SISÄLLYS:
TARULINNA. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille
Kaupin poika
Jotaarkka Kaksosten
seikkailut
Valkea käärme
Kultarukki
Viisas vaimo
Kuoleman kesyttäjä
Pontus ja peikko
Eukko ja onnen käpälä
Tynnyrissä kasvanut tyttö
Keisarin velka
Kultainen kala
Pieni kulta
Vainajan kiitollisuus
Uskollinen
Timanttikruunu
Luodetuuli ja kuolema
(1906)
KAUPIN POIKA.
Kauppamiehen poika meni kerran metsälle. Hän ajoi, ajoi otuksia koko
pitkän päivän, ei saanut yhtään ammutuksi, koiratkin hänestä
iltahämärässä haihtuivat. Istui siihen lepäämään ahon kivelle kaupin
poika ja söi marjoja, niin yht’äkkiä kuuli ahon laidasta kirkasta
koiran haukuntaa. Lähtee kulkemaan haukkua kohti, ajattelee: mitähän ne
koirat nyt haukkuvat, kunhan saisin jotakin riistaa. Tulee ahon
laitaan, ei näe koiria missään, vaikka haukku kuuluu ihan vierestään.
Katsoo oikealle puolelleen, niin siinä ovat kannon päässä kahdet
koiranleuat, pelkät valkeat luut siinä kannon päässä itsekseen
haukkuvat niin että korpi kajahtelee. Silloin se kaupin poika ensin
säikähtää, mutta sitten kuitenkin rohkaisee itsensä ja pistää
koiranleuat taskuunsa, ja silloin haukku heti vaikenee.
”Jo tulee pimeä yö!” hän ajattelee. ”Pitää mennä kotiin, ennenkuin
metsä alkaa pahemmin kummitella. Tulkoot koirat sitten jäljestä.”
Katselee kaupin poika tähtiin ja etsii ilmansuuntia, missäpäin koti
olisi. Lähtee sitten kiireesti astumaan kotiin päin, niin yht’äkkiä
rupee helisemään metsästä sellainen ihmeen korea soitto, monella
äänellä se soittaa kuin viulu.
”No mikähän siellä nyt taas on?” tuumii poika eikä malta olla
kulkematta soittoon päin. Kun tulee ihan liki soittoa, niin näkee
kannonpäässä viulun, joka soittaa hillittelee itsekseen.
”En minä tätäkään pelkää!” miettii poika ja pistää viulun povelleen.
Lähtee taas kulkemaan kotiin päin. On melkein pilkkoisen pimeä jo. No
silloin alkaa kirkas tuli tuikkia kuin tähti metsän sisästä.
”Mikähän mökki siellä lienee?” tuumii poika. ”On jo myöhäinen kotiinkin
mennä. Jos se on asumus, josta tuli näkyy, niin menen sinne yöksi.”
No, kulki tulta kohti, joka tuli yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi.
Viimein ilmestyi pojan eteen sellainen ison iso hovi, jossa viirit ja
kaivonvintitkin olivat kultaiset ja jonka ikkunoista tulet loistivat.
Ei näkynyt ketään tanhualla. Meni poika kuistiin, ei tullut kukaan
tervehyttämään, avasi pirtin oven. Ainoastaan yksi naisihminen pirtissä
uunia lämmitteli ja paistia illalliseksi laittoi.
”No nythän sinä pahaan paikkaan eksyit, ihmisrukka!” sanoi se
naisihminen. ”Tämä talo on Iso-Hiitola, ja kun väki tulee kotiin, niin
sinut tappavat.”
”Missäs väki nyt on?” kysyi poika.
”Miehet ovat metsässä otuksen ajossa ja naiset tanssaamassa, mutta kun
ne tulevat kotiin, niin sinut tappavat!”
”Vai tappavat. Mikäs sitten sinä olet?” kysyi poika.
Nainen vastasi:
”Ihmisistähän minä olen enkä tee sinulle mitään pahaa. Minut on tänne
orjaksi ryöstetty.”
Sillä tapaa kun nainen puheli, niin poika tohti vetää taskustaan ne
kahdet koiranleuat ja viulun ja kysyi naiselta, tokko tämä tiesi, mitkä
ne sellaiset kapineet olivat.
”Ka meidän miesten metsäkoirathan nuo ovat, ka meidän naisten
soittoneuvothan nuo ovat. Kyllä sinä nyt saat olla tässä yötä, ne ovat
nuo hukanneet ja etsivät niitä nyt myöhään aamuun.”
Se naisihminen toi paljon hyviä ruokia ja juomia pöytään ja syötti,
juotti poikaa hyvin.
Kun poika oli syönyt, lähtivät he katselemaan sitä kartanoa, ja nainen
kuljetti poikaa huoneesta huoneeseen. Avasivat tuvan vaskisen peräoven
ja tulivat huoneeseen, jossa vaskiaarteet silmiä huikaisivat, avasivat
siitä taas hopeaoven, ja hopealamput hopea-arkuilla paloivat, avasivat
kultaoven, ja kultarahat suurissa röykkiöissä paloivat kuin pajan
hiilet. Tulivat vihoviimein eräälle ovelle, joka säteili kuin aurinko.
Mutta nainen ei tahtonut avata sitä ovea.
”Miksi et avaa tätä ovea?” kysyi poika.
”On kovasti kielletty avaamasta, ja minut ajetaan pois talosta, jos
nähdään, että olen avannut. Hyvä on olla Iso-Hiitolassa, en avaa.”
Niin poika sanoi:
”Jos kuitenkin avaisit. Ei suinkaan ne huomaa, että olemme huoneeseen
ovelta kurkistaneet, kun emme sisään mene.”
”Kyllä ne huomaavat. Mutta kun nyt olet noin korea poika ja pyydät niin
kauniisti, niin voinhan minä avata, kun annat minulle ne koiranleuat,
jotka löysit metsästä!” sanoi orjanainen.
”Annan minä, heti annankin!” vastasi poika.
Ja se kaupin poika antoi naiselle ne haukkuvat koiranleuat.
Kun nainen kiersi avainta ja ovi lensi auki, niin kaupin pojan silmät
sokenivat ja hän oli mennä selälleen säikähdyksestä, niin ihmeellinen
kapine oli siellä huoneessa. Siellä oli takaseinällä sellainen kuin
peili, ja siinä peilissä oli naisen kuva niin ihana, niin ihana, että
pojan huulista puhkesi veri, kun hän ajatteli suutelevansa sellaista
naista.
Ja se poika istui koko yön lattialla kuvan edessä jalat ristissä ja
katseli kuvaa. Ei saanut se orjanainen millään ilveellä poikaa
huoneesta pois.
Aamulla tuli Hiitolan väki metsästä kotiin. Oli siinä miehiä pitkiä
kuin honkia ja lyhyitä kuin lintukotolaisia, oli naisia rumia ja
kauniita, soreasti tanssaavia. Mutta kaikki olivat pahalla päällä.
”Mikäs isäntiä vaivaa?” kysyi orjanainen.
”Niin, kun koko pitkä ajettiin otuksia eikä saatu mitään, ja
koiratkin viimein metsään haihtuivat. Etsittiin koko yö eikä löydetty.”
”No mikäs emäntiä vaivaa?” kysyi orjanainen.
”Niin, kun pelimanni katosi metsään kesken tanssin, sitä etsittiin koko yö,
ei löydetty. Ja täällä kotona vielä ristityltäkin löyhkää!”
Silloin ne miehetkin kävivät orjan kimppuun, sanoivat: ”Ristityltä
täällä löyhkää. Sinä olet piilottanut tänne vieraan.”
Menivät emännät ja hakivat, hakivat, eivät löytäneet pitkään aikaan
kaupin poikaa. Menivät isännät, hakivat, hakivat ja löysivät kaupin
pojan siitä takimmaisesta huoneesta naisen kuvan edestä. Siitä isännät
kävivät orjanaisen kimppuun: ”Jo olet avannut sen kielletyn oven! Nyt
saat laputtaa talosta!”
Mutta orjanainen sanoi:
”Ellette aja minua talosta, niin minä hankin teille koiranne!”
Siitäpä hiidet kovin ihastuivat ja sanoivat: ”Hanki meille koirat, niin
ei ajeta!” Ja orja antoi hiisille ne koiran leukaluut ja sai jäädä
taloon.
Niin sill’aikaa olivat emännät käyneet sen kaupin pojan kimppuun:
”Mitäs tänne tulit? Me tapamme sinut!”
Kaupin poika vastasi:
”Ellette tapa ja jos annatte minulle vielä tuon kuvan, niin minäpä
hankin teille takaisin soittopelinne.”
Siitä hiidettäret taas kovin ihastuivat ja sanoivat: ”Hanki meille heti
soittopeli, niin ei tapeta, ja saat vielä kuvan.” Ja poika antoi heille
sen viulun ja sai lähteä rauhassa talosta ja viedä sen kuvan mukanaan.
Meni kotiin kaupin poika, piti sitä kuvaa päivällä seinällään ja yöllä
vieressään. Päivällä yhä vain katseli ja katseli kuvaa ja yöllä näki
siitä unta. No se kuva näyttäytyi kerran hänelle unessa ilmielävänä ja
sanoi:
”Jos tahdot nähdä minut sellaisena kuin olen, niin matkusta heti
naapurivaltakuntaan!”
Seuraavana aamuna poika pyysi isältään kuusi komeaa laivaa täynnä
kalliita kauppatavaroita ja sai ne laivat ja purjehti sinisen meren taa
naapurivaltakuntaan kaupitsemaan niitä kalleuksia muukalaisille.
Tuuli vei hänet meren taa raakkurannalle, helmirannalle, kultarannalle,
ja siellä rannalla kimalteli suuri keisarin palatsi. Palatsin takana
oli kirjava muukalaisten kaupunki. No kaupin poika kiinnitti laivansa
keisarin palatsin laituriin ja rupesi sitten laivan kannella punaisen
verkateltan alla myymään kalleuksiaan. Oli siinä kultahaarikoita,
hopeatuoppeja, korvarenkaita ja hopeavirsuja, oli kultamiekkoja ja
kultahattuja, oli myös kirkkaissa pulloissa kirkasta viinaa. Kaupitsee,
kaupitsee siinä poika, paljon käy laivassa väkeä, komeaa väkeä, paljon
ostavat. Kaupan päälle kauppi aina ostajia juottaa, usein ihan
ilmaiseksi juottaa. Tulee sinne kerran ostamaan merikapteenikin, tulee
ostamaan sinijakkua, haahden haljakkaa. No poika antaa sille ilmaiseksi
sinijakun ja vielä päällisiksi juottaa. Kun se merikapteeni alkaa tulla
notkeakieliseksi, vie poika hänet alas kajuuttaansa, jossa seinällä
säteilee ihana naisen kuva, ja kysyy:
”Tiedätkös, merikapteeni, onko tässä valtakunnassa sen näköistä naista
kuin tuo kuva?”
”Voi voi kauppirukka, mitäs puhut!” vastaa merikapteeni. ”Kyllä se on
se sellainen nainen ihan lähellä tässä, mutta kuka virkkaa sen nimen,
siltä hakataan pää poikki!”
Silloin se poika rupesi utelemaan:
”Sano pois, en minä kenellekään virka! Saat paljon kultaa.”
Merikapteeni tuumi:
”Koska nyt olet niin korea poika ja annoit minulle ilmaiseksi haljakat,
juomat, kaikki ja vielä kultaakin annat etkä kenellekään virka minun
sanoneen, niin minä supatan: se on meidän riikin keisarin tytär!”
”No mitenkähän sitä saisi nähdä?”
”Ohoh, kauppirukka! Vaikeapa on sitä saada nähdä, keisari pitää sitä
sisällä vahtien takana, ja vain kerran kuussa se pääsee ulos merelle
purjehtimaan.”
”No eikö sitä saisi silloin nähdä?”
”No ehkäpä saisi, mutta vaarallista se on. Minä olen sen laivan
kapteeni, jolla keisarin tytär purjehtii. Minulla on tuhat matruusia
laivassa vartioimassa keisarin tytärtä. Mutta minä voin erottaa niistä
yhden ja panna sinut hänen sijaansa. Niin pääset matruusina katsomaan
keisarin tytärtä, jos annat minulle paljon kultaa.”
Ka se kauppi antoi mielellään merikapteenille paljon kultaa, ja
merikapteeni teki hänestä keisarillisen laivan matruusin.
Sitten lähti keisarin tytär kuukauden päästä purjehtimaan huvikseen
merelle, ja kaupin poika oli myös keisarillisessa laivassa. Sen aikaa
kun maata takana näkyi, ei keisarin tytär tullut ylös kajuutastaan,
mutta kun maa oli hävinnyt näkyvistä, tuli hän laivan kannelle. Silloin
piti kaikilla matruuseilla olla silmät peitossa. No sillä kaupin
pojallakin oli silmät peitossa, mutta kapteeni oli peittänyt hänen
silmänsä niin harvalla kankaalla, että poika näki läpi. Poika näki
keisarin tyttären ja oli kaatua. Niin ihana oli se tytär, että pojan
huulista pirahti veripisaroita, niin kovin ihana se oli. Poika
pyyhkäisi silloin nenäliinalla huuliaan, kun tunsi veren rupeavan
niistä tiukkumaan. Keisarin tytärpä katsoi poikaan, kun tämä pyyhki
huuliaan, ja rakastui heti poikaan kovasti. Keisarin tytär kutsui pojan
alas kajuuttaansa ja otti kääreet hänen silmiltään, että voisi nähdä
pojan silmätkin. Ja kun se näki ne silmät, niin alkoi pyytää:
”Anna, matruusikulta, minulle muistoksi se nenäliina, minä kun olen
sinuun kovasti mieltynyt.”
Kaupin poika antoi nenäliinan, ja keisarin tytär lahjoitti hänelle taas
oman nenäliinansa, jossa oli keisarillinen kruunu ja keisarin tyttären
nimikirjaimet. Ja sitten he vaihtoivat vielä sormuksiakin.
Silloin se merikapteeni tuumi, että ei tästä nyt hyvä tule, kun
keisarin tytär vei tuon kaupin pojan ihan kajuuttaansa. Kun keisari saa
kuulla, niin se hakkaa minulta pään poikki!
Ja merikapteeni meni ja puhui matruuseilleen: ”Se joka sanankin virkkaa
siitä, että yksi matruuseista kävi keisarin tytön kajuutassa, se
pannaan piikkitynnyriin ja heitetään mereen. Eikö niin, pojat?”
”Niin, niin!” huusivat matruusit. ”Pitäähän matruusinkin kerran saada
käydä keisarin tytön kajuutassa.”
Kuitenkin sanoi merikapteeni kaupin pojalle:
”Nyt olen täyttänyt lupaukseni, olet saanut nähdä keisarin tyttären. En
voi sinua enää pitää laivassa mistään hinnasta.”
No se kaupin poika lähti ikävissään pois laivasta. Seuraavalla kerralla
kun keisarin tytär huvikseen purjehtii, niin heti laivan rannasta
lähdettyä tulee ylös kannelle ja katselee, katselee, eikö näkyisi sitä
viimekertaista matruusia, jonka kanssa hän oli vaihtanut sormuksia.
Katsoo, katsoo, hymyilee, säikähtää keisarin tytär: ei ole sitä
matruusia laivassa. Tulee ikävästä ihan sairaaksi se keisarin tytär ja
menee heti takaisin kajuuttaansa, katselee sitä kaupin sormusta ja
nenäliinaa, jossa verenpisarat paistavat kuin helmet, ja itkee
katkerasti se keisarin tytär. Kutsuttaa viimein kapteenin kajuuttaansa
ja sanoo:
”Minä olen hyvin kipeä, käännytään takaisin kotiin, meri keinuttaa niin
pahasti tänään.”
Käännetään laiva ja purjehditaan takaisin helmirannalle,
simpukkarannalle, kultarannalle ja viedään keisarin tytär kotiin.
Siellä keisarin tytär rupeaa sairastamaan oikein vuoteessa, kitumaan,
kitumaan ikävästä, niin ettei hänen vaivaansa jaksa uskoa. Keisarille
tuli kova suru, kun tytär sairastui, ja hän kutsui kaikki lääkärit
hoviin, mutta eiväthän ne saaneet keisarin tytärtä paranemaan. Se tuli
vain yhä kipeämmäksi. Silloin keisari lähetti tuhat airutta
kuuluttamaan yli koko valtakunnan, että tulkoot vaikka noidat ja
poppamiehet, sotanihdit tai kerjäläiset tytärtä parantamaan, niin joka
lääkitsee keisarin tyttären terveeksi, saa tyttären ja puolen
valtakuntaa.
No tätäpä oli odottanutkin kaupin poika, joka suruissaan oli seilaillut
ympäri meriä ja katsellut sitä keisarin tyttären sormusta, nenäliinaa
ja kuvaa.
Se poikanen pukeutuu sitten kerjäläisen ja poppamiehen vaatteisiin ja
menee kultarannalle, helmirannalle, raakkurannalle palatsiin ja sanoo
keisarille voivansa parantaa sairaan tyttären.
No keisari, joka ei voi nähdä tyttärensä vaivoja, ikihyväksi ihastuu ja
antaa kaupin pojalle kalleutta jos minkälaista ja rakennuttaa kultaisen
saunan, jossa poppa voi puoskaroida keisarin tytärtä. Se puoskari
siellä saunassa kiukaalla keittää, keittää kultapadassa. Joitakin
lääkkeitä se on keittävinään, vaikka keittääkin siirappivettä, kauan
keittää ja kutsuu sitten keisarin tytön luokseen.
Ei tunne tyttö kaupin poikaa sellaisissa huonoissa vaatteissa ja sanoo:
”Mitäs on noista sinun keitoksistasi, en minä parane niillä enkä
millään parane!”
”No juohan kuitenkin tätä lääkettä!” pyytää poppa, ja tyttö suostuu
juomaan. No se on niin kuumaa se siirappivesi, että tytölle tulee
juodessa hyvin hiki otsalle. Silloin poppa ottaa taskustaan keisarin
tyttären nenäliinan ja alkaa pyyhkiä hikeä tytön otsalta. Sairas
huomaa: minun nenäliinanihan tuo on! Hän kysyy heti popalta:
”Mistäs olet saanut sen nenäliinan?”
”Minä sain sen isännältäni tänään!” vastasi kaupin poika.
No tyttö rupeaa kiireesti kyselemään:
”Missä se sinun isäntäsi nyt on? Onko se isäntäsi elossa vielä? Mitenkä
se isäntäsi jaksaa?”
Poika vastaa:
”Hyvinhän se jaksaa, mainiostihan se jaksaa!”
Silloin se tytär virkkaa:
”Nyt minä alan voida jo paremmin, kyllä sinun lääkkeesi auttoi.”
Sitten tytär meni isänsä luo ja sanoi:
”Kyllä minä nyt jo olen hiukan terveempi, kun se mies juotti niin hyviä
rohtoja.”
Siitä keisari ihastui mieheen ja lahjoitti hänelle komean oriin.
Toisena päivänä, kun poppa taas lääkitsee saunassa keisarin tytärtä,
hän näyttää tyttärelle sitä keisarillista sormusta ja sanoo:
”Tämän minä sain eilen isännältäni.”
Niin keisarin tytär alkaa pyytää:
”Hyvä kultapoppa, etkö voisi saada sitä isäntääsi minun nähtäväkseni
millään tavalla?”
Ja poppa vastaa:
”Jos lupaat huomiseksi tulla terveeksi, niin huomisaamuna on isäntäni
tässä minun paikallani ja minä jään pois.”
Tytär ihastui kovin ja sanoi:
”Kyllä minä lupaan olla huomisaamuna ihan terve, kun tulen hänen
luokseen.”
Aamulla ani varahin tulee se keisarin tytär sinne saunaan, ja kun astuu
ovesta sisään, niin siinä seisoo hänen matruusinsa komeassa kauppiaan
puvussa, kultaketjuissa ja kärpännahoissa. Ja niin ihastunut on tyttö,
että luottautuu heti sen miehen kaulaan ja sanoo:
”Johan sinä kultaseni olet nyt tässä, ja minä kun luulin sinun iäksi
kadonneen luotani!”
”No rupeatko sinä nyt minun vaimokseni?” kysyy mies.
Silloin keisarin tytär rupeaa siitä kovin itkemään ja sanoo:
”Minut on jo luvattu sille popalle, joka minua viimeksi paranteli,
vaikk’ei hän niillä lääkkeillään minua terveemmäksi tehnytkään!
Siitähän minä paranin, kun kuulin, että saan nähdä sinut!”
Silloin se kauppi virkkoi:
”Minäpä olenkin se poppa!”
Ja kun hän avasi kirjaillun takkinsa, niin siellä alla oli kerjäävän
poppamiehen puku.
Tyttö sanoi:
”Nyt käy kaikki hyvin. Heitä nyt komea puku päältäsi ja ole taas vain
poppa, niin mennään isän luo.”
Heitti kauppi saunaan komeat vaatteensa ja meni poppana keisarin tytön
kanssa palatsiin.
”Nyt minä olen jo ihan terve, tämä viisas mies paransi minut, ja nyt
minä tahdon häät tämän viisaan miehen kanssa!”
Keisari tuli alussa murheelliseksi, kun pitäisi antaa tyttö köyhälle
popalle, mutta sitten hän virkkoi:
”Luvannut olen. Poppa saa sinut ja sinä saat popan. Mutta nyt minä teen
popan kenraaliksi!”
Tehtiinpä poppa komeasti kenraaliksi kaupungin kiiltävässä
lasikirkossa, jossa sadat kynttilät paloivat ja tuohukset tuoksuivat.
Ja kun poppa oli tehty kenraaliksi, nousi hän polviltaan ylös ja sanoi
keisarille:
”En minä ollutkaan köyhä poppa. Rikkaan kaupin poika minä olin sinisen
meren takaa naapurivaltakunnasta!”
Ja kun mentiin ulos kirkosta, niin katso: meren rantaan saapui juuri
kaksitoista kullattua laivaa, ja tuuli puhalteli purppuraisiin
purjeihin. Ne laivat laskivat rannalle, ja se kaupin poika vei keisarin
sinne suurimman laivan luo ja sanoi:
”Tässä lähettää isä sinisen meren takaa nämä kaksitoista purtta
lahjaksi keisarille, joka antoi tyttärensä kerjäläiselle ja popalle.”
Ja ilo oli suuri siellä helmirannalla, raakkurannalla, kultarannalla
sitten!
JOTAARKKA.
Häijyt kenraalit olivat viekoitelleet kuninkaan sotaan toista
kuningasta vastaan, ja sodassa kaatui se toinen kuningas. No sen
kaatuneen vaimo pakeni miesvainaansa valkealla hevosella korpeen
piilopirttiin, mutta sen kaatuneen poika joutui voittajan vangiksi.
Se oli Jotaarkka nimeltään se poika.
Istuu Jotaarkka ristikon takana tyrmässä, istuu Jotaarkka ja itkee.
No voittajakuninkaan tytär sattuu kävelemään tyrmän ikkunan alla ja
kuulee, miten se vanki siellä tyrmässä itkee, ja tyttären tulee hyvin
sääli sitä Jotaarkkaa ja hän menee isänsä luokse ja sanoo:
”Voi hyvä isä, miten minun on sääli sitä poikaa, joka on tyrmässä! Jos
sinä, taatto, olisit taistelussa kuollut, niin paha olisi minunkin nyt
olla vihollisen vankina. Eikö Jotaarkkaa voi päästää irralleen sieltä
tyrmästä?”
Silloin se kuningas päästi Jotaarkan tyrmästä ja lupasi hänelle vielä
jonkinmoisen virankin linnassa.
No kuninkaan tytär sanoi isälleen:
”Kun nyt lupasit viran hänelle, niin anna hänet minulle passariksi.
Jotaarkka on hyvä passariksi!”
Isä vastasi:
”Onhan sinulla kenraaleja passareiksi, pidä heitä passareina!”
Mutta se tytär väitti:
”En minä huoli kenraaleista, ne ovat niin viekkaita ja häijyjä. Mutta
anna minulle Jotaarkka passariksi.”
No sai kuninkaan tytär Jotaarkan passariksi, ja Jotaarkka passaili sitä
kuninkaan tytärtä monta vuotta siellä linnassa, ja he viihtyivät
hyvästi yhdessä.
Niin monen vuoden päästä Jotaarkka alkoi pyytää kuninkaan tyttäreltä:
”Anna minulle nyt virkaloma, niin minä menen pariksi tunniksi linnasta
kävelemään kaupungille!”
Niin kuninkaan tytär vastasi:
”En minä, Jotaarkka, voi laskea sinua yksinäsi kävelemään, voi tulla
jokin onnettomuus. Mutta mennään yhdessä kaupungille!”
Mutta Jotaarkka kiistää:
”Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, mitenkään voi kävellä yhdessä
voittajan tyttären kanssa. Minua hävettäisi, kun olen voitetun poika.
Mutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ajelen vain pari tuntia
kaupungilla ja tulen heti takaisin.”
No viimein suostui se kuninkaan tytär ja antoi Jotaarkalle hyvän
hevosen, ja Jotaarkka lähti kaupungille.
Mutta kenraalit kadehtivat Jotaarkkaa, kun siitä oli tehty kuninkaan
tyttären passari, ja kun he kuulivat, että Jotaarkka oli mennyt
kaupungille ajelemaan, niin he lähtivät ajamaan häntä takaa.
Kaupungissa he saavuttivat hänet ja ahdistivat hänet hevosineen kaitaan
katusolaan ja löivät Jotaarkkaa niin pahasti, että hän putosi
pyörryksissä kadulle. Sitten ne kenraalit pakenivat kiireesti, ja
hevonen juoksi ilman Jotaarkkaa linnaan.
No kun kuninkaan tytär näki Jotaarkan hevosen yksinään, niin hän
pelästyi pahasti ja valitteli:
”Mihin nyt on Jotaarkka joutunut, jokin onnettomuus on varmaan
tapahtunut hänelle.”
Ja se kuninkaan tytär hyppäsi kiireesti hevosen selkään ja ratsasti
kaupunkiin ja löysi Jotaarkan pyörtyneenä siitä kaidasta kujasta. No se
tyttö hoiteli Jotaarkkaa, kunnes Jotaarkka virkosi, ja sitten he
ratsastivat yhdessä kotiin.
Siitä he sitten taas oleskelevat yhdessä minkä aikaa oleskellevat, ja
taas alkaa Jotaarkka pyytää päästä huvikseen kävelemään metsään.
”En minä raski lähettää sinua yksinäsi kävelemään!” sanoo kuninkaan
tytär. ”Viime kerrallakin sattui onnettomuus, ja nyt voi käydä niin,
ettet tule milloinkaan takaisin. Mutta mennään yhdessä kävelemään!”
”Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, voi sinun kanssasi kävellä.
Mutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ratsastan kiireesti metsään
ja palaan heti. Eihän joka kerralla onnettomuuksia satu.”
No viimein se tyttö antoi Jotaarkalle hevosen vielä paremman kuin viime
kerralla, ja Jotaarkka ratsasti yksinään metsään.
No Jotaarkka tulee metsässä suurelle joelle, jonka yli oli rakennettu
silta, ja sillan alla kohisi vihainen koski.
No ne kateelliset kenraalit olivat taas juosseet Jotaarkan tielle ja
ruvenneet häntä väijymään, ja kun Jotaarkka ratsasti sillalle, niin
kenraalit hyökkäsivät piilostaan, piirittivät Jotaarkan ja paiskasivat
hänet hevosineen päivineen koskeen ja pakenivat.
Hevonen koskessa hukkui, mutta Jotaarkka tarttui pudotessaan takkinsa
helmasta seipääseen, joka oli pystytetty koskeen lohenpyydyksiä varten.
Riippuu siinä Jotaarkka huonossa tilassa kosken keskellä, niin sattuu
kuninkaan sotaväkeä matkaamaan siltaa pitkin linnalle päin. Väki näkee:
mies riippuu koskessa seipäässä. No väki pelastaa miehen ja tuo
sillalle, ja mies on Jotaarkka! No siitäkös suurella ilolla ja rumpujen
pauhulla viedään Jotaarkka linnaan! Kuninkaan tytär ottaa Jotaarkan
kaksin käsin vastaan, ihastuu kovin, kun saa hänet vielä kerta kuoleman
tieltä luokseen, ja tekee lupauksen, ettei enää koskaan päästä
Jotaarkkaa yksinään minnekään menemään.
No elävät siinä yhä kauan kuninkaan tytär ja Jotaarkka yhdessä, ja taas
alkaa Jotaarkan mieli tehdä kävelemään jonnekin.
”Mennään yhdessä kävelemään, kun mielesi taas niin kovasti tekee!”
sanoo kuninkaan tytär. ”Eikä sinun tarvitse hävetä sitä, että kävelet
voittajan tyttären kanssa, kun ei mennä kaupungille tai metsään, jossa
halonhakkaajat ja metsämiehet liikkuvat, vaan kävellään täällä
kotipuistossa ihan kahden kesken.”
Menevät Jotaarkka ja kuninkaan tytär kävelemään kuninkaalliseen
puistoon, jossa kuuset ovat suuria ja jylhiä ja koivut korkeita ja
vihantia. Kävelevät kauan siellä yhdessä, hyppelevät, leikittelevät
kuin pienet lapset, ja viimein alkaa heitä molempia kovasti janottaa.
”Mennään lähteelle juomaan!” sanoo kuninkaan tytär.
Mutta ne kateelliset kenraalit olivat taas salaa seuranneet heitä
puistoon, ja kun ne kuulivat heidän menevän lähteelle juomaan, niin
kaatoivat lähteeseen univettä. Ne kaatoivat oikein paljon lähteeseen
univettä.
No kun Jotaarkka ja kuninkaan tytär sitten joivat lähteestä, niin heitä
alkoi hyvin väsyttää ja nukuttaa, ja yhtäkkiä se kuninkaan tytär
nukahti sikeään uneen kunnaalle, jolle aurinko paistoi. No kun
Jotaarkka siinä kumartui kuninkaan tyttären yli ja ihmetteli, mikä sen
niin joutuin nukutti, niin horjahti hänkin yht’äkkiä ja nukahti sikeään
uneen siihen kuninkaan tyttären viereen kunnaalle.
No silloinpa ne kenraalit juoksivat kuninkaan puheille ja sanoivat:
”Tule nyt, kuningas, katsomaan, miten tyttäresi kohtelee vihamiehesi
poikaa, vapautettua vankia! Sopiiko sellainen sinun arvollesi?”
Kuningas meni puistoon, jossa Jotaarkka ja tyttö nukkuivat vierekkäin.
Kuningas vihastui ja sanoi:
”Ei tämä sovi minun arvolleni! Ehkä pyrkii se vihamiehen poika vielä
vävykseni. Ei se kelpaa. Heiltä on molemmilta leikattava kaula poikki,
koska ei tyttärenikään ole pitänyt kunniassa arvoani.”
Mutta kenraaleista oli se kuolema liian vähäinen rangaistus
Jotaarkalle, ja kuninkaan tytärtä he tahtoivat oikein kiduttaa, kun hän
oli heitä halveksinut. Sentähden kenraalit sanoivat kuninkaalle:
”Ei pidä leikata heiltä kaulaa poikki, ovathan he molemmat
kuninkaallista säätyä. Mutta pannaan Jotaarkka sidottuna tyhjään
veneeseen kosken vietäväksi ja annetaan tytär lohikäärmeelle.”
No kuningas suostui, ja Jotaarkka laskettiin sidottuna tyhjässä
veneessä koskesta alas ja kuninkaan tytär annettiin lohikäärmeelle, ja
se käärme asui korkeilla vuorilla.
No Jotaarkka kellui koskea ja virtaa pitkin alas tyhjässä veneessä ja
oli kuolla nälkään ja janoon eikä saanut siteitään poikki. Niin viimein
virta ajoi veneen rannalle, ja rannalla metsässä oli pieni piilopirtti.
No kun vene töytäsi rantakiviin, niin tuli pirtistä ulos valkeahapsinen
vaimo ja meni venettä katsomaan. Kas, veneen pohjalla oli sidottu,
kaunis poika.
No valkeahapsinen vaimo katkaisi Jotaarkan siteet ja kysyi:
”Kuka sinä olet? Miten olet tähän joutunut?”
Niin vapautettu vastasi:
”Olen Jotaarkka!” — Ja hän aikoi ruveta kertomaan elämänsä vaiheita,
mutta silloin se nainen tempasi hänet syliinsä ja itki ilosta ja sanoi:
”Sinähän olet minun poikani, jonka viholliskuningas vangitsi silloin
kun isäsi kaatui. Minä pakenin tänne piilopirttiin. Terve tuloa emosi
luo!”
Elelee Jotaarkka äitinsä kanssa siinä piilopirtissä metsän keskellä, ja
hyvä olisi Jotaarkan olla, kun ei olisi kovin ikävä sitä kuninkaan
tytärtä, joka annettiin lohikäärmeelle.
Niin eräänä ehtoona lentää korppi kaukaa maailmalta ja istuu
piilopirtin harjalle juttelemaan. Se vanha korppi hölmö juttelee
lörpöttelee siinä itsekseen ja kertoo kuninkaan siellä linnassa nyt
kovasti katuvan, kun antoi tyttärensä lohikäärmeelle. Ja kuningas on
luvannut puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan sille
kenraalille, joka voi ryöstää tytön lohikäärmeeltä, mutta yksikään
kenraali ei ole uskaltanut ruveta yrittämään.
”Voi, miten minä saattaisin pelastaa kuninkaan tyttären!” huudahtaa
kohta Jotaarkka, joka äitinsä kanssa oli kuunnellut korpin puhetta.
”Älä mieti sitä, poika raiska, et sinä voi häntä pelastaa!” vastaa
äiti.
Jotaarkka ei silloin enää mitään jutellut, mutta valvoi vuoteellaan
koko yön ja aamulla hän taas hoki:
”Minun täytyy hänet pelastaa!”
Ja Jotaarkka tuli ihan kipeäksi, kun ei keksinyt keinoa, millä voisi
paraiten pelastaa kuninkaan tyttären lohikäärmeeltä.
No silloin äiti sanoi:
”Mene nyt sinne kuninkaan linnaan valepuvussa ja katsele, miten siellä
eletään, ja jos kuningas lupaa sinullekin puolen linnastaan,
aarteistaan ja valtakunnastaan, niin tule sitten tänne. Mutta älä
ilmaise kuninkaan väelle kuka olet.”
No Jotaarkka pukeutui köyhän korven asujan nahkaisiin vaatteisiin ja
astui veneeseen ja souti ylös kuninkaan linnalle. Istui siellä korven
asujana pankon reunalle lämmittelemään ja katseli, miten linnassa
elettiin. No hän näki, että kuningas oli hyvin pahoillaan ja vihasi
kenraalejaan, joista ei kukaan uskaltanut lähteä pelastamaan tytärtä.
No silloin Jotaarkka sanoi:
”Tällainen korven asujahan minä vain olen, mutta mitäs annat minulle,
jos pelastan tyttäresi?”
”Puolet linnastani, aarteistani ja valtakunnastani!” vastasi kuningas.
Jotaarkka virkkoi:
”En minä huoli linnasta, aarteista ja valtakunnasta! Mutta jos tyttären
itsensä annat, niin minä hänet pelastan!”
”Olkoon niin!” sanoi kuningas.
No Jotaarkka tuli veneellään takaisin korpeen, ja äiti kysyi:
”Mitenkä elettiin kuninkaan linnassa? Lupasiko kuningas sinullekin
puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan?”
”Minä viis niistä!” vastasi Jotaarkka. ”Lupasi tyttärensä!”
Silloin äiti sanoi:
”No mene nyt, poikaseni, tästä luoteeseen. Siellä tulet metsässä suuren
kallion luo, ja kalliossa on ovi. Avaa se kiiltävä ovi, niin tulet
kalliotalliin, ja tallissa seisoo punaisella veralla minun oiva oriini!
Mene siivosti valkean oriin luokse, kumarra nöyrästi jalkaa sen edessä
ja sano: ’Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni,
palvele nyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan
tytärtä!’”
Meni Jotaarkka piilopirtistä luoteeseen, tuli metsässä suuren kallion
luo, ja kalliossa oli ovi. Avasi Jotaarkka kiiltävän oven ja tuli
talliin, jossa punaisella veralla seisoi ori. Se oli niin ylen ihana,
ettei hän missään ollut sellaista ennen nähnyt. Se oli valkea kuin
lumi, ja sen karva oli kuin hopeaa ja silkkiä, ja häntä ja harja olivat
kuin pehmeää niittyvillaa.
No siivosti kumartaa Jotaarkka jalkaa ihanan hevosen edessä ja sanoo:
”Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni, palvele
nyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan tytärtä!”
Silloin sen hevosen silmät alkoivat loistaa, ja se sanoi Jotaarkalle:
”Syötetty minua on hyvällä, seisotettu kovalla. Päästä, poikaseni,
minut ulos jalkojani koettelemaan!”
Jotaarkka päästi hevosen ulos, ja hevonen kun tuli ulos, niin se
tanterella hyppäsi kerran, hyppäsi toisen, hyppäsi kolmannen, ja
kolmannen kerran kun se hyppäsi, niin sen kyljistä avautuivat suuret
siivet, jokainen sulka oli kuin kallista hopeaa. Se hevonen lensi
ilmaan kuin kiuru. Lensi, lentää laukkasi siellä ilmassa metsän
yläpuolella pitkän aikaa ja tuli takaisin.
”No mene, poikani, ja pyydä nyt mammaltasi eväät, jotka riittävät
kolmeksi veroksi, ja se satula, jolla taattosi ennen ratsasti, ja
samoin ruoska, jota hän käytti.”
Jotaarkka meni ja sai äidiltään eväät kolmeksi veroksi ja sen hopeisen
satulan, jolla taattonsa oli ennen ratsastanut, ja ruoskan, jota hän
oli käyttänyt. Tuli sitten valkean hevosen luokse, ja hevonen sanoi:
”Sido nyt satula selkääni, istu satulaan ja ota eväät ja ruoska
mukaasi.”
Sitoi Jotaarkka satulan hevosen selkään, istui satulaan, ja repussa
hänen selässään olivat eväät ja ruoska.
No hevonen lähti sitten lentoon. Ratsastaa, ratsastaa Jotaarkka
kirkkaiden ilmojen halki korkeudessa, tulee säteileville pilvien
maille. Siellä pilvillä ovat valkeat vainiot ja kirkas kaivo, ja
hevonen seisahtuu kaivolle ja sanoo Jotaarkalle:
”Laskeu nyt selästäni, juota minua kaivolla ja syö sitten eväitäsi ja
juo vettä kaivosta. Minä menen syömään vihantaan peltoon, valkeaan
vainioon.”
Jotaarkka laskeusi hevon selästä pilvelle, juotti hevosen, ja hepo meni
syömään vihantaan nurmeen. Siinä söi, joi ja lepäili sitten Jotaarkka
pilven nurmilla, ja kun hevonen tuli takaisin vainiosta, nousi hän taas
selkään, ja niin lennettiin yhä ilmojen halki kaukaisuutta kohti.
Niin lennettiin hopeisilla siivillä ja syötiin, juotiin, levättiin
vielä kahdella kirkkaalla pilven tanhualla. Viimein tuli vastaan korkea
metsäinen vuori, ja hevonen sanoi Jotaarkalle:
”Laskeu nyt selästäni! Olemme vaaralla, jossa kuninkaan tytär on
vankina.”
Jotaarkka laskeutui vaaralle, mutta sillä vaarallakos sitten oli vasta
matoa, sisiliskoa, käärmettä! Ei voinut askeltakaan astua niitä
polkematta. Mutta hevonen sanoi:
”Jotaarkka, ota nyt eväsrepustasi se ruoska ja ala hutkia matoja,
sisiliskoja ja käärmeitä ristiin. Ja kun tulet luolan luokse, jossa on
lohikäärme, iso mato kolme kertaa luolan ympäri kiertyneenä, niin iske
sitäkin sillä ruoskalla selkään ristiin. Ja kun menet alas luolaan,
niin lyö joka porrasta ruoskalla ristiin. Siellä luolassa on se
kuninkaan tytär.”
Jotaarkka kulkee, kulkee matojen, sisiliskojen ja käärmeiden seassa ja
lyö niitä ruoskalla kutakin selkään ristiin. Niiden silmät palavat kuin
hiilet, ja tuliset kielet kurottuvat, mutta kun Jotaarkka niitä lyö,
niin ne kangistuvat kuin kepit ja kuolevat. Sillä tavalla Jotaarkka
tappaa senkin suuren lohikäärmeen, joka viruu luolan ympärille kolme
kertaa kiertyneenä. Jotaarkka menee luolaan ja mennessään lyö ruoskalla
joka porrasta ristiin, ja portaat muuttuvat kuolleiksi kyiksi.
Pääsi sitten Jotaarkka alas luolan pohjalle, jossa kultaiset lamput
katossa paloivat ja paljon vangittuja prinsessoja venyi lavitsoillaan.
No se kuninkaan tytär lensi heti Jotaarkan kaulaan, kun Jotaarkka
ilmestyi sinne luolaan, ja Jotaarkka sanoi kuninkaan tyttärelle:
”Lähtään nyt pois!”
No siellä oli kuten sanottu paljon muutakin kansaa, paljon vangittuja
prinsessoja, ja niistä kukin alkaa rukoilla Jotaarkkaa:
”Voi veikkoseni, ota minutkin täältä pois, ota meidät kaikki pois
täältä!”
Jotaarkka vastaa:
”Nouskaahan nyt luolasta vuorelle, käärmeet on tapettu. Jos hevoselleni
menette nöyrästi kumartamaan ja pyytämään: ’Siro Sirkko, jalo Mirkko,
vie meidät kaikki täältä pois!’ niin ehkä hän vie.”
No neitsyet kumartamaan jalkaa valkean hevosen edessä, nöyrästi
kumartamaan, siivosti pyytämään:
”Siro Sirkko, jalo Mirkko, vie meidät kaikki täältä kotimaalle!”
Hevonen vastaa:
”Ottakaa eväät vuorelta, ja nouskoon Jotaarkka ja hänen neitseensä
ensin selkääni, muut tarttukoot harjaan, satulaan, jalustimiin ja
jalkoihin niin paljon kuin heitä ikinä mahtuu.”
No ne neitsyet kokosivat povelleen ja hevosen selkään eväänsä ja
tarttuivat sitten hädässään mikä hevosen harjaan, otsatukkaan, satulan
nuppiin, jalustimiin ja jalkoihin, ja kun se hevonen levitti siipensä,
niin ne paistoivat kuin aurinko, ja kaikki kohotettiin keveästi ilmaan.
Lensi, lensi valkea hevonen ja kantoi Jotaarkkaa neitoineen sekä
prinsessoja, jotka riippuivat tiheässä hevosen ympärillä.
Mentiin, mentiin kuin mehiläisparvi läpi ilman, tultiin hopeisille
pilvien tanhuville, juotettiin hevonen ja itse syötiin, juotiin ja
lepäiltiin. Niin tehtiin kolmessa paikassa, ja taas kiidättivät siivet
kulkijoita eteenpäin.
Tultiin viimein kuninkaan linnalle. Siellä kuningas iloiten otti heidät
vastaan. Riemuittiin, soitettiin, suuta annettiin. Ja Jotaarkka oli
korven asujan valepuvussa vielä silloin.
No ruvetaan sitten häitä pitämään Jotaarkalle ja kuninkaan tytölle, ja
kaikki vapautetut prinsessat ovat tulleet morsiusneidoiksi ja valkeaan
puetut, kukkasilla koristetut. Niin Jotaarkka sanoo:
”Anna, kuningas, minä menen nyt hakemaan häihin metsästä äitiäni.”
Antoi kuningas ja varusti kultaisen veneen, jolla Jotaarkan äiti vettä
pitkin metsästä kuljetettiin. Jotaarkan äiti kun astui kuninkaan eteen,
niin kuningas säikähti ja sanoi:
”Kuka sinä olet?”
Valkeahiuksinen vaimo vastasi:
”Sen vihamiehesi nainen olen, jonka sodassa tapoit.”
”Kukas sinä olet?” kysyi kuningas sitten Jotaarkalla.
”Jotaarkka!” vastasi poika ja pudisti yltään metsän asujan puvun, ja
siinäpä seisoi hopeisessa puvussa kuninkaallinen prinssi.
”Ota kaikki, Jotaarkka, ota kaikki, Jotaarkan äiti: aarteeni, linnani,
valtakuntani! Eletään sovussa sitten!” sanoi kuningas.
Tyytyivät siihen Jotaarkka ja hänen äitinsä, ja häähuilut ja rummut
soivat. Valkeaa hevosta talutettiin hääsaatossa etumaisena, ja loimi
hevosen selässä oli punaista, hopealla koristettua verkaa.
KAKSOSTEN SEIKKAILUT.
Asui pienessä mökissä köyhä mummo, ja se mummo oli niin köyhä, ettei
hänellä ollut antaa edes nimiä lapsilleen, joita hänellä oli kaksi.
No ne lapsoset, kaksospojat, menivät sinisen meren rannalle, ja toinen
poika sanoi:
”Kun me olemme niin köyhiä, ettei meillä ole edes nimiä, niin annetaan
nyt toisillemme nimet ja kastetaan toisemme tässä meren vedellä.”
Niin se toinen poika suostui tuumaan ja kysyi:
”Minkäs nimen sinä tahdot itsellesi, niin minä kastan?”
Ja toinen vastasi:
”Pekkahan minä tahtoisin olla.”
Silloin toinen otti vettä ja kastoi veljensä Pekaksi.
No Pekka kysyi sitten nimettömältä veljeltään:
”Minkäs nimen sinä tahdot?”
Ja nimetön vastasi:
”Lassihan minä tahtoisin olla.”
Ja Pekka otti vettä ja kastoi veljensä Lassiksi.
⸻
Lähtevät sitten Lassi ja Pekka meren rannalta ja tulevat kahden suuren
tien haaraan, ja siinä sanoo Lassi:
”Meidän täytyy nyt erota toisistamme ja lähteä kumpikin omaa tietämme
onnea koettamaan. Kun toiselle tulee kova hätä, niin pitää huutaa
toista avukseen. Mutta jos jompikumpi huutaa apua ilman oikeaa hätää,
niin toinen saa lyödä häntä, kun tulee turhaan apuun.”
No Pekka suostui tuumaan, ja veljekset alkoivat sitten kulkea kumpikin
omaa tietään.
Lassi meni itäistä tietä pitkin, ja äkkiä tuli häntä vastaan vanha,
pieni mummo, jolla ei ollut kuin yksi silmä. Ei se ollut oikea ihminen
se mummo. No Lassi sieppasi siltä mummolta sen ainoankin silmän ja
pisti taskuunsa, ja silloin mummo alkaa voivotella:
”Voi voi, minnekä minä joudun, kun minulta vietiin ainoakin silmä ja
olen umpisokea! Jos minä saisin sen silmäni takaisin, niin antaisin
sellaisen laivan, joka mahtuu taskuun ja kantaa kuitenkin tuhat miestä
ja purjehtii ilmassa.”
No Lassi antoi mummolle silmän takaisin ja sai mummolta sen laivan.
Lassi pisti laivan taskuunsa ja lähti yhä kulkemaan, niin taas liikkaa
Lassia vastaan sellainen yksisilmäinen vanha mummo ja Lassi sieppaa
taas mummolta silmän ja mummo alkaa voivotella:
”Voi voi, minnekä minä raukka nyt joudun, kun vietiin ainoakin silmä ja
olen umpisokea! Jos minä saisin silmäni takaisin, niin antaisin
sellaisen tynnyrin, joka mahtuu taskuun ja josta kuitenkin riittää
tuhannelle miehelle olutta juoda.”
Lassi antoi sille mummolle silmän takaisin ja sai pienen oluttynnyrin
kuin kananmunan. Lassi pisti sen taskuunsa ja lähti yhä vain kulkemaan.
Kulkee, kulkee Lassi yhä vain, niin vielä liikkaa häntä vastaan
yksisilmäinen mummo, ja taas Lassi ottaa mummolta silmän. Niin mummo
sanoo:
”Voi voi, jos saisin silmäni takaisin, niin antaisin pienen koiran,
joka mahtuu taskuun ja joka kuulee viiden penikulman päästä varkaiden
tulon ja alkaa haukkua!”
Niin Lassi antoi mummolle sen silmän takaisin ja sai koiran, jonka
pisti taskuunsa. Kulkee sitten Lassi yhä ja tuumii kulkiessaan:
”Pitääpä koetella laivaa, tokko tuohon mahtuu ja tokko tuolla voi ilman
halki purjehtia.”
Lassi otti laivan taskustaan, pani maahan ja pisti yhden varpaansa
laivaan. No laiva suureni virsun kokoiseksi. Pisti koko jalkansa
laivaan: laiva tuli altaan kokoiseksi. Pisti toisenkin jalkansa: laiva
suureni sammion kokoiseksi. Käveli Lassi edestakaisin laivassa, ja se
yhä vain suureni ja piteni, sikäli kuin Lassi siinä käveli.
”Hei!” huusi Lassi, ja samassa tuli laivan kahden puolen suuret siivet,
jotka alkoivat räpyttää, ja yks kaks kohosi laiva maantieltä ilmaan. Se
kohosi yhä pilviä kohti kuin höyhen, ja kun se oli noussut ylemmä kuin
mitkään kirkontornit, niin se alkoi lentää eteenpäin. Siinä liput
liehuivat ja pilvet hajoilivat, kun laiva lensi eteenpäin, ja Lassi
piti perää ja tuumi mihin sillä laivallaan nyt ajaisi. Silloin näkyi
yht’äkkiä komea linna, ja Lassi laski laivallaan linnaa kohti.
Vanha kuningas istui ikkunassa ja näki laivan etäältä ja tuumi:
”Mikähän hopeinen pilvi, mikähän vaakalintu, mikähän liputettu talo,
mikähän lentokuje se nyt tulee?”
Mutta Lassi laski laivansa linnan muurille, tuli pois laivasta, ja
laiva pieneni ihan kaarnalaivan kokoiseksi. Lassi pisti laivan
taskuunsa, kiipesi alas muurilta ja meni kuninkaan keittiöön. Hänellä
oli näet kova nälkä, ja hän alkoi pyytää kyökkipiialta jotakin työtä,
jotta saisi palkaksi ruokaa.
Kyökkipiika tuumi:
”Voithan kantaa halkoja liiteristä ja lämmittää hellaa, niin saat
kaapia kattiloita.” Ja Lassi suostui.
Niin vanha kuningas ihmetteli itsekseen: ”Minnekähän se nyt hävisi se
ilmalaiva, se lentävä talo, jolla luulin itselleni vieraita tulevan?”
— Eikä saanut kuningas selvää, minne se lentolaiva oli hävinnyt.
⸻
Niin oli sillä vanhalla kuninkaalla ollut kaksostyttäret, mutta
Syöjätär oli ne varastanut ja vienyt meren alle, suuren, sinisen meren
alle. No kuningas suri kovasti, kun häneltä oli viety molemmat rakkaat
tyttäret meren alle, ja hän oli julistanut, että se, joka voi pelastaa
tyttäret Syöjättäreltä, saa tyttäristä kumman haluaa ja puolen
valtakuntaa.
Tulipa sitten linnaan ritari nimeltä Tölppönen, ja hän sanoi
kuninkaalle yrittävänsä pelastaa tyttäriä Syöjättäreltä. No kuningas
ihastui kovasti ja antoi Tölppöselle laivan ja matruuseja monta
tuhatta. Sillä laivalla lähti Tölppönen nyt pelastamaan Syöjättäreltä
tyttäriä.
Niin sinä aamuna, jona Tölppönen lähti merelle, tuli Lassi kyökkipiian
luo ja sanoi:
”Enkös minäkin saisi lähteä katsomaan, kun Tölppönen tappelee
Syöjättären kanssa?”
Piika vastasi:
”Mene vaan, mutta joudu takaisin ennenkuin päivällissärjet ovat
vartaassa, ja tuo liiteristä sylys halkoja tullessasi!”
No Lassi meni meren rannalle katsomaan, miten Tölppönen tappelee
Syöjättären kanssa, ja se lentolaiva oli Lassilla taskussa.
No Tölppönen lähtee matruuseineen merelle, mutta tuskin pääsee hän
aukean lahden suuhun, niin Syöjätär nostaa vedestä vihreän nokkansa ja
vaahtoiset kasvonsa, panee aallot keikkumaan ja tarttuu kynsillään
Tölppösen laivan kylkeen ja heiluttaa, heiluttaa, heiluttaa niin, että
on sen kaataa. No Tölppönen alkaa hädissään huutaa:
”Hukutaan, hukutaan, tulkaa apuun!”
No Lassi siellä rannalla otti laivan taskustaan, pisti siihen
varpaansa: jo on laiva kuin virsu; seisoo laivassa molemmin jaloin: jo
on laiva kuin amme, ja pian iso lentopursi lentää rannalta merelle.
Ohjaa Lassi purtensa Tölppösen purren yläpuolelle, ottaa Tölppösen ja
matruusit purteensa ja alkaa sitten lentolaivastaan pahasti pieksää
Syöjätärtä. Ei mahda Syöjätär mitään, kun Lassin laiva on ilmassa.
Pieksää, pieksää Lassi Syöjätärtä, Syöjätär alkaa rukoilla armoa.
Niin Lassi sanoo:
”Jos lasket meidät taloosi meren pohjalle ja vannot, ettet meitä enää
milloinkaan ahdista, niin herkeän pieksämästä!”
Jo vannoi Syöjätär ja lupasi laskea ja olla ahdistamatta, ja Lassi
herkesi lyömästä. Sitten Lassi sanoi Tölppöselle:
”Nyt Syöjätär laskee jo meren pohjalle. Mene sinä sinne ja päästä ne
tyttäret, minä odotan laivassa.”
Sidottiin sitten pääkkäin ankkurikettingit kaikki, sidottiin toinen pää
Tölppösen kainaloon ja laskettiin Tölppönen mereen, ja nykäistä piti
hänen silloin kun tahtoi ylös. Laskeutuu, laskeutuu Tölppönen
ankkurikettingissä mereen, vesi hartioille kasvaa, vesi jalkain alla
vähenee. Tulee pohjalle Tölppönen, ja siellä on leväin välissä sininen
kallio ja kalliossa kiiltävä ovi. Avaa Tölppönen oven ja on Syöjättären salissa
. Siellä salissa lavitsoilla lepäävät ne molemmat kuninkaan
tyttäret, mutta tuhat tursasta vartioi niitä, ja tursailla on silmät
päässä kuin särjillä ja sata on suussa hampaita kuin hauilla, eivätkä
ne anna Tölppöselle kuninkaan tyttäriä. Ne uhkaavat Tölppösen syödä. No
silloin Tölppönen pelästyy ja nykäisee kovasti kettingistä. Tölppönen
vedetään ylös lentolaivaan ja kysytään, mikä hänellä on hätänä, ja
Tölppönen vastaa:
”Se on hätänä, kun siellä Syöjättären salissa tuhat tursasta vartioi
kuninkaan tyttäriä, ja silmät on niillä kuin särjillä ja sata on suussa
hampaita kuin hauilla, eivätkä ne anna kuninkaan tyttäriä, vaan
uhkasivat minut syödä!”
No Lassi ohjasi laivansa rannalle, jätti sinne Tölppösen matruuseineen,
pisti laivan taskuunsa ja meni yksinään pienellä veneellä merelle.
Hyppäsi sitten ankkurikettingin päässä mereen ja hurahti meren pohjaan.
Astui, astui pohjaa pitkin, tuli sinisen kallion luo, tuli kiiltävän
oven luo, tuli Syöjättären saliin. Niin siellä lepäävät sinisillä
lavitsoilla molemmat kuninkaan tyttäret, mutta tuhat tursasta niitä
vartioi, ja niillä tursailla on silmät päässä kuin särjillä ja sata on
hammasta suussa kuin hauilla, ja ne sanovat Lassille: ”Jokos taas
tultiin tyttäriä hakemaan! Ei me niitä anneta, me syömme sinut!”
Niin Lassi vastasi:
”Eipä tänne syötäviksi tultu, ilonpitoonpa tänne tultiin, ihmekaluja
näyttämään tultiin!”
No Lassi vetää taskustaan sen kananmunan kokoisen oluttynnyrin, ja
siitä kun alkaa vuotaa olutta, niin että kaikki on olutta vain! No ne
tursaat rupeavat juomaan sitä olutta ja juovat, juovat itsensä humalaan
kaikki. Kun ne sitten päissään makaavat kaikki tuhat tursasta, niin
Lassipa ottaa sapelin seinältä ja lyö kaikilta tursailta pään poikki ja
pistää kielet lakkariinsa. Sitten Lassi taluttaa kuninkaan tyttäret
ulos Syöjättären linnalle salista, kiipeää kettinkiä myöten ylös ja nostaa myös
kuninkaan tyttäret muassaan meren pohjasta, paiskaa tursaankielet
veneeseensä ja soutaa rannalle. Sitten kun tultiin rannalle, niin se
Lassi unohti veneeseen ne tursaankielet, kun kuninkaan tyttäret
sanoivat: ”Nuku hetki helmassamme kovan työn tehtyäsi!” Ja Lassi nukkui
hetken sen toisen kuninkaantyttären helmassa, ja kun hän nukkui, niin
kuninkaan tyttäret ottivat sormukset sormistaan ja sitoivat ne hänen
hiuksiinsa ja piilottivat sinne tukan sisään. Lähdettiin sitten
kuninkaan, kun Lassi heräsi. No kuninkaan tyttäret menivät
herraspuolelle, mutta Lassi meni halkoliiteriin, latoi halkoja syliinsä
ja vei ne keittiöön.
No kulkipa ritari Tölppönen siellä meren rannalla ja löysi veneestä ne
Lassin leikkaamat tursaankielet, ja hänpä meni heti kuninkaan luo ja
sanoi:
”Minäpä ne sinun tyttäresi pelastin, tuhat tursasta niitä vartioi,
silmät pyörivät päässä kuin särjillä ja sata oli hampaita suussa kuin
hauilla. Mutta minäpä niiltä tursailta päät leikkasin, ja tässä ovat
niiden kielet.”
Niin se kuningas heti laittamaan häitä Tölppöselle ja toiselle
tyttärelleen.
Pidetään häitä, tanssitaan, riemuitaan ja pitäisi jo vihille mennä,
niin tulee Lassi keittiöstä morsiamen viereen ja sanoo:
”Minun morsiameni tämä on!”
No silloin se Tölppönen lyödä säväytti Lassia korvalle, mutta se
morsian huusi Tölppöselle:
”Älä lyö minun kultastani, tämä se meidät pelasti etkä sinä.”
Kun sitten tutkittiin asiaa, niin löydettiin Lassin hiuksista ne
kuninkaan tyttärien sormukset, ja kuninkaan tyttäret kertoivat, miten
Lassi oli ne tursaat humalluttanut ja tappanut ja heidät pelastanut. Ja
paikalla annettiin Lassille se morsian ja puolet valtakuntaa, mutta
Tölppönen hirtettiin, kun se oli varastanut ne tursaankielet.
Olipa köyhästä Lassista tullut nyt rikas mies ja kuninkaan tyttären
ukko, ja hän asui siinä komeassa linnassa ja pani pienen koiransa
portille vartioimaan. Jos varkaita tulisi, niin se koira kuulisi niiden
tulon viiden penikulman päästä ja alkaisi haukkua ja linnaväki heräisi.
⸻
Mutta Pekalle kävi tällä tavalla:
Kun Pekka erosi Lassista ja läksi kulkemaan länteen päin, niin kulkee,
kulkee: yht’äkkiä juoksee Pekkaa vastaan susi lapsi suussa. No Pekkapa
kaappaa heti lapsen suden suusta ja kulkee sitten lapsi sylissä, niin
kohta juoksee vastaansa yksisilmäinen vanha mummo ja voivottelee:
”Voi voi, paha peto vei minulta lapsen, enkä minä saa sitä kiinni!”
Niin Pekka sanoi eukolle:
”Älähän nyt voivottele äläkä hätäile, tässähän se on lapsesi, minä
kaappasin sen suden suusta!”
No siitäkös eukko ihastuu ja sanoo:
”Mitäs sinä nyt anot palkaksesi, kun lapseni pelastit?”
Pekka vastaa:
”En minä mitään ano, ei minulla ollut siinä suurta työtä.”
Mutta mummo vain väittää:
”Ei työtöntä ole mikään. Mitä anot palkaksesi?”
Ei olisi Pekka huolinut mistään, mutta se eukko sanoi:
”Minä annan sinulle sellaiset jauhinkivet, jotka ovat pienet kuin
kosken varvikivet, mutta joista tulee jauhoja kuinka paljon tahansa,
kun niitä vain kämmenellään pyörittää!”
No Pekka otti ne jauhinkivet, kiitti ja pisti taskuunsa ja kulki sitten
eteenpäin ja pyrki muutamaan pieneen mökkiin yöksi. Niin mökin emäntä
vastasi:
”Kyllähän tässä saa olla yötä, lämmintä on uunilla kyllä, mutta ruokaa
ei ole tarjota.”
No Pekka sanoa pomauttaa:
”Pankaahan puurovesi tulelle, kyllä ruokaa saadaan!”
No puurovesi pantiin tulelle, ja kun se kiehui, niin Pekka otti ne
pienet jauhinkivet ja alkoi jauhaa niitä kämmenellään. No jauhoja
juoksi kivien välistä jos kuinka paljon, ja keitettiin hyvä puuro ja
syötiin.
Mutta kun Pekka sitten nukkui uunilla, niin emäntä otti hänen
taskustaan ne jauhinkivet ja pani tavalliset kosken varvikivet sijaan,
ja aamulla Pekka lähti mökistä taipaleelle eikä huomannut, että häneltä
oli yöllä varastettu taikakalut.
Menee Pekka sitten iltasella toiseen mökkiin ja rupeaa taas siellä
jauhamaan kivillä: ei jauhoja lähdekään. Alkaa Pekka silloin surra:
”Jo minulta viime yönä varastettiin ne taikakivet ja pantiin tavalliset
kosken varvikivet sijaan!”
Viruu Pekka nälkäisenä sen yön mökin uunilla, niin aamulla lähtee
takaisin sille mökille, jossa häneltä oli viety ne taikakivet. Menee
pyytämään kiviään takaisin. Astuu, astuu, surullisena astuu, niin tulee
vastaan se entinen yksisilmäinen mummo ja kysyy:
”Mitäs miesrukka suret?”
Niin Pekka vastaa:
”Sitä suren, että kun olin yötä eräässä mökissä, niin minulta
varastettiin ne hyvät kivet ja pantiin tavalliset kosken varvikivet
sijaan.”
Niin mummo sanoo:
”Älä ole milläsikään, minä annan sinulle pussin, jota kun pudistaa ja
sanoo: ’Pois pojat pussista, pötyä pöytään!’ niin heti hyppää kymmenen
miestä ja ne tuovat ruokaa pöytään. Mutta muista vain sanoa: pötyä
pöytään! Jos et muista, niin ne miehet hyppäävät sen kimppuun, jolla
pussi on, ja pieksävät häntä hyvästi. — Kun tahtoo palvelijat piiloon,
niin pitää sanoa: ’Pois pussiin!’ ja ne hyppäävät pussiin. Muista nyt
se!”
Pekka lupasi muistaa, otti pussin, meni siihen mökkiin, jossa häneltä
oli varastettu ne kivet, ja pyysi yösijaa. No emäntä sanoi:
”Kyllähän uunilla on lämmintä, mutta ruokaa ei ole tarjota.”
No Pekka vastasi:
”Kyllä ruokaa saadaan!” — Ja Pekka pudisti pussiaan ja huusi:
”Pois pojat pussista, pötyä pöytään!”
Pussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat hyviä herkkuja. Sanoi
sitten Pekka hiljalleen, niin ettei emäntä kuullut: ”Pois pussiin!” Ja
miehet menivät pussiin.
Syötiin emännän kanssa niitä herkkuja paljon, hyvin paljon, ja syötyä
meni Pekka uunille maata ja pani pussin päänsä alle. No yöllä se emäntä
nousee taas uunille, kiskoo, pudistelee pussia Pekan pään alta. Saa
emäntä juuri pussin käsiinsä, niin Pekkapa herää ja huutaa:
”Pois pojat pussista!” — ja jättää huutamatta: pötyä pöytään!
Niin kun hän jättää huutamatta: pötyä pöytään! niin hyppää kymmenen
miestä pussista ja miehet alkavat pieksää emäntää.
No emännälle hätä käteen ja alkaapa rukoilla:
”Älä minua pieksätä, saat jauhinkivesi takaisin, saat muutakin, saat
vielä sellaisen pyssyn, jolla voi ampua vaikka kärpäsen viiden penikulman
päästä, kun sinnepäin vain sihtaa ja ajattelee mitä ampuu.”
”No pois pussiin!” sanoi Pekka, ja miehet hyppäsivät takaisin pussiin
ja Pekka piti pussinsa.
Emäntä antoi sitten Pekalle ne taikakivet sekä taikapyssyn, ja Pekka
lähti kulkemaan yhä vain.
Kulkee, kulkee Pekka yhä vain, niin näkee iltasella suuren joukon
jättiläisiä korkealla vuorella nuotion ympärillä. Suuria honkia palaa
nuotiona, ja kokonaisia hirviä paistavat ne jättiläiset. Rupesipa
sitten yksi jättiläinen nostamaan hirveä nuotiosta ja pistämään
suuhunsa, niin Pekan päähän pälkähti:
”Minäpä koetan pyssyä!”
Se jättiläinen riiputti juuri hirveä takajalasta, niin Pekka pyssyllään
viiden virstan päästä tähtäsi ja ajatteli hirven takajalkaa ja
laukaisi, ja heti se hirvi putosi pois jättiläisen kädestä.
”Mikäs siinä on, ettei tämä paisti nyt pysy käsissä!” tuumi jättiläinen
ja rupesi toisesta takajalasta nostamaan hirveä suuhunsa. Pekka taas
ampua naksautti ja hirvi putosi. Sillä tavalla Pekka ampui neljä kertaa
hirven pois jättiläisen käsistä.
No viimein jättiläiset tuumivat:
”Joku ilveilee kanssamme, ruvetaan sitä etsimään.”
Etsivät, etsivät, haparoivat viiden virstan päästä ja jo saivat Pekan
kiinni:
”Ahaa, sinulla on pyssy!” sanoivat Pekalle; ”sinä ammuit paistin pois
meidän ukon kädestä. Nyt me sinut tapamme.”
”Älkää huoliko!” vastasi Pekka. ”Enhän minä kuin huvikseni koettelin
pyssyä, enhän minä teitä itseänne ampunut. Antakaa minun istua tässä
nuotiollanne, niin minäkin otan eväät esille. Ehkäpä minusta on teille
vielä huvia ja hyötyäkin.”
No jättiläiset suostuivat tuumaan ja antoivat Pekalle vielä
hirvenpaistia, ja Pekka sanoi sitten jättiläisille:
”Pankaahan puurovesi tulelle ja minä jauhan teille jauhoja, niin saatte
vielä puuroakin.”
Panivat jättiläiset hirmuisen padan tulelle, ja Pekka otti taskustaan
ne pienet jauhinkivet ja jauhoi, jauhoi pataan monta aitallista
jauhoja. Kun olivat sitten syöneet puuron, niin Pekka sanoi:
”Vielä minä annan teille herkkujakin!”
Pudisti pussiaan ja sanoi: ”Pois pojat pussista, pötyä pöytään!” ja
pussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat paljon herkkuja. Sitten
sanoi Pekka: ”Pois pussiin!” ja palvelijat menivät pussiin.
Söivät siinä herkut loppuun, niin jättiläiset alkoivat pyytää Pekkaa:
”Sinä viisas mies, etkö tekisi meille palvelusta?”
”No mikä se palvelus olisi?” kysyi Pekka.
”No se olisi sellainen palvelus, että kun olemme pitkän aikaa
koettaneet ryöstää erästä komeaa linnaa, mutta linnan portilla istuu
sellainen pieni koira, jolla on niin tarkka kuulo, että viiden
penikulman päästä kuulee tulon. Kun olemme viiden penikulman päässä
linnasta, niin koira alkaa hirveästi haukkua ja linnan väki herää. Se
koira pitäisi tappaa, että päästäisiin linnan sisään.”
No Pekka pilalla suostui, ja lähtivät sitten yöllä menemään linnaa
kohti. Kun tultiin viiden penikulman päähän, niin Pekka taas koetti
pyssyään ja ampui umpimähkään ja ajatteli sitä pientä koiraa, ja se
koira kuoli heti ennättämättä haukkua. Päästiin sillä tavalla ihan
linnan muurin alle, ja jättiläiset kaivoivat reiän muuriin, josta mennä
sisään. No Pekka tunkeutui siitä reiästä ensimmäisenä sisään ja sitten
ryömi eräs jättiläinen siihen reikään, mutta kun jättiläisen pää rupesi
tulemaan muurin sisäpuolelle, niin Pekkapa kolautti jättiläistä
pyssynperällä päähän ja jättiläinen kuoli. No Pekka veti ruumiin
sisäpuolelle ja sanoi: ”Tulkoon nyt toinen!” Kun se toinen rupesi
tulemaan, niin taas Pekka kolautti pyssyn perällä sitä päähän ja sekin
kuoli. Niin Pekka tappoi kaikki jättiläiset ja veti ruumiit linnan
pihalle.
Jo väsyi sitten Pekka siinä hommassa ja nukkui reiän viereen muurin
juurelle.
Mutta se komea linna olikin se sama, jossa Lassi asui kuninkaana. No
Lassi heräsi aamulla, meni ikkunaan ja näki: piha on täynnä makaavia
jättiläisiä, luulee näet makaaviksi, vaikka kuolleitahan ne ovat. No
säikähtää kovasti Lassi, muistaa sopimuksen, minkä oli tehnyt veljensä
kanssa, ja alkaa huutaa:
”Pekka, Pekka, tule avuksi, jo on kova hätä!”
Huutaa kaksi kertaa, ei herää Pekka muurin juurella, väsynyt on. Huutaa
kolmannen kerran. Jo herää Pekka, hämmästyy: Lassiko se onkin ikkunassa
ja kuninkaana? Juoksee Pekka ikkunan alle ja sanoo:
”Mitäs huudat, eihän sinulla ole mitään oikeaa hätää, johan minä
jättiläiset kaikki tapoin! Muistatkos sopimusta: jos toinen huutaa
ilman oikeaa hätää, niin toinen saa häntä lyödä?”
No Lassipa tuli hyvilleen, kun veli hänen linnaansa oli joutunut, ja
sanoi:
”No lyö sitten, koska ilman oikeaa hätää huusin.”
Niin Pekka vastasi:
”Enpä huoli kuningasta, kun vielä koirasikin tapoin.”
”Miten sinä koiran tapoit?”
No Pekka selitti:
”Minulla on sellainen pyssy, jolla voi viiden penikulman päästä tappaa
vaikka kärpäsen, kun vain ajattelee minkä tahtoo tappaa ja laukaisee.”
No Lassi tuumi:
”Mikäs se nyt on, mutta minulla on sellainen laiva, joka kulkee
ilmassa, ja oluttynnyri, jolla voi panna kuinka paljon tahansa olutta.”
Silloin Pekka sanoi:
”Mutta minulla on jauhinkivet, joista tulee jauhoja miten paljon
tahansa, ja pussi, josta saa herkkuja kuinka paljon tahansa.”
”Mutta minulla on kuninkaan tytär ja puoli valtakuntaa!” sanoi Lassi.
Silloin Pekka meni ja otti sen toisen kuninkaantyttären ja sai
myötäjäisiksi puolen valtakuntaa.
Nyt veljekset olivat yhtä rikkaita, ja he lähtivät lentolaivalla
hakemaan äitiä linnaan, ja sepäs oli äidistä ihme, kun pojista oli
tullut sellaisia pohattoja ja kuninkaantyttärien ukkoja!
VALKEA KÄÄRME.
Renkipoika sai mummoltaan periä kolmekymmentä penniä, niin siitä poika
tuumi:
”Nyt kun minä sain mokoman perinnön, en viitsi enää olla renkinä. Minä
lähden maailmalle kulkemaan!”
Lähti poika kulkemaan maailmalle. Kulkee tietä pitkin, niin tulee
vastaan mies, jolla on kissa sylissä. Poika kysyy mieheltä:
”Mihinkäs sitä kissaa viet?”
Mies vastaa:
”Vien jokeen. Se on varas kissa, se on tehnyt kymmenen pennin edestä
vahinkoa, se pitää tappaa.”
Poika sanoo:
”Älä vie jokeen! Minä annan siitä viisitoista penniä!”
Poika antoi miehelle viisitoista penniä, ja mies antoi kissan pojalle.
Lähti poika taas kulkemaan kissa sylissä, niin näki miehen piiskaavan
tiellä koiraa. Se oli semmoinen kulkukoira se koira. No heti poika
juoksi apuun, otti patukan miehen kädestä, löi miestä ja sanoi:
”Tuntuukos itsestäsi hyvältä? Minkätähden sinä piiskasit tätä koiraa?”
Mies vastasi:
”Tämä koira on varas koira, ja kun se on tehnyt vahinkoa kymmenen pennin
edestä, niin se pitää tappaa. Mutta se ei tahdo tulla mielellään
hirteen, sitä pitää piiskata!”
Silloin sanoi poika heti:
”Älä vie sitä koiraa hirteen! Minä annan siitä viisitoista penniä!”
Poika pisti miehen kouraan viisitoista penniä, ja mies antoi koiran
pojalle.
Lähti poika yhä kulkemaan tietä pitkin kissa sylissä ja koira perästä,
niin kuuli metsästä surkean äänen huutavan:
”Auttakaa minua!”
Poika meni ääntä kohti, ja kun tuli suuren, kaksihaaraisen puun luokse,
niin näki, että iso, valkea käärme oli pudonnut puun rakoon. Puun
haarat heiluivat tuulessa ja nipistivät kovasti käärmettä, ja se käärme
ei päässyt irti, vaan huusi sydäntäsärkevästi hätäänsä.
”En minä saa nähdyksi, että mikään elävä kituu noin!” tuumi poika.
Poika jätti kissan puun juurelle, kiipesi puuhun, longisti rakoa ja
laski käärmeen irti.
Silloin se valkea käärme sanoi pojalle:
”Minä tulisin palvelijaksesi niinkuin kissa ja koira, mutta kun
ihmisen ja käärmeen välillä on kirous, ei minun vielä sovi tulla
palvelijaksesi. Mutta kun tulet jäljestäni, niin saat palkinnon hyvästä
työstäsi.”
No poika lähti kissoineen ja koirineen käärmeen jäljestä. Kulki poika
maantietä pitkin ja käärme kiemurteli edellä. Silloin he tulivat kolmen
tien haaraan, ja käärme nousi kahden haaran kohdalla pystyyn pojan
edessä eikä päästänyt häntä kulkemaan niitä kahta tietä pitkin. Mutta
kolmatta tietä pitkin se käärme päästi pojan kulkemaan. Sitä tietä he
tulivat viimein vanhan, sodanaikana hävitetyn linnan luo, josta
kattokin oli sammaltunut. Linnassa oli ruostunut portti, ja käärme meni
portin alta linnaan. Silloin se portti aukesi itsestään, ja poika
kissoineen ja koirineen pääsi sisään. Siellä oli korkea, kiiltävä
kuisti, ja käärme kiemurteli portaita pitkin ylös ja poika kulki sen
perästä. Sitten he tulivat ison oven eteen. Käärme kiemurteli oven alta
sisään, ja heti ovi taas itsestään aukesi ja poika pääsi sisään. Kulki
poika käärmeen perästä linnassa, ja viimein he tulivat avaraan
kamariin. Silloin se käärme yht’äkkiä tykkänään katosi, eikä poika
tiennyt minnekä se katosi.
Katselee, katselee poika ympärilleen ja on hyvin väsynyt, kun oli sinä
päivänä paljon toimittanut ja kulkenut. Poika tahtoisi istua tuolille
lepäämään, mutta koko avarassa kamarissa ei ole ainoaakaan tuolia. No,
tuskin on poika ajatellut tuolia, niin heti kamarin seinästä aukeaa
itsestään ovi ja ovesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin, ja
siellä on kultainen, mukava tuoli.
No poika menee kamariin ja istuu kultaiselle tuolille ja alkaa tuumia:
”Kunpahan nyt saisi jotakin syötävää!”
Tuskin on poika ajatellut syötävää, niin kamarin seinästä aukeaa ovi ja
ovesta tulee kultainen pöytä, joka on täynnä parhaita herkkuja.
Poika syö kovasti ja syöttää kissaansa ja koiraansakin, ja kun on
syönyt, niin ajattelee:
”Nyt alkaa nukuttaa! Kunpa nyt olisi kasa lehtiä tai heiniä, joilla
saisi nukkua!”
Tuskin on poika tätä ajatellut, niin kamarin seinästä aukenee ovi ja
ovesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin. Poika menee siihen
kamariin, ja siellä on komea, kultainen sänky ja sängyssä höyhenpatjat.
No poika pötkähtää sinne nukkumaan ja nukkuu sikeästi jos kuinka kauan.
Kun poika herää, niin kamarin seinästä aukeaa kirkas ovi ja ovesta
poika näkee isoon saliin, joka paistaa kuin aurinko ja välkkyy kuin
kulta ja hopea. Se sali on täynnä isoja käärmeitä. Niitä kiemurtelee
salin seinillä, patsaissa ja orsilla, ja niiden suomut kiiltelevät kuin
salakoilla. Mutta salin perällä on ihanalla matolla se valkea käärme.
Sillä on nyt päässä punainen heltta kuin kukolla ja se piipattaa
pojalle:
”Älä pelkää, tule vain sisään! Sinä olet kerran pelastanut henkeni.
Minä maksan nyt sinulle palkkaa!”
No se poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden
puolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se
valkea, helttapää käärme kysyi pojalta:
”Mitäs nyt tahdot palkaksesi? Saat valita joko minut itseni tai
kultaisen sormuksen, jonka lävitse kun katsoo ja ajattelee mitä toivoo,
niin heti saa.”
Ja kun se käärme sanoi niin, tuli sille kädet ja jalat. Sen suu tuli
sieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi
tukka, ja se käärme muuttui niin kauniiksi mamselliksi, että pojan
silmät olivat siihen jäädä.
”Minä olen noiduttu käärmeeksi, ja ainoastaan kerta viikossa minä olen
ihmisenä!” sanoi se mamselli. ”Mitä nyt tahdot palkaksesi, minutko vai
kultaisen sormuksenko?”
Hyvin tekisi pojan mieli sitä mamsellia, vaikka peloittaahan se, kun se
on vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista
sormustakin. Viimein se poika sanoo:
”Mitäpäs minä korealla mamsellilla, kun ei ole rahaa eikä mitään millä
elättää itseäni ja tätä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä
kultaista sormusta!”
No se mamselli tuli vähän murheelliseksi, mutta otti kuitenkin
vasemmasta kädestään nimettömästä sormesta kirkkaan kultasormuksen ja
antoi pojalle.
⸻
Iloisena kulki poika kissoineen ja koirineen linnan portaita alas,
kulki rautaisen portin luokse, ja itsestään se hänen edessään aukesi.
Niin tuli poika ulos auringonpaisteiselle maantielle. Kulki, kulki
poika kissoineen ja koirineen pitkin maantietä, ja puolenpäivän
seutuvilla hän väsyi ja istuutui mättäälle tien viereen. Silloin poika
otti sormuksen sormestaan, nipisti sen peukalon ja etusormen väliin,
tirkisti aurinkoa kohti ja ajatteli oivallisimpia ruokia.
”Tulkoonpa tähän ruokaa, noin hyvänlaista!” tuumi hän, ja samassa
putosi kuin puusta pojan eteen piirakoita ja munavoita, siirappipuuroa
ja rieskamaitoa kaksikorva-haarikassa. Nyt kelpasi pojan elää! Syö, juo
poika itsensä pulleaksi, ja kissa ja koira katsovat ahnaasti päältä.
”Ka, onhan nyt varaa teillekin!” tuumi poika ja pani sormuksen taas
silmänsä eteen. — ”Aika kannullinen paksua kermaa ja ehta iso lampaan
jalka!” sanoi hän, ja samassa herkut siihen ilmestyivät. Kissa latkii
selkä kyyryssä kermaa, ja koira popsii lihavaa lampaan reittä.
Sitten poika meni yöksi kestikievariin, ja kissa ja koira olivat mukana
aina vain. No poika eli kestikievarissa niin komeasti, ettei huolinut
kestikievarin ruokiakaan, vaan söi ja joi omia herkkujaan ja syötti
niitä kissalleen ja koiralleenkin. Eikä se viitsinyt edes maata
kestikievarin parhaassa sängyssä, vaan laittoi itselleen kultaisen
sängyn. Sattuivat silloin ryövärit ikkunan takana katsomaan sitä
herkuttelemista ja kultaista komeutta, ja kun poika oli nukkunut, niin
ryövärit tulivat yöllä hänen huoneeseensa ja aikoivat hänet ryöstää ja
tappaa. No poika heräsi meluun eikä ollut unen pöpperössä ymmärtää
mitään, mutta sitten hän muisti sormuksensa, tirkisti pimeässä sen läpi
ja huusi:
”Seitsemän miestä avuksi!”
Samassa valkeni huone ja ilmestyi seitsemän mustaa miestä lujat pamput
kädessä, ja ne pieksivät ryöväreitä niin, että nämä mielellään
erkanivat pojasta.
Nyt poika nukkui rauhassa yönsä, nukkui myöhään seuraavaan päivään ja
aikoi sitten lähteä astumaan yhä vain.
”Mitäs minä tässä vaivaan jalkojani joutavalla! Pitää meillä olla pari
hopeankarvaisia hevosia, kultaiset vaunut ja kuski hopea- ja
kultaraitaisissa vaatteissa”, juttelee poika itsekseen, nostaa
sormuksen siimalleen, tirkistelee sen läpi, ja heti ovat hänen edessään
kiiltävät vaunut, hevoset ja kuski, joka istuu pönäkkänä ja komeana
pukilla.
No poika nousee elukkoineen vaunuihin, ja se kuski kysyy:
”Minnekäs nyt maisteria ajetaan?”
No ei se poika oikein tiennyt minne ajetaan ja se vastasi umpimähkään:
”Ajetaan nyt vaikka keisarin linnalle.”
Ajavat niin että tie pölisee, ja pian poika näkee keisarin hovin
kullatut tornit ja on tuossa tuokiossa keisarin portilla.
”Nyt pitäisi mennä keisariin sulhasiksi ja saada keisarin tytöstä
morsian!” tuumi poika. Sitä tyttöä oli käynyt kosimassa moni komea
ruhtinas, mutta keisari ei ollut pitänyt heistä ketään kyllin rikkaana
ja korkea-arvoisena, vaan oli heittänyt heidät syvään vankikuoppaan
keskelle merta.
No poika käski sormuksella oriit, vaunut ja kuskin katoamaan ja meni
niissä huonoissa renginvaatteissaan keisarin puheille ja pyysi keisarin
tytärtä.
”Hohoo, mites minä voin sinulle tytärtäni antaa, kun olet tuollainen
kerjäläinen ja halparotuinen!” sanoi keisari. ”Kun sinulla olisi edes
samanlainen linna ja palvelijat kuin minulla!”
”Odottakaahan huomisaamuun!” vastasi poika ja lähti pois linnasta.
Siinä oli sellainen suuri meri keisarin linnan edessä, ja kun keisari
seuraavana aamuna heräsi ja meni ikkunan luokse, niin paistoi meren
takaa suunnattoman suuri linna kullasta, hopeasta ja kaikesta. No
keisari purjehti sitä uutta linnaa katsomaan, ja siellä oli eilinen
poika köyhissä vaatteissaan, mutta palvelijat kulta- ja
hopearaitaisissa vaatteissa passasivat sitä poikaa.
”Jokos nyt saan tyttärestäsi morsiamen?” kysyi poika.
”Ohoo!” sanoi keisari. ”Ihmepäs olitkin linnaa laatimaan. Vaan mites
minä voin sinulle tytärtäni antaa? Kun nyt tekisit yhtenä yönä meren
yli linnojen välille sillan lasista niin suoran, ettei olisi tuuman
verran mutkaa, ja sillan kahden puolen kaksitoistatuhatta patsasta ja
jokaisen patsaan päähän kultaisen ihmisenkuvan, joka puhuu ryssää, niin
antaisin tyttäreni.”
”Odottakaahan huomisaamuun!” vastasi poika.
Keisari heräsi huomisaamuna kauheaan puheen porinaan, ja kun hän meni
ikkunaan katsomaan, niin oli lasinen silta keisarin linnasta meren yli.
Ja se silta oli niin suora, ettei ollut jouhen verran mutkaa, ja sillan
kahden puolen oli kaksitoistatuhatta kultaista patsasta ja joka patsaan
päässä seisoi priljanttinen ihmisenkuva ja kuvat puhella polittivat
kilpaa ryssää.
No keisari valjastutti hevosensa vaunujen eteen ja aikoi ajaa sillalle
katselemaan ja kuuntelemaan, mutta heti ensi askelella hänen hevosensa
kompastuivat sillalla eikä keisari päässyt tuumaa eteenpäin sitä
liukasta lasisiltaa pitkin.
Keisari nousi pois vaunuista ja alkoi vatsallaan ryömiä eteenpäin,
mutta hänen yrittäessään jalat ja kädet veivätkin häntä vain takaperin
eikä hän päässyt sillalle ollenkaan. No silloin poika ajoi häntä
vastaan hevosilla, jotka olivat vilkkaat kuin tuuli ja timanttikengillä
kengitetyt. Timanttinaulat oikein iskivät kipeniä lasisesta sillasta,
hevoset hirnuivat ja kuvat puhella polittivat kilpaa ryssää. Poika
nostatti keisarin vaunuihinsa ja antoi kuskata kultaiseen linnaan.
”No jokos nyt annat tyttärestäsi morsiamen?” kysyi poika.
”Ohhoh!” vastasi keisari. ”Kyllähän annan, kun ensin yhtenä yönä
rakennat sillan kumpaankin päähän kaksi kirkkoa lasista. Lasista
kellotapulit ja kaikki kellot soimaan ja väkeä sisään ja lukkari
laulamaan.
”No odottakaahan huomiseen!” vastasi poika.
Kun keisari heräsi huomisaamuna, niin pauhasivat ja helisivät monet
kellot, ja kun hän meni ikkunan luokse, niin kirkkojen kullanväriset
tornit kiilsivät kuin auringot ja kahdeksan kirkkoa kekotti sillan
päissä, neljä kummallakin rannalla. Ja maantielle ja sillalle oli
levitetty punainen verka, ja veralla käveli koreita mamselleja
auringonvarjoineen ja herroja keppeineen niin paljon, ettei keisari
koskaan ollut nähnyt niin paljon herrasväkeä, ja kirkoista kajahteli
yht’aikaa kahdeksan lukkarin veisuu.
”Jo nyt tuli mikä tuli!” tuumi keisari. ”Pitääkö minun nyt antaa
tyttäreni tuolle renkipojalle, joka on alhaista rotua?”
Keisari pani tyttärensä kahdeksan lukon taa koppiin ja komensi
sotajoukkonsa ottamaan niitä pojan kirkkoja, siltaa ja linnaa ja
vangitsemaan poikaa. Mutta poikapa katsoi sormuksen läpi ja ajatteli:
”Hypätkööt nuo kaksitoistatuhatta ryssänkuvaa alas patsaiden päästä ja
tapelkoot lujasti keisarin sotamiesten kanssa!”
Silloin ne kaksitoistatuhatta ryssää hyppäsivät patsaiden päästä ja
paiskasivat keisarin sotamiehet sillalta mereen. No poika lähti sitten
ajamaan lasivaunuilla lasista siltaa pitkin ja otti vaunuissa kultaisen
sormuksen sormestaan ja ajatteli:
”Tulkoonpa nyt se keisarin tytär kahdeksan lukon takaa tähän vaunuihin
viereeni!”
Ja se keisarin tytär tuli niinkuin ilmasta tupsahtaen. Ei auttanut
keisarin muuta kuin antaa morsian. Kihlajaisväki kulki pojan linnasta
lasista siltaa pitkin, ja kolmetuhatta musiikkia oli kultaisilla
pilleillä soittamassa ja väki kulki lasisiin kirkkoihin ja lukkarit
lauloivat.
Mutta se keisari vihasi ja kadehti poikaa, kun se oli vain
huonorotuinen ja kuitenkin niin rikas. Ei tiennyt keisari, millä
keinolla poika voi sellaisia ihmeitä tehdä. Niin keisari sanoi
tyttärelleen:
”Utelepas sulhaseltasi, millä keinolla hän sai linnan, sillan, kirkot
ja sinut, ja sano sitten minulle.”
Niin keisarin tyttö uteli sulhaseltaan:
”Millä keinolla sinä sait linnan, millä sait sillan, kirkot ja minut,
kun olet vain halparotuinen?”
Niin poika vastasi:
”Minulla on sellainen sormus, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee
mitä toivoo, niin heti saa!”
Silloin keisarin tyttö sanoi isälleen:
”Sillä on sormus semmoinen, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee mitä
toivoo, niin heti saa!”
No keisari tahtoi varastaa pojalta sen sormuksen, ja kun poika yöllä
nukkui sormus sormessaan, niin keisari hiipi ottamaan sormusta pois.
Mutta silloin poika heräsi, tirkisti sormuksen läpi ja huusi:
”Ahaa! Seitsemän miestä tänne ja pankaa varas pitkään pussiin ja viekää
mereen.”
Heti ilmestyi seitsemän mustaa miestä, ja ne pistivät keisarin
jauhosäkkiin ja alkoivat viedä ikkunan kautta mereen.
Silloin tuli keisarille hätä käteen, hän armoa rukoilemaan, ja poika
päästi keisarin pois säkistä.
Mutta vielä sanoi keisari tyttärelleen:
”Houkuttele sinä nyt sormus pois sulhaseltasi. Se poika on halpaa rotua
eikä kelpaa sinulle mieheksi.”
Niin morsian houkutteli pojalta pois sormusta, mutta poika ei vain
antanut. Olipa poika niin varuillaan, että kun yöksi rupesi nukkumaan,
niin otti sormuksen sormestaan ja talletti sitä suussaan, ettei
voitaisi varastaa.
Mutta silloinpa se viisas keisarin tytär yöllä suuteli nukkuvaa poikaa,
ja sormus luiskahti pojan suusta tytön suuhun.
Paikalla juoksi tyttö isänsä luo ja antoi sormuksen isälle.
No keisari heti nosti sormuksen siimalleen, tirkisti sen läpi kohti
kuuta ja sanoi:
”Poika keskelle merta syvään torniin, jonne muutkin sulhaset on
heitetty! Rautavitjoilla tukkiin kiinni!”
⸻
Siellä nyt istuu poika vankina keskellä merta rautaisessa tyrmässä,
jonka laessa on vain pieni ikkuna ja jonne ei taivaan valkeutta näy
kunnolleen mistään kohden. Mutta tyrmän pohjalla viruvat niiden
entisten kosijain ruumiit, joita keisari oli pitänyt liian
halparotuisina ja köyhinä ja jotka olivat kuolleet nälkään.
Nälkään oli poikakin kuolla tänne syvään tyrmään. Mutta kun hän oli
vuorokauden lojunut siellä pimeässä ulos pääsemättä, niin hän kuuli
ylhäältä ikkunan kohdalta kissan naukuvan ja koiran haukkuvan. Se koira
haukkui ja haasteli:
”Mitenkäs nyt voit siellä alhaalla, isäntä kulta? Sinut on tahdottu
tapettavaksi, mutta me koetamme pidättää henkesi, kun olet meidän
henkeämme varjellut. Toisella rannalla hyppäsi kissa selkääni ja sanoi,
että minun piti joutuin lähteä uimaan ja isännän luo pyrkimään. Minä
veteen ja uin kissa niskassa tänne. Mitäs nyt teemme, isäntä kulta?”
”Enpä tiedä mitä teette!” vastasi isäntä. ”Mutta jos voisitte
keisarilta ja keisarin tyttäreltä saattaa tänne sen minun kultaisen
sormukseni, niin olisi hyvä asia. En minä kauan viihdy täällä
kuolleiden seassa.”
No kissa kiireesti hyppäsi koiran niskaan ja koira taas veteen. Kissa
piteli kynsillään kovasti kiinni koiran niskasta, ja koira ui keisarin
linnalle niin että vaahto leuan alla kohisi. Illalla he tulivat
perille, ja kun keisarin linnassa ruvettiin maata, niin kissa pujahti
salaa ovenraosta makuuhuoneeseen ja jätti koiran odottamaan ulos. Etsii
kissa pöytäin, piironkien, kaappien päällykset kaikki, ei löydy
sormusta. Keskiyöllä rupeavat rotat rapisemaan loukossa.
”Ahah!” tuumii kissa ja alkaa väijyä rottia. Saa kissa viimein
suurimman rotan kynsiinsä ja uhkaa:
”Minä tapan sinut!”
No rotta-rukka valittelee ja itkee:
”Älä tapa!”
Kissa vastaa:
”Ellet kiireesti hae isäntäni kultaista sormusta, niin tapan sinut ja
kaikki rotat koko valtakunnassa!”
”Kyllä minä sormuksen haen, kun et vain tapa!” vannoo rotta.
Silloin kissa päästää rotan irti.
Rotta pujahtaa sillan alle ja viheltää kaikki veljet ja siskot koolle.
Sitten ne tulevat huoneeseen ja alkavat nakerrella piironkien ja
kaappien laatikoita puhki, mutta eivät yhdestäkään laatikosta löydä
sormusta. Koppaavat vielä rotat kiinni kaikki linnan hiiretkin ja
pakottavat ne hakemaan sormusta, mutta ei vain sittenkään löydy.
Rotille ja hiirille tulee kamala olo, kun kissan silmät nurkasta niin
julmasti katsovat, mutta silloin seinärautio, joka raossa tikuttaa ja
navertelee, virkkaa:
”Ei ole sormus kaapeissa ja laatikoissa. Se on keisarin tyttären
suussa.”
No nyt pienin hiiri juoksee keisarin kamarin ikkunalle, jossa on iso
nuuskarasia. Pienin hiiri ottaa vähän nuuskaa kämmeneensä ja juoksee
taas keisarin tyttären huoneeseen. Pienin hiiri nousee sänkyyn ja
pistää kämmenellään hiukan nuuskaa keisarin tyttären toiseen
sieraimeen.
”Ätshish!” — Keisarin tytär aivastaa niin, että suu aukenee, mutta ei
olekaan sormus hänellä suussa.
”Sitten se on keisarin suussa!” sanoo seinärautio.
Isoin rotta juoksee keisarin kamariin, ottaa kahteen kämmeneensä paljon
nuuskaa, juoksee keisarin sänkyyn ja kaataa paljon nuuskan keisarin
molempiin sieraimiin.
”Hutshish!” aivastaa keisari, niin että suu aukenee ja kultainen sormus
vierähtää peitolle.
No siitä rotille ja hiirille ilo! Isoin rotta antaa sormuksen kissalle,
ja kissa lyö rottaa kämmenellä otsaan ja sanoo:
”Nyt sinun pitää olla kaikkien hiirten kuningas!” — Siitämöisin ei ole
kissa juuri mielellään syönyt rottia, vaikka onkin tappanut.
Kun ihmiset aamulla alkavat linnassa liikkua, ei kissa tohdi naukua
päästäkseen ulos, kun pelkää sormuksen naukuessa putoavan suusta. Se
kissa vain odottaa oven pielessä, että joku menisi ulos, jotta voisi
pujahtaa pihalle.
”Merkillinen on tuo kissa. On niin oppinut, ettei tahdo huoneessa
naukuakaan!” sanoo keisari ja avaa kissalle oven. Ulkona koira odottaa
kissaa. Kissa viittoo koiralle käpälällään, että pitää lähteä joutuin
uimaan, ja koira pulskahtaa veteen, kissa hyppää koiran selkään ja niin
sitä aletaan matkata meren saarelle vankilaa kohti.
Ui, ui koira touhuissaan, niin että vaahto leuan alla kohisee. Vasta
keskellä ulappaa ehtii koira kysäistä kissalta:
”Saitkos sormuksen?”
”Sain!” naukaisee kissa, mutta silloinpa sormus putoaakin kissan suusta
mereen.
”Voi sinua harvahammas! Joudat itsekin jo uimaan!” sanoo koira
suutuksissaan ja pudottaa kissan selästään veteen.
”Miks’et kysynyt rannalla!” vastaa kissa.
Siellä on nyt sormus syvällä vedessä, ja nälkäinen poika odottaa
vankityrmässä. Kuka nostaa sormuksen vedestä?
Toisilleen vihaisina nousevat kissa ja koira autiolle karille keskellä
merta. Kuljeskelevat autiolla karilla etsien jotakin syötävää, niin
kissa näkee rannalla ison hauen. Heti se iskee kyntensä hauen niskaan
ja sanoo:
”Minä tapan sinut!”
”Älä tapa!” läähättää hauki. ”Mitäs tahdot, jos et tapa?”
Koirakin tulee siihen ja alkaa pureskella haukea.
”Mitä te minusta vaivaatte? Mitä tahdotte, jos ette tapa?” läähättää
hauki.
Koira vastaa:
”Kirposi äsken sellainen kultainen sormus mereen, mene ja hae sitä
sormusta, etkö löydä sitä sormusta!”
No hauki lupaa hakea sormuksen ja polskahtaa veteen. Siellä hän
hätistää lahnoja, ahvenia, kiiskiä ja kysyy: ”Ettekö ole nähneet
sellaista kultaista sormusta?”
”Emme ole nähneet!” vastaavat lahnat, ahvenet ja kiisket.
Mutta yksi pieni kiiski ei vain virka mitään. Se katselee viekkaasti ja
yrittää pujahtaa pakoon. Huomaapa sen hauki ja sanoo:
”Ahaa, sinä pojan nulikka, pörhisteletkös piikkejäsi! Oletkos nähnyt
kultaista sormusta?”
Ja hauki pudistaa kiiskenpoikasta niin armottomasti niskasta, että
kiiski huutaa:
”Kyllä, kyllä minä näin yhden sellaisen, joka oli kuin pieni vanne!”
”Ahah!” huutaa hauki. ”Vai näit! Sinä olet sen sormuksen nielaissut.
Kakaise sievästi ulos!”
Ei auta kiisken muuta kuin antaa pois sormus, ja hauki vie sormuksen
ylös kissalle ja koiralle. Siitäkös kissalle ja koiralle ilo!
Mutta pian syntyy kissalle ja koiralle riita, kumpi sormusta
kuljettaisi.
Koira sanoo: ”Anna minunkin kantaa, sinulla on harvat hampaat, pudotat
sormuksen taas veteen!” — Eihän siinä mikä auta, koira puree kissaa,
kissa on huonompi koiraa, vaikka miten sylkisi ja raapisi, ja koira saa
sormuksen kantaakseen.
Lähtevät sitten yhä kulkemaan vankityrmää kohti. Kulkevat, kulkevat,
koira ui hyvillään, ja kissa nyreissään istuu koiran niskassa. Uivat,
uivat, aurinko paistaa ja vesi aurinkoa kuvastaa. Yht’äkkiä kimaltaa
koiran edessä veden pinnalla pieniä kaloja. Koira näkee kalat ja
luulee: jo putosi sormus suustani, jo tuossa vedessä kimaltaa! Koira
hamuaa vedestä sormusta suuhunsa, ja silloin sormus putoaakin mereen,
ja kissa koiralle kähähtää:
”Enkös jo sanonut, lerppahuuli!”
Mikäs nyt eteen? Ei auta kuin koira ja kissa takaisin luodolle
sill’aikaa kun isäntä nälässä odottaa.
Siellä saivat koira ja kissa taas kynsiinsä hauen. Hätistävät haukea,
ja hauki noutaa taas heille sormuksen meren pohjasta.
Nyt kissa ja koira uivat isäntänsä luo. Kissa istuu koiran niskassa, ja
koira ui niin että vaahto leuan alla kohisee.
”Ui, laiska, kovemmin, isäntä kaipaa, isäntä kaipaa!” hokee kissa.
Koiran tekisi mieli vastata vihaisesti, mutta ei uskalla, kun kallis
sormus on suussa.
Viimein kissa ja koira tulevat keskelle merta sille tyrmälle, jossa
poika istuu vankina. Ottaa kissa sormuksen koiralta ja kiipeää sormus
suussa tornin huippuun, ja siinä ikkunan kohdalla kissa huutaa alas
pojalle:
”Tässä putoaa nyt se sormus, ota vastaan!”
Samassa poika kaappaa sormuksen ilmasta käteensä, tirkistää kiireesti
sen läpi ja hihkaisee:
”Pois kahleet! Peliä ja huiluja!”
Kaatuvat muurit, katkeavat kahleet, ja suuri joukko viulun ja pillin
soittajia istuu raunioilla viheltäen ja vinguttaen.
”Ruvetkoot elämään nuo vainaat!” huutaa poika katsoen sormuksen läpi,
ja samassa kavahtavat nälkään kuolleet kosijat virkeinä ja punakkoina
ylös raunioista.
Siinä alkaa iloinen tanssi, kun poika on päässyt kuolemasta ja
vankilasta.
Tanssivat, tanssivat poika, vainaat, kissa ja koira, ja kun poika on
saanut kyllikseen tanssituksi, asettuu hän lepäämään ja syömään
karkealle kivelle. Sitten ottaa sormuksen sormestaan, asettaa sen
siimalleen ja toivoo:
”Tulkoon nyt se valkea käärme tänne!”
Samassa on pojan edessä valkea, punahelttainen käärme.
”Mitäs tahdot?” kysyy käärme.
”Sitäpä minä tahdon, että otat takaisin tämän sormuksen!” sanoo poika.
”Mieluummin ottaisin sinut, vaikka olisit seitsemän päivää viikossa
käärme, kuin tämän sormuksen. Siitä voi olla sama vahinko kuin
hyötykin.”
Kun poika niin sanoo, niin valkea käärme muuttuu taas koreaksi
mamselliksi, niin koreaksi, että poikaa ihan huimaa. Ja mamselli
virkkaa:
”Nyt on noituus hävinnyt. Minut taiottiin käärmeeksi niin pitkäksi
aikaa kun tulisi mies, joka ottaisi mieluummin minut kuin kultaisen
sormuksen. Nyt en milloinkaan enää käärmeeksi muutu. Ota nyt minut!”
”Otanpa otan!” vastaa poika, ja samassa purjehtii luodolle suuri laiva
kulta- ja hopearaitaisin purjein, ja mamselli ja poika koirineen ja
kissoineen nousevat laivaan ja matkustavat luodolta käärmeen komeaan
linnaan.
KULTARUKKI.
Kuninkaalla oli ylen korea tyttö, mutta niin ylpeä, ettei ollut kuultu
eikä nähty. Sillä kävi paljon sulhasia, mutta eivät kelvanneet sille
minkäänlaiset miehet, vaikka kuinka hyviä tarjoksi tuli. Kuninkaan
tytär vain pilkkasi kaikkia kosijoitaan.
No oli kuninkaan valtakunnan vieressä rikkaalla keisarilla valtakunta
ja keisarilla poika, joka oli mahdottoman kaunis ja kaikkien arvossa
pitämä, ja keisarinkin poika lähti koettamaan, eikö saisi omakseen
kuninkaan tytärtä.
Ajoi keisarin poika kuninkaan hoville kolmella valkealla hevosella ja
lasisissa vaunuissa, ja hänet otettiin kuninkaan hovissa hyvästi
vastaan. Se pikkuinen kuninkaan tyttökin oli olevinaan keisarin pojalle
hyvin ystävällinen, mutta aina tuontuostakin laski keisarin pojasta
pilkan eikä vastannut kosintapuheisiin puoleen ei toiseen. No tällainen
jo alkoi suututtaa keisarin poikaa, mutta vielä pahemmin hänelle kävi,
kun hän meni talliin hevosiaan katsomaan. Ei ollut poika tunteakaan
hevosiaan, ennenkuin ne alkoivat hänelle hirnua. Oli näet hänen valkeat
hevosensa töhritty ruskeanpunaisiksi; kuninkaan tyttö oli antanut ne
tervalla töhriä.
”Kyllä minä sen vielä opetan!” tuumi keisarin poika.
Oleilee poika vielä päivän linnassa ja kosiskelee kuninkaan tytärtä,
mutta tämäpä häntä vain pilkkaa, ja kun keisarin poika taas seuraavan
kerran menee talliin tervattuja hevosiaan katsomaan, niin näkee, että
komeimmalta hevoselta on ajettu partaveitsellä pois haivenet kuonosta,
otsatukka ja harja ja hevosen otsaan on kirjoitettu liidulla:
”Hevostaanko prinssi toi meille parturiin?”
Se kuninkaan tytär oli niin hevosen ajattanut ja piirrättänyt
kirjoituksen otsaan.
Pistipä nyt keisarin pojan hyvin vihaksi, hän valjasti heti hevosensa,
heitti hovissa hyvästit ja ajoi kotiin. Mutta kuninkaan tyttären hän
päätti ottaa vaimokseen, maksoi mitä maksoi.
Kului sitten muutamia aikoja, niin eräänä iltana tuli kuninkaan
väentupaan kerjäläisen näköinen mies iso laatikko selässä ja kertoi
rengeille, että hänellä on sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin
kymmenen käkeä hyppää rukin pyörällä ja kukkuu kaiken maailman marssit
ja polskat. No kuninkaan tyttären piiat sattuivat kuulemaan miehen
jutun ja juoksivat heti kertomaan kuninkaan tyttärelle:
”Väentupaan tuli sellainen mikä lienee kerjäläinen, ja hänellä on
laatikossa sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin kymmenen käkeä
hyppii rukin pyörällä ja kukkuu sellaiset kaiken maailman marssit ja
polskat!”
”Tuokaa se rukki tänne!” käski kuninkaan tytär.
Piiat juoksivat ottamaan mieheltä rukkia, mutta silloinpa mies sanoi:
”Koskekaapas vain rukkiin, ne kymmenen käkeä muuttuvat haukoiksi ja
nokkivat teiltä silmät päästä! Eikä se rukki soi, jos en minä itse ole
sitä pyörittämässä. Mutta jos kuninkaan tytär haluaa kuulla soittoa,
niin tulkoon väentupaan. Kyllä minä pyöritän.”
Piiat juoksivat emäntänsä luo ja kertoivat mitä mies oli sanonut.
”Minä väentupaan! Höp!” huusi kuninkaan tytär ja löi piikojaan. ”En
välitä koko mokomasta rukista!”
Mutta seuraavana aamuna piiat tulivat ja kertoivat emännälleen:
”Nyt se rukki jo pyörii ja kymmenen käkeä hyppii pyörällä ja kukkuu
kaiken maailman marssit ja polskat, ja väki tanssii!”
”Eikö mies lupaa tulla soittamaan tänne?” kysyi kuninkaan tytär.
”Ei lupaa!” vastasivat piiat. ”Ei lupaa, vaan pitää kuninkaan tyttären
tulla sitä kuuntelemaan väentupaan.”
No kovin teki pikkuisen kuninkaantyttären mieli nähdä ja kuulla sitä
rukkia, ja hän sanoi piioilleen:
”Jos minä nyt teen sen kerjäläisen mieliksi, mutta älkää puhuko
kenellekään, muutoin käy teille kipeästi! Ja rengit täytyy ajaa pois
tuvasta, etteivät näe minua.”
Rengit ajettiin pois tuvasta, ja sukkelasti juoksi kuninkaan tytär
soittajan luokse.
Soittaja alkoi pyörittää, ja käet hyppivät ja soitto vihelteli, puhkui
ja kukkui kaiken maailman marssit ja polskat. Ensin prinsessa kuunteli
nyrpyssä nenin, mutta mitä kauemmin soitettiin, sitä iloisemmaksi hän
tuli ja halusi jo lopulta tanssia. Silloin mies lopettikin soiton.
”Pyöritä vielä!” käski kuninkaan tytär.
”Ei makeaa mahan täydeltä!” vastasi mies eikä soittanut enempää, vaikka
olisi ollut ihme.
Seuraavana aamuna kuninkaan tytär sanoi piioilleen:
”Juoskaapa pyytämään, eikö se mies tulisi tänne ja pyörittäisi, niin
tanssittaisiin!”
Piiat juoksivat ja pyysivät, mutta ei se mies luvannut tulla. Lähetti
vain sanan, että jos kuninkaan tytär tulee tanssimaan renkien kanssa,
niin kyllä hän pyörittää.
”Hyh, vai renkien kanssa! En välitä koko mokomasta tanssista!” sanoi
kuninkaan tytär.
Mutta seuraavana aamuna hän tuumi piioilleen: ”Säälittäähän tuo
kerjäläisrukka. Jos nyt pilkalla pyörähtäisin pari kertaa vaikka
renkienkin kanssa!”
Ja kuninkaan tytär meni väentupaan ja tanssi renkien kanssa puolen päivää
.
Kun kuningas sen kuuli, suuttui hän ja sanoi:
”Tämäpä nyt on ihmettä! Sopiipas tytön hyppiä renkien kanssa,
vaikk’eivät keisarilliset kosijat kelpaa. Kyllä minä hänet opetan!”
Ja kuningas torui tytärtään:
”Vai menet sinä hyppimään renkien kanssa, vaikk’eivät sinulle
keisarilliset kosijat kelpaa! Kyllä minä sinut opetan! Mikä sinut sinne
väentupaan vei?”
”Se rukki!” vastasi kuninkaan tytär. ”Tänne tuli mies, jolla on
sellainen kultarukki, että kun sitä pyörittää, niin kymmenen käkeä
hyppää ja kukkuu kaiken maailman marssit ja polskat ja tekee mieli
tanssia. Mutta se rukki ei soi muuten kuin että mies itse pyörittää,
eikä se mies tule tänne herraspuolelle pyörittämään eikä pyöritä
tuvassakaan, jos en tanssi renkien kanssa!”
”Kaiken maailman polskat sille miehelle! Marssikoon huomisaamuna
talosta!” sanoi kuningas.
Kuninkaan tytär oli koko yön pahoillaan, kun sen miehen pitäisi marssia
rukkeineen huomenna talosta, ja aamulla hän meni pyytämään isältään:
”Älä aja sitä miestä talosta! Minä tahtoisin kuulla rukkia ja tanssia.
Enkä mene väentupaan tanssimaan. Jos mies rupeaa soittamaan, niin minä
panen kamarin ikkunan auki ja ikkunasta kuuntelen soittoa ja tanssin
kamarissa piikoineni. Minä kuolen ikävästä, ellen saa kuulla sitä
rukkia!”
Kuningas vastasi:
”No olkoon sitten mies talossa, mutta soittakoon vain ruoka-ajalla,
ettei renkien työpäivä pilaannu! Mutta muistakin se, ettet mene renkien
kanssa tanssimaan!”
Samana päivänä ruoka-ajalla kuninkaan tytär pani kamarinsa ikkunan
auki, kun mies soitti tuvassa, ja se kuninkaan tytär alkoi tanssia
kamarissa piikainsa kanssa, mutta kun mies huomasi, että kuninkaan
tytär alkoi tanssia, niin se heti lopetti soiton, pisti rukin
laatikkoon eikä sitä avannut koko päivänä.
No kuninkaan tytärtä suututti ja hänellä oli paha mieli, mutta minkäpäs
mahtoi.
Seuraavana aamuna piiat juoksivat kuninkaan tyttärelle kertomaan:
”Nyt se mies on mennyt pientarelle tallin taakse ja soittaa siellä eikä
sano koskaan enää tulevansa tupaan soittamaan!”
”Voi, kuinka se on häijy!” huudahti kuninkaan tytär. Koko päivänä ei
hän kuullut soittoa eikä uskaltanut mennä kuuntelemaan.
Päivän päästä juoksivat piiat taas kuninkaan tyttären luo ja hokivat:
”Nyt on ihmeitä vasta! Sillä miehellä on tallin takana kuva, joka
puhaltaa torveen ja laulaa ja pajattaa kaiken maailman satuja ja
tarinoita.”
”Minkälainen se kuva on?” kysyi kuninkaan tytär.
”No se on sellainen, että kun se puhaltaa torveen, niin se laulaa
lauluja ja pajattaa kaiken maailman satuja ja tarinoita!” vastasivat
piiat, eikä kuninkaan tytär päässyt siitä sen enemmän selville.
”Ei se taida tuoda tänne sitä kuvaa?” sanoi kuninkaan tytär. ”Pitäköön
sitten itse, en minä siitä välitä!”
Mutta kuta useammin hän kuuli kuvaa mainittavan, sitä suruisemmaksi hän
tuli.
”Menkää nyt pyytämään kauniisti, eikö se mies myisi kuvaa ja kuinka
monta säkillistä kultaa hän tahtoisi!” sanoi kuninkaan tytär.
Ei se mies myynyt kuvaa.
”Älkää nyt aina puhuko siitä kuvasta! Väsyttää jo tuo sama asia!” huusi
kuninkaan tytär piioilleen, kun ne siitä yhä vain juttelivat.
Mutta kolmen päivän päästä sanoi kuninkaan tytär:
”Minä en voi tulla toimeen ilman sitä kuvaa. Millä ihmeellä minä saisin
sen nähdäkseni?”
”Lähtekää vain katsomaan!” sanoivat piiat iloissaan.
”Niin, mutta kun isä ei laske!”
”Mitäs siitä! Mennään pimeässä. Ettehän te siitä pahene.”
Kuninkaan tytär ihastui:
”Enhän minä siitä pahene. Eihän ihminen pahene, jos katselee kuvaa
tallin takana. Mutta älkää tästä kenellekään kertoko.”
Kun pimeä tuli, niin prinsessa ja piiat menivät salaa tallin taakse. No
siellä oli se mies, ja se kuva puhalsi isoon torveen ja lauloi kauniita
rakkauden lauluja ja jutteli merkillisiä satuja ja tarinoita.
Huomisiltaa odotti sitten kuninkaan tytär koko päivän, ja pimeässä hän
lähti tallin taakse kuulemaan kauniita rakkauden lauluja ja merkillisiä
tarinoita.
Mutta juuri kun ilo oli ylimmillään, hyppäsi kuningas nurkan takaa ja
huusi:
”Vai täällä sinä tyttö taas olet! Enkös minä varoittanut sinua
väentuvassa olemasta, ja nyt sinä olet joka ilta tallin takana. En enää
huoli sinua kotiin, ei sinusta ihmistä tule kuitenkaan. Saat marssia
nukentanssittajan kanssa maailman markkinoille polskia soittamaan.”
Eikä se kuningas leppynyt, vaikka prinsessa polvillaan rukoili ja
piiatkin rukoilivat. Eikä laskenut siksi yöksikään tyttöä kotiin.
”Voi, voi, mihinkäs minä nyt joudun, kun isä ajaa talosta”, itki tyttö.
”Sinun täytyy elättää minua, sinä se minut tähän viettelit!” tiuski hän
miehelle.
Mutta mies vastasi:
”Älä tiuski, tai jätän sinut heti paikalla tähän yksinäsi, ja minnekäs
sinä mamselli sitten osaat. Ole siivolla, jos tahdot yösijan ja ruokaa,
ja tule jäljestäni.”
Kovin on pikkuisen kuninkaantyttären mieli vihainen, haikea ja
surullinen, kun täytyi ruveta komennettavaksi, mutta mikäs auttoi! Ei
muuta kuin kulje miehen jäljestä.
Kulkevat, kulkevat pimeässä, kulkevat likaisia teitä, repii ja likaa
kuninkaan tytär valkeat, hiirennahkaiset kenkänsä, repivät risut
kuninkaan tyttären jalkoja, väsyy tytär ja mies vielä ärjyy:
”Miksi et kulje joutuisammin, laiskahan sinä olet!”
Karvasteli kuninkaan tyttären sydäntä ja hän tiuskaisi:
”Enpä olekaan orjasi, minäpä en tulekaan, minäpä jäänkin tähän!”
Mutta mies vain nauroi ja sanoi:
”Jää, jos mielesi tekee!”
Ja mies kulki seisahtumatta.
Aikoi kuninkaan tytär ihan jäädä, mutta sitten säikähti yksinjäämistä
ja ajatteli:
”Voi, kun ei ole kotia eikä mitään! Pitäähän minun totella niin kauan,
kunnes tulen toimeen omin voimin. Mutta sittenpä en enää tottelekaan!”
Ja tyttö lähti kulkemaan miehen jäljestä.
Kulkivat, kulkivat ja tulivat suuren suon laitaan, ja mies sanoi:
”Tässä on suuri, vetelä suo, ja yli on vain huonot portaat. Minun
täytyy nyt antaa koneitteni hukkua suohon ja kantaa sinut suon yli,
ethän itse pysy portaalla.”
Tyttö vastasi:
”Kyllä pysyn!” ja lähti kulkemaan, mutta putosi samassa suohon. Mies
huusi:
”Enkös sanonut, ettet pysy. Vain tanssia sinä osaat ja sileällä
permannolla. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli! Nyt minun täytyy
jättää kalliit rukkini ja kuvani uppoamaan pelastaakseni sinut!”
Mies heitti laatikon suohon ja nosti prinsessan syliinsä. Mies kantoi
häntä porraspuuta myöten ja jutteli:
”Likasit kauniin leninkisi suossa. Olet kenkäsikin tärvellyt. Millä nyt
maksamme ruuan ja yösijan? Minä en voi maksaa, kun kalliit rukkini ja
kuvani jätin. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli!”
”Jätä minut. Ehkä vielä ehdit pelastamaan kalleutesi!” itki prinsessa.
Mies vastasi:
”Ahaa, vai niin. Ihmishenki on minusta sentään vähän kalliimpi kuin nuo
kojeet, vähän kalliimpi!”
”Kiitos!” sanoi kuninkaan tytär.
Tulivat viimein keskellä yötä kylään ja menivät kestikievariin. Mies
jätti prinsessan porstuaan ja sanoi itse menevänsä sisään pyytämään
ruokaa ja yösijaa.
Tuvassa mies kaatoi ison kasan kultarahoja pöydälle isännän eteen ja
sanoi:
”Kun toverini tulee pyytämään ruokaa, niin pitää antaa vain pari kuivia
silakoita ja homeista leipää. Jos se rupeaa kiukuttelemaan, niin pitää
haukkua varkaaksi. Ja aamulla pitää koettaa vaatia meiltä maksua
rahtamenteista. Jos ette tee mitä käsken, niin tietäkää, että olen
keisarin poika ja lähetän sata solttua niskaanne!”
No isäntä se ihmeissään heti lupasi totella, ja mies meni takaisin
porstuaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:
”Kas niin, eivät luvanneet meille ruokaa ja yösijaa. Mene sinä nyt
vuorostasi pyytämään, sinulla on edes paremmat vaatteet kuin minulla,
ehkä paremman näköiselle antavat!”
Kuninkaan tytär meni isännän luo ja sanoi:
”Tarjotaanko täällä illallista ja lepopaikkaa?”
”Miks’ei maksusta”, vastasi isäntä ja toi penkille kannikan homeista
leipää ja pari kuivaa silakkaa.
”Hyi! Minä olen kuninkaan tytär, en syö silakkaa!” huusi tyttö.
”Mitä? Kuninkaan tytär!” pilkkasi isäntä. ”Vai kuninkaan tytär! Etkö
liene varaskin, mistäpäs muuten olisit saanut noin koreat vaatteet!
Annas olla, lähetän hakemaan vallesmannia, niin tokko tiuskit,
mokomakin prinsessa!”
Mitäs siinä, itkien meni kuninkaan tytär miehen luokse porstuaan ja
tiuski, ettei syö niitä häijyn ruokia vaikka tapettaisiin.
Mies tuumi: ”Kyllä minä syön, mikäs siinä auttaa, paljonhan sellaista
köyhille tapahtuu!” Hän meni tupaan ja jätti kuninkaan tyttären
nälissään porstuaan.
Tuvassa mies komensi parhaita herkkuja pöydän täyteen ja söi ja joi
pulskasti. Sitten hän tuli takaisin prinsessan luokse ja sanoi:
”Nyt olen kylläinen, herra siunatkoon, ja saatiinpa makuusijakin.
Mennään nyt heinäkorsuun maata.”
Ei auttanut väsyneen prinsessan muu kuin mennä korsuun maata. Itkee,
itkee kauan, itkuunsa, nälkäänsä nukkuu prinsessa, mutta tuskin on
nukkunut, niin on jo aamu ja oveen aletaan hirveästi paukuttaa ja
kolkuttaa. Isäntähän se siellä kolkuttaa ja huutaa:
”Tokko ne kulkurit ovat enää täällä. Kunhan eivät vain olisi karanneet
maksamatta ruokaa ja yösijaa. Hei, ylös maksamaan, kerjäläiset ja
prinsessat!”
”Nyt täytyy paeta, ne vaativat maksua, eikä meillä ole millä maksaa!”
sanoi mies ja alkoi vetää prinsessaa mukanaan ulos.
”En minä jaksa juosta!” sanoi pikkuinen prinsessa.
”Sitten minun täytyy kantaa sinua, muuten ne ryöstävät kenkäsi ja
leninkisi, ainoan mikä meillä on arvokasta!”
Mies otti prinsessan selkäänsä ja pakeni, ja kintereillä juoksi
kestikievarin isäntä kiljuen ja huutaen.
Juoksivat pitkän matkaa, ja viimein isäntä herkesi ajamasta. Mies laski
prinsessan selästään, ja prinsessa sanoi:
”Kiitos! Olisinhan paleltunut ilman kenkiä ja leninkiä!”
”Kyllä vielä voit paleltuakin, en minä kauan saata pitää sinua
mukanani, kun olet niin röyhkeä. Kerjäläisten pitää olla nöyriä eikä
semmoisia kuin sinä tässä talossa!”
No eipäs olla. Kun tultiin ensi kerralla taloon, niin kelpasipa
prinsessalle kova leipä ja pari kuivanutta silakkaa.
Kulkivat, kulkivat pitkät matkat, ja prinsessa kerjäsi. Viimein he
tulivat keisarin valtakuntaan. Silloin mies sanoi:
”Nyt kai olet jo oppinut tulemaan omin voimin toimeen. Minä menen
keisarin kaupunkiin hankkimaan itselleni työtä. Me eroamme nyt.”
Pelästyi kuninkaan tytär ja sanoi:
”Älä hyvä mies jätä, mihin minä raukka joudun, en minä ole vielä
oppinut omin voimin tulemaan toimeen.”
Silloin mies vastasi:
”No jos tulet morsiamekseni, saat olla seurassani ja eletään yhä
yhdessä miten parhaiten voidaan!”
Lupasi toki prinsessa, ja mies lähti kaupunkiin työn hakuun ja sanoi
pian tulevansa takaisin.
Mies meni suoraan keisarin linnaan, ja hänet otettiin keisarin poikana
suurella riemulla vastaan. Siellä hän söi, joi ja lepäili pitkän aikaa
ja viimein tuli kuninkaan tyttären luo ja sanoi:
”Huonot ovat ajat! Kauan sain rukoilla ja kerjätä, ennenkuin työtä
annettiin. Pääsin keisarin savenvaluruukkiin. Siellä minun täytyy tehdä
töitä kurjasta ruokapalkasta pitkät päivät, ja vasta illalla pääsen
luoksesi kotiin. Mutta hyvä koti meille annettiin. Tule katsomaan
kotia!”
Keisarin poika vei kuninkaan tyttären kaupungin ulkopuolella kehnon
töllin luo, joka ei ollut paljon isompi koirankoppia, ja sanoi:
”Tässä nyt on koti, ja ruokaa tuon sinulle illalla, mutta päivän saat
olla ilman!”
”Kiitos!” vastasi kuninkaan tytär.
Keisarin poika oli sitten pitkät päivät kaupungilla, niin että
kuninkaan tyttärellä oli ihan ikävä yksinään. Ja kun ilta pimeni,
pelkäsi hän ilkeitä kulkijoita ja oli huolissaan, tokko mies
palaisikaan. Olisihan hänelle voinut sattua jokin onnettomuus.
”Voi, miksi en huolinut kaunista keisarin poikaa!” huokasi prinsessa.
”Vaikka — jos oikein ajattelen — kaunishan on sulhasenikin, kun vain
olisi hyvissä vaatteissa! Mutta miksi en ottanut hyvää keisarin poikaa!
Vaikka jos oikein ajattelen, parempihan on sulhaseni kuin keisarin
poika. Mutta miksi hylkäsin rikkaan keisarin pojan?”
Myöhään tuli keisarin poika kotiin ja toi saviruukussa morsiamelleen
kaalia ja pussissa leipää ja silakoita, ja morsian söi ja oli iloinen.
No sitten kerran sanoi keisarin poika morsiamelleen:
”Nyt minä olen valanut valmiiksi paljon saviastioita. Kaupungissa on
huomenna markkinat, ja sinun pitää myydä niitä saviastioita
markkinoilla.”
Keisarin poika osti saviastioita ja teltan ja pani morsiamensa teltassa
myymään astioita. Mutta salaa hän palkkasi kymmenen hampuusia ja sanoi
niille:
”Juoskaa nyt sinne teltalle ja paiskatkaa rikki kaikki sen myyjänaisen
saviastiat!”
Miehet juoksivat ja paiskasivat rikki kaikki kuninkaan tyttären
saviastiat.
No kuninkaan tytär itkemään, juoksemaan sulhasensa luokse.
”Voi sulho kulta!” itki kuninkaan tytär. ”Kymmenen hampuusia juoksi
teltalle ja paiskasi rikki kaikki kalliit astiat!”
”Sattuuhan semmoista köyhille, pitää kärsiä!” vastasi mies.
”Etkös ole minulle vihainen, rakas kulta?” kysyi kuninkaan tytär.
”En.”
”Voi, kuinka sinä olet hyvä!” huudahti kuninkaan tytär.
Elävät kojussaan yhä, niin eräänä aamuna valittaa ja voihkii sulhanen
kovasti ja sanoo:
”Minä olen nyt hyvin kipeä enkä saata lähteä työhön, ja me kuolemme nyt
nälkään.”
Säikähtää kuninkaan tytär:
”Oletko sinä kipeä, kultaseni! Jää kotiin, minä menen keisarin linnaan
koettamaan etsiä työtä ja hankkimaan sinulle rohtoja, ruokaa ja
juomaa.”
Kuninkaan tytär lähti, mutta tuskin hän oli ehtinyt vähän matkan päähän
kojulta, niin hypähti keisarin poika terveenä ylös, puki vaatteet
päälleen ja juoksi kaupunkiin jo ennen kuninkaan tytärtä.
Tuli viimein kuninkaan tytär keisarin linnaan tarjoutumaan työhön. No
se keisarin poika oli silloin vastassa pihalla komeissa vaatteissa, ja
kuninkaan tytär ajatteli:
”Voi miten sairas sulhaseni on pulska! Jos se vain saisi yhtä komeat
vaatteet kuin tuo keisarin poika, olisi se yhtä komea. Mutta mitäs nyt
komeista vaatteista, kun saisin sulhoni terveeksi!”
Kuninkaan tytär niiasi syvään ja pyysi:
”Enkös minä saisi jotakin työtä täällä hovissa, kun sulhaseni on kipeä
ja tarvitsee rohtoja ja ruokaa?”
”Pidätkö sulhasestasi?” kysyi kuninkaan tyttären sulhanen.
”Pidänpä tietysti, hän on minua hoitanut kauan suurella rakkaudella!”
Keisarin poika naurahti ja kysyi:
”Mutta osaatkos tehdä työtä? Olet liian hienon näköinen työhön. Katsos
vain, kätesi ovat kuin erään tutun, ylpeän prinsessan.”
Kuninkaan tytär punastui pahasti ja pelkäsi, että keisarin poika
alkaisi kysellä hänen nimeään ja sukuaan. Mutta keisarin poika vain
sanoi:
”No jos nyt uhkaat osata työskennellä, niin saat pestä talon pyykkiä!”
Kovalle se työ kuninkaan tyttärelle otti, hänen pienet, valkeat
sormensa hankautuivat ihan verille ja tulivat kuumassa vedessä
ryppyisiksi. Mutta kovasti hän ponnisti, ja kun ilta tuli ja palkka
jaettiin, juoksi hän ensin apteekkiin ja osti lääkkeet, sitten puotiin
ja osti ruokaa ja viimein kotiin, jonne keisarin poika oli tullut
sairaana odottamaan. Niin sairasti sulhanen muka kauan aikaa, ja
morsian pesi kovasti pyykkiä hovissa. Ja kuta kauemmin morsian
sulhastaan hoiteli, sitä rakkaammaksi se hänelle kävi. Mutta viimein
tuli kuninkaan tytär paljosta raskaasta työstä hyvin kipeäksi ja sanoi
sulholleen:
”Nyt en jaksa kauan enää! Kuollaan pois yhdessä!”
Mies vastasi:
”Ehei, ei minulla ole yhtään halua kuolla. Kyllä sinun täytyy
ponnistaa, kunnes paranen. On niitä keinoja jäljellä. Koeta nyt vielä
mennä pesemään pyykkiä ja varasta pyykissä keisarin rouvan silkkiröijy.
Myy se sitten, niin saadaan paljon rahoja, joilla yhdessä
sairastellaan.”
Kuninkaan tytär kauhistui, mutta lopulta hän sentään suostui ja sanoi:
”Mitäpäs en tekisi, kun sinä haluat!”
Kuninkaan tytär meni vaivalla pyykille ja piilotti povelleen
keisarinnan röijyn. Mutta samassapa tuli siihen keisarin poika ja
huusi:
”Mitäs teet, tyttö? Vai varastat sinä äitini vaatteita. Minä ajan sinut
pois työstä!”
Puhkesi kuninkaan tytär itkemään:
”Voi, kuinka hirveän paljon olen tehnyt pahaa tässä maailmassa, kun
minua näin rangaistaan. Tosiaan minä olen tehnyt hirveän paljon pahaa!”
Keisarin poika kysyi:
”No mitäs muuta pahaa sinä olet tehnyt kuin tämän?”
”Oi hyvä herra, en voi sitä sanoa!”
”Sano vain pois!” vaati keisarin poika. ”Jos sanot, niin annan tällä
kertaa anteeksi ja saat jäädä työhön.”
”Voi, se on niin kauheaa! Minähän olen se prinsessa, joka annoin
tervata ja parturoida teidän hevosenne!”
”Vai niin!” huusi keisarin poika. ”Kovin olitkin hänen näköisensä!
Kyllä nyt tekisi mieleni sinulle näyttää — mutta anteeksihan olen
sinulle luvannut!”
Kuninkaan tytär kulki kojuunsa, ja mies kysyi:
”Saitkos röijyn?”
Ja kuninkaan tytär vastasi:
”Kuollaan jo pois, keisarin poika tietää, että olen hänen
pilkkaajansa.”
”Ja sinä olet hyvin pahoillasi, että jouduit minulle etkä keisarin
pojalle? Saitkos röijyn?”
”En ollenkaan. Enemmän pidän sinusta kuin hänestä, olethan tehnyt niin
paljon minulle hyvää! Mitäs röijystä, en saanut.”
⸻
Keisarin poika tuumi itsekseen:
”Nyt riittää jo.”
Seuraavana aamuna varhain läksi kuninkaan tytär vielä kerran keisarin
linnaan yrittämään työtä, ja keisarin poika ehätti ennen häntä linnan
portille, seisoi siinä koreissa vaatteissa ja sanoi:
”Tiedätkös, että tänään ovat minun hääni ja minä tarvitsen paljon väkeä
hääpuuhissa. Kun nyt kerran olen sinulle antanut anteeksi enkä liioin
sinusta välitä, niin sopii ja pitää sinun tulla kyökkipiian avuksi tänä
iltana keittämään hääruokia minun morsiamelleni. Saat, köyhä kun olet,
sen palkan kuin muutkin piiat.”
Kuninkaan tytär kiitti, mutta ajatteli itsekseen:
”Kukas arvasi, että jouduin sen morsiamen piiaksi, jonka sulhasta
pilkkasin!”
Kun sitten hääkemut alkoivat ja kuninkaan tytär askarteli keittiössä
kyökkipiian apulaisena, lähetti keisarin poika salaa tuprauttamaan
tuleen sen savenvalajan hökkelin, ja yht’äkkiä juostaan kyökkiin
ilmoittamaan kuninkaan tyttärelle:
”Mökkisi palaa, mökkisi palaa!”
Kuninkaan tytär pelästyksissään pudotti ja särki herkkuvadin ja huusi:
”Voi minua onnetonta, sairas sulhaseni palaa!”
Kuninkaan tytär juoksi kiireesti palopaikalle, ja siellä hän olisi
lentänyt vaikka tuleen sulhastaan pelastamaan, jos keisarin poika ei
olisi pidellyt häntä kiinni ja sanonut:
”Minähän se olenkin sulhasesi!”
”Ei ei, minun sulhaseni on savenvalaja ja palaa!” valitteli kuninkaan
tytär.
Ei uskonut kuninkaan tytär, ennenkuin keisarin poika kertoi hänelle
kaikki heidän yhteiset salaisuutensa. Kertoipa poika, miten hän oli
houkutellut rukilla ja nukella kuninkaan tyttären pois kotoa, miten he
olivat yhdessä vaeltaneet ja mitä kuninkaan tytär oli milloinkin
savenvalajalle jutellut. Ja kun keisarin poika oli kaiken tämän
kertonut, niin silloinkos kuninkaan tytär lankesi hänen syliinsä ja
huusi:
”Ethän nyt enää minua kiusaa!”
”En”, vastasi keisarin poika. ”Mutta nyt mennään linnaan ja pane
päällesi morsiusvaatteet, niin vietetään vähän häitä.”
No siitä ilo tuli kuninkaan tytölle, vaikka hän oli keittänyt
morsiamelle ruokaa omissa häissään, ja häät pidettiin ja tytön
isällekin tieto annettiin.
VIISAS VAIMO.
Oli kerran rikas mies, ja hänellä oli niin kaunis vaimo, ettei
kauniimpaa vesillä eikä mailla. Niin ihmeen ihana se oli, että taivaan
tähdet hartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumotti, ja se rikas
mies oli hyvin onnellinen. Niin se vaimo sanoi miehelleen:
”Pidä vain salassa, että sinulla on niin kaunis nainen, äläkä minua
kenellekään näytä tai kehu.”
No se mies lupasi.
Mutta kuinkas ollakaan, mies meni kerran kaupunkiin, jossa kuningas
asui, ja hänet kutsuttiin kuninkaan luokse kestiin. Siellä oli kaikki
komeaa ja kimaltavaa, lattiat hopeasta, pilarit kullasta ja katto
kalleista kivistä. Istui mies kuninkaan joukon kanssa hopeisen pöydän
ääressä, söivät, joivat kaikki, rikas mieskin hiukan juopui. No istui
siinä pöydän päässä kuninkaan tytär, ja kovin kaunis oli hänkin,
kultainen kruunu oli päässä, ja hiukset olivat puhdasta kultaa.
Kuningas alkoi kehua tytärtään:
”Tämä minun tyttäreni se on ihanin ihminen maan päällä. Ei ole toista
niin koreaa naista Jumalan sinisen taivaan alla kuin tämä minun
tyttäreni. Ryypätään hänen maljansa!”
Kuninkaan vieraana olevaa rikasta miestä alkoi harmittaa, kun kuningas
sanoi tytärtään maailman kauneimmaksi naiseksi. Mies ajatteli, että
pitäisi hänen sentään vaimoaan vain hiukan kehaista, sillä olihan vaimo
sata kertaa kauniimpi kuin kuninkaan tytär.
Ja rikas mies vastasi kuninkaalle:
”Armollisen kuninkaan tyttären maljan minä kyllä voin ryypätä, mutta
että hän olisi maailman kaunein nainen, sitä epäilen.”
Silloin pelästyi koko pöytäseurue, ja kuningas suuttui.
”Minä vaadin selitystä!” sanoi kuningas. ”Eikö tyttäreni ole kaunein
nainen Jumalan taivaan alla?”
Rikkaan miehen täytyi nyt vastata suoraan, ja hän sanoi:
”Kyllähän armollisen kuninkaan tytär on kaunis, mutta minulla on nainen
vielä kahta vertaa kauniimpi, niin ihana, että taivaan tähdet
hartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumottaa. Siellä kotonani hän
minua odottaa.”
Kuningas vihastui vielä enemmän ja heitti rikkaan vieraansa
vankityrmään ja sanoi:
”Antaa hänen nyt kyllikseen odottaa. Mitäs tuli mies tänne minun
tytärtäni häpäisemään!”
No siellä istui mies tornin juurella pimeässä tyrmässä, johon vain
iltahetkellä pari päivän sädettä pääsi tuikahtamaan ja jossa nälkäiset
hiiret hyppelivät.
Kun rikkaan miehen vaimo kotona sai kuulla, mikä jupakka oli noussut
kuninkaan ja hänen aviopuolisonsa välillä ja että mies oli heitetty
tyrmään, alkoi hän ensiksi kovin itkeä ja valittaa.
Itki siinä kyllikseen ja alkoi sitten miettiä, kuinka voisi pelastaa
miehensä tyrmästä.
Jopa keksi hän keinon.
Hän pani paljon rahaa liikkumaan, teetti komeat miehen vaatteet kuin
kuninkaalliselle prinssille ikään, leikkasi tukkansa lyhyeksi ja
pukeutui niihin uusiin vaatteisiin. Kas, siinäpä seisoi kuninkaallinen,
kaunis prinssi sulkahattu päässä ja miekka vyöllä, kannukset kilisivät.
Se oli rikkaan miehen vaimo.
Osti sitten lasivaunut ja neljä komeaa hevosta ja palkkasi kuskin,
nousi vaunuihin ja käski ajamaan kuninkaan linnalle.
Kuninkaan linnalle tultuaan sanoi olevansa naapurivaltakunnan prinssi,
joka oli tullut kosimaan kuninkaan tytärtä.
Kuningas oli hyvillään, kun kosija tuli niin komeasti, ja vielä enemmän
oli tytär hyvillään, kun kosija oli niin komea, ettei vertaa taivaan
alla; päivä paistoi päälaella ja otava säihkyi olkapäillä.
Pihalle tuli kuningas kumartaen sitä valeprinssiä vastaan, vei hänet
sisään, syötti, juotti ja kestitsi miten parhaiten taisi ja lupasi
oitis tyttärensä hänelle vaimoksi.
No se tytär oli hyvin hyvillään, kun niin kauniin miehen saa: olisi
heitä sitten kaksi maailman kauneinta yhdessä.
Mutta kuninkaan äidissä heräsi epäluulo, ja hän kuiskutteli
kuninkaalle:
”Älä anna tytärtäsi sille vieraalle, ei se vieras ole mies ollenkaan,
se on nainen.”
”Älä laske leikkiä!” sanoi kuningas. ”Kyllä se on mies ja maailman
paras mies se onkin!”
Mutta vanha kuningatar ei antanut perään, vaan sanoi:
”Laitapas vieras saunaan ja lähetä vahdit katsomaan, niin saat kuulla,
eikö ole nainen!”
No viimein kuningas suostui ja virkkoi vieraalle prinssille:
”Tässä ennenkuin läksiäiset pidetään, niin puhdistaudupa, pulmuseni,
minä annan lämmittää saunan!”
Rikkaan miehen vaimo ymmärsi heti, että nyt häntä ruvetaan urkkimaan,
ja mietti miten pelastua pulasta. Hän käveli sitten kuninkaallisessa
puistossa, missä vilisi metsän elävää kesyä kaikenlaista, jänistä,
näätää, oravaa. Pistipä vaimo sitten kärpän yhteen ja oravan toiseen
taskuunsa siellä puistossa.
Tuli valeprinssi kuninkaan kartanolle takaisin ja rupesi lähtemään
saunaan. Punainen verka oli vedetty tanhualta aina kylyn ovelle, ja
punaista verkaa myöten hän asteli kylyyn. Kultainen oli kyly ja kiuas
kalkista kivistä, ja simalla löylyä lyötiin.
Alkoi sitten valeprinssi kylpeä ja kun alkoi riisuutua, niin päästi
taskustaan oravan hyppelemään saunan seiniä pitkin, ja ne vartijat
katselivat vain sitä hyppelevää oravaa niin kauan kun hän kylpi.
Kysyi sitten kuningas vartijoilta:
”Oliko vieras mies vai nainen?”
”Mies oli!” vastasivat vartijat, jotka koko kylpyajan olivat katselleet
vain oravaa.
Kuningas meni äitinsä luo, sanoi:
”Mitäs mamma kulta hulluttelit, mieshän vieras oli.”
Mutta äiti vain kiisti vastaan, sanoi naisen olevan, käski panemaan
uudet vartijat katsomaan, eikö ollut nainen.
Ka se kuningas lähetti vieraansa toisen kerran kylyyn paremmat vartijat
mukanaan. Mutta vieras laski riisuutuessaan kärpän hyppelemään saunan
seinille, ja se kärppä hyppeli vilisteli niin, että vartijat sitä
katsellessaan eivät muistaneet tarkata, oliko kylpijä mies vai nainen.
Taas kysyi kuningas vartijoilta:
”Eihän se prinssi ollut nainen?”
Vartijat vastasivat:
”Eikös mitä. Mieshän se oli!”
Mutta kuninkaan äiti kiisti yhä tiukemmin vastaan.
”Pane minut itseni vartijaksi!” pyysi äiti kuninkaalta.
”Enkös mitä!” vastasi kuningas. ”En minä sinua uskoisi, jos vartijaksi
panisin. Sinä olet jo vanha ja vähänäköinen. Mutta nyt minä pidän
tyttärelleni ja naapurivaltakunnan prinssille komeat läksiäiset!”
No ei voinut äiti mitään, ja läksiäisiä alettiin pitää. Ne olivat vasta
komeat läksiäiset. Viisi viikkoa rahvasta ilmaiseksi kestittiin
kuninkaan puistossa, missä koivut kasvoivat omenoita, kuuset rusinoita
ja katajat kahvipapuja, viisi viikkoa kestittiin suuressa pirtissä, ja
sulhanen oli kaikesta kansasta huikaisevan kaunis.
Niin viimeisenä läksiäispäivänä sanoi sulhanen kuninkaalle:
”Vain kertahan on kunnon miehen häät. Sallisipa silloin iloa
pahimmillekin. Laske nyt kaikki vangit tyrmistä vapaaksi edes katsomaan
tätä juhlaa.”
Kuningas suostui tähän tuumaan ja laski kaikki vangit tyrmistään
vapaiksi, ja niiden joukossa oli myös se rikas mies.
No sitten kun oli suuri läksiäiskulkue kuninkaan linnalta
maalaiskylille, niin soittoniekkoja kulki sata edellä ja sata takana,
morsian ajoi kultavaunuissa ja sulhanen ratsasti hyppivällä, punaisella
hevosella, mutta kansa kahden puolen tietä syvään kumarteli. Silloin
sulhanen katseli tarkkaan kansajoukkoon nähdäkseen, missä hänen
miehensä oli. Ja siellähän se seisoikin lakki kourassa vangin puvussa
se rikas mies kahden rosvon välissä.
”Onpa tuo sulhanen ihan vaimoni näköinen!” tuumi itsekseen rikas mies.
”Mutta vaimoani en minä ikinä saa nähdä!” hän huokasi ja itki.
Silloinpa sulhanen juuri ajoi rikkaan miehen kohdalle, ajoi ihan liki
ja sanoi:
”Minä olen vaimosi ja tulin sinua pelastamaan. Hyppää tänne ylös
satulaan ja karataan. Tämä on kuninkaan paras hevonen, minä itse sen
tallista valitsin.”
Säikähtää, ihastuu mies, hyppää heti tulisen hevosen selkään vaimonsa
luo ja kannustaa, kannustaa. Kovin kannustaa, kannustaa, nuolena kiitää
hevonen pakoon, ja väki edestä pilvenä hajautuu.
Kulkueessa tulee suuri hämmästys, hätä ja hälinä, ajetaan takaa, tuhat
solttua ajaa takaa, ei löydetä, minne lienevät karkurit kadonneet
metsiin.
Kuninkaan tytär meni itkien isänsä luo ja sanoi:
”Miksi annoit, taatto, minut miehelle, joka karkasi ja vei vangin
mennessään?”
Kuninkaan äiti sanoi:
”Ei se ollut mies, kiistinhän minä sitä koko ajan, että se oli nainen.”
Rahvas sanoi:
”Nainen oli, mutta ihanin nainen taivaan alla. Päivä paistoi päälaella
ja taivaan tähdet tuikkivat hartioilla.”
”Se olikin sen rikkaan miehen vaimo!” sanoi kuningas.
”Jaa, jaa!” tuumi kuninkaan äiti. ”Sanotaan: pitkä tukka, lyhyt mieli.
Pitääkö se paikkansa?”
”Mutta hänpä olikin leikannut tukkansa lyhyeksi!” vastasi kuningas.
Mutta rikas mies asui sitten korven keskessä pienoisessa piilopirtissä
vaimoineen eikä ikinä mennyt kuninkaan kartanolle.
KUOLEMAN KESYTTÄJÄ.
Tähdet kiiluivat, kuu paistoi, lumi narisi, ja tietä pitkin kulki
sellainen puusepän sälli, joka ei mielellään viihtynyt pitkää aikaa
yhdessä paikassa, vaan vaelteli ympäri maailmaa kylästä kylään, talosta
taloon. Kiireesti hän kulki joutuakseen johonkin asuntoon yöksi, ja
kainalossa oli hänellä höylä ja saha, mutta selässä viinalekkeri.
Kulki, kulki sälli, lumet paistoivat tähtinä, mustat olivat metsät,
viluiset olivat kinokset.
Yht’äkkiä alkoi kaukaa kuulua kuin kulkusten rallatusta ja kulinaa, ja
samassa ajoi joku ihan sällin selän takana.
No se ajaja oli Kuolema, ja se ohjasi mustaa oritta, ja mahtavat
kulkuset pauhasivat.
”Hei, mies, kukas olet?” huusi Kuolema reestään sällille.
”Etkös näe, sahanomistajahan olen!” vastasi sälli.
”Hei, mies! Mitäs on lekkerissäsi?” kysyi Kuolema.
”Etkös arvaa, siinä on viinaa!” vastasi sälli.
No siitä Kuolema alkoi pyytää:
”Minulla on vilu pakkasessa. Anna minulle ryyppy, niin otan sinut
rekeeni ja pääset vähäksi aikaa kävelemästä!”
No sälli antoi sille ryypyn ja pääsi Kuoleman rekeen.
Hui hai, miten sitä sitten mentiin kuin lentotähti yli kinosten, ja
viima korvissa vinkui ja nenää nipisti, metsät ja mäet vilisten
hyppivät.
”Anna vielä ryyppy!” sanoi Kuolema. ”Vilu tässä kyydissä tulee.”
No sälli vastasi:
”En minä enää anna ilmaiseksi! Mitäs annat viinasta?”
Niin Kuolema sanoi:
”Annan sellaisen hatun, että se tekee näkymättömäksi, kun pistää
päähänsä!”
Silloin sälli antoi Kuolemalle ryypyn ja sai hatun. Pistipä sälli hatun
päähänsä ja oli heti näkymätön, kun ajoi siinä Kuoleman rinnalla.
No Kuolema tuli vähän humalaan ja alkoi lauleskella, ja pian se taas
pyysi:
”Anna vielä ryyppy, niin saat sellaisen pussin, että kun sitä
heiluttaa, niin kaikkiin lähellä oleviin tulee kuoleman kauhu ja
katumus!”
No sälli antoi taas ryypyn ja sai Kuolemalta sen pussin. Ajettiin,
ajettiin siinä, ajettiin ja rallatettiin, niin taas surma virkkoi:
”Lähde nyt kanssani katsomaan, miten minä tapan ison talon tytärtä!”
Sälli oli valmis lähtemään, ja ajoivat, ajoivat sitten ison talon
pihaan, ja Kuolema jätti hevosensa portaiden eteen, ja he menivät
sisään.
Siellä tuvassa valvottiin, itkettiin ja surtiin, kun talon ainoa,
kaunis tytär oli hyvin sairaana.
Niin sälli otti sen Kuoleman hatun pois päästään, niin että näkyi talon
väelle, ja kuiskasi isännälle:
”Nyt tuli Kuolema tappamaan sinun tytärtäsi, mutta minä voin hänet
pelastaa!”
No isäntä pelästyi ja ihastui kovasti ja pyyteli:
”Pelasta, sällikulta, jos suinkin voit!”
No sairas tytär kun venyi vuoteessaan keskellä permantoa peräkamarissa,
niin puusepän sälli veisti joutuin sängyn alle sellaisen koivuisen
navan, että sänkyä voi pyöräytellä ympäri kuin luomapuita, ja sitten
sälli pisti taas Kuoleman hatun päähänsä ja odotteli näkymättömänä
Kuolemaa kamariin.
Kuolema tulikin kamariin, meni sairaan pääpuoleen ja rupesi iskemään
tyttöä viikatteellaan, mutta silloin näkymätön sälli yht’äkkiä
pyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.
No Kuolema meni taas sairaan pääpuoleen, nosti aseensa ja koetti iskeä,
mutta taas sälli pyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.
Silloin Kuolema suuttui, koetti iskeä uudestaan, mutta ei onnistunut,
kun sairas aina pyörähti hänen edestään pois. No suuttui Kuolema yhä
enemmän ja iski viimein viikatteensa poikki takan patsaaseen.
Ei auttanut Kuoleman muu kuin lähteä kamarista ja jättää tyttö tällä
kertaa tappamatta.
Kun Kuolema oli tanhualla nousemassa rekeensä ajaakseen toiseen taloon,
niin sälli meni reen luo ja alkoi rajusti pudistaa sitä pussiaan, jonka
oli saanut Kuolemalta. No Kuolemalle itselleen tuli silloin hirveä
kuoleman kauhu ja katumus, ja hän alkoi rukoilla:
”Älä hyvä sahanomistaja pudistele enää pussia, minä pelkään kuolemaa.”
No sälli nauroi ja vastasi:
”Jos lupaat ja vannot, ettet tuota tyttöä etkä minua ikänäsi tapa, niin
herkiän pudistelemasta.”
No Kuolema lupasi ja vannoi, ja sälli herkesi pudistamasta pussia.
Sitten Kuolema ajoi omille teilleen, mutta sälli meni näkymättömänä
tuvan uunille maata, ja aamulla varhain hän oli talosta kadonnut.
Kulkee, kulkee sälli monta vuotta maailmalla, eikä surua tullut, niin
yht’äkkiä hänelle kerrotaan, että se isäntä, jonka ainoan tyttären hän
oli pelastanut kuolemasta, aikoo nyt pakottaa tyttärensä menemään kylän
pohatalle naimisiin. No silloin tuli sällille kova suru ja hän tuumi
itsekseen:
”Mitäpä tässä nyt enää maksaa iloisena kulkea, kun se tyttö pakotetaan
menemään kylän pohatalle naimisiin.”
Ja kiireesti se sälli lähti siihen kylään, jossa tyttö asui, ja ehti
sinne parhaiksi kun lyhteitä aidanseipäisiin pisteltiin ja häävalkeat
ikkunoihin sytytettiin.
Ruvettiin jo häätalossa vihkimään pohattaa ja tytärtä, niin sälli meni
hääsaliin sisälle näkymättömänä Kuolemalta saatu hattu päässään.
Voi miten kaunis oli se morsian, voi miten kaunis helisevässä
kruunussaan! Mutta surullinen se oli!
Ruvettiin vihkimään paria, niin morsian huusi:
”En minä mene tälle kylän pohatalle, minulla on entinen tuttu, joka
minut kerran pelasti kuolemasta, mutta missä kulkenee maailmalla eikä
se minusta välittänekään!”
No morsiamelle naurettiin ja pakolla hänet vietiin vihkipallin luokse,
mutta silloin se näkymätön sälli vetäisi poveltaan sen Kuolemalta
saadun pussin ja alkoi sitä kauheasti pudistella, ja kaikki vihkiväki
kalpeni ja sai kuolemankauhun ja alkoi katua.
”En minä voikaan pakottaa tytärtäni kylän pohatalle naimisiin!” sanoi
isäntä.
”Enkä minä voi ottaa väkisin tytärtä!” vastasi pohatta.
”Enkä minä voi heitä vihkiä väkisin!” sanoi pappi.
”Kuolema tulee, kuolema tulee!” voivotteli väki.
Mutta morsian sanoi:
”Kyllä se tuttu minusta kuitenkin taitaa välittää!”
No silloin se kuljeksiva puusepän sälli otti taikahatun pois päästään
ja seisoi kaikkien näkyvissä vihkiväen joukossa.
Avosylin juoksi tyttö hänen luokseen, kavahti hänen kaulaansa ja sanoi:
”Johan sinä viimeinkin tulit!”
Niin sälli vastasi:
”Johan minä tulin, ja hätäkös on meidän elää, kun sain Kuolemalta
lupauksen, ettei hän meitä ikänään tapa!”
Vihittiin sitten se tyttö ja puusepän sälli, lyhteet aidanseipäissä
sytytettiin ja pyssyillä ampua paukutettiin. Ja hätäkös oli heidän
elää, kun olivat saaneet Kuolemalta sen lupauksen, ettei hän heitä
ikänään tapa.
PONTUS JA PEIKKO.
Pontus-niminen poika lähetettiin paimeneen suureen metsään, jossa asui
metsän peikko. Istui Pontus siellä puron reunalla pyssy vieressään ja
paistoi nauriita, ja karja söi aholla. No ilmestyipä silloin Pontuksen
luokse metsän peikko, ja se peikko oli kuin isopäinen poika, ja nahka
oli sillä karvainen kuin kissalla. No se irvisti Pontukselle ikeniään
ja näytti kahta hammastaan, ja ne hampaat olivat kuin petkeleen terät,
ja se ärjäisi:
”Mitäs täällä teet?”
”Lehmiä paimennan!” vastasi Pontus.
”Et sinä täällä saa lehmiäsi paimentaa, tämä on minun karjamaatani!”
sanoi peikko. ”Ja nyt minä sinut syön!” se sanoi.
”Älä syö!” tuumi Pontus.
”Vai en! Minä olen luja mies”, virkkoi peikko ja koppasi maasta ison
kiven. Sillä olivat kämmenet sellaiset kuin karhulla, ja se puristi
kiveä niin, että siihen jäivät syvät kynnenjäljet.
”Uskotkos nyt, että sinut syön!” nauroi peikko.
Mutta Pontuspa koppasi paistetun nauriin, joka oli kuin musta kivi, ja
puristi sitä niin että vesi tirisi.
”Katsos nyt!” sanoi Pontus. ”Minä puristin kiveä niin että vesi
tirisi!”
Silloin peikko tuumi:
”Taidatpa ollakin väkevä mies. En minä sinua syökään, jos viet lehmäsi
pois minun karjamailtani. — Mutta oletkohan sinä niin vahva huutamaan
kuin kiveä puristamaan? Huudetaanpas kilpaa!”
”No ehkäpä sitä voisi yrittää!” sanoi Pontus.
Rupesivat huutamaan kilpaa, ja peikko kun huutaa kiljaisi, niin hongat
kaatui ja vuoret halkesi ja Pontus putosi pyörryksissä puron reunalta
veteen pajukkoon, ja kun se peikko oli huutanut, niin ei Pontusta
näkynytkään.
”Missä sinä olet?” huusi peikko.
Pontus oli siellä vedessä selvinnyt ja vastasi:
”Täällä pajukossahan minä olen.”
”Mitäs sinä siellä teet?” kysyi peikko.
No Pontus vastasi:
”Väännän muutamia pajuvitsoja, jotka sidon pääsi ympärille kun rupean
huutamaan. Minä huudan näet niin rajusti, että pääsi voi haljeta.”
”Älä sitten huudakaan!” sanoi peikko. ”Voithan olla parempi huudossa.
— Mutta ruvetaanpas juoksemaan kilpaa!”
”No ehkä tuotakin voisi yrittää!” tuumi Pontus. ”Mutta minä en rupea
juoksemaan lyhyellä matkalla, minunlaiselleni pitää olla pitkä aho.
Minun pitää saada valita juoksupaikka, kun kerran viime koetoksessa
voitin.”
”Sama se!” sanoi peikko.
No Pontus valitsi sellaisen tavattoman pitkän ahon, jonka toisessa
päässä oli korkea kallio. Ja se kallio oli mainio kaikumaan.
No lähtevät sitten juoksemaan kilpaa Pontus ja peikko, ja peikko pääsee
heti edelle, se hyppää kuin nälkäkurki. No kun peikko alkaa tulla sinne
kallion juurelle, niin silloinpa Pontus ahon toisesta laidasta huutaa:
”Täällä minä jo olen!”
Ja kaiku kalliosta heti vastaa ihan peikon kuonon edestä:
”Täällä minä jo olen!”
Ja se peikko luulee, että Pontus jo on päässyt sinne kallion luo, ja
kääntyy takaisin ja tuumii: ennätänpähän ahon toiseen päähän ennen kuin
Pontus.
Kun peikko juoksee Pontusta kohti, niin silloin Pontus taas yht’äkkiä
huutaa:
”Täällä minä jo olen!” ja peikko kääntyy taas juosta läähättämään
vuorta kohti.
Niin juoksee peikko kieli pitkällä edestakaisin aholla Pontuksen ja
vuoren välillä, kun luulee kaikua Pontukseksi, ja lyö varpaansa kiviin
ja kantoihin ja kaatuu nurin niskoin. Lopulta se väsyy ja sanoo
Pontukselle:
”Jätetään tämä leikki nyt, kyllähän näyt jaksavan juosta kovemmin kuin
minä. Mutta et suinkaan sinä minua painissa voita.”
”No koetellaan!” tokaisi Pontus.
Se Pontus tiesi siellä korvessa karhunpesän, jossa oli peto poikineen,
ja Pontus vei peikon karhunpesän luo ja sanoi:
”Voithan ensin harjoitella tuon minun nuoremman veljeni kanssa. Se on
tuolla pesässä se veli. Ehkä sitten vasta rupeat minun vanhemman ja
vankemman kanssa.”
Peikko suostui ja ryömi karhunpesään karhua painiin vaatimaan. No sillä
karhulla kun oli pojat, niin se oli hyvin äkäinen ja kaappasi heti
peikon syliinsä ja oli siihen paikkaan tappaa, ja vähissä hengin pääsi
peikko karhun pesästä ulos.
”No jokos harjoittelit?” kysyi Pontus.
”Jo harjoittelin, sain kylkiluuni poikki. En minä sinun kanssasi rupea
painimaan. Minä uskon, että sinä olet parempi painija.”
Istuvat siinä aholla Pontus ja peikko, ja peikko lepää. Niin Pontus
kysyy:
”Missä sinä sitten minut oikeastaan voitat, kun et vielä ole missään
voittanut?”
No se peikko kiukustuu taas ja tuumii: jaksan minä jotakin! ja sanoo:
”Ruvetaan pökkäämään puita puhki! Minulla on kova pää, kyllä minä sinut
pökkäämisessä voitan!”
”Kova pää on!” nauroi Pontus. ”Lepäähän vielä vähän!”
No peikon levätessä Pontus menee ja kovertaa hongan ontoksi, niin että
päänsä hyvin mahtuu onteloon. Peittää sitten ontelon kaarnalla, niin
ettei kepposta voi huomata, menee peikon luo, sanoo:
”Jo olet nyt levännyt! Mennään pökkäämään puita puhki.”
Menevät, ja Pontus pökkää siihen omaan honkaansa, ja pää hurahtaa heti
kaulaa myöten onteloon. No peikko rupeaa sitten hänkin pökkäämään, ja
tulee lovi honkaan, mutta ei niin iso kuin Pontuksen lovi. Koettaa
peikko pökätä uudestaan, ottaa vauhtia ja pökkää, ja sälöt vain
lentävät.
”Puske pääsi puuhun kaulaa myöten, niinkuin minä!” huutaa Pontus, ja
peikko yhä puskee ja puskee, mutta ei mene pää kaulaa myöten puuhun.
Niin puskee peikko päänsä kuhmuja täyteen ja on itsensä siihen paikkaan
tappaa. Viimein peikko sanoo Pontukselle:
”Kyllä nyt jo voitit! Kovempi on sinulla pää kuin minulla.”
No se Pontus nauraa.
”Mutta viimeinen koe!” huutaa kiukustunut peikko. ”Ruvetaan nakkaamaan
väkikurikkaa!”
”No ruvetaan!” virkkoi Pontus.
Peikko kävi hakemassa kotoaan kallioluolasta isävainajansa kahdeksan
leiviskää painavan kultakurikan, ja peikko kun nakkasi kurikkansa ylös
ilmaan, se lensi niin korkealle, että tuikki taivaalta kuin tähti vain,
ja kun se putosi maahan, upposi se kymmenen sylen syvään.
No peikko nauroi hyvillään, kaivoi kurikan maasta ja sanoi Pontukselle:
”Nakkaa nyt sinä!”
No Pontus koettaa nostaa kurikkaa maasta, eikä jaksa. Tuskin jaksaa
vartta vähän kohottaa.
”No nyt minulle pula tuli!” tuumi Pontus.
Oli ilta silloin, ja punaiset pilvet nousivat metsän takaa kuin korkeat
vuoret.
”Taisi tulla viimeinen iltani!” tuumi Pontus.
”Mitäs siinä tuumit ja odotat! Nakkaa!” nauroi peikko.
Pontus vastaa:
”Odotan tuota möyhypilveä ja nakkaan kurikan sen niskalle!”
Nopeasti peikko sivalsi kurikan Pontukselta ja sanoi:
”Et saa nakata, se on isävainajani perintö, se on tyyris kurikka!”
Niin oli Pontus voittanut peikon kaikissa kilpailuissa, ja peikko näki,
että Pontus oli vahva mies.
No peikon alkoi tehdä mieli Pontusta rengiksi, kun se oli niin vahva
mies.
”Jää minulle rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan”, sanoi peikko
Pontukselle.
”Kyllä jään, mutta aja ensin tuo karja kotiin isälleni!”
Peikko lähti ajamaan Pontuksen karjaa kotiin. No lehmät sitä karvaista
paimenta pelkäsivät kovasti ja olivat matkalla tappaa itsensä pakoon
juostessaan, ja talossa peikko sai isännältä pahasti selkäänsä.
Tuli sitten peikko liikaten takaisin korpeen ja sanoi: ”Nyt vein karjan
kotiisi, mutta isäsi löi minulta jalan poikki.”
”Miks’et lyönyt takaisin?”
”Mitenkä minä uskalsin, kun poikakin on noin väkevä.”
Pontus nauroi. Sitten peikko sanoi:
”Mennään nyt meille illalliselle ja tehdään renginkontrahti.”
Menivät ja istuivat Pontus ja peikko siellä vuoren luolassa peikon
kotona ja keittivät puuroa hirmuisen isolla padalla, niin Pontus alkoi
jutella:
”Rupeanhan minä rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan asti. Mutta
palkka pitää olla hyvä!”
”No mitäs tahdot palkaksesi?” kysyi peikko.
Pontus otti hatun päästään ja sanoi:
”Tämän hatullisen kun antanet kultaa, kun käki kukkuu, niin olen
tyytyväinen!”
”Sen saat!” virkkoi peikko. ”Mutta älä lähde vain kesken talosta!”
”Hohoo!” nauroi Pontus.
Niin oli kontrahti tehty ja Pontus oli peikon renkinä.
Ruvettiin sitten syömään illallispuuroa isosta padasta, peikko kykötti
toisella puolen pataa ja Pontus toisella. Tekeepä Pontus silloin
peikolle pienen pilan. Se Pontus pistää ison eväskonttinsa takin sisään
ja napittaa sitten takin kiinni, ja kun on syönyt vatsansa täyteen
puuroa, niin alkaa lusikoida puuroa takinkauluksen kautta isoon
konttiin, vaikka on yhä suuhun pistävinään. No lusikoi, lusikoi Pontus
puuroa konttiin, ja pata tyhjenee eikä peikolle jää mitään.
”Hirveästihän sinä syöt, renki!” sanoo peikko. ”Mites sinä jaksat syödä
niin paljon?”
Ja Pontus vastaa:
”Pyöräytähän vatsaasi puukolla reikä kuin minäkin, niin jaksat sinäkin
syödä yhtä paljon.” — Ja Pontus pistää konttiinsa reiän, niin että
puuro pääsee valumaan ulos.
”En minä uskalla sellaista tehdä!” sanoo peikko.
Maataan siinä yö, niin aamulla isäntä rupeaa käskemään Pontusta metsään
puita hakkaamaan ja antaa Pontukselle kultaisen kirveen ja sanoo:
”Hakkaa lujasti, olethan luja mies!”
No Pontus menee metsään, mutta ei hakkaakaan puita, vaan kiviä ja
kallioita, ja illalla hän tulee kotiin, vie peikolle kirveen takaisin
ja sanoo:
”Huono oli kirves, ei sillä puut kaatuneet.”
”Voi miesrukka, liian luja olit, pilasit kirveen!” sanoi peikko.
Maattiin taas yö, niin seuraavana aamuna isäntä rupeaa yhä vaatimaan
Pontusta metsään puita hakkaamaan.
”Nyt minä lähden itse mukaan, että näen, tokko sinä hakkaatkaan puita
kultaisella kirveelläni”, sanoo peikko.
”En minä vielä voi lähteä!” vastaa Pontus. ”Eilisellä reisulla kävi
huonosti, tätä reisua varten on tehtävä tärkeä tarvekalu. Tulkaahan,
isäntä pyörittämään tahkoa!”
No peikko tulee pyörittämään tahkoa, ja Pontus alkaa tahkota alasinta.
Tahkoo, tahkoo Pontus; vääntää, pyörittää peikko koko päivän, syövät
vain välillä ja taas tahkoavat.
Huomisaamuna peikko rupeaa taas pyörittämään tahkoa. Pyörittää hiki
hatussa puoli päivää ja tiuskaisee viimein Pontukselle:
”Katsoa kans ruukataan!”
No Pontus katsoo: ei ole alasin vielä kuin tullut kiiltäväksi. Ja se
Pontus houkuttelee peikon yhä vääntämään.
Vääntää, vääntää, pyörittää peikko kolme päivää hiki hatussa, syövät
vain välillä ja taas tahkoavat.
No suuttuu viimein peikko ja kysyy:
”Mitäs sinä siitä alasimesta teet?”
”Naskalia!” vastaa Pontus.
Kiukustuu peikko heittää vääntämisen ja tiuskaa:
”Mitä naskalilla?”
Ja Pontus vastaa:
”Paikkaan kenkiäni, menivät rikki risukoissa.”
”Miks’et sitä sanonut ennemmin!” — Ja peikko toi Pontukselle kultaisen
naskalin.
Paikkaa, paikkaa Pontus kenkiään koko viikon ja sitten menee isännän
kanssa puunhakkuuseen metsään. Hakkaavat päivällä paljon puita ja
illalla lähtevät viemään hirmuisen isoa mäntyä havuineen kotiin.
Niin Pontus sanoo peikolle:
”Kun nyt tätä mäntyä kannetaan kotiin, niin kanna sinä huonompi mies
latvasta ja minä vahvempi kannan tyvestä. Eikö niin?”
Peikko suostui. Vielä sanoi Pontus peikolle:
”Kun sinä nyt kannat sitä latvaa edellä, niin varo vain, ettet katso
matkalla taaksesi, muuten havut voivat pistää silmääsi.”
”En katso!” vakuutti peikko.
Lähtevät sitten kulkemaan, ja peikko kantaa latvaa olallaan eikä katso
taakseen, ja Pontus istuu peikon selän takana kahdareisin männyn
tyvellä ja antaa peikon kantaa itseään. Peikko ähkää, puhkaa: kovin on
raskas se mänty. Pontus rallattelee. Tuumi peikko: Mitenhän se Pontus
siellä jaksaa kantaa niin vain rallatellen? — Eikä malta peikko olla
katsomatta taakseen, ja silloin kun se peikko katsoo taakseen, niin
Pontus pistää häntä silmään sillä kultanaskalilla, jonka oli pannut
kepin kärkeen.
”Ai ai, jo pisti havu!” voivottelee peikko.
”Enkös jo varoittanut! Älä katso taaksesi!” vastaa Pontus.
Kulkevat edelleen, ja peikko kantaa puuta ja Pontusta, ja kotona peikko
paiskaa raskaan puun latva edellä tanhualle niin rajusti, että Pontus
lentää kuin lingosta korkealle ilmaan.
”Hei vaan, näin keveästi meillä tultiin!” hän huutaa.
Huomisaamuna peikko sanoo vihoissaan Pontukselle:
”Minulla on nyt kipeä silmä, täytyy jäädä kotiin. Saat mennä yksinäsi
metsään puita hakemaan. Ota hevonen ja reki mukaasi, mutta muistakin
se, että kun tuot kuormaa illalla kotiin, niin sinun pitää ajaa
tanhualle aidan raosta eikä veräjästä!”
”Kyllä muistan!” vastaa Pontus.
Illalla Pontus tuo kuorman kotiin, hakkaa aidan takana kuorman, reen ja
hevosen pieniksi kappaleiksi ja ajaa sitten ne kappaleet aidan raosta
tanhualle. No peikko juoksee katsomaan ja huutaa:
”Voi sua velikulta, minkäs teit!”
”No jokos suutuit?” kysyi Pontus.
”Enpä ole millänikään!” sanoi peikko.
No sitten Pontus valoi kerran luolassa luoteja pyssyynsä, niin peikko
tuli siihen katsomaan ja kysyi:
”Mitäs siinä nyt teet?”
Pontus näki peikon pöhöttyneen silmän ja tuumi:
”Valan silmiä.”
No silloin peikko alkoi pyytää:
”Pontus, valapa minullekin silmä, kun tästä toisesta taitaa mennä näkö,
kun se sattui havuneulaan.”
Pontus sanoi:
”Rupeahan tuohon lattialle selällesi, niin valan heti silmän sen kipeän
sijalle.”
No peikko rupesi lattialle selälleen, ja Pontus kaatoi kuumaa lyijyä
siihen kipeään silmään.
Siitäkös peikko kiljaisemaan:
”Taidat pettääkin minua!”
”Älä ole milläsikään!” vastasi Pontus. ”Kun jaksat odottaa, niin tulet
pimeässä toimeen tällä uudella silmällä. Suutuitkos?”
Peikko vastasi:
”Paha oli, mutta paljonkos se silmäkulta tarvitsee! Mutta koska sillä
uudella silmällä tulee hyvin toimeen pimeässäkin, niin en suutu, en ole
millänikään.”
Sairastaa yhä peikko sitä silmän pakotusta ja odottaa paranemista, niin
sanoo Pontukselle:
”En vieläkään jouda kanssasi työhön, mene nyt yksinäsi ja rakenna sinne
Lehmäsuohon lehmäsilta ja Lammassuohon lammassilta. Kun minä paranen,
niin tulen katsomaan työtäsi.”
No Pontus meni ja tappoi kaikki peikon lehmät ja teki lihoista
lehmäsillan suohon. Tappoi myös lampaat ja teki lammassillan suohon ja
meni sitten peikon luokse ja sanoi:
”Tule, isäntä, katsomaan työtäni! Sillat ovat valmiit.”
”Enhän minä voi tulla, ei ole silmäni vielä parantunut.”
”Eikä se paranekaan, ja johan sinulla on silmä, millä tulee pimeässä
hyvin toimeen!”
”Jo taisit pettää minua!” voivotteli peikko. ”Mutta minkälaisethan
sillat sinä teit! Mennään katsomaan.”
No se peikko suuttui kovasti, kun näki lehmänsä ja lampaansa tapettuina
suossa.
Sitten se puolisokea peikko alkoi jo kovasti pelätä Pontusta eikä
oleksinut mielellään kotosalla. No kerran se sanoi Pontukselle:
”Minä menen nyt kylille hakemaan kummia näille ottolapsilleni, jotka
toin eilen kotiin. Siivoa ja puhdista sinä sill’aikaa hyvästi lapset,
että kummi ilkiää niitä katsella ja pitää sylissään.”
No se peikko oli poikamies, ja vain sokea äiti hänellä eli, ja se oli
äitinsä ja omaksi huvikseen ottanut salolta itselleen kaksi ottolasta,
käärmeen poikia. No niitä se nyt käski Pontuksen hyvin pesemään ja
puhdistamaan.
Kun peikko meni hakemaan kummia, niin Pontus viilteli käärmeiltä mahat
auki, puhdisti ja siivosi ne kuin kalat ja pani luolan seinälle
kuivumaan. No tuli sitten peikko kummin kanssa kotiin, näki tihutyön ja
huusi:
”Voi voi, minkäs teit!”
”Jokos suutuit?” kysyi Pontus.
Peikko pelkäsi Pontusta ja sanoi sentähden:
”No en ole vielä millänikään!”
No sitten iltasella peikko sanoi rengilleen:
”Mene nyt ja saata tämä kummi kotiinsa, kun ei kastamisestakaan tullut
mitään.”
No Pontus meni sikolättiin ottamaan sikaa valjastaakseen, mutta peikko
oli pannut sinetillä sikolätin oven kiinni, ettei Pontus saisi sikoja
käsiinsä. No Pontus meni lättiin ikkunasta, teurasti siat, heitteli
kappaleet ulos ikkunasta ja sitoi ne sitten rahkeilla lapion eteen ja
meni peikon luo ja sanoi:
”Nyt se kummi voisi lähteä, ajopelit odottavat.”
”En minä ole käskenyt ajamalla saattamaan!” huusi peikko. ”Millä sinä
ajat?”
”Sioilla ja lapiollahan minä ajan.”
”Miten sinä siat ulos sait, minähän panin sinetillä oven kiinni?”
”Mutta ikkunaa et pannut”, sanoi Pontus.
No sen jälkeen se peikko alkoi tuumia, että kyllä se tuo mies täytyykin
saada talosta pois, muuten tulee viimeinen turmio.
Oli keskitalvi vielä, niin peikko sanoi Pontukselle:
”Kyllä jo olen palvelukseesi tyytyväinen. Saat nyt lähteä kotiisi. Tuo
vain hattusi, niin saat sen täyteen kultaa.”
No Pontus kaivoi hirveän kuopan hankeen, otti hatustaan pohjan pois ja
asetti hatun reunat kuopan suulle. No peikko ammensi, ammensi hattuun
kultaa, ja kaikki peikon aarteet menivät eivätkä riittäneetkään.
Pontus sanoi: ”Minun täytyy odottaa, kunnes käki kukkuu. Hanki siksi
rahaa hattu täyteen tai paha sinut perii!”
”Nyt tulee tuho, kun sillä on niin iso hattukin!” tuumi peikko ja lähti
kahdella lotjalla lainaamaan virran takaa veljeltään kultaa.
Kun peikko oli sen kultalastinsa saanut virran rantaan, ei se virkkanut
siitä mitään Pontukselle, meni vain kotiinsa, talutti äitinsä ulos,
nosti aidanseipääseen ja käski kukkumaan ja meni sitten Pontuksen luo
ja huusi:
”Kuule, kuule, jo kukkuu käki!”
”Kuuluupa kukkuvan, jokos se kesä nyt tulee joulukuussa!” ihmetteli
Pontus, tempasi pyssynsä, juoksi tanhualle ja ampui sitä peikon akkaa
aidanseipääseen. Se putosi alas se ämmä ja siltä katkesi jalka.
”Voi voi, minkäs teit!” huusi peikko.
”Ammuin käkeä! Suutuitkos?” kysyi Pontus.
”No suuttuu sitä viimein hyväkin mies!” vastasi peikko.
⸻
”Lähde nyt jo pois talosta ennen kevättä!” pyysi peikko. ”Saat kaksi
lotjallista kultaa lisää.”
”No, näytäpäs ne lotjalliset”, aprikoi Pontus.
Menivät siitä virran rantaan, jossa lotjat olivat. No Pontuspa lotjia
tarkastaessaan kaiveli reikiä toiseen lotjaan, niin että se alkoi
vuotaa.
”Kyllä lähden pois kohta!” sanoi Pontus. ”Mutta tämä toinen lotja
vuotaa ja voi mennä minulta hukkaan. Sinun pitää pumputa vesi pois ja
paikata reiät, ennenkuin minusta pääset!”
Peikko tuli oikein hyvilleen ja oli heti valmis pumppuamaan vettä pois
lotjasta. No Pontus laitteli pumpun muka kuntoon, mutta panikin
pumpputorven lotjan pohjan läpi, ja peikko pumppusi, pumppusi ja vettä
tuli yhä vain lisää lotjaan. Niin pumppusi peikko, kunnes lotja upposi
ja peikko oli hukkua, ennenkuin pääsi rannalle.
”Kyllä se tuo Pontus täytyy tappaa, muuten se tappaa minut ja äitini”,
tuumi peikko.
No eräänä iltana se peikko sanoi Pontukselle:
”Ensi täytyy sinun mennä riiheen makaamaan!”
”Sama se”, vastasi Pontus. Mutta eipä mennytkään riiheen, meni riihen
taa kuusen juureen katsomaan, mitä se peikko nyt siellä oikeastaan
aikoi hommata. Keskiyöllä tuli peikko ja sytytti riihensä tuleen ja
katsoi sitten, miten riihi paloi poroksi, ja meni hyvillään luolaansa.
Kun riihi oli palanut poroksi ja peikko lähtenyt luolaansa, tuli Pontus
kuusen juurelta tuhkaan makaamaan. Makaa Pontus siinä hyvästi keskelle päivää,
tulee peikko katsomaan ja Pontus kuorsaa.
”Hei, Pontus, herää!” huutaa peikko.
Pontus herää ja haukottelee.
”Kah, riihi on palanut!” sanoo hän.
⸻
”Eihän siihen pysty tulikaan!” tuumii peikko. ”Kyllä nyt täytyy lähteä
karkuun, muuten se tappaa minut ja äitini ennen kevätkäen kukuntaa.
Hyvä että edes hengen saa säästymään, kun jo silmänkin vei ja jalat
katkoi.”
No kerää peikko salaa viimeisiä aarteitaan, kultakurikoitaan,
kultakirveitään, kultanaskaleitaan, ahtaa niitä aitan täyteen, panee
sitten aitan selkäänsä kuin kontin ja lähtee pakoon ja taluttaa rampaa
äitiään. Mutta Pontus olikin salaa pistäytynyt sinne aittaan peikon
selkään ja yht’äkkiä hän huutaa sieltä aitasta:
”Älkää jättäkö, minä tulen mukaan!”
No peikko säikähti ja sanoi äidilleen:
”Nyt se jo huomasi, että me paetaan, ja se ajaa takaa. Mennään nyt vain
aika kyytiä!”
Ja he menivät niin että lumi pölisi.
Pian huusi Pontus taas aitasta peikon selästä vielä kovemmin:
”Älkää jättäkö! Minä tulen mukaan!”
”Nyt se on ihan kintereillä!” sanoi peikko äidilleen. ”On paras jättää
aitta, että päästään kiireemmin pakoon!”
Siihen peikko heitti aarreaitan selästään, otti äidin syliinsä ja
hävisi teille tietymättömille.
No Pontus ryömi ulos aitasta ja huusi vielä peikolle:
”Älkää jättäkö, minä palvelen kevätkäkeen asti!”
Meni sitten peikon kotiin ja näki, että hän nyt oli isäntä eikä renki
ja että rikkaan talon isäntä olikin.
”Näin sitä rikkaaksi tullaan! Hehei!” nauroi Pontus.
EUKKO JA ONNEN KÄPÄLÄ.
Köyhä eukko teki metsässä varpaluutia. Teki koko sateisen päivän
varpaluutia, ja kun ilta alkoi pimetä, oli hän hyvin väsynyt ja ihan
likomärkä.
”Voi voi!” huokasi hän itsekseen. ”Kun kerrankin saisi mitä toivoo,
niin kyllä tiedän mitä toivoisin. Vain uuden, ehyen töllin minä
toivoisin ja töllin pöydälle leipää ja kahvia ikipäiviksi, ettei
tarvitsisi valmistaa varpaluutia, joista saa myydessä niin huonon
hinnan.”
Mummo huokasi näin, ja heti ilmestyi hänen eteensä korea metsämies.
Metsämies vetäisi mäyrännahkaisesta laukustaan jäniksenkäpälän, antoi
sen eukolle ja sanoi:
”He, mummo, ota tämä jäniksenkäpälä, ja kun menet kotiisi, niin
pyyhkäise vain pöytää jäniksenkäpälällä ja sano itseksesi mitä toivot,
niin heti saat. — Mutta muista se, ettet saa toivoa enemmän kuin kaksi
kertaa!”
Metsämies vihelsi koirat luokseen ja hävisi koivikkoon.
Lähti sitten köyhä eukko kotiinsa luutakuorma hartioilla ja
jäniksenkäpälä taskussa. Heitti kuormansa oven suuhun, meni pöydän
päähän istumaan ja sanoi:
”Hoho, nyt ne loppuivat huolen päivät, kun sain tämän jäniksenkäpälän!”
Mutta alkoi sitten eukko kuitenkin epäillä: Eiköhän se korea metsämies
minua köyhää mummorukkaa vain narrannut? Ei suinkaan tällä
jäniksenkäpälällä saakaan kaikkea mitä toivoo! Pitää koettaa, tuumi
mummo.
No mummo päätti toivoa jotakin päättömän mahdotonta nähdäkseen, tokko
se toive täyttyisi. Hän ei uskonut sen täyttyvän. Istui eukko pöydän
päässä, otti jäniksenkäpälän taskustaan, siveli sillä pöytää ja sanoi
nauraen itsekseen:
”Tapahtukoon nyt jotain ihan hullua! Menköön tämä tupa ylösalaisin!”
Huiskis! Samassa eukko tunsi lentävänsä nurinniskoin ja huomasi heti,
että tupa oli ylösalaisin, lattia kattona ja katto lattiana, savupiippu
maata kohti ja permantoluukku räppänän paikalla.
Eukko säikähti kovasti ja huusi itsekseen:
”Voi voi minua raukkaa sentään, kun näin hullusti toivoin! Nyt minulla
ei ole enää kuin yksi toivomus jäljellä, kun metsämies sanoi, etten saa
toivoa kuin kaksi kertaa. Mitä minun nyt on paras toivoa itselleni?
Mitäs muuta kuin tämä rakas töllipahanen entiselleen ja pystyyn taas.”
Kömpi eukkonen pöytänsä luo, siveli pöytälautaa jäniksenkäpälällä ja
sanoi:
”Tulkoon tämä tölli nyt entiselleen vain!”
Huiskis! Samassa oli tölli entisellään ja eukko istui taas pöytänsä
päässä.
”Mitäs minä raukka nyt tein!” pelästyi itsekseen eukko. ”Minunhan olisi
pitänyt toivoa itselleni uusi tölli ja ruokaa ja kahvia ikipäiviksi
pöydälle. Nyt en voi enää mitään toivoa, olen jo toivomukseni kaksi
kertaa täyttänyt!”
Ja se köyhä eukko jäi köyhäksi yhä eikä saanut uutta tupaa eikä ruokaa
ja kahvia ikipäiviksi pöydälle, ja varpaluutain tekijäksi ja
kaupitsijaksi hän jäi.
TYNNYRISSÄ KASVANUT TYTTÖ.
Olipa äitipuoli tyttöä tynnyrissä kasvattanut ja tapinreiästä ruokaa
antanut, ja kun äitipuoli kuoli, niin isä päästi tytön ulos tynnyristä
ja lähetti hänet maailmaan asialle.
”Mene, rakas tyttö”, sanoi isä, ”mene lainaamaan naapurilta
siemenjyviä”.
Tyttö meni naapuriin. Siellä naapuri liikkui mulloksella ja kylvi
kourastaan kultaisia jyviä.
”Isä lähetti lainaamaan siemenjyviä!” sanoi tyttö kylväjälle.
Kylväjä vastasi:
”Kyllä minä mielelläni lainaan, mutta sinun pitää siunata ensin
kylvöstäni.”
Tyttö siunasi ja sanoi:
”Jyvä jyvästä tulkoon!”
Silloinpa kylväjä suuttui ja ärjäisi tytölle:
”Koska noin peltoani pahennat, niin en lainaakaan siemenjyviä.”
Eikä lainannut.
No meni tyttö pahoillaan kotiin ja virkkoi isälleen:
”Ei antanut kylväjä jyviä lainaksi, vaikka minä siunasin hänen
kylvöstään.”
”Miten sinä siunasit?” kysyi isä.
Tyttö vastasi:
”Jyvä jyvästä tulkoon!”
”Voi tyttö rukka!” huokasi isä. ”Olisit sanonut: anna, Jumala,
satakertaisesti!”
Tyttö tuumi:
”Kyllä minä vasta muistan sanoa!”
⸻
Paloi sitten kylässä kartano, ja paljon väkeä oli sammuttamassa
tulipaloa. Tynnyrissä kasvatettu tyttökin juoksi sinne hätään, ja kun
tuli onnettoman isännän luo, jonka kartano paraikaa paloi, niin huusi:
”Anna, Jumala, satakertaisesti!”
Silloinpa väki rupesi tyttöä torumaan:
”Vai rukoilet sinä, että talo palaisi satakertaisesti! Marssi heti
kotiisi!”
Tyttö meni tuskissaan kotiinsa ja sanoi isälleen:
”Minut ajettiin pois, kun sanoin: anna, Jumala, satakertaisesti!”
”Voi tyttö kulta!” huokasi isä. ”Olisit ottanut vettä ja vedellä
nakannut.”
”Kyllä minä sen vasta muistan!” virkkoi tyttö.
⸻
Sitten tyttö meni pyhänä vieraisiin ja tuli tupaan, jossa kaksi vanhaa
mummoa luki paksua kirjaa. No tyttöpä otti kauhalla korvosta vettä ja
nakkasi lukijoiden niskaan. Lukijat karkasivat pystyyn, tarttuivat
tytön tukkaan ja veivät ulos.
Meni tyttö itkien kotiin ja sanoi isälleen:
”Kun minä menin vieraisiin, niin tulin tupaan, jossa kaksi vanhaa
mummoa luki paksua kirjaa, ja minä otin kauhalla korvosta vettä ja
heitin heidän niskaansa, mutta he tukistivat minua ja työnsivät ulos.”
”Voi rakas tyttöseni!” vastasi isä. ”Olisit istuutunut kiltisti heidän
viereensä ja kuunnellut.”
”No kyllä minä vasta sen muistan!” vakuutti tyttö.
⸻
Asteli sitten tyttö maantietä pitkin. Silloin tapella rähisi suuri
parvi koiria tien haarassa, ja tyttö meni ja istuutui maantielle
keskelle tappelevaa koiralaumaa. Koirat repivät pahasti tyttöparkaa.
Repaleisena tyttö meni isänsä luo ja sanoi:
”Koirat tappelivat maantiellä, ja minä istuuduin heidän viereensä ja
rupesin kiltisti kuuntelemaan, mutta ne purivat minua.”
”Johan nyt on jotakin, tyttö rukka!” päivitteli isä. ”Olisit ottanut
aika patukan ja lyönyt kelvottomia.”
”Lyonkin vasta!” uhkasi tyttö.
⸻
Kulki sitten hautasaatto pitkin havuista tietä kalmistoon. Tyttöpä otti
pihalta aika patukan ja rupesi hosumaan hautausväkeä. Silloinkos hän
vasta sai samasta patukasta, jolla muita hosui.
Tyttö rukka liikkasi kotiinsa ja itki isälleen:
”En minä mihinkään kelpaa. Hautasaatto kulki tästä ohitse, ja minä otin
aika patukan ja aloin pieksää väkeä. Mutta väki otti patukan kädestäni
ja taisi lyödä jalkanikin poikki.”
”No miksi et nyt viimein viisastu!” torui isä. ”Olisit sanonut
hautausväelle: peri, taivas, sielu!”
”Kyllä minä vasta sanon!” vakuutti tyttö.
⸻
Meni tyttö sitten metsään, jossa vieras mies hirtti vihaista koiraa. No
tyttöpä heti iloissaan hokaisee:
”Peri, taivas, sielu!”
”Mitäs pilkkaat!” huusi outo mies. ”Ei koiralla ole sielua!” — Ja se
mies löi tyttöä.
Meni tyttö itkien kotiinsa ja kertoi isälle murheensa.
”Älä nyt enää tee milloinkaan sellaista tuhmuutta!” torui isä
ankarasti. ”Olisit sanonut: niskat nurin, jalat jokeen!”
”No kyllä minä viimein tämän muistan!” vakuutti tyttö.
⸻
Olivat maaherran häät, ja vihkiväki tuli ulos kirkosta. Tyttö juoksi
vihityn pariskunnan eteen, niiasi hyvin syvään ja virkkoi:
”Niskat nurin, jalat jokeen!”
Maaherra suuttui. Hän sanoi tytölle:
”Vai sinä uhkaat taittaa minulta niskat! Pannaan tyttö jalkapuuhun
oppimaan viisaampia puheita!”
Ja tyttö pantiin kirkon porstuaan jalkapuuhun. Siinä hän istui
surullisena kuin siipeen ammuttu alli ja itki, kun vihkiväki marssi
häätaloon.
KEISARIN VELKA.
Nöyrällä leskimiehellä oli poika, jota hän oli kasvattanut ja elättänyt
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.
Niin muutamana päivänä se poika virkkaa uunilta isälleen:
”Meidän molempien pitää nyt mennä naimisiin. Ei käy enää laatuun elää
ilman eukkoa.”
No isä vastaa pojalleen:
”Ei kannata meidän mennä naimisiin. Ei ole rahaa.”
Mutta poika sanoo:
”Mene ja tahdo keisarilta rahaa, että päästään naimisiin!”
Isä meni nöyrästi keisarin luokse ja sanoi:
”Anna, hyvä keisari, rahaa, että minä ja poikani päästään naimisiin.”
Siitä keisari suuttui ja tiuskaisi:
”Huuti, tolvana, tuletkos pyytämään keisarilta rahaa! Etkös tiedä,
ettei keisari koskaan anna talonpojalle rahaa, vaan päinvastoin
talonpojan pitää maksaa keisarille paljon veroja. — Jos et huomenna
osaa oikein vastata kahteen arvoitukseen, jotka sanon sinulle, ja
samoin huomenna keksi yhtä arvoitusta, jota meidän väki ei ole kuullut,
niin hakkautan pääsi pois. Mitäs tulit pyytämään keisarilta rahaa!”
No se mies meni pahoillaan kotiinsa, ja poika kysyi uunilta:
”Paljonko antoi keisari rahaa?”
Isä vastasi:
”Ei antanut riksiäkään ja käski minun tulla huomenna luokseen
arvoituksille. Jos en silloin osaa vastata oikein kahteen arvoitukseen
ja keksi sellaista arvoitusta, jota keisarin väki ei ole kuullut, niin
minulta hakataan pää pois.”
”Yksi pää kuolemalle velkaa!” tuumi poika, kääntyi toiselle kyljelleen
ja nukkui.
Aamulla kun isä lähti menemään keisarin luo, niin poika sanoi:
”Minä tulen mukaan!” — Poika kapusi uunilta alas ja pesi silmänsä ja
lähti isän kanssa keisarin luokse.
Kun tultiin keisarin taloon ja keisarin eteen, niin keisari kysyi pojan
isältä ensimmäisen arvoituksen. Se oli: Mikä on armahinta taivaan alla?
Silloin poika virkkoi:
”Eikös poika saa vastata isän edestä, jos isä on elättänyt häntä
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?”
Ja keisari tuumi:
”No vastatkoon nyt.”
Ja poika vastasi isänsä edestä keisarin ensimmäiseen arvoitukseen:
”Leipä nälkäiselle ja uni väsyneelle on armahinta taivaan alla!”
”Oikein arvattu!” sanoi keisari. ”Minä luulin sinun vastaavan, että
rahat köyhälle ja eukko eukottomalle on armahinta taivaan alla.
Olettehan, sinä ja isäsi, näet hyvin naimahaluisia. — Mutta nyt tulee
toinen arvoitus. Se on: Mitä sinä poika ja minä keisari teemme
yht’aikaa?”
Poika kysyi taas:
”Saakos poika vastata isän edestä, kun isä on häntä elättänyt
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?”
Keisari sanoi:
”No vastatkoon nyt.”
Ja poika vastasi toiseen arvoitukseen:
”Sinä keisari ja minä poika yht’aikaa vanhenemme!”
”Oikein vastattu”, sanoi keisari. ”Minä luulin sinun vastaavan: minä
poika ja sinä keisari yht’aikaa vain makailemme. Olethan näet sinäkin,
poika, kovin laiska, koska olet antanut isäsi elättää itseäsi
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.”
Mutta ukolle keisari virkkoi:
”Nyt on poikasi sinut melkein pelastanut. Mutta sanopa nyt sinä
vuorostasi sellainen arvoitus, jota meidän väki ei ole kuullut, niin
nähdään miten käy.”
Se keisari oli puhunut edeltäkäsin väelleen: sanokoon ukko teille mitä
tahansa, niin teidän pitää vain vastata: kyllä me sen olemme kuulleet!
No poika taas kysyi keisarilta:
”Saakos poika arvuutella isän edestä, kun isä on elättänyt häntä
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?”
Ja keisari vastasi:
”No arvuutelkoon nyt.”
Niin poika arvuutteli keisarin väelle: ”Isäni kokosi suurella tuskalla
ja työllä viisitoista vuotta rahoja ja sai viisikymmentä tuhatta
kultarahaa. Sitten isä antoi keisarille lainaksi ne viisikymmentä
tuhatta kultarahaa, ja keisari lupasi maksaa tänään sen velan isälle.
Olettekos tämän kuulleet?”
”Kyllä me sen olemme kuulleet!” vastasi väki kuin yhdestä suusta.
”Siis!” sanoi poika ja kääntyi keisarin puoleen. ”Maksa pois isälleni
nyt velkasi, viisikymmentä tuhatta kultarahaa, kun olet luvannut. Oma
väkesi on todistajina.”
Keisari ensin suuttui, mutta rupesi sitten nauramaan, käski antaa pojan
isälle suuren säkillisen rahoja ja sanoi:
”Ota nämä viisikymmentä tuhatta kultarahaa, koska niitä olet koonnut
viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä. Ja laputtakaa nyt
kotiinne ja menkää naimisiin!”
Isä ja poika laputtivat kotiin ja menivät naimisiin, kun nyt oli rahaa
ja kannatti mennä naimisiin.
KULTAINEN KALA.
Pienessä mökissä järven rannalla asui köyhä kalastajaukko eukkoineen.
Joka päivä pyydysteli ukko verkollaan ja sai parahiksi sen verran
kalaa, että he kahden tulivat toimeen niukuin naukuin.
Meni ukko taas eräänä aamuna katsomaan pyydyksiään ja sai yhden ainoan
kalan, mutta se on sitä merkillisempi. Ukko ihmettelee, sellaista kalaa
hän ei ole ennen nähnyt eikä eläissään kuullut mokomasta
puhuttavankaan. Ihan kultainenhan se kala on, suomukset sillä on
puhdasta kultaa. Ukko on hyvillään ja tuumailee, että tästäpä se
eukkokin varmaan ihastuu.
Eukko näet on aika häijy, eikä mitään osaa ukko sen mielen mukaan
tehdä, aina vain eukko pauhaa ja kirkuu.
Ukko katselee siinä kalaa kädessään ja aikoo heittää sen konttiin,
mutta silloin se käykin haastamaan ja sanoo:
”Älä ota minua, ukko, päästä minut sinne, mistä olen tullutkin, veteen
takaisin!”
”En päästäne!” sanoo ukko. ”Kun menen kotiin, tulee akalle puhutuksi
sinusta, ja silloin se akka minut pieksää, kun sellaisen saaliin
päästin menemään. Minulla on häijy akka.”
No kala kuitenkin rukoilee ukkoa:
”Päästä minut, ja jos tulee hätä, niin sano vain: Hip, kultainen kala!
niin minä tulen sinua auttamaan, miten suuressa hädässä lienetkin.”
Heltyi ukon sydän ja hän päästi kalan veteen ja lähti tyhjine
kontteineen tallustamaan kotiin.
Tulee kotiin ja kertoo akalle, miten hänelle kalaretkellä oli käynyt.
Akkapas tästä suuttuu ja sydäntyy, tempaa hiilikoukun käteensä ja
pauhaa ihan ukon edessä:
”Voi sinua iankaikkinen hölmö, sait hyvän saaliin, eikä sinulla ollut
älyä sitä tuoda kotiin! Sietäisit keppiä, tyhmeliini!”
No ukkorukka hätäyksissään vastaa: ”Älähän akka kulta lyö, kala lupasi
minulle paljon hyvää laatia.”
”No kun lupasi hyvää laatia, niin laputa nyt sen luo pakinoille,
laatiiko hän hyvyyttä!” sanoi akka. ”Menepä kalan luo ja käske sen
hankkia meille linna ja komea, josta köyhyys on kaukana!”
Ukko menee järven rantaan, istuu kivelle ihan veden rajaan ja huutaa:
”Hip, kultainen kala!” ja siinä paikassa ui kala hänen jalkojensa
juureen ja hypähtää virsun terälle räpyttelemään.
”No mitä tarvitset, ukko hyvä?” kysyy kala.
No ukko selittää, että hänen akkansa tahtoo linnan ja komean, josta
köyhyys on kaukana.
”Se on valmis!” sanoo kala ja hypähtää takaisin järveen.
Kummissaan ukko lähtee kotiin. Mutta kovin ällistyy ukko, kun huomaa,
että entistä mökkiä ei olekaan olemassa, vaan sijalla könöttää komea
kolmikerroksinen linna. Ukko luulee eksyneensä muille maille ja lähtee
pitkin rantaa entistä torppaansa etsimään, mutta silloin eukko näkee
linnansa ikkunasta hänet ja lähettää palvelijan ukkoa hakemaan sisään.
Komea on linna, ja ukko elää akkansa kanssa siinä jonkin aikaa. Mutta
akka vain makailee sängyssä ja palveluttaa itseään, ukko puuhailee yhä
kalastajana rakkaiden verkkojensa parissa.
Eräänä päivänä, kun ukko istuu itsekseen huoneessaan, juoksee eukko
äkäisenä sisään ja huutaa:
”Ei, tämä ei kelpaa, komeammin täytyy meidän elää! Heti paikalla
kultakalan luokse ja toimita, että meillä on maailman suurin sotajoukko
ja meidän linnassa maailman komeimmat kenraalit!”
Ukko ajattelee, että kunhan ei vain entinenkin katoaisi, kun näin
paljon pyytämään rupeaa, mutta ei uskalla sitä akalle sanoa, vaan
lähtee nöyrästi rantaan. Istuu kivelle ja huutaa: ”Hip, kultainen
kala!” ja samassa kala on hänen luonaan ja räpyttelee pyrstöään hänen
virsunsa kärjellä.
”No mitäs sinä tarvitset, ukko hyvä?” kysyy taas kala, ja ukko kertoo,
mitä hänen eukkonsa tahtoo.
”Se on valmis!” virkkaa kala ja pulahtaa takaisin järveen.
No ukko lähtee taas menemään kotiinsa päin. Hän on ihan typertyä
hämmästyksestä. Linnan edustalla soittavat suuret soittokunnat kauniita
marsseja, ja komeapukuiset sotamiehet marssivat ja vielä komeammat
kenraalit komentavat. Hän luulee taas jonkin noituuden tähden
joutuneensa vieraaseen seutuun ja lähtee surullisena etsimään entistä
kotiaan, kunnes eukko hänet näkee taas ikkunasta ja käskee sotamiesten
tuoda hänet sisään.
Elävät, elävät taas ukko ja akka jonkin aikaa yhdessä, se akka liehuu
komeiden kenraalien joukossa ja ukko hommailee verkkojensa parissa.
Mutta kun ukko kerran on huoneessa rupeamassa syömään, niin akka hyppää
sisään sapeli kädessä ja huutaa:
”Tämä ei käy, ei se käy, minun pitää päästä mahtavaksi veden
haltijaksi, jolla on suuri linna keskellä merta ja joka voi nostaa
sellaisen myrskyn, että kaikki, mitä maan pinnalla on, hukkuu. Heti
paikalla, ukko, kultaisen kalan luokse, tai isken sinut tällä saplalla
kuoliaaksi!”
Ei uskaltanut ukko enää syömäänkään ruveta eikä ajatella mitään eukkoa
vastaan, vaan läksi juosta hunttuuttamaan rantaan.
”Hip, kultainen kala!” huusi hän hengästyneenä rannalle päästyään.
Kala hyppäsi vedestä ylös ukon virsulle, ja ukko alkoi kertoa uutta
vaatimusta.
Vihaisesti ja mitään sanomatta kala kimmahti virsulta järveen ja
pudotessaan se löi pyrstöllään niin lujasti veden pintaan, että syltä
korkea vesipatsas nousi ilmaan.
”Taisipa olla vedenhaltija itse”, tuumasi ukko ja läksi alla päin,
pahoilla mielin menemään kotiin päin. Mutta kun hän tuli linnan
veräjälle, niin entinen, vanha mökkipä siellä kykötti yhtäläisenä kuin
ennenkin. Poissa olivat linna ja sotamiehet ja kenraalit.
Ja siellä penkillä istui akka nyrpeänä ja entisissä paikkaisissa
ryysyissään.
Hip! Ei tule takaisin kultainen kala.
PIENI KULTA.
Oli poika ja pojalla pieni kulta, ja se pieni kulta sanoi pojalle:
”Rakennuta meille pieni pirtti, että pääsemme pirttiin yhdessä
asumaan!”
Mutta poika vastasi:
”Milläs minä sen rakennutan, kun onni ei ole antanut minulle rahoja?”
Niin tyttö sanoi:
”Mutta minä en ole sinulle pieni kulta, jos et rakennuta meille
pirttiä.”
No poika tuli tästä hyvin pahoilleen. Kun hän rupesi illalla maata,
niin kuuli unessa jonkun sanovan:
”Otahan nyt, poika, ja mene korpeen niin kauas että pieni maja tulee
vastaan. Siinä majassa makaa Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla.
No herätä Onni ja pyydä siltä rahaa, että voit rakennuttaa pirtin ja
asua pirtissä pienen kullan kanssa.”
Seuraavana aamuna poika meni korpeen niin kauas että pieni maja tuli
vastaan, ja majassa makasi Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla, ja
poika nyki Onnen hereille ja pyysi häneltä rahaa.
”Kuule nyt!” sanoi Onni. ”Menehän vielä korpeen niin kauas että tulee
syvä lampi. Lammessa ui vaski-, hopea- ja kultakaloja syvän veden alla.
Ongi niitä kaloja, myy kalat ja rakennuta pieni pirtti.”
No poika meni vielä korpeen niin kauas että syvä lampi tuli. Lammen
rannat olivat hirveitä louhikoita, joiden keskellä vesi oli kuin ontto
kaivo ja mustaa kuin piki, mutta silloin tällöin pulahti veden pinnalla
kala kirkas kuin vaskiraha.
No poika istui isolle louhen kivelle ja alkoi onkia. Parhaiksi oli
koukku laskenut veden pintaan, niin tarttui onkeen vaskinen kiiski. No
poika nakkasi kiisken rannalle ja koetteli heti kynsillään, oliko
kiiski lihaa vaiko oikea kallis kiiski.
Oikea kallis kiiski se oli, jokainen evä ja piikki oli selvää vaskea.
Ihastui poika ikihyväksi, piilotti nopeasti kiisken taskuunsa ja
nakkasi ongen uudestaan veteen.
Silloin kumahti veden sisästä kummallinen ääni ja sanoi: ”Vieläkö
enemmän sen tapaisia?”
Säpsähti poika pahasti, katseli ympärilleen ja luuli jonkun ihmisen
tulleen siihen puhelemaan. Kun ei nähnyt ketään, niin naurahti omaa
pelkuruuttaan ja tuumi: Mitäs minä joutavia kuuntelen! Jopa nyt
jotakin! Pitäisikö tähän yhteen kiiskeen tyytyä! Sillä ei paljon
pirttiä rakenneta!
”Tietysti minä enemmän haluan!” virkkoi poika itsekseen moneen kertaan.
Viimein hän huusi iloisesti: ”Tietysti enemmän!”
Vielä enemmän sai poika vaskisia kiiskiä, ja lopulta tuli hänen
onkeensa hopeinen särki.
Silloinkos poika ihastui.
”No jopa nyt jotakin!” hän tuumi. ”Rupeaakohan tuo vesi sellaisiakin
antamaan? No jopa nyt jotakin! Heitänpä ongen uudestaan veteen.”
Heitti poika ongen uudestaan veteen, ja taas tuli hopeinen särki,
kiiltävä kuin veitsen terä. Ihastui poika niin, että onkiessaan oikein
hypähteli. Nakkeli poika kiisket louhikkoon ja täytti taskunsa
hopeisilla särjillä.
”Vieläkö enemmän sen tapaisia?” kumahti vedestä kamala ääni, niin että
poika pelästyksestä ihan koholle lensi.
”Mikä ihmeen ääni se on?” tuumi poika itsekseen. ”Jokohan pitää ruveta
pelkäämään?”
Hän olisikin ruvennut pelkäämään, kun yht’äkkiä tarttui onkeen aika
köllikkä kultainen ahven.
No silloin ilo ihan tukahdutti pojan äänen, ettei päässyt edes
huutamaan. Poika iski kyntensä ahveneen ja puraisi ahventa niskasta,
koetti tokko tuo muka oli oikeaa kultaa.
Hampaat karahtivat, kultaa se oli, oikeaa puhdasta, punaisen kellervää
kultaa.
Valkeni poika ihastuksesta ja vapisi. Nakkeli särjet pois ja puristi
ahvenen kahden ison kiven väliin, pani päälle kolmannen kiven ja istui
itse päällimmäiseksi.
”Et siitä nyt karkaa!” tuumi poika. ”Siitä ahvenesta saan rahaa
kymmenen kertaa enemmän kuin kaikista kiiskistä ja särjistä yhteensä!”
Samassa jylähti vedestä ääni, niin että aallot louhikkoon ylös
karkasivat ja pienet kivet rinteiltä alas rapisivat:
”Vieläkö enemmän sen tapaisia?”
Sykki pojan sydän säikähdyksestä kuin nuijalla olisi iskenyt, ja vapa
putosi kädestä louhikkoon. Aikoi poika paeta ja heittää kalat, mutta
samassa välähti hänen päähänsä tuuma:
”Minulla on pieni kulta. Jos en ota edes kiiskiä mukaani, en voi
rakennuttaa pientä mökkiä.”
Hän aikoi ottaa kiisket mukaansa, mutta samassa välähti hänen päähänsä
tuuma:
”Miksi en ottaisi paremmin särkiä, niillä voin rakennuttaa oikean
talon.”
Hylkäsi poika kiisket ja aikoi ottaa särjet, mutta välähti päähän
tuuma:
”Otan samalla tiellä tuon ahvenköntin. Sillä voin rakennuttaa vaikkapa
hovin!”
Hylkäsi särjet ja aikoi ottaa ahvenen, mutta samassa välähti hänen
mieleensä tuuma:
”Miks’en voisi rakennuttaa yhdellä tiellä kultaista palatsia? Enpä
pelkää, heitänpä onkeni vielä kerran veteen.”
Heitti poika onkensa. Päivä paistoi, vesi oli tyyni, ja sudenkorentojen
siivet kiilsivät ja helisivät kuin vaski.
Paljon, paljon kultaa onki poika. Mätti vasket ja hopeat takaisin
veteen ja istui jo isolla kasalla kultaisia ahvenia.
Silloin kumahti taas kumma ääni kuin ukkosen jyrinä, niin että vesi
patsaana rynkäsi ilmaan ja hongat rinteiltä kaatuivat ja metsä yhtenä
sekamelskana pojan silmissä vilisi. Se ääni kumahti:
”Vieläkö enemmän sen tapaisia?”
No sattui poika silloin kurkistamaan lampeen ja tahtoi nähdä, mikä
sieltä sillä tavoin huuteli. Kurkisti ja näki veden kalvossa kauhean
kuvan. Sillä oli ontot silmät ja valkea tukka, ja kallo oli kalju ja
hampaat haljenneet.
”Hyi miten ruma olet, veden haltija, nyt minä menen pakoon!” sanoi
onkija, täytti kontin, taskut, poven ja kourat kulta-ahvenilla ja
juoksi kotimailleen.
Siellä hän etsi joka paikasta pientä kultaansa, mutta ei löytänyt
mistään.
No tuli mies vastaan tiellä ja onkija kysyi:
”Missä on pieni kultani?”
”Hyi miten ruma olet!” huusi mies ja juoksi pakoon.
”Mitä, rumako?” tuumi itsekseen onkija ja läksi vastausta saamatta taas
etsimään pientä kultaansa.
Tuli pienen töllin ovelle, kolkutti ja kysyi:
”Missä on minun pieni kultani?”
Ja ääni sisältä vastasi:
”En tiedä kultaasi, mutta minullakin oli kulta, ja se meni
viisikymmentä vuotta sitten korpeen pyytämään Onnelta rahoja.”
”Minäpä se juuri menin pyytämään Onnelta rahoja ja minäpä olen sinun
kultasi. Avaa, pieni kultani!”
”En avaa!” vastasi ääni sisältä. ”Minulla on jo toinen kulta.”
”Avaa!” huusi mies. ”Minulla on kontti, povi ja taskut täynnä isoja
könttejä, kulta-ahvenia. Minä myyn ne ja rakennan kultaisen palatsin.”
Silloin ovi avattiin, mutta ei avaaja ollut onkijan pieni kulta, oli
vain vanha muija. Avattiin ovi ja lyötiin heti kiinni, ja muija huusi:
”Hyi miten ruma olet, en tule kultaiseen palatsiisi!”
Ja onkijakin sanoi:
”Hyi miten ruma olet, et olekaan minun kultani, en huoli sinua
palatsiini!” Ja mies lähti taas etsimään pientä kultaansa.
Etsi, etsi viikon eikä löytänyt. Viimein kulki korpeen, kulki kunnes
tuli pieni maja. Majassaan Onni makasi sängyssä vihreän verkapeitteen
alla. No onkija herätti Onnen ja kysyi:
”Mistä nyt löydän pienen kultani?”
No se Onni kysyi:
”Ongitkos lammesta kaloja ja rakennutitkos pienen pirtin?”
Onkija vastasi:
”Onginhan minä kaloja, mutta en rakennuttanut pientä pirttiä.
Rakennutan suuren palatsin.”
”En minä ole käskenyt suurta palatsia rakennuttamaan! Et enää kultaasi
löydä!”
Ja se Onni haukotteli, käänsi kylkeään ja nukkui taas vihreän
verkapeitteen alle.
VAINAJAN KIITOLLISUUS.
Kultarinta, kuninkaan tytär, lähti kesäaamuna puistoon kuuntelemaan,
miten linnut auringon noustessa lauloivat, ja istuutui penkille.
Istuutui, katseli lintujen hypähtelemistä ja loistavia höyhenpukuja ja
ihastuneena kuunteli kirkasta viserrystä.
Mutta juuri kun hän parhaillaan kuunteli lintujen iloista ääntä,
tarttui häneen kaksi miestä, jotka sitoivat hänen suunsa, ettei hän
voinut huutaa, ja kantoivat hänet linnan muurin yli.
Tämän näki keittiöpalvelija avatessaan ikkunaansa, mutta ei siitä sen
enempää välittänyt.
Sinne katosi kuninkaan tytär Kultarinta tietymättömiin, eikä kukaan
voinut mitään selvää hänestä hankkia, vaikka kuningas lähetti
kymmenentuhatta kotkaa ympäri valtakunnan ilmoittamaan, että Kultarinta
oli hävinnyt. Palkinnoksi kuningas lupasi tyttären ja puolet
valtakuntaa sille, joka hänet löytäisi ja toisi takaisin kuninkaan
linnaan.
⸻
No kotkat lentelevät yli valtakunnan, ja joka paikkaan, mistä näkevät
savun ilmaan nousevan, ne laskeutuvat kertomaan Kultarinnan
katoamisesta ja palkinnosta sen etsijälle.
Mäen rinteellä istuu Paita-Antti tulen ääressä ja paistaa perunoita
kuumassa tuhassa. Hän on rikas mies, mutta niin laiska, ettei viitsi
muuta kuin käydä paimenessa. Milloinkaan ei hän pidä päällään muita
pukimia kuin piikkoisen paidan, ja siksi häntä sanotaan Paita-Antiksi.
Kun hän nytkin istuu paitasillaan siinä nuotionsa ääressä ja kuuntelee
perunoiden paistuessa, miten lammaskarja viidakossa ruohoa syödä
nykertää, lentää rumahtaa hänenkin eteensä komea kotka ja kertoo
kuninkaan tyttären Kultarinnan katoamisesta ja palkinnosta sen
etsijälle.
No Paita-Antti silloin tuumailee, tuumailee ja tekee päätöksensä. Jo
samana päivänä hän myy karjansa ja tilansakin ja lähtee matkalle.
Kulkee, kulkee, kulkee maantietä pitkin ja tulee illalla kirkonkylään.
On jo niin myöhä, ettei hän enää pääse minnekään asuntoon yöksi.
Lukkarilla kyllä avataan, mutta kun Antilla ei ole yllään muuta kuin
paita, niin kauhistutaan siellä eikä päästetä sisään.
Yö on lämmin, ja siksi lähteekin Antti ajan kuluksi kävelemään ja tulee
kirkkotarhaan. Oleilee siellä ja katselee muistokirjoituksia ja viimein
paneutuu ison tammen juurelle makaamaan.
Hän makaa, mutta vähän ajan perästä herää kauheaan rytäkkään. Katsoo,
katsoo Paita-Antti ja näkee vähän matkan päässä kaksi kuollutta
tappelemassa. Ne iskevät toisiaan vihaisesti, toinen ottaa toista
keskeltä kiinni, kohottaa ilmaan ja rynttää maahan, mutta heitetty
nousee ylös ja antaa vastustajalleen niin rajun potkun, että toisen
reisiluu katkeaa ja luuranko rumahtaa pitkälleen.
Paita-Antti nousee ja menee tappelevien luurankojen luo. Kysyypä
heiltä, miksi kuolleet niin vihaisia toisilleen ovat.
”Tämä lurjus ei maksanut minulle eläissään kolmeasataa riksiä, jotka
hän on minulle velkaa!” vastasi se, jolta oli reisiluu katkennut ja
joka nyt istui voitettuna maassa.
”Ehkä minä maksan sen summan!” virkkoi Paita-Antti.
”Samahan se on, kunhan vain maksetuksi tulee!” vastasi poikkisäärinen.
”Ja minäkin pääsen silloin hautaan!” sanoi toinen luuranko. ”Olen
saanut jo tarpeekseni olosta tuolla kirkkomaan pohjoisnurkassa,
ihmisten halveksimana ja rottien ahdistamana. Mokomatkin rotat, en pidä
heistä ollenkaan. Eilen vei harmaa rotta vasemman silmänikin. — Mutta
pitää ilmoittaa haudankaivajalle, että velkani on maksettu, jotta hän
valmistaa minulle asunnon rauhallisessa mullassa. — Kiitollinen olen
tästä hyvästä työstä ja matkoilla minä sinua aina muistan.”
No Paita-Antti otti vyöltään kärpännahkaisen kukkaron ja antoi
kolmesataa riksiä poikkisääriselle, joka tempasi rahat luiseen
kouraansa.
Luurangot kumarsivat ja lähtivät eri suunnilleen. Poikkisäärinen piti
toisessa kädessään kolmeasataa riksiään ja läksi ryömimään hautaansa.
Toinen astui iloisesti viheltäen paikalleen kirkkomaan pohjoisnurkkaan.
Paita-Antti käy jälleen nukkumaan ja aamulla herättyään hakee
haudankaivajan. Yhdessä he sitten kaivavat haudan kirkkomaan
päiväisimmälle rinteelle ja laskevat sinne sen toisen luurangon
lepäämään.
Paita-Antti lähtee jälleen kulkemaan. Astuu päivän, astuu toisenkin, ja
kolmantena hän tulee meren rannalle.
Näkee siinä Paita-Antti, miten ruumisarkun tapainen ruuhi purjehtii
tyhjänä rantaan. Hän ei keksi muutakaan keinoa matkan jatkamiseksi ja
lähtee tällä ruuhella purjehtimaan.
Heti kun astuu ruuheen, pullistuvat purjeet, ja hän lähtee kiitämään
ulapalle. Purjehtii, purjehtii monta päivää ja näkee taas edessään
rannan.
Rannalla hän huomaa ihmisen ilman vaatteita kyntämässä. Paikalla hän
laskee maihin ja menee kyntäjän luo kysymään, miksi hän tuossa asussa
kyntää.
”Olen kuninkaan tytär Kultarinta, ja minut on ryöstetty orjaksi tänne!”
vastaa kyntäjä.
Juoksujalkaa rientää Paita-Antti kartanoon ja heti oven avattuaan kysyy
isännältä:
”Paljonko tahdot orjastasi, joka tuolla pellolla kyntää?”
”Kolmetuhatta riksiä!” vastaa isäntä.
Antti panee heti kolmetuhatta riksiä pöytään, ja Kultarinta haetaan
pellolta ja hän saa pukeutua taas kuninkaallisiin koruihin ja pukimiin.
Yhdessä lähtevät Paita-Antti ja Kultarinta sitten purjehtimaan.
Purjehtivat, purjehtivat päivisin merta, öisin rannoilla puiden
siimeksessä nukkuvat, ja Kultarinta ihastuu kovin pelastajaansa eikä
kaipaa kotiansakaan.
Ostavat he sitten pienen kartanon pienestä kylästä ja rupeavat siellä
asumaan. Kultarinta ompelee kaikenlaisia kauniita koruja ja ompeluksia
ja jokaiseen hän kirjailee oman ja isänsä nimen, ja Paita-Antti käy
niitä koruja kaupitsemassa, matkustelee maita ja meriä, ja kaikkialla
ihaillaan ja ostetaan niitä koruja. Mutta kaikista koruistaan,
sormuksistaan, korvarenkaistaan ja jalokivistään kuninkaan tytär ottaa
puolet ja panee ne vaatelippaaseen, jonka ompelee Antin paidan
sisäpuolelle.
No kysäisipä kerran merenrantakaupungissa komea kenraali Paita-Antilta:
”Missä se on se ihminen, joka näitä ompelee?”
”No se on minun vaimoni!” vastasi Paita-Antti ja kertoi koko asian.
Silloin kenraali pakotti Paita-Antin lähtemään hänelle oppaaksi tuon
taitavan ompelijan luo, varustettiin komea laiva matkalle, ja kenraali
lähti Paita-Antin johdolla purjehtimaan.
Purjehtivat, purjehtivat monta päivää ja laskevat maihin, saapuvat
kylään ja kenraali pyytää Kultarintaa lähtemään takaisin isänsä
linnaan. Kultarinta suostuu, kun Paita-Anttikin saa tulla hänen
mukanaan.
Lähdetään sitten matkalle kuninkaan linnaan ja purjehditaan meren
ulappaa, ja kenraali alkaa hautoa kavalia tuumia mielessään, sillä hän
pelkää talonpoikaisen Paita-Antin saavan Kultarinnan ja puolet
valtakuntaa, ja yöllä, kun Kultarinta jo nukkuu, haetaan Paita-Antti
laivan kannelle ja siellä tukitaan hänen suunsa, hänet sidotaan väkisin
kiinni lankkuun ja heitetään mereen, ja laiva menee menojaan.
No lankku on kuitenkin niin iso, ettei Paita-Antti uppoa, vaan kelluu
veden päällä. Monta ja monta päivää hän saa kellua meren ulapalla,
sivullaan vain aallot ja yllään tähtitaivas. No viimein Paita-Antti
nukahtaa sikeään uneen.
Kun Paita-Antti sitten herää, niin tuntee, kuinka lankku kumahtelee
kiviin, ja kuulee, miten puiden lehdet kahisevat, ja hän huomaa, että
on saapunut rantaan.
Samassa hän näkee vierellään pitkän, kalpean miehen, joka alkaa aukoa
hänen siteitään. Päästyään vapaaksi ja noustuaan nurmikolle on
Paita-Antti kovin nälissään ja janoinen. Kalpea mies juoksee metsään,
ja hetken perästä hän tuo suuret määrät ruokaa ja juomaa.
Aterioi Paita-Antti ja monta päivää hän sitten lepäilee ja virkistelee
itseään, ja se kalpea mies kuljeksii yksinään rannikolla ja vain
silloin tällöin ilmestyy hänen kanssaan puhelemaan.
Kun Paita-Antti on tarpeeksi levännyt, haluaa hän lähteä jälleen
Kultarintaa etsimään. Silloin se kalpea mies neuvoo häntä menemään
ruuheen, joka paraikaa tulee rantaan.
Katsahtaa Paita-Antti rantaan, ja siellä tulla sohahtaa juuri kivikolle
sama ruumisarkun muotoinen pursi, jolla hän oli jo ennenkin
matkustanut.
Astuu Paita-Antti purteen, ja samassa pullistuvat purjeet, ja
Paita-Antti lähtee taas viilettämään pitkin merenselkää. Hämärän
tullessa hän nukkuu, ja kun seuraavana päivänä herää, niin huomaa
olevansa tavattoman suuren laivan kupeella.
Ihastuu hyvästi Paita-Antti ja nousee laivaan. Kannella ei näy
ainoaakaan miestä, vaikka laiva on täysissä purjeissa. Hän tuumii, että
taitavat ruualla olla, ja lähtee kajuuttaan, mutta ei ole sielläkään
ketään.
Kajuutassa on pöytä ruokaa kukkuroillaan, ja nälissään kun on, rupeaa
Paita-Antti syömään.
Juuri kun hän on lopettanut syömisen, kuulee hän kannelta kiukkuisen
huudon:
”Ylös se, joka alhaalla on!”
No hän juoksee ylös kannelle, mutta ei näe ketään. Vasta pitkän
tarkastelun perästä hän löytää laivan keulasta vanhan purjerääsyn alta
merimiehen selällään makaamassa, ja se Paita-Antti sanoo sille
miehelle:
”Nouse ylös ja tule syömään!”
”En tarvitse ruokaa!” sanoo mies. ”Olen se kuollut, jonka velan sinä
kirkkotarhassa maksoit, pelastin sinut jo kerran meren vallasta, nyt
autan sinua kuninkaan tyttären ja puolen valtakunnan saamisessa. Tämän
laivan minä annan sinulle, ja laiva menee siihen kaupunkiin, jossa
Kultarinta jo on kuninkaan linnassa. Se kenraali hommaa Kultarintaa
eukokseen, mutta tällä laivalla sinä ennätät ennenkuin ne vihitään. Kun
tulet kaupungin rantaan ja olet ankkurin laskenut ja koko laivan
liputtanut, niin komenna vain kanuunat paukkumaan, ja laivan kaikki
kanuunat alkavat pommittaa kuninkaan linnaa. Kun ne pyytävät sitten
armoa, niin sano vain: Seis, kuulamasiina! — ja pommitus loppuu. No
kun sitten pääset linnaan, niin siellä tarvitaan kuvanveistäjää, ja
sinun täytyy ruveta kuninkaalle kuvanveistäjäksi.”
”Mutta enhän minä osaa veistää kuvia”, virkkoi Paita-Antti. ”En ole
eläissäni tehnyt muuta kuin paimentanut lampaita ja käynyt kauppaa.”
”Älä siitä huoli!” sanoi merimies. ”Ota vain kapineet käteesi ja
veistele, ja kuva syntyy itsestään semmoinen kuin pitääkin!”
No Paita-Antti tekee niin kuin merimies neuvoo, saapuu kaupungin
satamaan, alkaa pommittaa linnaa, ja muurit ja tornit jo rupeavat
sortumaan. Niin silloin nousee valkea lippu katolle, ja vähän ajan
perästä tulevat sanansaattajat laivaan hakemaan laivan päällikköä
kuninkaan puheille.
Sanansaattajat kertovat, että linnassa oltiin juuri kenraalin ja
Kultarinnan vihkiäisiä valmistamassa, mutta tämän pommituksen tähden
lykättiin juhlat kuukausi eteenpäin. Paita-Antti tulee kuninkaan
linnaan, ja kun kuningas kysyy, mikä hän on miehiään, vastaa
Paita-Antti:
”Olen ammatiltani kuvanveistäjä ja kotoisin valtakunnasta, jossa on
vihreä maa ja sininen taivas, ja pyydän päästä kuninkaalle
kuvanveistäjäksi, kun kuulin, että täällä sellaista miestä tarvitaan.”
”Komeapa oli sinun tulosi, herra kuvanveistäjä!” vastaa kuningas ja
käskee hänen ruveta toimeen, ja Kultarinnan hääpäiväksi on hänen
kaunistettava koko linna veistoksilla. No Paita-Antti käy työhön ja
ihmettelee itsekin, miten hyvin hän onnistuu, vaikka ei ole eläissään
tehnyt muuta kuin lampaita paimentanut ja kauppaa käynyt. Paita-Antti
kaunistaa kaikki linnan huoneet veistoksilla niin koreilla, ettei
kukaan ollut vielä ennen sellaisia nähnyt.
Kerran tulee Kultarintakin katsomaan kuvanveistäjän työtä ja ihastuu
kovin, kun näkee Paita-Antin. Ihan syliin hänelle lentää ja iloissaan
virkkaa:
”Paljon lienet kärsinyt, mutta nyt olet kuitenkin luonani, minä menen
heti paikalla ilmoittamaan isälle ja äidille, että oikea pelastaja on
tullut.”
”Ei, Kultarinta!” vastaa Paita-Antti. ”Ennen emme ilmoita asiasta kuin
vasta sinä päivänä, kun teitä ruvetaan vihkimään. Kuningas on tilannut
siksi päiväksi minulta kuvat itsestään, kuningattaresta ja sinusta, ja
kun ne ovat valmiit, ilmaisen minä itseni.”
No se kenraali koetti kaikenlaisilla vehkeillä saada Paita-Anttia pois
linnasta, mutta se ei lykästänyt, ja yhdessä tekivät Kultarinta ja
Paita-Antti tyhjiksi kaikki sen juonet.
No muovailipa kuvanveistäjä sitten kuninkaan ja kuningattaren kuvat.
Mutta Kultarinnan kuvan hän valmisti ollenkaan malliinsa katsomatta. Ja
se päivä sattui olemaan juuri se päivä, jolloin Kultarinta ja kenraali
piti vihittämän, ja kun linnanväki ja vierasjoukko ihmetteli kuvien
hyvyyttä, niin kuningas kysäisi kuvanveistäjältä:
”Mutta kuinka kuvanveistäjä on voinut saada tuon luomen Kultarinnan
hartioihin, vaikk’ei ole kuvaa tehdessä malliinsa vilkaissutkaan?”
”Oli se siinä ainakin silloin, kun Kultarinta orjana peltoa kynti!”
vastasi Paita-Antti.
No kuningas ja kuningatar hämmästyvät, ja kaikki läsnäolijat
hämmästyvät, mutta Paita-Antti kertoo retkensä ja seikkailunsa, ja
Kultarinta hyppää hänen kaulaansa, ottaa hänen poveltaan vaatelippaasta
korut ja näyttää, kuinka ne ovat puolikkaita Kultarinnan muista
kuninkaallisista koruista.
No kaikki tulevat toivottamaan onnea Kultarinnalle ja hänen uudelle
sulholleen. Laitetaan sitten suuret juhlat, ja Paita-Antti julistetaan
Kultarinnan mieheksi ja puolen valtakunnan hallitsijaksi. Ja
juhlamurkinan päätyttyä kysyy se kuningas Paita-Antilta, miten hän
tahtoo kostaa kenraalille.
”Sidottakoon samoin keskellä merta lankkuun ja heitettäköön ulapalle!”
virkkoi Paita-Antti.
Ja se kenraali heitettiin ulapalle.
No Paita-Antti ja Kultarinta elivät siinä onnellisina ja tyytyväisinä
ja hallitsivat viisaasti valtakuntaansa, ja kun sitten vietettiin
heidän viisitoistavuotiaan tyttärensä syntymäpäivää, niin ilmestyi
äkkiä saliin kalpea mies, otti sen tyttären käsiinsä, ja tytär
kangistui kuin kuollut. Samassa kaikki kynttilät ja tuohukset
sammuivat, ja suru ja tuska valtasi kaiken väen, ja Kultarinta itki,
Paita-Antti itki ja kaikki väki itki, sillä olihan tytär nyt kuollut.
Mutta se kalpea mies kysyi:
”Olettekos suruissanne?” Kultarinta vastasi:
”Kuvaamaton on äidin suru!”
Ja kaikki muutkin vakuuttelivat samoin. No silloin syttyivät äkkiä
kynttilät ja tuohukset taas palamaan, ja se kalpea mies laski tyttären
sylistään elävänä lattialle, ja iloissaan se hypähti äitinsä kaulaan,
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
”Olettekos iloissanne nyt?” kysyi se kalpea mies.
No kaikki olivat iloissaan.
Silloin se mies sanoi:
”Niin olin minäkin suruissani, kun sain olla siellä kirkkomaan
pohjoiskulmalla ihmisten pilkkana, ja niin olin minäkin iloissani, kun
Paita-Antti maksoi velkani.”
Ja kiitollinen vainaja hävisi ikipäiviksi.
USKOLLINEN.
Lapsena meni eräs poika puotipalvelijaksi kauppiaalle, ja koko ikänsä
hän sitten puuhasi ahkerasti kauppiaan laivoissa, makasiineissa ja
tiskin takana ja teki kauppiaalle monta hyvää työtä. Mutta työstään hän
ei ottanut milloinkaan mitään palkkaa.
Sitten kun hän jo tuli vanhaksi ja partansa ja tukkansa olivat ihan
valkeat, sanoi hän kauppiaalle:
”Nyt minun tekisi mieli lähteä synnyinseudulleni katsomaan kotikylää,
ennenkuin kuolen.”
No se kauppias vastasi:
”Mene vain, hyvä ystäväni, ja ota koko ikäsi palkka mukaasi: viisi
hevoskuormallista kirkkaita kolikoita.”
Niin palvelija virkkoi:
”En minä ole tehnyt mitään palkan edestä enkä huoli kirkkaita
kolikoita. Mutta anna minulle eväät matkalle, niin minä lähden
synnyinkylääni ja tulen pian takaisin toimeeni, jos en sillä välin
kuole.”
No antoi kauppias palvelijalleen komeat eväät, ja palvelija lähti
kulkemaan synnyinseudulleen päin. Astuu, astuu, astuu päivän tietä
pitkin kontti selässä, niin iltasella väsyy ja jää talottomalle
taipaleelle yöksi.
”Kunnon miehellä ei ole mitään pelättävää!” ajattelee mies ja riisuu
kontin selästään, valitsee tien vierestä sopivan paikan, johon laittaa
nuotion, ja rupeaa syömään eväitään.
Niin tulee myöhään illalla siihen nuotion ääreen vieras mies. Pyhä Yrjänähän
se on, kultaiset säärykset ja suomuspaita on sillä yllään,
kiiltävä töyhtökypäri päässä. Pyhä Yrjänä sanoo miehelle:
”Laske, hyvä ristiveli, minuakin kanssasi nuotion ääreen aterialle,
omat evääni loppuivat.”
”En laske!” vastaa mies.
”Miksi et laske?”
”Siksi en laske, että sinä et ole mikään kunnon mies. Sinä otat palkkaa
ihmisiltä työstäsi. Jos sinua pyydetään paimentamaan hevosia, niin
sinä paimennat vain niiden hevosia, joilla on varaa antaa rahaa
lippaaseesi tai sytyttää tuohus kuvasi eteen. Köyhäin hevoset sinä
jätät kontioiden syötäviksi.”
No siitä se Pyhä Yrjänä suuttui ja lähti kannuksiaan kilistellen
matkaansa.
Mies lepäsi hyvin sen yönsä, ja auringon noustessa ja kasteen
kiiltäessä hän heräsi, pani kontin selkäänsä ja läksi taas marssimaan
kotikyläänsä kohti.
Marssi, marssi mies koko päivän, niin illalla taas väsyi taipaleelle,
etsi itselleen tien varrelta sopivan paikan, sytytti siihen nuotion ja
rupesi syömään eväitään.
Myöhään illalla tuli siihen nuotion luokse Pyhä Maaria, Jumalan emonen.
Ja komea se oli. Sen silmät säteilivät kuten kointähdet, huulilla oli
hymy kuin aamun rusko ja hartioilla sininen vaippa kuin kevättaivas
ikään. No se Pyhä Maaria virkkoi aterioivalle miehelle:
”Laske, hyvä ristilapsi, minuakin kanssasi nuotiolle ja aterialle. Omat
evääni loppuivat, ja minun on vilu.”
Mies vastasi:
”En, hyvä Jumalan emonen, voi laskea!”
”Miksi et voi laskea?” ihmetteli Pyhä Maaria.
”Siksi en voi laskea”, vastasi mies, ”että sinä et ole mikään kunnon
nainen. Sinä, näethän, otat palkkaa ihmisiltä työstäsi. Sinun pitäisi
holhota kaikkia inehmojen naisia, mutta sinä holhoot vain niitä, joilla
on varaa kilahuttaa kultaraha lippaaseesi tai sytyttää vahakynttilä
kultaisen kuvasi eteen. Köyhäin naisten sinä annat kuolla tauteihin,
kuumeeseen ja kurjuuteen.”
Vihastui pyhä neitsyt ja lähti nuotiolta pois.
Mies rupesi levollisesti nukkumaan, ja seuraavan aamun koitteessa hän
taas alkoi marssia kotikunnaitaan kohti.
Marssi, marssi koko paahteisen päivän, niin illalla hän uupui taas
talottomalle taipaleelle. Hän etsi sopivan nuotiopaikan kuusen
juurella, sytytti tulen ja rupesi kontistaan aterioimaan.
Niin tuli siihen liekin luo itse Kuolema. Hänellä ei ollut kultavitjoja
eikä taivaan haljakoita, yksinkertaisesti puettu, rehdin näköinen mies
hän oli.
Niin Kuolema sanoi miehelle:
”Ota, ihmisrukka, minut nuotion ääreen kerallasi aterioimaan. Omat
evääni loppuivat.”
Mies vastasi:
”Tule vain! Sinä olet kunnon mies; sinä et tee työtä palkan edestä.
Kenen vuoro tulee kuolla, sen sinä armotta tapat, eivätkä lahjukset ja
vahakynttilät ketään pelasta. Saat syödä eväitäni nuotion ääressä.”
Aterioi sitten surma miehen kanssa, ja kun he olivat syöneet, niin
ryyppäsivät naukun päälle ja syötyään rupesivat levolle.
Aamulla, kun linnut lauloivat, mies lähti tovereineen kulkemaan tietä
pitkin ja tuli synnyinkyläänsä. Synnyinkylässä syntyi suuri ilo, kun
kuultiin sinne tulleen miehen, joka oli kautta maan tunnettu
uskollisuudestaan ja rehellisyydestään ja joka oli tuottanut
kotiseudulleen suurta kunniaa. No kotikylässä kestittiin miestä oikein
hyvin.
Ovat siinä mies ja Kuolema koko päivän, ovat seuraavan yön, ovat useita vuorokausia,
ovat viikon kylässä kestittävinä. Niin eräänä päivänä, kun
mies kulkee Kuoleman kanssa kyläraitilla, hän huomaa, että kaikki kansa
porteillaan itkee.
Mies kysyy Kuolemalta:
”Mitähän se kansa nyt oikeastaan niin katkerasti itkee, eilenhän se
vielä iloitsi ja kestitsi meitä hyvin?”
Ja Kuolema vastaa:
”Sitähän se kansa itkee, että sinä nyt olet kuollut. Minun olisi
pitänyt tappaa sinut jo silloin, kun ensikerran kohtasin sinut
nuotiolla. Sinä olit vihoittanut kultaisen, pyhän Yrjänän ja neitsyt
Maaria emosen, ja ne käskivät minun tulla tappamaan sinut nuotiollesi.
Mutta kun sinä olit niin hyvä mies ja annoit minulle ruokaa, juomaa ja
lepoa, niin en raatsinutkaan sinua surmata, ennenkuin olit nähnyt
synnyinkyläsi. Nyt olen sinut tappanut, mutta ennen kuolemaasi sait
nähdä, että Kuolemakin on lahjottavissa.”
”Siis en ennättänytkään mennä takaisin isäntäni luokse”, huokasi
uskollisen kauppapalvelijan sielu.
TIMANTTIKRUUNU.
Neljästä veljestä oli kolme ahkeraa, mutta yksi oli niin laiska, että
häntä sanottiin laiskaksi Aatukaksi.
Kun ne veljet menivät rovitsemaan kaskea, niin ne toiset rovitsivat
ahkerasti koko päivän, niin että hiki hartioista tiukkui, mutta se
laiska istui vain kivellä kasken laidassa ja kaiveli isollavarpaallaan
tuhkaa.
Niin ne vanhemmat veljet toruivat silloin Aatukkaa, mutta Aatukka
sanoi:
”Kyllähän sitä ahkerakin olisi, kun sattuisi oikeaa ammattia.”
Kun sitten illalla lähdettiin kotiin menemään, niin ne muut veljet
kulkivat jalan, mutta Aatukka oli niin laiska, ettei viitsinyt edes
astua. Ei! Se otti kaskesta puolipalaneen, monihaaraisen juurikkaan,
istui kahdareisin sen selkään kuin pukin selkään ja työnteli itseään
kahdella kepillä kotiin, kuin olisi hiihtänyt. Ei näet astua viitsinyt.
No huomenna mentiin taas kaskea rovitsemaan, ja ne ahkerat veljekset
hääräsivät hiki hatussa kantturain kimpussa, mutta se nuorin veli istui
vain kivellä ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.
Niin silloin sattui isossa käkikoivussa keskellä kaskea istumaan hiiden
poika. Liekit kun leiskahtivat korkealle ja koivun lehdet kellastuivat
ja syttyivät tuleen, niin se vinosilmäinen hiiden poika oli palaa ja
tukehtua savuun. No silloin se hiiden poika alkoi kurkistella alas
puusta ja rukoilla:
”Sammutelkaa, pojat, vähän tulta, että minä pääsen täältä pois.”
”Ei ole aikaa!” vastasivat veljekset ja väänsivät kantturoita yhä
uhemmin.
”Päästäkää, päästäkää minut metsään juoksemaan, kyllä minä teille sen
palkitsen!” rukoili hiisi, mutta eiväthän ne ahkerat veljekset
kuunnelleetkaan.
No silloin se peikko huusi laiskalle veljelle:
”Minä jo ihan palan! Kuule sinä Aatukka siellä kasken laidassa, päästä
minut täältä yöpuulta, niin minä palkitsen sinut hyvin!” Ja kohta
hyppäsi laiska Aatukka ylös ja vastasi:
”Nytpä taitaa tulla oikeaa ammattia!”
Aatukka taittoi sitten kuusesta tukun havuja, kasteli ne ojassa ja meni
pieksämään märillä havuilla niitä palavia kantturoita koivun juurella.
Aatukka sammutti tulen, ja hiiden poika pääsi koivun runkoa pitkin
alas, nauroi punaisella suullaan, oli hyvillään ja otti korvansa takaa
pienen pillin ja sanoi:
”Tässä on nyt palkkasi, Aatukka, kyllä sitä tarvitset!”
Samassa se hiiden poika hävisi metsään, ja Aatukka jäi seisomaan koivun
alle pilli kädessä. No usein hän sillä pillillä sitten soitteli
huvikseen.
⸻
Olipa valtakunnassa kosittavana timanttikruunun kuninkaan tytär, jonka
isä oli äskettäin kuollut, ja Aatukan kolme vanhinta veljeä päättivät
mennä kosimaan kuninkaan tytärtä.
”No siinä taas tuli oikeaa ammattia!” tuumi laiska Aatukka ja lähti
hänkin kosimaretkelle.
No se timanttikruunun kuninkaan tytär eli korkealla vuorella talossaan,
josta hän ei vielä kertaakaan ollut kosijoilleen näyttäytynyt, ja
kosijoilta hän vaati vaikeita miehuuden töitä. Joka ei voinut hänen
pyytämiään askareita tehdä, siltä hakattiin pää poikki ja pantiin
aidanseipääseen, ja kuninkaan tyttären talon ympärillä oli jo melkein
pilviin ulottuva pisteaita ja jokaisessa seipäässä oli jo pää, puuttui
vain neljästä seipäästä.
No ne veljekset menivät kosimaan kuninkaan tytärtä, ja heidät otettiin
talossa hyvästi vastaan ja heitä syötettiin piirailla ja talkkunoilla
ja juotettiin oluella ja simalla. Mutta se komea timanttikruunun
kuninkaan tytär ei heille koko aikana näyttäytynyt.
No tulipa sitten ansiotöiden aika, ja kuninkaan tytär lähetti
veljeksille piiallaan sanan:
”Minä en näyttäydy, ennenkuin voittaja tulee, mutta minä luulen, ettei
sitä tulekaan. Ja siltä, joka ei voi tehdä miehuuden näytteitä,
hakataan pää poikki ja pannaan aidan seipääseen.”
”No mitkähän ne ovat ne miehuuden näytteet?” kysyivät veljet.
”Ensimmäinen on sellainen”, vastasi piika, ”että kuninkaan tyttärellä
on navetassa iso, kultasarvinen härkä. No kun se härkä lasketaan
metsään, niin kosijan pitää mennä sen jäljestä ja iltasella kotiin
tullessaan tuoda mukanaan ruohoja siitä paikasta, mistä härkä on
syönyt, ja vettä siitä lähteestä, josta härkä on juonut. Ja kosijain on
mentävä härän kanssa metsään jokaisen yksinään ja omana päivänään.”
No laskettiin sitten se härkä navetasta ja vanhimmalle veljelle
annettiin pullo, ja hän lähti härän jäljestä metsään. Härkä oli
sellainen suuri, punainen, ja sarvet sillä oli miehen käsivarren
paksuiset. No kauan härkä mölisi ja tepasteli kankaalla ja puski hongan
kylkiä ja tömisti multaa selkäänsä, mutta sitten se yht’äkkiä lopetti
teutaroimisensa, kohotti kuononsa ilmaan ja irvisti pahasti ja alkoi
ammua, Ja yht’äkkiä se juoksi tiheään metsään mies jäljessään, juoksi
yli mäkien ja notkojen, kahlasi suot ja purot, mutta missään se ei
syönyt eikä juonut. No lopulta tuli eteen hirmuinen koski, josta
vaahdot ihan pilviin pärskyivät, ja jonkin aikaa liikkui se härkä
hiljaa edestakaisin kosken rannalla ja etsi uintipaikkaa ja sitten se
yht’äkkiä hyppäsi suoraan kamalimpaan kuohuun.
”No nyt se hullu tappaa itsensä, en minä mitenkään uskalla mennä
jäljestä!” tuumi vanhin veli.
Kiilsi se koskenniska, ja siinä härkä kellui kuin kuiva tukki ja ui
putousta kohti, ja putouksen harjalla se kamalasti mölähti ja hävisi
suin päin kuohuun. Ei näkynyt kuohuista sarvenpäitäkään pitkään aikaan.
”No nyt se hukkui!” tuumi vanhin veli.
Mutta annas olla. Jonkin ajan päästä nousi kosken alta näkyviin ensin
härän pää ja sitten selkä, ja viimein koko härkä nousi toiselle
rannalle, pudisti veden karvoistaan, katsoi jäljelleen, ammui kimeästi
ja alkoi juosta metsään.
”Eipäs hukkunutkaan!” surkeili mies. ”Nyt se karkasi minulta. Mistä
saan sitä ruohoa, jota se syö, ja sitä vettä, jota se juo? Ei auta muu
kuin koettaa petkuttaa kuninkaan tyttären väkeä. Minä rupean odottamaan
iltaan asti kuninkaalan lähistöllä, ja jos härkä tulee kotiin takaisin,
niin minä otan tavallista ruohoa ja tavallista vettä, kuljen härän
jäljestä taloon ja annan tuomiset talon väelle.”
No meni vanhin veli ja odotti kankaalla kuninkaan talon lähistöllä, ja
illalla tulikin härkä takaisin metsästä, ja silloin se mies haki vettä
lähteestä kankaan alta, nyhti ruohoja taskuunsa lähteen reunalta ja
meni härän kanssa taloon. No talon väki rupesi kyselemään:
”Toitko ruohoja siitä paikasta, josta härkä söi, ja vettä siitä, josta
se joi?”
”Toinhan minä!” vakuutti vanhin veli.
”No koetellaanpas, puhutko totta!” sanottiin. ”Annapas ruohot ja vesi
tänne. Jos se härkä niitä nyt syö ja juo, niin ne ovat oikeita.”
No tarjottiin sitten ruohoja härälle, se niitä nuuski: ei huolinut;
tarjottiin vettä: ei kelvannut.
”Uskalsitpas valehdella!” sanottiin, ja rengit ottivat vanhimman veljen
kiinni, veivät havupölkylle ja löivät pään poikki ja pään panivat
aidanseipääseen.
No ne kaksi muuta veljestä itkivät, mutta laiska Aatukka se vain tuumi:
”Eihän sille sitten enää mitään voi.”
Huomenna lähti lähinnä vanhin veli paimentamaan härkää. Kun tultiin
kosken rannalle, niin se mies tarttui härän häntään ja hyppäsi härän
kanssa koskeen. Mutta härkä myllyytti ja väsytti hänet koskessa hyvin,
ja kun he nousivat toiselle rannalle, oli mies niin väsynyt, ettei
jaksanutkaan juosta härän jäljestä metsään. No se mies jäi siihen
rannalle nukkumaan, ja iltasella palasi härkä, mies otti siitä rannalta
ruohoja taskuunsa ja vettä pulloon, ja härkä ui yli kosken ja mies
riippui hännässä. No tultiin kuninkaalaan ja taas tarjottiin härälle
miehen tuomisia. Se härkä söi ruohoista muutaman korren ja imaisi
hiukan vettä. No silloin sanottiin sille lähinnä vanhimmalle veljelle:
”Voi mies rukka, etpäs jaksanutkaan kulkea härän mukana. Nyt pitäisi
kaulasi katkaista, mutta saat armoa ja sinut pannaan istumaan tyrmässä
puolet ikääsi.”
Ja mies pistettiin tyrmään. No lähinnä nuorin veli itki kovasti, mutta
laiska Aatukka vain tuumasi:
”Eihän sille nyt mitään voi!”
Huomenna lähti lähinnä nuorin veli härän mukana metsään. Hän meni kuin
mies härän hännässä kosken yli ja juoksi härän jäljestä läpi suuren
metsän. Aukesipa metsässä kaunis, auringonpaisteinen niitty, joka oli
kirjavanaan harakanhattuja ja päivänkakkaroita, mutta niiden välissä
oli korkeita mättäitä, joilla kasvoi kultaista ruohoa, mutta mättäiden
juurella oli vettä niin kirkasta kuin ilma. No se härkä haukkasi sieltä
ja täältä mättäistä vähän kultaruohoa, ja aina kun se oli haukannut,
ryyppäsi se saman mättään juuresta vähän vettä päälle.
”Kyllä nyt saan timanttikruunun tyttären!” iloitsi lähinnä nuorin veli
ja otti eräältä mättäältä kultaruohoa taskuunsa ja toisen mättään
juurelta vettä pulloon. No illalla hän meni härän kanssa kotiin, ja
kotona tarjottiin härälle heiniä: se söi niistä heti mielellään puolet,
mutta toista puolta ei huolinut. Tarjottiin vettä: siitäkin se joi heti
puolet, mutta toista puolta ei huolinut.
Silloin lähinnä nuorimmalle veljelle sanottiin:
”Mies rukka, lähellä olit, et kuitenkaan oikein tarkannut. Pitäisipä
nyt sinut tappaa, mutta saat armoa ja pääset uuteen koetukseen!”
No se nuorin veli, laiska Aatukka, lähti huomisaamuna paimeneen ja tuli
onnellisesti metsäniitylle, jossa kultaisia ruohoja kasvoi ja kirkas
vesi päilyi. No härkä kun haukkasi ruohoja, niin hän otti ruohoa
taskuunsa joka mättäältä, mistä härkä haukkasi, ja samoin vettä joka
lätäköstä, mistä härkä joi.
Tuli sitten kotiin härän kanssa, ja härälle tarjottiin ruohoa: se söi
niin että oikein häntäänsä huiskutteli, ja kun tarjottiin vettä, niin
se joi niin että sieraimet pärisivät. No laiskalle Aatukalle silloin
sanottiin:
”Hyvinpäs teit. Mutta nyt alkaa uusi koetus, ja se ei ole leikkiä se!”
”Kummoinenkos se koetus on?” kysäisi Aatukka.
”No se on semmoinen se koetus, että kuninkaan tyttärellä on
lampokarsinassa kolmesataa jänistä. Niitä teidän pitää veljesi kanssa
kummankin yksinänsä paimentaa metsässä päiväkausi ja iltasella tuoda
kotiin, mutta jos yksikin jänis karkaa, niin pannaan paimenen pää
seipääseen!”
”No ei sille sitten enää mitään voi!” sanoi Aatukka.
Huomenna avattiin lampokarsinan ovi ja lähinnä nuorin veli rupesi
paimeneksi ja kolmesataa jänistä hyppäsi ulos karsinasta. Ne potkivat
kuin hullut ympäri tanhuaa, ja kun portti avattiin, niin ne jänikset
hävisivät metsään yksi sinne, toinen tänne kuin tuhka tuuleen. No se
lähinnä nuorin veli juoksi, läähätti ristiin rastiin koko päivän eikä
saanut kiinni niin yhtä jänistä, ja illalla hän tuli yksin surullisena
kuninkaalaan.
”Toitkos jänikset?” kysyttiin.
”Sinne jäivät.”
”Mies rukka!” sanottiin. ”Nyt sinulta pitäisi ottaa pää seipään nenään,
mutta pääset tyrmään puoleksi ikääsi.”
”No eihän sille nyt mitään voi!” tuumi Aatukka.
No kun huomisaamuna avattiin lammaskarsina, niin olivat kaikki jänikset
taas karsinassa. No ne jänikset laskettiin ulos ja Aatukka meni
paimeneen, ja jänikset hävisivät heti kuin tuhka tuuleen. Kävelee
Aatukka ympäri, katselee kivien kolot, pajupehkot ja närtteen alukset,
mutta ei näe jäniksiä missään ja tulee surulliseksi. Juoksee Aatukka
edestakaisin, huhuilee, huutelee jäniksiä ja puputtaa, mutta ei tule
ainoakaan piippakorva hänen luokseen. Niin juoksee Aatukka koko päivän,
ja iltasella hän lähtee ilman jäniksiä kuninkaalaan päin ja ajattelee:
Nyt joudun mestattavaksi tai puoleksi iäkseni tyrmään. Mutta eihän
sille nyt mitään voi!
”Ei sille mitään voi!” tuumii Aatukka itsekseen ja pistää kädet
housuntaskuihinsa, kulkee huolettomasti ja viheltelee. No sattuupa
silloin taskussa käteensä se pilli, jonka oli saanut hiiden pojalta, ja
Aatukka alkaa huviksensa soitella pillillä.
Tuskin soi ensimmäinen piipahdus, niin metsä alkaa elää, se pyörii,
liikkuu, hyppii, se piipattelee ja puputtaa. Siitäpä keräytyy heti
kolmesataa jänistä Aatukan ympärille niin vinhaa vauhtia, että Aatukka
on mennä nurin.
No Aatukka yhä iloisena puhaltaa pilliä ja niin hän vie kaikki jänikset
kotiin.
Talossapa syntyy suuri ilo, siellä huudetaan ja hälistään.
”Tulipas mies, jolla on taikakalut. Nyt saadaan häitä!”
Juovat siinä häitä kolme viikkoa, ja miehet ovat vallan pää kallellaan
ja silmät ummessa ja naiset simaisella suulla, mutta ei ole vielä
kuninkaan tytär näyttänyt itseään sulhaselle.
Mutta kun viimeinen päivä kolmesta viikosta on kulunut, ilmestyy
kuninkaan tytär Aatukan luo. Ei ole tytär komea, vaan on pienenläntä.
Ei ole kaunis ja valkeanverevä, vaan on harmaa. Eikä ole sillä päässään
timanttikruunua, on vain vaskikruunu.
No Aatukka sanoo:
”Petithän sinä minut! Mutta minkäs sille nyt voi!”
No kuninkaan tytär vastaa:
”En pettänyt sinua, mutta minua painaa suuri suru. Minulta katosi kolme vuotta sitten
armas sisareni, vanhin sisareni. Jos hänet voit tuoda
takaisin, niin ylen ihastun ja muutun ihanaksi.”
Kauan aprikoi Aatukka, miten voisi vanhimman sisaren tuoda takaisin.
Aprikoi kauan ja puhaltaa viimein pilliinsä. Puhaltaa oikein vinkuvan
äänen, ja töytääpä tuvan ovesta sisään kaikki metsän viisaat miehet,
kaikki ketut punaturkkiset, punahäntäiset.
”Mitäs tahdot?” kysyvät viisaat viirunaamat revot.
”Sitäpä tahdon”, vastaa Aatukka, ”että kolme vuotta sitten hävisi
täältä appivainaan vanhin tytär enkä tiedä, minne hän on joutunut.
Kuitenkin pitäisi minun tuoda hänet takaisin. Mikäs nyt eteen?”
”Sepä nyt eteen”, sanovat ketut, ”että juokset jäljestämme kauas
korpeen. Siellä korvessa on kolkko kallio, jonka sisässä jättiläinen
Jymy asuu. Usein olemme pyitä ajaessamme joutuneet Jymyn kallioiselle
katolle, ja siellä kallion sisässäpä on appivainajasi vanhin tytär.”
No lähtee Aatukka kettulauman jäljestä juoksemaan korpeen. Juoksevat,
juoksevat revot, ja punaiset hännät liehuvat, ja tulevat viimein kolkon
kallion juurelle. Pimeä on korpi, ja vain yhdestä kallion kolosta tuli
tuikkaa. Aatukka ryömii kolosta sisään, ja siellä luolassa istuu
jättiläinen Jymy hirmuisen nuotion ääressä jalat ristissä allaan ja
paistaa kokonaista hirveä. Mulkoilevat hirmuisesti jättiläisen silmät,
ja viikset törröttävät kuin vihreät kuusen havut, ja huulet ovat kuin
ruskeiksi savustetut siankinkut.
”Oletko sinä mikä mies?” kysyy jättiläinen Aatukalta.
”No minä olen se Aatukka, joka haen kuningasvainaan vanhinta tytärtä.
Lieneeköhän tyttö täällä?” vastaa Aatukka.
”Kyllähän se on täällä”, vastaa Jymy, ”mutta tuolla se istuu
peräkamarissa, etkä sinä saa sitä, ennenkuin rupeat sokkosille minun
kanssani. Minä rupean sokoksi ja annan kellon käteesi, että kuulen
tavoittaa. Kun saan sinut kiinni, niin minä sinut syön, mutta jos en
saa kiinni, niin ota kuninkaan tytär.”
No sitoi Jymy hirvennahan silmilleen ja antoi Aatukalle tiu’un ja he
rupeavat sokkosille. Silloin Aatukka puhaltaa pilliinsä, ja seinän
raosta hyppää hänen kämmenelleen hiiri, ja hiiri sipisee Aatukalle:
”Anna minulle tiuku ja nouse itse tuonne seinän koloon!”
No Aatukka nousi seinän koloon ja hiiri alkoi soittaa kelloa ja hypellä
pitkin permantoa. No Jymy kuulee kellon kilinän ja luulee Aatukan
kelloa soittavan ja tavoittaa isoilla kämmenillään ääntä kohti, mutta
ei tapaa kiinni, sillä hiiri livahtaa aina nopeasti piiloon. Lopulta
Jymy väsyy ja sanoo:
”Levätään hiukan ja yritetään sitten uudestaan.”
Aatukka hyppää alas kolosta ja ottaa tiu’un hiireltä, ja hiiri
piiloutuu seinän koloon. No Jymy vetäisee hirvennahan silmiltään ja
lepää.
Kun on levännyt, niin sitoo taas nahan silmilleen, mutta hiiri hyppää
Aatukan kämmenelle, ottaa kellon kynsiinsä, ja Aatukka nousee piiloon
seinän koloon. Jymy ryskää ja ajelee hiirtä, mutta ei saa kiinni, ja
taas Jymy väsyy ja Aatukka tulee kolostaan, ottaa hiireltä kellon ja
Jymy päästää hirvennahan silmiltään ja lepää. Niin he leikkivät kolme
eri kertaa, eikä Jymy saa Aatukkaa kiinni.
”No ota sitten kuninkaan tytär!” sanoo Jymy ja avaa peräkamarin ovet,
ja siellähän se istuu se tytär peräkamarissa ja ihastuu hyvin, kun
näkee ihmisen.
No Aatukka vie vaimonsa vanhimman sisaren kotiin, ja kuistilla tulee
vaimo vastaan: paljon on komeampi entistään, hymyilee ja hopeainen on
kruunu päässä.
”Eipä ole vielä timanttikruunu päässä”, sanoo Aatukka.
Niin vaimo vastaa:
”Onpa sitten timanttikruunu päässä, kun tuot takaisin lähinnä
vanhimmankin siskoni. Se hävisi kaksi vuotta sitten täältä.”
”Missäpä on lähinnä vanhin siskosi?”
”Ei sitä kukaan tiedä!”
Puhalsi pilliinsä Aatukka, ja hänen ympärilleen juoksivat kaikki metsän
hukat.
”Mitäs tahdot, Aatukka kuningas?” kysyivät hukat.
”Sitä tahdon, että kaksi vuotta sitten hävisi täältä appivainaani
lähinnä vanhin tytär ja minun pitäisi tuoda hänet tänne takaisin, enkä
tiedä missä hän on.”
”No istu selkäämme!” vastasivat sudet.
Istui Aatukka vankimman suden selkään, ja se susi oli kuin vuoden vanha
varsa. Piti Aatukka sutta niskaharjaksista kiinni, ja sitten sitä
mentiin läpi metsän, jotta tuuli korvissa vinkui ja kynnet kipeniä
iskivät, kirkkaampia kuin sutten silmät.
Loimusivat viimein kallion harjalta liekit kuin revontulet, ja kun
tultiin lähemmäksi, säteili vuorella lasinen kirkko. Puhtaasta lasista
oli se kirkko rakennettu, ja monet tulet sisältä paistoivat.
”Nyt tultiin Hiiden hinkaloon, metsän kumman kirkolle!” sanoivat sudet.
”Kirkossa istuu alttarin alla kuningasvainajan lähinnä vanhin tytär, ja
hiidet häntä vartioivat. Nouse nyt, kuningas, selästä ja ota se nainen
alttarin alta, niin me ulkona odotamme.”
No kapusi Aatukka kultaisia tikapuita pitkin kirkkoon, jossa hiidet
kulkivat koreissa puvuissa edestakaisin ja messusivat ja
kuningasvainajan lähinnä vanhin sisar istui alttarin alla ja itki.
No se suurin hiisi tuli Aatukan luo ja kumarteli ja kysyi:
”Mitä se vieras tahtoo?”
”Sitäpä vieras tahtoo, että annatte minulle sen, joka tuolla alttarin
alla itkee!” vastasi Aatukka.
”Vai niin, kyllä sen saat, mutta mitä voit antaa lunnaiksi?”
”Eipä ole paljon antamista!” sanoi Aatukka. ”Mutta on sellainen pilli,
jolla voi puhaltaa koolle kaikki metsän neljällä jalalla liikkuvaiset.”
”No sen pillin kun annat, niin heti paikalla saat kuninkaan tyttären”,
sanoivat hiidet.
Rupesi jo Aatukka antamaan pilliään, mutta silloin hyppäsi lehteriltä
alas pieni hiiden poika ja huusi komeimmalle hiidelle:
”Älä, isä kulta, ota tältä pojalta sitä pilliä! Se poika pelasti minut
kerran palavan kasken keskeltä. Anna, isä kulta, hänelle tyttö
ilmaiseksi!”
Tulipa suuri ilo hiiden kirkossa, kun kuultiin, että Aatukka kerran oli
pelastanut hiiden pojan palavan kasken keskeltä. Syötettiin, juotettiin
Aatukka kylläiseksi, sitten valjastettiin kolmesataa sutta
kultavaunujen eteen, ja vaunuihin istuivat Aatukka ja pelastettu tyttö,
ja huiskis! heti he olivat kotona.
Ihastui kovin Aatukan vaimo, kun mies palasi tytön kanssa, mutta ei
ollut vielä päässään timanttikruunua: oli vain kultakruunu, ja
kultaiset olivat käsivarret kyynärpäitä myöten ja jalat polvia myöten.
”Etkö sinä timanttikruunua saakaan?” sanoi Aatukka.
”Älä vihastu!” vastasi vaimo. ”Kyllä minä saan timanttikruunun, kun
kaikki murheeni katoavat. — Vuosi sitten kylpi nuorin sisareni meren
rannalla, silloin nousi vedestä Syöjätär ja kiskaisi sisareni veteen.
Jos hänet takaisin tuot, niin panen päähäni timanttikruunun.”
”No pitää jaksaa koettaa”, sanoi laiska Aatukka.
Meni Aatukka sinisen meren rannalle, ja aurinko paistoi ja meri kihisi
kuin kultaisia rahoja täynnä. Puhalsi Aatukka pilliinsä, ja polskien
loiskahtivat rannalle kaikki meren hylkeet. Oli niitä siinä rannalla
pitkät rivit viisaita, viiksiniekkoja hylkeitä, ja iloisesti ne
evillään rapistelivat.
”Mitäs tahdot, vanha Aatukka?” kysyivät hylkeet.
”Sitäpä tahdon, että Syöjätär on ryöstänyt appivainaani nuorimman
tyttären. Mitenkäs minä otan hänet Syöjättäreltä?”
”Istuhan selkäämme!” sanoivat hylkeet.
Aatukka istui lihavimman hylkeen selkään, ja sillä hylkeellä oli
punaiset evät kuin ahvenella. Polskahtivat kaikki hylkeet mereen, ja
Aatukka sukelsi niiden joukossa veden kalvon alle.
No ei se voinut pitkään aikaan hengittää siellä veden sisässä se
Aatukka, ja yhä syvemmälle painuttiin ja yhä pimeämmäksi kävi Ahtolassa
olo. No viimein loistivat vihreät kalliot, ilma väljeni ja tultiin
Syöjättären asunnoille. Sielläpä se Syöjättären salissa venyi nuorin
kuninkaan tyttären sisar surullisena, ja hänen ympärillään vartioi
tuhat tursasta.
No se Syöjätär syöksähti ylös pankoltaan, katsoi Aatukkaa hirmuisilla
silmillään ja sähisi:
”Mitäs tahdot?”
Aatukka vastasi:
”Tahdon tuon vangitun tytön tuolta ahvenruohoiselta lavitsalta.”
”Sitä et saa!” sanoi Syöjätär. ”Puraiskaa, tursaat!”
Olivat juuri tursat puraista piikkisillä leuoillaan Aatukkaa, kun
Aatukka sanoi:
”Etkös, Syöjätär, antaisi tyttöä, jos saisit sellaisen pillin, jolla
puhaltamalla voi kutsua koolle kaikki uivaiset ja kalat?”
No siitä Syöjätär ihastui ja sanoi:
”No kun sellaisen pillin antanet, niin saat sen tytön ja vielä
päätteeksi vien sinut ja hänet kotiin!”
No antoi Aatukka pillin Syöjättärelle, ja Syöjätär valjasti tuhat
tursasta kultaisten kuomuvaunujen eteen, pisti kultaiset suitset
tursaiden suuhun ja istui itse kuskipukille ja rupesi kuskaamaan. Mutta
vaunuissa istuivat Aatukka ja tyttö, ja kuomua valaisi kuin kuu. Niin
ajoi Aatukka kotiin. Mutta kun hän tuli tanhualle, niin näki, miten
muuan ratsastaja mustan hevosen selässä pakeni kartanolta, jotta tanner
tömisi, ja se ratsastaja vei Aatukan vaimoa, joka valitti ja itki.
Mutta vaimon päässä oli timanttikruunu kuin taivahan tähtöset kaikki.
”Nyt hukka peri, kun pillinkin annoin pois!” tuumi itsekseen Aatukka,
jätti pelastamansa neidon siihen kuistille ja lähti juoksemaan ryövärin
perästä. Juoksee, juoksee mätkyttelee soita ja maita, mäkiä ja metsiä,
niin viimein tulee tulisen kosken partaalle, ja sinne oli myös se
ratsuri ennättänyt ja juotti mustaa hevostaan koskesta, mutta nainen
nurmella odotti. Kun ryöstäjä näki Aatukan tulevan, niin se katsoi
julmasti ja nauroi ja tempasi olaitaan aseen ja löi Aatukkaa sillä
kymmenesti ja sanoi:
”Muut voitit, minua et voita!” ja nosti naisen taas hevosen selkään ja
pakeni kuohuvan kosken yli.
No viruu siinä rannalla Aatukka haavoissaan ja on kuolemaisillaan jo,
niin anelee Ukko-ylijumalalta:
”Lähetä lintusesi kultaiset, lähetä simasuiset surisijat päivän päältä,
kuun alta, anna voiteita kultakupposiin, virvoita voipunutta miestä!”
Lähettipä Ukko-ylijumala lintusensa kultaiset, lähetti kultakupposia
päivän päältä ja kuun alta, ja kupposissa oli simaa, ja simalla voiteli
uupunut uros pahoja vammojaan. Nousi rannalta pystyyn terveenä Aatukka
ja lähti ajamaan ryöstäjää takaa. Ei ollut kosken rannalla venettä. No
hyppäsi koskeen tuttuun tapaansa uros ja ui yli tulisen kosken toiselle
rannalle. Ja kas: juuri kun astui toiselle rannalle, niin ilmestyi
siihen kultainen portti, ja kalliista kivistä olivat portin patsaat, ja
patsaita pitkin juoksivat marakatit ylös ja alas ja ylös juostessaan
lauloivat kauniita lauluja ja alas tullessaan kertoivat ihmeellisiä
historioita. Mutta portin kautta näkyi tarha, jossa kiiluivat kultaiset
omenat.
Astuu uros portista sisään, ja kultakäköset kultaomenilla kukkuvat,
astuu, astuu Aatukka ja tulee keskellä puistoa niin kauniin linnan luo,
ettei unissakaan ollut sellaista nähnyt. Kullasta ovat kuistit,
räystäät kaikki kalliista kivistä, ja kultaiset pääskyset laulavat
räystäiden alla. Astuu Aatukka portaille, niin rakennuksesta tulee
kuninkaan tytär ihanampi kuin hän koskaan oli uneksinut. Valkeanverevä
se on ja kullasta käsivarret ja kullasta jalat polviin asti ja päässä
on timanttinen kruunu kuin taivahan tähdet kaikki.
No sepä se oli hänen oma vaimonsa, kuninkaan tytär, ja rupesivat he
sitten yhdessä elämään ja iloa kultaisessa linnassa pitämään. Ja sen
pituinen oli se tarina!
LUODETUULI JA KUOLEMA.
Kyllästyipä kerran kuninkaan poika hovielämään ja lähti yksin
kävelemään metsään.
No hän ei ollut vielä milloinkaan käynyt metsässä ja oli nähnyt metsän
vain linnan tornista. No nyt oli hänellä paljon ihmettelemistä, ei
missään ollut kultahelaisia hoviherroja eikä hovinaisia, puut vain
kohottivat vihreinä latvojaan sinistä taivasta kohti.
No kulki poika yhä edemmäksi metsään ja ihmetteli ja ihaili, ja aina
oli uusia nähtävyyksiä. Mutta kun hän viimein huomasi, että olisi
mentävä kotiin takaisin, ei hän tietänytkään, minnepäin olisi mentävä,
ja eksyi. Siellä harhaili kauan kuninkaan prinssi aavistamatta
missäpäin koti mahtoi olla, ja tuli jo ilta ja pimeä, ja silloin poika
näki tulen kiiluvan metsämökistä.
No poika meni mökkiin, pyysi ruokaa ja yösijaa ja sai.
No siinä torpassa asuivat tuulet, ja ne kaikki tuulet olivat jo kotona
paitsi Luodetuuli, nuorin veljeksistä.
No kertoivat siinä tuulet matkojaan prinssille, ja ihmeellisiä ne
olivat. Pohjatuuli, ankaran ja vihaisen näköinen ukko, tarinoi
kummallisia juttuja jäämaasta, Eteläinen kertoi kuumista maista, ja
Itätuuli lauloi vapaita lauluja, ja samoin Länsituuli suurista meristä
virsiä viritti. Muutkin tuulet kokemuksiaan kuvailivat, ja ihastuneena
heitä prinssi kuunteli.
No silloin tempasi äkkiä oven auki ja tuli sisään Luodetuuli, nuorin
veljeksistä, ja hänenkin täytyi nyt ruveta kertomaan retkistään.
No Luodetuuli oli ollut vast’ikään vieraana eräällä luodolla, jota
sanottiin Ikuisen elämän luodoksi, ja sieltä hän jutteli niin kauniita
tarinoita, että prinssin rupesi tekemään mieli päästä sinne luodolle.
No nukkuivat sitten rauhassa yönsä, niin aamulla päivän noustessa
Luodetuuli läksi prinssi selässään lentämään Ikuisen elämän luodolle.
Keveästi he lensivät yläpuolia metsien ja alapuolia pilvien ja
laskeutuivat kauniiseen laaksoon syömään ja sitten he lähtivät yhä
lentämään.
Lentävät, lentävät meren yli, ja kohahtelevat lakkipäät laineet, ja
aallottaret heille iloisia harsojaan huiskauttelevat, ja päivällä
auringon korkeimmillaan ollessa he laskeutuvat sille luodolle.
No rannalla kasvoi siellä miehenkorkuisia punaisia kukkia, ja
kultalinnut visersivät ilmassa, ja he lähtivät astumaan saareen, ja
sitä mukaa kuin he kulkivat, kumarsivat punaiset kukat. No he kulkivat
yhä, ja prinssi huomasi, että saarella ei ollutkaan muuta metsää kuin
ne miehenkorkuiset punaiset kukat.
Keskellä saarta välkkyi sitten linna, ja Luodetuuli kertoi, että siinä
on seinät päivän säteistä, katto talven tähtilöistä. Mutta siihen
linnaan ei ollut ainoaakaan porttia, ylhäällä seinässä oli vain pieni
aukko. No Luodetuuli otti prinssin taas selkäänsä, ja he lennähtivät
aukosta sisään ja laskeutuivat puistoon, jossa oli kirjavanaan
kaikenlaisia kukkia, niin monenvärisiä, ettei kuin unessa vain voi
nähdä, ja heti kun prinssi oli laskeutunut maahan, oli hänkin muuttunut
kukaksi kullankimaltavaksi. No Luodetuuli antoi hänelle nutun, joka
samalla muuttui valkeiksi lehdiksi kukkaan, ja sanoi vielä, ettei
kukaan näe häntä ihmisenä niin kauan kuin se valkea nuttu on hänen
yllään. Samassa kohosi Luodetuuli ylös ilmaan ja lähti lentämään, ja
hänelle kumarsi jäähyväisiksi valkealehtinen kukka.
No prinssi eli sitten niinkuin muutkin kukat siellä puutarhassa
puhellen heidän kanssaan, ja päivisin istui kukkasille kultalintuja ja
öisin hopealintuja laulamaan.
Kerran kuitenkin tuli kaunis linnan neiti kävelemään puutarhaan ja
kokoamaan kukkasia maljaan. No hän poimi monta kaunista kukkaa ja
nähtyään sen valkolehtisen kukan hän otti senkin ja pani maljaansa ja
vei komeaan saliin, jossa vietettiin parhaillaan suurta juhlaa. Neiti
asetti sen maljan pöydälle keskelle salia.
Mutta samassa muuttuikin kukka entiseksi prinssiksi, nousi ylös
maljasta ja hyppäsi juhlivain joukkoon. Ja kun valkea nuttu oli hänen
yllään, ei kukaan häntä voinut nähdä.
No se prinssi näki juhlan, jonka moista hän ei ikinä ollut voinut
kuvitellakaan.
Se oli juhla Ikuisen elämän kunniaksi, ja prinssin oli mahdoton saada
selvää kaikesta siitä, mitä juhlassa tapahtui; yhtenä humuna ja
vilinänä hän näki ja kuuli sen ympärillään. Hänestä näytti, kuin tähdet
olisivat katosta pudonneet juhlivain joukkoon ja päivän säteet seinästä
sotkeutuneet ihmisten vilinään ja kuin koko linna olisi sulanut yhdeksi
ainoaksi juhlapauhinaksi.
No prinssi ei voinut enää hillitä itseään, vaan nähtyään kaikkien
tanssivan iloista tanssia heittäytyi hänkin mukaan, ja juhla jatkui ja
jatkui eikä kukaan välittänyt ajan kulumisesta eikä kukaan tuntenut
ruumiissaan väsymystä.
No sattuipa sitten tanssin pyörteessä valkea nuttu putoamaan prinssin
hartioilta ja hän joutui ihmisten nähtäväksi. No heti kyseltiin
häneltä, miten hän on sinne joutunut, ja hän selittää, miten on linnaan
joutunut, ja kaikki iloitsevat, kun uusi vieras on tullut seuraan.
⸻
No kysytäänpä sitten kerran häneltä, kuinka kauan hän luulee olleensa
Ikuisen elämän linnassa.
”Minusta tuntuu, kuin olisin ollut kaksi viikkoa!” arvelee prinssi.
Nauru kajahtaa hänen ympärillään, ja hän kuulee jonkun huudahtavan:
”Erehdytpä, prinssirukka, olet ollut täällä jo tuhat viisisataa vuotta
.”
No se prinssi katsahtaa seinään, ja se seinä on kirkas kuin peili, ja
hän huomaa itsensä yhtä nuoreksi kuin linnaan tullessaankin. No
muistuvat silloin prinssin mieleen kotoiset olot ja hän haluaa lähteä
tietämään, vieläkö häntä kotilinnassa ja kotikaupungissa edes
muistellaankaan.
No hänet luvataan matkalle ja annetaan hevonen, joka kulkee vesillä ja
mailla. — Mutta matkalla hän ei saa laskeutua pois hevosen selästä.
Se hevonen oli musta ja silkkikarvainen ori, ja sen häntä liekkinä
leimahteli, silmät pätsinä paloivat.
Hyppäsi prinssi linnan pihalla oriin selkään ja heilautteli lakkiaan
jäähyväisiksi, ja itsestään aukesi portti linnan muuriin ja prinssi
karautti siitä matkaan. No lasketti prinssi oriinsa vihreälle meren
selälle, ja aallot pauhasivat hevosen kavioissa, kun se merta pitkin
juoksi.
Pian hän oli jo toisella rannalla ja läksi lennättelemään läpi kylien
ja metsäin, ja kiivaasti ajoi kavio kaviota, ja väliin, kun prinssi
kannusti orhiaan, tuprusi multa pilvenä hänen jäljessään. Ja tuossa
tuokiossa hän olikin jo kotikaupungin portilla.
Ratsasti kaupunkiin komealla oriillaan prinssi, mutta kaikki oli
muuttunut siitä, kun hän tuhat viisisataa vuotta sitten sieltä lähti.
⸻
Etsi prinssi kotilinnaansa ja löysikin sen, mutta raunioina. Kyseli
prinssi, tokko sen ja sen nimistä kuningasta täällä tunnettiin, mutta
ei tunnettu sitä kuningasta enää.
No murheellisena prinssi lähtee sitten ratsastamaan pois, ja kaupungin
portilla hän näkee vanhan mummon ripottelevan tupansa ikkunasta ruokaa
kananpojille. No tältäkin kysyy prinssi, muistaako hän sen ja sen
nimistä kuningasta, mutta mummo katsoo kummallisesti ratsastajaan,
pudistaa päätään eikä virka mitään.
No pää rinnalle painuneena prinssi ratsastaa pitkin maantietä ja näkee
silloin katajapensaan juuressa vanhuksen mustassa viitassa istua
kyyröttävän. No prinssi huomaa, että vanhuksella ei ole enää
hiuksiakaan päässä ja kuin luurankohan se on. No vielä syttyy toivon
kipinä prinssissä, ja hän päättää laskeutua ukon luo kysymään,
muistaisiko tämä sellaista kuningasta.
Hän laskeutuu oriinsa selästä alas, mutta kylläpä ukkokin nousee
pensaan juurelta, tarttuu prinssiin, kietoo hänet viittaansa ja sanoo:
”Ahaa, viimeinkin olet vallassani, olen sinua etsinyt jo tuhat viisisataa vuotta
.”
Ja hän panee kätensä prinssin suulle ja jatkaa:
”Minä olen Kuolema.”
Ja siinä makaa prinssi kuolleena, ja hevonen lähtee juoksemaan takaisin
Ikuisen elämän luodolle, ja Kuolema vaeltamaan kaupunkiin.
Mutta Luodetuuli löysi sitten sen prinssin ruumiin maantien vierestä,
otti sen hartioilleen ja kuljetti sinne Ikuisen elämän luodon rannalle,
jossa ruumis heti muuttui punaiseksi kukaksi, yhtä punaiseksi kuin ne
muutkin, jotka ympäröivät ihanaa linnaa.