KOIRAN YSTÄVYYS.

Olipa koira sairaaksi tullut, ei jaksanut enää metsänriistaa ajaa eikä
haukkua. Niin talossa tuumittiin:

”Mitäpä tästä koirasta enää rupeamme syöttämään ja elättämään, kun se
ei enää jaksa riistaakaan haukkua. Ajetaan se talosta pellolle.
Tappamaan emme häntä käy, mutta kuoleehan se, kun ei saa ruokaa.”

Ja koira ajettiin talosta, ei päästetty enää tupaan eikä annettu
ruokaa. Koira makasi nyt nälissään ja kipeänä navetan takana tunkion
liepeellä ja odotti kuolemaansa. Niin silloin sattui susi tulemaan
tienoille, näki pellon takaa koiran tunkiolla ja kysyi:

”Mitäs, lanko, siinä makailet?”

”Sitäpä makailen”, vastasi koira, ”kun tulin sairaaksi enkä jaksa
riistaa haukkua, niin ajettiin pois talosta eikä päästetä tupaan, ei
anneta ruokaa. Odottelen nyt tässä kuolemaani. Söisit minut, jotta
vaivoistani pääsisin.”

Susi vastasi:

”Enpä syö, ystäviähän ollaan ja sukulaisia, yksiä volonaamoja kaikki.
Ja autanpa sinut vielä elämäänkin ja hyville päiville, jotta on leipää
kyllä.”

”Mitenkä sinä auttanet?” kysyi koira.

”Autanpa siten”, vastaa susi, ”että sinä menet kartanolle, jossa lapset
leikkivät, ja minä hyppään muka ja tempaan yhden lapsen hampaihini ja
lähden pellolle viemään. Toiset lapset rupeavat silloin kirkumaan, sinä
alat haukkua ja tulla jäljestäni, kun lapset usuttavat: hus hus, ota
sisko hukalta! Minä juoksen hiljaa ja heitän lapsen eteesi. Silloinpa
lapset kertovat tapauksen aikuisille, ja sinua ruvetaan taas
hyväilemään, kun muka pelastit lapsen hukalta. Sinulle annetaan hoitoa
ja ruokaa palkinnoksi kuin ennenkin. Mutta muistakin sinä sitten minua,
kun minulle hätäpäivä päälle saapi! Nyt on kesä, nyt minulla ei ole
tarvis, sukulaiseni.”

Koira lupasi muistaa ja meni kartanolle, jossa lapset leikkivät.
Yht’äkkiä susi tulla vonkaisi ja tempasi yhden lapsen hampaihinsa ja
lähti viemään pellolle. Toiset lapset siitä alkoivat kirkua:

”Susi, susi, hus koira, ota sisko hukalta!”

Nyt lähti voimaton koira köhnimään suden jäljestä, ja susi jätti lapsen
koiralle. Siitäkös lapset kertomaan aikuisille, miten koira oli sudelta
heidän siskonsa pelastanut, ja koiraa hyväiltiin ja sille annettiin
hoitoa ja ruokaa taas, vieläpä entistä paremmin, niin että se tuli
aivan terveeksi ja jaksoi taas riistaa ajella.

No tulipa sitten ankara talvi ja sudelle kova nälänhätä. Niin susi
muisti auttamansa sukulaisen ja meni eräänä iltana taloon, odottaa
pihalla, että koira tulisi ulos, ja sanoo sitten koiralle:

”Muistapas nyt minua kuten lupasit, toimita nyt sinä vuorostasi minut
hyville päiville, minulla on nyt kova nälänhätä.”

Koira vastasi:

”No pitäneepä auttaa. Täällä onkin nyt parhaillaan häät ja paljon
ruokaa. Lähde kanssani tupaan, niin kestitsen sinua aika mekosta! Mutta
mennään salavihkaa, muuten tuntevat.”

He menivät eteiseen. Joku vieras sattui raottamaan ovea, ja koira meni
raosta sisään ja susi pujahti ihmisten huomaamatta jäljestä. Koira ja
susi menivät hääpöydän alle. Siellä koira alkoi pyydellä, käpälällä
kaapia pitoväeltä ruokaa, koiralle heitettiin luita pöydän alle, ja se
antoi niitä sudelle, mutta suolaisimmat; itse söi tuimat. No sai sitten
susi syöneheksi kyllälti, niin sitä rupesi janottamaan kovasti ja se
sanoi:

”Mistähän saisi nyt juomaa? Rupesi janottamaan.”

Koira tiesi, että penkin alla pölkyn takana oli iso viinasanko, se vei
suden penkin alle ja sanoi:

”Tässä on, kuoma, kaljaa. Ryyppää!”

”Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi”, sanoi susi.

Koira olikin hänelle mieliksi ja ryyppäsi ja kehoitti sitten sutta.
Susi otti nyt kunnon kulauksen suolaisen päälle ja tuli pian hyville
mielin.

”Ryyppää vielä kerta, pitkät sinä olet matkat käynyt”, sanoi koira.

Susi ryyppäsi.

”No kulaus vielä, kolmas Jumalankin kokkaan!” sanoi koira taas.

Ryyppäsi susi vielä kolmannesti ja alkoi tulla humalaan, meni viina
päähän. Ollaan siinä sitten jonkin aikaa, örrötellään viinasangon
ääressä, pökkyröidään penkin alla permannolla, niin jo alkaa susi pitää
pientä urinaa. Niin koira sanoo:

”Älähän vain nyt, lankoseni, laulamaan rupea!”

Siitä susi hoksasi:

”Vai enkö laulamaan rupea? Volaanko, laulanko mä?”

”Älä laula”, sanoi koira. ”Nuottisi tunnetaan!”

Oli susi vähän aikaa hiljaa ja jo sanoi taas:

”Enkös minä, lankoseni, laula? Laulanko, lanko, laulanko?”

”Älä laula!”

”Niin ettenkös laula? Ei! En nyt minä salli, jotten jo laula! Laulan,
laulan, ja laulankin kuin laulankin!” — Eikä malttanut susi, alkoi
kohti kurkkuaan ulvoa vonguttaa niin että katto tärisi. ”Hoo — o — oh
— oo — ooh!” hän ulvoi.

No nytkös hääväki intoon nousi, kun suden äänen kuuli. Kuka sai
härkkimen, kuka kapustan, kuka hiilikoukun, ja sitten pedon päälle
karattiin, hutkittiin susi pahanpäiväiseksi, petollinen koirakin päälle
karkasi. Vähissä hengin susi pääsi potkahtaman ovesta pellolle.

No kysyttiinpä sitten: ”Kuka suden taloon toi?” Ja huomattiin: kelpo
koirapa vietteli!

Ja siitä koira sai silitystä ja hyväilyä, kun oli suden ansaan
houkutellut, ja yhä entistä paremmat olot. Ja kun kuoli, haudattiin,
pantiin vastakin pään alle.

Mutta siitä saakka on susi koiralle vihaa kantanut eikä se sitä
kiittämätöntä ole enää tarjoutunut hyville päiville auttamaan, — tuli
riita heidän välilleen, niin että susi söisi koiran kun saisi!