"VIHREÄ HELVETTI"

Minne vie talvi-illan hämärissä luminen syrjäkatu? Ja ruosteinen
pelti-ovi ränsistyneessä vanhassa talossa? Leveä pelti-ovi, jonka
päällä heiluu tuulessa himmeän-vihreä lyhty? Ovelle kiiruhtaa tummia
hahmoja, se aukeilee ja nielee ahnaasti kulkijoita. Sisältä,
kellarikerroksesta, kuu luu äänien porinaa ja hurinaa.

Minne vie se ovi? ”Helvettiin”, kiihkoilisi joku raittiusintoilija,
joka ei ehkä tiedä paikan nimeä, sillä sitä ei ole kirjoitettu
ovikilpeen, vaan ainoastaan sana: Olutkullu. — ”Häh?” kummastelisi
silloin hänelle joku koirankuono, oluenjanoinen junni, joka on juuri
auki rämähtävästä ovesta alas kellariin laskeutumassa. ”Häh,
helvettiinkö? Tuhat tulimmaista: mistäs se sitten kapakkaan vie, jos
tämä ovi helvettiin?”

Kuitenkin ovat he molemmat oikeassa: ruosteinen ovi vie ”Vihreä
helvetti”-nimiseen olutkulluun, — sellainen nimi sillä on kundien
kesken, joskaan ei ovikilvessä. Niin, se vie onnelliseen helvettiin:
ikävyydestä unhoon, — se vie lumesta märkiä portaita alas lämpöisen
kellarin hämärään.

Himmeäin sauhujen keskeltä kuumottaa kellarin leveälierinen
kattolamppu. Varjot asuvat holvikaton syvänteissä, ne asuvat
olut-märkien pöytäin alla ja valkean takan sopissa; valo taas unisena
himmottaa kalkituilla seinillä ja hohtaa lasien kullankeltaisessa
sisällössä. Mutta ylhäältä holvikaton rajasta, hikisestä ikkunasta,
tuijottaa sisään talvi-illan synkkyys.

Täälläkös kihinää, täälläkös poru käy! ”Terve, pullo ja lasi kirkas;
terve, unohdus!”

Keltaisen pöytänsä ympärillä könöttää ryty-hartioin kuusi jykevää
poikaa: lankunkantaja-jätkiä höyryhaminasta, — köyryselkäisiä,
kolusaappaisia, — lahkeet märkinä, vanhat, ruttuiset karvalakit
päässä. Punaisina karvanaamat paistavat, hikisinä nenät kiiluvat.
Kaikki suut polittavat yht’aikaa: öisistä tappeluista, pollareista,
Mimmi Villapäästä, ison nyrkin vallasta... Yksikään korva ei toisten
sanoja kuunnella viitsi...

Ovi aukenee, huuruaa. Sisään tulee, ikkunan alle asettuu mikä lienee
herrasmies: laiha, keltainen, kaljupää, rillit nenällä; — kehnoissa
vaatteissa. Hän vetää povestaan esille ruttuisen sanomalehden, katsoa
tirraa luettavaansa kirjaviisaan hajamielisin, rasittunein silmin,
mittailee palstoja pikkusormen pään ja kämmenkuopan välissä.
Sanomalehtimies, — senttimetrikirjoittaja? — Mutta vaihteeksi hän
vaahtoisesta lasistansa hitaasti hörppää.

Jykevät junnit alkavat olla mahtavalla, rohkealla päällä! Heidän
punaiset verensä kiehahtavat, kun he näkevät herran ilopaikassaan.
”Herra? Nuuskija? Minkä tutkiskelija?” Siispä junnit, nuo karvasuut,
alkavat keskenään supatella, vastakkain sipistä, — salaa katsella
vierasta... Ja sitten murista, — irviä keskenään muka, mutta jo ääneen
pistellä. Ja sitten herran ilmeitä matkia. Onpa yhdellä junnilla
silmälasit, hän panee ne nyt nenälleen: ”Tuollainen kakkula-nokka!”
pistelee hän ... on hänelläkin silmälasit muka!

Siinä junnit jankuttavat pitkän aikaa yhtä samaa roskaa, — herran
rilleistä: ”Kas vaan, kuinka hän tuplaikkunoista katsoo!” Sitten hänen
laihasta, pitkästä kaulastaan: ”Kaula kuin kurjella ennen maailman
loppua”; ”laiha kuin pyy ennen maailman loppua”. Hänen isoista
korvistaan: ”Kas vaan tuollaisia korvia! Lepakon siivet! Melkeinpä
saattaisi noilla korvilla lentää! Lentää kuin laiha varis
siiven-kotuksillaan lentää!”

Porisevat junnit ilkeästi... Herrasmies istuu hajamielisenä, hän tuskin
kuulee heitä, hän tuijottelee, lukee lehteään. Ja joskus hän lasistansa
hörppii...

Mutta lihava, punaviiksinen muurari, jonka mekko on paksussa
tiilenpölyssä, on junnien herraa haukkuessa katsellut herraan jo kauan
aroin, epätietoisin silmin: — Mikä lienee ... kehnot vaatteet ...
kärsivällinen ... ei vastaa haukkujille.

Ja vihdoinpa muurari hänen puoltajakseen ryhtyy.

Hän on kuunnellut junnien puheenporinaa jonkin aikaa, kärsimätönnä
pulloaan keikistellyt. Ja kun jätkäin räyskeestä ei tule loppua, —
”Haha, herra ... köyhäpä on, kelpaa tänne tulla!” — niin vihdoin
muurari yht’äkkiä lihavalla perällään käännähtää ja avaa ison suunsa
punaisten partakarvojen sisästä näkyviin ja pitää jätkille jalon,
lyhyen saarnan ihmistavoista ja koiramiehistä: ”Mitä teillä on ihmisten
kanssa tekemistä? Hänen korviensa ... ja karvojensa? Itsekin olette
sellaisia ... pö-hö-höö ... olette mitä olette!” — Ja siinä ohella,
jätkiä pilkatessaan, hän jalosti, itsetietoisesti herraan katsoo.

Mutta junnitpa nyt muurariin niinkuin ampiaiset: ”Mitä se sinuun...?
Koiria? Huut suusi! Ketkä koiramiehiä! Itse olet koira ... karvasuu
mopsi... Haha! Mopseilla ennen oli toki mulisuu, tällä on punaiset
viikset! Viikset kuin tallin pilttuuluudat! Haha ... koiria!”

Muurari kiukuissaan heihin selin kääntyy. Hän ei ehdi vastata, niin
nopeasti toiset haukkuvat; hän vain pulloaan äkäisesti keikuttaa. Ja
pyörähtää joskus leveällä takalistollaan ja ampuu olutheraisten
viiksiensä alta jätkille myrkyllisen pistosanan.

Kapakka-akka, kenoselkä ja pystypää, ”Vihreän helvetin” keisarinna, hän
on kuunnellut riitaa eteisessä pilarin takana. Yht’äkkiä hän nyt tupaan
sisälle lennähtää: niinkuin hirveä tykinkuula keskelle vihollisten
laumaa, — niinkuin räiskyvä, säihkyvä koirapommi junnien joukkoon.

Seisoo siinä ”Vihreän helvetin” keisarinna. Seisoo hetkisen vaiti, tuo
muhkea kupupovi; seisoo kädet mahtipuuskassa, pää pystyssä, — pienet
silmät säkenöivät. Sitten hän polkee jalkaansa, kerran, pari... Hän on
jumalainen mykässä vihassaan... Korvissa tutisevat kiiltävät renkaat...
Vihreään röijyyn ja likaisiin pitseihin verhottu povi aaltoilee kuin
meri myrskyssä. Vielä hän ei ole sanaakaan virkkanut. Hän katselee vain
jätkiin uhaten, — tilille vaatien.

Murahtavat jätkät jotakin... Mutta silloinkos heille räsähtää vasten
naamaa raekuuro sanoja! Murahtavat lisää: oikeuden sankarittaren ääni
se kohoaa, kimisee ... kimisee kuin yhäti pingoitettu viulunkieli, —
vallan katketakseen. Hän puhuu kuin majesteetti purppurassa ja
kullassa! Maanpaolla hän uhkaa: helvetistä ulos ”fokkaamisella”...
Vähintään salaman ja ukkosen luulisi hänen kostonsa välikappaleina
omistavan.

Eivät usko junnit vieläkään, he murisevat yhä: ”Ei tarvis huutaa! Kyllä
me kuullaan. Ulvoa ei tarvis... Eikä kotkottaa... Vähempää suuta... On
meillä korvat...”

”On teillä korvat! Selässä korvat! Ette kuule, jos ei teitä potkaise!
Korvat selänpäässä!” kiljaisee olutkullun emäntä vastaan.

Kolmesti hän poistuu, ja kolmesti jälleen sisälle syöksyy, ison kätensä
kattoon kohottaa: vapisee povi, tutisevat pitsit, korvahelat keikkuvat.
Hän uhkaa ulos paiskata mokomaiset rentut, ihmisten haukkujat, siistin
paikan häpäisijät ... olutnaamat ... hepokatit... Humalaiset! Maailman
kiusan ja kuonan! — Ympärillä kuunnellaan, nauretaan ... rähistään.

Vihdoin junnit alistuvat, vaikenevat, sisällään perkeleitä! Keisarinna:
ylpeänä ja ilkkuen hän poistuu eteiseen, päätänsä keikuttaen.

                                                  ⸻

Himmeässä uuninsopessa istuu jokin lihasäkki: mustaviiksinen,
höllähousuinen ryssä, aliupseeri. Välkkyvän suoliremelinsä hän on
riisunut viereensä tuolille, että paremmin mahtuisi masuun olut;
lättälakki toisella ohimolla hän istuu.

Ryssää vastapäätä ja hänen pöydässään könöttää mikä lienee mies: vanha,
laiha, — sormet luuta ja nahkaa, — naama valkea kuin liitu, mutta
siinä nenä punainen kuin olisi kaiken muun ruumiin veri keräytynyt
juuri siihen kapeaan nenänselkään. Pitkä parta ulottuu rinnoille, musta
luuhkahattu on syvälle päähän painettu. — ”Kuka tuo on?” kysyn
olutpiikaselta, pieneltä, tihrusilmältä, hammasrikolta.

”Turun-hulluksi sanotaan, — kuuluu olevan maisteri”, sipisee tyttö.

Turun-hullu, hän on parhaalla tuulella: hän laulaa renkutusta Palpan Killistä,
Kaisa-keisarinnan sinettivaakunasta... Hän venyttelee
kurkkuaan, kallistelee päätänsä, näyttää ja laksauttaa kieltään ...
tuuheat, harmaat kulmakarvat liikkuvat. Hän ilmehtii sormillaan
juutalaistapaan ... ja renkuttaa...

Solttu painautuu lähemmäksi renkuttajaa, koettaa ymmärtää laulua,
silmiään siristelee, virnistää suutansa, ja valkeina hampaat kiiltävät.
Joskus, parhaissa paikoissa, hän päästää rähänaurun. Turun-hullu anelee
sotamiestä: ”Jei bohu, toikka minule purkki oljtta...”

                                                  ⸻

Viereisestä huoneesta kuuluu sekavana korkkikoneen lonkutus,
vaskirahain hilske, loruavain sorinaa... Ja soittoa: milloin tahdissa
kumuavaa ja kirkkaasti helähtelevää kuin harpun, — milloin piipattavaa
kuin säkkipillin. Epätasaista kuin olisi soittaja torkku-humalassa.

Siellä on pieni, mustapäinen tyttö, — tukka sellainen nokimusta, että
kätesi luulisit nokeutuvan, jos hänen kiharoihinsa koskisit. Ja
hillittömän vapaasti välkkyvät hänen mustat silmänsä... Hän soittaa
huonoa harppua tottuneesti ja hyvästi; — istuu siellä kera vanhan,
puhkuilevan isänsä, joka puhaltaa pilliä.

Ja mitä he soittavat? Jotakin vanhaa, surumielisenlivertelevää
venäläistä laulua: ”Älä toru minua, kyyhkysein...”

                                                  ⸻

Yksinäni hämärässä nurkassa istun, nojaselin seinään, jalat
jakkaralla...

Pääni on raskas... Sekaviin huuruihin tuijotan ... ihmishahmoihin...
Sielussani liikkuvat muistot, kalpeat houreet, — ilmestyvät,
katoavat...

Niin: hän... Näen hänet etäällä ... tuolla... Hän väikkyy kuin
ruskotus... Häviää... Ja taas — hänen kuvansa kirkastuu...

Hän se on: poski käteen nojaa ... tukka oudosti sädehtii ... silmät
hymyilevät...

Niin, ne silmät oudosti kimaltavat ... hymy on suopea... Kuin hän
kysyisi jotakin ... kaukaa...

Ääni soi kaukaa ... ääni, joka sydäntäni järkyttää:

”Mitä teet — mitä teet sinä — täällä?” soi ääni kuin etäinen kaiku.

”Maljasi juonhan!” vastaan. ”Ah maljasi, suloinen impi!”

Hän katsoo, ja on niinkuin lohduton huokaus syvältä povensa pohjista
kohoaisi.

”Älä toru minua, kyyhkysein. Miksi kuvasi minua tännekin seuraa? Minua
... joka olen vain — kuutamon mies, mynttien vähäisien lyöjä. — Jos
sinua rakastan ... jos sinua ikävöin, kun olet nyt poissa, — jos
järkeni tähtesi antaisin ehkä; mitä se sinuun kuuluu? — Jos sinua
rakastan, en silti sinua tahdo! Jos sinua rakastan, ja juuri siksi: —
mitä se sinuun kuuluu?”

                                                  ⸻

Ulkoa helähtää kirkontornin kilkkaraudan soitto ... se ilmoittaa, että
yö on tullut.

Kapakka-akka, tuo kupupovi, tuo pystypäinen ”Vihreän helvetin”
keisarinna, heitättää ja itsekin nakkaa nyt vaivaiset-syntiset kadulle,
— langenneet enkelit taivaasta taivasalle.

Eteisessä pullikoidaan keisarinnaa vastaan. Siellä käy ryminä,
tappelunnujakka. Ovi kadulle on jo auki, — eteisessä huuruaa pakkanen.

Kun juopuneet enkelit on paiskattu ulos taivaasta, ”Vihreästä helvetistä
”, niin rautaiset ovet rämähtävät takanamme kiinni...

Kadulla hengitys höyryten suusta ulos sohisee. Korkealla taivaalla
pakkaskuu, — ja kylminä tuikkivat tähdet, jotka eivät paljon huoli
matalasta maasta, missä me vaivaiset-syntiset harhaamme...

Olisinpa joku apostoli tuolla korkealla kirkonpäädyssä, katolla: alas
kiveykseen pudottautuisin, iljankoon heittäytyisin...

”Älä toru minua, kyyhkysein...!”

1901.