei setä pahastu”, väitin, ”ei hän ollut
rakastanut ainakaan lapsiaan, koska hän niistä salli tulla sokeita ja
mykkiä”.

”Mutta herranen aika, eihän naisrukka voinut tietää miehensä
syntejä!”

”Haha!” nauroin. ”Ei voinut tietää! Miksi ei voinut? Eevalla oli
tiedonhalu suuri, mutta tällä hänen jälkeläisellään — Jumala
varjelkoon moisista ihannenaisista, vanhankansan siveistä, jotka
sulkevat silmänsä, korvansa kaikelta:”

”Arvasinhan, että kannatat nykyajan nuorten hillittömiä, kylmiä
mielipiteitä”, hermostui vanhus.

”Ja kun tulen vanhaksi, on ensimmäinen velvollisuuteni vetäytyä
syrjään, pois mestaroimasta uutta aikaa, — ja uskoa nuorten
terveyteen.”

”Varo: kerran ehkä kadut näitä sanoja!”

”Se saadaan nähdä!”

1904.

KONGO.

Kalosseja ei hänellä ole. Hän käyttää paksupohjaisia, englantilaisia
patiineja.

Hän vetää hitaasti punertavat hansikkaat kömpelöistä käsistään, pistää
ne taskuunsa ja avaa huolellisesti uuden, keltaisen palttoonsa napit.
Sitten hän asettaa palttoon vakavasti klubihuoneiston eteisen naulaan,
astuu kuvastimen eteen ja sukii tummaa, villan-kiharaa tukkaansa.

Hän on pitkä, harteva, lihava mies. Etelän päivä on paahtanut hänen
kasvonsa ruskeiksi kuin savustettu siankinkku. Tuon ruskean nahan
huokosista tihkuu alati hikipisaroita. Hänen huulensa ovat tylysti
törröllään, ja silmät muljahtelevat vihaisesti sivuille kuin härällä
tai — neekerillä. Vasemman käden peukalossa on hänellä leveä,
arabialaisilla koukerokirjaimilla koristettu vaskisormus, ja liivien
rinnuksessa, takin liepeiden raossa, kiiluu hopeinen kunniamerkki
kirjavassa nauhassaan.

Kun hän, jäykkänä ja silmiään muljautellen, astuu klubisaliin, jossa
kaupungin herrat viettävät iltaansa lasien ääressä, kattolamppujen
alla, käy kohta sisälläolijain joukossa riemukas huuto: ”Kongo, Kongo!”

He ovat ristineet Poku Jurvelanderin Kongoksi, sillä hän on oleksinut
Belgian Kongossa monta vuotta, — ja kun hän puhuu, niin ei hän osaa
puhua muusta kuin Kongosta.

Klubihuoneen seinällä on kullatuissa puitteissa taulu, johon on
kirjoitettu kaikkien klubin jäsenien nimet titteleineen. Siellä on
kauppiaita ja konttoristeja, lääninsihteerit ja panimomestarit,
toimittajia ja kaupunginvouteja, mutta Poku Jurvelanderin nimen perään
on kirjoitettu arvonimeksi: Kongo.

Siis: Jurvelander, Kongo.

Oikeastaan Poku Jurvelander väittää itseään insinööriksi ja on
kerran vetänyt taskustaan kaupungin herrain eteen kellastuneet
englanninkieliset todistuksetkin väitteeseensä. Mutta herrat eivät ota
häntä uskoakseen. Hän saa yhä olla sekä titteliltään että nimeltään
vain Kongo.

Kongo menee nyt herrain pöydän ääreen. Herrat teeskentelevät harrasta
hiljaisuutta: ovat muka syventyneet lehtien lukemiseen, vaikka miehen
tuloa äsken niin riemulla tervehtivät.

Kongo hieroo rauhattomana itseään nojatuolissa, ja — odottaa juttelun
alkavan. Yksikään ei virka ainoaa sanaa.

Kongo muljauttelee epäluuloisena suurilla silmillään totisiin miehiin.
Toisten hartaissa kasvoissa ei värekään liiku, vaikka heidän silmänsä
nauravat.

Viimein Kongo tuskastuu merkilliseen äänettömyyteen, nousee tuolistaan,
pistää kädet takintaskuihin ja alkaa, ikäänkuin jotakin kaivaten,
kävellä edestakaisin permannolla.

Kävelee, kävelee, ja viheltää hiljaa itsekseen. Viimein astuu herrain
pöydän luo, asettuu siihen vakavasti seisomaan ja sanoo lopulta:

”Siellä sataa ulkona tänään.”

”Niin sataa!” vastaa joku jörösti, nostamatta katsettaan lukemisestaan.

Odottaa jälleen Kongo pitkän aikaa, eikö tarina vieläkään ota
sujuakseen. Huomaa pettyneensä. Alkaa taas marssia pitkin salin
lattiaa. Tulee uudelleen pöydän luo ja virkkaa haukotellen ja verkkaan:

”Saahan nähdä, tuleeko huomenna kaunis ilma, kun siellä sataa tänään.”

”No — saahan nähdä!” vastaa joku herra. — Ja siihen se juttu jäi.

Kongo on epätoivoissaan. Hän marssii kiivaasti permannolla, raapaisee
päätänsä, kiiruhtaa pöytäseuran eteen ja sanoo äkäisesti:

”Minä näin herra Dundermanin kadulla tänään. Ja hänellä oli keppi
kädessä!”

Kaikki pidättävät nauruaan. — Pian taasen entinen pyhä hiljaisuus.

Kongo rykii ja mulkoilee. Pyyhkii punaisella nenäliinallaan
hikipisaroita poskiltaan, ja sanoo mairittelevasti:

”Minkähän tähden kultaseppä Kinnusen lasisilmät ovat valkeat?”

”Mitkä lasisilmät?”

”Mitkä lasisilmät!” öyhkäisee Kongo kurkkuäänellä. ”Ne isot lasisilmät,
jotka riippuvat kylttinä kellokaupan nurkalla. Hah?”

”Pitäisikö niiden sitten olla punaiset?”

”Miks’ei punaiset! Tai siniset. Mutta ne ovat valkeat!” sanoo Kongo
taas surullisena.

”Neekerit pitävät kovasti punaisesta väristä!” huomauttaa joku. ”Eikö
heillä ole punaiset alushousut?”

”Hah!” huutaa Kongo kumeasti. ”Mitkä alushousut? Sen verran sinä
tiedät! Häh! Ei neekereillä ole mitään alushousuja, kaliiseja. Heillä
on paljas kinttu vain.”

Kaikki nauravat. Nyt alkaa juttu juosta.

Kongo kertoo asioita, jotka on jo kymmenesti ennen kertonut.

”Neekeri on julma poika!” sanoo Kongo. ”Kun istuu ruualla, niin pitää
olla varuillaan: neekeri voi takaa iskeä kahvelin niskaan. Kuulittekos?
Häh! Neekeri on julma poika. Pitää olla varuillaan: jos konnankoukkuja
huomaa, niin pitää potkaista kintuille. Sitä se pelkää. Sen kinttuihin
koskee. Jos sitä sylkäisee silmille, niin ei se ole kuin hyvillään. Se
vain nauraa. Mutta kun potkaisee, niin se aavistaa, että on sopimatonta
tulla luo. Ymmärsittekö, häh? Mitäs te ymmärsitte! — Neekeri on koira.
Ei sille pidä antaa tavallisia rahoja, se laittaa niistä koristuksia.
Sille pitää maksaa työ maronkineuloilla, paksuilla vaskisilla
maronkineuloilla. Se on nikrulle raha. Sillä se ostaa itselleen
vaimoja. Kolmella maronkineulalla saa lihavan vaimon ja kahdella
laihan.”

Joku kysäisee Kongolta:

”Lihavako sinulla on vai laiha?”

”Häh! Et sinä mitään tiedä: lihavako minulla on vai laiha!” kehuu
Kongo, huulillaan voitokas hymy.

”Entäs sitten se suuri sota?” kysytään.

”Häh! Mikä suuri sota? Sekö, kun me tapettiin kolmesataa
neekeriä? — Meillä ja musulmannineekereillä oli suuri sota. Yöllä
musulmannineekerit istuivat tulen luona metsässä. Heillä oli leiri
siellä. He aikoivat sotia yöllä meidän kimppuumme. Mutta me
maalattiin kaikki naamat noella mustiksi ja mentiin musulmannineekerien
kimppuun. Olimme ystäviä. Mutta piilossa oli meillä pistoolit ja
patruunat. Musulmannineekereillä ei ollut kuin keihäät ja kepit —
hahaha! Yht’äkkiä me hyökätään ja ammutaan neekerien päälle. Tapetaan
kolmesataa — hahaha! Maalattiin naamamme mustiksi!” nauroi Kongo vedet
silmissä.

”Valehtelet!” huusi joku Kongoa ärsyttääkseen.

”Häh! Mistä sinä tiedät? Oletko sinä sodassa ollut? Vai valehtelen!”

”No jatka, jatka!” pyysi joku toinen, toivoen Kongon suusta jotakin
uutta tulevan.

Kongo jatkaa:

”Neekeri: julma poika. Sitä pitää tappaa ja sitoa muurahaisten pesään
kuolemaan. Tiedättekö, miten iso muurahainen on Afrikassa?”

”Kuin hevonen!” vastaa muuan herra.

”Häh! Mitäs sinä tiedät! Kuin hevonen! Ei. Muurahainen Afrikassa on
niin iso kuin peukalo!”

”Pienipä se onkin!” virnistelee äskeinen herra.

”Vai pieni! Kun se sinua puraisisi, niin tietäisit onko se pieni! Mutta
nyt minä kerron oikein hauskan jutun. Kongossa oli norjalainen. Se oli
raju poika, se oli mies! Kun neekeri tulee vastaan, niin heti
norjalainen hakkaa nenän, korvan pois! Hahaha!”

Kongo nauraa niin, että ihastuksen kyynelet tippuvat silmistä.

”Mites sitten kävi? Tehtiinkö siitä Kongon varakuningas?”

”Häh! Vai varakuningas! Kongon varakuningas on Belgian kuningas.
Häneltä minä olen omasta kädestä saanut mitalin.”

”Siivosta käytöksestä?” kysytään.

”Ei! Minä en ole siivo käytös. Minä olen insinööri ja kuljetan
Kongo-virralla laivaa. Minä potkin rannalla rikki neekerien sotarummut.
Minä kaadan neekerien rivit!”

Naurua ja rähinää.

”Mutta mites sen norjalaisen kävi?” kysytään.

”Mitenkä kävi? Te ette tiedä mistään. Engelsmanni sai kiinni ja pisti
putkaan. Engelsmannin alueella norjalainen tappoi neekerin.”

”Se oli oikein, että putkaan joutui!” huudetaan.

”Mitä oikein?” kysyy Kongo.

”Sorratte neekereitä!”

”Vai sorramme!” huusi Kongo mustanpunaisena. ”Te valehtelette! Se on
britti, joka valehtelee meidän päälle. Sanoo koko Europalle, että me
sorramme neekereitä. Britti on kade. Se tahtoisi elefantinhampaan ja
kultaa. Meidän Kongossa on elefantinhampaita ja kultaa paljon.”

”Mutta itsehän kerroit äsken, että sidotte neekereitä muurahaispesään
kuolemaan!”

”Häh! Sinä et ymmärrä mitään. Neekeri on koira, neekeri on laiska,
neekeri rukoilee kiviä. Jos ei anna itseään kastaa ja tee työtä, niin
annetaan koirankyytiä. Hahaha. Neekeri huutaa, kun koskee, hahahaa!”

Kongo nauraa taas niin, että vedet silmistä tippuvat.

                                                  ⸻

Jo keväällä Kongo saapui Afrikasta katsomaan tätä armasta
synnyinkaupunkiaan ja sukulaisiaan. Ja nyt on jo syksy. Jo keväällä me
asuimme Kongon kanssa sattumalta samassa huoneessa ja tarinoimme monet
ihmeelliset tarinat.

Mutta keväällä ei hän kauan kaupungissa viipynyt.

Parin viikon päästä hän matkusti Brysseliin, jossa oleksi puolet
kesäkuusta, heinäkuun ja elokuun. Hänellä oli varaa matkustella, sillä
hän oli Kongossa nostanut palvelemainsa viiden vuoden palkat yht’aikaa,
ja se on suuri summa. Niin ilkeillä seuduilla europalainen mies
ansaitsee lujasti, joskin on joka hetki vaarassa kuolla pikaiseen
kuumeeseen, jolloin hallituksen tallettama palkka voi helposti jäädä
tallettajain kukkaroon.

Niin, nyt oli syksy. Syyskuun alussa Kongo palasi jälleen Brysselistä.
Silloin olivat viiden vuoden ankarat ansiot hänellä sangen vähissä.
Hyvä, että oli seitsemästätuhannesta jäljellä matkaraha Kongoon
takaisin... Sillä sinne hän sanoi lähtevänsä.

Mutta mikä merkillinen mies: lähtöpäivästään hän ei ilmoittanut mitään
sukulaisilleen, vaikka he asuivat tässä samassa kaupungissa.

Eräänä aamuna varhain nykii hän minut hereille. Seisoo sängyn vieressä,
ojentaa lihavaa kouraansa ja sanoo hiljaa:

”Hyvästi nyt! Kiitoksia paljon seurasta! Minä matkustan Kongoon nyt!”

”Mitä! Eihän siitä ollut eilen puhetta. Nytkö jo, aamujunassa? Mitä?”
huudahdin minä kavahtaen istualleni.

”Hst! Minä lähden täältä sukulaisteni tietämättä. Ainoastaan eräille
klubilla ja sinulle olen puhunut ennakolta. Minä — karkaan, hahaha.
Minä en tahdo sanoa sukulaisilleni, etenkään siskolleni,
jäähyväisiä...”

”Kuinka? Etkö tahdo sanoa heille jäähyväisiä? Ja menet Kongoon! Hulluko
sinä olet!”

”En minä ole!” väitti Kongo. ”Mutta minä en heistä pidä. En
sisarestani. Hän valehtelee miehelleen minusta.”

Minä ihmettelen, vetäessäni housuja jalkaani:

”Valehtelee miehelleen sinusta?”

”Niin ... häh! Sinä et tiedä! Mistäpä sinä! Isämme joi, ja äiti oli
aikaisin kuollut. En ole nähnyt äitiä ikinäni. Minä kävin koulua,
lyseota. Kaksi luokkaa. Karkasin merille. En tullut kotona toimeen isän
kanssa. Sitten isä kuoli, ja minä ja sisko saimme vähän periä. Minä
olin nuori, ja sisko vielä nuorempi. Meille pantiin holhoojat.
Ymmärrätkö, häh?”

”Ymmärrän, ymmärrän! Jatka!”

”Holhooja varasti meiltä. En minä osannut varoa. Minä joinkin vähän
siihen aikaan. Vasta Kongossa opin olemaan juomatta. Siellä saa
europalainen heti kuumeen, jos maistaa väkeviä. Kuolee heti. — No.
Holhooja valehteli siskolleni, että minä olin juonut ja tuhlannut
kaikki rahat, niin ettei siskolleni jäänyt kuin muutama sata, kun tuli
täyteen ikään. Ymmärrätkö, häh?”

”Ja yhä sinua sisko vihaa — tuon tähden?”

”Niin. Olethan sen sinäkin nähnyt. Se nauraa mulle ivallisesti kuin
muutkin... Ja minä toin keväällä sukulaisilleni lahjaksi Kongon lipun
ja musulmannineekerien aseita! Koristeeksi seinille. Eivät huolineet.
Voi, voi! Ali right, olen yksin!”

Kongo huokasi raskaasti. Täysissä tosissaan, sillä pullottavat, mustat
silmät olivat himmeät kyynelistä.

”Minä ... olisin ... antanut heille rahaakin ... sitä minä aioin ...
hyvittää sisartani. Minun on niin vaikea puhua, selittää ... miten
lienee”, hän nyyhkytti. ”Mutta kun eivät huolineet lippua edes, — niin
minä — en antanut. En! Minä en kerjää! Ja minä en sano heille hyvästi!
Minä menen ... Kongoon ... kuolemaan ... kuumeeseen ... ei kuin pari tuntia
kipeänä, ja sitten seilivaatteeseen, kiireesti kuoppaan.”

Hän lähti vihreine, raudoitettuine matka-arkkuineen takaisin Kongoon.

1904.

PÄHKINÄ.

Tunsi pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä pimeydessä kerran, kuin
olisi ollut janoisen kuuma sydän ja kaipuunsa olisi ollut avara kuin
iankaikkisuus.

Näki pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä unta sellaista, kuin
ympärillään olisi ollut lämmin, kuohkea multa, aurinko olisi multaan
paistanut ja sade siihen siunaavana langennut. Lämpö olisi luisen
kuoren avannut, ja pähkinä olisi alkanut itää.

Pyhässä mullassa olisi pähkinä itänyt, maa olisi pähkinän taimen
helmastaan ulos putkauttanut, taimi olisi alkanut kasvaa puuksi. Se
olisi kukkinut kauniisti ja tehnyt monta oivallista hedelmää, — monta
kovaa pähkinää purtavaksi vanhain ennakkoluulojen suojelijoille, monta
kovaa pähkinää.

                                                  ⸻

Niin tunsi ja uneksi pähkinän ydin kerran. Mutta huomattava on, että
kun se tätä tunsi ja uneksi, niin ei se ollutkaan vihannilla, vehmailla
pähkinämailla, vaan syksyisellä maantiellä, johon sen köyhä koulupoika
oli kotimatkallaan pudottanut.

Kun pähkinän ydin heräsi unestaan, niin se huomasi, miten kylmänä sitä
kiristi kuori, syksyinen rapakko oli sen ympärille kiiltäväksi kuplaksi
jäätynyt.

Vilu viiltää pähkinän ydintä kuin suru ihmissydäntä.

Viimein ohjaa työmies tietä pitkin rahtirattaitaan, ja raudoitettu
hevosenkavio polkee pähkinän halki. Pähkinän ydin paleltuu
itämättömäksi.

                                                  ⸻

Enkä tästä nyt niin suuresti surisi, jos pähkinä olisi poljettu rikki
ja kylmettynyt itämättömäksi ennenkuin se näki unta itämisestään, ja
jos se olisi saanut surmansa juuri lämpöisimmin uneksiessaan.

Mutta että se ehti nähdä pettymyksensä: se on surkeaa!

1904.

VERTAUS RIKKAASTA MIEHESTÄ, LATSARUKSESTA JA KOIRASTA.

Usein on mieltäni kiinnittänyt vanha hebrealaissatu rikkaasta miehestä
ja Latsaruksesta. Tässä sadussa on, kuten nimikin jo osoittaa, kaksi
päähenkilöä, nimittäin rikas mies ja Latsarus.

Rikasta miestä on onni potkaissut, — ei vasten leukaa, vaan
takapuoleen. Oli se onni sitten joko edellisten sukupolvien terveys ja
uuttera työ tai hänen vanhempiensa viisaus, kun he kasvattivat poikansa
näkemään suurta siinä, mikä oikeastaan on vain pientä, tai hänen
itsekasvatuksensa, tahi kaikki yhteensä, — joka tapauksessa oli häntä
onni potkaissut oikeaan paikkaan, tyrkäten miestä eteenpäin.

Rikas, terve mies, — hänen sairaudestaan ei ainahan hebrealaistaru
puhu —, kemuilee voittojensa jälkeen komeassa salissaan. Hän lojuu
kyljellään silkkisellä vuoteella. Hänen pukunsa on purppuraa ja
kallista liinavaatetta. Niin, silkkipusseilla hän lojuu, kalliiden
pilarien parvessa, ja hymyilee voimakkaana kuin pakanallinen jumala.
Hän hymyilee ja katselee, kuinka tanssivien naisten povet hohtavat,
kuulee, kuinka heidän naurunsa helähtelee, silkkihamoset kahisevat ja
huilut, harput, kanteleet soivat hänelle karkelosäveltä. Kun nardus
lemahtaa, niin hänen sieraimensa leviävät ja punertuvat, ja kun ruusut
tanssivain tukassa tuoksahtavat, niin hän, hän on mielestään poikaa.
Hän hymyilee sen hymyä, jolle onni on viisauden ja voiman antanut.
Mitään ei hän pelkää. Mitään ei hän sure. Hän on turvansa saanut
kokoon, ja nyt hän siitä nauttii. Seppelöi ohimonsa, sieppaa karkelosta
armaan itselleen, täyttää maljan, nostaa sen valitsemansa naisen
huulille ja sitten omilleen.

Latsarus jälleen: hän istuu ulkoisessa pimeydessä, ja sateessa, ja
vilussa, rikkaan alimmalla portaalla. Kipeänä ja kainalosauvoineen hän
siinä istuu. Häntä ei ole onni potkaissut. Hänellä ei liene suurta,
vankkaa, rikasta sukua. Itse ei hän ole saanut edes tervettä ruumista,
saati viisautta. Kovaonni on kupannut hänen ihonsa täyteen paisumia.
Hän on tuomittu istumaan rikkaan miehen astuimella.

Kun rikkaan miehen ovet lentävät auki, niin Latsaruksen silmiä
häikäisee koreus, nenää vaivaa hekuman haju, niin, se aivan kurisuttaa
vatsaakin.

Satu taitaa kertoa, että rikas mies tuskin antoi Latsarukselle muruja
pöydältään.

Kuinka lienee sadunkertojan elämänkatsomus ja sen totuudenmukaisuus ...
en niitä ymmärrä. Lieneekö totuudenmukainen se episodi, jossa kerrotaan
koirien nuolleen Latsaruksen paisumia? Koirat kyllä nuolevat yleensä
ainoastaan omistajaansa tai sellaista, jolla on niille jotakin antaa.
Lieneekö myöskään totta, että rikas mies saa kerran kärsiä onnestaan ja
Latsarus nauttia — köyhyydestään? Yhdessä suhteessa vain tahtoisin
tätä kaunista tarinaa hieman muodostella. Minä lisäisin siihen
kolmannen päähenkilön, tai oikeammin symbolistisen olennon, ja se olisi
yksi niistä koirista, jotka Latsaruksen keralla jäivät ulkopuolelle
rikkaan miehen kemusalia.

Sillä kolmea pääluokkaa ovat minusta ihmisetkin: rikkaita miehiä,
Latsaruksia ja — koiria. Viisassieluja eli onnen auttamia,
tyhmäsieluja eli onnen leukaan-potkaisemia, ja koirasieluja he ovat.

Viisassieluja on kymmenen tuhatta, tyhmäsieluja on sata kertaa kymmenen
tuhatta. Mutta koirasieluja, niitä on vähän.

Fantiseeraan seuraavaa:

Kun Latsarus rukoili turhaan rikkaan miehen armoa, huippasi kadulta
kemusaliin kulkurikoira. Portaisiin se jätti rumat jäljet, vartijain
pohkeet se likasi märällä turkillaan. Naisten harsohelmat se tahrasi,
— sen kuolainen kita oli peloittavampi kuin sen terävät, vahvat
hampaat. Silmänräpäyksessä se tempasi pöydältä parhaan palan ja —
pakeni ulos, — tosin vartijoilta selkäänsä saaden.

Siinä se nyt syö paistiaan aivan Latsaruksen edessä. Latsarukselle se
— näyttää niskakarvojaan, ja kun voimme, satua kertoen, olettaa, että
eläimet vielä tähän aikaan puhuivat, niin se puhuukin, — sen nimi on
muuten Kyon.

”Miksi nöyränä ja mairitellen kerjäät, punaluominen, itkusilmäinen? Se
on koirasielun ominaisuus, että se ottaa, eikä — kerjää. Kyllä saa
ottaa, kun tohtii myös — selkäänsä ottaa. Ottamaan minä olen mainio.
Mutta miksi ei minulla sitten ole mitään — koiralla? Ei linnoja,
orjia, naisia? Siksi, että ne arvottomina pidän. — Turhuus kaikki!
— Mutta miksi en tee itseäni tyhjäksi, koska kaiken turhuus minua
painaa? Siksi, että olen yhtä heikko kuin sinäkin, Latsarus. Siinä
suhteessa olemme samanlaisia. Mutta onpa meillä eroakin. Sinä et lähde
kurjuudestasi, kun pelkäät — ikuisuutta. Minä: onko koiralla
ikuisuutta? — Kuka on antanut sinulle valtakirjan Abrahamin helmaan,
jos jaksat kärsiä? Väität, että rikas mies joutuu ikuiseen tuleen,
koska oli sinulle armoton. Rikas mies on siis oikeastaan — köyhempi
kuin sinä. Miksi kerjäät köyhältä lähimmäiseltäsi? Minä en voi
kerjätä. Minulle ei tosin liene annettu hampaat sitä varten, että
niillä purisin, mutta minä puren, kun olen saanut hampaat! Sinulla ei
ole hampaita, — siksi kerjäät.”

Tämä kyynikko ja sofisti mietti tuokion ja jatkoi:

”Rikkaan miehen kanssa on kulkurikoira monessa suhteessa aivan
samanlainen. Mutta rikas mies uskoo toki järkeen, iloon, kauneuteen,
unohdukseen. Koirasielu, mihin hän voi uskoa? Hänen kohtalonsa on
kurjin, sillä hän on sankarillisin, — vaikk’ei päässäni sankarillejä
olisikaan. Sieluni katsoo tyhjyyttä suoraan silmiin, kaunistelematta.
Pimeys on minulla takana, pimeys edessä. Sitä valaisevat vain koiran
sähköiset silmät. Ethän vain pelkää niiden loimua, Latsarus?”

Lihattomaksi kalvetun luun Latssarukselle jättäen koira juoksi omille
teilleen öisille kaduille.

”Älä johdata meitä kiusaukseen, — se koira oli pahahenki”, rukoili
Latsarus, luoden silmänsä taivaaseen.

SUNNUNTAILAPSI.

VIHREÄN METSÄN MYLLY.

Juhannus, loistava ruhtinas juhannus on tullut! Sen edellä kulkivat
kukkia kylväen kevään airutpoikaset, pääskysineen, peippoineen,
kiuruineen. Nyt on tullut itse ruhtinas, jonka kruunu kultaisena
aurinkona säihkyy, jonka asu on vihreä ja kukkasilla koristettu, jonka
kädessä on kukkiva tuomenoksa.

Korkea vaara ja siellä vihreä metsä on kuningas Juhannuksen valtasali.
Siellä hän valtikoi kukkia tuoksuvalla istuimella ja ottaa hymyillen
vastaan ihmislasten ylistykset, ne taivaan korkealle Taatolle
viedäkseen. Kummallakin puolen ruhtinaan istuinta rehottaa lemuileva
tuomi.

Leppiäinen, pikku lintu, tulee vaaralle, istuutuu tuomen oksalle
hetkeksi onneaan visertämään; pian se lähtee jälleen laaksoon, kerää
kiireesti korsia pesäänsä... Kohtapa on pesässä sinisiä munia...

                                                  ⸻

Laakson jättiläiskoivikko on kuin vihreää silkkiä — aivan kuin aurinko
kahisevan silkkivaatteen läpi metsään paistaisi. Jylseät, rosokylkiset
koivut tätä suhisevaa silkkikangasta ylhäällä, äärettömässä korkeudessa
pitävät, — ihminen liikkuu koivujen varjossa puolihämärässä.

                                                  ⸻

Koivikossa on lampi.

Taivaalla liikkuvat poutapilvet valkeina, — mahtavina kuin lumiset
jättiläiset. Katsot lampeen: kas, sielläkin liikkuvat samat
jättiläiset! Lammen rannoilla on paikoin tuuheaa sammalta, ja paikoin
kiertää nuottaruoho valkeana rivinä sen äyrästä. Aurinko paistaa
täydeltä terältä, lammen vesi säihkyy, ja sudenkorennot lentelevät
välkkyvin siivin, koettaen saavuttaa toisiaan. Lampi kapenee toisesta
päästään sotkuiseksi suppiloksi. Suppiloon tulee niskajoki syvänä ja
mustana. Mustat kuikat naukuvat siellä pohjukassa, edestakaisin
soudellen — kuikkien ääni on kavala ja ilvehtivä, ja niin silmätkin.

Mutaista sammalnevaa ovat lammen äyräät. Vain yhdellä kohtaa on jyrkkä
kallioranta. Kalliolle näkyy punainen mylly.

Niin, yhdellä lammen laidalla väreilee vedenpinta levottomina
pyörteinä, kieppuu mustina häränsilminä. Siitä kuplehtivasta kohdasta
alkaa myllyn vesiränni, joka vie myllyyn veden.

Ränninnielun kohdalla pyörii häränsilmissä rupaa, lastuja, koivunkuoria
ja kaarnankappaleita, jotka ovat veteen joutuneet. Mutta rännin sihti
tekee näille ilkivaltaa: se ei päästä niitä ränniin, myllyn
rataskellariin, hopeisena purnuavaan koskeen, suureen järveen; turhaan
kieppuvat sihdin edessä kaarnat.

Jykevä, honkapölkkyinen rännin sulku on ravistunut ja päästää alhaalla
ollessaankin monta sohisevaa vesisuihkua lävitseen. — Sulun yllä on
muinoin ollut nelipilarinen pärekatos; nyt se on kaatunut ja maatuu
rännin vierellä, koivujen rosoisia runkoja vasten nojallaan.

Vesiränni on tehty kymmenien kannatinpylväiden varaan, mutta sekin
päästää jo vettä lävitseen, pohja on rakoinen, huonossa kunnossa, ja
vuotaa homeisten pylväiden hartioille. Rännin kupeetkin muutamia
suihkuja tihkuvat.

Rännin alla, siellä on pimento, ainainen kosteus ja viileys. Kyynärää
korkeana siellä rikkaruoho kasvaa.

Mylly on ihanan koivikon notkelmassa, paljon alempana lampea. Kuin
kylmään kaivoon syöksyy kirkas vesi rataskellariin, josta,
hornanhinkalosta, kuuluu päivällä veden vihainen sohina ja
jättiläisrattaan raskas rytinä, kun ratas honkanavoillaan ympäri
kieppuu ja nakkelee vettä pimeihin seiniin. Rattaan alitse syöksyy vesi
jälleen valoon: koskeen, joka vaahtoisena kohisee myllyn seinävierellä,
ahtaiden kallioiden välissä.

Auringonpaisteessa helottaa putouksen yllä sorea sateenkaari.

Mutta onpa vielä toinenkin koski, tätä paljon suurempi: se on joen
pääväylä, joka juoksee ohi myllyn ja ohi lammen, joka on erotettu siitä
padolla ja on vain yksi joen suvannoista. Etenkin tuo koskinen pääväylä
tulvehtii rajusti keväällä, ja usein syksylläkin.

                                                  ⸻

Vehmailta alangoilta kapuilee vanhalle myllylle auringonpaisteinen
maantie, joka viimein, myllyn kohdalla, levenee puolipyöreäksi
aukeamaksi. Tälle aukeamalle päin on myllyn pääty. Se on aikoinaan
ollut punaiseksi maalattu, mutta on nyt jauhoontunut ja tomuuntunut.
Kaari-ikkuna tuijottaa mustana ullakolta. Kaksipuolinen ovi, josta
hevonen kärryineen, jauhosäkkeineen pulskasti mahtuisi sisään, on
rappeutunut ja riippuu toisesta saranastaan.

Ovesta voi nähdä myllyn sisustaan, — näkee isot kivet, jauhoiset
tuutit ja häkki- eli vaihtorattaat yläpermannon alta. Yläpermannolla on
särkyneitä vanteenkappaleita, vanhoja tuutteja ja muuta romua, alhaalla
taas jauhosäkkejä.

Matalain ikkunain ruudut ovat vanhuuttaan vihertävät. Eräät niistä ovat
haljenneet, ja rei’istä puhaltelee myllyn sisustaan viileä tuuli.

                                                  ⸻

Mutta jos itse jauhamishuone on rappeutunut ja pimeä, on mylläri
Tanelin pieni tupa kumminkin valoisa ja soma. Tosin se on rakennettu
kummalliselle perustalle: vallan vesirataskellarin yläpuolelle, — kuin
mikäkin vankityrmä tai keskiaikainen kidutuskammio, — joten ainainen
kosteus tuntuu asunnossa, ja rattaan rutiseminen liikuttelee siellä
siltapalkkeja myllyn käydessä. Mutta Urpo Taneli onkin asunut monta kymmentä Herran vuotta
vaimoineen samaisessa tuvassa ja tottunut sekä
kosteuteen että lattian tutinaan.

Tuvassa on kirkas ikkuna lammelle, joka suvipäivinä kimaltelee koivikon
läpi kuin siihen sataisi taivaasta sulaa hopeaa. Takka mataline
pankkoineen on valmis hehkumaan, jos kosteus uhkaa liiaksi ahdistaa.
Takka on valkea; ja valkeiksi sivutuilla seinillä loistaa kirjavia
pyhän hebrealaistarun kuvia, markkinoilta tai kuljeksivilta
laukkuryssiltä tai italialaisilta ostettuja. Permannolle on vetäisty
koreat tilkkumatot.

Seitsemän, niin seitsemän kissaa nukkuu tai kisailee matolla, sillä
myllyllä on paljon rottia, eikä Taneli suinkaan tahdo antaa rottien
varastaa jauhattajain viljaa. Kovin on Taneli vihainen, närkästynyt
niille, kuten kaikille varkaille, koska ei itsekään niin hyppysellistä
jauhoja yli jauhatuskappojensa ota, — ja milloin lainaa niitä, aina
maksaa sitten takaisin. Nyt luulisivat, noiden rottien tähden vielä,
että hän se näpistää.

Lisäksi leveä sänky valkeine pieluksineen, pari tuolia, pieni, mustunut
seinäkello, — siinä koko tuvan sisustus.

Emäntä on Katri-muori: sentähden on tupa niin siisti.

Urpo Taneli on viime aikoina ollut hieman välinpitämätön, — vanha
mylly on päässyt entistä enemmän rempalleen.

HIENO VIERAS.

Juhannusaatto on tullut. Aurinko etenee ehtoopäivään.

Tuomenkukilla on Katri tupasensa koristanut. Iso kukkaskimppu rehottaa
pöydällä ikkunan ääressä, johon aurinko lännestä paistaa.

Aarnikoivut ikkunan takana värisevät kultaisina auringon valoa. Lammen
vettä pitkin hengähtää tuuli, viriä edellään ajellen.

Mylly on juhlaksi pysähdytetty, jauhamattomat jyvät on jätetty
seuraavan arjen työksi. Ei isoratas kellarissa enää rutise, eivät
laklata häkkirattaat...

Kirkonkellot, niin kauan sitten ne ovat soittaneet kansan kirkosta, —
nyt se palaa kotiin tuolta järven takaa, joka ei ole etäällä myllystä.
Siitä ohitse ajaa ensimmäisinä nuorta väkeä, huimaa vauhtia kärryillään
tärisyttäen, kilpaa, — riehakkaita ääniä kajahtelee lammen taustan
kanervanummi. Harmonikkakin soi, nauru remahtelee...

                                                  ⸻

Mutta myllärivanhus: siinä, hän istuu vaimoineen tupasessaan minnekään
juhannus-illan viettoon aikomatta ... laiha mylläri Urpo ja hänen hento
Kaisunsa.

Aurinko laskee... Lammen vesi päilyy keveänä...

Kun aurinko laskee, niin hiljainen humahdus käy yli maan. Koivikko
suhisee, hyönteisten siivet hurisevat väsyneesti; kaikki hiljenee
kuiskeeksi.

Kaukaisten mäntyjen huipuissa auringon tuli hyppelee kuin keltasirkut.

Hyttyset tanssivat auringonlaskussa. Kalat puhkaisevat veden välkkyvän
kalvon, — pulahtaa, kilahtaa — hopeiset piirit syli-sylissä
kiertävät...

Sitten auringon liekit sammuvat yht’äkkiä... Taivas punertaa vaaleasti,
pilvet ovat seisahtuneet: ne ovat pehmoiset kuin olisi maalari ne
kevein siveltimin taivaalle pyyhkäissyt... Veden syvyyteenkin laskeutuu
korkeuden väri, vesi punertaa... Ja sitten liikkuu usva lampeen
metsästä jokea pitkin.

Metsän väki, haltiat, tulevat lammen rannalle ... katselevat ihmetellen
lammelle, terhenetärten tanssiin...

Yöperhoja alkaa liidellä. Kokot syttyvät kaukana, ilmassa tuntuu
heikkoa kydönhajua... Nuorten etäältä kajahtelee...

                                                  ⸻

Kauan ovat mylläri ja hänen vaimonsa ääneti istuneet ikkunan ääressä
yön saapuessa...

”Kaisu”, virkkaa viimein Urpo värähtelevällä äänellä; ”kolmekymmentä vuotta
olemme nyt täällä myllyllä ahertaneet. Yli viidenkymmenen
ikäinen olen ... lähes viisikymmentä sinäkin... Vanhuus tulee... Varsin
monethan minun iälläni ovat tuiki reippaat, mutta minä tunnen, että
vanhenen ennen ikääni. Ainakaan työ ei harmaita päähäni lisää!
— Et sinäkään yhtä ripeänä liiku kuin silloin, kun sinut,
yhdeksäntoistavuotiaana tyttönä, tänne myllylle toin, — niin,
sinullekin ikä tulee. Nuori olin silloin, väkevä. Rikkautta tiesin
jaksavani koota, kun mylläri Petrovainajalta myllyn äitini perinnöllä
ostin... Ravistumaan on nyt päässyt mylly, — kestäneehän siksi, kunnes
lepoon lähdemme. Rikkautta keräämään ei haluni ole moneen vuoteen
ollut... Turhaan olemme kai eläneet...”

”Mutta onhan meillä ollut varsin hyvä”, vastaa muori. ”Olemme
tarvitsevillekin voineet antaa: moni vaivainen on saanut apua, monen
köyhän haarasäkki on leipäkimpaleilla täyttynyt... Siitä lienee taivas
meitä varoilla siunannut. Emmekö ole saaneet elää terveinä ja
rauhassa...?”

Mies on katkeralla tuulella.

”Niin, olemme muita auttaneet, ja se on hyvä. Edes hevosta emme ole
itsellemme hankkineet: mies on vetänyt auraa, ämmä astellut
aurankurjessa, kun on perunamaamme kynnetty. Sillä, se on totuus: me
olemme antaneet ne rahat, joilla hevosenkin olisi voinut hankkia,
tarvitseville. — Taivas siunannut meitä?... Olisimme voineet, yhäti
runsaasti muille jakaen, itse edelleenkin edistyä, uskomattomasti
vaurastua: joillakin uusilla yrityksillä, tarkoitan, jotavastoin nyt
olen jäänyt pelkäksi mylläriksi. Kuka tiesi, mihin minä olisin
pystynyt, ja mihin sinä? Mutta — kenelle, kenelle olisimme koonneet,
kenen hyväksi tehneet työtä? — Ei ole meillä kenelle olisimme
koonneet!”

”Taneli, älä soimaa kohtaloa”, sanoo vaimo, painaa käsiin päänsä, mutta
toistaa tuskin kuuluvasti:

”Ei ole ollut kenelle koota.”

”Ja elämänpäivä sammuu minulta vähitellen”, vahvistaa mies. Jatkaa
kuitenkin: ”Mutta miksi, kuten sanoit, kohtaloa soimaan? Olemmehan
saaneet terveyttä, saaneet varallisuutta näinkin, ja rauhaa, kuten
sanoit. Moni on ollut sairas syntymästään: me emme koskaan. Täytyyhän
meidän olla tyytyväisiä. — Ja tahdomme tyytyväisiä ja kiitollisia
olla!” lausuu viimein mies.

He ojentavat toisilleen kätensä, istuvat käsi kädessä. Vesiperhoset
liitelevät tuolla koskessa. Kuuluu veden uninen pirahtelu ulkoa
ränsistyneestä rännistä. Ja jostakin etäältä raikuvia harmonikan
säveliä, — nyt vilahtaa mäeltä liekki, kokko leimahtaa palamaan
kylässä, kaikuu hurraaminen ja hälinä.

Heillä, siellä myllyssä, on niin hiljaista. He ovat aivan kahden.

”Iltaa”, kajahtaa yht’äkkiä ovensuusta nuorekas ääni.

Puolisot säpsähtävät hieman, koska eivät ole kuulleet, tai huomanneet
tulijan ovessa liikkuvan. He käännähtävät vastaamaan istualta, mutta
nousevat kiireesti, kun havaitsevat vieraan olevan kovin komean ja
hienon. Samettinen, valkea mantteli on hänellä hartioillaan, —
omituinen pukine, joka kimaltelee kultatikkauksia. Manttelin alla on
hänellä valkea takki, joka on vyötäröiltä niin hoikka, että hän näyttää
muurahaiselta. Hän on pitkä ja solakka. Kasvonsa ovat kuin kauniin
pappilanmamsellin, kaikkein kauneimman pappilanmamsellin, niin, ne ovat
ihan kuin naisen, vaikka hän lienee mies, sillä hänellä ei ole rintoja,
mutta hiukan viiksenhaituvia, ja hän tuoksuu hajuvesille. Hänen
silmänsä hohtavat sinisinä, vaalean- tai haaleansinisinä. Hattua ei
hänellä ole, vaan pitkä tukka valuu hartioille keltaisina kiharoina, —
keltaisina kuin kesävoi.

Hänellä on polvihousut — kuin herrasväen pikkupojilla, polvet
paljaina. Ja keppi, jonka nuppi kiiltää kuin lasi, vaikeissa käsissä.
Ja sormissa, joiden kynnet ovat sileät ja punertavat, paljon sormuksia.

”Herran rauhaa”, tervehtii vieras uudelleen. ”Asuukohan vanha mylläri
Taneli täällä?”

”Juu, kyllä”, sopertaa Taneli. Hän pelkää... Mikähän noin uljaan herran
hänen mökkiinsä toi? — Katri kiiruhtaa toimittamaan vieraalle
istuinta: ”Istuute, tehkää niin hyvin.” Hän aikoo tuoli-kehnoista
parhaan nostaa oven suuhun, mutta muistaa yht’äkkiä kauhukseen olevan
hienompaa kutsua herra huoneen perälle kuin viedä hänelle tuoli
ovensuuhun. Urpokin huomaa Katrin erehdyksen ja moittien katsahtaa
Kaisu-parkaansa.

Mutta vieras vain leppeästi hymyilee ja käy keinuvin ja kevein askelin
ikkunan luo, jossa hänelle istuinpaikkaa tarjotaan.

Hän istuu sitten tuolilla sängyn vierellä, silittelee kummallisen
pitkiä kiharoitaan ja ojentaa jalkansa suoriksi, — ne ulottuvat
melkein toiselle puolelle tupaa, — ja oikoilee selkäänsä kuin olisi
hyvin väsynyt. Sitten hän ottaa pöydältä käteensä tuomentertun ja
leikittelee sillä, puhellen huolettomasti:

”No ehtipä sitä vihdoinkin perille. Pitkä olikin matka ... fi donc
... mutta ihmeen ihana! Maa on alla tumma ... näkee auringon kultaisena
siirtyvän maan alle... Kokkotulia syttyy maailmaan rotkojen äyräille...
Majoissa ovat vanhukset kuisteissa, juhannuskoivujen lehtimajoissa, kun
nuoret tulten ympärillä karkeloivat... Vanhukset Luojaa kiittävät
menneiden juhannusten nautinnoista...”

Urpo on kyllä juttua kuunnellut, vaikk’ei sitä tajua, mutta Katri ei
ole muistanut kuunnellakaan, niin kummallista tämä on.

”Menepä, Urpo, viemään herran hevoset suojaan”, kuiskaa Katri. ”Kai ne
ovat väsyneet, kun — mistä te, herra, tulittekaan? — Ja anna kauroja
Karolan säkistä ... kyllähän naapurille sitten maksamme”, kuiskaa vaimo
aivan hiljaa miehelleen lopuksi.

”Ei kiitoksia”, kieltää herra leikillisellä äänellä. ”En tullut
vaunuilla enkä sotaorheilla... Älkää naapurinne Karolan säkkiä turhaan
avatko...”

Katri ihmettelee mielessään: — Mistähän se kuuli, että minä Urpolle
kauroista kuiskasin...?

”Vai ette hevosella?” ihmettelee Urpo. — Ja kuitenkin vieras itse
sanoi tulleensa pitkän matkan päästä. — Harvoin ne isot herrat
jalkaisin: vaunuilla ne ryöhäävät... Mutta ... koreaahan onkin näin
kesällä kävellä... Mikäpäs: mielikseen sitä vanhempikin jalkaisin nyt
kirkolle kulkisi ... jos ei maantie olisi niin paha pölyämään. —
”Niin, mutta — mistäs herra sanoi olevansakaan?” tokaisee hän
yht’äkkiä ja pelästyy samassa taas: eihän sitä niin saa vierailta
udella, saati sitten herroilta...

”Paradiisista!” vastaa vieras.

”Ahaa, Pariisista! No sitten...”

”En Pariisista, rakas mylläri, vaan Paradiisista, mon Dieu!”

”Hah?” sanoo Urpo, ja on niin nolo muka omasta tyhmyydestään, että
jouduttautuu kääntämään puhettaan toisaalle... ”Ehkä olette väsynyt...
Jano se rupeaa kurkkua kutkuttamaan, kun auringonpaisteessa kulkee ...
eikähän sitä lämmintä järvivettä halua janoonsa...”

Urpo säikähtää jälleen: säikähdyksen tuo nyt Katrin hätääntyvä katse,
joka puhuu näin: — Nyt alkaa Urpo höpistä janosta, — kohta kysytään
juomaa, mutta mitä meillä noin suurelle herralle olisi antaa! Kaljaako
vain, ja piimää?... Simaa ei tänä juhannuksena ole tullut pannuksi, se
on jäänyt viime vuosina...

”Niin — janoko?” alkaakin herra veitikkamaisesti hymyillen... ”Eihän
teidän nyt tarvitse...”

Katri nykii miestään, vaatii puhumaan, mutta Urpo tuskailee vaiti. Ja
nyt täytyy Katrin itsensä aloittaa, hätäisesti ja nolona:

”Olisihan sitä sahtia, mutta sekin on niin väljähtynyttä... Mutta jos
herra ... kun janottaa ... niin saisihan sitä ehkä kylältä parempaa...
Tai kenties kahvia...”

”Lie muilla jyviä ja viiniä: eloni on Sinussa, Herra!” lausuu vieras
yht’äkkiä. ”Kiitos! En juomaanne tarvitsekaan. On janoni ikuisesti
leponsa saanut...”

”Jano leponsa saanut”, sen kuulevat puolisot viimeiseksi. Mitä tuo
herra puhuu? Onko hän hu-hullu...? Tai, Jumala paratkoon, pilkkaa
heitä: arvaahan sen, ettei herralle heidän piimänsä ja kahvinsa
kelpaisi!...

Ja sitten herra nousee seisomaan, ja jatkaa juhlallisesti äskeistä —
löpinäänsä ... niin, sitä merkillistä puhetta: ”Jos muilla viiniä,
jyviä olisi: Sinä olet iloni, Herra! Iloni on Hän, Herra! Sanaini sävel
Hänelle paisukoon, sanaini sävel paisuttakoon heleytensä, paisuttakoon
ylistyksensä heleyden hänelle! Hän on suonut ruuakseni valkeuden
kesäyönä, jolloin tähtien tuike kultaisena uinuu kuultavalla
taivaalla... Ruokani on suvituomen tuoksunta, ruokani neitosunelma
rauhaisessa hiljaisuudessa. Jos minä isoon, en minä sitä sano teille,
rakkaat ystävät; luulettekos minun syövän härjän lihaa? — Ja juovan
hapanta piimää? Ei, minun juomani on aamunkajastus kaukaa kylmien
maiden takaa... Viinini on aamurusko, joka helottaa itäiset kukkulat
kullaten. Ja säteilevä aamu, joka leijuttaa hallaisia usvia, tuo
huulilleni kasteen virkistävän pisaran. Kun lintujen viserrys kilvan
kajahtaa, ravitsee se sieluni uusilla makeuksilla.”

Mitä se haastelee? ”Ruoka aamunkajastus? Tuomentuoksu?” Sitäkö se —
syö? Kaste, lintujen viserrys hänen viininsä? Kun ei liene täynnänsä
makiaa viinaa, kuten raamatussa sanotaan!

Mutta herra jatkaa niin juhlallisesti: ”Minäkö väsynyt? Jamais! Minun
leponi on väsyä Jumalan käskyyn ... liihoittaa kuin hattara maailmojen
yli taivaan ilmojen ihanassa helmassa, Sela! Syvyyksien yli, jotka
pauhaavat kovin, niin että yksi syvyys pauhaa tässä, ja toinen syvyy
siellä, ja vesikosket paisuvat, vesikosket paisuttavat pauhinansa,
vesikoskien paisutus ratki paisuttuu, Sela Kuninkaalle! — Minun asuntoni ovat
kulta-utuina uinuvat maat. On eloni kuin uni, ovat taivaan säveliä
unelmani. Aamuin herään ruskojen ruusutarhoissa, silmäni aukenevat
ilmojen kultaloistoon. Päiväni on se, että ikuisuudet odottavat minua
ikuisuuksien takana. — Iltani ei tule koskaan: aamuinen ihanuus
valaisee iäti kasvojani. — Tule, kesäinen tuuli, nouse, lounatuuli,
kanna kiitokseni Herralle ja, minun leponi on täyttää
tarkoin hänen käskyjään...”

Ja nyt tapahtuu jotakin ihmeellistä: mylläri ja hänen vaimonsa alkavat
kuulla soittoa. Ja on kuin tähtiä heidän edessään kimaltelisi... He
näkevät ilmassa puhkeavan kukkia: jokainen puhkeaa, lemahtaa, katoaa;
ja taas uusi pulpahtaa sijaan... Hämmästyneenä katsoo Katri Urpoon,
Urpo Katriin. Urut soivat jossakin kuin kirkossa ... soittavat virttä,
tahdissa, joka kohoaa ja laskee...

”Se syö yön hämärää ja aamunruskoa. Se on hullu!’” huudahtaa Katri
viimein.

Mutta silloinkos Urpo ja Katri vasta pelästyvät: he näkevät yht’äkkiä
vieraan olkapäihin valkeain siipien puhkeavan... Vai mantteliko se
hänen hartioillaan noin pullistuu?

”Herjesta!” Katri painautuu Urpoon kiinni, ja he molemmat vetäytyvät
ovelle. Vieraan ympärillä, koko tuvassa on kuin kirkkain
auringonpaiste, vaikka ruskokin on ulkona pitkän aikaa sitten sammunut.
Vieras se valaisee, — ja hän on läpinäkyvä: hänen vatsansa läpi näkyy
sänky toiselta seinämältä, ja näkyy tuoli, ja hänen leukansa kohdalla
heiluu seinäkellon lerkku! Siivet, — niissä on vihreitä silmiä kuin
riikinkukon höyhenissä, joita posetiivarit myyvät. Kädessä palmunoksa.
Silmät loistavat ... niissäpä vasta kilo!...

Ja nyt hän yhä pitenee. Urpo ja Katri lysähtävät maahan, siinä he
katselevat ylös hengitystään pidättäen. Enkelin siipisulat menevät
laipion läpi ... ja hän puhuu:

”Mistä olen tullut ja matkustanut? Hyvin kaukaa! Ovat asuntoni siellä,
missä Jumalan kaupunki on ihana virtoineen. Minun vaatteeni ovat sula
mirrham, aloes ja ketsia, Sela! Hän on minut kaunistanut kauneudella ja
koroittanut minun sarveni kuin yksisarviaisen. — Miksi te, suuret
vuoret, kippaatte, sillä se asunto on Herran vuori, joka istuu
ylimmäisten taivasten päällä. Punasiipisten kerubimien päällä hän
matkustaa tyhjyydessä huiluilla, harpuilla ja kanteleilla, jalossa
kielten leikissä ja helisemisellä, helisevillä basunoilla. Laulajat
käyvät edellä, ja sitten leikarit piikain kanssa. Sinisiipisten
serafien seljässä hän vaaran hartioille laskeutuu, ja askeleensa
tiukkuvat rasvasta, ja laaksossa on tihkiästi jyviä, mutta hän nuhtelee
ruovon petoa ja härkäin laumaa kansain vasikkain kanssa, Sela! Hän
häilyttää korven; hän katsoo alas istuimeltansa, ja vilja alkaa
kultaisena heilimöidä. Herra kantaa korven kaarneet. Herra on hyvä,
iloitkoot siitä ihmiset, olkoot saaret riemuiset niin monta kuin niitä
on, kiittäkööt häntä aurinko ja kuu ja taivasten taivaat ja vedet,
jotka taivasten päällä ovat, ja valaskalat ja kaikki syvyydet,
Halleluja! — Minä, Gabriel, iloisia sanomia saatan teille. Olette
vaeltaneet hurskaasti Jumalan kasvojen edessä. Eivät auta meitä
ihmiset, eivät maan vallat ja pääruhtinaat, eivät myös orhit auta, vaan
Herra, Herra. Hän voitelee teidän iloöljyllä: sunnuntailapsesta,
onnen lapsesta onnellisesta olette saavat iloita. Kuovilintu piipattaa
öisellä erämaan suolla: Herra lohduttaa itkevän kuirin...”

                                                  ⸻

”Mitä helkkaria!” huudahtaa mylläri. ”Ethän sinä, muori, vain ole
pannut sahtiin viinaa!”

Näky on kadonnut. Pari huomaa istuvansa paikoillaan ikkunan ääressä.

”Viinaa? Häpeäisit!” vastaa Katri. ”Milloin minä ennenkään sitä olisin
tehnyt? Milloin meillä on ollut sellaista pahaa ainetta?”

”Niin, eipä milloinkaan”, vastaa mies. ”Mutta, helkkari...”

”Siunaa, sinähän kiroat”, siunailee Katri.

”Kyllä ... mutta muulloin en milloinkaan juuri.”

”Etpä niin. Ja minustakin tuntuu niin hullulta.”

”Mitä, mitä se oikein sanoi? Ja — minne se meni?”

He katsovat ulos ikkunasta: ulkona ei näy ketään.

”Mitä se sanoi ja — hullutteli?” toistaa Katri, ja hän nauraa.

Urpo rypistelee kulmakarvojaan. He vaipuvat kumpikin ällistyneeseen
mietiskelyyn. Sitten Urpo ottaa raamatun ja alkaa availla sitä:

”Ja Sarai sanoi Abramille: Katso nyt, mene siis minun piikani
viereen... Ei, tätä se ei ollut, jumala varjelkoon.”

Ja hän tähystelee eräästä toisesta kohtaa:

”Ja Abraham lankesi kasvoillensa ja naurahti ... ja sanoi sydämessänsä:
Syntyykö sadan-ajastaikaiselle poika... No, eihän tässä nyt sadassa
vielä! Ei se tätä sanonut.”

Sitten hän lukee:

”Yhtenä päivänä ympärileikattiin Abraham ja Ismael ja kaikki
miehenpuoli hänen huoneessansa.”

”Siunatkoon!” huudahtaa Katri.

”Ei, ei se tätäkään ollut”, sanoo Urpo. ”Odotahan: Sallikaat tuottaa
vähän vettä pestäksenne teidän jalkanne... Ei se sitäkään! — Ja minä
tuon teidän eteenne kappaleen leipää... Tästä se alkaa.”

”Mutta tämä ei kahviakaan tahtonut”, huomauttaa Katri.

”... Ja voita ja maitoa. Ja he sanoivat hänelle: — Kussa on Sara,
sinun emäntäs. Hän vastasi: Täällä majassa. — Tässä se on, katsos,
Katri, tämä!”

Katri lukee nyt mukana. Mutta kun joudutaan siihen kohtaan, jossa
sanotaan: ”Ja Sara nauroi itsellensä”, silloin tulee Urpolle syy
huudahtaa:

”Ja ... sinäkin naurat? Onko Herralle jotakin mahdotonta?”

”En minä nauranut, en toki!” väittää nyt Katri.

”Nauroit sinä!” inttää Urpo moittien; ja he tulevat taas aivan
äänettömiksi ja miettivät äskeistä ihmettä. — Viimein Katri sanoo:

”Se oli enkeli. Minä uskon — se oli enkeli, — tai sitten näimme unta
istuallamme, mutta kaunista unta.”

”Niin, unta maar, — nukkuen kuin kissatkin tuossa lattialla. Mutta
ylen, ylen kaunista unta”, myöntää mylläri.

Ja he hieroivat silmiään kuin unesta heränneet.

KIRKONKELLOT.

Miten iloisesti heidän mielestään seuraavana päivänä kirkonkellot
soivat!

Isompi kello soi:

”Pompom, pompom, — tottahan mylläri Tapanilla täytyy poika olla,
hyvällä miehellä, lauhkealla miehellä, lupsakalla miehellä.”

”Ja Katrille pieni hyssyteltävä, maidolla juoteltava, kunnes se isoksi
kasvaa eikä maitoa enää maista, kun sattuu sille ilopäälle, kilinkalin,
kilinkalin.”

Välkkyviä hopearahoja, eivätkä tinanappeja niinkuin joku kunnoton
veijari, pistivät Urpo Taneli ja Katri Taneli kirkossa pitkävartisiin
kolehtipusseihin. Eivätpä he Luojalle maksua tuoneet, eiväthän toki,
vaan kiitostaan ja onneaan he ilmaisivat puhtailla pennosilla.
Nuorekasta ja vilkasta iloa heidän kasvonsa paistoivat.

Kauniit olivat vainiot, hyvää satoa lupasivat. Ja aurinko oli kuuma.

                                                  ⸻

Eivät malta Tanelit olla kotimatkallaan tuttavilleen eilisestä ihmeestä
puhumatta.

”Niin kukako ei meillä käynyt?” sanoo Katri. ”Itse Herran enkelipä
meillä kävi!”

”Ohoh!” huudahtaa naapuri ja katsoo avioparia silmät levällään —
tietämättä olisiko nauru sopiva tilaisuuteen.

Omituisia he alati olivat nuo Urpo ja Katri Taneli olleet: kahden
kesken, kylistä välittämättä, he asuivat myllyllään. Kumminkin olivat
siivoja ihmisiä ... eivät kenenkään elosäkistä ottaneet, kissoja
pitivät kymmenkunnan — etteivät hiiret olisi myllyä saattaneet rumaan
huutoon... Mutta nytpä myllyläiset ihan äärettömiä höpisivät!

”Ohoh. Vai oikea Herran enkeli ... ihan kuin Topiaalle.”

”Ihan kuin Sakariaalle, Sakariaalle!” väitti hyvillään Urpo Taneli.
”Ihan kuin Sakariaan luona se enkeli minun luonani kävi...”

”Vai sinun luonasi se muka kävi”, sekautui Katri juttuun. ”Eikö se
sitten lainkaan minun luonani käynyt? Vai enkö minä siinä ollut? Vai
kuka se sanoi: Istuute, hyvä herra...”

”Herrako se olikin? Mikä lie kulkeva herra ollut!” tuumii säälitellen
naapuri...

”Kuka sanoi: Hyvä herra, istuute?” jatkaa Katri. ”Kuka tarjosi tuolin
Herran enkelille...”

”Kuka tarjosi tuolin sille — ovensuuhun?” pistelee Urpo. ”Kuka höpisi,
että hän on hullu? — enkeli, näes, naapuri, sanoi ... hm ...
neitsykäisten unia syövänsä... Niin ne vissiin enkelit, — nälkä on
heille — ruokaa.” — Urpo kääntyy jälleen Katrin puoleen, joka
palpattaa: ”Minähän vain aioin viedä sille tuolin ovensuuhun, mutta
peruutin nopsasti.” — ”Mutta se sahti ja piimä, joita sille tarjosit”,
väittelee Urpo. ”Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei maanruokia ja -juomia
sellaisille. Ja eikö hän ensiksi kysynyt minua — eikä sinua, kun tuli
meille? Sanoi: Onko vanha mylläriukko Taneli kotona...”

”Vai niin se sanoi?” toistaa Katri. ”Vai niin se muka sanoi! Eikö se
sanonut: asuuko vanha mylläri Taneli täällä...? Ja mitäs hän olisi
sinun luonasi tehnyt? Eikö asia koske minuun yhtä paljon kuin sinuun?
Minäkö sen pojan saan vai sinäkö? Vai sinäkö sen saat?”

”Pojanko vai tytön, herraties mikä siitä tulee! Pojan tai tytön, —
mutta jos en minäkin sitä saa, niin en kai sille nimeänikään anna. —
Vai mitä arvelet, naapuri, pitääkö minun antaa nimeksi Taneli sille,
jonka isä en ole, naapuri?...”

”Kuules mokomaa, Urpo!” huudahtaa Katri. ”Enkö minä ole sinun
uskollinen Kaisusi?”

”Mitäs siinä sitten sanoit, ettei lapsi muka minunkin olisi. Minua ei
saa härnätä, tämä on vakava asia, ja sellaisista suutun.”

”Mutta itsehän sanoit Herran enkelin käyneen ainoastaan sinun
luonasi...”

Ja he jatkoivat kinaa kotimyllylle saakka...

Naapuri pudisti surkutellen päätänsä, kun erosi heistä.

Eiväthän Tanelit juuri koskaan riidelleet keskenään, tosissaan eivät
milloinkaan; mutta tämä oli vakava asia, ylen vakava: yhden lisämukulan
tulo maailmaan.

MITÄ TAIVAASSA ASIASTA TIEDETTIIN.

Taivas on korkea vuori, jossakin, ilmojen päällä. Ja se on suuri
kaupunki, jonka valkeus on kalleimman kiven muotoinen, niinkuin kirkas
jaspis. Ja siinä on suuri ja korkea muuri, jossa on toistakymmentä
tuhatta porttia, ja porteissa seisovat enkelit vahtikopeissaan, —
idässä portteja, pohjoisessa portteja, etelässä portteja, lännessä
portteja. Siis melkein pelkkiä portteja. Ja se kaupunki on pantu
nelikulmaiseksi, ja sen pituus on niin suuri kuin sen leveys. Ja sen
pituus ja leveys ja korkeus ovat yhtäläiset. Ja sen muurin rakennus on
jaspiksesta, ja itse kaupunki puhtaasta kullasta: puhtaan lasin
kaltainen. Ja sen muurin perustus on: ensimmäinen jaspis, toinen
sapkirus, kolmas calcedonis, neljäs smaragdus, viides sardius,
kuudes sardinus, seitsemäs rosolitus, kahdeksas ripellus,
yhdeksäs topeska, kymmenes chrysoprasustus, yhdestoistakymmenes
hyväcinthus eli siankinthus, kahdestoistakymmenestuhannes
amethystus.

Ja huomatkaa: se kahdestoistakymmenestuhannes portti on päärlyä, siis
helmeä, — tehty yhdestä ainoasta päärlystä.

Ja sen kaupungin kadut ovat puhdas kulta, niinkuin läpikuultavainen
lasi.

Eikä siellä ole yötä eikä päivää, vaan iankaikkisuus, eikä siellä
tarvita kynttilää, vaan siellä vallitsee ikuinen valo.

                                                  ⸻

Tämän kahdennentoistakymmenennentuhannennen portin luo, kun palaamme
ajassa taaksepäin, keskittyi, vähän ennen enkeli Gabrielin matkaa, iso
kina. Siellä, missä ei tarvitse tehdä mitään, ei ihmismielessä edes
syödä, juoksennellaan ja kiistellään ja jutellaan varsin joutavia —
ajankuluksi. Taivaassahan ainoastaan enkelit puuhailevat: käskyläisinä,
sotureina, palvelijoina. Sitävastoin ihmisautuaat vain soittavat ja
laulavat, — ovat tietysti työstä, elämämme pahimmasta maanvaivasta,
rauhoitetut.

Mutta taivaan muureista vielä sananen. Ne ovat ulkoapäin tietysti
jylhät ja mustat, — tavallista kiveä, — mutta sisällä on muuta, jota
ette arvaakaan.

Ja sillä päärlyportilla seisoo ensinnäkin ulkovartija: rauta-asuun
puettu jättiläiskerubi tulinen miekka kädessä. Hän seisoo jäykkänä,
kylmänä keskellä portin aukeamaa. Hänen kuparilevyillä päällystetyt
siipensä ovat levällään, porttiaukkoa sulkien. Korkeaa, kylmää otsaa
kattaa kypärin kiiltävä otsalevy. Huulet ovat päättävästi yhteen
puristetut; kalpeista kasvoista kiiltää kaksi silmää kuin soturin
ainakin. Niin, hän seisoo ... kuin kivipatsas miekkansa nojassa, joka
säihkyy sinisiä revontulia. Kerubin vyötäröllä riippuu sitäpaitsi
kultapasuuna: kun hän siihen puhaltaa, niin ukkonen alkaa jylistä, ja
osasto enkeleitä kiiruhtaa hätään. Kun hän miekkaansa kohottaa, niin
salama leimahtaa ja tappaa, — aivan heti ei hänen tarvitse apua
hälyttääkään.

Portin sisäpuolella seisoo kuitenkin aina vartiosto: legioona
soturienkeleitä alati valmiina sotaan, jos ulkoa vartijan pasuuna soi.
Silloin legioona kavahtaa rintamaan.

Mutta autuaat, he kävelevät laiskoina taivaan lasisilla kaduilla tai
soittimet käsissä virtojen vierellä, laulaen Luojansa ylistystä...

                                                  ⸻

Sinä olemattomana päivänä, jona enkeli Gabriel lähti maailmaan,
näkivät joutilaat autuaat hänen tulevan hyvin toimeliaana ja vakavana
Isä-Jumalan, joka on taivaista ylimmäinen ja tulisin.
Juhlallinen, totinen ilme, joka silloin oli Gabrielin tavallisesti
iloisilla ja nais-autuaita ihastuttavilla kasvoilla, kertoi jotakin
tärkeää olevan tekeillä.

Toisilleen huudellen kiiruhtivat autuaat silloin Gabrielin ympärille
utelemaan matkan tarkoitusperää, — näkiväthän tyhmimmätkin ainakin
Gabrielin hienoista vaatteista ja turistimaisista polvihousuista, että
hän lähtisi matkalle, ja hienolle matkalle. Mutta juhlallisesti
kädellään viitaten ja mitään hiiskumatta Gabriel torjui heidät. Ja
autuaat jäivät hiukan närkästyneinä katsomaan Gabrielia, kun tämä
korkeana, mutta ripein askelin kulki taivaan penikulmanleveää
valtakatua. Sinne hän, valkosiipinen naisten lemmikki, eteni, kadun
päähän, kauas ilmanrannalle, päärlyportille.

Pyhä Pietari ei valitettavasti ole viime aikoina yliportinvartijan-
toimestaan välittänyt. Herransa suosioon rajattomasti luottaa ukko ...
uskaltaa antaa porttien avaimet heti aamusta soturipäälliköille. Itse
hän menee ruusuvuoteelleen, heittää kultakiekon päänsä ympäriltä
lattialle, ja suu suloisessa myhäilyssä hän vetelee unia... Eikä
kukkokaan täällä laula. Ei kukko taivaaseen pääse.

Sisällä vartiovuorolla olevan päärlyportin-legioonan päämies,
virkaintoinen kerubi, vaatii nähdä Gabrielin matkapassia. Onhan hänellä
siihen oikeus... Pietari itsekin aina passit katsoi, silloin kun vielä
portilla seisoi ja kulkevia taivaasta maailmaan, ei, maailmasta
taivaaseen päästi. Täältä ei kukaan enää pois pääse, nimittäin ihminen.

Gabriel vetää poveltaan hyvänhajuisen kirjoituksen, se tuoksuu kuin
mirrham ja myski. Siinä on vihreäin palmunlehväin keskellä liekehtivää
kirjoitusta: allekirjoituksena on kolmikulmainen ”Jumalan silmä”. Tämä
kirjoitus on matkapassi arkkienkeli Gabrielille hänen ollakseen
Kastajan kaulanleikkauspäivän mylläri Tanelin luona
vihreässä koivikossa...

Passin näkee legioonan päämies, mutta itse asiakirjelmää ei hän saa
nähdä. Se on luettava julki vasta alhaalla, surunlaaksossa...

Hän päästää Gabrielin menemään. Se tapahtuu siten, että hän komentaa
punasiipiset legioonalaisensa kunniaan, miekat välähtävät, helisten
aukeaa lasiportti silloin itsestään. Ulkovartija antaa nyt tietä:
Gabriel levittää valkeat siipensä ja vaipuu tyhjyyteen...

                                                  ⸻

Kun Gabriel näytti passia päällikölle, oli muuan utelias legioonakerubi
tarkalla silmällään havainnut siinä mylläri Urpo Tanelin nimen. Pian
levisi tämän utelijan kautta tieto Gabrielin matkan määrästä koko
legioonaan...

Mutta mitähän asiaa mahtoi Gabrielilla olla myllärille? Sitä eivät
taivaan enkelitkään aavistaneet.

Autuas-raukat: he olivat enkeleitäkin tietämättömämpiä. Ei heillä ollut
aavistusta edes siitäkään, minne Gabriel oli lähtenyt... Mutta
uteliaisuutta he paloivat, — niinkuin ikuinen tuli olisi heitä
polttanut.

Päärlyportin sotamiesten vilkkaasta ja salaperäisestä juttelemisesta
arvasivat ihmisautuaat enkelien tietävän tästä asiasta enemmän kuin he
itse. Mutta mitenkä päästä enkelien tietoa jakamaan? Se nyt oli varma
asia, etteivät enkelit heille, autuaille, mitään mielisuosiolla
ilmaisisi — eivät ainakaan nuo kopeat kerubit, jotka olivat ikäänkuin
taivaan kansalliskaarti.

Viekkaudella oli nyt näiltä enkeleiltä tieto otettava!

                                                  ⸻

Pieni kerubi-lapsi, putto Adriel, hän heitteli kiekkoa taivaan
kadulla, niin että paidan helma heilui ja naarmut lasikatuun jäivät.

Pyhä Martti, ihmisautuas, joka oli aikoinaan maailmassa ollut aika
veitikka, muuttanut vettä viiniksi, — Pyhä Martti meni pikku Adrielin
luo:

”Kuules, pikku punatulkku. Jo tulee sota. Paholaiset voivat särkeä
portit ja päästä taivaaseen. Ja musta Asasel pistää sinut kypäriinsä
töyhdöksi, kun sinulla on niin punaiset siipityngät ja punaisia
höyheniä rinnassakin.”

”Älä!” vastasi Adriel ja seisahtui hajasäärin Pyhän Martin eteen.

”Niin, jylisevä sota, ja Asasel pistää sinut lintukoristeena
hattuunsa.”

”Sinut myöskin!”

”Ei... Minä tiedän mennä pakoon. Mutta sinä olet niin pieni vätys, et
jaksa siivilläsi pitkälle räpiköidä...”

”Eihän sinulla ole pieniäkään siipiä.”

”Niin, mutta sitä isommat korvat ... niinkuin preussilaisilla
luutnanteilla. Minä lennän pakoon korvillani. Mutta sinut pistetään
koristeeksi piru-mummon hattuun.”

”Kuka sen sanoi, että tulee iso sota?”

”Kah: Gabriel vei sodanjulistusta.”

”Sanoiko hän sinulle, että vei sodanjulistusta?”

”Eikä. Mutta kerubeille sanoi.”

”Älä. Ja kerubit sanoivat sinulle?”

Pyhä Martti nolostui: ei hänen maksanut vaivaa vaittääkään, että ylpeät
kerubit olisivat hänelle kertoneet salaisuuksia, ihmiselle. Sitä ei
Adriel olisi uskonut. — Pikku Adrielissakin oli jo kerubiylpeyttä...

”Kas niin, mitä nyt, Martti, noljotat? Älä luule, että sitä niin
pussiin mennään... Taisit koettaa salaisuuksia urkkia?... Olisit,
suoraan sanoen, pyytänyt minulta apua!” lopetti Adriel, joka oli
imarreltu, kun oli saanut pyhimystä kerubiälyllään nöyryyttää.

                                                  ⸻

Ja sitten Adriel ja Pyhä Martti liittoutuivat.

Adrielilla oli vartiolegioonalaisissa erittäin hyvä ystävä: parrakas
enkeli Jared. Tältä tiesi Adriel saavansa salaisuuden udelluksi.

                                                  ⸻

Päärlyportin legioona lojui portin ääressä mahdottoman laajalla
silkkikentällä, — oikoi punaisia siipiään kuin kylläiset kanat; ja
miehet juttelivat äskeisestä Gabrielin matkasta.

Adriel jätti kiekkonsa keskelle lasikatua... Hän juoksi päärlyportille
ja hyppäsi suoraan vanhan ystävänsä Jaredin syliin. Hän itki:

”Peloittaa niin... Tulee iso sota... Gabriel vei pirulle
sodanjulistusta...”

Vanha, punapartainen Jared alkoi nauraa ääneensä:

”Sodanjulistusta? Eikös tyhjää! Kas: vihreät ja keltaiset auringothan
kieppuvat yhä rauhallisina navoissaan. Mutta silloin kun tulee sota,
alkavat auringot ulvoa ja muuttuvat vertä tippuviksi, punaisiksi.”

Adriel ei ota uskoakseen. Hän väittää:

”Tulee sota, tulee! Ja minun pitää mennä rumpalina itse helvettiä
vastaan, ja Asasel pistää minut töyhtönä äitinsä hattuun. Martti sanoi,
Martti!”

”Martti, — ihminen! Kävisi tässä toinen vilske, jos sota tulisi.
Piikkejä kuumennettaisiin, mörssärit portille asetettaisiin... Miksi se
sinut äitinsä hattuun panisi?”

”Kun olen niin kaunis. Töyhtökin minulla on päässä.”

”Leikataan tukkasi pois.”

”Ja millainen minä tukatta olisin! Kuin mikäkin munakalloinen
Belsebubin poika!” Ja Adriel itkeskelee muka yhä.

Jaredin tulee sääli pikku ystäväänsä:

”Se Martti on sinut pettänyt taas! Ei se Gabriel sodanjulistusta
vienyt, ei sinnepäinkään!”

”Mitäs hän sitten vei? Parhaat prässihousut olivat jalassaan ja uudet,
färskit siivet hartioillaan.”

”Mikä tiesi, mitä hän vei! Mikä tiesi, minne hän lähti! Salaisuus!”

”Vai et sano! Minäpä alan jälleen pelätä sotaa!”

Ja Adriel alkaa porata niin, että Jaredin, vanhan enkelin, korvia
särkee. Muut enkelit naureskelevat heidän kujeilleen, suullaan
nurmikolla maaten, vatsansa pohjasta ihan. Joku sanoo viimein:

”Viitsii, vanha kerubi, vinguttaa tuota pallonpotkijaa!”

”Kiru sitten, Ari!” närkästyy Jared. ”Kiru! Johan sanoin, ettei
tarvitse sotaa pelätä. Kiru pahemmin, kas niin: päämies luulee, että
tänne on tullut piru, ja nakkauttaa sinut suinpäin tyhjään...”

”Enpäs kiru! Menenpäs kertomaan Pyhälle Agatalle, että olet tuhma,
vaikka hänen rintojaan kerran halailit!”

Jared, kuten moni muu vanhapoika, pitää paljon ihanista naisista, niin
enkeli kuin onkin...

Jared punastelee: kaikki tuo pikkuvanha Adriel tietääkin!

Adriel lähtee alahuuli lerpallaan tallustamaan kaupungille päin.

Jared tuumii: antaahan vähän matkaa mennä ... ehkä palaa.

Mutta Adriel ei ota palatakseen. Viimein Jared huutaa:

”Hei, Ari! Hei, pikkuinen kultarassi! Tule takaisin, kullanmuru,
punatulkku, niin sanon sinulle jotakin.”

Adriel seisahtuu, kääntyy; hän asettuu seisomaan pyöreät jalat
levällään, — lerpauttaa alahuultaan ja sanoo:

”Niin ... mitä sitten tahdot, Jared?”

”Tule vähän takaisin...”

”Niin ... sitten?”

”Älä ole tuhma, Adriel!” houkuttelee Jared. Imeläin houkuttelujen
jälkeen tuleekin Adriel takaisin hänen luokseen.

”Jokos nyt kerrot?” kiusoittelee Adriel Jaredia.

”Mitä kerrot! Enhän minä voi kertoa! Ymmärräthän itsekin: olisi häpeä
koko viidennellesadannelletuhannennelle miljardille kerubi-legioonalle,
jos taivaan salaisuuksia ilmaisisin kenellekään.”

”Kenellekään? Olenko minä kenelle? Olenko minä pöllö? Vai punatulkku?
Olenko minä kertonut kenellekään, että Pyhää Agataa likistelet?...
Kuules, Jared, minä voin sinua auttaa sotamiehestä senturiksi, — kun
Agatalle ja ylhäisille pyhimyksille sinua kehun!”

”Ah, voisitko? Oijoi, minä olen ollut raakana solttuna
yhdeksäntoistatuhatta vuotta!”

”Tukista minua niin, että siipihöyhenet pölisevät, jos kerron.”

”Tukista sinua! Mitä kerrottu sinä paranisi?”

”Sama se: jos et kerro, niin menen ja kantelen Agatalle. Kauttamaar
menen!... Kas, Agatahan se tahtoisi tietää sitä asiaa.”

Jaredin valtaa autuas liikutus. Vai Agata se tahtoi sitä tietää. Agata,
Agata, armas Agata! — Agatalle hän ilmoittaisi ... mitä hyvänsä!

”Katsos, Adriel, tule syliin, niin jutellaan, hiljaa vain.”

Adriel istuu nyt enkelin sylissä, imee sormeaan ja on tyhmänä katsoa
töllöttävinään aurinkoihin ja niistä muka Jaredilta jotakin kysyvinään,
— etteivät muut legioonalaiset huomaisi salaisuuksia juteltavan.

”Katsos, pikku punatulkku. Se on näin, että siellä, minne Gabriel meni,
on ränni, jossa juoksee vettä... Rumaa, mustahkoa, maallista lammen
vettä.”

Jared arvuuttelee, mutta Adriel ei vielä ymmärrä.

”Siellä on kiekkoja, mitkä pyörivät näin, näin!...”

Jared näyttää kämmenillään rattaiden pyörimistä. — Ei ymmärrä Adriel
vieläkään.

”Siellä on säkkejä, lihavia kuin rovastit, — säkkejä?”

”Vesimylly?” huudahtaa Adriel.

”St, st! Mylläri Tanelin mylly... Mutta älä vain kerro muille ... kuin
upeapoviselle Agatalle.”

                                                  ⸻

Adriel on kavahtanut pois Jaredin sylistä, hän juosta touhuaa jo
kaupungille. Ei hän enää kuule, miten Jared itsekseen päivittelee:
”Kunhan se kultainen pallero ei vain sittenkin kertoisi kaikille.”

”Urpo Tanelin myllylle!” huutaa Adriel hengästyneenä, kun autuaat
vastaan juosten hänet uteliaina ympäröivät. ”Mutta en sano, keneltä
sain tietää, muuten Jared suuttuu, ja hänen voi käydä nolosti.”

”Hahaha, älä sano. Mutta — miksi Gabriel myllylle lähti?”

”En minä sitä tiedä...”

”Niin, et kysynytkään sitä, nykerö?”

”Vai nykerö! Minä olen kerubi! Minä kostan teille ... menen Jaredin
luo: hän on legioonan vahvin mies... Hän näyttää teille, olenko
nykerö!”

Mitähän tietoa Gabriel vei Tanelin myllylle? Sitä eivät autuaat voi
arvata. Hyvää Tanelille kai on luvattu: niin hurskas on hän aina ollut.
Hurskas ja yksinkertainen: niinkuin lammas. Mutta mitä hyvää? Sitä ei
tietää saateta.

Eivätkä edes taivaan enkelitkään tiedä sitä.

Gabriel palaa hienona, loistavana taivaaseen. Hän aikoo lentää suoraan
ylös Isä-Jumalan palatsiin ilmoittamaan käskyn täyttämisestä. Mutta nyt
sekä enkelit että autuaat ympäröivät jälleen hänet. Nauraen ja kilvan
he huutavat Gabrielille:

”Mitä ukko Urpo sanoi? Entä Kaisu? Kiittivätkö nöyrimmästi?...”

Gabriel hämmästyy vallan surkeaksi. Isä-Jumala lausui ilmoittavansa
asian autuaille vasta sitten, kun hän, airut, maailmasta olisi
palannut. Mitenkä on salaisuus jo ilmi tullut?

”Onko majesteettinen jumaluus teille asian kuuluttanut?” kysyy Gabriel
tuimasti.

Sitä eivät autuaat uskalla väittää, se olisi liian karkeaa pilantekoa.
Noloina he vaikenevat.

”Älkää kysykö sitten!” sanoo nauraen Gabriel ja lentää ylös
seitsemänteen taivaaseen.

                                                  ⸻

Hyvä Jumala, kyllä hän on kuullut autuaiden uteliaisuudesta ja
rauhattomuudesta. Hän tietää kaiken jo ennakolta. — Ja kyllä hän
tahtookin ilmoittaa näille rakkaille lapsilleen salaisuuden, tuon
hauskan ja tärkeän asian, — jos Urpo ja Katri vain ovat olleet hänelle
kiitollisia lahjalupauksesta. Mutta miksi eivät olisi, nuo vanhankansan
kelpo ihmiset.

Ja nyt Gabriel kertookin Tanelilaisten kovin riemastuneen. Kertoo vain
muodon vuoksi, sillä tietäähän Herra sen muutenkin... Isä-Jumala on
uutisesta hyvillään ja aikoo antaa kohta enkeleilleen ja autuaillekin
mielihyväänsä. Mutta ensin täytyy liika-uteliasten ja salaisuuden-
ilmoittajain toki saada rangaistuksensa.

Joku airutpoikasista soittaa taivaan asukkaat kokoon siniselle torille,
jota ihanat virrat ympäröivät. Autuaita on siellä valkeana
merenulappana, — kerubien siipiä kuin punaisia pilviä, serafien kuin
sinistä taivasta...

Airut kuuluttaa erään palatsin korkeilta portailta:

”Ken tänään tietää rikkoneensa, tulkoon esiin!”

Autuaat säikähtävät kuin salaman iskua. Toiset heistä eivät tiedä koko
asiasta mitään; kalpeina he kyselevät: Mitä on tapahtunut? Onko joku
varastanut paratiisin puista?... Jos kysytty kuuluu uteliaihin, tulee
hän kysyjääkin kalpeammaksi ja alkaa vavista... Kaikki vaikenevat...

Airut huutaa toistamiseen. Samalla ilmestyvät hänen taakseen
kylmäkatseinen Kosmiel-enkeli, kultavaaoilla koristetussa punaisessa
asussaan, sitten Mikael jättiläismiekkoineen, ynnä Tanatos, synkkä
kuolema, kalpeine seuroineen...

Taivaalaiset alkavat vajota polvilleen, anella armoa.

Päärlyportin vartijalegioonan päämies astuu nyt esiin ja lupaa päänsä,
jos hänen kerubinsa ovat rikkoneet. Itse on hän viaton, sen hän
vakuuttaa...

Jared-soturi tulee murtuneena ja sanoo ilmoittaneensa salaisuuden
eräälle, mutta pyytää saada yksin kärsiä, koska utelija on ollut lapsi,
viaton raukka.

”Ei lainkaan viaton!” nyyhkyttää Adriel ja lentää suoraan Tanatoksen
jalkoihin kuin varpunen, jolta siipi on ammuttu rikki. ”Musta Tanatos,
ota minut! Kosmielin ei tarvitse tuomita minua: tuomitsen itse itseni,
kun tunnustan... Mikaelin ei tarvitse minua sidottaa kahleisiin: kuolen
vapaaehtoisesti, jos vain voin kuolla. Mutta Jared on syytön.”

”Me yllytimme kerubi-lasta!” huutavat silloin eräät autuaat, etupäässä
Pyhä Martti. Ja koko taivaan lauma tulvii portaiden eteen.

”Koko rikos sai alkunsa minusta!” tunnustaa viimein se kerubi, joka oli
kurkistellut Jumalan kirjeeseen silloin, kun Gabriel sitä päärlyportin
legioonan päämiehelle näytti.

”Siinä tapauksessa kärsin kerallasi”, sanoo Gabriel ja laskeutuu
suppuisin siivin, — hyvin nolo siipien asento, — alas portailta.
”Miksi en suojannut paremmin kirjettä? Kehno airut olen. Mikael, sido
ystäväsi Gabriel ensimmäisenä.”

”Armoa, armoa!” huutavat autuaat ja enkelit kilpaa. ”Olemme kaikki
uteliaita, juoruavaisia, lavertelijoita. Muutenhan ei olisi mitään
puhumista. Olemme kaikki syyllisiä...”

                                                  ⸻

Luojalle tuli silmiin liikutuksen kyynel, kun hän lastensa
rehellisyyden ja uhraavaisuuden näki. Joutavaahan oli heitä niin
pahasti säikytellä.

Siispä Jumala antoi anteeksi koko jutun.

Ja sitten Gabriel julisti salaisuuden kokonaisuudessaan: Isä-Jumala oli
päättänyt hurskaille Taneleille antaa armon osoituksena onnellisen
pojan, sunnuntailapsen. Oi ihmettä: ilman lapsia ei maailma pysy
pystyssä, mutta onnellinen lapsi on ylen ihmeellinen.

Kaikki soittimet yht’aikaa paisuttivat pauhinansa, ”raikkaasti laulu
siellä raikui, valtava kuin vetten pauhina”. Kisat pantiin toimeen heti
torilla. Itse Isä astui joukkoon alas elephantinluisesta linnastaan.
Ilo tärkeästä tapauksesta: lapsi, jopa onnenpoika, on syntyvä
vesimyllyllä.

                                                  ⸻

Mutta tuskin olivat ilonremakka ja ylistyslaulut sitten vaienneet, niin
jopa alkoivat taivaalliset kiistellä siitä, mikä muka pojasta oli
ammatiltaan tuleva, että hän tosiaan olisi oikea todellinen
sunnuntailapsi. Onnihan on niin taivaallinen, suloinen sana.

Lyhyt, lihava onahim-senturi kulki ähkien onahim-lapsostensa keralla
taivaan puistoon saamaan varjoa ainaiselta valolta.

Herran-enkeli-sotureita on nimittäin kolmea päälajia: kerubit, serafit
ja onahimit. Kerubit ovat punasiipisiä, keltakiharaisia; heidän
rintansa säihkyvät punaisia rubiineja. Serafit ovat sinisiipisiä;
heillä on musta tukka ja kalpeat kasvot. Onahimit ovat siltä väliltä,
vähän kuin kirjavia ja puetut opaalinväriseen ja kultaan. Eivät
hullumpia.

Lihava, ähkävä onahim-senturi meni siis puistoon, ja siellä hän
seisahtui tarkatakseen autuaiden kiistaa: puistossa he näet riitelivät.
Onahim-lapset, — niitä ne hänen ”lapsensa” olivat, enkelin, — niin,
nuo lapset, joita tuotiin sotaharjoituksista, olivat mielissään
seisauttamisesta, oikoivat siipysiään kuin kyyhkyset ja venyttelivät
selkäänsä, haukottelivat pyörein suin.

Kuunneltuaan kiistan syyn alkoi onahim-senturi mahtavasti, kädet
puuskassa:

”Sotasankari hänestä tulee. Kuka on onnellisempi kuin meidän
päällikkömme arkkienkeli. Mikaelin upseerit? Ensinnä siis hänen
asevelvollisuutensa suorittaa täytyy, ja sitten kadettikouluun.”

”Tai junkkarikouluun? Tarkoitatko ryssäin Pietarissa?”
huomautti joku. ”Aseleikki on kyllä onnellista täällä — taivaassa.
Mutta maailmassa: hapankaalia Pietarissa, ja jefreitterin korvapuusteja
Potsdamissa. Entä ammatti, johon äkseerauksella pyritään! Murhata
ihmisiä, lähimmäisiään, joita ei edes tunne, polttaa heidän majansa ...
hyi! Se ei ole sotaa lohikäärmettä vastaan. Belsebub ei ansaitse
sääliä, senkin piru, mutta kyllä ihmispoloiset. Helvetin tuleen se,
joka lähimmäisiään surmaa... Ihmissotapäälliköistä ovatkin useimmat
joutuneet tuonne alakerran hiilistölle, katsokaa!”

”Mutta elämässä he ovat tehneet suuria, välttämättömiä tehtäviä”,
väitti onahim-senturi.

”Caesar? Aleksanteri Suuri? Tamerlan? Napoleon?” väitti äskeinen.
”Mutta — olivatko he onnellisia, sunnuntailapsia? Heitä poltti
ainainen, inhottava kunnianhimo, joka ei saavuttanut koskaan rajaansa:
se oli helvetin esimakua jo maailmassa. — Caesar, joka hakkautti erään
gallialaisen kaupungin kymmeniltätuhansilta vettään seinään heittäviltä
kädet poikki, ja luuli olevansa lempeä, — ja sortui itse tikareihin,
joita parhaat ystävänsäkin häneen iskivät. Aleksanterille ei
Indus-virtakaan määräksi riittänyt olisi, — onneksi kuoli kesken.
Tamerlan: joukkopyöveli, joka muka osti yhteiskuntansa onnen verellä,
— ikäänkuin se olisi mahdollista. Napoleon: St...”

”Ei hänestä soturia tule”, jatkaa muuan valkopartainen vanhus,
nykerönenä, muistuttava Sokratesta. ”Filosofia on toista.”

”Filosofia”, ilveilee enkeli Ariel. ”Miten on filosofia ihmisiä
auttanut? Sangen vähän: he ovat satoja vuosia pysyneet osapuin
samanlaisina. — Entä filosofia itseään? Ajattelun voima loppuu, kun
vain saa liian ahtaan kengän jalkaansa: kenkärisan puristaessa varpaita
ei filosofia auta. — Tai hammassäryn: ken hampaankolotuksen Kantin
kategorisella imperatiivilla poistanut on? Filosofia: teoriaa tai
hätäapua, pettuleipää, joka ei pitkälle ravitse, — narrillista.”

”Entä Sokrateen kuolema?” väittää taanoinen.

”Ainakin myrkky hänen vatsaansa vihloi”, vastaa enkeliveitikka. ”Oliko
se muka onnea, — vatsanväänteet?”

”Diplomaatti siis?” joku esittää.

”Fyi saakeli”, sylkäisee joku. ”Tyhjäntoimittaja: onnihan on oikeassa
positiivisessa työssä, joka pätii! Mutta kuljetella ensin
visiittikortteja lähettiläille, ja sitten lähettiläänä laverrella
kongresseissa, joiden tarkoituskaan ei ole kansoja auttaa, —
valehdella ja vätystellä ja luulla tekevänsä työtä, — Tanelin poikaa
siihen ei koskaan!”

”Mutta mainetta, ihanaa, jumalallista mainetta hänen toki saaman
pitää”, päivitteli toinen Rafaelin-enkeleistä, jotka ovat siitä
omituiset, ettei heillä ole alaruumista: vain pää ja rinta ja siivet.
”Ei unohdukseen, ei tavallista nimettömäksi jäämistä. Maalari Tanelin
pojasta tulee. Ja minä lennän hänen luokseen alas maailmaan malliksi ja
istun hänen pöytänsä taakse pää vinossa, toinen kämmen poskea vasten,
toinen käsivarsi pöydän laidalla... Ja Tanelin poika pyhästi innostuu
ja maalaa minut jonkin verrattoman madonnataulun alareunaan, Pietarin
jalkain juureen, ja sitten hän pääsee taivaaseen, ja täällä minä saan
kiikkua hänen polvellaan kuin Rafaelinkin polvella kiikun!”

”Ja enkös minä sitten muka Rafaelin polvella saa kiikkua! Ja enkös minä
sitten muka Tanelin tauluun tule?” huutaa toinen Rafaelin-enkeli.

”Sinä? Makaat niin rumasti molemmat kyynärpäät pöydänlaidalla:
kelpaisit varoituskuvaksi kouluihin: Älä istu näin. — Tanelista
tulee säntillinen mies, ei hän sinunlaisistasi pulpettimakaajista
pidä.”

”Vai ei? Mistä sen tiedät! Vai pidätkö Tanelia viisaampana kuin
Rafaelia, — tyhmää Taneliasi? Miksikö tyhmä? Kun on syntymätönkin
vielä ... haha!”

Ei uskalla toinen Rafaelin-enkeli väittää, että Taneli olisi maalarina
etevämpi Rafaelia...

”Värisutit! Tanelilla ei ole mitään tekemistä kanssanne!” ilkkuu
Rafaelin-enkeleille muuan vanhan Hellaan valkea amoriinimalli.
”Marmorissa ja pronssissa säilyy mestarityö vuosituhansia kauemmin kuin
kankaalla: minä olen ikuinen. Minä olen säilynyt ilman naarmuakaan
vuosituhansia, vain keltaiseksi ja kuolleen näköiseksi olen tullut,
niin ettei nykyaika minua, antiikkia, enää ymmärrä. Praksiteles veisti
minut kerran, Pheidias toisen... Katsokaas sitä!”

”Pakanoiden malli!” kirkaisevat yhteen ääneen äskeiset riitaveljet,
Rafaelin-enkelit. ”Olet säilynyt vuosituhansia — harvinaista kyllä.
Mutta ihmekös on säilyä — taivaassa. Maan päällä on tuhottu sodissa ja
uskonhartaudessa miljoonia sinunlaisiasi taiteen mestariteoksia, — ja
sinä puhut ikuisuudestasi, maineestasi. Ja niinhän mekin, tyhmät. Oi,
ei ole ikuisuutta muualla kuin taivaassa. Ja sinä, sinä: ikuinen muka,
suuri! Entäpäs jos kolauttaa sinua täällä näin, — siitä saat, jotta
käsivartesi katkeavat, sinä pakana!”

Ja Rafaelin pörröpäiset pojat alkoivat amoriinia heilutella ja iskeä ja
raapia niin, että hän oli kaatua ja hänen helmenvalkea ihonsa oli
vaarassa, kunnes autuaat tulivat väliin ja vapauttivat amoriininsa.
Naiset toruvat Rafaelin-enkeleitä:

”No, hienot rafaeliitat! Herran käskystähän amoriini lopultakin meni
malliksi Hellaan mestarien luo. Ette saa olla pahoja rakkaalle
amoriinille!”

Eräs nainen ottaa amoriinin syliinsä ja suutelee hänen kuumat
kyynelensä pois.

”Niin, siellä sinä nyt kykötät paossa mamman sylissä!” ivaavat silloin
Rafaelin-enkelit. ”Mutta veistäpäs kuutamoa, sinä valkea
simpukkahelmi!”

”Kissat! Kynsitte! Mhyh ... ja miksi en veistä ... miksi en? Veistän
kuun saveen .. se paistaa yli järven...” itkee amoriini.

”Mutta sillä ei ole valoa...”

”Onkos teidän tauluillanne valoa? Jos pimeään viedään, tokko niillä on
valoa? Ja luuletteko sitten, että kuulla on valo? Auringolta se sen
lainaa, — paitsi taivaallinen kuu, joka paistaa täällä niin, ettei
kynttilää tarvita.”

Amoriini alkaa itkunsa lomassa nauraa ja pititellä Rafaelin-enkeleitä.

”Ja maalatkaapas te kukkuva käki”, sanoo hän.

”Miksi emme? Taidemaalaus on ihmeitätekevä. Maalaamme käen puun oksalle
kaula ojona: kah, se on kukkuva käki!”

”Mutta sepä ei kuku: ei kuulu ääntä!”

”Niin!... Veistäpäs itse sitten kukkuva käki! Miten sen veistät?”

”Veistän kyllä minä!” sanoo amoriini, ja tuossa tuokiossa hän sieppaa
jostakin savea ja muovaa savesta käen...

”No, kuinka se kukkuu?”

”Poraan käen perään reiän. Pyrstön alle minä poraan reiän, ja kylkeen
raon... Siipien kohdalle selkään tulevat aukot tuohon pillireikään. Kun
lintuun puhaltaa takaa ja sormillaan reikiä näppäilee, niin kukkuu
käki!”

”Niin, savikukko!” halveksivat Rafaelin-enkelit. ”Okariina!”

”Ei kuin — savikäki!” riemuitsee amoriini.

Autuaat, etenkin naiset, iloitsevat valkean amoriinin sukkeluudesta:
naisille kelpaavat vähäiset sukkeluudet, niinsanotut vanhat vitsit. Ja
Rafaelin-enkelit ovat nyt kauhean nolatut, oijoi.

                                                  ⸻

”Maamies hänestä tulee”, sanoo eräs autuas, jonka valkeat vaatteet ovat
savessa ja joka soittaa kultaharppuaan hyvin tökerösti, känsäisin
kämmenin. ”Itsevaltias valtakunnassaan, mutaa ei murhaa...”

”Paitsi vasikoita, härkiä ja sikoja ynnä muuta”, huomauttaa joku.

”... ja täysin vapaa: Jumalalta kasvun toivoi. Maamies on ainoastaan
itsestään riippuva, omasta ahkeruudestaan. Maamiehen työ on ainoa
arvokas ammatti.”

”Entä verot, joista hän nääntyy? Entä virkamiehet, jotka vetävät häntä
nenästä? Entä kaupunkilaiset, nuo nautintojensa vuoksi vihatut?”

”Tehkäämme Tanelin pojasta, — mikä on pojan nimi muuten? — hyvin
yksinkertaisesti vain virkamies”, naurahtaa eräs haukotellen. ”Menee
aamulla virkaan, selailee papereita, kaivautuu paperikasoihin, — on
tärkeää: on virka-, virkamies. Jaa-hah, täytyy polttaa välillä sikari,
ei monta päivässä: vain jokin säntillinen sikari. Tärkeää, — kanslia
kuuma: Oi niitä onnellisia, jotka saavat vapaina juoksennella, huhkia;
mutta se vie lopulta päin mäntyä: millä elättävät perheensä, joka on
vakavaa, tärkeää. Täytyy tässä kelmetä, naama muuttuu kellastuneeksi
kaappi kellon tauluksi; mutta toisilla punaiseksi, pyöreäksi: hehheh,
kyllähän tässä, mutta vakavat, kovat työt, ja saatava vielä
stanislafka, prenikka, ja ... ei, ei, ei, poika-parat, kun teissä olisi
neroutta, ei, ei, ei, hihii. — Tehkäämme hänestä ensin ylimääräinen
kopisti.”

                                                  ⸻

Kajahtaapa silloin heleä, kaunis naisen ääni:

”Kas vain pikku lemmityistäni amoriinia! Oivallisesti on hän puoltanut
itseään, mutta vielä oivallisemmin minua, oi minua, todellakin!
Säveltaidehan se savilintua kukuttaa. Oi sävel: sinä ilmaista voit
kaikki, mitä eloon syntynyt suinkin tuntee. Säveltäjä olla: sehän on
onnen korkeus... Rakas Päärly, — sen on Urpo Tanelin poika nimeksensä
saava, kuulin salaisuutena... Päärly, minun lapseni sinusta tulee!”

Hempeä nainen on Pyhä Cecilia. Hänen tukkansa on pehmoinen, tumma;
hopeakiekko liihottelee kiharain ympärillä. Käsivarret ovat paljaat,
olkapäät paljaat, valkeat. Vaatetus on valkea. Valkeat liljat nousevat
maanhelmasta joka kerta, kun hän astuu.

”Sinäkin, täti Cecilia, olet meitä vastaan, vaikka Rafael sinutkin
maalasi!” nurisevat Rafaelin-enkelit.

”Oi, niin moni muu on minut maalannut, pikku vastustajan!” hymyilee
Cecilia, silmiään ummistaen kuin kaino neitonen ainakin. ”Oi Carlo Dolci,
sinä sentään mun pehmoiset käteni kaikkein parhaiten olet
ymmärtänyt, käteni kuin veden lepäävä utu. Suurempi Rafaelia olet,
Carlo Dolci.”

”Sukunimensä mukainen”, väittää eräs Cimabuen synkkä enkeli. ”Sormesi
ovat Dolcin taulussa kuin vehnätaikinaleperoita, joista tippoja
palmikoidaan. Tyttösten ja naisten taidetta.”

”Maamies, maamies”, huutaa äskeinen savella tahrautunut autuas.

”Päällikkö, sotapäällikkö!” — ”Diplomaatti, diploomi-insinööri!”
toiset.

Melu on niin kova, että joku ehdottaa, että se hukutettaisiin
musiikkiin.

”Soita, soita!” huutavat pian monetkin Cecilialle.

Lasiset, niin, kristalliset jättiläisurut lennätetään riemuiten
onahimien avulla paikalle. Ja Cecilia istuu, soittaa pehmoisin,
vehnätaikinaisin käsin. Autuaat hymyilevät. — He itkevät. Ja
paratiisin kukkasista puhkeaa pienoisia enkeleitä — sävelien
mahdilla... Rafaelin-enkelit: ne itkevät, kovin uikuttavat ... pyrkivät
Cecilian suloiseen syliin.

”Ei kukaan pidä kirjallisuuden puolta. Anteeksiantamatonta
laiminlyöntiä”, hurpattaa muuan arvokas kerubi, jolle Cecilia on usein
ylhäisesti nauranut.

”Liian korkea puollettavaksi, puhuttavaksi”, sanoo eräs nuori autuas,
joka seisoo urkujen toista kylkeä vasten, taivaallinen uneksinta
kasvoillaan. — Cecilian soittaessa on urkujen ympäriltä maasta
puhjennut liljoja, niin että nuori autuaskin seisoo rintaansa asti
väkevästi lemuavain liljojen keskellä. ”Runouden pitäisi kynällä osata
samalla kertaa maalata, soittaa ja veistää... — Sellainen
monipuolisuus tappaa nälkään...”

”Höps”, sanoo joku vanhus. ”Suuri nero luo tyhjästä kaikkeuden.”

”Niin, en ollutkaan tähän asiaan nähden juuri ehdoton uskovainen, vaan
pikku syntinen ainoastaan”, vastaa vainaja. ”Ei runous jaksanut luoda
onneani. Mutta nyt olen toki täällä, ja — onnellinen.”

Pyhä Birgittakin käy paikalle nunnajoukkoineen. Hän on lihava, mutta
näivettyneen kalpea. Birgitta seisahtuu hetkeksi äänetönnä tarkkaamaan
taivaallisten puhetta.

”Mitäpä te juttelette maineista ja taiteista!” puhuu jäykällä,
soinnuttomalla äänellä Latsarus, joka muinoin kerjäsi fariseukselta.
”Rikkautta ja kultaa, sitä ihmisen tulee saada, että onnellinen
elämässään voisi olla. Rikkautta, kultaa, ja salvaa ajoksiin, ja
leipää... Ilman tavaraa ei siellä maailmassa mitään onnea.”

”Niinkö luulet!” tiuskaisee nyt Latsaruksen selän takana Birgitta,
astuu esille ja katsoo tuimasti Latsarukseen, joka on asettunut
loikomaan Cecilian sävel-liljoille. — Birgitta jatkaa: ”Helpompi on
kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaan
valtakuntaan! Katso jalkojesi alle lasin läpi: siellä pinnistelee
liekeissä rikas mies, katsoo ammottavin kidoin sinua, joka hänen päänsä
päällä liljoja lahmaat.”

”Niin mutta, jos minä olisin maan päällä rikas, niin minä koettaisin
olla hyvä ja pääsisin taivaaseen rikkaanakin”, väittää Latsarus.

”Se, jolla on tilaisuus rikkoa, myöskin rikkoo. Helvetissä olisit nyt”,
vastaa Birgitta, joka ei vastaväitteitä siedä. ”Jumalan ansio, jos ken
hurskaana pysyy.”

”Sinä et siis hyväksy Latsarusta, et Diogenesta, et Odysseuksen
sikopaimenta, Birgitta? Kannatat Pyhän Cecilian kantaa?”

”Pyhän?” toistaa kiihkosta punastunut Birgitta. ”Tanelista ei tule
koskaan taideniekkaa, itsetärkeää, äitelää. Sellainen typeryys asuu
taideniekoissa ... ja lisäksi ainainen, villitty lihanhimo. Nunna
hänestä tulee?”

”Nunna!” huutavat autuaat hämmästyneinä.

”Kastraattiko — se sentään liikaa olisi”, sanoo Pyhä Cecilia.

”Tarkoitan munkkia, — yhden ja saman tekee”, korjaa Birgitta. ”Mennä
luostariin! Elää Herralle!”

”Oikeassa on Pyhä Birgitta”, ääntää kaljupäinen Pyhä Antonius.
”Munkkina, erakkona ja pyhänä eläen saa varmasti taivaankruunun!”

”Hahaa, olipa sinusta onnellista elämää olosi Egyptin hietikoissa!
Kiduit kaikkea, sitäkin, että näit alastomia naisia suloisesti
kellottavan edessäsi hiekassa!” huutaa moni.

”Te rienaajat!” huutaa raivostuva Antonius. Pitkillä käsivarsillaan hän
alkaa hosua joukkoon:

”Näin minä karkoitan teidät, riettaat, niinkuin ennen korvessa
perkeleen, joka ruokakaapin hahmossa tuli eteeni.”

”Varo sinä kaikkien siveäin kanssa hyvän ja pahan tiedon puuta!”
nauretaan Antoniukselle.

Tummasilmäinen, haaveellinen Tanatos-enkeli huokaisee, kumarapäin:

”Parasta olisi ihmisen jo kuolla silloin, kun häntä ei olekaan.”

”Siis äitinsä kohdussa?” vastataan. ”Kastamattomana? Helvetti hänet
silloin sieppaisi. Ei, ei.”

”Ei, ei, ei, kenraali hänestä!” huutavat nyt kaikki kilpaa. — ”Pappi!”
— ”Diplomaattikekkuli!” — ”Pörröpää hämäräsilmä säveltäjä.” —
”Lihava posessionaatti!” — ”Kirjailija, niin itserakas, että haisee
kuin manttaalintalon tunkiot!” — ”Maanviljelijä!” — ”Maanilveilijä.”
— ”Kopisti ... koppivankilaanko?” — ”Asessyöri, kemisti, spiritisti.”
— ”Journalisti, uutiskontti...”

Ja Tanatos nyökäyttää mietteissään päätänsä.

                                                  ⸻

Silloinpa paukahtavat pasuunat fanfaaria: itse taivaan kuningatar,
neitsyt Maaria, tulee sinne saattojoukkoineen, kultaa kuhisten.

Enkelit liihottavat kyyhkysineen hänen edellään, niinkuin Venuksen
muinoin, ja antavat orvokkien lemuten sataa hänen tielleen. Tosin ei
hänen jalkainsa kukkastiehen koskea tarvitse: välkkyvät sirppikuut
vierivät eteenpäin: ja kannattavat ruhtinatartaan kuin hattaraa...

Tähdet tuikkivat, syttyvät hänen ihanan päänsä ympärillä, kun hän
lähenee. Enkelisaatto laulaa ja soittaa...

Hän näkee riitelevän joukon, katsoo kummastuneena autuaihin ja
enkeleihin:

”Kuinka, Antonius? Sinä hosut veljiäsi kuin vihamiehiäsi?... Pääsi on
tosin jo hopeakiharoistakin kalju, mutta pitäisi sinun kumminkin,
vaikka olet vanha ja itsekäs, edes tietää olevasi arvokas mies.”

Antonius häpeää ja kumartelee...

”Mitä te kiistelette, Jumalan lapset?” jatkaa neitsyt. ”Lapsen
tulevaisuudesta kiistelette? Kuinka kiistaatte siitä, minkä määrääminen
ei vallassanne ole? — Kuinka sanotte onnettomuudeksi sitä tai onneksi
tätä? Lapset! Ettekö tiedä säihkyvien tähtien Herran voivan tehdä
ihmiselämän onnelliseksi, kului se sitten vankilassa tai
purppuraistuimella? Missä tilassa tahansa, kopistina tai konsulenttina?
Vain tähtien Herra tietää, mikä hänestä tulee, mutta sen, että hänestä
onnellinen tulee, tiedätte jo kaikki, lapseni: se riittää. Tyytyväinen
hänestä tulee, koska tulee onnellinen.”

Hän keskeyttää. Ja sitten jatkaa:

”Mutta mitä varten oikeastaan tänne tulin? Niin, sitäpä minun piti
ilmoittaa, että olemme äsken tuolla ylimmissä keksineet olemattomalle
nimenkin. Siitä tulin teille juttelemaan. Katso, hänen nimensä pitää
kutsuttaman Päärly, se on niin paljon kuin: päärlyportin kautta on
hänet taivaan tielle elämään kutsuttu. Päärly, helmi, — mutta Helmi ei
sovellu. Päärly, Sela. Soita, ihana Cecilia.”

Cecilia soitti, enkelit ja autuaat lauloivat, taivaassa oli iso ilo,
”in dulci jubilo”!

PÄÄRLYN METKUT.

Mylläri ja hänen muorinsa olivat hienon vieraan käynnin jälkeen —
nuorentuneet. Tämä tapaus, josta niin paljon melua pidettiin taivaassa,
mutta maailmassa ei kerrassa yhtään muualla paitsi myllärin perheessä,
— jos kahta ihmistä voi perheeksi sanoa, — sillä myllyllä se oli
hyvin tärkeä, vielä tärkeämpi kuin taivaassa, tärkein tapaus
maailmassa, oikea maailman napa, — tämä tapaus palautti pariskunnalle
heidän oikean ikänsä, jonka miltei kitkerä mielipaha oli riistänyt.
Mies ei nyt enää luullut itseään isä Abrahamiksi, saati sitten
Metusalemiksi, — hänen poskensa punoittivat yhä enemmän; ja muija
arveli itseään varsin ripsakaksi, vaikka kelmeni vinhakasti.

Urpo Taneli autteli köyhiä — melkein yhtä paljon kun ennenkin. Mutta
hän ei nukkunut aamuisin niin pitkälle kuin ennen, — ei päivitellyt
kukkoa, kun se alkoi ikkunan alla kiekua. — Ei tarvinnut muorin kesken
uniaan aamuisin nousta kelteisillään ajaa-pöllyttämään loitommaksi
kenokaulaa, kun se alkoi laulaa. Jo ennenkuin kukko kahdesti lauloi,
kupperoi Urpo ulos, nosti myllynsulun luukun, ja elot tuuttiin
valuivat, ja hän touhusi jauhoissa yltäpäätä.

Hän teki uuden pulskan katoksen myllynsulkujen päälle, hän korjasi
vuotavan vesirännin, paikkasi myllyn ikkunat ja kohotti raskaat ovet
saranoilleen.

Ihan ihmetellä täytyi sitä siisteyttä, mikä myllyyn oli ilmestynyt,
sitä ripeyttä, jolla mylläri aherteli.

”Ei tarvitse lapseni opetella jokeltamaan: — Voi, voi mikä siivoton,
laiska pappa minulla poloisella on!” tuumi Kaisulleen mylläri.

Urpo osti juhdan: hevosen. Urpo osti toisen lehmän. Hän osti lampaan,
hän osti sianporsaan. Hän vuokrasi lisää heinämaata.

Mutta rikastui yhä, siltä näytti. Pahanilkiset väittivät, että hän
hissuksiin vei hyppysellisen silloin tällöin myllykappojen lisäksi
jauhattajain pusseista, mutta se nyt oli julkeinta valhetta.

                                                  ⸻

Katri se veisaili alinomaa yhtä ja samaa hengellistä laulua:

”Kautta päärlyporttien.”

Entä sitten? — Vanha sananparsi sanoo:

”Kolme viikkoa kaakattava,
neljä kuuta naukuva,
viisi kuuta vinkuva,
kuusi kuuta rääkyvä,
seitsemän kuuta mäkättävä,
kahdeksan kuuta naurava,
yhdeksän kuuta vakava,
kymmenen kuuta ammuva.”

Ja sitten se ylen harvinainen tapahtuma tapahtui, — tietenkin
sunnuntaina. Olipa Urpon suu huolesta väärällään, — hän oli kuin
syntipukki Jumalan edessä, ei uskaltanut jauhattajia silmiin katsoa,
kulkea köpsötti ja töytäili sinne ja tänne, työnsi rukkasensa
erehdyksestä myllyntuuttiin, — kunnes sai pitää kämmenillään tuota
punanaamaista umpisilmäänsä. Ilostapa itki Urpo Taneli, kun seisoi,
vääräsääri, vuoteen vieressä kuin lurjus ja syntipukki Jumalan edessä.

”Nyt se on tehty”, sanoi Katri.

”Tehty kuin tehty, oojaa”, hoki Urpo ylpeillen, meni, harvinaisuuden
vuoksi, lähimpään naapuriin kyläilylle, istui kauan pää torkuksissa
pirtin penkillä, ei mitään haastanut, myhäili vain, ja kovin punoitti,
sylkäisi, tissautti, viimein, ja lausui:

”Nyt sitä meilläi jo kahdesta tipistä kisitään.”

                                                  ⸻

”Se on korea ... sen silmät ovat niin suuret ja siniset”, sanoi Katri.
— ”Se on ihana kuin helmi simpukassa, se on päärly, kalleus. Päärlyksi
tahdon sen ristittävän.”

Tämä oli taivaallista inspiraatiota.

”Niin, Määrly Urpo Immanuel pitää kutsuttaman hänen nimensä”, sanoi
Urpo Taneli.

”Määrly? Mikä se on: Määrly?”

”Määrlyportit, määrlyportit”, vastasi mylläri. ”Niinhän lauloit näitä
tehdessäsi.”

”Määrlyportit? En minä niin laulanut. Mistä sinä mieleesi sen saanut
olet, Urposeni?”

”Mikäs sitten? Portissahan ne on määrlyt ja haat ja muut värkit.”

”Ei se ollut määrly, vaan päärly: taivaalliset portit!”

”No, — niinpä hänen nimensä Päärly Immanuel Urpo Taneli olla saakoon!”
myöntyi Urpo Taneli, lupsakka mies.

                                                  ⸻

Mitä sitten enemmän sanomista Päärlystä on ja hänen elämästään ja
siitä, mitä hän tehnyt on? Se ei ole kirjoitettuna missään
aikakirjoissa.

Päärly kastettiin, ja potki, kun sai vettä niskaansa. Häntä vaivasi
hyvin pienenä hyvin kova vatsatauti: kai se johtui liiasta
maidonjuottamisesta ja nisun- ja sokerinsyöttämisestä ja ainaisesta
lullassa lullittelemisesta. Lulla oli ihka uusi ja vahva: kyllä se
kesti. Kylläpä siinä Päärlyä lulliteltiin, hyssytettiin, tyssytettiin,
vatkattiin, muokattiin: luultiin, että hän siten olisi kuin helmi
raakunkuoressa, siinä keikkuvassa tuutusessa. Papan myllyntuutissa
olisi Päärlyn ollut parempi kuin lullassa. — Alati tahtoi pappa
Päärlyä myöskin kämmenillään pitää, jokellella hänelle, ylös alas häntä
heiluttaa...

Alkoi Päärly sangen pian sanoja tapailla: alkoi matkia pappaansa ja
mammaansa, kun ne hänestä riitelivät.

”Älä ota sitä, nenäsi on jauhoissa!” sanoi Kaisu Urpolle, joka hänen
rinnoiltaan Päärlyä pois tahtoi...

”Kaisu! Älä härnää minua ... anna tänne.”

”Pa-pa-pa-pa, mene kittan ännän alle”, jokelsi Päärly, joka iloisena
potki Kaisun sylissä.

”Siinä sen kuulit, Urpo ... hihihi...” riemuitsi Katri, ylpeänä
poikansa lahjakkuudesta, siitä, että Päärly oppi puhumaan.

”Tantti, tantti, tattijalka, kiiku, kiiku kittanhäntä”, alkoi Päärly
yht’äkkiä rallattaa, kun Kaisu häntä polvellaan hypitti.

”Nyt se puhuu jo, — nyt laulaakin”, sanoi Kaisu.

                                                  ⸻

Entäpä sitten?

Kevätpäiviä, kevätpäiviä! Koivut vaaleita kulta-urpujaan keinuttivat.
Alempana helotti kulleroita kukkiva niitty. Metsämättäät olivat täynnä
käenkaalia ja kiemurtelevia harakanvarpaita. Myllyjoki kohisi valtavina
koskina, etenkin ison suvannon alapuolella. Sudenkorennoita alkoi
lammelle ilmestyä. Linnut visertelivät vihreissä lehvissä. Sirot
pääskyset kiitelivät alkaen rakentaa pesää...

Repaleinen sälli Issakka heilui telineillä myllynpäätyä vihreäksi
maalaten. Issakka lauloi hoilasi, koivunritvojen seassa, ihanaan
kevät-ilmaan kevätlaulua. Päärly istui päivänpaisteessa myllyn kuumalla
kiviportaalla, hän suti kynsiään vihreiksi maalitikulla.

Issakka lauloi:

”Maantie on pitkä ja sannoitettu.”

Päärly jatkoi yht’äkkiä:

”Ja ponssarin vatsa on pannoitettu.”

”Mitä sinä laulat?” kysyi Issakka ylhäällä. — Ja hetken päästä hän
aloitti toisen laulun:

”Ei linnut liiku, ei oks’, ei puu.”

Päärly jatkoi nerokkaasti:

”Turlullia, lullin-luu.”

”Mitä sinä, hilihuli, siellä matkit?” ärjäisi laulunsa keskeyttäen
Issakka ja pudotti laajalierisen hattunsa alas Päärlyn päähän... Päärly
peittyi kuin yön pimeyteen. ”Turlullia, lullin-luu”, kuului hatun
sisästä.

                                                  ⸻

Muutama vuosi myöhemmin, kun Päärly kävi jo kansakoulua, oli eräs
runoniekka kesäksi maalle tullut, loikoi tien vieressä, josta Päärly
kulki ohi lehmiä metsään vieden.

Kelmeä oli runoniekka; taiteilijakravatti, suuri kuin kylpömätön
saunavasta, peitti hänen rintansa; tukka oli pitkä, ja tukku siitä
liimattu liimalla kiharaksi otsalle. Hän lausuili Schillerin runoa:

”Auch ich war in Arkadien geboren”,

tahtoen sen suomennella:

”Ma myöskin syntyn’t olin Arkadiass’... Ei, ei mene mitenkään! Myös
ma ... ei mene. Arkadiassa synnyin makin ... ei, ei. Arkadiassa
synnyin minäkin...”

Päärly kuunteli, — ja mietiskeli: — Arkadia? Mikä se on? Arkadia,
Akhaia, Elis, Messenia, Lakonia: nämä hän muisti historiasta. —
Arkadia: se oli paimenrunouden maa. Hänkin tässä paimensi Punikkia ja
Herttaa. Ja nyt hän runoili:

”Arkadiaan myös minut luotu lie.
Ja minkä tähden? Kun en kelpaa muuhun!
Ja jos en kelpaa sinnekään, niin vie
mua matka riemumielin vaikka kuuhun.”

Suutahti runoniekka:

”Runoton runo runosi on”, sanoi hän. ”Olet runoton sielu.”

Päärly nauroi:

”Miten kukin tykkää.”

Mutta runoillut hän oli: suutari on rajasuutarikin.

Ja — runo oli enteellinen, profeetallinen, sen nähdä saamme. Eikö hän
myöskin profeetta siis ollut?

                                                  ⸻

Entäpä sitten?

Säkättäviä harakoita ja harmaasaalisia variksia oli Päärly ahkera
risupesistä alas ottamaan. Keväällä hän niitä poikasia lentämään
opetti, ilmaan niitä riivatusti nakkeli, — niin että ne, untuvakerät,
avuttomina maahan tupsahtelivat, — kunnes osasivat lentää. Kokkelilla
Päärly niitä syötteli, mitämaks...

Mutta mitämaks Päärlyn hoito ja hommat? Syksyllä kesytetyt harakat ja
varikset pois pakenivat, — menivät villisukulaistensa kanssa pelloille
parveilemaan: ihmisten aumoja haaskaamaan!

Mitämaks, jos Päärly kärsi senkin, että linnut suviaamulla varhain
lensivät ikkunaan ja alkoivat rääkkyä kokkelia punaiseen kitaansa ...
syksyllä ne elättäjänsä jättivät.

Alkoi Päärly nauriista, niin, valtavan suurista kaskinauriista,
hoppia vuolla: pehmyttä hommaa. ”Hevosmies hänestä tuleva on”, sanoi
Urpo Taneli, ja veisti isosta pölkystä pojalle oikean hevosen,
jylhän konkarin. Mutta Päärlypä päästi sen uimaan myllyn ränniin.
Konkari tyynesti köllötteli rataskellaria kohti... Konkari meni
vesirattaaseen... Päärly etsi komeaa konkariaan kolme päivää: löysi sen
kolmen päivän jälkeen alhaalta niityltä virran ruohikosta päättömänä:
liimaus oli auennut, lionnut. ”Hui”, tuumi Päärly, ”kylläpä se
vesiratas pahasti nakkasi!”

Ja puujaloilla Päärly marssi myllyn edustalla: antoi papan pujahdella
jalkojensa välitse... Jättiläinen oli hän olevinaan, ja papan piti
häntä rukoilla:

”Älä, hyvä jätti, minua jalkojesi väliin litistä! Anna mun päästä
kirkonkylään vielä yhden vähäisen kerran, sinä iso mies. Tuon sieltä
riunalla rinkelii, kopekalla konjakkii, mutta sinulle en anna,
Koljatti. Ei, ostanpa tervaa ja pikiöljyä, ja siitä saat maistella
kolme tynnyriä...”

Päärly oli rallattaja ynnä matkija, — näyttelijä, komeljanttari,
hevosmies ja hevosentekijä, ynnä puujaloilla korkealla kuljeksiva:
koturneilla. Mutta olipa Päärly myös arkkitehti: lammen rannalle
auringonpaisteessa kalliolle rakensi.

Tiilikivistä rakensi hän sinne korkuisensa kirkon, — mikä ei ollut
korkea, — tapuleineen, sakasteineen. Päivä koreasti loisti kirkkoon
lasisiruisten, putelilasisten, ikkunain läpi...

Kun ilta tuli, päivä viileni, niin sittiäisiä alkoi lehdossa lennellä.
Päärly sieppasi sittiäisiä ihan lennosta kiinni, tai kaivoi sittain
alta ja pisti vangiksi: laulamaan kirkkoon. Sittiäiset liikkuivat
kirkossa, ja siksattaen ne etsivät aukkoa, mistä ulos päästä,
mutt’eivät löytäneet...

Mutta yöllä röykäsivät vihamiehet, siat, kalliolle, töytäsivät kirkon
kumoon ja päästivät sittiseurakunnan lentää pomahtelemaan ja etsimään
hyviä kasoja.

Arkkitehti, arkkitehti!

Rakensipa poika oikein kaupungin, kiemuraisine katuineen, rannalle
kalliolle. Apuna hänellä oli naapurimökin Lassi, mainiosti nenäänsä
kaivava, pullea, pyöreä, vaikka köyhän lapsi: mahavärkki kunnossa! —
Siinä kaupungissa, veden partaalla, oli suuri satama laivoineen:
kaarnalaivoja, kana-allas ja kaisloista tehtyjä pursia. Laivat sidotaan
toisiinsa rullarihmalla — Kaisan varastoista varastetulla —, purjeet
nostetaan; ja merimiehet, ruskeankiiltävät ja haisevat muurahaiset,
ajetaan väkisten laivoihin. Laivasto, — ne masinat, — kiitää yhtenä
rivinä auringonkimaltavaa ulappaa lammen toiselle rannalle...
Muurahaiset juoksentelevat edestakaisin laivoissa, keulasta perään,
perästä keulaan ... kiipeävät mastoon ... nuuskivat laidoilta veteen,
vihdoin sokeasti siihen syöksyvät, pyrkivät vaikeasti uiden maalle:
heille tuli koti-ikävä ... he karkasivat, meripojat: inhottava asia...
Lassi nauroi makeasti niiden hukkumiselle.

Leppoisesti leyhähtelee tuuli, taivaan sinessä valkeat hattarat
väikkyvät... Päärly ja Lassi ovat nukahtaneet lämpöiselle kalliolle
kaupunkinsa viereen, — molemmat lihavia mölliköitä.

                                                  ⸻

Mutta älköön unohdettako kertoa, kuten oli tapahtua, että Päärly Taneli
oli paitsi laivanvarustaja ynnä eläinten kesyttäjä, sittiäisten ja
muurahaisten, jotka hän väkisten keräsi ja tunki kirkkoon ja
kaarnalaivoihin, myöskin pappi: kirkossaan hän kuvitteli saarnaavansa
sittiäisille ja iloitsi, kun ne eivät löytäneet rakoa, minkä kautta
päästä kirkosta pois, hänen saarnaansa kuulemasta. — Kaikki taivaan
toivomukset toteutuivat.

Kulkeva sotamies, posliinipöksyinen reserviläinen, teki Päärlystä
soturinkin. Esimerkillään vain!

Sapeleita Päärly rimoista veistää... Myllyn viileältä ullakolta, joka
romujensa vuoksi on Päärlylle erinomaisen hupainen paikka, löytyy
kiiltäviä läkkipellinkappaleita vanhojen kenkärisain joukosta.
Sotakypärin Päärly niistä pellinkappaleista tekee. Vanhasta voipytyn
kannesta kilven itselleen laittaa. Kilpi oli Koljatillakin ... kai,
niin on pappa lukenut.

Kirkkonsa vihollisia vastaan käy Päärly lihavan Lassin kanssa sotaa.
Viholliset, siat, röhöttävät auringonpaahteessa lokarapakossa, yhkivät
tyytyväisinä. Päärly ja Lassi aikovat ajaa sikolauman äkkijyrkältä
mereen, myllykoskeen. Siat panevat vastaan. Poikain kiljunta ja sikain
röhkinä kaikuu kauas myllylle petäjiköstä.

”Herrani ja Joosuani! Täällä ne ovat!” huutaa käskyn mukaan Lassi, joka
mahdotonta lihasammion kantta selässään kantaen hikoilee ja ajaa sikoja
Päärlyn ammuttavaksi...

Mutta tästäpä metsästyksestä naapurit ovat väkevästi kiukkuiset. Joku
paimen on kuullut sikojen röhinän kankaalla ja nähnyt poikien niitä
ajelevan... Viisasta on lopettaa koko metsästys: onhan kirkko jo
kostettu, siat on kuitiksi ajettu.

                                                  ⸻

On myllärillä paitsi kahta, niin, kolmea lehmää, nykyjään myöskin
juhta, kuten tiedämme, ruuna. Ratsastaa Päärly ruunaa uittamaan
rantaan. Alastomana istuu Päärly hevosen selässä, kun se ui ja päristää
vettä sieraimistaan, — vesi hopeisena kuohuu... Ranta on viileä,
suurine koivikkoineen...

Alaston Päärly Immanuel heiluttaa käsivarsiaan, — hän on Faarao, joka
ajaa Punaiseen mereen. Ukko Urpo seisoo rannalla ja katselee hiukan
tihruisin silmin, — on valmis sysäämään ruuhen vesille, jos vaara
poikaa uhkaisi. Ja hän ajattelee:

— Pojan pakarat kuluvat nilelle, kun hän paljaassa juhdan selässä
paljaana ratsastaa. Täytyy tehdä miehelle satula!

Kah, vanha puusetolkka löytyy. Siihen pieni pussi heinillä täytettynä:
satula on valmis. Siinä satulassa ratsastaa Päärly kirkolle ja takaisin
kotiin.

Ruuna on laiska eli hidas, se ei juoksisi milloinkaan muulloin kuin
alamäessä — ei edes kotiinkaan päin tultaessa. Mutta juuri alamäissä
on Päärly tuuskahtaa pois selästä: siis hän ei voi ajaa juoksua kuin
sankari. Siis ruuna koko ajan kävelee, kuono nurpassa, ja Päärly vain
leikillä hoputtaa. Sitten ruuna menee omin päin heinää tien varrelta
haukkaamaan tai vettä juomaan. Tämä Päärlyä suututtaa, mutta... Ruuna
juoda kurisuttaa, ilta viilenee ... vesi välkkyy kirkkaana. Tuomet
luovat lemuaan. Päärly, Joosua, istuu satulassa käsi puuskassa: hän on
menossa sotaan, hän pysähdyttää auringon ja kuun paikoilleen, — eikä
ruuna liiku minnekään.

Hän on nyt kenraali: Joosua. Hänellä on sotamiehiä: koko Israel!
Punaisesta petäjänkaarnasta hän vuoli sotureita, — leikkasi aina
sormiinsa ja imi vertä; — kunkin israeliitan päälaella huojui tupsu
niittyvillaa, kuten tupsu israeliitoilla raamatun kuvissa. Mahallaan
könöttivät Lassi ja Päärly lämpöisellä kalliolla. Piirittivät
kaupunkia, nakkelivat sitä kivillä. Ei ollut hyvä poskeisten tulla
kalliolle, kun sota kävi! Naapurin Liisu kerran maantietä käydessään
poikkesi sinne ja polki pään poikki Koljatilta. Päärly suuttui, hyppäsi
Liisun kimppuun ja puraisi haavan hänen käsivarteensa. Hän oli
hallitseva luonne! Häpeissään oli hän sitten vähän; mutta oikeuttaan
hän ei paljoa epäillyt, vaikka saikin halaten pyytää anteeksi Liisulta.
Se halaileminen Päärlyä enimmän hävetti, ja salahankkeissa hän Lassin
kera elokuussa pommitti Liisun ruosteenkarvaiset hiukset täyteen
takiaisia, kostoksi. Lassi sai siitä selkäänsä äidiltään, mutta Päärly:
hän kitisi niin surkeasti, kun Kaisu aikoi häntä vitsoa, ettei
vitsomisesta tullut mitään.

Mutta Päärlypä rakensi myöskin linnan. Ja luostarin, — se tapahtui
siihen aikaan, kun hän alkoi käydä kansakoulua, — munkkikammioineen.
Kymmenisen naapuripoikaa kerääntyi niitä ihmeitä katsomaan. Päärly
pisti heidät työhön, kiukkuisesti: he saivat ruveta tekemään
kaarnaihmisiä, kymmeniä. Kärpäsruuti sähisee kalliolla,
teräshaarniskaiset kaarnamiehet kaatuvat linnan muurilla. Turkkilaiset
syöksyvät sisään! Linnan laskusilta revitään alas. Portti murretaan.
Linnan herra — mestataan. Ja nunnat ja linnan pappi hirtetään ylimmän
tornin huippuun... Ei hullumpaa historianlukua!

Sitten Päärly alkoi leikkiä metsärosvoa. Koivikossa töhrättiin naamat
mustikoilla, kirveillä hakattiin pitkiä keihäitä... Joukko jakautui
kahtia, ja osastot rupesivat vastatusten söhimään toisiaan seipäillä.
Kapinoitsijat saivat rangaistuksen. Vastusteli kerran iso,
vääräsäärinen poika syöksymästä mahalleen vesirapakkoon, kun rosvojen
takaa-ajo niin vaati. Päärly huutaa:

”Sukella virtaan, Jaakko, muuten ammutaan!”

”Enkä... Ampaise, jos uskallat!”

Päärly Immanuel sieppaa vyöstään nuolen, johon hän on tehnyt terän
äitinsä parsinneulasta. Viuh! poika kirkuu, nuoli riippuu hänen
kämmenessään, vertä vuotaa.

Päärly on hallitseva luonne! Vain Lassi saa selkäänsä. — Katri ei
tiedä asiasta mitään: Päärly osasi ammutun lepytellä, sillä hän on
diplomaatti.

Mutta nytpä tämä taidoistaan ylpeä hallitseva luonne alkaa myöskin
piirrellä kuvia, — kuvia hiilellä. Saa Katri niitä kuvia pyyhkiä joka
paikasta: myllyn seiniltä, tupasen seiniltä, pikkulan seiniltä. —
Kallioissa on hakattuja kuvia, vesirännin kyljessä, myllyn oven päällä
korkealla näkyy puujaloilla seisoen kuvattuja kuvia. ”Ihmeellistä”,
ihastelee Kaisu. ”Mikä hänestä tulee? Kuvaaja?” Älkää säikähtäkö: eivät
ne ole hävyttömiä kuvia, joita pikku pojat mieluimmin alkavat piirtää,
sillä Päärly on vielä, ja aina, hyvin viaton. Mutta ne ovat pilkkakuvia
naapureista, joten niitäkin täytyy pyyhkiä. ”Kansakoulussako ne
tuollaista opettavat ... mitä varten?” siunailee Kaisu. ”Ihmeellistä...
jotakin hänestä tulee...”

”Johom, juu”, sanoo siihen Taneli, se vanha nimittäin.

                                                  ⸻

Mutta työtä se Päärly ei vain halua tehdä!

”Menisitkös, sydänkäpy, edes pari rikkaruohoa hernepenkistä noppimaan?”
hyväilee Katri.

”Kyllä!” helistää Päärly taivaallisella äänellään ja hän lähtee heti...

Mutta siinä auringonpaisteessa, mullassa istuessa, tomun sieraimiin
tunkiessa, väsyttää: tulee yksitoikkoiseksi... Metsässä hyppelevät
linnut. ”Tilk, tilk, tilk!” pilputtaa oluentiputtaja... Pitäähän sitä
mennä katsomaan, onko sillä monta munaa, puhuu Päärly itsekseen.

Päärly livistää hernelavoilta. Mutta hän unohtaa oluentiputtajan ja
samoaa nyt vihreän metsän läpi naapurin hakaan. Siellä hän vuolaisee
huilun: kas, mitä metsän pensaissa vilkistää: somia, nauravia
tyttösiä... Kun hän aikoo lopettaa soiton, katoavat tytöt...

Usein on Päärlyn mieleen tullut: mitähän ihmettä ne oikeastaan
tahtovat, nuo tyttöset?...

Vasikat etsivät paarmoilta suojaa pajukon varjossa. Hupaisa on
vasikoita säikytellä. ”Prrr!...” pörisee Päärly niinkuin pistävä
paarma. Häntä pystyssä loikkaavat typerät vasikat pakoon, nuo
mulkosilmäiset tupsuotsat. Entäpä sitten? Mitä enemmän Päärlystä ja
hänen elämästään sanomista on, se ei ole kirjoitettu missään
aikakirjoissa: hän oli onnen lapsi, ja sanotaan, ettei onnellisilla
kansoilla ja kunniallisilla naisilla mitään historiaa ole, ja tämä
sopii Päärlyyn: hän oli vielä hyvin kunniallinen, aivan viaton.

AGNEETA.

Hänen elämänsä oli pelkkää kesää. Se oli kuin kukkasniitty, jossa hänen
ympärillään sinikellot nuokkuivat ja angervot suloisesti tuoksuivat...
Läpättivät suvisesti niityn laidalla haapain punervat lehdet...
Ylempänä vihreä koivikko suhisi. Tuolla virtasi kohisten myllykoski...
Vielä ylempänä oli mäntynummi, jolta tuuli lämpöisenä leyhyttäen lensi.

Uinuu Päärly aurinkokunnaalla, tuoksujen keskellä. Katsoo sinistä
taivasta, missä valkeat jättiläiset, pilvet, kulkevat. Pilvien varjot
joskus yli aurinkoisen alhon lennähtävät.

Uinuu Päärly pehmoisin miettein, laulelee, sirittelee, kilpaa sirkkain
kanssa kukista, metsänkeijuista...

Poskia aurinko lämpöisesti sivelee, viettelevää väsymystä sieluun tuo,
kunnes se silmäluomet pehmoisesti suutelee umpeen... Uneen uupuu
Päärly, heinäkuun heleyteen, sirkkain sirinään, kukkain suloon...

                                                  ⸻

Silloin alkaa herätä hänen rinnassaan nuorukaiskipu, vaivaten, ja
kuitenkin autuaallisena: se on kummallista.

Pappilaan on tullut kesäksi nuori mamselli, bonni, kotiopettajatar.
Päärly näkee kirkonkylässä käydessään hänet; jolla on vaaleat kasvot ja
ruskeahko, hieman kihara tukka.

Ja häneen Päärly lemmestyy...

Vaikk’ei suinkaan tiedä, mitä se on, tämä ihana, suloinen, tämä auvo:
tämä onni, joka tulee.

Kummallista: alussa Päärly vain pilkkasi Lassille ja muille
leikkitovereilleen pappilan uuden mamsellin ääntä, heleää ääntä:

”Niin hän piipattaa kuin hiiri: Pipipii... Ja kikattaa kuin... Pyh,
pappilan mamselli. Akkoja mamsellitkin.”

Mutta kuinkas käy? Siltä ensi käynniltä nauttii hän kuitenkin salaa ja
itsekseen, pieneksi harmikseen, sitä käyntiä muistellessaan; nauttii
tuon naisen äänen viattomasta helinästä; — hänen hampaistaan, jotka
kirkkaina loistavat; — siitä hänen äänensä viattomasta helinästä, —
viattomasta! Illalla uneen vaipuessaan hän muistelee niitä, aamulla,
sen ensi käynnin jälkeen, kavahtaa kiiruusti istualleen: ikävöi
Agneetaa nähdä, — se on mamsellin nimi.

Nytpä hän keksii tärkeää asiaa kirkonkylään ja pappilaan. Hän pääsee
Agneetaa lähelle.

Mitä tapahtuu? Agneetan silmät, jotka ovat Päärlyn mielestä surulliset,
ovat hänet maahan sortaa. Hän ei voi, ei voi niihin katsoa...

Hän, Päärly, on niin viaton. Hiljaisesti, lapsellisesti, salaa hän
rakastaa.

Niin, Päärly, joka on koulussa vähän historiaa lukenut, kuten
huomataan, alkaa unelmoida madonnasta.

Vai onko tämä taivaallisen neitsyt Maarian edeltämääräys, että hän
tulisi onnelliseksi?

Se madonna, Agneeta, seisoo illoin kauniin myllylammen äyräällä, sen
toisella puolella, — vaikka onkin pappilassa eikä myllyllä. Hän on
verhottu ihmeelliseen harsoon... Ilta hämärtyy, rusko luo olentoon
punertavan hohdon.

Mutta — taas menee Päärly jollekin keksimälleen asialle Agneetan luo;
vie hänelle marjoja, meheviä mesikoita.

Agneetan hiusten lemu poikasta autuaasti kiduttaa.

Autuaasti kiduttaa? Niin, ei ole suloisempaa tuskaa!

Mitä tämä on? Päärly tuskin kummastelee: hän ei tiedä mistään mitään;
hän on kuin lampaanvuona.

Nyt hän illoin, — ja päivälläkin salaa itsekseen, — mutta illoin
ääneensä — rukoilee Agneetan puolesta — ei tiedä miksi.

Ja hän etsii tilaisuutta päästä todellakin katsahtamaan Agneetan
sinisiin silmiin, jotka hänestä niin lempeästi säteilevät: siltä
pojasta tuntuu. Kylläpä nyt pappilaan kannetaan mesikoita, mansikoita,
mustikoita: myllyn poika kanneksii! — Mutta kun Agneeta Päärlyä
lähestyy, niin taas Päärly ihan huumautuu: hän sulkee silmänsä, hänen
täytyy sulkea: Agneeta hänet häikäisee ihanammin kuin aurinko... Hän
nääntyy autuudesta. Hän on onnellinen!

Mutta kun Agneeta hänen käteensä koskee, — ja tapahtuuhan sitä:
Agneeta ei tiedä vielä mistään mitään, — niin polttaa se
käteenkosketus koko Päärlyn sielua: autuus kasvaa liian suureksi,
Päärly on menehtyä autuuteen. Se on ihanaa tuskaa, maailmassa taivaan
mannaa...

Joskus, milloin marjakauppaa pappilassa ei ole tehnyt Agneeta, vaan
joku muu, tai kun Agneeta marjat ostettuaan lähtee pois Päärlyn luota,
— eroaa hänestä: silloin Päärly huomaa tuskallisesti, ettei ollutkaan
jaksanut Agneetan silmiin katsoa ... katsella kylliksi. Ei kylliksi
kuunnella, tarkata hänen ääntänsä.

Silloin hän, kotimatkalla tai kotona, järven ja kosken rantoja
kauniisti kiemurtelevalla, kivisellä myllytiellä tai myllyn
yliskamarissa, jonka Urpo on pojalleen laittanut, — silloin hän häpeää
itseään: että hän oli uskaltanutkin koettaa katsella noihin
aurinkoihin: Agneetan silmiin. Ja muistelee, minkälaiset ne silmät
oikeastaan olivat. Ei hän muista: hän on niihin vilkaissut, mutta ei
nähnyt mitään, vaan häikäistynyt.

Hän ei siis niitä muista. Siispä hän sadattelee itseään, syyttää
itseään tylyydestä Agneetaa kohtaan...! On julkeaa, ettei hän millä
tuokiolla tahansa voi, jaksa Agneetan katsetta, silmiä, niin, koko
Agneetan hymyilevää kuvaa sieluunsa loihtia.

Hän on niin määrättömän onnellinen. Taivaan tahto tuntuu toteutuvan.
Hän itkee eräänä iltana yliskamarissaan, pöytäänsä vasten vaipuneena,
onnesta. Mitä se onni on, sitä ei tiedä hän: se on vain — autuutta.
Hän itkee onnen kyyneliä. Ja rukoilee Agneetalle taivaan siunausta, —
miksi: eihän Agneetaa mikään vaara uhkaa?

Päärlyhän on laiska, suoraan sanoen, esimerkiksi rikkaruohoja
potattipellosta nyhtämään. Eikä Urpo, saati sitten Katri, sitä
vaadikaan. Mutta nyt hän kitkee potattivakoja, kaalispenkkejä. Se on
Agneetan ansiota, josta Agneeta ei tiedä mitään. Päärlystä tuntuu,
hänen mullan pölyssä kyyköttäessään, kuin hänen ympärillään olisi
Agneetan sielu!

                                                  ⸻

Päärly on nyt rajattoman onnellinen: hän on sunnuntailapsi!

Ja kuitenkin — hänen sielunsa ikävöi ja janoaa yhäti. Jotakin korkeaa,
säihkyvää!

Niin, hiljaa, hiljaa hän ennen oli rakastanut.

Kas, nyt hän tietää, että hän rakastaa! Ken on hänelle sen opettanut?
Kukkasetko, aurinko?

Mutta nyt hän tahtoo, hän tahtoo kohota ihailusta, hiljaisesta
ihailusta — jumaloimiseen.

Mitä hän uskaltaa — vaatia?

Ennen hän oli ikäänkuin haparoinut hämärässä. Nyt hän tahtoo valoa!
Lisää valoa!

Mutta ei: nämä ajatukset, tämä vaatiminen, se on pyhää! Päärly-poika on
hyvin vakava: ei hän voi enää piirrellä pilakuviakaan naapureista
myllyn seiniin puujaloilla seisten. Hän puujaloilla ... kuin
pitkäkoipinen kurki ... nyt!

Mutta paitsi puujalat on hän muutakin unohtanut: metsän suhinan,
hyppelevien purojen ja laukkaavan kosken laulut... Agneetaa hän kaipaa:
puhdasta, hiljaista...

Puhdasta!...

Ei madonnan, vaan nunnan uneksii Päärly nyt näkevänsä lammen pinnalla
heinäkuun punertavina kuutamoöinä... Nunna läheni valkeaotsaisena ...
hymyili, katosi kuun kirkastuessa.

Joskus, ja yhä useammin, oli vilkas Päärly nyt umpimielinen:
sellaiseksi oli Agneetan hiljainen sielu hänet tehnyt.

”Suloinen sielu!” sanoi itsekseen Päärly. Eikä poika jaksanut tyytyä
pelkkään muistoon Agneetasta. Sitä hän kyllä koetti, mutta...

Hän lähti taas pappilaan, vattuja viemään, ja näki Agneetan.

Iski siellä salama häneen: hän tunsi Agneetaa hehkuen rakastavansa.

Hehkuen!

Rakkaus oli hänestä kuin tuli. Kuin roihuava kaski. Se oli kuin
jättiläinen!

Jos hän oli ennen rakastanut Agneetan poveakin, niin nyt hän vasta
rakasti Agneetan sielua, joka hänet ympäröi kuin — syleilyyn.
”Sielukkaasti rakastaa”, sanoi itsekseen Päärly. ”Agneetan silmien
hyväilyä.”

Ei hän enää uneksinut nunnasta, vaan metsännaisista, haltiattarista,
keijuista, jotka liikkuvat maan povella heinäkuun vaaleina öinä. Öinä,
jolloin angervojen tuoksu pakahduttaa, juovuttaa.

Ja kuitenkin koski Päärlyn sydämeen kuin tunnonvaiva se, ettei hän
voinut ainoastaan muistella Agneetaa, joka oli herättänyt hänen
sielunsa, vaan ikävöi Agneetan povea, lämmintä povea, — puristaa hänen
pehmoisia käsiään, suudella hänen palavia huuliaan. Tuntui kuin hän
olisi täten Agneetan surmannut: siten että kaipasi muuta, — muuta
puhdasta ja hiljaista, — kuin Agneetan muisto, kuin Agneetan sielu.

                                                  ⸻

Niin kaipaa Päärly naista hehkuvaa: elävää... Hän nauraa
keiju-unelmilleen. Mutta tuntee itsensä rikolliseksi Agneetaa
kohtaan, kun näin kaipaa.

Hän muuttuu niin merkillisesti: yhä suljetummaksi.

Ja synkäksi.

Ja ärtyiseksi: hän tahtoo kuljeksia yksin, — hän viis välittää
kaalispenkkien kitkemisestä. Hän kulkee yksin, tuijottavin katsein.

Joskus hänen tekisi mieli mennä koskeen...

Hän tuntee haluavansa elävää naista, — ei toki Agneetaa, vaan naista
vain, — jolla on lämmin povi ja suloiset kädet, mutta jonka sielu on
niinkuin Agneetan: syvä ja suuri.

Ja vaikka hän joskus haluaisi koskeenkin, niin hän on äärettömän
onnellinen.

Niin, hän on nyt onnen poika, sunnuntailapsi!

MITÄ HELVETISSÄ ASIASTA ARVELTIIN.

”Haloo! Haloo! Missä se on? Missä ... se ... on! — Helvetissäkö se
on!”

Helvetin telefoni soi riivatusti, ja Belsebub, joka itse on
telefonissa, kiroilee:

”Piru soi”, hän kiroilee omaan nimeensä, ja se on aika paljon. ”Piru
soi... Missä se on? Onko se Hiitolassa? Mitä hittoa? Taivaassako? Mitä
se neiti taas siellä sotkee? Onko siellä sentraalissa hännätön vai
hännäkäs? Kutsukaa tirehtööri Origenes telefoniin: minä kantelen teidän
päällenne hänelle: te sotkette aina, te kurtiseeraatte, ja kuuntelette
salaa muita linjoja. — Mutta joutuin, — tai saa kirkkoisä Origenes,
se taivaan ja helvetin yhdistäjä, dualismin tasoittelija, antaa
neidille apskeetit, — potkun takamanttaaliin.”

Pienet pirunpojat, Asasel ja Samael, isänsä takana purskahtelevat
nauruun kiukkuaan vaahtoavan Belsebubin rohkeille sukkeluuksille.
Tanssien he laulavat:

”Vi ha en telefon,
som går tili himlens tron,
och när man ringer på,
så svarar Gud: Hallå!”

”Turpa kiinni!” huutaa Belsebub heille. ”Ei tässä nyt ole helvetinkään
asiaa hempeään taivaaseen... Numero 567832154600. Selvä? Selvä. — Onko
nyt Hiitolassa? Haloo, kuuluuko? Haloo, haloo, haloo-jaa! Täällä puhuu
Belsebub! Onko isäntä kotona? Jaha, telefonissa. On kiire asia, hyvin
tärkki. Jumala soikoon, maailmaan on tungettu onnellinen ihminen,
myllärin poika Päärly. Asuu siellä teitä lähellä... Hän on sokea,
hillitön, haltioitunut, autuas rakkaudesta: sokeudesta, —
itserakkaudesta ja -luulottelusta. Se on estettävä. Eikö teillä siellä
ole ketään joutilasta, joka tähän tenän tekisi, pojalta hyvän paistin
nenän edestä sieppaisi, — ja vastapuolueelta, Yläkartanon ukolta? Aha,
tyttäresi? Hyvä, sopii, mainiota. Hänet heti toimeen pane, tai et ole
keisarin ystävä. Hyvästi, — tarkoitan pahasti: voi siis pahasti!”

Ja Belsebub, joka oli saanut soitetuksi Hiitolaan, Hiiden linnaan,
rämäytti telefonin kiinni.

”Älkää häiritkö pappaa, Asasel ja Samael”, sanoi hän pojilleen,
”papalla on paljon työtä. Ja menkää mummon luo ja anokaa, että hän
paistaisi pari enkeliä välipalaksi papalle: lokattava, kärvennettävä,
kynkät sidottava, värskissä voissa paistettava, — päitä ei tarvitse
lokata, italialaista leivospaistia. Mutta kiireesti, kova veto hellaan,
kuivia, kestäviä halkoja: sylys napoleoneja, bismarckeja,
kenraalikuvernöörejä.”

                                                  ⸻

Hiiden linna on mahtava kartano korvessa, järven rannalla, mustan kuin
piki. Se on Autiovuorella, jonka rinteet ovat louhia hirmuisia. Ja
musta Hiisi, punaisena välkähtelevää miekkaa hiova, on siellä isäntänä.
Tai jonkinmoisena Belsebubin vuokraajana, arentimiehenä.

Kartanossa, siinä rakennuksessa, jossa isäntäväki tai niin sanoaksemme
herrasväki asuu, on komeaa ja uljasta. Mutta palvelusväki, rengit ja
piiat, asuvat luolassa Autiovuoren alla. Sammakot kutevat aivan luolan
suulla, kurnuttavat homeisessa lätäkössä, — sammakonkudussa kahlaten
täytyy hittojen, — siivetöntä lajia olevien nimittäin, — luolaansa
mennä; puolisiipiset jälleen hyppivät lätäkön yli kuin siipioravat,
oksalta oksalle; mutta täyssiipiset, kuin suunnattomat yösiipat,
lentävät suoraan ovesta sisään.

Rengit ja piiat kyyröttävät luolassa nuotion ympärillä, alastomina,
sellaisina kuin Päärly oli nähnyt heidät kuvattuina, piirroksina,
suomalaisessa kansansatukirjassa, jonka oli kirkonkylän
lainakirjastosta lukenut. Heillä oli kaikilla syitä-pitkät, karvattomat
hännät.

Hiiden kultakiharainen, laiha tytär ilmestyi lätäkön toiselle äyräälle.
Hänellä on ratsastussaappaat jalassa, ja kultavartista ratsupiiskaa hän
vimmatusti lätki:

”Rengit, koirat: satuloimaan vanhimman veljeni orhi! Valtiattarellanne
on asiaa Urpo Tanelin vesimyllylle. — Piiat: tuokaa minulle
näkymättömyyden myssy. — Veljeni eivät nyt jouda: heidän täytyy
riidellä ja tapella mummuni kanssa.”

Rengit ja piiat kahlasivat, lensivät, räpiköivät ulos. Hiiden
kultakutrinen tyttö heille läiskyn ruoskan siimalla pakaroille antoi:

”Hei kiirettä... Tulee ihanaa: Päärly on onnellinen, autuas, se
vietävä, — sunnuntailapsi, kun on saanut rakkauden. Hän on sokea. Hän
ikävöi, haluaa naista valkeaa, — Agneetaa. Hänen silmänsä kääntää
täytyy: näyttäköön tuo tyttö hänestä sellaiselta, että hänen sielunsa
on meidän sieluamme. Sen tehtävän on isäni minulle antanut. Teen sen
näkymättömänä, — nykyään eivät enkelitkään juuri näyttäydy. Pettyköön
Päärly, tulkoon hän syöstyksi pois onnestaan, silloin hän on hukassa;
hänen järkensä silloin on vaarassa; ja hän sadattelee kirottua Jumalaa,
ja jonakin yönä me laahaamme hänet tänne Hiitolan louhihinkaloihin,
niinhän, rengit, Rietu ja Ranssi?”

”Ahkeruus on ilomme, neiti kapteeni!” karjaisivat alastomat
rengin-roikaleet Rietu ja Ranssi.

Pienet, kaljupäiset hitonpojat, piikojen ja renkien pojat, tanssivat
pitkin luolan lattiaa palavat kekäleet kädessä.

Pian tuli paikalle jylisten, roimain renkien taluttamana ja hyppien,
Hiiden musta orhi. Piiat riippuvin rinnoin toivat näkymättömäksi
tekevän myssyn, jonka kultakutrinen vetäisi päähänsä ja katosi. Myöskin
orhi katosi: näkymättömyyden voima meni ratsastajasta siihen. Kuului
vain ukkosenjyrähdys, — se kuului vihreän metsän myllyllä myös, ja
Hiiden tytär oli jo kuiskuttelemassa Päärlyn korvaan.

”Hei, takaisin kotiin!” oli hän huutanut pihalla ratsulleen. ”Kun
täältä vihellän, minua noutamaan kiidä!” Ja ratsu palasi Hiitolaan.

                                                  ⸻

Päärly oli sillä hetkellä, elokuun, lähdössä, parhaissa
pukimissaan, pappilaan: hän oli päättänyt mennä ihan Agneetan kamariin
... jonkin tekosyyn hän aina keksisi!

Hän haluaa todellista naista, — mutta suurisieluista ... Agneetaa.
Niin, jalosieluista naista!

KÄYNTI PAPPILASSA.

Pappila on korkealla mäellä lähellä järven rantaa. Herrasrakennus,
suuri, vanha, matala, rappeutunut; mutta valtavat vaahterat siimestävät
sitä, vaahterat kultana helottavin kämmenlehdin, sillä syys on jo
saapunut. Sisällä on sali fiikuksineen ja eräine muine kasveineen,
joiden juuret longertavat näkyvissä, longertavat kuin käärmeet, ja
joiden kämmenen ja sormien muotoiset lehdet ovat vielä paljon isommat
kuin ulkona vaahterain. Ja lisäksi on sisällä välikamari, jonka katossa
mollottaa vaaleanpunainen amppeli; ja pitkä ruokasali, ja ”vörmaaki”
vääräjalkaisine toppatuoleineen, ja — sen takana Agneetan,
opettajattaren kamari, jonka valkeuteen vaahterat ulkoa luovat
kultaista siimestä.

Pääsi Päärly Agneetan kamariin, — Hiiden tyttö, hänen rinnallaan
kulkien, siinä auttoi, — astui sisään. Agneetan Päärly jälleen näkee:
sinisinä välkkyvät Agneetan silmät, ja tukka, ruskea tukka, se näyttää
Päärlystä niin tummalta.

”Ihana — ei korpilla mustempaa päätä kuin hänellä”, kuiskaa joku
Päärlyn korvaan: se Hiiden näkymätön tyttö.

Päärly tahtoo huudahtaa: Oi nainen suloinen. Nyt sinut vihdoin löysin,
ihana. Miten pehmeä povesi on, — hekumallinen...

Silloin, kun hänet valtaa kaikkein autuain onni, huomaa hän, että
kamarissa on muitakin: nuoria ylioppilaita, — kukat rinnassa,
puna-mustilla osakuntanauhoilla liivien ryntämykset ristittyinä, —
leikkien panttisilla Agneetan ja pappilan lasten kanssa.

Päärlyn on vaikea, niin, vaikea kieltäytyä heittäytymästä keskellä
leikkivää parvea Agneetan povelle:

”Hekumapovelle”, jokin ääni, äskeinen, hänen korvaansa kuiskaten
toistaa.

Ja samassa Päärly huomaa jotakin lisää: tosin hän on parhaisiinsa
pukeutunut, — mutta näihin moniin herroihin verraten, ah: hänen
takkinsa hihat ovat liian pitkät, ne yltävät milteipä sormenpäihin...
Hänellä on lipokkaat jalassa, keltaiset lipokkaat, kippurakärkiset kuin
tukkilaisten kansallispieksut.

”Vilkaise peiliin, vilkaise peiliin!” supattaa se jokin ääni hänen
korvaansa.

Hän vilkaisee kuvastimeen, isoon ja pyöreään, jonka kultakehyksiin on
punaisia omenia leikattu, ja näkee, että hänen housunsa lököttävät
takapuolelta, ne ovat vallan leveät suusta. Hänen jalkansa ovat liian
lyhyet, — liian lyhyet. Pää isonlainen:

”Kuin lanttu”, kuiskaa hänen sielussaan.

Hän on vain sellainen pojan-mulli, tuo kuvastimessa löntystelevä
Päärly.

Ja — hän ei voi puhua. Hän ei ole tervehtinytkään: Agneetaa hän vain
on ajatellut, olisi pyhyydenhäväistys ajatella nyt sellaisia sanoja
kuin ”hyvää iltaa”. — Ja mitä hän noille ylioppilaille puhuisi? Hän on
vain — nuori poika, joka ei ole tottunut seurustelemaan:

”Lavertelemaan”, kuiskaa Hiiden tyttösen pienoinen suu hänen korvaansa.
”Leikkimään pyhillä asioilla.”

Onneton myllynpoika, — joka tahtoo vain Agneetaa, ei noita Hiiden
herroja, ylioppilaita. Köyhä poika: sillä hänen isänsä varakkuus on
sittenkin etupäässä vain hurskasta tyytyväisyyttä!

Hänen asiansa, tekosyynsä, jonka hän oli aikonut keksiä Agneetan
kamariin päästäkseen? Päärly seisoo nyt suu ammollaan: hän — ei sitä
keksi. Hän on niin onneton.

Hän on vielä niin viaton, niin auttamaton, avuton.

Seurue katsoo häneen ihmetellen, — Agneetalla kummasteleva, kysyvä
aavistus miettivissä silmissään ja pieni hymy huulilla.

”Hän riemuitsee, ilkkuu sinulle, tolvanalle”, neuvoo se ääni Päärlyn
korvaan. ”Niin, kuule, kuinka hän nyt alkaa nauraa, helistää. Hänen
silmänsä säteilevät itseviehätyksen nautintoa.”

Päärly muuttuu tulipunaisesta kalpeaksi. Hänen paksunlaiset huulensa
ovat vääristyneet tuskalliseen nauruun, — hänen silmiinsä hersyvät
kyynelet; hän pakenee kamarista vörmaakiin, sieltä välihuoneeseen,
syöksyy ulos, lyö valtakuistin oven paukkeella kiinni: hän on
suomalainen poika.

Hän juoksee kotiinsa.

”Miten nolo olit. Häpeä! Osaatko hävetä, tollo?” kähisee ääni hänen
korvaansa. ”Onnettomuus on tullut, se on nyt alkanut. Osaatko sadatella
kuuta, joka järvellä ja koskella paistaa, kuuta, joka ei anna sinun,
häpeävän ja onnettoman, pimeydessä kulkea: peittyä häpeääsi...”

Ja Päärly — sadattelee kirkasta, tenhoisaa kuuta!

Oikeastaan hän sadattelee sitä, että nuo kirotut ylioppilaat olivat
siellä olleet, notkeat, sulavat, leikilliset, iloiset:

”Hävyttömät”, oikaisee ja neuvoo se ääni.

Sitä, että hän oli ja on niin kömpelö, avuton, — yksinäisyyteen
tottunut ja vain omassa piirissään puhelias, — hyvinkin puhelias; niin
ruma, lyhytjalka, tallajalka.

Ja niin onneton: Agneeta oli hänelle riemusta ilkkuen nauranut.

Koko yön valvoo myllyn poika yliskamarissaan myllyllä.

”Vihastu — Jumalalle, kohtalolle, Päärly!” kuiskii, kähisee ääni
vuoteen vierestä, ”miten voisi Agneeta, pappilan Agneeta-neiti,
mamselli Agneeta, rikas ehkä, — mitämaks: miten voisi Agneeta rakastaa
sinua — nääntyvää raukkaa? Sadattele Jumalaa!”

Päivällä, seuraavana päivänä, kahtena, kolmena päivänä Päärly
kuljeskelee kankailla myllyn ympärillä kuin haamu. Kalpeana. Katri
luulee, että hän on sairas, kun ei syökään, ja kyselee, mutta Päärly ei
kyselyitä siedä, vaan vihastuu äidilleen ja karkaa pois yhä pidemmäksi
aikaa. Hän vain kuljeskelee, tuijottaa maahan. Mutta korvissaan hän
kuulee sen Hiiden tytön äänen:

”Ne ylioppilaat! Ne iloiset ylioppilaat, ne saavat leikkiä Agneetan
seurassa. Agneetan — kanssa! Ne ovat — kevytmielisiä, sinä olet
vakava. — Agneeta antaa heidän siten leikitellä: etkö nähnyt hänen
silmissään jotakin inhottavaa, — kiiluvaa — kauhistavaa? Minkälaiset
hänen silmänsä oikein ovat? Siniset kaiketi? Etkö näe, että ne ovat
mustat? Mustalaisen silmät.”

”Haha, mustalainen”, nauraa Päärly vastaan. ”Himon, kylmyyden silmät.
Ja niitä minä olin voinut pitää taivaallisina!”

Ei Päärly mitään mustasukkaisuudesta tiedä: jos hän sen sanan
kirjoista lukenut lienee, on se hänelle ontto sana, kuollut sana, kuin
raa’at ja karkeat ja rivot sanat viattomalle lapselle, — tehottomia,
vaarattomia. Eikä Hiiden tyttö nyt sitä suinkaan hänelle selitä: antaa
Päärlyn paatua viattomuuteensa! — Siispä Päärly nauraa, pilkkaa
itsekseen sitä, jota rakastaa kuollakseen:

”Mustalainen olet, Agneeta: siitä sait! Siitä sait, ähäs! Mistä olet
syntyisin, mistä kotoisin...?”

”Etkö ymmärrä mitään, typerä moukka?” selittää Hiiden tytön ääni. ”Etkö
ole nähnyt mitään? Nähnyt mustalaisten leiriä, jonka he myllyn eteen
aholle pystyttivät? Mustaa, vanhaa, rumaa, raakaa mustalaisämmää ja
hänen — kaunista tytärtään? Tytär istui teltassa matrassilla, jalat
allaan, — heleät kasvot, mutta pää niin musta, ettei korpilla kiilto
mustempi: Agneeta. Tytär tanssi, helistäen kulkusrumpua. Äiti povasi
kämmenistä ja kananmunista, ja kuppasi ihmisiä... Mistä on Agneeta
siniset silmänsä saanut, vaikka äidillä on mustat, rähmäisenkiiltävät?
Hän on noiduttu, noita! Miten tämä on selitettävä? Ann’ olla:
mustalainen hän on, julma, kavala, ilkkuva, heittiö.”

”Haha, mustalainen”, nauroi Päärly niin, että kanervia kukkiva autio
kangas kajahteli.

”Mitä vaikuttaa rakkauteen, vaikka rakastettu olisi — mustalainenkin?”
jatkoi kauhean kiusaajattaren ääni Päärlyn korvissa. ”Ei mitään —
tavallisille pojille. Sinä — et ole tavallinen. Kyllä kelpaa Agneeta
niille pojille, joiden hän antaa itseään halailla. Antaa suudella. —
Anna suudella, sanoo hänelle äiti, mustalaisakka. — Kokeile, sanoo
hän, — anna monen suudella, ja valitse vasta sitten, niin saat
parhaimman. Valitse, älä heitä arpaa, kruunaa ja klaavaa! — Siispä
pojat, — ne pojat häntä ihailevat, liehivät, rakastavat. Häntä
rakastavat...”

”Häntä ei voi rakastaa”, purskahtaa Päärly nauruun, iloiten uudesta
sanamuodostaan. ”Agneeta-parka!” jatkoi hän. ”Antaa itseänsä halata,
suudella. Antaa — syyttä suotta! On kylmä, — liian viisas! Niin,
viisas... Mutta siksipä hän onkin hyväilyihin väsynyt: eipä saa niistä
nuorekasta, elonantavaa voimaa.”

”Juuri niin, oijoi, miten oikeassa olet, Päärly-poika!” sanoi se ääni.

”Hän yhteen kyllästyy. Ihastuu toiseen”, jatkoi Päärly. ”Kiemailee —
pauloo uutta...”

”Rikasta: manttaalitalojen ylioppilaita”, neuvoi ääni.

”Ja jos ei rikas heti kietoutua halua, niin Agneeta...”

”Raivoaa, hihi”, neuvoi taas Hiiden tytön ääni. ”No, siitäpä ei
rikaskaan pidä, vaan ainoastaan leikkii. Hullusti siksi Agneetan käy:
häntä ei voi rakastaa! Ja on jo käynytkin vallan huonosti: hän on
itse väsynyt, hän ei osaa antaa kenellekään lemmeniloa; hän
haukottelee kaikelle; hänestä on tullut vanha! Niin, etkö ole
huomannut, Päärly, miten veltoiksi himmentyneet hänen silmänsä ovat...?
Suu on leventynyt ... nautinnoista...”

                                                  ⸻

Ja kuitenkin tuo suureen yksinäisyyteen ja säteileviin mielikuviinsa
tottunut ja niistä sanomattoman onnellinen, seurusteluun hienojen
kanssa tottumaton ja vakava myllyn Päärly on niin puhdas ja viaton: hän
vain rakastaa Agneetaa. Kuitenkin hän niin usein istuu yliskamarissaan,
aivan tunteettomana surusta: siitä, että hän tietää, ettei osaa olla
Agneetan lähellä sellaisena kuin pitäisi! Silloin hän itkee kuumia
kyyneliä. Ja vielä enemmän sitä, ettei hän voi kumminkaan uskoa, että
ihana Agneeta olisi niin rumasieluinen kuin jokin hänessä, Päärlyssä,
tahtoo: hän inhoaa itseään tällaisista syytöksistä!

Hän rakastaa.

Pari kolme kertaa sen elokuun aikana hän koetti lähestyä Agneetaa,
mutta aina oli pappilassa väkeä Agneetan lähellä, ja Päärly oli mykkä
ja kömpelö: hän ei voinut puhua!

Ja Hiiden tyttö on aina Päärlyn seurassa, kahlitsee hänet pauloihinsa
kuin syvyyden salaperäiset voimat ainakin.

Päärly on sairas. Hän kuljeksii horjuen. Hänen päässään eivät liiku
enää edes mielikuvat: hän on tylsä, raukka, hänen silmänsä ovat aina
melkein ummessa kuin unissakulkijan.

No, Urpo Taneli ja Katri-muori ovat tästä hyvin onnettomat. He
koettavat Päärlyn vaivaa hellästi udella, — mutta viimein Päärly
silloin kohottaa vihansa heitä vastaan; hän ajattelee, etteivät he,
vanhat, muka tajua hänen puhtaudenkaipuutaan: sitä, että hän kärsii
siitä, että Agneeta on kuin mustalaistyttö! Ja kun Päärly näkee
vanhempainsa itkevän, niin hän kiristelee hammasta.

Tätä hän kyllä katuu — itsekseen. Mutta miksi he eivät ymmärrä häntä?
Eikä Agneeta edes...! Sitä, että hän etsii elämänsä sielua, mutta
Agneeta ei sitä käsitä...

Päärly kuljeskelee syksyn kuutamossa usvaisia teitä. Rankkasateessakin,
joka nykyisin lorisee päivät päästänsä, nostaen joen putoukset
pauhukoskiksi. Hän on synkkä, suree sitä, että on paha vanhemmilleen;
suree, että on liian köyhä, kömpelö, avuton Agneetalle.

”Jospa kuolema sinua auttaisi?” kuiskii hänen korvaansa tuttu ääni, nyt
niin hellästi.

Ja Päärly huokaisee helpotuksesta, kun kuulee ne sanat. Hän näkee
kankaalla tumman miehen tulevan vastaansa kuutamossa. Miehellä on
viikate, — myöhästynyt heinäntekijä.

”Me ymmärrämme toisemme”, kuiskii itsekseen Päärly, kun mies on
mennyt ohi. ”Yhdessä lähdemme hiljaa kulkemaan tummille maille.”

Mutta: oikeastaan se mies ei ollutkaan mikään myöhästynyt heinäntekijä,
vaan hän oli Tanatos, kuolonenkeli, joka oli taivaasta lähetetty,
tavallisen väsyneen, koukkupolvin astelevan työmiehen hahmossa...

                                                  ⸻

Kuitenkin ovat nämä Päärlyn viisaat katumuksen hetket ja kauniit
suloisen väsymyksen tuokiot harvinaisia, koska hän on rakastunut ensi
kertaa; sillä Hiiden tytär pysyy aina hänen vieressään, hänen
tehtävänsä on Päärly tuhota! Hän saa pojan todella oikein vihaamaan
vanhempiaan, vihaamaan kotiaan, vihaamaan vanhempiensa surua, —
vihaamaan kaikkea, mikä on hänen ympärillään: sillä se kaikki tuo
mieleen Agneetan.

”Julman Agneetan!” sanoo se ääni.

Koti, kaunis mylly, on Päärlylle kuin vankityrmä. Ja eräänä iltana hän
sanoo Urpo Tanelille ja Kaisu-muorille jäähyväiset: hän inttää
lähtevänsä merille. Amerikaan! Hän, — niin nuori poika-parka!

Estelyt eivät auta: hän suorastaan juoksee pois myllyltä! Ainoakaan
kyynel ei vierähdä hänen silmistään vanhempien vuoksi, joita hän muka
— vihaa!

Hän menee isoimmalle suvannolle myllyn alapuolelle. Aikoo sysätä
venheen vesille: soutaa kosken ohi järvelle. Kaupunkiin. Sieltä
maailmaan, jonka hän tuntee maantiedosta, — niin, tarkkaan hän sen
tuntee.

”Eikö missään ole avaraa vedenulappaa, jonne ei hiiskahdusta maailmasta
kuulu? Vaikka myrskyssä meren kohisevilla aalloilla olisin, niin aina
kuulen sanat: Maailma iloitsee ja on kaunis, mutta minä olen Jumalan
kiroama, Jumalan, jota kiroan!”

SUNNUNTAILAPSI.

Origenes pudisti telefonisentraalissa päätänsä ja huokaili:

”Ei tule dualismin lopettamisesta mitään! No mutta, Maaria, Maaria...”

Neitsyt Maaria huusi nimittäin puhelimessa:

”Kuka siellä puhuu kuin hollirenki? Itse hornan päämies: arvasinhan, —
se on vallan uskomatonta. Tiedättekö, mikä minä olen! Kuinka? Minäkö
abnormi, hysteerikko, luonnonvastainen olento? Hänkö myöskin
luonnonvastainen, minun poikani? Myöskö Buddha Indiassa samoin
syntynyt: valkean norsun isyydestä? Sietämätöntä pyhyyden häpäisyä! Ja
nyt alkaa sota! Saatte Mikaelin kimppuunne kaikkine taivaallisine
laumoineen, — enkä väsy, ennenkuin olette kahleissa, — hollirenki! Te
olette uskaltanut punoa juonia minun suosikilleni, minun! Hänelle,
josta on päätetty tehdä onnen lapsi! Ettekö tiedä, että minulla on
valta, niin kauan kuin hän ei ole kironnut minua, joskin on kironnut
jopa ylhäistä Isää, temmata ja pelastaa hänet vaikka hornan syvyydestä?
Ettekö sitä tiedä, te, jonka pitäisi muka olla sivistynyt, Faustin
tuntija...”

Kuulotorvi putosi hänen ihanasta kädestään.

”Miten inhottavan, pöyristävän raakaa!” hän huudahti. Telefonista
kuului ruma pärähdys.

                                                  ⸻

Mutta nytpä matkasi taivasten kuningatar kaikessa komeudessaan,
kyyhkystensä vetämänä, kuu jalkain alla ja tähtien muodostama kehä
ympärillään, Agneetan luo, joka sillä välin oli Päärlyä ajatellut,
kummastunut, muistellut taas: hänen sanattomuuttaan, hänen silmiensä
omituista ilmettä ja hehkua; ja hämmästynyt, hymyillyt itsekseen,
iloinnut, nauranutkin. Näkymättömäksi tekevä tykkimyssy päässä tuli
neitsyt Maariakin, — niinkuin Hiiden kultatukkainen tyttö Päärlyn
vieressä aina kulki, — sillä Agneeta oli kovin viisas, joten ilmeistä
näkyä ei hän uskonut olisi, ja silloin se ei näkynyt olisi. Ja
hiljaisuutta soittavana yönä kuiski jumalallinen armo Agneetalle:

”Siis Päärly on rakastunut sinuun, Agneeta. Mitä pahaa siinä? Ei ole
ihmislapsi koskaan puhtaammin, itsetiedottomammin, palavammin
rakastanut. Mitä pahaa siinä, että hän sinut nähden kaiken unohtaa, on
avuton, sanaton, raivokas, hullunkurinen, — hän on vain nuori myllyn
poika, joka kuitenkin on minun suosikkini, — ja jolle ei saa käydä
onnettomasti ja jonka on mahdotonta tulla onnettomaksi: sellainen hän
on, se on taivaissa määrätty! — Onko pahaa se hullunkurisuus, että hän
pitää sinua kauneimpana maailmassa, sinua, joka, totta kyllä, oletkin
varsin soma, mutta... Sitä on rakkauden ihana sokeus! — Että hän
sielusi korkeutta jumaloi? Pyri korkeaksi: yhdistä älyysi, jota niin
suuresti sinulle suonut olen, armo; yhdistä siihen sydän; ilman
ymmärtämystä on järki raajarikko. Anna hänelle onnen kuvittelu! Kuluuko
kätesi siitä, jos sen hänelle ensin ojennat? Tai ehkä huulesi, — oi,
hän ei ole todella tohtinut niitä ajatellakaan: hänen päänsä ajatukset
ovat silloin sekaisin menneet. Eikö ole suuri onni olla rakastettu?...”

Näinpä taivasten viisas kuningatar puhui. Kuu loisti merkillisesti,
tähdet kultaisina säteilivät, ilma näytti selkenevän. — Seuraavana päivänä
Agneeta pukeutui kyläilylle; heitti valkean, häilyvän liinan
hartioilleen, jätti päänsä paljaaksi: sade oli lakannut, mutta vielä
vihreän metsän kapealla polulla koivujen ritvat ja tummain leppien
lehvät värähtelivät ja karistivat hänen tukkaansa vesipisaroita, niin
että se kimalteli aivan kuin täynnä kastetta.

Päärly ei ollut muutamaan päivään käynyt pappilassa. Nöyrtyi Agneeta
nyt, älykäs ja hyvä; Agneeta oli lähtenyt suomaan hänelle suopeuden
lahjan, Tanelien myllylle.

Agneetan rientäessä ohi korkean kallion, jonka hyllyillä punersivat
puolukat, kajahti ilmoista vihellys, kirpeä ja kimeä. Kai haukan, joka
tuolla rotkojen yllä leijui? Ei, Hiiden kultakiharainen tyttö se
vihelsi, — nolona ja kiukuissaan: kutsui takaisin uljasta orhiaan ...
Ilmoissa jylähti, — ukkonen — näin syksyllä? Ratsu se rynnisti
noutamaan valtiatartaan, joka sen satulassa pian kotiinsa pakeni.

Kun Agneeta joutui erään tulvivan putouksen kohdalle, näki hän Päärlyn
ylempänä suvannolla sauvovan. Agneeta huudahti Päärlyn nimeä. Eikö
Päärly olisi sitä yli putouksen pauhun kuullut? Se ääni oli ikäänkuin
tulisilla kirjaimilla hänen sieluunsa piirretty; taivaisilla sanoilla
sen jokainen vivahdus siihen merkitty. Hän käännähti, tunsi Agneetan
toisella rannalla. Näki koko hänen olemuksessaan jotakin, hänen
vakavissa silmissään jotakin, joka pyyhkäisi pois pitkät murheet ja
katkeruuden kuin taikasauva.

Oli lauhkea syksyn päivä. Taivas, vaaleansininen, hohteli pehmeäin,
harmaiden hattarain lomista. Aurinko lämmitti vielä, — oli melkein
tyyni. Puut rannoilla kimaltelivat, ja kimalsi Agneetan tukka,
päähineellä verhoamaton, kuin kalliita helmiä.

Päärly näkee kaiken, ja riemuitsee, ja näkee vain Agneetan, jossa se
kaikki yhdistyy. Hän haltioituu, hänen täytyy puhua:

”Taivas häikäisee, ilma hehkuu, huumaavaa lämpöä henkii. Sudenkorennot
lentelevät välkkyvin siivin... Kaunis on Jumalan maailma. Rintani
paisuu kuin vangin, jolta kahle katkesi ... rintani on kuin ääretön
avaruus, sydämeeni koskee, kuin sinusta siihen suitsuaisi tuli... Kun
sinuun katson, sinuun, jonka eteen häpeän heikkona tulla, niin näännyn,
etten voi riemuani ilmaista — kuin myrsky metsän-aarniossa. Yhtä
ainoaa sanaa etsin olentoasi kuvatakseni, sanaa, joka löisi minut
itsenikin, tuon sanan kuullessani, polvilleni... Jumalan hengen sinä
puhallat sieluuni. Koko maailmaa tahtoisin syleillä: sinä olet enemmän
kuin koko maailma, Agneeta. Voisin vastustaa itse taivasta sinua
ajatellen, Agneeta, taistella tuhansia vastaan, — miksi, Agneeta? Sinä
olet kaikkeuteni sykkivä, hehkuva sydän... Mitä on elämäni tähän saakka
ollut? Kuin mykkä, joka tahtoo puhua! Miten olet ihmeellinen, Agneeta!
Auringon loistossa ikäänkuin säteilevät siivet olkapäilläsi kuultavat.
Miksi hymyilet sanoilleni: ne ovat totta...”

Venhe, jota sauvoo poika, on vanha ja huono, siihen tihkuu, vuotaa
vettä: hän ei näe sitä, ei kuule huutoja rannalta, vanhempiensa ja
Agneetan: sillä se, jonka hän näki rannalla loistavasiipisenä, on nyt
liihotellut itse venheeseen. Sauvoimensa pois Päärly heittää, se
putoaa.

”Sydämesi on lähelläni, se on kuin oma sydämeni... Miten oletkaan
ihmeellinen! Suloisempi kevättuomia on äänesi sointi. Valkeampi tuomen
valkeutta vaippasi, vielä valkeampi sielusi. Silmäni minun täytyy
ummistaa ja onnelleni hymyillä. Olen löytänyt, kuin korpeen eksynyt,
tuttavan, — itken ilosta. Sinun tähtesi olisi tervetullut vaikka itse
kuolema...”

Venhe huojuu, se liukuu putousta kohti. Ja se, joka seisoo hänen
kanssaan venheessä, — sillä hurmiossaan on Päärly noussut seisomaan,
— ei ole loistavasiipinen, vaan tummat siivet hänellä on: hän on
Tanatos. Mutta Päärly ei sitä näe. Jatkaa:

”Ken oletkaan, Agneeta? Olen niin usein unessa nähnyt sinulla nuo
kimaltelevat siivet, ja pääsi täynnä kastetta, yön-pisaroita! Miten
ihana on maailma! Miten raitis, — kuin ikuinen kevätaamu. Kiitän
rajattomasta onnestani Jumalaa! Miten rakastan kotiani ... tuolla
välkkyvät myllyn jauhettaviksi kylän viljat kuin kulta-aaltoinen
ulappa... Tuolla lehdon koski vilkuttaa lempeänä hopeista vaahtoaan.
Elämä: kevät! Riemua. Onnea! Kukat tuoksuvat, perhoset liihottelevat...
Järvi: kultaa, — kuin itse taivas olisi siihen vaihtunut...”

Putous, hopeana kiiltävä, kiskaisee yht’äkkiä venheen, joka nuolena
kiitää, kuohuihin, jotka putouksen alla vaahtoavat. Venhe vaipuu,
katoaa.

Kosken alta löysivät Urpo ja Kaisu Taneli ja Agneeta päärlyn ruumiin.
Mutta Tanatos oli tummilla mahtavilla siivillään sielun taivaaseen
vienyt, kultaisiin kartanoihin.

Vanhalle myllärille ja hänen vaimolleen, joiden silmät olivat itkusta
punaiset ja kasvot epätoivosta harmaat, ilmestyi jälleen Gabriel,
lohduttaja, — viisas Agneeta ei sitä lohduttajaa tarvinnut, — ja
vakuutti:

”Taivaassa on Päärly. Hän kuoli onnellisena, — pahasta maailmasta ei
hän juuri mitään tietänyt... Sunnuntailapseksi määrätty! Kuka olisi
maailmassa onnellinen? — Hän oli kuollessaan, ja iki-autuas
taivaassa.”

Mitämaks vielä kertoa Päärlystä?... Lohdutuksen saaden hurskas Katri
hyräili, Urpo Tanelin päätänsä nyökytellen kuunnellessa:

”Meilt’ on nyt Päärly poissa,
hän muutti taivaaseen.
Siell’ Isän asunnoissa
on Päärly pienoinen.”

Lystillinen laulu. Mutta sellainen lohduttaa. Hyvä laulu.

1902.