KONGO.
Kalosseja ei hänellä ole. Hän käyttää paksupohjaisia, englantilaisia
patiineja.
Hän vetää hitaasti punertavat hansikkaat kömpelöistä käsistään, pistää
ne taskuunsa ja avaa huolellisesti uuden, keltaisen palttoonsa napit.
Sitten hän asettaa palttoon vakavasti klubihuoneiston eteisen naulaan,
astuu kuvastimen eteen ja sukii tummaa, villan-kiharaa tukkaansa.
Hän on pitkä, harteva, lihava mies. Etelän päivä on paahtanut hänen
kasvonsa ruskeiksi kuin savustettu siankinkku. Tuon ruskean nahan
huokosista tihkuu alati hikipisaroita. Hänen huulensa ovat tylysti
törröllään, ja silmät muljahtelevat vihaisesti sivuille kuin härällä
tai — neekerillä. Vasemman käden peukalossa on hänellä leveä,
arabialaisilla koukerokirjaimilla koristettu vaskisormus, ja liivien
rinnuksessa, takin liepeiden raossa, kiiluu hopeinen kunniamerkki
kirjavassa nauhassaan.
Kun hän, jäykkänä ja silmiään muljautellen, astuu klubisaliin, jossa
kaupungin herrat viettävät iltaansa lasien ääressä, kattolamppujen
alla, käy kohta sisälläolijain joukossa riemukas huuto: ”Kongo, Kongo!”
He ovat ristineet Poku Jurvelanderin Kongoksi, sillä hän on oleksinut
Belgian Kongossa monta vuotta, — ja kun hän puhuu, niin ei hän osaa
puhua muusta kuin Kongosta.
Klubihuoneen seinällä on kullatuissa puitteissa taulu, johon on
kirjoitettu kaikkien klubin jäsenien nimet titteleineen. Siellä on
kauppiaita ja konttoristeja, lääninsihteerit ja panimomestarit,
toimittajia ja kaupunginvouteja, mutta Poku Jurvelanderin nimen perään
on kirjoitettu arvonimeksi: Kongo.
Siis: Jurvelander, Kongo.
Oikeastaan Poku Jurvelander väittää itseään insinööriksi ja on
kerran vetänyt taskustaan kaupungin herrain eteen kellastuneet
englanninkieliset todistuksetkin väitteeseensä. Mutta herrat eivät ota
häntä uskoakseen. Hän saa yhä olla sekä titteliltään että nimeltään
vain Kongo.
Kongo menee nyt herrain pöydän ääreen. Herrat teeskentelevät harrasta
hiljaisuutta: ovat muka syventyneet lehtien lukemiseen, vaikka miehen
tuloa äsken niin riemulla tervehtivät.
Kongo hieroo rauhattomana itseään nojatuolissa, ja — odottaa juttelun
alkavan. Yksikään ei virka ainoaa sanaa.
Kongo muljauttelee epäluuloisena suurilla silmillään totisiin miehiin.
Toisten hartaissa kasvoissa ei värekään liiku, vaikka heidän silmänsä
nauravat.
Viimein Kongo tuskastuu merkilliseen äänettömyyteen, nousee tuolistaan,
pistää kädet takintaskuihin ja alkaa, ikäänkuin jotakin kaivaten,
kävellä edestakaisin permannolla.
Kävelee, kävelee, ja viheltää hiljaa itsekseen. Viimein astuu herrain
pöydän luo, asettuu siihen vakavasti seisomaan ja sanoo lopulta:
”Siellä sataa ulkona tänään.”
”Niin sataa!” vastaa joku jörösti, nostamatta katsettaan lukemisestaan.
Odottaa jälleen Kongo pitkän aikaa, eikö tarina vieläkään ota
sujuakseen. Huomaa pettyneensä. Alkaa taas marssia pitkin salin
lattiaa. Tulee uudelleen pöydän luo ja virkkaa haukotellen ja verkkaan:
”Saahan nähdä, tuleeko huomenna kaunis ilma, kun siellä sataa tänään.”
”No — saahan nähdä!” vastaa joku herra. — Ja siihen se juttu jäi.
Kongo on epätoivoissaan. Hän marssii kiivaasti permannolla, raapaisee
päätänsä, kiiruhtaa pöytäseuran eteen ja sanoo äkäisesti:
”Minä näin herra Dundermanin kadulla tänään. Ja hänellä oli keppi
kädessä!”
Kaikki pidättävät nauruaan. — Pian taasen entinen pyhä hiljaisuus.
Kongo rykii ja mulkoilee. Pyyhkii punaisella nenäliinallaan
hikipisaroita poskiltaan, ja sanoo mairittelevasti:
”Minkähän tähden kultaseppä Kinnusen lasisilmät ovat valkeat?”
”Mitkä lasisilmät?”
”Mitkä lasisilmät!” öyhkäisee Kongo kurkkuäänellä. ”Ne isot lasisilmät,
jotka riippuvat kylttinä kellokaupan nurkalla. Hah?”
”Pitäisikö niiden sitten olla punaiset?”
”Miks’ei punaiset! Tai siniset. Mutta ne ovat valkeat!” sanoo Kongo
taas surullisena.
”Neekerit pitävät kovasti punaisesta väristä!” huomauttaa joku. ”Eikö
heillä ole punaiset alushousut?”
”Hah!” huutaa Kongo kumeasti. ”Mitkä alushousut? Sen verran sinä
tiedät! Häh! Ei neekereillä ole mitään alushousuja, kaliiseja. Heillä
on paljas kinttu vain.”
Kaikki nauravat. Nyt alkaa juttu juosta.
Kongo kertoo asioita, jotka on jo kymmenesti ennen kertonut.
”Neekeri on julma poika!” sanoo Kongo. ”Kun istuu ruualla, niin pitää
olla varuillaan: neekeri voi takaa iskeä kahvelin niskaan. Kuulittekos?
Häh! Neekeri on julma poika. Pitää olla varuillaan: jos konnankoukkuja
huomaa, niin pitää potkaista kintuille. Sitä se pelkää. Sen kinttuihin
koskee. Jos sitä sylkäisee silmille, niin ei se ole kuin hyvillään. Se
vain nauraa. Mutta kun potkaisee, niin se aavistaa, että on sopimatonta
tulla luo. Ymmärsittekö, häh? Mitäs te ymmärsitte! — Neekeri on koira.
Ei sille pidä antaa tavallisia rahoja, se laittaa niistä koristuksia.
Sille pitää maksaa työ maronkineuloilla, paksuilla vaskisilla
maronkineuloilla. Se on nikrulle raha. Sillä se ostaa itselleen
vaimoja. Kolmella maronkineulalla saa lihavan vaimon ja kahdella
laihan.”
Joku kysäisee Kongolta:
”Lihavako sinulla on vai laiha?”
”Häh! Et sinä mitään tiedä: lihavako minulla on vai laiha!” kehuu
Kongo, huulillaan voitokas hymy.
”Entäs sitten se suuri sota?” kysytään.
”Häh! Mikä suuri sota? Sekö, kun me tapettiin kolmesataa
neekeriä? — Meillä ja musulmannineekereillä oli suuri sota. Yöllä
musulmannineekerit istuivat tulen luona metsässä. Heillä oli leiri
siellä. He aikoivat sotia yöllä meidän kimppuumme. Mutta me
maalattiin kaikki naamat noella mustiksi ja mentiin musulmannineekerien
kimppuun. Olimme ystäviä. Mutta piilossa oli meillä pistoolit ja
patruunat. Musulmannineekereillä ei ollut kuin keihäät ja kepit —
hahaha! Yht’äkkiä me hyökätään ja ammutaan neekerien päälle. Tapetaan
kolmesataa — hahaha! Maalattiin naamamme mustiksi!” nauroi Kongo vedet
silmissä.
”Valehtelet!” huusi joku Kongoa ärsyttääkseen.
”Häh! Mistä sinä tiedät? Oletko sinä sodassa ollut? Vai valehtelen!”
”No jatka, jatka!” pyysi joku toinen, toivoen Kongon suusta jotakin
uutta tulevan.
Kongo jatkaa:
”Neekeri: julma poika. Sitä pitää tappaa ja sitoa muurahaisten pesään
kuolemaan. Tiedättekö, miten iso muurahainen on Afrikassa?”
”Kuin hevonen!” vastaa muuan herra.
”Häh! Mitäs sinä tiedät! Kuin hevonen! Ei. Muurahainen Afrikassa on
niin iso kuin peukalo!”
”Pienipä se onkin!” virnistelee äskeinen herra.
”Vai pieni! Kun se sinua puraisisi, niin tietäisit onko se pieni! Mutta
nyt minä kerron oikein hauskan jutun. Kongossa oli norjalainen. Se oli
raju poika, se oli mies! Kun neekeri tulee vastaan, niin heti
norjalainen hakkaa nenän, korvan pois! Hahaha!”
Kongo nauraa niin, että ihastuksen kyynelet tippuvat silmistä.
”Mites sitten kävi? Tehtiinkö siitä Kongon varakuningas?”
”Häh! Vai varakuningas! Kongon varakuningas on Belgian kuningas.
Häneltä minä olen omasta kädestä saanut mitalin.”
”Siivosta käytöksestä?” kysytään.
”Ei! Minä en ole siivo käytös. Minä olen insinööri ja kuljetan
Kongo-virralla laivaa. Minä potkin rannalla rikki neekerien sotarummut.
Minä kaadan neekerien rivit!”
Naurua ja rähinää.
”Mutta mites sen norjalaisen kävi?” kysytään.
”Mitenkä kävi? Te ette tiedä mistään. Engelsmanni sai kiinni ja pisti
putkaan. Engelsmannin alueella norjalainen tappoi neekerin.”
”Se oli oikein, että putkaan joutui!” huudetaan.
”Mitä oikein?” kysyy Kongo.
”Sorratte neekereitä!”
”Vai sorramme!” huusi Kongo mustanpunaisena. ”Te valehtelette! Se on
britti, joka valehtelee meidän päälle. Sanoo koko Europalle, että me
sorramme neekereitä. Britti on kade. Se tahtoisi elefantinhampaan ja
kultaa. Meidän Kongossa on elefantinhampaita ja kultaa paljon.”
”Mutta itsehän kerroit äsken, että sidotte neekereitä muurahaispesään
kuolemaan!”
”Häh! Sinä et ymmärrä mitään. Neekeri on koira, neekeri on laiska,
neekeri rukoilee kiviä. Jos ei anna itseään kastaa ja tee työtä, niin
annetaan koirankyytiä. Hahaha. Neekeri huutaa, kun koskee, hahahaa!”
Kongo nauraa taas niin, että vedet silmistä tippuvat.
⸻
Jo keväällä Kongo saapui Afrikasta katsomaan tätä armasta
synnyinkaupunkiaan ja sukulaisiaan. Ja nyt on jo syksy. Jo keväällä me
asuimme Kongon kanssa sattumalta samassa huoneessa ja tarinoimme monet
ihmeelliset tarinat.
Mutta keväällä ei hän kauan kaupungissa viipynyt.
Parin viikon päästä hän matkusti Brysseliin, jossa oleksi puolet
kesäkuusta, heinäkuun ja elokuun. Hänellä oli varaa matkustella, sillä
hän oli Kongossa nostanut palvelemainsa viiden vuoden palkat yht’aikaa,
ja se on suuri summa. Niin ilkeillä seuduilla europalainen mies
ansaitsee lujasti, joskin on joka hetki vaarassa kuolla pikaiseen
kuumeeseen, jolloin hallituksen tallettama palkka voi helposti jäädä
tallettajain kukkaroon.
Niin, nyt oli syksy. Syyskuun alussa Kongo palasi jälleen Brysselistä.
Silloin olivat viiden vuoden ankarat ansiot hänellä sangen vähissä.
Hyvä, että oli seitsemästätuhannesta jäljellä matkaraha Kongoon
takaisin... Sillä sinne hän sanoi lähtevänsä.
Mutta mikä merkillinen mies: lähtöpäivästään hän ei ilmoittanut mitään
sukulaisilleen, vaikka he asuivat tässä samassa kaupungissa.
Eräänä aamuna varhain nykii hän minut hereille. Seisoo sängyn vieressä,
ojentaa lihavaa kouraansa ja sanoo hiljaa:
”Hyvästi nyt! Kiitoksia paljon seurasta! Minä matkustan Kongoon nyt!”
”Mitä! Eihän siitä ollut eilen puhetta. Nytkö jo, aamujunassa? Mitä?”
huudahdin minä kavahtaen istualleni.
”Hst! Minä lähden täältä sukulaisteni tietämättä. Ainoastaan eräille
klubilla ja sinulle olen puhunut ennakolta. Minä — karkaan, hahaha.
Minä en tahdo sanoa sukulaisilleni, etenkään siskolleni,
jäähyväisiä...”
”Kuinka? Etkö tahdo sanoa heille jäähyväisiä? Ja menet Kongoon! Hulluko
sinä olet!”
”En minä ole!” väitti Kongo. ”Mutta minä en heistä pidä. En
sisarestani. Hän valehtelee miehelleen minusta.”
Minä ihmettelen, vetäessäni housuja jalkaani:
”Valehtelee miehelleen sinusta?”
”Niin ... häh! Sinä et tiedä! Mistäpä sinä! Isämme joi, ja äiti oli
aikaisin kuollut. En ole nähnyt äitiä ikinäni. Minä kävin koulua,
lyseota. Kaksi luokkaa. Karkasin merille. En tullut kotona toimeen isän
kanssa. Sitten isä kuoli, ja minä ja sisko saimme vähän periä. Minä
olin nuori, ja sisko vielä nuorempi. Meille pantiin holhoojat.
Ymmärrätkö, häh?”
”Ymmärrän, ymmärrän! Jatka!”
”Holhooja varasti meiltä. En minä osannut varoa. Minä joinkin vähän
siihen aikaan. Vasta Kongossa opin olemaan juomatta. Siellä saa
europalainen heti kuumeen, jos maistaa väkeviä. Kuolee heti. — No.
Holhooja valehteli siskolleni, että minä olin juonut ja tuhlannut
kaikki rahat, niin ettei siskolleni jäänyt kuin muutama sata, kun tuli
täyteen ikään. Ymmärrätkö, häh?”
”Ja yhä sinua sisko vihaa — tuon tähden?”
”Niin. Olethan sen sinäkin nähnyt. Se nauraa mulle ivallisesti kuin
muutkin... Ja minä toin keväällä sukulaisilleni lahjaksi Kongon lipun
ja musulmannineekerien aseita! Koristeeksi seinille. Eivät huolineet.
Voi, voi! Ali right, olen yksin!”
Kongo huokasi raskaasti. Täysissä tosissaan, sillä pullottavat, mustat
silmät olivat himmeät kyynelistä.
”Minä ... olisin ... antanut heille rahaakin ... sitä minä aioin ...
hyvittää sisartani. Minun on niin vaikea puhua, selittää ... miten
lienee”, hän nyyhkytti. ”Mutta kun eivät huolineet lippua edes, — niin
minä — en antanut. En! Minä en kerjää! Ja minä en sano heille hyvästi!
Minä menen ... Kongoon ... kuolemaan ... kuumeeseen ... ei kuin pari tuntia
kipeänä, ja sitten seilivaatteeseen, kiireesti kuoppaan.”
Hän lähti vihreine, raudoitettuine matka-arkkuineen takaisin Kongoon.
1904.