ILVOLAN JUTTUJA
Kansansatusovitelmia Suomen lapsille
(1906-10)
ELÄINKASKUJA y.m. pikkujuttuja.
MITEN KIVET JA KALLIOT POHJOLAAN LUOTIIN.
Ennenkuin Jumala oli luonut maailman, oli vesi tyhjän päällä, ja Jumala
oli kultaisen patsaan päässä meren keskellä ja aikoi ruveta maailmaa
luomaan. Niin hän näki kuvaimensa vedessä ja sanoi sille:
”Nouse ylös sieltä, mikäs oletkin!”
No se nousi ylös ja oli kummitus, — ja Jumala sanoi kummitukselle:
”Sukella veden alle ja kokoa sieltä savea ja tuo minulle, että saan
luoda siitä maailman!”
Kummitus sukelsi kolmesti veden alle ja kokosi sieltä savea ja toi sen
Jumalalle kultaisen patsaan nenään. Jumala puhalsi nyt kaikkeen saveen
elävän hengen ja hieroskeli savea kämmentensä välissä ja muovaili siitä
lintuja ja eläimiä ja puita ja maita ja kukkia ja kasveja, ja loi hyvää
maailmaa. Mutta silloin kummituksen päähän pälkähti juoni, sekin luuli
tarvitsevansa jotakin tehdä, se sukelsi veden alle, josta toi savea, ja
leivoskeli siitä käärmettä ja ohdaketta ja jos jotakin pahaa. Mutta
eipä saanutkaan niitä elämään, ei hengittämään eikä kasvamaan.
Silloin se huomasi, että se Jumalan saveen puhaltama henki ne eläviksi
teki, ja hän pyysi Jumalalta eläväksi tehtyä tomua, saadakseen pahoihin
savileluihinsa, petolintuihin ja muihin, elämää. Mutta Jumala ei
antanut.
Nyt tuumi kummitus: Täytyy koettaa varastaa Jumalalta vähän tuota
elävää savea!
Ja kun Jumala sitten seitsemäntenä päivänä päivä lepäsi ja nukkui kultaisen
patsaan nenässä, kummitus nousi vedestä ja varasti pienen savinokareen
siitä elävästä saviläjästä ja pisti piiloon poskeensa. Aikoi siitä
tehdä niitä pahoja kasvejaan ja eläimiään, kun eivät äsken tehdyt
onnistuneet. Sitten Jumala jatkoi luomistyötään, leväten aina joka
seitsemäs, koska se oli sapatti; ja kun Jumala niin oli kaiken
hyvän luonut, niin hän lopuksi siunasi kaikkea työtään:
”Lisääntyköön ja kasvakoon kaikki savi, jokainen pieni nokare, mihin
elämän henki on puhallettu!”
Silloin alkoivat eläimet ja puut ja viljat ja kaikki hyvä lisääntyä ja
kasvaa ihmeellistä vauhtia. Mutta kummituksen poskessahan oli myöskin
pieni elävän saven pallo. Kun Jumala nyt käski savensa lisääntymään,
niin se pallokin alkoi kauheasti lisääntyä ja paisua. Pian nousi
kummituksen poski merkillisen pullolleen, joten Jumalakin sen huomasi
ja kysyi:
”Mikä on poskessasi?”
”Mälli”, sanoi kummitus.
Mutta yhä savi poskessa lisääntyi, ja poski pullistui yhä, — nyt savi
täytti jo kummituksen molemmat posket, ja suu venyi kauheasti, kun
kummitus koetti pitää sitä kiinni, savi kun pyrki jo ulos pursumaan.
”Mitäs sinä irvistelet?” kysyi Jumala.
Paholainen pelkäsi rangaistusta ja piti vain vastaan ja valehteli:
”Hampaitani kolottaa!”
Mutta yhä pullistuivat paholaisen posket saven voimasta; hänen päänsä
oli nyt haljeta tuskasta, ja piti olla hengittämättä: savi alkoi tuketa
kurkkua. Ja viimein hän ei jaksanut pitää vastaan: savi purskahti
kaikki ulos suusta. Paholainen seisoi pohjoista kohti — ja suun täysi
lensi kauas pohjolaan.
”Mitäs teit”, sanoi Jumala. ”Varastitpa saveani, koska se noin eneni ja
lisääntyi. Savi mykertyi kitalaessasi ja hampaittesi koloissa
kallioiden, louhien, kivien muotoisiksi, — ja kun minä saveni
siunasin, alkoi sekin kasvaa — ja puristuipa suussasi kovaksi kuin
kalliot. Ja kivinä ja kallioina savi lensi nyt tuonne pohjoispäähän
maailmaa: siitäpä on nyt ikuinen, kiertämätön kirous pohjolan
kyntäjälle, kivistäsi, kallioistasi, senkin kehno.”
Ja niin se onkin; siitämöisin on pohjolan maa ollut kiveä ja louhikkoa.
Eikä se estänyt paholaista vielä varastamasta Jumalan luomasaven
tähteitä ja tekemästä siitä pahoja eläimiä ja kasveja tänne kallioiden
lisäksi, — käärmettä ja itikkaa ja kärvästettä ja ohdaketta ja
takiaista.
LEHMÄNTATTI JA TERVASKANTO.
Lehmäntatti rupesi väittelemään tervaskannon kanssa, kumpainenko heistä
jaksaa enemmän seisoa. Lehmäntatti sanoi tervaskannolle:
”Minä jaksan enemmän seisoa, vieläpä kasvan ja pöyhistynkin, minä
kaunis ja ihana!”
Mutta kanto vastasi:
”Miehelle minäkin pidän.”
Sitten he löivät vedon, seisoivat kilpaa, ja lehmäntatti vielä kasvoi
ja pöyhistyikin. Ja niinpä hän sanoi tervaskannolle:
”Vai miehelle pidät. Näet sen nyt, että seistä hojotan, vieläpä kasvan
ja pöyhistynkin. Sinä vain venymättä nökötät.”
Tervaskanto ei vastannut mitään.
Mutta tuli sitten syyssateet, niin parissa päivässä lehmäntatti mätäni
ja sen kanta lahosi. Se kaatui maahan, keijahti, ja tervaskanto nauroi:
”Kumpi nyt kauemmin jaksoi seisoa?”
Mutta silloin kaatunut lehmäntatti sanoi:
”Maaten onkin huokeampi olla kuin seisten.”
HIIRI, SAMMAKKO JA HAVUKKA.
Hiiri meni suolammikon laidalle sammakon oloa katsomaan ja sanoi:
”Mitäs sinä, hyppelijä, noin vedessä asut ja vedessä teet? Parempihan
aina maalla on asua.”
Mutta sammakko väitti vastaan:
”Ehhei, siemensilmä! Parempi minun elämäni! Täällä on kultaista, on
kummallistakin. Jos sinäkin vain kerran vedessä kävisit, niin näkisit,
kuinka hyvä täällä on. Kyllä minä maan tunnen, ei siellä ole semmoista.
Kurr, kurr, siimahäntä, tule veteen!”
Tekipä nyt hiiren mieli veteen ja hän tuumi, miten siellä liikkua. Hän
kysyi neuvoa sammakolta, ja sammakko vastasi:
”Hae lanka, laita jalkaasi toinen pää ja minun jalkaani toinen pää,
niin minä vien sinut veteen.”
Hiiri haki langan, laittoi sen toisen pään jalkaansa ja toisen sammakon
jalkaan, ja sammakko hyppäsi veteen. Niin houkutteli sammakko hiiren
kauneuksiaan näytellen hengenvaaraan.
Olipa nyt hiiren paha olla, oli kummallista, ellei juuri kultaistakaan.
Sammakko nyki yhä langasta pohjaan päin, ja kukapa tietää, ehkä olisi
kultaistakin tullut, jos sammakko olisi hiiren pohjaan saanut.
Mutta sattuipa silloin lammen luona männyn oksalla istumaan havukka. Se
kun näki hiiren veden kalvon alla pyristelemässä, levitti heti siipensä
ja iski hiireen eikä laskenut pohjalle.
Ja vei ilmaan sekä hiiren että nuorassa sammakon, joka sen jalassa
riippui.
Niin on palkka pettäjällä.
REEN VETÄJÄT.
Päättivät kerran kärppä, särki ja telkkä ruveta rekeä vetämään.
Tartutaan rekeen ja aletaan vetää. Kärppä nykii kivenkoloon, särki
menee veteen, telkkä lentoon. Ei liikahda reki minnekään päin.
Siitä he tuumivat keskenään: Kuka voi tuomita, ken meistä oikeaan
vetää, ken väärään?
Kokko tuli tuomariksi ja tuomitsi: Kaikki olette yhtä väärässä ja
yhdenmoiset. Kukin vetää hullulle päin. Sillä eihän teitä ole reen
vetäjiksi luotukaan. Tämä reki ilmoisen iän saa vedännästänne seisoa.
Siitä huomasivat kärppä, särki ja telkkä kokon tuomion oikeaksi. He
lähtivät siitä tiehensä, yksi veteen, toinen kivenkoloon, kolmas
ilmaan. Saapa reki ilmoisen ikänsä heidän vetämättään seisoa!
Siitä pitäen eivät olekaan kärppä, särki ja telkkä rekeä vetäneet.
Sillä kaikki he olivat siinä turhassa toimessa, eipä heitä ollut reen
vetäjiksi luotukaan.
MIKSI KIISKI ON KINAINEN.
Tapasivatpa kiiski ja lohi toisensa putouksen alla. Lohi alkoi kerskua
itseään kiiskeä väkevämmäksi ja sättiä kiiskeä huonoimmaksi kaikista
kaloista.
Mutta kiiski ei hänen puheitaan oikeiksi tunnustanut.
Silloin lohi sanoi:
”Lyödäänpäs veikka, kumpi meistä on väkevämpi!”
”Mikä veikkaan?” kysyi kiiski.
”Oluttynnyri”, vastasi lohi. ”Se, joka ennen pääsee kosken niskalle, on
väkevämpi, ja se, joka jää jälkeen, on kehnompi.”
”Olkoon menneeksi”, sanoi kiiski.
Lähdetään sitten uimaan kilpaa kosken niskalle. No lohipa potkalsihe
nousemaan aika vauhtia koskeen, mutta kiiski tarttui salaa lohen
pyrstöön ja ärjäisi: ”Heti pois, rossi, kalan tieltä!” Lohi kiireesti
uimaan, se ei tietänyt kiisken pyrstössään olevan ja veti kilpaajan
muassaan kosken niskalle. Siellä lohi käännähtihe katsomaan taakseen
kosken alle ja huusi:
”Missäs nyt kiiski kiviniska kuhmistaa?”
Mutta kiiski päästi hampaansa lohen pyrstöstä ja pitkälle ylävirtaan
huiskahtaen huusi jo lohen yläpuolelta:
”Hei, täällä me jo ollaan!”
Kyllä hämmästyi nyt lohi. Ja koetettiin uudestaan, mutta samalla
tavalla kävi: kiiski antoi lohen vetää itsensä kosken niskalle, ja kun
lohi käännähti, niin hän heittäytyi lohen yläpuolelle.
Viimein ei auttanut lohen muu kuin tunnustaa itsensä huonommaksi, ja
kiiski, paras uijakala, voitti oluttynnyrin.
Mutta siitä voitonilostakos hän villiintyi. Hän ratkesi kauheasti
juomaan. Hän joi, juopotteli kaiket päivät. Ja siitäpä saakka näet
valuvan olutnäljän kiisken suusta, ja siksi kiiski on kinainen.
HAUEN KIRKKOMATKA.
Hauki luuhammas ajeli kiiskeä syödäkseen. Hätä oli kiiskellä käsissä.
Kiiski sanoi hauelle:
”Älä minua vielä syö, ennenkuin vien sinut kirkolle ja näytän sinulle
kirkon.”
Hauki ei ollut nähnyt kirkkoa ja vastasi:
”No vie minut kirkolle ja näytä minulle kirkko, mutta kun sieltä
tullaan, niin sitten minä sinut syön.”
Kiiski oli hyvillään tuosta, ja lähdettiin sitten yhtä matkaa kirkolle
uimaan. Uivat, uivat vengottelevat, poimuttelevat, kiiski oppaana
edeltä, hauki jäljestä. Tuleepa kiisken koukkutiellä vastaan rysä.
”Mennään tästä oikotietä”, sanoo kiiski ja pujahtaa rysään.
”Mennään vaan”, vastaa hauki ja ui kiisken jäljestä rysään.
Kiiski pistäytyy ulos rysän silmästä ja huutaa hauelle, joka seisahtui
silmukkain taa:
”No tule, syö nyt minut, mulkosilmä!”
Mitenkäs hauki, iso kun on, olisi päässyt rysän silmukasta. Se jäi
rysään, ja kiiski pakeni.
”Voi, voi, sinä petit minut”, huusi hauki kiiskelle. ”Tämäkö se oli se
sinun kirkkosi?”
”Rysähän se on hauen kirkko”, vastasi kiiski mennessään.
VARIKSEN VALA.
Varis kulki nälissään kartanoilla ja pelloilla ja meni suohaudan
reunalle. Siellä hän näki sammakon. Variksen teki mieli syödä
sammakkoa, ja hän alkoi houkutella:
”Vraa, vraa, tule ylös mudasta, mies!”
”En tule, sinä raappaat”, kurahteli sammakko. ”Mitä siellä maalla
tekisin?”
”Tule vain, tätini poika, päivää paistattamaan”, vastasi varis.
”Entäpä tikin-tokkaat?”
”En tikin-tokkaa, tule, kullannuppuni”, houkutteli varis.
”Entäpä tossaat, en tule, mustatakki”, vastasi sammakko.
”Enkä tossaa. Mitä sinä, kultapoika, rapakossa makaat!” houkutteli
varis. ”Vraa, vraa, tule tänne tuvan taa, saat saappaat, punavarret,
-suut. Minä vannon valan, etten tossaa!”
”No vanno sitten valasi”, sanoi sammakko.
Jo vannoi varis valansa, ettei raappaa, tikin-tokkaa eikä tossaa.
Silloin sammakko vääntihen maalle, mutta samassa varis raappasi,
tokkasi ja käänsi sen kurkkuunsa. Ja kurahteli niellessään:
”Jo raappasin, jopas raappasin!”
”Missä vala, missä vala!” huusi sammakko hätäpäissään variksen
kurkussa, hengen retkellä.
”Vala vatsassa”, vastasi varis ja nielaisi.
Siitäpä asti onkin väärää valaa sanottu variksen valaksi. Ja siitäpä
sananlaskut: ”nieli kuin varis valansa”, ”vatsassa variksen vala”.
RASTAAN JA TILTALTIN KIELET.
Muinoin, silloin kun eläimille kieliä annettiin, rastas ennätti
ääntenjakopaikalle ensimmäisinä, jo aamupäivästä. Silloin oli vielä
melkein kaikki äänet antamatta, ja siksipä riittikin rastaalle kieliä
enemmän kuin monen monille muille, jotka hänen jäljestään tulivat; se
sai yli kaksitoista kieltä. Se maiskuttaa ja haastelee, se visertää ja
laulaa. Ensin se selvittää ääntään sanoen: ”Pap-pap, pap-pap. Rikka
kidassain, rikka kidassain. Miten se pois saadaan, miten se pois
saadaan? Neuvoilla, neuvoilla! Tir-ril-liit!” huutaa se iloissaan
sitten.
Kun on kurkku selvä, sopii hokea kyntömiehelle: ”Kuka kyntää, kuka
kyntää? Kust’ kyntää, Kust’ kyntää. Ptruu liki, ptruu liki.”
Kusti ei ole hänen lörpötyksestään tietääkseenkään. Silloin rastas
alkaa hokea: ”Istu kivelle, istu kivelle! Paa piippuun, paa piippuun!
Ei kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä!”
Kusti antaakin houkutella itsensä tupakoimaan, mutta silloinkos rastas
voitostaan ilkkuu ja alkaa kujeilla: ”Puupiippu, puupiippu. Väärävars’,
väärävars’. Viskaa pois, viskaa pois! Perskat suuhun, perskat suuhun!
Pölkky, pölkky.”
Mutta siitä Kusti suuttuu ja heittää kivellä rastasta. Tästä on rastas
muka ihmeissään ja hokee: ”Kas se on mies, kas se on mies! Kun suuttuu
sitten, kun suuttuu sitten. Kun minä — neuvon, kun minä — neuvon.
Talon tupakat tärvää, renk’ roisto, renk’ roisto! Huhhii!”
Näkee kuitenkin parhaaksi väistää tätä puhetoveria ja nyt se lentää
pellon taa metsään Aatamin luo, joka puita kaataa.
”Halkomies, halkomies”, hokee se. ”Paitas on rikki, paitas on rikki!”
”Niinhän se on”, vastaa Aatami, ”mutta minkäs minä sille voin?”
”Ota akka, ota akka!”
”Mistäs minä sen saan?”
”Saat kyllä, saat kyllä. Tiedän vissiin, tiedän vissiin! Oo juu,
oo juu!”
”Niin, kukahan tuo minut ottaisi?” — Ja Aatami alkaa aprikoida ja
istuu tupakoimaan.
Rastas katselee häntä vähän aikaa ja sitten rähähtää yht’äkkiä:
”Nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!”
”Pilkkaatko minua!”
”Oo juu, oo juu, tulee se, tulee se!”
”Entäpä jos en huoli!”
”Kyllä välttää sulle, kyllä välttää sulle!” vastaa rastas. ”Laiska
mies, laiska mies, lorvi, lorvi, lyhyt jätkä! Pien’ pino, pien’ pino,
vähän halkoja, vähän halkoja! Talon tupakat tärvii, talon tupakat
tärvii. Renk’ roisto, renk’ roisto!”
”Ahaa, siihenkös sinä räkättäjä houkuttelitkin”, hoksaa nyt Aatami.
”Varo nyt varpaitasi, taikka...!” Ja kalikka lentää, rastas pyrähtää
ilmaan ilkkuen ja nauraen: ”Tärätättärä-rää!”
Sitten se lentää yhä kauemmaksi järvelle päin. Ja kalamiehelle se
huutaa: ”Paa rysää risuun, paa rysää risuun! Saat hauin lierii, saat
hauin lierii. Paa kuppiin, paa kuppiin! Muru mullekin, muru mullekin!”
Ja jonkin pilan se kalaukollekin keksii.
Sellaiset kielet sai nokkela rastas suurena kieltenjakopäivänä. Mutta
kerrotaanpa linnusta, joka jäi kovin vähille äänenosille.
Kieltenjakopäivänä, illalla, kun luultiin jo kaikkien eläinten saaneen
kunkin äänensä, pantiin ääntenjaon jälkeen toimeen kielikamarissa
juhlat, joissa koreasti laulettiin ja kaikille äänensaaneille
tarjottiin paljon olutta. Kaikki eläimet saivat kemuista osansa paitsi
yksi, joka oli poissa. Se oli pienenlainen lintu, joka oli unohdettu
kutsua kieliä saamaan ja joka siksi oli jäänyt kotiinsa osatta kielistä
ja kekkereistä. Juhlilta palatessaan iltayöstä rastas tapasi sen
linnun. Rastaskos nyt räkätti jos millä sävelellä ja kysyi, millaisen
äänen toinen lintu oli saanut.
Mutta toinen vain pudisteli päätänsä: hänellä ei ollut minkäänlaista
kieltä.
Viimein rastas ymmärsi, ettei pientä lintua ollut jakopaikalle kutsuttu
ja että hän oli jäänyt osattomaksi.
”Huh hii, voi raukkaa, voi raukkaa!” räkätti rastas. ”Kekkerit suun
ohi, kekkerit suun ohi. Mene nyt, jospa olisi vielä jokin ääni
sinullekin jäljellä. Mutta pidä kiirutta, pidä kiirutta!
Titu-ritu-rituu!”
Ja rastas lensi pois.
Suruissaan lähtikin nyt mykkä lintu kemutaloon. Mutta talossa jo
nukuttiin, vain oluen tähteet siellä yksinään ääntelivät, tynnyristä
pyttyyn tippua tintahtelivat. Pikku lintu herätti hädissään kuitenkin
ison isännän, ja tämä ymmärsi, ettei lintu ollutkaan saanut kieltä,
muisti, että se oli jäänyt kekkereihin kutsumatta.
”Mikäs kiipeli nyt tuli”, hän tuumi. ”Kaikki kielet ovat jo loppuneet,
ei osata enää sulle panna ääntä.”
Mutta samassa tipahti taas olutpisara pyttyyn. Til-tal! se pani pirtin
nurkassa.
”No onhan tuo ainakin yksi jäljellä”, sanoi ukko. ”Ota sinä, lintu
rukka, se, ei ole muuta enää.”
Ja samassa pikkulintu oppi matkimaan oluen tippumista. Siitä pitäen on
sen ääni ollut: tilt-talt, tilt-talt. Ja niinkuin tynnyrin tappi
narahtaa kiinni väännettäessä, niin sekin narauttaa laulun päälle:
jert, jert! Ja lintu on saanut nimen oluentiputtaja eli tiltaltti.
Metsässä sen äänen helposti erottaa, sillä se tiltattaa kuin olutpisara
tynnyristä pyttyyn tipahtelisi.
KUINKA KOSKIKARA KESÄKSI KOSKELTA AJETTIIN.
Koskikara oli monen kosken asukkaana kesät ja talvet. Mutta sitten kun
tikasta tuli tukkipatruuna, niin karalle kävi ohraisesti, se joutui
kesiksi pois koskelta. Se tapahtui tälleen:
Kun tikka, tukkipatruuna, tuli laskettamaan tukkejaan koskesta, niin se
sanoi siellä asuvalle karalle:
”Etköhän sinä, joka olet vanha ja koskella kokenut, rupeaisi minulle
varttesmanniksi? Minä olen ottanut työhön västäräkin, mutta hän kun on
nuorempi, tahtoisin panna hänet uittajaksi, sinut esimieheksi.”
Kara suostui rupeamaan varttesmanniksi, ja sitten ryhdyttiin työhön.
Mutta pianpa alkoikin västäräkin pistää kateeksi se, että koskikara sai
olla varttesmannin paremmalla palkalla — ja seisoa kaiket päivät vain
kosken kivellä, kiiltävät saappaat jalassa, kun hänen taas täytyi
huonommalla palkalla huilata edestakaisin koskessa: juosta kosken
niskalla hakemassa tukkia, hypätä sille ja tuoda se alas suvantoon, —
ja taas juosta rantaa pitkin ylös ja ajaa tukilla alas. Västäräkkipä
alkoi miettiä keinoa, kuinka itse päästä varttesmanniksi ja kuinka
koskikaran onnen tuhota. Niinpä se eräänä päivänä meni tikan,
tukkipatruunan, puheille ja sanoi:
”Mitäs sinä tuosta karasta varttesmanniksi panit? Eihän se kelpaa edes
uittajaksi — ei näet pysy tukilla — saati sitten toisen neuvojaksi ja
varttesmanniksi.”
Se oli valhetta, sillä kyllähän kara tukilla pysyi, vanha koskella
kokenut. Eikä tikka tahtonut västäräkin puhetta ollenkaan uskoakaan,
mutta päätti asiaa kuitenkin tutkia ja oikeutta tehdä ja koetella,
tokko kara pysyisi pölkyllä. Jos pysyisi, saisi pitää
varttesmanninvirkansa; jos ei, pantaisiin viralta ja västäräkki
ylennettäisiin varttesmanniksi.
Niinpä siis patruuna pisti kirjavan palttoon päällensä ja meni
työpaikalle, jossa kara ja västäräkki tukkeja uittivat, ja sanoi
karalle:
”Tuo västäräkki väittää, ettet sinä muka pysy tukilla etkä kelpaa
uittajaksikaan, saati toisten neuvojaksi ja varttesmanniksi. Olen siksi
miettinyt koetella ja tutkia asiaa. Ruvetkaa nyt, sinä ja västäräkki,
kilpaa tukkeja laskemaan. Se, joka pysyy tukilla paremmin, pääsee vasta
varttesmanniksi, ja huonompi saa olla neuvottavana ja alempana
työmiehenä.”
Kara suostui mielellään kokeeseen, sillä hän oli vanha koskella-eläjä
ja taidostaan varma. He hyppäsivät, hän ja västäräkki, kumpikin
tukillensa ja alkoivat laskea kilpaa.
Mutta västäräkkipä olikin keksinyt petoksen.
Hän jättäytyi tahallaan hiukan karaa jäljemmäksi koskessa. Ja kun kara
sitten juuri lähestyi tukkeineen pahinta käännepaikkaa ja kuprua, niin
västäräkki huusi takaa oikein surkealla äänellä, vaikk’ei hänellä
mitään hätää ollut:
”Nyt mennään, nyt mennään!”
Silloin koskikara luuli, että västäräkki putosi kai koskeen, kun se
noin surkealla äänellä pani, — vaikk’ei noissa sanoissa mitään
merkillistä ollutkaan. Hän oli hyväsydäminen mies ja vilkaisi taakseen,
tuumien auttaa västäräkkiä, jos hänelle paha vaara tulisi. Mutta juuri
kun hän vilkaisi taakseen, ehtikin hänen tukkinsa kupruun, ja kara kun
ei eteensä katsonut, törmäsi kiveen, jolloin säälistä varomaton kara
putosi tukilta koskeen.
Näin joutui kara muka huonommaksi tukinuittajaksi. Näin naskalinokka
västäräkki voitti kadehtimansa, näytti patruunalle, ettei varttesmanni
pysynyt edes tukilla eikä kelvannut toista neuvomaan eikä
varttesmanniksi.
Nyt tahtoi tikka, tukkipatruuna, alentaa karan uittajaksi — ja määräsi
västäräkin varttesmanniksi.
Mutta siitä katkeroitui petetyn ja peijatun karan mieli, niin ettei hän
ruvennut enää koko tukkityöhön. Hän lähti pois koskelta ja jätti sen
kokonaan pettäjänsä valtaan kesäksi. Siitä pitäen ei kara ole koskelle
tullut eikä koskella asu kesäiseen aikaan. Västäräkki siellä silloin
heiskuu varttesmannina ja tukkeja laskettaa.
Vasta syksyllä, tukinuiton loputtua, västäräkin kadottua, kara tulee
takaisin koskelle ja asuu siellä talvet entisellä paikallaan.
Sillä tavallahan se kara kesäksi koskelta ajettiin.
MUURAHAINEN JA KORPPI.
Korppi tuli muurahaiselle kehumaan voimiaan ja sanoi:
”Minäpä olen isompi ja väkevämpi kuin sinä.”
”Ei väkevyys koosta riipu”, vastasi muurahainen. ”Koetellaankos
voimiamme?”
”Koetellaan”, vastasi korppi. ”Mitä saa se, joka voittaa?”
”Saat syödä munani”, ehdotti muurahainen. ”Minä syön pienet poikasi,
jos voitan.”
”Hyvä”, suostui korppi. ”Miten koetellaan?”
Muurahainen ehdotti:
”Viekäämme kumpikin kokoisemme kivi tuonne korkeimman kuusen latvaan.
Jos et jaksa, niin minä syön sinun poikasi.”
Korppi yritti nostaa kokoistaan kiveä puuhun, mutta eihän se korpin
kovelonokka sitä saanut hievahtamaankaan.
Mutta muurahainen kun otti kokoisensa kiven, niin keveästi se kantoi
jurrasi sen kuuseen. Ja nousipa vielä kuusen latvassa kivi sylissä
takajaloilleen ja huusi alas korpille:
”Täällä voitto! Nyt syön sinun poikasi!”
Mutta korppipa toisen viisaudesta harmistui ja söi kuin varis sanansa
ja tiuskaisi:
”Minäpä en teekään tästälähin poikiani siihen aikaan kun sinä olet
elossa. Minä munin silloin kun sinä makaat tainnoksissa etkä kykene
syömään, et juomaan.”
Ja siksi korppi tekee vielä tänä päivänä munansa jo kevättalvella, niin
aikaisin, että muurahainen vielä makaa tainnoksissa pesässään. Niin ei
muurahainen joudu syömään korpin pieniä poikia, kuten lupa olisi.
MIKSI METSO SYÖ HAVUNEULOJA.
Ennen muinoin, kun linnut keskustelivat, ketkä heistä rupeaisivat
muuttolinnuiksi, ketkä tahtoisivat jäädä talveksi näille maille, sanoi
metso viuhkapyrstö:
”Ja ennen minä vaikka neuloja nieleksin kuin lähden teille
tietymättömille, merille mitattomille.”
Eikä metso ruvennut muuttelemaan. Ja siksi se syökin nyt täällä talvet
ollessaan — havuneulasia.
MITEN PALOKÄRKI SYNTYI.
Oli ennen rikas talo, mutta emäntä siinä oli pahankurinen ja ahnas.
Kerran tulivat Jeesus ja pyhä Pietari kerjäläisinä taloon. Emäntä
sattui olemaan juuri leipiä paistamassa, ja kun Jeesuksen ja hänen
kumppaninsa oli nälkä, niin Jeesus sanoi emännälle:
”Tee meille kakkara, lemmenlehden kokoinen, koivunlehden paksuinen!”
Tekipä emäntä kakun, lemmenlehden kokoisen, kämmenen levyisen, ja pani
uuninkielelle paistumaan. Paistui siinä kakkarapahainen, mutta annas
olla: Vapahtaja kun lauloi laulusen, niin siitäkös alkoi pieni kakkara
paisua, paisua! Se paisui tavallisen leivän kokoiseksi. Mutta kun
emäntä sen näki, niin hän sanoi Jeesukselle:
”Enpä annakaan tätä leipää!” — Ja hän vei sen itselleen.
”Et antanut, vaikka lupasit”, sanoi Jeesus. ”Tee sitten uusi!”
Emäntä teki toisen, pienemmän, tuuman levyisen kakkaran, pyöritteli ja
pani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja lauloi taas
laulusen, ja kakkara alkoi paisua, paisua. Se paisui äskeistä
isommaksi, vaikka pienempi oli, kohosi suureksi limpuksi, niin ettei
ollut uunin suusta pois mahtua.
”Annathan nyt meille sen”, sanoi Jeesus.
Mutta emäntä ei antanutkaan, vaan vei senkin kassaansa, sanoi:
”Teen toisen, pienemmän.”
Emäntä teki pienemmän, peukalonpään kokoisen mykyrän, pyöritteli ja
pani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja kun lauloi
laulusen, niin siitäkös alkoi kakku paisua, pullistua. Se aivan arinan
täytti, uunin suun tukkesi.
”Nyt jo antanet meille”, sanoi Vapahtaja.
”Enkä anna”, tiuskaisi emäntä.
”No teetkös toisen?” sanoi Jeesus.
”Enkä tee”, vastasi emäntä. ”On tässä muutakin tekemistä kuin
kerjäläisiä syöttää. Vasikatkin tuolla ulkona ynyvät, täytyy mennä
juomalle huutamaan. Jos vaikka pedotkin valvojatta kaappaisevat. Nyt
menkää matkaanne, sen tiedätte!”
Silloin Jeesus suuttui ja kysyi Pietarilta: ”Mitä minä hänelle annan?”
”Anna vasikkain huutamista”, vastasi Pietari.
Jeesus lauloi laulusen ja sanoi emännälle:
”No huudakin sitten vasikoita sen ikäsi!”
Ja samassa emäntä lähti lintuna ulos savutorvesta, huutaen mennessään:
ptrui, ptrui, ptrui, niinkuin vasikoita huudetaan.
Lähtiessä tuli löi emäntää päähän, niin että päälaki jäi
tulipunaiseksi, ja savutorvessa lintu nokeutui muuten mustaksi. Se on
nyt palokärkenä se emäntä, muuten mustana lintuna, vain päälaki on
punainen. Ja sen kuulee metsissä huutelevan niinkuin vasikoita
huudetaan:
”Tsoh Hunnii, tsoh Hannii, ptrui Sunteri, ptrui Lauteri, ptrui
Maatikki, ptrui kottii, ptrui kottii!” — Hunni on sille hukka, Hanni
karhu, niin niitä kieltää. Ja lopuksi pillahtaa itkuun: ”Ptillii, voi
ihmisrukat, kun eivät vaali vasikoitaan.”
Sen ääninen lintu on palokärki, ja niin se on tänne maailmaan syntynyt!
MIKSI KISSA ISTUSKELEE PÖYDILLÄ.
Oli kerran häät, ja Vapahtaja oli myös kutsuttu niihin häihin.
Tanssittiin paraikaa häitä, niin tuli paholainen sisään ja sanoi:
”Minäpä tuon kipparin!” Ja samassa se pudisti hihastaan lattialle ison
rotan, joka sotki häävieraiden tanssin ja sai aikaan kauhean
pelästyksen, sekamelskan. — ”Oletteko tämmöistä näppäriä ennen
nähneet?” peikko sanoi.
Mutta silloin Vapahtaja, joka istui pöydän päässä huomentuopin ääressä,
kaappasi pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja sanoi:
”Mutta minäpä luon kopparin!” Ja samassa liina muuttui kissaksi, joka
koppasi rotan kiinni ja söi suuhunsa. — ”Oletko tämmöistä kaapparia
ennen nähnyt?” sanoi Jeesus.
Ja siitämöisin kissa on syönyt rottia ja asustaa vielä tänä päivänä
mielellään pöydillä, koska se on pöytäliinasta luotu.
HIIRI RÄÄTÄLINÄ.
Oli hiiri räätälinä, ja kissa tuli räätälillä takkia teettämään, toi
kankaan. Niin hiiri otti mitan ja lupasi tehdä kissalle takin.
Sitten tuli kissa takkiaan noutamaan. Niin hiiri sanoi:
”Ei siitä takkia tullutkaan.”
”No miki siitä sitten tuli?” kysyi kissa.
”Siitä tulee housut”, vastasi hiiri.
Sitten kissa meni housujaan hakemaan, niin hiiri sanoi:
”Ei siitä housuja tullutkaan.”
”No miki siitä sitten tulee?” kysyi kissa.
”Liivit”, vastasi hiiri.
Sitten kissa meni liivejä hakemaan, niin hiiri sanoi:
”Ei siitä liivejä tullutkaan.”
”No miki siitä sitten tulee?” kysyi kissa.
”Lakki”, vastasi hiiri.
Kissa tuli lakkiaan hakemaan, niin hiiri sanoi:
”Ei siitä lakkia tullutkaan.”
”No miki siitä sitten tulee?”
”Tuppi”, vastasi hiiri.
No, kissa tuli tuppea hakemaan, hiiri sanoi:
”Ei siitä tuppea tullutkaan.”
”No miki siitä sitten tulee?” kysyi kissa.
”Tulukset”, vastasi hiiri.
Mutta silloinkos kissa suuttui ja puulasi hiiren niskaan, ja hiiri
pakeni ja kissa ajoi takaa. Ja siitämöisin on kissa hiiriä ajellut ja
syö ne suuhunsa kun saa — vihoin ovat olleet.
KOIRAN JA KISSAN ROTUVIHA.
Koira ja kissa olivat ennen muinoin ystäviä olleet ja elelleet yhdessä
toisiaan purematta ja raapimatta. Siihen aikaan oli heille luvattu
asunto kuninkaallisessa linnassa ja elatus kuninkaan pöydässä, ja hyvä
oli heidän olla. Ja niistä eduista oli heille annettu yhteiset
kontrahdit ja rotakollat takeeksi, että he ikipäivin saisivat asua
kuninkaallisessa linnassa ja vapaasti kuninkaan pöydässä aterioida.
Mutta kerta juhannusaamuna koira ja kissa lähtivät yhdessä kirkkoon ja
ottivat ne kalliit rotakollat mukaansa, ettei niitä poissa ollessa
varastettaisi, ja kantoivat niitä vuorotellen. Tuli kissan vuoro
kantaa, ja hän kun juoksi rivakammin kuin koira, ennätti ennen leveälle
joelle, jossa ei ollut siltaa, lauttaa eikä venhettäkään. Kissa alkoi
miettiä, miten siitä yli mennä.
”Uimalla, uimalla”, kehoittivat silloin rotat toiselta rannalta.
”Mutta minnekäs rotakollat panna?” kysyi kissa.
”Pane häntäsi alle, sinulla on iso häntä, kyllä ne sen suojassa
säilyvät.”
Kissa hupsu uskoi rottia ja pani rotakollat häntänsä alle ja lähti
uimaan.
Mutta kuinkas ollakaan! Kissa ei kärsi kosteutta, se ei kastaisi
kynsiäänkään, saati sitten häntäänsä. Ja kun vesi sattui häntään, niin
kissa säikähti niin, että nosti häntänsä pystyyn, ja silloin vesi
veikin ne rotakollat ja hävitti koiran ja kissan eläkekirjat.
Kuoli sitten kuningas, tuli uusi; hän alkoi kysyä koiralta ja kissalta:
”Millä oikeudella te täällä olette maksutta ja syötte kuninkaallisessa
pöydässä?” Ja kun kissalla ja koiralla ei ollut rotakollia näyttää,
niin heidät ajettiin pois hovista.
Siitäpä koira suuttui kissalle ikipäiviksi, kun se oli antanut narrata
itseltään rotakollat ja hävittää heidän onnensa päivät. Siitä on nyt
rotuviha kissan ja koiran välillä. Koira tahtoo kissaa purra hengiltä,
ja kissa puolustautuu hampaillaan ja kynsillään.
NEULANVARAS.
Koira oli turkkiaan ompelemassa, niin tuli orava siihen ja kärtti
koiralta neulaa, sanoen:
”Lainaa, kiekkohäntä, neulaa, jotta pöksyjäni paikkaisin.”
Lainasi koira neulaa, ja orava paikkasi pöksynsä eheiksi. Mutta sitten
ei antanutkaan koiralle neulaa takaisin, vaan karkasi kuuseen ja sieltä
neulaa, neulahammas, koiralle näytteli ja ähitteli:
”Etpäs saa, paikkaapas, paikkaapas turkkisi.”
Sentähden nyt koira yhäkin kurkistelee oravaa puuhun, ja
kurkistellessaan ensin vikisee, vinkuelee: neulaa, neulaa, ja sitten
haukkuu: varas, varas, varas!
MIKON PIRTTI.
Kun talvella pakkanen on kova, tuumii kettu viluissaan juostessaan:
”Nyt kun tästä kesään pääsisin, niin kyllä minä itselleni pirtinkin
laittaisin.”
Mutta kun sitten kesä tulee, niin Mikko ei muistakaan talvipakkasta, ja
pirtti jää rakentamatta. Sellaista se on sen Mikon pirtin.
MIKSI KETTU KATSAHTELEE TAAKSEEN.
Kettu ja jänis kulkivat kerran yhdessä tietä pitkin, ja silloin kettu
kärtti kysellä jänikseltä:
”Mikä siihen on syynä, että sinä alati hypähtelet tien oheen, kun
ympärillä risahtaa?”
”Se, etten pääse tien alta”, vastasi jänis.
Sitten jänis vuorostaan kysyi ketulta:
”Mutta mikä siihen on syynä, että sinä käännät pääsi taakse, kun
ympärillä risahtaa?”
”Se, ettei minulla ole silmiä takana”, vastasi kettu.
KURKI KETUNPOJAN KUMMINA.
Elelipä kettu muijansa kanssa, ja heille syntyi poika, ja kettu meni
piloillaan pyytämään kurkea kummiksi.
”Ka tulen minä”, lupasi kurki hyvillään, kun ketun ystäväksi kummina
pääsi. ”Mutta sinä ja sinun poikasi ette saakaan sitten syödä minun
poikiani, se sinun pitää, kuoma, luvata ja varoa.”
”Kyllä lupaan ja varon”, vastasi kettu; ”mutta mistäpä minä ja poikani
sinun poikasi, kuoma, erotamme?”
Kurki vastasi:
”Ka minä pidän poikiani suolla, ja ne panevat: tiktik, tiktik! Siitä ne
erotatte.”
Kettu lupasi muistaa tuon merkin ja varoittaa poikaansa syömästä
lintuja, jotka asuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Kurki lähti
kummiksi, ja ketun poika ristittiin Mikki-Mieleväksi. Sitten kurki
lähti ketun luota sanoen:
”No hyvästi, kuoma!”
”Hyvästi, hyvästi, kuoma”, vastasi kettu.
Eletään sitten ensi vuoteen, ka Mikki-Mielevä alkaa metsästellä. Mutta
eipä kettu varoittanutkaan poikaansa syömästä niitä lintuja, jotka
asuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Jo pyytää ketunpoika, tulee
kotiin ja sanoo isälleen:
”Mikäpä on, taatto, se linnunpoika, joka asuu suolla ja panee: tiktik,
tiktik?”
”Miten niin?” kysyi kettu.
”Ka minä söin sen linnunpojan!”
”Ohhoh, pahoinpa teit, ristiveljesi söit”, vastasi kettu; ”en muistanut
varoittaa, se oli kummin poika se lintu”.
”Oi voi, taatto”, sanoi Mikki-Mielevä, ”mikäs nyt eteen tulee, kummat
nyt tulee, milläs nyt kummi sopuun saadaan?”
”Täytyy koettaa”, vastaa kettu, ”täytyy ruveta anteeksi pyytämään.
Mene, poikani, kuomalta anteeksi pyytämään!”
Menee Mikki, kurkea kumartaa, anteeksi pyytää, sanoo: ”En tietänyt,
että oli ristiveli se lintu, joka suolla asuu ja panee tiktik, tiktik!
Asia on semmoinen, minä söin sen. Anna anteeksi, kummi!”
”No eikös taattosi varoittanut?”
”Ei muistanut. Anna anteeksi, kummi!”
Kurki salasi sappensa ja vastasi:
”Kyllä, ristilapsi, mutta vihainen olen, hyvin vihainen olen, söit
minun poikani. Mutta taattosi tulkoonkin illalla sovinnon tekoon.”
Meni Mikki-Mielevä hyvillään kotiin, ja taatto kysyi:
”Antoiko kummi anteeksi?”
”Antoi, mutta vihainen oli, hyvin vihainen oli, kun söin hänen
poikansa. Ja sinun käski tulla luokseen illalla sovintokestiin.”
Odotettiin iltaan saakka, kettu meni kurjen luo; kurki tuota pikaa
pisti keiton tulelle, keitti rusinoista rokkaa ja kaatoi puteliin. Ja
kurki sanoo:
”Syömään, syömään, kuoma, rusinarokkaa!” Ja kurki toi herkun vieraalle
putelissa eteen.
Makeata on putelissa, on ketusta vaikka kuinka makeaa ja haiskahtaa
hyvältä, mutta milläpä sen sieltä saapi, ei mahdu ketun pää pulloon!
Mutta kurkipa kun pistää nokkansa pulloon, no se vetää sieltä kuin
pillillä vain. Ja kettu saa olla nälässä.
”Ottaapa minun orani,
liikkuuko sinun lipasi?”
ilkkuu kurki ketulle.
”No ei liiku minun lipani”, vastaa kettu. ”Mutta tulepa, kuoma,
huomenna minun luokseni kestiin. Vuoroin vieraissa käydään. Ei täällä
sovi sovintoa tehdä. Kuoma, miksi ette käy kesteissä meillä? Käykää,
tulkaa!”
Tuli kurki ketun luo kestiin. No kettupa keitti vellin ja kaatoi
kalliolle, sanoi sitten:
”Syömään, syömään, kuoma, riisivelliä syömään!”
Makeaa kalliolla kyllä on, kovin on kurjesta makeaa ja haiskahtaa
hyvältä, mutta milläpä sen siitä saapi, kurjella on pitkä nokka, se
leipoi nokkansa rikki kallioon. Mutta kettupa kun lipii lauhkealla
kielellään, niin syönti käy hyvin laatuun. Kurki saa olla nälässä.
”Liikkuupa minun lipani,
ottaako sinun orasi?”
kysyy nyt kettu kurjelta.
”No ei ota minun orani”, vastaa kurki. ”Ja tällä tavallako sinä minun
poikani kuoleman sovitat?”
”Eipä sinun rusinarokallasi nälkä lähtenytkään”, vastaa kettu.
”Täytyypä syödä poikiasi konsa saadaan.”
Ja siihen se kurjen ja ketun kuomaystävyys loppui.
SUTTEN ALKU.
Eräänä päivänä oli isot häät rikkaassa talossa, ja Vapahtaja ja pyhä
Pietari kastamassa kulkiessaan tulivat myös sinne. He pyysivät yösijaa
ja ruokaa siitä häätalosta, mutta heille sanottiin:
”Meillä on häät, ei nyt kerjäläisille ole tilaa eikä aikaa. Meillä
pitää tanssia ja iloita.”
Siitäpä Vapahtaja vihastui ja kysyi kumppaniltaan:
”Mitä minä noille tanssijoille ja naurajille annan?”
”Anna heille itkua ja ulvontaa”, vastasi pyhä Pietari.
Menivät saunaan, ja siellä Vapahtaja teki temppuja, lauloi laulusen ja
sanoi kumppanilleen:
”Menepäs, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.”
Meni pyhä Pietari ja katsoi, tuli, sanoi:
”Toisiinsa siellä katsovat.”
Lauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:
”Mene nyt, katso, mitä hääväki pirtissä tekee.”
Meni pyhä Pietari ja tuli sanomaan:
”Ne käsiään pureskelevat siellä, kädet lattialla istuvat.”
Lauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:
”Mene, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.”
Meni Pietari ja tuli sanomaan:
”Ne nyt siellä seinille hyppelevät.”
Lauloi Vapahtaja laulusen ja sanoi:
”Mene vielä ja katso.”
Pietari tuli ja vastasi:
”Ne itkevät ja ulvovat.”
Kului vähän aikaa, lauloi Vapahtaja laulusen, sanoi:
”Mene, katso, mitä hääväki nyt tekee!”
Pietari lähti, mutta ei ehtinyt kuin kodan ovelle, niin koko hääväki
pötki susina metsään.
Siitä on kaikkien susien alku, ja niitä riittää sen ikänsä, kunnes
kuolevat.
SUSI TUOMARINA, PAPPINA JA LUKKARINA.
Sutikainen heräsi aamulla makuukselta ja näki kaksi pässiä tiellä
puskemassa. Niin se tuumi mielessään:
”No nythän minulle oikein ilon ja riemun päivä koitti, kun saan tuosta
hyvänpuoleisen aamiaisen nielaista.”
Ja susi lähti syömään kahta pässiä. Mutta pässit sanoivat:
”Älä meitä näin riitaisina niele, rupeamme ehkä vielä vatsassasi
tappelemaan ja puskemaan, ja mitenkäs sinun sitten, susirukka, käy.
Rupea ensin meidän välillemme tuomariksi riitaa ratkaisemaan, ja syö
sitten sopuisina vasta.”
Suostui susi tuomariksi, meni pässien väliin; mutta siitä kun pässit
kahden puolen pokkasivat, niin sudelta oli selkä katketa ja hänen
täytyi lähteä pötkimään pakoon.
Juoksee siinä susi, niin näkee sian porsaineen ja tuumii:
”Jos yksi hyvä meni, niin toinen tuli. Tuostahan saan hyvänpuoleisen
aterian, vaikka pässit menetinkin.”
Ja susi lähtee syömään sikaa porsaineen. Niin sika sanoo:
”Paha on, jos lapset kastamatta kuolee, nämä on vielä kastamatta, ei
niitä pidä tappaa ennenkuin kastetaan. Rupea sinä papiksi, annasta kun
pistäydytään tuonne rannalle kastamaan, syö heidät sitten.”
Suostui susi, ja lähdettiin joen rannalle muka kastamaan. Mutta sika
kun pistäytyi veteen, susi ei älynnytkään, ja sika ui porsaineen joen
toiselle puolelle eikä tullut takaisin. Susi jäi turhaan rannalle märin
suin katsoa töllöttämään.
Lähti siitä sitten susi taas kulkemaan, niin näki pukin kedolla ja
tuumi:
”No tuosta minä saan sittenkin hyvänpuoleisen veron, kylläpä se nyt jo
kelpaakin.”
Ja susi lähti syömään pukkia. Mutta pukkipa sanoi:
”Älä minua vielä syö, sallihan minulle edes hautavirsi. Rupea
lukkariksi, mene tuonne rinteen alle selällesi ja veisaa lähtövirsi,
niin minä vierin täältä mäeltä kurkkuusi.”
Meni susi rinteen alle, rupesi selälleen ja alkoi suu auki ulvoa
vollottaa. Niin silloin pukki pokkasi mäeltä ison kiven suden kurkkuun
ja juoksi pakoon, jolkotteli.
No ei nyt susi muuta kuin itkeä öllöttämään että: ”Luulin, että tämä
oli minulle ilon ja riemun päivä, mutta se olikin suuri surun ja
murheen päivä! Olinko minä mikä tuomari, kun rupesin pässien välille
riitaa ratkaisemaan? Tai pappi, kun annoin sian lapsiaan kastaa, taikka
lukkari, kun rupesin pukille lähtövirttä veisaamaan!”
HEVONEN JA LAMMAS SYÖVÄT KILPAA.
Hevonen ja lammas rupesivat väittelemään, kumpi heistä enemmän jaksaa
syödä.
”Minä enemmän jaksan”, kehui lammas.
”Koetetaanpas”, sanoi hevonen.
He koettivat, rupesivat syömään kilpaa. No, ei pitänyt lammas
hevoselle, lampaan vatsa ennemmin täyttyi, hevonen söi yhä.
Mutta silloin lammas sanoi:
”Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä hoikat sääret.”
Sääriään huono syytti!
KUN SUSI HEVOSKYYDILLÄ AJOI.
Tulipa Mikko nälkäistä sutta vastaan, niin susi kysyi:
”Mistähän vähän suurusta saisi?”
Kettu vastasi:
”Tuolla aholla näin juuri tamman. Se seisoskelee siellä yhä, sen
alahuuli riippuu hölpällä. Kun vain odottaa, niin se huuli putoaa, ja
siinähän sitä on suurusta!”
No susi lähti sinne aholle. Siellä oli hevonen, ja huuli riippui
pitkällä. Susi asettui hevosen eteen ja odotti milloin se huuli putoaa.
Hevonen seisoo, susi nälissään katsoo, eikö se jo putoa. No: eihän se
pudonnutkaan!
Siitä susi lähti ketun luo ja sanoi:
”Peijasitpa, eihän se huuli pudonnutkaan!”
”Vai ei”, vastasi kettu. ”Sitten sitä ei ilmaiseksi suurusta saakaan.
Menepäs nyt sen hevosen luo ja pyydä saada ostaa häneltä vähän lihaa.”
Meni susi hevosen luo ja sanoi:
”Myypäs, hevonen, minulle vähän lihaa.”
”Kyllä”, vastasi hevonen. ”Menehän katso takakaviostani, siihen on
hinta kirjoitettu!”
Meni susi hevosen taakse katsomaan kirjoitusta, mutta hevonen kun nosti
terävillä nauloilla kengitetyn kavionsa ja potkaista laukaisi, niin
susi lensi keränä pitkin ahoa ja vähissä hengin pois pääsi. No, siitä
susi meni ketun luo ja itkeä öllötti:
”Petit minua, potkaisi pakana reiän päähäni.”
”Vai potkaisi”, sanoi kettu. ”No sitten sitä suurusta ei saakaan kuin
väkisin. Mene nyt sen hevosen luo ja sano: minä syön sinut!”
Susi meni hevosen luo ja sanoi:
”Minä syön sinut, rymä, kun olit tappaa minut!”
Hevonen vastasi:
”Syö vain. Mutta minä en ehkä pysy yhdessä kohti, kun sinä rupeat
syömään minua; se koskee kovasti. Solmi sentähden häntäni hyvin lujasti
kaulaasi, etten minä pääsisi pakenemaan, kun sinä haukkaat.”
Kääri susi hölmö hevosen hännän kaulaansa ja solmi hyvin lujasti. Mutta
silloinkos hevonen lähti laukata kopottamaan, ja susi riippui hännässä
ja pieksäytyi kantoihin ja kiviin.
Tulipa kettu siinä lennossa vastaan ja kysyi suden menoa:
”Minnekäs Kusti hevoskyydillä ajaa?”
Susi ulahteli:
”En tiedä, kuoma kulta, minne viimein vietäneen, missä yötä lietäneen,
missä kaula katkennee, missä leuat ratkennee. Silmät tähtiä lukeepi,
sääret honkia hosuupi. Ka, ei tälle tielle ole kestikievaria määrätty!”
KETTU VIETTELEE SUDEN KUOPPAAN.
Kävelivät kettu ja susi yhdessä metsässä, niin tulivat lähelle
sudenkuoppaa, jonka kettu tiesi, susi ei. Kuopan toisella puolella
kasvoi iso kuusi. Ketun alkoi tehdä mieli saada sutta siihen kuoppaan,
ja se sanoi:
”Kusti kuomani, lyödäänpä veikkaa, kumpi meistä on kovempi juoksija.
Juostaan kilpaa tuon ison kuusen luo, minä hankin lampaan sinulle, jos
voitat.”
Suden oli nälkä, mieli paloi lammasta, ja hän suostui.
Läksivät sitten juoksemaan kilpaa korkeaa kuusta kohti. Kettu kun
kuopan tiesi, kiersi sen nokkelasti, mutta susi oli hyvillään,
ajatteli: mitäs tuhma mutkissa matkaa, kyllä nyt minä kuusen luo ensin
ehdin. Susi loikkasi suoraan ja putosi kuoppaan.
”Voi, voi, jo meni päiväni”, itki susi kuopassa.
”Meneepä kai toinenkin”, virnisteli kettu ja luihi tiehensä.
MITEN SUSI TULI HARMAJAKSI.
Toisen kerran kävelivät kettu ja susi taas yhdessä, niin susi näki
kirjavan tikan puussa takovan ja sanoi ketulle:
”Mitenkähän meikäläinenkin noin kirjavaksi ja kauniiksi pääsisi?”
Kettu tuumi:
”Nuoripa olin mies kun tuotakin kirjavoitsin.”
”Sinäkö sen kirjavoitsit?” kysyi susi.
”Minäpä sitä, nuorna ollessani.”
”No kirjavoipa sitten minutkin, että noin koreaksi pääsisin”, pyysi
susi. ”Miten sinä sen kirjasit?”
Kettu lupasi näyttää; tulivat sitten heinäpielekselle. Silloin kettu
sanoi sudelle:
”Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä sinut kirjavoitsen. Hautau
niin syvään, ettei kuin korvia vähän näkyy!”
Susi nousi pieleksen päälle, ja kettupa silloin iski heinäpieleksen
tuleen. Sakeana nousi savu, ja susi heinäpieleksessä oli tukehtua.
”Uhhuh, kuin on vaikeaa!” sanoi susi.
”Kärsi vähän!” vastasi kettu.
Lieska löi pieleksen päälle, sutta rupesi polttamaan, se alkoi ähkyä:
”Voi voi, jo on vaikeaa!”
Kettu vastasi:
”Kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirjavammat!”
Susi odotti koreutta eikä lähtenyt pielekseltä, ennenkuin oli
kuoliaaksi palaa. Siinä tuli susi tuhkanharmaaksi ja kulonkirjavaksi,
ja siitämöisin on susi ollut senkarvainen, koska kettu hänet kjrjavoi.
TIAINEN JA KARHU.
Karhu tuli tiaisen pesälle, olisi vieraihin tullut. Tiaisen pojat
tirskahtelivat pesästä. Karhu kysyi:
”Onkos isänne kotona?”
”Ei ole”, vastasivat pojat.
Karhu lähti tiehensä, mumisi itsekseen:
”Olisin vain vieraihin tullut, en olisi noin pienille eläville mitään
pahaa tehnyt.”
Mutta karhun lähdettyä tuli tiainen kotiin, ja pojat kohta hänelle
sanomaan:
”Voi voi, kun täällä kävi sellainen suuri elävä, — karvarölli,
lihamurikka!”
Tiainen levitti toista kouraansa, kysyi:
”Oliko se noin suuri?”
”Voi voi, isä, suurempi se oli!”
Tiainen levitti nyt toista siipeään ja kysyi:
”Oliko se näin suuri?”
”Voi voi, isä, paljon suurempi se oli, et ole vielä sen silmänkään
kokoinen.”
Levitti tiainen nyt molempia siipiään, pöyhisti kaikki höyhenensä ja
kysyi:
”No näinkö suuri se oli?”
”Vui vui, isä, et ole vielä sen korvankaan kokoinen! Vui, se oli niin
suuri, ettei sitä usko, kuinka suuri se oli!”
Silloin tiainen sanoi:
”As, tii tii, — oli miten suuri oli, mutta jos minä olisin kotona
ollut, niin olisin näyttänyt: pannut luut lusuksi, pään rysyksi, niin
että kyllä olisi päivä läpi paistanut!”
Toisena päivänä karhu tuli taas tiaisen pesälle, vieraihin aikoi. Nyt
oli tiainen kotona, ja pojat heti kun näkivät karhun tulevan, sanoivat:
”Jo tulee tänne taas se entinen suuri elävä lihamurikka, vunttaa!”
No nytpä tiainen lentää reuhkaisi heti karhun korvaan ja alkoi korvassa
pöristä, horista ja nokkia. Karhu lähti hätäpäissään pakoon pönttäämään
ja juoksi hetteeseen, jotta lähtisi ilkeä isäntä korvasta. Siellä
täytyikin tiaisen erota. Se lensi kotiin ja sanoi pojilleen:
”Äs tii, näittekös, miten miestä korvasta taluteltiin!”
Luuli näet karhua korvasta taluttaneensa.
HER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.
Olivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä
tietää ja tuli pyytämään:
”Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?”
”Ei”, vastasivat karhu ja hukka, ”jaksamme me itsekin tämän syödä;
pyydä, liuvari, omistasi!”
Eivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu,
miten saisi karhun ja hukan herkut syödä. Kettu kulki metsässä, sattui
kissa vastaan. Repo kysyi kissalta:
”Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?”
”Mihinpä matkaan”, vastasi kissa, — ”pitkin maita, henkeäni elättelen,
nälkä on”.
”No tule sitten minulle palvelukseen”, sanoi kettu, ”niin saat pian
lihaa vatsan täydeltä”.
”Tulenpa tulen”, vastasi kissa.
Ja tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan
vaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki
metsässä, — niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:
”Ai ai, etpäs usko”, sanoi, ”minkälaisen elävän minä löysin”.
”No millainen se on?” kysyi karhu.
Kettu vastasi:
”Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja
väkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.”
”Mikä sen nimi on?” kysyi karhu.
Kettu vastasi:
”Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.”
”Onpa se nimi!” tuumi karhu. ”Saisikohan tuota miestä miten nähdä?”
”Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä”, vastasi kettu. ”Mutta
pidetäänhän neuvoa!”
Sitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli
kohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:
”Etpäs usko”, sanoi, ”minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!”
”No millainen se on?” kysyi hukka.
Karhu vastasi:
”Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin sappera ja
väkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle
rengiksi.”
”Mikä sen nimi on?” kysyi hukka.
Karhu vastasi:
”Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.”
”No onpa se nimi!” tuumi hukka. ”Saisikohan tuota miten nähdä?”
Karhu vastasi:
”Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta
tuumitaan, tuumitaan.”
Tapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:
”Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä herra Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimiestä
miten nähdä?”
Siihen oli ketulla tuumansa:
”Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin
kutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.”
”Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin
pahaa matkaan saattaa?” kysyivät karhu ja hukka.
”Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon”, sanoi kettu. ”Olkaa ihan
liikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes-Juhanneksen kanssa
kesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä
teidät, syöpi!”
Suostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta
ja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu
ja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni
risuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin
kestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta
katsella.
Sitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja
häntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle
männyn juureen:
”Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se
onkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä,
kivääri!”
Sitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu
alkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja
silloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.
Karhu kun sen marahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:
”Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät
muruiksi panna!”
Hukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki
sellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin
ruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs
malttanutkaan hukka olla liikkumatta. Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan
päin kissaa nähdäkseen — ja silloin vilahti suden korva
risuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden
korvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt
se Kattes-Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, — ja
tömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta,
ajatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, —
ja kavahti sutta pakoon mäntyyn.
Mutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se
Väkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni
saanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä
pakoon metsään.
No nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa
sanoi kissalle:
”Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, — syö
kyllältäsi!”
MIKSI KARHU TALVELLA MAKAA PESÄSSÄÄN.
Olivatpa jalopeura, kuningas, ja karhu mörykkä olleet ennen ystäviä,
olivat aivan lähekkäin asuneet. Jalopeura oli pannut karhun metsän
valtiaaksikin. Mutta se kävi ketun sisulle, ja hän mietti, miten saisi
ystävysten välillä rauhan rikotuksi. Menipä kettu nyt jalopeuran luo ja
sanoi:
”Kuules, kuningas, ole varuillasi, karhu on tullut ihan hulluksi, se on
kateellinen sinulle, kun olet kaikkien eläinten kuningas. Päästyään
metsän valtiaaksi se hautoo neuvoa viedäkseen sinulta vallan ja aikoo
huomisaamuna ani varhain tulla sinua majassasi makuulta tappamaan, kun
ei valveilla väkevää uskalla. Ole siis aamulla ani varahin majastasi
liikkeellä, muuten sinun käy pahoin, sillä helpompi on otella
avotanterella kuin sisällä.”
Jalopeura kun tuon sanan kuuli, julmistui suuresti ja teroitti kyntensä
ja hampaansa aamulla karhun kanssa otellakseen. Mutta kettupa meni
kohta karhun luo ja sanoi:
”Kuules, pallinaama, jo katuu jalopeura sitä, että sinut metsän
herraksi asetti. Ole varuillasi, hän tahtoo nyt itse olla metsänkin
kuningas ja aikoo huomisaamuna varhain hyökätä pirttiisi ja repiä sinut
makuulla kappaleiksi, kun ei valveilla väkevämpäänsä uskalla. Tule siis
aamulla ani varahin kojusta ulos ja saat nähdä, eikö jo jalopeura
hiiviskele lähistöllä.”
No karhu sen kuultuaan teroittaa peloissaan kynsiään, hampaitaan
jalopeuran kanssa aamulla koetellakseen.
Aamulla varhain lähtevät sitten molemmat liikkeelle ja näkevät toisensa
ja tuumivat: eikös puhunutkin kettu totta, jopas oli tulossa henkeäni
ottamaan. Ja siitä he suuttuivat ja karkasivat kilvalla toisiaan
komahuttamaan.
Siitä syntyi sota sanomaton, ei tietoa milloin se loppui. Mutta siinä
karhun kaunis turkki revittiin niin pilalle, ettei hän sen koommin
tarkene talvella olla ulkona. Ja siksipä nyt karhu talvet pesässään
makaa, kun ei turkki pidä pakkasta!
SUDEN JÄYKKÄ SELKÄ.
Tulipa jalopeura kerran kovin kipeäksi, ja kettu sattui hänen majansa
ohi juoksemaan. Niin jalopeura kysyi ketulta:
”Mitäs juokset joutilaana, reporeuhka?”
”Enpä niinkään joutilaana”, vastasi repo. ”Juoksenhan, vilkuttelen,
sinulle lääkitystä hakemassa.”
Jalopeura tuli hyvilleen ja kysyi:
”No oletkos mitä löytänyt?”
”En ihan vielä”, vastasi kettu. ”Mutta olen juuri löytämäisilläni.
Kävin tuolla ladon luona vanhan hämähäkin puheilla, se sanoi minulle
hyvän lääkityksen miettivänsä.”
”No juokse nyt sinne kiireesti”, sanoi jalopeura, ”ehkä saat siltä
neuvon soveliaasti sipaistuksi. Tule sitten pian takaisin.”
Lupasipa kettu tehdä sen ja tulikin hetken päästä takaisin. Jalopeura
kysyi:
”No saitkos lääkitystä taudilleni, Mikko-kuoma?”
”Mikäpäs oli saadessani”, vastasi kettu.
”No millainen on lääke?”
Kettu vastasi:
”Neuvoi vanha hämähäkki: hukan selästä on läiskä nyljettävä ja pantava
jalopeuran kipeälle paikalle lääkitykseksi, niin neuvon antoi, niin
paranee.”
”Ohhoh”, sanoi jalopeura, ”olipas se karvas lääke”.
”Karvaat lääkkeet ne tehokkaimpia ovatkin”, vastasi kettu.
Ja jalopeura kutsuttikin suden puheilleen ja kaappasi kiinni ja repi
hänen selästään aika läiskän ja pani sen kipeälle paikalleen
lääkitykseksi.
Ja siitä suden selkä tuli niin kipeäksi, ettei se voinut sitä ollenkaan
kääntää, ja vielä tänä päivänä on suden selkä niin jäykkä kuin
sananlasku sanoo:
Sujumaton kuin suden selkä!
MIES VAIMONPOIKA.
Kulki jalopeura taas terveenä ja uljaili itsekseen ja tuumi:
”Minä olen semmoinen, että olen väkevämpi kaikkia muita eläimiä, ja
olen väkevin maailmassa enkä pelkää mitään.”
Niin tuli iestetty härkä tiellä vastaan, ja jalopeura kysyi:
”Kuka sinut on tuolla tavalla nivonut?”
Härkä vastasi:
”Mies Vaimonpoika semmoista tekee!”
”Miksi et vastustanut?” kysyi jalopeura.
”En uskaltanut. Hän on kaikkein väkevin maailmassa, häntä pitää
kaikkien pelätä.”
”Minä en pelkää mitään”, vastasi jalopeura. ”Missähän saisi tavata Mies Vaimonpoikaa,
jotta koetettaisiin voimia, niin kyllä näyttäisin
hänelle? Minä en sitten pelkää miestäkään!”
”No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä kai se sieltä tulee”, vastasi
härkä.
Kulki jalopeura tietä pitkin, ja koira tuli vastaan.
Jalopeura kysyi:
”Oletko sinä Mies Vaimonpoika?”
”En toki”, vastasi koira. ”Ei hän ole tällainen, hän on toisenlainen.
Hän panee kahleet minullekin ja käskee minut riistaa ajamaan, minun
täytyy totella. Minä olen vain Vaimonpojan edeltäkävijä.”
Jalopeura kysyi:
”Missähän minä saisin Mies Vaimonpoikaa tavata? Minä aion koetella
hänen kanssaan voimia, lyödä painia, minä en häntä tottele.”
”No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee”, sanoi koira.
Kulki jalopeura tietä pitkin, ja juoksi pieni lapsi leikitellen
vastaan. Jalopeura kysyi:
”Oletko sinä Mies Vaimonpoika?”
”En minä mies ole”, vastasi lapsi, ”minä olen vasta miehen alku, mutta
mies minusta tulee!”
”No missähän saisin hänet tavata?”
”Kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee”, vastasi lapsi.
Tuli keppi kädessä vanha ukko vastaan. Jalopeura kysyi:
”Sinäkö olet Mies Vaimonpoika?”
”En minä ole mies”, vastasi ukko. ”Minä olen miehen loppu, olin mies,
nyt en ole enää.”
”No missähän saan Miehen tavata?” kysyi jalopeura.
”Kuljehan vähän tietä pitkin, kyllä mies sieltä tulee!”
Jalopeura kulki taas, ja tuli täysissä tamineissa, sapeli vyöllä,
kivääri olalla sotamies vastaan. Jalopeura kysyi:
”Oletko sinä Mies?”
”No miehestäpä pitäisi käydä”, vastasi sotamies ja hypähti, — ”jos
vastusta haet?”
”Niin haen. Ruvetaan voimia koettelemaan, sillä olen eläinten kuningas
ja väkevin maailmassa.”
”Ruvetaan vaan”, sanoi mies. ”Mitenkä koetellaan?”
”Miten mielesi tekee!”
”Mitenkäs sinun?” vaati mies.
”No karjaistaan ensin ja syljetään toisiamme silmille kilpaa. Kumpihan
kovemman työn tekee”, sanoi jalopeura.
Suostui kaartilainen. Ja eläinten kuningas karjaisi niin että kalliot
tärisi ja sylkäisi niin että vaahto kihisi. Mutta sotamiespä tempasi
olalta kiväärin ja ampua pamautti jalopeuraa vasten silmiä, niin että
jalopeura sanoi:
”Kamalanpa äänen päästit, ja karvasta, kovaa on sinulla sylki. Ihan se
kasvoni haavoitti.”
”Jahah, vai haavoitti. No kyllä minä haavat voitelenkin!” sanoi
sotamies ja sivalsi sapelinsa ja alkoi huimia jalopeuraa korville minkä
ennätti.
No mikäs siinä auttoi. Ei piisannut jalopeura Vaimonpojalle, vaan pako
tuli eteen.
Paetessaan jalopeura kohtasi suden, ja susi kysyi:
”Kuinkas olet noin raadeltu?”
Jalopeura kertoi:
”Minä olen tavannut Mies Vaimonpojan, ja me koettelimme voimiamme.
Sepäs se vasta mies oli! Kun ensin karjaisi ja silmille sylki, niin
ukkosen tuli leimahti, kas se oli lujaa sylkemistä se! Ja sitten kun
sanoi haavoille voiteen antavansa ja sivalsi pyrstösulkansa, sillä
voiteli, niin korvissa kuumat kihisi. Kyllä on Mies Vaimonpoika nyt
väkevin maailmassa, sitä miestä pitää kaikkien eläinten pelätä!”
Ja siitä tapauksesta jalopeura tuli niin häpeilleen, että lähti
tykkänään näiltä mailta pois ja jätti maat, mannut uudelle kuninkaalle.
Eikä ole jalopeuroja sen koommin täällä asunut.
UKON HÄRKÄ.
Oli köyhä ukko, ukolla härkä. Ukko tervasi selän härältä ja työnsi
härän metsään. Tuli karhu mörykkä härkää vastaan, könni, ja kysyy:
”Paljonko sinulla on voimaa?”
Härkä vastasi:
”Pää on kuin Jumin kurikka,
kaksi kalo-sarvuistani,
kaksi silmä-möljäriä,
häntä kuin Hämehen miekka.”
”Hyppäänkö selkääsi ajelemaan?” kysyi mörykkä.
”Hyppää, ka hyppää!” sanoi härkä.
Hyppäsi karhu härän selkään, ja härkä alkaa kotiin juosta. Juoksee,
juoksee, jo pyrkii mörykkä pois selästä, sanoo:
”Seisahdu, heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle,
tuohon kannolle!”
Ei heitäkään härkä, ei pääse mörykkä pois selästä, kun tarttui siihen,
kuivi karvat kiinni tervaan. Juoksee härkä ja vie mörykän kotiin. Ja
ukko pistää mörykän tuvankarsinaan.
Tulee toinen päivä, ukko taas tervaa selän härältä ja laskee metsään.
Tulee hukka härän luo, kysyy: ”Paljonko sinulla on voimaa?”
Härkä vastaa:
”Pää kuin Jumin kurikka,
kaksi kalo-sarvuistani,
kaksi silmä-möljäriä,
häntä kuin Hämehen miekka.”
”Hyppäänkö selkääsi?” kysyy hukka.
”Hyppää, ka hyppää!” vastaa härkä.
Hyppäsi hukka, härkä ei kuin kotiin juosta, juoksee, juoksee. Jo tahtoo
hukka pois selästä, pyrkii:
”Heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle, tuohon
kannolle!”
Ei seisahdu härkä, eikä pääse hukka pois selästä, kun tarttui kiinni,
kuivi karvat tervaan. Juoksee härkä, vie hukan kotiin, ja ukko pistää
hukan karsinaan.
Taas kolmanna päivänä ukko tervaa härältä selän ja laskee metsään.
Tulee ilves härän luo ja kysyy: ”Paljonko sinulla on voimaa?”
Härkä vastaa:
”Pää on kuin Jumin kurikka,
kaksi kalo-sarvuistani,
kaksi silmä-möljäriä,
häntä kuin Hämehen miekka.”
”Hyppäänkö selkääsi?” kysyy ilves.
”Hyppää, ka hyppää!” vastaa härkä.
Hyppää ilves, tarttuu tervaan, härkä vie ilveksen kotiin, ja ukko
pistää sen karsinaan.
Tulee neljäs päivä. Ukko tervaa vielä härältä selän ja laskee metsään.
Tulee jänis härän luo, ja kysyy: ”No onkohan sinulla voimaa?”
Härkä vastaa:
”Pää kuin Jumin kurikka,
kaksi kalo-sarvuistani,
kaksi silmä-möljäriä,
häntä kuin Hämehen miekka.”
”Hyppäänkö selkääsi?”
”Hyppää, ka hyppää!”
Hyppää jänis, tarttuu tervaan, härkä juoksuttaa jäniksen kotiin, ja
ukko pistää sen karsinaan.
No aamullapa ukko alkaa veistään hioa. Hioo, ka nostaa mörykkä päätään
tuvan karsinasta ja kysyy:
”Mitäs ukko veistään hioo?”
Ukko vastaa:
”On mörykkä karsinassa, pitäisi mörykältä päätä leikata.”
”Älä veikkonen”, sanoo mörykkä, ”minä tuon sinulle suuren karjan
hevosia”.
”No tuo, ka tuo, niin en leikkaa”, vastaa ukko ja päästää mörykän
karsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan mörykkä
hevoskarjan tuo. Jo jytäjää, jo täräjää maa kaikki! Tuo mörykkä ukolle
suuren, suuren hevoskarjan ja menee sitten metsään.
Huomenna ukko alkaa taas veistään hioa. Mutta tirkistää jo hukka
karsinasta ja kysyy:
”Mitäs, ukko, veistäsi hiot!”
Vastaa ukko:
”On hukka siellä karsinassa, pitäisi kaulaa leikata.”
”Älä veikkonen”, sanoo hukka, ”minä tuon sinulle ison karjan lehmiä”.
”No tuo, ka tuo, niin en leikkaa”, sanoo ukko ja päästää hukan
karsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan susi
lehmäkarjan tuo. Jo ammuu, kaikki maa kumajaa, jo tuo hukka ukolle
lehmäkarjan ja menee metsään.
Taas alkaa ukko veistään hioa, nostaa ilves päätään karsinasta, kysyy:
”Mitäs, ukko, veistä hiot?”
”On ilves siellä karsinassa, pitäisi siltä päätä leikata.”
”Älä veikkonen leikkaa, minä tuon sinulle suuren lammaskatraan.”
Toi ilves ukolle suuren lammaskatraan. Vielä alkaa ukko veistä hioa.
Nostaa jänis viuhkain päätään karsinasta, kysyy:
”Mitäs, ukkeli, sitä veistä hiot?”
Vastaa ukko:
”On jänis kuulemma siellä karsinassa, pitäisi siltä jänikseltä,
puppanalta, päätä leikellä.”
”Älä velikulta leikkele”, sanoo jänis. ”Minä tuon sinulle nuoren tytön
mutsoksi.”
”No tuo, tuopas, niin minä en leikkele!” sanoo ukko ja päästää jäniksen
karsinasta. Lähtee jänis, juoksee:
Hyppis hoppis
kippis koppis
hyppis hoppis
kippis koppis!
Menee ukko, katselee, kuuntelee tokkohan jänis nuoren tytön tuo.
Kuuntelee, jo panee porstuassa: yh äh, yh äh! Ja kun avaa ukko ovea,
niin jo tuo jänis, vääntää, nuorta tyttöä selässään ukolle morsioksi ja
lähtee sitten metsään takaisin.
No, mitäs siinä: köyhä ukko sai kaikki saaliit ja alkaa siinä pohattana
mutsonsa kanssa elellä. Siitä eletään vielä tänä päivänä, ehkä kotva
huomennakin, — mene tiedä, minkä päiviä, minkä aikoja!
METSÄKANA JA KYLÄKANA.
Metsäkanalla ja kyläkanalla oli kiista siitä, kumpi heistä pääsee
kylään ihmisten luo asumaan, kumman täytyy jäädä metsään. Viimein
päättivät, että se kylään pääsee, joka kilpajuoksussa ehtii sinne ennen
perille.
Lähtevät he sitten kilpaa juoksemaan. Kyläkana on paljon huonompi
juoksemaan kuin metsäkana; mikäs auttoi, se jäi heti jälkeen.
Mutta silloinpa se otti älyn avuksi. Se huusi sieltä takaa
metsäkanalle:
”Kuules, rahkakorva, katsopas sääriäsi, millaiset ne ovat. Kuinka sinä
kehtaat noin rumin säärin mennä kylään, etkös häpeä! Nypihän ensin edes
karvat koivistasi pois!”
Metsäkana hullu seisahtuikin koipiaan katselemaan, kaunistelemaan,
karvoja sääristään nyppimään. Olihan muka häpeä moisin jaloin tulla
kylään.
Mutta metsäkanan viivytellessä pinkaisikin kyläkana edelle ja ehti
kylään ennen metsäkanaa.
Niin pääsi kyläkana kylään asumaan, mutta metsäkanan täytyi jäädä
metsään.
MITEN SORSA OPETTI KANAA UIMAAN.
Sattuipa sorsa kerran jäämään talveksi näille maille. Mutta kun se on
muuttolintu ja talveemme tottumaton, niin se ei löytänyt ruokaa
mistään, vaan oli kuolla nälkään ja viluun. Silloin se meni kyläkanan
luo aikoen apua pyytää. Kyläkana kysyikin sorsalta:
”Kuinka on sinun, sorsa, täällä talvella elää?”
Sorsa vastasi:
”Vilu on, paleltua olen, ei ole syödä mitään ja nälkään olen kuolla.”
Silloin kyläkana tuumi:
”No jos kesällä sitten opetat minut uimaan, niin saat jäädä luokseni
nyt talveksi asumaan. Niin riittää sinulle lämmintä ja ruokaa, minä
syötän sinua yli talven.”
Sorsa lupasi täyttää kanan pyynnön ja opettaa hänet kesällä uimaan, ja
sai tulla kanan luo talveksi asumaan. Näin kana elätti sorsaa koko talven
.
Mutta tulipa taas kevät ja jäät sulivat. Sorsa voi jo itsekin hankkia
ruokansa, sen oli jo ulkonakin lämmin olla, ja kerran se näytti aikovan
lähteä kanan luota pois. Silloin kana sanoi:
”No opetapas nyt minut uimaan kuten lupasit!”
”Opetan, opetan”, vastasi sorsa. ”Tulehan kanssani rannalle.”
Kana tuli rannalle. Silloin sorsa sanoi:
”Tulehan, astu kanssani järveen.”
Tuli kana sorsan kanssa järveen, ja sorsa sanoi:
”Kas näin, nyt me otamme vedestä rääpyksen!” — Ja sorsa heitti kanan
oman onnensa nojaan ja alkoi ajella rääpyksiä. Mutta kana rupesi
uppoamaan.
”Oi voi, sorsa”, huusi se, ”jo uppoan, uppoan!”
”Uppoat, ka uppoa!” vastasi sorsa.
”Oi sorsa, upposin”, huusi nyt kana.
”Upposit, ka upposit”, vastasi sorsa.
Ja se upposikin — kana.
KETUN RAUHA.
Istuivat kukko ja kanat orrellaan, niin kettu neulasilmä pujahti
navettaan ja näki kukon ja kanat, ja sen alkoi mieli tehdä niiden lihaa
syödä. Niin siitäkös nyt kettu rupesi kukolle ja kanoille veikailemaan:
”Tule alas, kukkapää, tulkaa alas, herttaiset! Tulkaa tänne syömään,
maassahan on ruokanne, ei orrella, sen tiedätte!”
”Luk luk, mennäänkö?” kysyivät kanat kukolta.
”Koko koko, syö kokonaan, ei mennä”, varoitti kukko.
”Enpä toki syö”, vastasi kettu. ”Etkös tiedä, kukko, etten teitä nyt
saakaan syödä. Kuulehan nyt: äsken ovat kaikki eläimet tehneet
keskenään ikuisen rauhan, ei saa toinen toiselle surmaa tehdä. Tulkaa
siis turvallisesti alas, helttaleuat, tule alas, kukkapää!”
Kukko ja kanat aikoivat jo tulla alas. Mutta silloinpa vanha ukko, joka
sattui navetan kulmalla kuulemaan ketun houkutuksia, alkoi jutella:
”No sepä nyt hauskaa oli, että eläimet ovat tehneet keskenään ikuisen
rauhan. Kas vaan, tuoltahan näkyy kaksi koiraakin tulevan, jotka
keskenään sovussa iloisesti leikittelevät!”
Tuskin oli kettu ne sanat kuullut, niin hän jo lähti aika menoa pakoon
puikkimaan. Mutta ukko kysyi ketulta:
”No miksikäs noin kiireesti pois menet? Olisihan teidän ollut iloista
tässä kaikin yhdessä leikitellä, kun koiratkin tähän sattuivat.”
Kettu vastasi:
”Minä luulenkin, etteivät koirat ole saaneet vielä tietää tästä
rauhasopimuksesta.”
KUN SIKA VEDON VOITTI.
Kerran oli karhu hyvin nälissään ja uskalsi illalla kylän laiteille ja
näki siellä sian riihen luona tonkimassa. No se on sialla sellainen
tapa, se on uuttera kyntömies.
Karhu tuumi itsekseen: syödä se pitää tuo tunkelo, kun on näin nälkä
eikä saa muutakaan syömistä. Ja sanoo karhu sialle:
”Turhaapa enää siinä maata tongit, tule, minä syön sinut.” — Ja niin
sanoen karhu töytää sian päälle.
Siitäkös nyt sika röhkimään ja pitkin seinää kiertämään:
”Öh, öh, et sillä luvalla, et sillä luvalla sinä minua syö!”
”No milläs luvalla sitten?” kysyi karhu. ”Kyllä minulla on voimia.”
”Mitäs voimista”, vastasi sika. ”Viisaampihan se nykyään saa tässä
maailmassa muut syödä.”
”Vai niin, pihkasilmä! Ja luulet, että minä olen tuhma kuin sika!
Koetetaankos viisautta?”
”Koetetaan”, vastasi sika. ”Se, joka näkee päivännousun ensiksi, on
viisaampi. Välipuhetta minä tahdon, onhan aikaa minut syödä sitten
perästäpäin, jos tahdot.”
”Hyvä. Ja minä saan sinut syödä, kun voitan?”
”Saat. Mitä panet puolestasi veikkaan?”
”Mitä tahdot?” kysyi karhu.
”Panetkos tynnyrin oltta?”
”Panenpa vaikka viisi, lastukuono. Jos ennen huomaat päivännousun, saat
minulta oluen, jos minä ennen huomaan, saan minä syödä sinut.”
Ja sitten lyötiin veikkaa toiselta puolen oluttynnyristä, toiselta
puolen itse siasta. Ja ruvetaan sitten riihennurkalle istumaan,
kököttämään, odottamaan päivännousua. Kumpi sen ennen näkisi, se
voittaisi.
No karhu asettui tietysti vahtiin itään päin, josta aurinko nousee.
Mutta sikapa istua töllötti kärsä pystyssä länttä kohti, katseli metsän
latvoja. Ja tuumipa karhu nyt itsekseen: Mitäs se hölmö länteen
töllöttää, eihän aurinko sieltä nouse, vaan laskee sinne. Mutta
töllöttäköön selin vaan, niinpä hänet voitan. Kylläpä jo nälkä vatsassa
kurniikin, makuisan paistin saan.
Istua kököttävät sika ja mörykkä vastatusten koko yön. Sika kärsällään
länteen tähtää, karhu silmällä itään, toisella rahkakorvaan. Mutta
yht’äkkiä ruskottaessa röhkäiseekin sika:
”Noh, jo päivä nousee!”
Karhu hämmästyi ja hoki:
”Mistä, kusta? Ethän edes itään katso, idästähän se nousee eikä
lännestä. Et suinkaan sinä selälläsi näe!”
Mutta sika vastasi:
”Ole vait! Läntisiin puunlatvoihinpa aurinko ensin valon heittää ja
sitten vasta näkyy idästä. Katso länteen, paistaako, vai ei, päivä!”
Karhu katsoi, ja jo paistoikin päivä läntisiin metsiin, vaikka idässä
piili pimeissä vielä.
Niin näki sika päivännousun ennen karhua ja voitti vedon, eikä karhu
saanut syödä sikaa, vaan hänen täytyi antaa luvattu tynnyri oltta.
Noh, siitäkös voitosta sika ihastui ja rupesi voitonhulluudessa oltta
juomaan! Hänkös nyt ryyppäsi, ryyppäsi, hänestä tuli ainainen
humalainen aidankiertäjä, ja tuon tuostakin hän ojiin kupsahtaa, tuli
iäkseen rapakoissa siivottomaksi. Ja nyt se kaiket päivät pohmelossa
laiskana makaa, röhkää, vielä nytkin!
HUNAJAN HAKU.
Näkipä kettu metsässä puun, jonka halonhakkaaja oli kaatanut ja
halkaissut ja pistänyt kiilan puun rakoon. Niin kettu juoksi karhun luo
ja sanoi:
”Kuules, eno, tahdotkos hunajaa, minä löysin mehiläisen pesän?”
No karhu on ahnas hunajalle ja kysyi:
”Missä se on se pesä?”
”Tulehan jäljestä, minä neuvon”, sanoi kettu.
Meni karhu ketun jäljestä, ja he tulivat halkaistun puun luo. Niin
kettu näytti karhulle sitä halkeamaa ja sanoi:
”Tuolla raossa se on mehiläisen pesä, kaiva syvältä, eno!”
Mahtanee makiaa olla, tuumi karhu, pisti molemmat käpälänsä halkeamaan
ja alkoi kaivella. Mutta silloin kettu sivalsikin kiilan raosta pois ja
puu laukesi kiinni, nipistäen karhun käpälät pihtiin.
”Ai ai”, alkoi karhu huutaa.
”Miltäs mesi maistuu?” kysyi kettu.
Karhu kiukustui siitä ja riuhtaisi käpälänsä raosta, niin että nahka
rakoon jäi. Ja nyt karhu läksi kettua takaa ajamaan.
Mutta kettupa kavahti korkealle kivelle ja huusi karhulle:
”Oliko eno velkaa, koska enolta vietiin kintaat?” Ja niin sanoen kettu
hyppäsi pakoon.
OIKEA METSÄMIES.
Oli oravalla yhdeksän poikaa, ja makaa orava poikineen pesässään, niin
tulee metsämies puun juurelle, kolkkailee kirveellä puuta ja koettelee:
taitaa olla pesä!
”Menkää, pilkistäkää, poikaseni, pesän suulta”, sanoo emo-orava, —
”katsokaa, minkälainen on metsämies, minkälainen on haukkuja!”
Menevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja emolle
vastaavat:
”Komea on metsämies, uljaassa asussa, pyssy hyvin kaunis ja vaskella
puolitiehen silaeltu. Koirakin on hyvä, sileä ja lihava kuin mikä vaan,
karva oikein kiiltää.”
”No ei sitten mitään hätää”, vastaa emo-orava, ”maatkaa rauhassa,
kiikelit, kantakeikkelit! Ei tule mitään.”
Makaavat rauhassa, ja mies lähti tiehensä aikansa kolkkailtuaan.
Toisena päivänä tulee taas metsämies puun juurelle, kolkkailee
kirveellään, koettelee, olisiko tuolla oravia, koira räyskä. Niin emo
sanoo:
”Menkääs, poikani, pilkistäkää taas pesän suulta, katsokaa minkälainen
on ampuja, minkälainen on koira.”
Menevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin, sanovat:
”Kelvollinen on metsämies, vaikk’ei niin komea kuin eilen.
Kohtalaisessa on asussa, pyssy on keskinkertainen, ei ole vaskiheloja
yhtään. Koirakin on mukiinmenevä, ei ylen lihava, ei laihan laihakaan,
ei karva kiillä, jos ei ole takuissakaan. Ei ole mies kuin eilen.”
Emo-orava sanoo:
”No ei sitten vielä pahaa hätää. Maatkaa vielä rauhassa, kiikelit,
kantakeikkelit!”
Makaavat rauhassa, ja mies kolkkailtuaan, koira räyskäiltyään lähtevät
tiehensä.
Maataan, tulee aamu taasen, tulee taas metsämies puun juurelle,
kolkkailee kirveellään puuta, koettelee, oravia onko. Koira käheällä
äänellä vinkuilee. Niin emo-orava kavahtaa, sanoo pojilleen:
”Menkääs nyt, pojat, pilkistämään sieltä pesän suulta, katsomaan,
minkälainen on ampuja, minkälainen on koira.”
Menevät pojat, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja vastaavat
emolle:
”Kehno on metsämies, nuttu kaikki ryysyinä vyötäröihin saakka, pyssyssä
ei ole puuta ensinkään, pahanpäiväinen tyhjä piippu kädessä. Koirakin
on retaleturkki, karva kaikki tappuroina riippuu, nälkään se on
kuolemassa, tuskin puuta vasten pystyssä pysyy. Eipä nyt hätää ole!”
Mutta emo vastaa:
”Nytpä nyt se hätä onkin! Jo tuli ihmeet ja kummat. Juoskaa pakoon
heti, näpinlyöjät, minkä ikinä pääsette, kunne kukin kerkiätte! Se
kaikki korvet koluaa, kunhan ei käsiinsä saisi. Sillä sellainen se
oikea metsämies on!”
KOIRAN YSTÄVYYS.
Olipa koira sairaaksi tullut, ei jaksanut enää metsänriistaa ajaa eikä
haukkua. Niin talossa tuumittiin:
”Mitäpä tästä koirasta enää rupeamme syöttämään ja elättämään, kun se
ei enää jaksa riistaakaan haukkua. Ajetaan se talosta pellolle.
Tappamaan emme häntä käy, mutta kuoleehan se, kun ei saa ruokaa.”
Ja koira ajettiin talosta, ei päästetty enää tupaan eikä annettu
ruokaa. Koira makasi nyt nälissään ja kipeänä navetan takana tunkion
liepeellä ja odotti kuolemaansa. Niin silloin sattui susi tulemaan
tienoille, näki pellon takaa koiran tunkiolla ja kysyi:
”Mitäs, lanko, siinä makailet?”
”Sitäpä makailen”, vastasi koira, ”kun tulin sairaaksi enkä jaksa
riistaa haukkua, niin ajettiin pois talosta eikä päästetä tupaan, ei
anneta ruokaa. Odottelen nyt tässä kuolemaani. Söisit minut, jotta
vaivoistani pääsisin.”
Susi vastasi:
”Enpä syö, ystäviähän ollaan ja sukulaisia, yksiä volonaamoja kaikki.
Ja autanpa sinut vielä elämäänkin ja hyville päiville, jotta on leipää
kyllä.”
”Mitenkä sinä auttanet?” kysyi koira.
”Autanpa siten”, vastaa susi, ”että sinä menet kartanolle, jossa lapset
leikkivät, ja minä hyppään muka ja tempaan yhden lapsen hampaihini ja
lähden pellolle viemään. Toiset lapset rupeavat silloin kirkumaan, sinä
alat haukkua ja tulla jäljestäni, kun lapset usuttavat: hus hus, ota
sisko hukalta! Minä juoksen hiljaa ja heitän lapsen eteesi. Silloinpa
lapset kertovat tapauksen aikuisille, ja sinua ruvetaan taas
hyväilemään, kun muka pelastit lapsen hukalta. Sinulle annetaan hoitoa
ja ruokaa palkinnoksi kuin ennenkin. Mutta muistakin sinä sitten minua,
kun minulle hätäpäivä päälle saapi! Nyt on kesä, nyt minulla ei ole
tarvis, sukulaiseni.”
Koira lupasi muistaa ja meni kartanolle, jossa lapset leikkivät.
Yht’äkkiä susi tulla vonkaisi ja tempasi yhden lapsen hampaihinsa ja
lähti viemään pellolle. Toiset lapset siitä alkoivat kirkua:
”Susi, susi, hus koira, ota sisko hukalta!”
Nyt lähti voimaton koira köhnimään suden jäljestä, ja susi jätti lapsen
koiralle. Siitäkös lapset kertomaan aikuisille, miten koira oli sudelta
heidän siskonsa pelastanut, ja koiraa hyväiltiin ja sille annettiin
hoitoa ja ruokaa taas, vieläpä entistä paremmin, niin että se tuli
aivan terveeksi ja jaksoi taas riistaa ajella.
No tulipa sitten ankara talvi ja sudelle kova nälänhätä. Niin susi
muisti auttamansa sukulaisen ja meni eräänä iltana taloon, odottaa
pihalla, että koira tulisi ulos, ja sanoo sitten koiralle:
”Muistapas nyt minua kuten lupasit, toimita nyt sinä vuorostasi minut
hyville päiville, minulla on nyt kova nälänhätä.”
Koira vastasi:
”No pitäneepä auttaa. Täällä onkin nyt parhaillaan häät ja paljon
ruokaa. Lähde kanssani tupaan, niin kestitsen sinua aika mekosta! Mutta
mennään salavihkaa, muuten tuntevat.”
He menivät eteiseen. Joku vieras sattui raottamaan ovea, ja koira meni
raosta sisään ja susi pujahti ihmisten huomaamatta jäljestä. Koira ja
susi menivät hääpöydän alle. Siellä koira alkoi pyydellä, käpälällä
kaapia pitoväeltä ruokaa, koiralle heitettiin luita pöydän alle, ja se
antoi niitä sudelle, mutta suolaisimmat; itse söi tuimat. No sai sitten
susi syöneheksi kyllälti, niin sitä rupesi janottamaan kovasti ja se
sanoi:
”Mistähän saisi nyt juomaa? Rupesi janottamaan.”
Koira tiesi, että penkin alla pölkyn takana oli iso viinasanko, se vei
suden penkin alle ja sanoi:
”Tässä on, kuoma, kaljaa. Ryyppää!”
”Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi”, sanoi susi.
Koira olikin hänelle mieliksi ja ryyppäsi ja kehoitti sitten sutta.
Susi otti nyt kunnon kulauksen suolaisen päälle ja tuli pian hyville
mielin.
”Ryyppää vielä kerta, pitkät sinä olet matkat käynyt”, sanoi koira.
Susi ryyppäsi.
”No kulaus vielä, kolmas Jumalankin kokkaan!” sanoi koira taas.
Ryyppäsi susi vielä kolmannesti ja alkoi tulla humalaan, meni viina
päähän. Ollaan siinä sitten jonkin aikaa, örrötellään viinasangon
ääressä, pökkyröidään penkin alla permannolla, niin jo alkaa susi pitää
pientä urinaa. Niin koira sanoo:
”Älähän vain nyt, lankoseni, laulamaan rupea!”
Siitä susi hoksasi:
”Vai enkö laulamaan rupea? Volaanko, laulanko mä?”
”Älä laula”, sanoi koira. ”Nuottisi tunnetaan!”
Oli susi vähän aikaa hiljaa ja jo sanoi taas:
”Enkös minä, lankoseni, laula? Laulanko, lanko, laulanko?”
”Älä laula!”
”Niin ettenkös laula? Ei! En nyt minä salli, jotten jo laula! Laulan,
laulan, ja laulankin kuin laulankin!” — Eikä malttanut susi, alkoi
kohti kurkkuaan ulvoa vonguttaa niin että katto tärisi. ”Hoo — o — oh
— oo — ooh!” hän ulvoi.
No nytkös hääväki intoon nousi, kun suden äänen kuuli. Kuka sai
härkkimen, kuka kapustan, kuka hiilikoukun, ja sitten pedon päälle
karattiin, hutkittiin susi pahanpäiväiseksi, petollinen koirakin päälle
karkasi. Vähissä hengin susi pääsi potkahtaman ovesta pellolle.
No kysyttiinpä sitten: ”Kuka suden taloon toi?” Ja huomattiin: kelpo
koirapa vietteli!
Ja siitä koira sai silitystä ja hyväilyä, kun oli suden ansaan
houkutellut, ja yhä entistä paremmat olot. Ja kun kuoli, haudattiin,
pantiin vastakin pään alle.
Mutta siitä saakka on susi koiralle vihaa kantanut eikä se sitä
kiittämätöntä ole enää tarjoutunut hyville päiville auttamaan, — tuli
riita heidän välilleen, niin että susi söisi koiran kun saisi!
SIKA, PÄSSI, KUKKO JA KISSA HÄITÄ PAOSSA.
Olipa ennen ukko ja akka, heillä oli sika, pässi, kukko ja kissa.
Heillä oli tytär, ruvetaan tyttärelle häitä laittamaan. Niin alkaa akka
tuvassa tuumia:
”Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan kun häät tulee?”
Vastaa ukko:
”Jos hänestä nyt sika tapetaan, kyllä se piisaa.”
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan sialle kantelemaan, sanoo:
”Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan!”
”Öh, öh, ei sillä luvalla, ei sillä luvalla!” sanoo sika ja pakenee
metsään, ja kun ukko menee sikaa tappamaan, niin on sika hävinnyt.
”Sika on hävinnyt”, sanoo ukko akalle.
”Vai on hävinnyt”, tuumii akka. ”Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan, kun
häät tulee?”
”Jos häntä nyt pässi tapetaan”, vastaa ukko, ”kai sekin piisaa”.
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan pässille kantelemaan, sanoo:
”Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.”
”Pää, pää, pää poikki!” sanoo pässi ja pakenee metsään, ja kun ukko
menee pässiä tappamaan, on pässikin hävinnyt.
”Pässi on hävinnyt”, sanoo ukko akalle.
”Vai on se hävinnyt”, tuumii akka. ”Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan,
kun häät tulee?”
”Jos häntä nyt kukko tapetaan”, vastaa ukko, ”ehkä sekin piisaa”.
Kuulee sen pankolta kissa, menee navettaan kukolle kantelemaan, sanoo:
”Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.”
”Herranen aika, tyttären syy!” kirkaisee kukko ja pakenee metsään, ja
kun ukko menee kukkoa tappamaan, on kukkokin hävinnyt.
”Kukko on hävinnyt”, sanoo ukko akalle.
”No johan nyt jotain, vai on sekin hävinnyt”, tuumii akka. ”Mitähäntä
nyt lahdiksi tapetaan, kun häät tulee?”
”Jos häntä nyt kissa tapetaan”, vastaa ukko, ”ei kai sillä väliä ole,
ei sitä vieraat mausta tunne, onpa se hyvässä lihassa”.
Kuulee sen pankolta kissa, ai ai ai! sanoo, pakenee metsään.
Rupee sitten sika metsässä itselleen yksinurkkaista tupaa rakentamaan,
ei lupaa mennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee
ja tapetaan, uhkaa asua metsässä yksinurkkaisessaan ikipäivänsä.
Hakkaa, kaivaa perustaa, tulee pässi siihen ja kysyy:
”Mitäs, veliseni, siihen laadit?”
”Laadin yksinurkkaista tupaa itselleni”, vastaa sika.
”Eihän yksinurkkaisesta mitään tule”, sanoo pässi. ”Ota minut toveriksi
yhdessä asumaan, tehdään kaksinurkkainen, kun on kaksi miestä!”
Otti sika pässin toveriksi, tekevät kaksinurkkaista tupaa, tulee kukko
siihen, kysyy:
”Mitäs, velihopeat, siihen niin yhdessä laaditte?”
”Kaksinurkkaista asuntoa laadimme itsellemme”, vastaavat sika ja pässi.
”Eihän kaksinurkkaisesta mitään tule”, sanoo kukko. ”Ottakaa minut
toveriksi, tehdään kolminurkkainen, kun meitä on kolme miestä.”
Ottivat sika ja pässi kukon toveriksi, tekevät kolminurkkaista tupaa,
niin tulee kissa siihen, kysyy:
”Mitäs, velikullat, siihen laaditte?”
”Kolminurkkaista asuntoa laadimme itsellemme”, vastaavat sika, pässi ja
kukko.
”Ohoh, velikullat, eihän kolminurkkaisesta mitään tule”, sanoo kissa.
”Ottakaa minut toveriksi yhdessä asumaan, tehdään nelisnurkkainen.”
Ottivat sika, pässi ja kukko kissan toveriksi, tekevät nelisnurkkaista
tupaa, saivat tuvan tehdyksi, rupesivat tuvassa asumaan. Eivät aio
mennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee ja
tapetaan, uhkaavat asua metsässä nelisnurkkaisessaan ikipäivänsä. Niin
sika asettuu oven suuhun pihtipieleen, pässi peräseinälle ja kissa
pankolle ja kukko orrelle ja patsaan päähän asettui elämään.
Niin metsänelävät, mörykkä, hukka, ilves, repo, näkevät sen tuvan ja
tuumivat siinä keskenään:
”Mikähän tupa se tuohon on rakennettu?”
Ja juoksentelevat metsässä, yö tulee, tuumivat yhä keskenään:
”Pitää mennä katsomaan, mikä tuossa tuvassa asuu, eikö saisi syödä
jotakin sieltä.”
”Kuka katsomaan?”
”Sutikainen katsomaan”, sanoo kettu, ”emme me muut tohdi”.
Patistavat hukkaa katsomaan, hukka menee, tapista tuvan oven auki
tempaa, astuu tollistaiksen suoraan sisään.
Siitäkös säikähtää sika unissaan oven pihtipielessä, törmää ylös,
panee: soh soh soh! — sattuu torahampaansa hukan reiteen pistämään,
hukka pelästyy, pimeässä perälle hyppää. Herää pässi perällä, pelästyy,
pakoon ovelle töytää ja silloin iskee pimeässä kallonsa hukan otsaan,
hukka lentää pankolle. Siinä kissa palavat silmänsä aukaisee, sähisee,
kynsii hukkaa, orrelle hyppää; säikähtää kukko orrella, kauhiasti
huutaa, kirkuu, moista mekastusta kiekaisee. Se kiitti onneaan hukka,
kun ovesta pakoon pääsi.
”No mikä tuvassa asui?” kysyvät hukalta muut metsänelävät, mörykkä,
ilves, repo.
”Asuipa mikä asui”, sanoi hukka. ”Menin, oven aukaisin, niin suutari
pisti naskalilla reiteni halki, sanoi: ’soh, soh, soh!’ — Kun perälle
juoksin, niin seppä kamahutti moukarilla otsaani, huusi: ’mää, mää,
mää!’ käski ulos menemään. Seppä lennätti minut pankolle. Sielläpä
räätäli tulta hiiliin puhui, että näkisi kiinni ottaa, rässirautojaan
sähisytti, aikoi polttaa, repi kasvojani neuloillaan. Mutta ylhäällä,
missä lie ollutkaan, oli itse isäntä, kai pyöveli, koskapa huusi,
kiljui: ’Huisheikkaa, hukka perii-i, kaula leikkaa! Paloiksi pantakoon,
pää tänne antakaa!’ — Kiitin onneani kun sieltä pääsin. Lähtään pois,
pakoon!”
He pakoon, he pakoon, siihen jäi sian, pässin, kukon ja kissan mökki
asujaimineen.
PUKKI.
Oli ukko. Ukolla oli akka, tyttö ja pukki. Työntää ukko pukin metsään
ja panee tyttärensä paimeneksi sille pukille. Paimentaa tytär pukkia
koko päivän, hyvästi paimentaa: saa pukki kyllältään syödä ja juoda.
Illalla tyttö tuo pukin kotiin. Ukko juoksee vastaan veräjälle ja kysyy
pukilta: ”Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos,
pukkirukka, kyllältä juoda tänä päivänä?”
”En saanut”, vastaa pukki. ”Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen
tapasin, kun joesta poikki hyppäsin, ka vähän sekaista vettä
ryyppäsin.”
Suuttuu ukko silloin tytölle ja sanoo: ”Miks’et pukkia hyvin
paimentanut!” Ja ukko antaa tytölle selkään.
No huomenna ukko työntää pukin taas metsään ja panee akan paimeneksi.
Paimentaa akka pukkia hyvästi koko päivän, ja pukki saa kyllältään
syödä ja juoda.
Illalla akka tuo pukin kotiin, ja ukko juoksee vastaan veräjälle ja
kysyy pukilta: ”Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä, saitkos,
pukkirukka, kyllältä juoda?”
”Enkä saanut”, vastasi pukki. ”Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen
tapasin, kun joesta poikki hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä
ryyppäsin.”
Silloin ukko suuttuu akalle ja sanoo: ”Miks’et pukkia hyvin
paimentanut!” Ja ukko antaa selkään akalle.
No huomennakin ukko työntää pukin metsään ja työntyy itse paimeneksi
sille pukille. Ukko paimentaa hyvästi pukkia kaiken päivän, saa pukki
kyllältään syödä ja juoda.
Illalla ukko ajaa pukin kotiin. Juoksee ukko edeltäpäin veräjälle
pukkia vastaan, kysyy pukilta, sanoo:
”Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos, pukkirukka,
kyllältä juoda tänä päivänä?”
”Enpä saanut”, pukki vastaa. ”Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen
tapasin, kun poikki joesta hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä
ryyppäsin.”
Nyt ukko suuttuu pukille, itselleen ei suutu, sanoo:
”Jopa vainen valehtelit, hyvästipä sinua paimennettiin. Nyt minä
sinulta pään leikkaan!”
Siitä panee pukin niininuoraseen kiinni, veräjän seipääseen, ja menee
itse puukkoa hiomaan. Mutta kuni kuhni veitsen kera, sini pukki
katkaisi niininuorasen poikki ja meni metsään.
Siitä se juoksee, pitkäparta, kipittää, ka tulee metsässä pieneen
sysimökkiin. Siellä jänö mökissä lavitsaisella on. Pukki kun avaa
uksen, astuu kynnykselle, ja kun pahalla äänellä prähähtää, niin jänö
pelästyy ja pakoon suikahtaa, metsään, omasta mökistään. Ja pukki sinne
menee lepäämään jänön lavitsaiselle.
Juoksee, juoksee, vemmeltää jänö suruissaan metsässä, koivun juurelle
istahtaa, itkeä puputtaa, kun se paha mörkö hänen mökkiinsä tuli. Tulee
mörykkä siihen, kysyy jänöltä:
”Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?”
”Sitä itken”, vastaa jänö, ”mikä lie moinen peto mökkiini tullut,
sarvet suuret on, itse on laaja ja leveä. Kun prähähti pahalla äänellä,
niin minä pelästyin”, sanoo, ”ja pakoon suikahdin”.
”Älä huoli”, sanoi mörykkä, — ”lähde, minä ajan sen heti mökistäsi
pois!”
Lähti jänö, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta
pukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pelästyi mörykkä, pakoon
lähti metsään, ei se mitään voinut! Erottiin, kontio ja jänis, yhdessä
ei mitään mahdettu, molemmat oltiin pelkureita.
Juoksee, vemmeltää jänö suruissaan, kuusen juurelle istahtaa, itkee kun
se paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee siihen poro ja kysyy:
”Mitä sinä itket, mitä sinä niin murehdit, jänörukka?”
”Sitä itken”, sanoo jänö, ”mikä lie mokoma mörkö minun mökkiini tullut,
sarvet suuret on, itse on laaja ja leveä, kun prähähti pahalla äänellä,
niin minä pelästyin ja pakoon suikahdin. Tuli kouko, sanoi: ’Lähde,
minä ajan sen pois.’ Lähdettiin, uksi avattiin. Niin se kun prähähti
pahalla äänellä, niin pakoon lähti kouko, ei mitään voinut.”
”Älä huoli”, sanoi poro. ”Lähde, niin minä ajan sen heti mökistä siitä
pois!”
Lähdettiin, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta
pukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pakoon lähti poro, ei sekään
mitään voinut, erottiin, molemmat ollaan pelkureita!
Juoksee, vemmeltää jänö suruissaan, istuu haavan juurelle, itkee, kun
se paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee kukko hänen luokseen,
kysyy:
”Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?”
”Sitä itken”, vastaa jänö, ”mikä lie moinen peto mökkiini tullut,
sarvet suuret on, itse on villainen, leveä. Kun prähähti pahalla
äänellä, niin minä pelästyin ja pakoon sujahdin. Itkin, tulivat mörykkä
ja poro, sanoivat: ’Lähde, ajetaan se pois.’ Lähdettiin, avattiin uksi,
kynnykselle astuttiin. Niin se kun prähähti pahalla äänellä, niin
pakoon suikahtivat kouko ja poro, eivät mitään mahtaneet, eivät voineet
ajaa sitä pois!”
”Äläkä huoli”, sanoi kukko. ”Lähde, minä sen ajan heti mökistä pois,
ajan, vaikka pieni olen!”
Lähti jänö, mentiin mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Niin
pukki kun prähähti pahalla äänellä, — mutta kukko kun oikein laulaa
rinkaisi, kohti kitaa kiljaisi, niin pukki pelästyi, kirposi
lavitsalta, pakoon sujahti, katsoi tietä vain kunne paeta voisi. Tunsi
näet kukko pukin, ei turhaa pelästynyt, kotieläimiä oltiin kumpikin.
No sitten jänö nousi takaisin lavitsalleen, pääsi sysimökkiinsä, rupesi
lepäilemään, mene tiedä, siellä lepää vielä nytkin.
KAIKKEA TIELLÄ TARVITAAN.
Tapasipa siiviläparta pukki metsässä pässin, keppisäären. Menivät
polkua myöten, pitkin metsän tietä, löysivät tieltä tyhjän jauhopussin.
”Mitäpä joutavalla tekee”, tuumi pukki.
”Ota se vaan mukaan, pane sarvieni päälle, kaikkea tiellä tarvitaan”,
vastasi pässi.
Otti pukki jauhopussin, pani pässin sarvien päälle, menivät uudelleen
polkua myöten ja näkivät tiellä suuren sudenpään.
”Mitäpä joutavalla tekee”, tuumi pukki.
”Ota se vaan mukaan, pane pussiin sarvieni päälle, kaikkea sitä
tarvitaan”, vastasi pässi. ”Sitä vartenhan se pussi löydettiinkin,
jotta suurta sudenpäätä kantaa.”
Otti pukki sudenpään mukaan, pani pussiin pässin sarvien päälle.
Menivät taas polkua myöten, niin tuli hyvin paljon susia vastaan.
”Nyt mennään ja syödään tuo pukki ja pässi”, sanoivat sudet.
”Nytpä pahaan jouduttiin, pää-ästä minut pulasta”, sanoi pukki
pässille.
Pässi sanoi:
”Otapa nyt pussi sarvieni päältä ja paiskaa se sudenpää tielle sutten
sekaan!”
Pukki teki niin, ja pässi huusi susille:
”Tulkaas nyt syömään! Näin sitä meikäläiset susien päitä pussista
tielle paiskellaan!”
Siitäkös sudet pelästyivät, kun luulivat heitä sudensyöjiksi, ja
lähtivät karkuun.
”Johan minä sanoin, kaikkea tiellä tarvitaan”, tuumi pässi.
MEKKONI REPEE, MEKKONI REPEE!
Kulkivat sitten pässi ja pukki tietä pitkin, niin näkivät kontion
tulevan vastaan. Siitäkös pukille hätä käteen, se Pässille prähähti:
”Pää-ästä minut pulasta, päästä minut pulasta, se syö meidät!”
”Mennään puunkonkelolle pakoon”, sanoi pässi.
Oli matalahko puunkonkelo, ja pukki ja pässi kapusivat sen päälle.
Kontio tuli, ei tiennyt pukista ja pässistä mitään, kun ne olivat
piilossa, ja meni konkelon alle makaamaan.
Makasi karhu alla, pukin oli tukala seisoa konkelolla, pukki alkoi
pudota.
”Pässi, minä putoan mörykän niskaan”, sanoi se pässille.
”Älä putoa, älä putoa, se syö!” hoki pässi.
Jo luiskahti pukki, jäi oksasta riippumaan, sanoi:
”Pässi, jo putoan, en ole enää kuin sarvien nenästä kiinni!”
”Älä putoa, älä putoa!” sanoi pässi.
Mutta samassa oksa antoi perään, ja pukki pudota kupsahti huutaen:
”Jo putoan, mekkoni repee, mekkoni repee!”
Sitä pahaa prähähdystäkös karhu säikähti: mikä lie yht’äkkiä niskaansa
kupsahtanut ja pahalla äänellä huutanut: ”Mekkoni repee, mekkoni
repee!” — Ja karhu pötki metsään pakoon minkä kerkisi.
ANNAS KATSON, JOKO PÄIVÄ NOUSEE.
Kulkee kipittää pukki metsässä ja kohtaa siellä ketun. Alkavat he siinä
kulkea yhdessä, ja sattuvatpa molemmat putoamaan samaan sudenhautaan.
Siellä he sitten kököttävät sen yön, nälkä on, vilu on, ja pelkokin on:
ehkäpä tulee mies kuoppaa katsomaan ja tappaa. Ja kettu alkaa tuumia,
miten kuopasta päästä. Aamulla, kun päivä valkeni, hän sanookin jo
pukille:
”Kuules, pukki, annas katson, joko päivä nousee. Sinä varrelta olet
vahva, ja sarvetkin sinulla on suuret, nouse sinä kuopan seinää vasten
pystyyn, minä kapuan sarvillesi ja kurkistan, joko päivä nousee.”
Pukki suostui ja rupesi pystyyn kahdelle jalalle kuopan seinää vasten.
Kettu kapusi pukin selkään ja sarville, kapusi kuin tikapuita myöten
ylös kuopasta ja livahti pakoon. Mutta pukin hän jätti kuoppaan.
Päivä nousi, ja ukko tuli kuoppaa katsomaan ja pukin siellä nähdessään
sanoi:
”Ahas, joko sinut tapasin, sinnekös putosit, karkulainen. Otanpa sinut
ylös ja vien kotiin, — kaulan leikkaan.”
KUKKO KUNINKAISSA KUKKUMASSA.
Olivat kukko ja kana talosilla.
Niin kukko sanoi kanalle: ”Minäpä menen kuninkaissa kukkumahan,
herroissa hyrehtimähän, hyvää palkkaa saamaan!”
”Mene, ka mene!” sanoi kana.
Meni kukko kuninkaan kartanoon, kylään. Niin tuli repo vastaan kukkoa,
kysyi kukolta:
”Minne kuljet, kukkoväärti?”
Kukko vastasi:
”Kuninkaihin kukkumahan,
herroihin hyräjämähän.”
”Minnekäs minä jään?” kysyi repo.
”Ka, lähde mukaan”, sanoi kukko.
”En jaksaisi kävellä.”
”Minä kannan.”
”Miten kannat?” kysyi repo.
”Tule tänne, minä nielen”, vastasi kukko.
Nieli kukko — revon, ja lähti kulkemaan. Tulipa hukka vastaan. Hukka
kysyi:
”Minne kuljet, kukkoväärti?”
Kukko vastasi:
”Kuninkaihin kukkumahan,
herroihin hyräjämähän.”
”Minnekäs minä jään?” kysyi hukka.
”Tule mukaan. Minä kannan.”
”Miten kannat?”
”Nielen sinut, tule tänne!”
Nieli kukko taas hukan, ja lähti menemään. Niin tuli karhu vastaan ja
kysyi:
”Minne kuljet, kukkoväärti?”
Kukko vastasi:
”Kuninkaissa kukkumahan. Tule mukaan. Minä kannan.”
”Miten kannat?”
”Tule tänne, minä nielen sinut.”
Kukko nielaisi — karhun, ja lähti menemään.
Meni sitten kuninkaan kartanolle, niin alkoi kulkea tanhualla
edestakaisin ja lauleskella aina:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
Sitä vatkutti aina; kuuli sen kuningas ja suuttui, kun kukko sillä
tavalla itseään kehui ja kuningasta halveksi. Kuningas sanoi väelleen:
”Tuo kukko on vietävä syöttöpässien sekaan, jotta pässit sen puskevat
kuoliaaksi, koska se kypäriään kehuu ja minua kellää!”
Vietiin kukko syöttöpässien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos
kurkustaan revon, ja se tappoi ensin pässit kaikki ja juoksi sitten
metsään.
Kukko tuli tanhualle takaisin, oli elossa yhä, ja alkoi entiselleen
laulaa hyrehtiä:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
Siitä kuningas suuttui yhä enemmän, koska kukko ei kuollut, vaan
vieläpä tappoi syöttöpässit ja kehui taas itseään, kuningasta moitti.
Siksipä kuningas sanoi väelleen:
”Tuo kukko on vietävä nyt syöttöhärkien sekaan, jotta härät sen
puskevat kuoliaaksi, kun se yhä vain kehuu itseään ja minua moittii.”
Vietiin kukko syöttöhärkien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos
kurkustaan hukan, ja hukka tappoi, söi ne härät ja juoksi sitten
metsään. Mutta kukko astui tanhualle ja alkoi taas laulaa hyrehtiä:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
Kuningas suuttui yhä enemmän, kun se ne syöttöhärätkin tappoi ja kehui
yhä itseään, häntä moitti. Kuningas sanoi:
”Nyt on tuo kukko vietävä sotaoriiden sekaan, jotta ne sen potkivat
kuoliaaksi, koska se yhä itseään kehuu ja minua moittii.”
Vietiin kukko sotaoriiden sekaan, mutta kukkopa kakaisi ulos karhun,
joka tappoi kaikki sotaoriit ja juoksi sitten metsään. Siitä kukko,
mitäs: astui tanhualle ja lauloi:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
No voi sun seitsemän seppää poikineen, miten kuningas vimmastui! Hän
komensi:
”Tuo kukko on tuotava minulle, itse sen nielen, koska se yhä itseään
kehuu ja minua kellää!”
Tuotiin kukko kuninkaalle, ja hän sen nielaisi. Mutta kukkopa pistikin
pitkän kaulansa ulos kuninkaan suusta ja kääkäisi, kiekaisi, kiljaisi:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
Sitten kuningas sanoi väelleen: ”Nyt tuota kukkoa pitää tulla sapeli
kädessä vahtimaan minun viereeni, että kun se pistää päänsä ulos
kurkustani, niin siltä pitää lyödä kaula sapelilla poikki.”
Tuli sotamies sapeli kädessä kuninkaan suun eteen vahtimaan, ja kukko
pistikin kaulansa ulos kuninkaan suusta ja aikoi laulaa, mies tapaili
sapelilla kukon kaulaa. Mutta kukko tempasikin kaulansa takaisin, ja
sapeli sattui kuninkaan kieleen, leikkasi siitä nipukan pois! Ka nyt
pisti kukko päänsä ulos ja kiekahti:
”Kukoll’ on kultainen kypäri,
kuninkaall’ ei hiippaakaan.”
Mitä nyt tehdä? Ei auttanut kuninkaan kuin alkaa kukkoa kurkustaan pois
houkutella, maanitella:
”Tule pois, kukkokulta,
saat kengät palkastasi,
kultakengät hopeapaulat!”
Tuli kukko viimein kurkusta, ja kuningas antoi sille kultakengät.
Nyt pisti kukko kengät siiven alle, lähti mahtaillen kenkä kainalossa
kotiin koikkimaan. Tulipa sieltä vastaan vanha ukko, talutti hevosta ja
kysyi kukolta:
”Mistäs kuljet, kukkoväärti?”
Kukko vastasi, kopeasti kiekahutti:
”Kuninkaista kukkumasta,
herroista hyräjämästä.”
”No mitäs sait palkastasi?” kysyi ukko.
Kukko vastasi:
”Nuopa sain palkastani:
kultakengät hopeapaulat.”
Silloin ukko sanoi:
”Etkö vaihtaisi noita kultakenkiäsi tähän hevoseen?”
”Vaihdanpa vaan”, sanoi kukko. Ja kukko antoi kultakengät hevosesta
ukolle ja lähti kengätönnä hevosta kotiin taluttamaan. Niin toipa vanha
akka vastaan lehmää ja kysyi:
”Mistäs kuljet, kukkoväärti?”
Kukko vastasi, kopeasti kiekahutti:
”Kuninkaista kukkumasta,
herroista hyräjämästä.”
”Mitäs sait palkastasi?” kysyi akka.
Kukko vastasi:
”Nuopa sain palkastani:
kultakengät hopeapaulat.”
”Minne ne sitten joutuivat?” kysyi akka.
”Minäpä vaihdoin ne tähän hevoseen.”
”Etköhän vaihtasi nyt hevostasi tähän lehmään?”
”Vaihdanpa, ka vaihdan!” vastasi kukko, antoi hevosen akalle, sai
lehmän. Lähti nyt lehmää taluttamaan, niin toi poika vastaan lammasta.
”Mistä kuljet, kukkoväärti?”
”Kuninkaista kukkumasta.”
”Mitäs sait palkastasi?”
”Kultakengät hopeapaulat.”
”Missäs ne nyt on?” kysyi poika.
”Vaihdoin hevoseen.”
”Missäs hevonen on?”
”Vaihdoin tähän lehmään.”
Kysyi poika:
”No etkö nyt vaihtaisi lehmääsi tähän lampaaseen?”
”Vaihdanpa, ka vaihdan.”
Kukko sai lampaan ja lähti sitä kotiin taluttamaan. Sieltä tuli vastaan
tyttö, jolla oli kovasin, ja se kysyi:
”Mistä kuljet, kukkovaari?”
”Kuninkaista kukkumasta.”
”Mitäs sait palkastasi?”
”Kultakengät hopeapaulat.”
”Missäs ne nyt on?”
”Vaihdoin hevoseen.”
”Missäs hevonen?”
”Vaihdoin lehmään.”
”Missä lehmä?”
”Vaihdoin tähän lampaaseen.”
Silloin tyttö kysyi:
”Etköhän nyt vaihtaisi lammastasi tähän kovasimeen?”
”Vaihdan, ka vaihdan”, vastasi kukko. Sai kovasimen ja lähti sitä
kotiin viemään.
Tulipa harakka vastaan ja kysyi:
”Mistäs tulet, kukko kurja?”
”Kuninkaista kukkumasta,
herroista hyräjämästä.”
”No saitko mitä palkastasi?”
”Kultakengät hopeapaulat.”
”Missä ne on?”
”Vaihdoin hevoseen.”
”Missä hevonen?”
”Vaihdoin lehmään.”
”Missä lehmä?”
”Vaihdoin lampaaseen.”
”Missä lammas?”
”Vaihdoin tähän kovasimeen.”
Silloinkos harakka alkoi nauraa säksättää. ”Hahahahatia!” se nauroi,
pyrstöään keikutti. ”Ka-ka-ka-ka-kana antaa kotona nyt sinulle
selkään!”
Siitä kukko suuttui ja heitti kovasimella harakkaa. Mutta harakkapa
hyppäsi edestä pois, ja kovasin lensi lammikkoon. Sinne upposi koko
kovasin!
Meni kukko kaiken kallella kypärin kotiin. Kana tuli vastaan ovelle,
kysyi:
”Olitko kuninkaissa kukkumassa?”
”Olin, ka olin!”
”Mitä sait palkastasi?”
”Kultakengät hopeapaulat.”
Nytkös tuli kanalle kiire pesemään jalkojaan, — sanoi:
”No annapas tänne, niin koettelen jalkaani, missä ne ovat?”
”Ei niitä enää olekaan”, sanoi kukko.
”Vai ei niitä enää ole. Minne ne jäi?”
”Minäpä vaihdoin hevoseen ne.”
”Vai hevoseen. No missäs hevonen on? Tuo tänne, pannaan pilttuuseen,
koetellaan!”
”Ei sitä enää olekaan. Vaihdoin sen lehmään.”
”Vai lehmään, tuo tänne, pannaan omettaan.”
”Ei sitä enää ole, vaihdoin lampaaseen.”
”No lammas, lammas, tuo heti tänne, pannaan karsinaan!”
”Ei sitä enää olekaan, vaihdoin sen kovasimeen.”
”Vai ei ole, vai ei ole! Kovasin tänne, hiotaan veitsi! Tänne, tänne,
katkaisen kaulasi!”
”Ei sitä enää olekaan.”
”No missä se on, kovasin?”
”Heitin harakkaa, harakka pakana hyppäsi edestä pois, kovasin lensi
lammikkoon, upposi.”
”Upposi, vai upposi!” — Mutta nytkös kana kiukustui, löi siipiään,
alkoi kukkoa pihalle työntää, kotkotti, kaakotti, kaakatti, kiikatti:
”Siivestä pihalle, siivestä pihalle!” — Ja alkoi antaa kukolle
selkään.
Mutta nyt kukkokin suuttui, tuumi: Olenkos minä mikä akkavallan
alainen, antaakos kana minulle selkään! Ja hän viskausi kanan niskaan,
painoi alleen, kuritti, kurahteli:
”Tokko tiedät nyt, tokko tiedät nyt! Vai minulle ka-ka-kana selkään
antaa, sen ainakin harakka valehteli!”
SILLÄ MITALLA, JOLLA MAAILMA MAKSAA.
Olipa susi langennut loukkuun, räähöttää loukussa kuolemaisillaan,
kiljuu, niin tulee ukko loukkuaan kokemaan. Susi sanoo:
”Auta minut täältä pois, tee hyvää minulle, niin minä maksan sinulle
sillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa!”
Auttoi ukko suden loukusta. Mutta susipa sanoa sukaisikin:
”Syön sinun lampaasi missä ikinä tapaan, kun asetit metsään mokoman
loukun, jossa olin henkeni menettää.”
Niin ukko vastasi:
”Kuinkas niin teet? Nythän petät minua, — lupasithan maksaa sillä
mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos sinulle hyvää teen. Minä
tein hyvää, autoin sinut loukusta kuolemasta, ja nyt sinä uhkaat syödä
lampaani.”
Susi vastasi:
”Se on tapa maailmassa: hyvä pahalla maksetaan!”
No ei ollut ukko tähän tyytyväinen. Riiteli vain ja sanoi:
”On minulla toki valta vedota korkeaan oikeuteen. Mennään käräjiin,
katsotaan, oletko oikeassa vai väärässä, pyydetään se tuomariksi riitaa
ratkaisemaan, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.”
Suostui susi, — lähtivät kulkemaan, käveltiin, käveltiin, tulee vanha
koira vastaan, ja ukko sanoo:
”Rupea, koira, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.”
”Voinhan ruveta”, vastaa koira. ”Mikä on asianne?”
Ukko kertoi:
”Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa sillä mitalla, jolla
maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja auttaisin hänet
kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä lampaani. Eikös
pettänyt minua, eikös ole väärässä?”
”Eikä ole pettänyt, oikeassa on”, vastasi koira. ”Se on mitta ja tapa
maailmassa: hyvä pahalla maksetaan. Se se on maailman palkka. Minä
palvelin uskollisesti herraani viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein,
haukuin hänelle näätää, oravaa, saukkoa kaivoin, vartioin taloa, —
mutta nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella jaksa, ajettiin minut
talosta metsään, nälkään kuolemaan. — Oikeassa on susi, saakoon hän
pitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.”
Mutta ei ollut ukko vielä tähän tyytyväinen, vaan sanoi:
”Onhan valta vedota muihinkin oikeuspaikkoihin, pyydetään se
tuomariksi, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.”
Suostui susi, — lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät,
tulee vanha hepo vastaan, ja ukko sanoo:
”Rupea, hevonen, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan, että
pääsisin tästä riitamiehestä erilleni!”
”Voinhan ruveta”, vastaa koni. ”Minkälainen teidän on asianne?”
Ukko kertoo:
”Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä
mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja
auttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä
lampaani. Eikös susi pettänyt minua, eikös ole väärässä?”
”Eikä pettänyt, oikeassa on”, vastaa hepo, ”sillä se on mitta ja tapa
maailmassa: hyvä pahalla maksetaan. — Minäkin palvelin herraani
uskollisesti viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein, vedin hänen
auransa, rekensä, kuormansa; nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella
jaksa, ajettiin minut talosta metsään, nälkään kuolemaan. — Oikeassa
on susi, saakoon hän pitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.”
No ei vaan ukko tyytynyt siihen, — sanoi:
”No tottahan nyt kaikkein korkein elää. Pyydetään se tuomariksi,
joka nyt ensimmäiseksi vastaan tulee.”
Suostui susi, lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät, tulee
kettu vastaan. Ukko kumartelee ketulle, sanoo:
”Rupea, kettu, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.”
”Voinhan ruveta”, sanoo kettu. ”Mikäpä on sitten asianne?”
Ukko kertoo:
”Tämä susi näet työntäysi loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä
mitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja
auttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä
lampaani. Eikös pettänyt minua susi, eikös ole väärässä? Vanha koira,
luuska, ja hevoskoni sanoivat oikeassa olevan, mutta minä tiedän, että
kaikkein korkein oikeus elää. Hyvällähän hyvä maksetaan?”
”Milläs hyvällä minulle maksetaan?” kuiskasi repo ukolle. ”Annatkos
minulle lihan, saat pitää itse nahan?”
”Annan”, kuiskasi mies.
Silloin tuumi kettu:
”No, mennäänpäs sitten tutkimaan ensin paikka, jossa tekonen tapahtui.
Enhän minä näet näin umpimähkään osaa tuomita, ensin asia tutkitaan,
sitten miestä mutkitaan.”
Menivät kolmin miehin loukulle, ukko, susi ja kettu, ja kettu istui
tuomariksi kivelle, sanoi: ”On tässä työtä istuallaankin”, — hukka
seisoi vastaajana, ukko kantajana.
Kettu sanoi sitten ukolle:
”Viritäpäs nyt loukkusi, ukko.”
Ukko viritti loukkunsa.
Ja kettu kääntyi suden puoleen ja sanoi:
”Menepäs nyt loukkuun, susi, että näen, miten sinä siinä olet ollut,
pahassa tilassa, ja että voin tuomita.”
Mennä könnisti susi hupsu loukkuun. Mutta loukkupa laukesi, ja susi
tarttui jaloistansa, alkoi kiljua räähällään loukussa.
”Hyppää nyt, mies, suden päälle”, sanoi kettu ukolle, ”lyö
kirveenpohjalla päähän! Hyvä hyvällä maksaa, paha pahalla, viisas
viisaasti maksaa.”
Silloin ukko löi paukutti sutta kirvespohjalla päähän, ja susi kuoli,
kettu sai lihan ja ukko nahan.
KUN SAAT KETUN PUSSIIN, NIIN PISTÄ PUSSIN SUU KIINNI.
Olipa ukko kyntämässä kaskea, aura tarttui kantoon, hevonen seisahtui,
siitäpä ukko vihastui hevoselle, karjaisi:
”Soo, menetkö siitä, karhun syötävä!”
Osui karhu metsänreunassa kuulemaan, tuumi: ”Koska se on minun
syötäväni, niin minä sen syönkin!” Ja karhu karjaisi metsän rannasta
ukolle:
”Anna pois, koska se on minun!” Ja alkoi tulla syömään.
Silloin tuli ukolle hätä että se syöpi, ja hän sanoi karhulle:
”Älä, velikulta, vielä syö, anna niin kauan olla, että saan tämän
kaskeni kynnetyksi.”
Lupasi karhu odottaa, sanoi:
”No en syö vielä, kynnähän nyt kaskesi; mutta minä vahdin joka päivä
ääressä, ja kun olet saanut kynnetyksi, niin sitten minä sen syön.”
Kynti ukko surullisena kaskeansa, ja kun oli enää vain yksi päivä
kyntämistä, niin ukko jo tuumi, surullisena kotiin kulkiessaan:
huomenna karhu syö hevosen. Ja hän itki suruissaan.
Niin sattui kettu tiellä vastaan ja kysyi:
”Mitäs itkeskelet, ukko, ja olet murheellinen?”
Ukko vastasi:
”Sitäpä itkeskelen, kun sanoin hevostani karhun syötäväksi, ja karhu
sen kuuli ja tuli syömään. Sain lykkäystä — kasken kynnön ajaksi,
mutta huomenna loppuu kyntö, se uhkaa hevoseni syödä.”
”No äläpä ole milläsikään”, tuumi kettu. ”Mitäs annat minulle, jos
sinulle hevosesi säästän ja vielä karhunkin toimitan? Annatko kymmenen
kananpoikaa?”
”Vaikka kaksikin kymmentä annan”, vastasi ukko.
”No hyvä”, sanoi kettu. ”Kun nyt huomenna menet kaskelle, ota köysiä ja
rekikin mukaasi, ja kun karhu sitten tulee hevostasi syömään, niin
alkaa metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä; — ja kun
karhu kysyy, mikä se siellä pitää sellaista meteliä, niin vastaa, että
kuninkaan poika siellä on karhunjahdissa, — karhuin tappaja ja miesten
sitoja siellä ruutisarviaan kalistelee.”
Ukko lupasi muistaa neuvon. Ja hän meni kotiin ja tuli taas huomenna
kaskelle, reki ja köysiä mukanaan. Ja pian tulikin karhu taas ääreen
vahtimaan, odotti milloin kaski olisi kynnetty. Ja kun kyntö loppui,
niin karhu sanoi ukolle:
”Nyt minä sen syön, hevosesi!”
Mutta samassa alkoi metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä,
— kettu se näet siellä leppäkalikoita yhteen kalisteli, sillä oli
kalikoita häntä täynnä. Silloin karhu kysyi ukolta:
”Mikä se tuolla pitää tuollaista meteliä?”
Ukko sanoi:
”Kuninkaan poika on karhunjahdissa, karhuin tappaja, miesten sitoja
siellä ruutisarviaan kalistelee.”
Siitä karhu pelästyi ja sanoi ukolle:
”Älä vain, veikkoseni, ilmaise minua sille, en minä sinun hevostasi
enää pyydä enkä syö!”
”Kun et syö, niin en ilmaisekaan”, vastasi ukko.
Ja karhu istua kössötti hievahtamatta ukon vieressä, ettei kuninkaan
poika häntä vain näkisi ja kuulisi.
Niin kettu huusi metsänreunasta ukolle:
”Mikä musta se on vieressäsi, ukko?”
Karhu supatti ukolle:
”Sano minua juurikaksi, juurikaksi!”
”Juurikka, juurikka”, vastasi ukko ketulle.
Silloin kettu sanoi:
”No kaadettiin tuo ennen juurikka maahankin!”
”Ole kaatavinasi, älä kaadakaan”, supatti karhu ukolle ja kaatui itse
samassa maahan, kävi kaskeen pitkäkseen, kun ukko oli kaatavinaan.
Mutta kettu huusi:
”Pantiin tuo ennen juurikka rekeenkin!”
”Ole panevinasi, älä panekaan”, supatti karhu ukolle ja vääntäysi itse
rekeen, kun ukko oli vääntävinään.
”Hullu mies! Köytettiinpä tuo juurikka ennen rekeen kiinnikin, eihän se
siinä ilman pysy!” huusi nyt kettu ukolle.
”Ole köyttävinäsi, vähäisen vain, älä köytäkään”, supatti karhu. Mutta
ukkopa kurauttikin köydet lujasti kiinni — ja nyt oli karhu
pintehissä, ei päässyt reestä niin hievahtamaankaan. Mutta kettu huusi:
”No sinähän nyt vasta hullu mies olet, et tule viisaammaksi, vaikka
kuinka neuvon! Kerran mies juurikan rekeen panee, niin ainahan isketään
kirves juurikan päähänkin!”
”Ole iskevinäsi, iske syrjään, älä helkutissa, velikulta, kohti iske”,
supatti karhu ukolle.
Mutta ukkopa iski kamautti kirveensä vartta myöten karhun päähän — ja
karhu kuoli.
No kettu tuli silloin metsänreunasta ukon luo ja sanoi:
”Vedettiin tuo karhu ennen kotiinkin ja ketulle kananpojat annettiin.”
”No tule kanssani”, sanoi ukko, ”niin saat kananpojat”.
Valjasti ukko hevosensa reen eteen, lähti vedättämään karhua kotiin, ja
kettu lähti mukaan. Tultiin veräjälle, niin kettu sanoi ukolle:
”Odotan tässä veräjällä, tuothan tähän ne kananpojat.”
Lupasi ukko tuoda, mutta tuumi: pitäisi tuo kettukin vielä saaliiksi
saada. Hän pisti kananpojat pussiin, toi ketulle ja sanoi:
”Tässä ne on nyt pussissa ne kananpojat, mutta en uskalla avata,
pääsevät ulos ja juoksevat karkuun. Mutta menepäs nyt sinä itse niitä
pussista ottamaan!”
Kettu hupsu meni pussiin, ja ukko rupesi hyvillään pussin suuta kiinni
kuromaan. Mutta silloin kettu hädissään pussista huusi:
”Ai ai, älä pistä suuta kiinni, päästä minut täältä pois, niin annan
sinulle hyvän neuvon, joka on vastakin sinulle tarpeellinen. Et ikinä
sitä unohda!”
Ukko oli niin hullu, että päästi ketun pussista, ja kettupa lähti
kananpojat suussa pakoon juosta lippaisemaan.
Mutta mennessään se huusi hampaittensa välistä:
”Se neuvoni: Kun vasta saat ketun pussiin, niin pistä pussin suu
kiinni!”
METSÄN UKKO ELI KOLMEN KAARTILAISEN SEIKKAILU.
Olipa ennen muinoin kolme köyhää veljestä, jotka olivat halukkaita
metsämiehiä. Mutta sitten he joutuivat kaartilaisiksi, sotamiehiksi, —
heidät vietiin sotaväkeen. Elellään näin kasarmissa, niin syksyllä
jahtiaikaan heille tulee siellä kova ikävä, haluaisivat lähteä
metsästämään. Ja he menevät komppanian päällikön puheille ja pyytävät
neljä päivää lomaa lähteäkseen metsästämään, — ja saavat loman. No,
pojat lähtevät pyssyineen kasarmista ja samoavat suureen metsään. He
kuljeksivat metsässä kokonaisen päivän, etsivät otusta, mutta eivät näe
hiirenpoikastakaan. Ja viimein he eksyvätkin metsässä, väsyvät kovasti,
ja nälkä on. Ja tulee ilta, kylmä ja pimeä ilta, — ei auta viimein muu
kuin ruveta yöksi lepäämään. Siinä on kumpu, ymmyrkäinen kuin leipä,
jolle he ovat joutuneet. No, siihen he nyt päättävät nälkänuotionsa
rakentaa ja jäädä yöksi nukkumaan.
Rakennettiin nuotio ja rakennettiin makuusijat, kaksi makuusijaa.
Kolmas miehistä oli näet jäävä yöksi vahtiin, valvomaan ja hoitelemaan
nuotiota, etteivät toiset nukkuessaan paleltuisi ja ettei petoja
nuotiolle pääsisi.
Kuka vahtiin valvomaan?
Veljeksistä ensimmäinen, vanhin, ensimmäiseksi yöksi.
Jäi vanhin veli valvomaan, toiset rupesivat nukkumaan. Valvoi siinä
vanhin veli, hongan tyvellä unisena istuskeli nuotion ääressä, pyssy
vieressä, — kylmä, pimeä, semmoinen yö. Niin vanhimman veljen
lakkarikello kun näytti kahtatoista yöllä, juuri kun oli sydänyö,
ilmestyi metsästä nuotion ääreen sellainen hirmuinen ukko, pitkä kuin
korpikuusi, tuuheapartainen, pitkätukkainen, — suuri piippukönsä
hampaissa, iso tupakkakukkaro kainalossa. ”Anna tulta piippuuni”, pyysi
se ukko. Mutta vanhin veli pelästyi, — ai ai, kuinka hän pelästyi sitä
hirmuista vanhusta! Yksikään kaartilainen ei ollut niin pitkä kuin se!
Ja vahti tempasi kiväärinsä ja ajatteli: jos tuo ukko vielä jotain
pahaa aikoo! ja hän tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen ja
tähtäsi, — kun ukko sanoi:
”Älä ammu, poikarukka, ei sinun kuulasi kuitenkaan minuun pysty, minä
olen ottanut nahkaani sellaisia herneitä kymmeniä tuhansia enkä
vieläkään ole kuollut. Annahan vain tulta piippuuni!”
No mitäs voi vanhin veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty.
Eikähän se mokomaan konniin pystykään, arveli mies. Ja hän laski pyssyn
viereensä ja antoi ukon piippuun tulta: otti ison kekäleen nuotiosta ja
sohi sillä ukon piippua, se ukko laski kopan nuotiolle kuin padan
ikään. Söhi veli kekäleellä piippua, hämmenteli kuin pataa: ai ai,
miten siinä tupakat kiemurtelivat, karisivat, ja ukko imeä tuhutti, ja
iso nenä tohisi, ja savu nousi kuin tervahaudasta ilmaan. Sitten ukko
seisoa törrötti siinä aikansa, tupakoi pitkällä piipullaan ja
silmäluomiaan vilkutteli — ja viimein sanoi:
”Mitäs miehiä he ollaan?”
Vanhin veli vastasi:
”Me ollaan veljeksiä, köyhiä sotamiehiä. Pyydettiin kaartista neljä päivää
lomaa, kun tuli ikävä metsälle. Tultiin metsästelemään tänne,
koko tämä päivä kuljeksittiin metsässä, etsittiin otusta, mutta ei
nähty niin hiirenpoikastakaan. Viimein eksyttiinkin vielä ja jouduttiin
tähän mäelle, laitettiin nälkänuotio. Tuossa toiset veljet nukkuvat,
minä olen tulta vireillä pitämässä ja vahdissa, ettei pedot tule.”
”Ikäväthän ne on ne kaartit”, myhähti partaansa metsän ukko.
Sitten hän taas polttaa käryytti piippuaan, vaikeni, mökötti, viimein
pisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen ja sanoi vanhimmalle
veljelle:
”Lähdehän nyt minua kotiin saattamaan.”
”Eikös kissa-vie”, vastasi vanhin veli. ”Mitenkäs minä tohdin lähteä?
Tuli sammuu, veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee petoja. Ja
vaikk’ei niitäkään tulisi, niin suuttuvat velimiehet, kun sattuvat
heräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani selkään,
kun sotamies lähti vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.”
Mutta ukkopa otti pyssyn miehen vierestä, piirsi piipulla piirin
nuotion ympäri, löi sitten pyssyn maahan pystyyn nuotion viereen ja
sanoi:
”Ei sammu tuli, eivät herää veljesi ennenkuin aamulla, eikä lennä
taivaan lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!”
No siitä vanhin veli tyyntyi ja lähti ukkoa saattamaan kotiin.
Mitenkäs nyt sitten matkattiin?
Ukko koppasi vanhimman veljen olalleen, pisti kuin aisan pätkän, ja
sitten kun hän harppasi, harppasi niin, että parta tutisi ja puut
ruski. Ja noin viiden minuutin ajan taisi arvolleen harpata, — niin
alkoi näkyä metsästä vaskinen linna. Iso, iso se oli, ja tulet ja
kynttilät paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki ovea, niin
vahdit seisoivat kahden puolen ovea, hirmuisen pitkät vahdit, niillä
oli kiväärit kädessä ja ne tekivät kunniaa. Mutta ukkopa laski
vanhimman veljen maahan olaltaan, ja he menivät linnaan sisään.
Ja sielläkös linnassa kynttilät ruunuissa loistivat, ja kaikki kiilsi
kuin vaski. Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia keitoksia, herkkuja, ja
ukko käski vanhinta veljeä pöytään syömään ja juomaan, ja veli, kun oli
nälkä, söi herkkuja ja joi viinaa niin, ettei enää tiennyt minkä mamman
poika olikaan — ja tuli humalaan. Mutta syötyään tuumi siitä vanhin
veli:
”Pitänee tästä jo lähteä takaisin velimiestenkin luo nuotiolle,
ennenkuin aamu tulee ja he heräävät.”
Niin ukko sanoi:
”Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi?”
Vanhin veli vastasi:
”Ehkäpä puolen tuntia, — eihän tässä mennyt tullessa kuin viitisen minuuttia
. En minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä jaloillasi,
mutta ehkäpä parissa neljänneksessä kuitenkin.”
”Ohoh, viisi vuorokautta viivyt”, vastasi ukko.
No silloinkos vanhin veli alkoi voivotella:
”Voi voi, mikäs nyt perii? Eihän minulla ole kaartista lomaakaan kuin
neljä päivää, ja eksyn vielä veljistänikin ehkä ikipäiviksi.”
”Älä ole milläsikään äläkä hätäile”, sanoi ukko. ”Minä panen kyllä
matkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessasi — ja olet
veljiesi luona ennen aamua. — Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun
saatoit minut tänne kotiin?”
”Enhän minä toki mitään”, hoki vanhin veli. ”Eihän minulla siinä ollut
mitään vaivaa, kun en itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, —
ja sitäpaitsi olen täällä syönyt ja juonut niin, etten enää tiedä minkä
mamman poika olenkaan. Ei toki mitään vaivoista!”
Mutta ukko intti:
”Jotain pitää sinun kuitenkin ottaa, kun tultakin piippuuni annoit. En
minä miestä tyhjänpäiten kuljettele!”
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rievun, sellaisen oikein huonon,
vanhan rievun, ja sanoi:
”Annan sinulle nyt tämän hienon pöytäliinan vaivoistasi. Se on
sellainen, että kun sen levittää vaikka mille kohdalle ja ajattelee
vaikka millaisia ruokia ja juomia, niin tulla pitää. Kukas uskoisi,
mokomaa liinan riekaletta! Ja nyt saat mennä veljiesi luo. Mutta älä
kerro kenellekään missä olit, mistä tämän sait: se saattaisi paljonkin
pahaa matkaansaattaa!”
Ja samassa ukko pani partasuunsa törrölleen ja puhalsi pitkin
könönenänsä alustaa, — ja veli istui taas nuotiolla hongan tyvellä,
kivääri vieressä, riepu sylissä, maha täynnä, ja hienossa hipperissä.
Ei ollut aamu vielä, nuotio paloi hyvin, veljet nukkuivat, — ei ollut
mikään häirinnyt.
Mutta sitten tuli aamu, ja veljet heräsivät — ja tunsivat nenässään
hienoa viinan hajua. He näkivät veljen nyökähtelevän kuin hienossa
hipperissä — ja he koskettelivat häntä ja sanoivat:
”Mitä, — sinähän olet hienossa hipperissä. Mistäs sinä miekkonen
hipperiin pääsit?”
Mutta veli ajatteli ukon varoitusta ja vastasi:
”Ka, tuosta lähteestä pulppusi yöllä viinaa. Maistakaapas!”
Veljet maistoivat lähteestä, mutta eihän siinä mitä viinaa ollut. He
suuttuivat kauheasti, että veli heitä pitää pilkkanaan. Missä lie yöllä
kuljeksinut, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Ja he
antoivat veljelle selkään.
Mutta sitten he lähtivät kolmin metsälle ja saivat hurjasti otusta:
jänistä, teirtä, pyytä jos miten paljon. Ja he tulivat leiripaikkaansa
takaisin ja laittoivat pulskan aterian ja söivät itsensä kylläisiksi.
Ja he päättivät jäädä siihen nuotiolle vielä toiseksi yöksi.
Kuka nyt vahtiin valvomaan?
Veljistä toinen, keskimmäinen, toiseksi yöksi.
Jäi keskimmäinen veli valvomaan, tulta hoitelemaan ja suojelemaan
pedoilta, kun toiset rupesivat makaamaan. Keskimmäinen veli valvoi,
hongan tyvellä istui nuotion ääressä, pyssy vieressä. Kylmä ja pimeä ja
kolkko oli yö. Niin keskimmäisen veljen lakkarikello kun näytti
kahtatoista yöllä, ilmestyi nuotion ääreen taas se hirmuisen pitkä
ukko, pitempi pitkiä puita, pitkäpartainen, — iso piipunkönsä oli
hampaissa, leiviskän säkki tupakkaa kainalossa. Ja se ukko pyysi:
”Annahan tulta piippuuni!”
Mutta keskimmäinen velikös pelästyi! Ai ai, kuinka hän pelästyi!
Mokomaa ukon peijakasta! Yksikään kaartin luutnantti ei ollut niin
pitkä kuin se! Ja poika tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo ukko
vielä jotain pahaa aikoo! ja tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen
ja aikoi liipaista, — niin ukkopa sanoa murahti:
”Heitä pois ne turhat juonet, poikanaskali, ei sinun kuulasi minuun
kuitenkaan pysty! Minä olen ottanut nahkaani sellaisia papuja satoja
tuhansia. Annahan nyt vain tulta piippuuni!”
No mitäs voi keskimmäinen veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty.
Ja vahti laski pyssynsä pois ja antoi ukon piippuun tulta: otti
kekäleen nuotiosta ja söhi sillä ukon piippua, hämmenteli kuin pataa
ikään. Siitäkös palturi taas tuprahteli — ja ukko imeä tuhutti, ja iso
nenä tohisi, savu nousi kuin tervahaudasta. Seisoi sitten törrötti ukko
aikansa ja poltteli pitkällä piipullaan ääneti kauan. Mutta viimein
rypisteli kulmakarvojaan ja sanoi:
”Mitäs miehiä he sitten ollaan?”
Keskimmäinen veli vastasi:
”Me ollaan vain köyhiä veljeksiä, sotamiehiä. Pyydettiin kaartista
neljä päivää lomaa, kun tuli ikävä metsälle, ja tultiin metsästelemään.
Kuljettiin koko eilinen päivä metsässä, mutta ei nähty
hiirenpoikastakaan siimahäntää, viimein eksyttiinkin vielä. Jouduttiin
tähän leivännäköiselle mäelle, laitettiin nälkänuotio. Vanhin veli jäi
tulta hoitamaan ja vahdiksi, ettei petoja tulisi, me nuorimman kanssa
nukuttiin nälkään. Mutta tänä aamuna kun herättiin, oli vanhin veli
hienossa hipperissä, — ja kun kysyttiin, mistä hän oli humalaan
päässyt, niin sanoi, että tuosta lähteestä muka pulppuaa viinaa. Eihän
siitä mitä viinaa pulpunnut, hän petkutti meitä. Missä lienee salaa
kuljeksinut yöllä, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Et kai
sinä sitä tiedä? — Mentiin sitten metsälle — ja saatiin hurjasti
otusta ja tultiin tähän takaisin, syötiin itsemme kylläisiksi ja
jäätiin tähän yöksi. Tuossa nyt toiset veljet nukkuvat, minä olen tulta
hoitelemassa ja vahdissa, etteivät pedot tule.”
”Niin, ikäväthän ne on ne kaartit”, myhähti ukko partaansa.
Ja sitten hän poltella rytyytteli piippuaan ja oli kauan vaiti. Mutta
viimein pisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen, sanoi:
”Lähde nyt minua kotiin saattamaan.”
”Eikös peijakas”, vastasi keskimmäinen veli. ”Mitenkäs minä voin tästä
lähteä? Tulikin sammuu, ja veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee
petoja. Ja vaikk’ei niitäkään tulisi, suuttuvat velimiehet, kun
sattuvat heräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani
selkään, kun lähdin vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.”
Mutta silloinpa ukko otti pyssyn ja piirsi piipulla piirin nuotion
ympäri ja löi sitten pyssyn maahan nuotion viereen pystyyn ja sanoi:
”Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan
lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!”
No siitä tyyntyi keskimmäinenkin veli — ja lähti ukkoa kotiin
saattamaan.
Mitenkäs sitten matkattiin?
Ukko pisti keskimmäisen veljen vasemman lapikkaansa varteen — pisti
kuin piipun ja tupakkamassinkin — ja lähti sitten harppaamaan.
Harppasi, harppasi, niin että pää tutisi ja puut huojui. Noin kymmenen minuutin
ajan taisi arvolleen harpatakin, niin alkoi veli saappaan
suulta nähdä — näki hopeisen linnan. Iso, iso se oli se linna, kuin
hopeapatsaita, ja tulet paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki
ovea, niin vahdit seisoivat kahden puolen ovea — mokomat vahdit! Kaksi
karhua, kontiota vahtina! Ne nousivat kahden jalan pystyyn ja
vihelsivät kämmentensä läpi — tekivät näet semmoista kunniaa! Ja ukko
otti miehen lapikkaansa varresta ja laski maahan, — ja he menivät
linnaan sisälle.
No sielläkös kynttilät ruunuissa loistivat ja kaikki oli hopean
näköistä! Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia herkkuja ja juomia — ja
ukko käski keskimmäistä veljeä syömään ja juomaan. Ja veli söikin
itsensä täyteen kuin mehiläinen ja joi itsensä hienoon humalaan.
Mutta syötyään tuumi siitä keskimmäinen veli:
”Pitäisi kai tästä lähteä jo takaisin velimiestenkin luo nuotiolle,
ennenkuin aamu tulee ja he heräävät.”
Niin ukko sanoi:
”Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet nyt matkalla viipyväsi?”
Toinen vastasi:
”Ehkäpä tunnin verran; eihän tässä mennyt tullessa kuin kymmenkunta minuuttia
. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä
säärilläsi, mutta ehkäpä tunnissa kuitenkin.”
”Kymmenen vuorokautta vähintään menee”, vastasi ukko.
”Ai ai”, pelästyi keskimmäinen veli. ”Mikäs minut nyt perii, eihän
minulla ole lomaakaan kaartista kuin neljä päivää, eksyn veljistäni
vielä ikipäiviksi!”
Niin ukko sanoi:
”Älähän ole milläsikään äläkä hätäile. Minä panen kyllä matkan
joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa, — olet veljiesi
luona ennen aamua. — Mutta mitäs sinä nyt tahdot vaivoistasi, kun
saatoit minut tänne kotiin?”
”Enhän minä mitään”, hoki keskimmäinen veli. ”Eihän siinä mitään vaivaa
minulla ollut — enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit.
Ja sitäpaitsi olen täällä syönyt itseni täyteen kuin mehiläinen ja
juonut itseni hienoon humalaan.”
”Jotakin pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit”, sanoi ukko. ”Näet,
en minä miestä tyhjänpäiten kuljettele.”
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä lakin, sellaisen vanhan,
repaleisen luuhkan, ja sanoi:
”Annan sinulle tämän komean hiipan. Se on sellainen, että kun sen
päähänsä pistää, tulee näkymättömäksi, — kuka uskoisi, mokomaa ryssän
sapkaa! Ja nyt saat lähteä veljiesi luo. Mutta äläpä kerro kenellekään
missä olit, mistä lakin sait: se voisi paljon pahaa matkaansaattaa.”
Ja kun ukko puhalsi pitkin ison nenänsä alustaa, — niin nuotiolla
istui taas veli, ryssän lakki sylissä, kivääri vieressä, maha täynnä,
pääkin täynnä. Ei ollut vielä aamu, veljet nukkuivat, nuotio paloi, —
ei ollut mikään häirinnyt. Mutta sitten kajasti aamu, ja veljet
heräsivät ja tunsivat taas nenässään viinan hajua. Ja rupesivat taas
tutkimaan keskimmäistä veljeä: hän oli hienossa hipperissä. — ”Mistä
sinäkin, miekkonen, olet humalaan päässyt?” kysyi nuorin veli. Mutta
vanhin vain arveli itsekseen: taisit olla samassa vekselissä kuin
minäkin. Keskimmäinen vastasi:
”Pulppusipa tuosta lähteestä viinaa. Maistapas!”
Nuorin veli siitä maistamaan: senkös viinat siinä oli! Hän suuttui —
ja olisi antanut keskimmäiselle veljelle selkään, jos olisi yksinään
jaksanut. Mutta vanhin veli naureskeli, — ja niin he lähtivät taas
kolmisin kiväärejään laukomaan ja saivat yhä hurjemmin otusta, jänistä,
teirtä ja pyytä ja jos mitä. Ja sitten he tulivat mäelle takaisin,
laittoivat aterian ja söivät ja jäivät siihen vielä kolmanneksi yöksi.
Kuka nyt vahtiin ja valvomaan?
Tietysti nuorin, veljistä viimeinen, viimeiseksi yöksi.
Nuorin veli jäi valvomaan ja tulta hoitelemaan, ja toiset rupesivat
nukkumaan. Kun siinä sitten nuorin veli valvoo unissaan nuotion
ääressä, hongan tyvellä istuu nuotion edessä, pyssy vieressä, niin
lakkarikello kun näyttää kahtatoista yöllä, ilmestyy nuotion ääreen
sellainen hirmuinen ukko, virstaa pitkä, pää pilvissä, pitkäpartainen,
iso piipunkönsä hampaissa, tynnyrin säkki tupakkaa kainalossa.
”Annahan tulta piippuuni”, sanoo se ukko.
Mutta nuorin veli pelästyi! Ei yksikään majuri ollut niin hirvittävä!
Hän tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo peijakas vielä jotain pahaa
aikoo! Ja hän tuumi ampua, ja nosti pyssyn poskelleen ja aikoi
liipaista. Mutta ukkopa sanoi:
”Mitäs sinä nulikka minua silmille syljeskelisit! Eihän sinun kuulasi
minuun kuitenkaan pysty, minä olen ottanut sellaista papua silmilleni
jos miten paljon, ja yhäpä vielä elän. Annahan vain tulta nyt
piippuuni!”
No mitäs siinä voi nuorin veli. Hän antoi tulta ukon piippuun, söhi
isolla kekäleellä nuotiosta. Seisoi sitten törrötti siinä ukko aikansa
ja poltteli pitkällä piipullaan — ja viimein ryiskeli ja sanoi:
”Mitäs miehiä he ollaan?”
Nuorin veli kertoi silloin ukolle heidän metsästysjuttunsa; ja ukko
poltella rytyytteli sitten piippuaan hyvän aikaa ja viimein pisti
piipun lapikkaansa varteen ja sanoi:
”Lähde nyt minua saattamaan kotiin.” Ja kun nuorin epäröi lähteä, niin
ukko otti taas pyssyn, piirsi sillä piirin nuotion ympäri, löi kiväärin
pystyyn pojan viereen ja sanoi:
”Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan
lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa.”
Tyyntyi nuorin veli silloin ja lähti ukkoa saattamaan. Ukko pisti pojan
liivinsä taskuun ja alkoi harpata, — ja noin viidentoista minuutin
ajan taisi arvolleen harpata, niin alkoi näkyä kultainen linna. Suuri,
suuri se oli — ja kahden puolen ovea seisoi miekat kädessä kaksi
jalopeuraa, jotka nousivat kahden jalan pystyyn ja karjaisivat ja
iskivät miekkojaan vastatusten: semmoista kunniaa kuninkaalleen
tekivät! Ukko laski pojan taskustaan maahan, ja he menivät linnaan
sisälle.
Siellä loisti sisäpuoli niinkuin ulkopuolikin puhtaalle kullalle,
kynttilät paloivat ruunuissa ja vortepiaanot kaikki soivat, ja
moniääniset linnut laulelivat, jotta oli hupaisa kuulla. Pöydät oli
täynnä herkkuja ja juomia, joilla ukko syötti ja juotti nuorinta
veljeä, ja veli söi ja joi niin ettei tiennyt, minkä mamman poikia
olikaan.
Mutta sitten veli sanoi:
”Pitänee kai tästä nyt jo lähteä takaisin velimiestenkin luo, ennenkuin
aamu tulee ja he heräävät.”
Niin ukko vastasi:
”Lähde vaan, mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi, ennenkuin
joudut veljiesi luo?”
Nuorin veli vastasi:
”Ehkäpä puolentoista tunnin verran, eihän tässä mennyt tullessa kuin
viitisentoista minuuttia. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä,
kun pitkä olet, mutta ehkäpä puolessatoista tunnissa kuitenkin.”
”Viisitoista vuorokautta vähintään menee”, vastasi ukko.
”Ai ai”, alkoi nuorin veli voivotella, ”mikäs minut nyt perii, eihän
minulla ole lomaakaan kuin neljä päivää ja eksyn veljistäni vielä
ikipäiviksi!”
”Älä ole milläsikään äläkä hätäile”, vastasi ukko. ”Minä panen kyllä
matkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa ja olet
veljiesi luona ennen aamua. — Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun
saatoit minut tänne kotiin?”
”Enhän toki mitään”, sanoi nuorin veli. ”Eihän minulla ollut siinä
mitään vaivaa, enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, ja
sitäpaitsi olen täällä syönyt itseni ihka pulleaksi ja juonut itseni
sievoiseen humalaan.”
”Jotain pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit”, vastasi ukko,
”sillä en minä miestä tyhjänpäiten kuljettele”.
Ja ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rahapussin, hyvin vanhan,
kuluneen rahakukkaron, ja sanoi:
”Minä annan sinulle nyt tämän pulskan rahakukkaron. Se on sellainen,
että siinä on toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa, joka ei lopu
milloinkaan, saat syytää miten paljon tahansa. Ja nyt saat lähteä
veljiesi luo. Mutta äläpä kerro missä kävit, mistä massin sait: se
voisi näet paljonkin pahaa ja sotkua ja seikkailuita matkaansaattaa.”
Veli lupasi olla kertomatta, — ja samassa, kun ukko puhalsi ison
nenänsä alta, poika istui taas nuotiolla, kukkaro taskussa, maha
täynnä, hienossa hipperissä. Veljet nukkuivat nuotion vieressä, joka
paloi hyvin. Mutta kun aamu tuli ja veljet heräsivät ja tunsivat viinan
hajun ja näkivät nuorimman veikkonsa hipperissä, niin he vain
nauroivat, eivät virkkaneet mitään, ajattelivat: taisipa joutua samaan
vekseliin kuin mekin!
Ja kun he nyt tiesivät kukin hyvän kapineen saaneensa, niin he
ajattelivat mielessään, että pitäisi täältä jo lähteä, ja mitenkähän
minä nyt rupean tätä maailmata vaeltelemaan? Ja kun loma oli loppuva jo
sen päivän iltana, niin he päättivät lähteä takaisin kaartiin päin.
Marssivat he, kiväärit olalla, rensselit riistaa täynnä, kolme
kaartilaista, — niin tulevat kievariin. Ja haluavat siinä suurustella.
Ja nuorimman veljen sydän oikein hyppi halusta saada koetella sitä
taikakaluaan, vaikk’eivät vanhemmat veljet olleet vielä omistaan
tietääkseenkään, — ja nuorin veli sanoi:
”Ei nyt pelkkää leipää ja metsän riistaa syödäkään, nyt pitäisi saada
muutakin, voita ja maitoa — ja mitä parasta talossa on.”
”Milläs sitä saadaan?” kysyivät toiset veljet. ”Riistallako
vaihdetaan?” — Ei näet se vanhinkaan tohtinut liinastansa hiiskua.
”Ohoh, kyllä saadaan!” kehui nuorin veli. Ja hän meni sisään ja komensi
pöydän kukkuralleen mitä parasta talosta löytyi, — ja kun isäntä
epäili, miten maksu miehiltä lähtisi, niin hän otti kukkaron ja heristi
siitä niin hirmuisen kasan hopeaa pöydälle, että isäntä kauhistui, —
ja kysyi sitten, että joko nämä riittää.
”Voi voi”, sanoi isäntä, ”kolme vuotta olisin teitä tuolla rahalla
ruokkinut. En minä niin paljoa huoli!”
”Se ei kuulu minuun”, vastasi nuorin veli. ”Ota tai heitä pois, miten
haluat!”
Isäntä kiitti ja korjasi pois. Sitten veljekset söivät, — ja vanhin ja
keskimmäinen ajattelivat mielessään: nuorinpa taisikin parhaan osan
saada. Mutta syötyä sanoi nuorin veli kievarille:
”Ja paljonko tämä talo maksaa?”
”Sata tuhatta markkaa”, vastasi kievari.
Nyt otti nuorin taas kukkaronsa ja heristi pöydälle niin paljon kultaa,
että isäntä kauhistui, — ja veli kysyi:
”Entä joko nämä riittää?”
”Voi voi”, sanoi isäntä. ”Johan noilla saa vaikka kymmenen tällaista
taloa!”
”Se ei minuun kuulu”, vastasi veli. ”Korjaa pois tai heitä pellolle!”
Sitten hän kääntyi vanhimman veljen puoleen ja sanoi:
”Nyt sinä olet tämän talon isäntä, saat tämän talon, rupeat
kestikievariksi.”
Mutta siihen veli vastasi:
”Kiitokset koreat vain. Mutta minähän olen sotamies. Mitenkäs käy, jos
tulevat ja vievät väkisin takaisin kasarmiin? Jos en saakaan tähän
jäädä?”
”Kyllä minä vastaan puolestasi”, sanoi nuorin veli. ”Ole huoletta!
Mutta nyt, kun sinä olet kestikievari, annapa minulle ja veljelle
hevonen ja tule saattamaan meitä toiseen kievariin!”
Sen veli teki mielellään ja lähti saattamaan veljiään. Seuraavassa
kievarissa nuorin taas syötti, juotti veljensä, — ja sitten meni
isännän luo ja sanoi:
”Paljonkos tämä talo maksaa?”
”Kaksisataa tuhatta”, vastasi isäntä.
Silloin nuorin otti taas kukkaronsa ja karisti siitä niin paljon
rahoja, että isäntä kauhistui, — ja kysyi viimein:
”Entä jokos nämä riittää?”
”Voi voi”, sanoi isäntä, ”jo näillä ostaisi vaikka kaksikymmentä
tällaista taloa”.
Mutta veli vastasi:
”Se ei minuun kuulu. Korjaa pois tai heitä pellolle!”
Ja sitten hän kääntyi keskimmäisen veljensä puoleen ja sanoi:
”Nyt sinä olet tämän talon isäntä ja kestikievari. Kaartista älä
huolehdi: kyllä minä puolestasi vastaan. Mutta lähdepä nyt sinä
saattamaan minua kasarmille.”
Veli lähti, ja nuoremmat veljet erosivat vanhimmasta, joka palasi
kievariinsa. Nuoremmat ehtivät kasarmille juuri iltahuutoon — ja
nuorin veli astui komppanian päällikön eteen ja sanoi:
”Paljonko täällä kolme veljestä maksaa?”
”Mitä?” kysyi päällikkö. ”Tahtoisitko sinä ostaa miehiä vapaaksi
sotaväestä?”
”Tahtoisinpa niinkin”, vastasi nuorin. ”Paljonko ne kolme päätä
maksaa?”
”Voi, ei sinulla ole niin paljon rahaa, se on lakia ja asetuksia
vastaan.”
Mutta nuorin veli kun otti kukkaronsa ja alkoi pudotella kultaa
päällikkönsä eteen, — ja kysyi viimein, että joko nämä nyt riittää.
”Voi voi”, vastasi päällikkö, ”johan tuolla rahalla voi pestata
kymmenen pataljoonaa ryssiä. En minä niin paljoa huoli.”
”Se ei minuun kuulu”, vastasi veli. ”Korjaa pois tai heitä pellolle!”
Niin osti veli nyt itsensä ja veljensä sotaväestä — eikä vielä
kenellekään hiiskunut, mistä oli sellaiset rahasummat saanut. Sitten
hän erosi keskimmäisestäkin veljestään — tehtyään molemmat veljensä
rikkaiksi — ja lähti yksinään maailmaa kulkemaan. Ja hän tuli ylpeäksi
mielessään, kun hänellä sellainen kapine oli, ja ajatteli:
”Pitäisi tästä nyt mennä Vestiinan keisarin tyttöä kosimaan.”
Ja hän meni siinä kaartilaisen vormussa keisarin pihaan, — se talo oli
kuusikerroksinen pytinki, ja ylimmän kerroksen ikkunasta katseli se
keisarin tytär, hyvin kaunis, niin kaunis, ettei niin kaunista olekaan,
mutta ylpeä ja ilkeä. Se sotamies pyrki sisään, mutta vahdit eivät
laskeneet. Mutta hän vain tiukkasi päästä. Sen huomasi keisarin tytär
ikkunasta ja kysyi viimein:
”Mitä varten sinä pyrit sisään?”
”Tulin vain sinua kosimaan.”
”Miten sinä uskallat, halpa sotamies, tulla minua kosimaan? Millä
oikeudella?”
”Ka, rahalla saa vaikka mitä!” vastasi sotamies.
”Onko sinulla sitten niin paljon rahaa? Mistä sinä sitä olisit saanut?”
Silloin kaartilainen otti kukkaronsa ja heitteli siitä rahaa
ympärilleen minkä kerkisi.
”Mutta jos siitä rahat loppuu?”
”Eikä lopu”, kerskui silloin nuorin veli. ”Se on sellainen, että siinä
on toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa. Saa syytää minkä ennättää,
ei lopu.”
”Mikä se sellainen taikakukkaro on? Mistä sinä sen olet saanut?”
Ajattelematon nuorin veli kertoi silloin innoissaan ja iloissaan, mistä
hän sen oli saanut. Mutta se oli hänelle pahaksi onnettomuudeksi,
niinkuin ukko oli uhannut. — Nytkös alkoi Vestiinan tyttären tehdä
mieli sitä kukkaroa, — ei se sitä halpaa sotamiestä tahtonut. Se huusi
kohta vahdeille: ”Antakaa sen miehen tulla sisään!” Ja kun nuorin veli
tuli sisään, niin tytär vei hänet kamariinsa ja kutsui viereensä
istumaan ja halaili häntä ja sanoi:
”Voi kuinka olet kaunis ja hyvä! Mutta tekisipä nyt mieleni nähdä sitä
kukkaroa, joka on niin höysteliäs.”
Veli hullu myöntyi ja antoi kukkaron tytön käteen. Mutta siitäpä tyttö:
”Ah ja voi, kuinka olet mieleiseni! Mutta jospa saisin mennä näyttämään
tätä kukkaroa isälle? Pyytäisin isältä sinua sulhasekseni, — kun
sinulla on tällainen kukkarokin.”
Sotamies, hullu, antoi tytön mennä näyttämään kukkaroa isälleen, —
mutta tyttöpä ei kukkaroa näyttänytkään, vaan sanoi keisarille:
”Mikä lie kuljeksija, joutava sotamies, tunkenut vahtien läpi tänne
linnaan, tahtoisi muka minua kosia, hupsu. Se olisi ajettava pois.”
Ja keisari ajatti veljen sotamiehillään linnasta pois. Keisarin tyttö
vei sen taikakukkaron. Mikäs nyt pojalle eteen? Suru ja nälkä ja
köyhyys.
Köyhyydessään hän arveli: Mutta annas olla, ostinhan minä veljilleni
sellaiset suuret talot. Ehkäpä he nyt puolestaan minua muistavat. Menen
heidän luokseen, saavat minua nyt elättää.
Hän meni vanhimman veljen luo ja kertoi onnettomuutensa: miten häneltä
oli peijattu kukkaro, jonka oli ukolta saanut, miten hän oli nyt köyhä
mies. No siihen sanoi vanhin veli:
”Et tainnut jolloinkin olla kyllin varovainen. Mutta kun nyt olen näin
varakkaaksi ja sotaväestä vapaaksi avullasi päässyt, niin annanpa
puolestani sinulle jotain. Minulla on näet liina, jonka kun levittää
mihin paikkaan tahansa ja ajattelee vaikka millaisia ruokia ja juomia,
saa. Sen annan sinulle, — mutta sitä älä kysele, mistä sen sain. Ja
ole itsekin vasta varovampi. Minulla kun on nyt kievari, en niin
petollisia vehkeitä tarvitse. Olehan tässä jokunen päivä, — koeta
sitten liinalla onneasi.”
Oli nuorin veli siinä kievarissa jonkin päivän ja lähti sitten
maailmalle. Nyt hänellä ei ollut ruoan puolesta hätää. Mutta kuitenkin
hän arveli: ”Parempi oli kuitenkin se kukkaro kuin tämä liina. Sillä
sai, rahalla, vaikka mitä, mutta tällä vain ruokaa. Menenpä nyt
tietämään, eikö se Vestiinan tytär vaihtaisi sitä kukkaroa tähän
liinaan.”
Ja hän meni keisarin pihaan, ja se viekas tyttö oli taas ikkunassa.
Niin kaartilainen sanoi:
”Etkö nyt antaisi sitä kukkaroa takaisin, jos saisit sellaisen
pöytäliinan, että sen kun panee mille kohdalle tahansa ja ajattelee
vaikka millaisia herkkuja, saa?”
No sen tytön mieli teki toki sitä liinaa, ja se huusi vahdeille:
”Antakaa sen miehen tulla sisään!”
Sitten sisällä tyttö vei kaartilaisen kamariinsa ja viereensä istumaan
ja houkutteli ja mairitteli:
”Voi, jos saisin nähdä, millainen se liina on!”
Silloin nuorin veli levitti liinan pöydälle ja ajatteli kaikenlaisia
herkkuja. Ja ne tuli: valkeita käsiä välähteli pöydällä, muuta ei
näkynyt, — ne kattoivat pöydän.
”No kyllä minä sen kukkaron tähän liinaan vaihdan”, sanoi sitten
keisarin tytär ja meni — muka kukkaroa hakemaan. Mutta eipä tuonutkaan
samaa kukkaroa, toi vain toisen, tavallisen kukkaron, mutta saman
näköisen, jonka antoi nuorimmalle veljelle. Tyttö sai liinan, vei
piiloihinsa sen, ja veli lähti pois.
Aikoipa veli sitten yhdessä paikassa kaataa kukkarosta taas kultaa: ei
tullutkaan. No siitäkös veli tuli kiukuilleen ja pahoilleen, kun häntä
oli taas peijattu. Ei ollut hänellä enää liinaakaan. Milläs nyt elää?
”Mutta annas olla”, tuumi hän. ”Menenpä keskimmäisen veljeni luo.
Ostinhan minä hänellekin talon, ehkäpä hänellä on nyt joitakin elämisen
keinoja minulle.”
Ja nuorin veli meni keskimmäisen veljen luo ja kertoi koko
onnettomuutensa: miten häntä oli jo kaksi kertaa peijattu ja kukkaro ja
liina viety, miten hän nyt oli ihan köyhä mies. Siitä heltyi taas
keskimmäinen veli ja sanoi:
”Onhan minullakin jotain sinulle antaa. Annan lakin, jonka kun panee
päähänsä, tulee näkymättömäksi. Sitä en minä, rikas mies ja sinun
ansiostasi sotaväestä vapaa, tarvitse. Kysyä et huolikaan, mistä sen
sain. Koetahan vain sillä elellä, mutta älä nyt enää mene Vestiinan
tytön peijattavaksi, se on viekas ja ilkeä kuin rymä, vaikka kaunis.”
Nuorin veli lupasi olla menemättä ja läksi taas maailmalle. Mutta
kuljeksiessaan hän kuitenkin ajatteli:
”Tällä ryssän lakillahan minä voin saada helposti sekä kukkaron että
liinan takaisin keisarin tyttäreltä.”
Ja hän meni taas keisarin pihaan, — ja siellä kun painoi sen ryssän
lakin korvilleen, niin pääsi näkymättömänä sisään, — ja meni suoraan
keisarin tytön kamariin. Keisarin tyttö istui siellä kiikkutuolissaan
ja soudatteli joutessaan; mutta sotamies alkoi nyt näkymättömänä
haeskella, rapsehtia, keisarin tytön piiloista, piirongin laatikoista,
sitä kukkaroa ja taikaliinaa. Keisarin tyttö huomasi, että laatikoita
availtiin ja kaiveltiin, — ja pelästyi ensin, mutta sitten arveli,
eikö lienekin taas vain se sama sotamies. Jos hänellä lienee uusi
taikakalu. Ja hän uskalsi kysyä:
”Mikä se siellä rapsehtii?”
”Se, jolta kukkaron ja liinan peijasit, se juuri”, vastasi nuorin
veli.
”Mitä varten sinä sitten rapsehdit?”
”Etsin kukkaroa ja liinaa”, vastasi poika.
”No mitenkä sinä niin näkymättömänä pysyt?” kysyi keisarin tytär.
”Kas, minulla on sellainen ryssänlakki, että sen kun vetää korvilleen,
niin tulee näkymättömäksi”, vastasi poika.
Silloin teki keisarin tyttären mieli taas sitä lakkia. Ja hän tuumi
mielessään, miten saisi sen. Ja niinpä hän sanoi pojalle:
”Eipä se kukkaro ja liina olekaan täällä, ne on tuolla kellarissa
alhaalla.”
Nuorin veli, hupsu, meni silloin näkymättömänä sinne kellariin, mutta
se kellari olikin vankikoppi: tiheät siinä oli rautaristikot ikkunassa
ja paksu oli rautaovi. No nuorin veli kun meni sinne rapsehtimaan ja
etsimään kukkaroa ja liinaa, niin keisarin tytärpä lähtikin jäljestä ja
nappasi oven lukkoon, jotta poika jäi vankikoppiin.
”Voi voi, minkäs minulle teit”, sanoi poika silloin. ”Mitenkäs täältä
pois pääsen?”
”Et sinä sieltä muuten pääse”, vastasi keisarin tytär, ”kuin antamalla
minulle sen näkymättömäksi tekevän ryssänlakin. Muuten saat kuolla
sinne nälkään. Pistä lakki ulos ikkunan ristikosta.”
No mitäs voi poika, kun niin pahasti uhattiin! Hän odotteli siellä pari kolme päivää,
eikö pelastusta tulisi, mutta kun ei tullut eikä annettu
ruokaa ja kun oli kuolla nälkään, niin jo pisti lakin ulos ikkunan
ristikosta.
Keisarin tytär otti nyt lakin, vei piiloihinsa ja meni, sanoi
vahtimiehille:
”Nyt menkää, avatkaa se vankikoppi ja ajakaa se sotamies ulos.”
Vahdit menivätkin, avasivat vankikopin ja ajoivat nuorimman veljen pois
linnasta.
No siitäkös veli tuli pahoilleen, kun häneltä oli ihan kaikki peijattu
ja hän oli ihan köyhä mies taas. Hän tuli niin pahoilleen, että päätti
mennä metsään kuolemaan: ei iljennyt enää veljienkään luo lähteä,
häpesi kun oli, aika mies, antanut näin peijata itseään.
Hän ehti suureen metsään ja harhaili siellä, joutui illalla sille
ymmyrkäiselle leivänmuotoiselle mäelle ja heittäytyi siinä muka
kuolemaan. Niin silloinpa tulikin siihen se hirmuinen ukko, virstaa
pitkä, mahdoton piippu-könsä hampaissa.
”Mitäs tässä makaat?” kysyi ukko.
”Heittäydyin vain kuolemaan”, vastasi nuorin veli, — ja hän kertoi
veljien rikkauden ja omat onnettomuutensa.
”Se on aika rymä se tyttö, mutta tuhma olit sinäkin”, sanoi ukko ja
lähti vihaisen näköisenä matkaansa, parta huiski, ja tanner jytisi.
No odotti siinä nuorin veli kuolemaa ja nukkui. Ja kun hän sitten
aamulla heräsi, niin ei ollutkaan kuollut, vaan näki hongan oksassa
päänsä kohdalla kauniita omenia: valkoisia ja punaisia, isoja kuin
miehen nyrkki ja imelän näköisiä. Ja kun hänen oli niin nälkä, että
ihan vesi suusta valui omenia katsellessa, niin ei malttanut olla
kapuamatta honkaan ja maistamatta omenia.
”Ehdinpähän sitten kuolla, kun ensin olen hongan oksan omenatkin
maistanut”, tuumi hän.
Hän maistoi valkeaa omenaa, ja silloin kasvoi hänelle valkea karva
päälle. Hän söi puolet omenaa, kun se oli niin makea, — ja kasvoivat
syltä pitkät hirvensarvet päähän. Hän söi koko omenan, — ja hän
muuttui valkeaksi hevosen näköiseksi, poika.
”No voi voi, nythän minua rangaistaan”, tuumi nuorin veli, kun näki
kuvansa lähteestä. ”Jos oli hyvä alku, on loppu vielä parempi!”
Ja sitten hän kompsutteli siinä neljällä jalalla, raskaat sarvet
päässä, ja hänen oli nälkä. Yhä teki siis mieli tuhoisia omenia. Niinpä
tuumi:
”No jo on kohtaloni siksi kova, ettei se paljon pahemmaksi muuttune,
jos vielä yhden omenan syön.”
Ja kaapaisi nyt hongan oksasta hampaillaan punaisen omenan. Hän maistoi
omenaa: putosi hevosen karva kaikki pois. Hän söi puolet, putosivat
syltä pitkät sarvet päästä. Hän söi kokonaan, muuttui ihmiseksi, — ja
kun katseli itseään lähteestä, oli niin kauniiksi ihmiseksi muuttunut,
ettei moista olekaan!
”No nytpäs hyvä tuli”, tuumi nuorin veli hyvillään. ”Annapas olla,
tällähän keinolla minä nyt hyvässä lykyssä taidankin saada kukkaron,
liinan ja lakin otetuksi takaisin keisarin tyttäreltä. Lähdenpä heti
koettamaan!”
Ja hän otti nyt niitä omenia, sekä valkeita että punaisia, taskuunsa ja
meni yhteen mökkiin, jossa oli sadan vuoden vanha, rumanahkainen akka.
Hän antoi akalle yhden niistä punaisista omenista, ja akka söi ja tuli
niin ihanaksi, ihanaksi, ettei pappilan tytöt ihanampia!
Ja kun akka katseli kuvaansa peilistä, hän oli niin hyvillään, että
sanoi nuorimmalle veljelle:
”Mitäs nyt tahdot palkaksesi, kun minut näin ihanaksi mamselliksi
teit?”
”Antanethan vanhan akan vaatteet, oikein huonot, ja pärekopan”, vastasi
nuorin veli.
Akka antoi vaatteet, oikein ryysyiset ja huonot, sekä pärekopan
pojalle, joka puki ne vaatteet kaartilaisunivormunsa päälle ja pani
valkeat omenat vasuun ja punaiset taskuunsa ja lähti keisarin linnalle
omenia myymään.
Hän meni linnan portille ja pyysi päästä sisään, mutta vahtimiehet
eivät laskeneet. No se keisarin tytär vilkui, katseli taas sieltä
kuudennen kerroksen ikkunasta ja näki, kun akka pyrki sisään.
”Onpas se pitkä akka. Mitä varten sinä akka pyrit sisään?” hän huusi.
”Minulla on omenia, katsokaa miten kauniita”, vastasi nuorin veli ja
näytti vasuaan. ”Ostakaa!”
Keisarin tytär katsoi, ja niin kauniita olivat ne omenat — valkeita ja
isoja kuin miehen nyrkki — ja imelän näköisiä, että ihan vesi suuhun
valahti. Nytpä teki keisarin tytön mieli niitä omenia, ja hän kysyi:
”Mitä ne maksavat?”
”Sata markkaa kappale”, vastasi nuorin veli.
”Ohoh, onpa ne kalliita, mutta mahtavat olla makeitakin”, vastasi
keisarin tytär — eikä malttanut olla ostamatta. Hän hellitti rahaa
kukkarostaan sata markkaa, antoi ne piialle ja käski hakemaan akalta
yhden omenan.
Piika nouti omenan, ja nuorin veli sai rahat ja lähti joutuin linnasta
metsään. Siellä hän karisti päältään ne ryysyiset akan vaatteet, —
ettei häntä löydettäisi, jos kiinni tavoiteltaisiin.
Mutta keisarin tytär kun ikkunassa istuen tuskin maistoi sitä valkeaa
omenaa: kasvoi valkea karva päälle! Söi luhtoi ahnaasti puolet:
kasvoivat syltä pitkät hirvensarvet päähän.
”No näenkös minä unta vai höperökös minä olen?” tuumi keisarin tytär,
hipiäänsä ja tukkaansa ihmetellen. Mutta hän söi kuitenkin omenan
kaikki — ja muuttui valkeaksi hevoseksi, — jalat, kädet kavioiksi. Ja
kun näki kätensä kavioina, silloin hän säikähti — ja aikoi mennä
ikkunan luota huoneeseen peilistä katsomaan, mutta ei päässytkään enää
paikaltaan: syltä pitkät sarvet ottivat ikkunanpieliin vastaan. No
siitäkös hän itkemään ja hätäänsä huutamaan:
”Ottakaa se akka räähkä kiinni! Se se minut sarvipääksi kummitukseksi
loihti!”
Ja akkaa lähdettiin kiinni tavoittamaan, mutta ei löydetty muuta kuin
vaatteet metsästä.
No siitä tuli Vestiinan keisarin hoviin suru, kun keisarin kaunis tytär
oli sarvipääksi hevoseksi muuttunut. Heti kutsuttiin kaikki tohtorit,
välskärit ja eläinlääkärit ja puoskarit parantamaan majesteetin lasta.
He sahasivat ikkunan suuremmaksi, että keisarin tytär pääsi ensin
sisään huoneeseen, ja kokivat sarviakin sahata, mutta ne kasvoivat yhä
vain uudestaan. He kokivat voiteilla ja laastareilla muuttaa kummitusta
ihmiseksi ja karvaa pois ajella, mutta karva kasvoi yhä uhemmin. Ei
kummitus ihmiseksi muuttunut.
No vihdoin ilmoitettiin monissa valtakunnan lehdissä, että joka voi
parantaa Vestiinan keisarin tyttären ja muuttaa sarvipään hevosen
ihmiseksi, se saakoon — oli hän sitten välskäri, eläinlääkäri tai ei
mitään — puolet Vestiinan valtakuntaa ja keisarin kauniin tyttären. Ja
linnan portit olivat aina avoimina tulijoille. Mutta eipä vain kukaan
voinut tytärtä parantaa.
Silloin nuorin veli hankki viimein sillä sadalla markalla itselleen
tohtorin vaatteet, puki ne sotamiehenvaatteittensa päälle ja otti niitä
punaisia omenia taskuunsa ja meni keisarin linnaan. Siellä hän pyrki
keisarin puheille ja sanoi voivansa keisarin tyttären parantaa ja
muuttaa sellaiseksi jälleen kuin se ennen oli. Keisari ei tahtonut
uskoa, mutta antoi kuitenkin tohtorin koettaa. Ja nuorin veli sanoi:
”Lämmittäkäähän nyt sauna, että saan potilasta siellä kylvetellä ja
parannella. Minä menen sillä aikaa puotiin vähän rohtoja ostamaan.”
Luvattiin lämmittää, — ja tohtori meni puotiin ja osti oikein
armottoman kasakanpampun. Sitten hän tuli takaisin, ja kun sauna oli
valmis, sanoi:
”Taluttakaahan nyt se sarvipääksi hevoseksi muuttunut keisarin tytär
saunaan ja pankaa vahdit saunan ympärille pyssyt ja pajunetit kädessä
vahtimaan, ettei saa kukaan, ei itse keisarikaan, tulla sisään, vaikka
mitä ääntä saunasta kuuluisi.”
Häntä toteltiin, keisarin tytär tuotiin saunaan, ja keisari pani sata
sotamiestä saunan ympärille vahtimaan, ettei kukaan pääsisi sisään,
vaikka sieltä mitä kuuluisi.
Sitten meni nuorin veli pamppuineen ja omenineen saunaan, antamaan
potilaalle rohtoja. Hän heilutti pamppuaan keisarin tyttären, sen
valkean hevosen, edessä ja sanoi:
”Tunnetkos edes vikasi? Mitäs syntiä olet tehnyt, kun tällaiseksi
kummitukseksi olet tullut?”
”En minä ole mitään syntiä tehnyt”, sanoi keisarin tytär.
”Vai et”, uhkasi tohtori. Ja alkoi samassa haudella pampulla niin
armottomasti keisarin tyttären, sen sarvipään otuksen, selkälihoja,
että hätähuudot ja potkimisen töminä kauas kaikui. Keisarin kävi
sääliksi ja hän aikoi tulla tyttärensä avuksi, mutta kun oli kieltänyt
vahteja ketään sisälle laskemasta, niin ei edes itse päässyt.
Viimein huusi keisarin tytär:
”Jo tunnen syntini ja tunnustan! Teinhän minä sellaista syntiä, että
peijasin yhdeltä köyhältä sotamieheltä rahakukkaron.”
”No enkös arvannut”, vastasi poika. ”Ethän muuten olisi täksi
sarvipääksi muuttunut. Minnekäs sinä sen kukkaron panit?”
Ei tahtonut tyttö sanoa, mutta kun poika taas leipoi selkää pampulla,
niin jo huusi:
”Älä lyö, minä piilotin sen kamariini pieluksen sisään.”
Silloin poika otti taskustaan punaisen omenan, leikkasi siitä vähän ja
antoi keisarin tyttärelle. Ja kun keisarin tytär söi, niin hevosen
karva putosi päältä pois.
Nyt tuli keisarin tytär hyvilleen, mutta poika sanoi:
”Etpäs vielä kaikkea syntiä tunnustanutkaan, koska et kokonaan
parantunut. Sanopas, mitä koiruutta vielä teit.”
”Enkä ole tehnyt muuta mitään”, intti keisarin tytär.
Mutta silloin nuorin veli taas alkoi haudella pampulla keisarin
tyttären selkälihoja ja uhkasi: ”Tunnusta pois, ei tässä parane muuten
kuin tunnustamalla!” Ja jo tunnusti keisarin tytär:
”Peijasinhan minä siltä samalta pojalta vielä sellaisen pöytäliinan.”
”Vai peijasit! Aika voroksihan minä sinut ja arvasinkin”, sanoi poika.
”Minnekäs sinä sen panit?”
Eikä auttanut tytön muu kuin sanoa:
”Piilotin sen aitan orrelle.”
Nyt poika leikkasi taas puolet punaisesta omenasta ja syötti tytölle.
Ja syltä pitkät sarvet putosivat tytön päästä pois.
”Kas niin, tyttöparka, tunnustamalla sitä paranee”, sanoi poika. ”Mutta
etpä vieläkään kaikkea tunnustanut, koska olet hevosen muotoinen. Mitäs
vielä teit?”
Ja kun poika taas pieksi, niin tyttö sanoi peijanneensa sotamieheltä
vielä vanhan ryssänlakin ja panneensa sen ullakolle piiloon.
Nyt poika pistäysi ulos ja haetti kapineensa pois tytön piiloista ja
pisti taskuunsa. Sitten hän tuli takaisin saunaan ja syötti
kuvatukselle loput omenaa, — ja tyttö muuttui kokonaan ihmiseksi, niin
ihanaksi, ettei moista monta ollutkaan.
Sitten hän talutti parannetun tyttären saunasta ulos, — ja keisarikos
ihastui, kun tyttärensä entistä ehompana näki. Nuorin veli oli nyt
vanhan tavan mukaan saapa keisarin tyttären ja puolet valtakuntaa, ehkä
kokonaankin: ukko keisari aikoi näet ruveta eläkkeelle ... ja ei kuin
ruvetaan häitä juomaan!
Mutta häissä sulhanen, se entinen kaartilainen ja köyhä poika,
karistikin tohtorin vaatteet päältään ja meni sotamiehen takissa
morsiamen eteen ja sanoi:
”Tunnetko minua? Minäpä se olen, jolta kukkaron ja lakin ja liinan
varastit. Vähät minä Vestiinan keisarin valtakunnista, rahallahan niitä
sellaisia saa! Ja vähät minä sinusta, senkin ilkimys. Kiitä onneasi,
etten sinua hevoseksi ja sarvipääksi vielä takaisin muuta, niinkuin
kerran tein! — Ja viis minä tällaisista häistä, joissa pohjattomalla
astialla juomaa kannetaan ja seulalla viinaa tuodaan! Minä menen nyt
velimiesten luo kotiin ja otan paremman tytön. Viis minä Vestiinan
tytöstä, otan Mönkkölän Ristiinan!”
Ja ei kuin pisti sen ryssänlakin päähänsä ja katosi kukkaroineen ja
pöytäliinoineen hovista. Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys!