Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    HER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.

    Olivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä
    tietää ja tuli pyytämään:

    ”Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?”

    ”Ei”, vastasivat karhu ja hukka, ”jaksamme me itsekin tämän syödä;
    pyydä, liuvari, omistasi!”

    Eivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu,
    miten saisi karhun ja hukan herkut syödä. Kettu kulki metsässä, sattui
    kissa vastaan. Repo kysyi kissalta:

    ”Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?”

    ”Mihinpä matkaan”, vastasi kissa, — ”pitkin maita, henkeäni elättelen,
    nälkä on”.

    ”No tule sitten minulle palvelukseen”, sanoi kettu, ”niin saat pian
    lihaa vatsan täydeltä”.

    ”Tulenpa tulen”, vastasi kissa.

    Ja tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan
    vaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki
    metsässä, — niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:

    ”Ai ai, etpäs usko”, sanoi, ”minkälaisen elävän minä löysin”.

    ”No millainen se on?” kysyi karhu.

    Kettu vastasi:

    ”Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja
    väkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.”

    ”Mikä sen nimi on?” kysyi karhu.

    Kettu vastasi:

    ”Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.”

    ”Onpa se nimi!” tuumi karhu. ”Saisikohan tuota miestä miten nähdä?”

    ”Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä”, vastasi kettu. ”Mutta
    pidetäänhän neuvoa!”

    Sitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli
    kohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:

    ”Etpäs usko”, sanoi, ”minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!”

    ”No millainen se on?” kysyi hukka.

    Karhu vastasi:

    ”Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin sappera ja
    väkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle
    rengiksi.”

    ”Mikä sen nimi on?” kysyi hukka.

    Karhu vastasi:

    ”Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.”

    ”No onpa se nimi!” tuumi hukka. ”Saisikohan tuota miten nähdä?”

    Karhu vastasi:

    ”Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta
    tuumitaan, tuumitaan.”

    Tapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:

    ”Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä herra Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimiestä
    miten nähdä?”

    Siihen oli ketulla tuumansa:

    ”Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin
    kutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.”

    ”Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin
    pahaa matkaan saattaa?” kysyivät karhu ja hukka.

    ”Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon”, sanoi kettu. ”Olkaa ihan
    liikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes-Juhanneksen kanssa
    kesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä
    teidät, syöpi!”

    Suostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta
    ja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu
    ja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni
    risuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin
    kestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta
    katsella.

    Sitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja
    häntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle
    männyn juureen:

    ”Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se
    onkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä,
    kivääri!”

    Sitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu
    alkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja
    silloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.

    Karhu kun sen marahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:

    ”Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät
    muruiksi panna!”

    Hukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki
    sellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin
    ruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs
    malttanutkaan hukka olla liikkumatta. Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan
    päin kissaa nähdäkseen — ja silloin vilahti suden korva
    risuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden
    korvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt
    se Kattes-Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, — ja
    tömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta,
    ajatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, —
    ja kavahti sutta pakoon mäntyyn.

    Mutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se
    Väkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni
    saanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä
    pakoon metsään.

    No nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa
    sanoi kissalle:

    ”Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, — syö
    kyllältäsi!”