KAUPIN POIKA.

Kauppamiehen poika meni kerran metsälle. Hän ajoi, ajoi otuksia koko
pitkän päivän, ei saanut yhtään ammutuksi, koiratkin hänestä
iltahämärässä haihtuivat. Istui siihen lepäämään ahon kivelle kaupin
poika ja söi marjoja, niin yht’äkkiä kuuli ahon laidasta kirkasta
koiran haukuntaa. Lähtee kulkemaan haukkua kohti, ajattelee: mitähän ne
koirat nyt haukkuvat, kunhan saisin jotakin riistaa. Tulee ahon
laitaan, ei näe koiria missään, vaikka haukku kuuluu ihan vierestään.
Katsoo oikealle puolelleen, niin siinä ovat kannon päässä kahdet
koiranleuat, pelkät valkeat luut siinä kannon päässä itsekseen
haukkuvat niin että korpi kajahtelee. Silloin se kaupin poika ensin
säikähtää, mutta sitten kuitenkin rohkaisee itsensä ja pistää
koiranleuat taskuunsa, ja silloin haukku heti vaikenee.

”Jo tulee pimeä yö!” hän ajattelee. ”Pitää mennä kotiin, ennenkuin
metsä alkaa pahemmin kummitella. Tulkoot koirat sitten jäljestä.”

Katselee kaupin poika tähtiin ja etsii ilmansuuntia, missäpäin koti
olisi. Lähtee sitten kiireesti astumaan kotiin päin, niin yht’äkkiä
rupee helisemään metsästä sellainen ihmeen korea soitto, monella
äänellä se soittaa kuin viulu.

”No mikähän siellä nyt taas on?” tuumii poika eikä malta olla
kulkematta soittoon päin. Kun tulee ihan liki soittoa, niin näkee
kannonpäässä viulun, joka soittaa hillittelee itsekseen.

”En minä tätäkään pelkää!” miettii poika ja pistää viulun povelleen.

Lähtee taas kulkemaan kotiin päin. On melkein pilkkoisen pimeä jo. No
silloin alkaa kirkas tuli tuikkia kuin tähti metsän sisästä.

”Mikähän mökki siellä lienee?” tuumii poika. ”On jo myöhäinen kotiinkin
mennä. Jos se on asumus, josta tuli näkyy, niin menen sinne yöksi.”

No, kulki tulta kohti, joka tuli yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi.
Viimein ilmestyi pojan eteen sellainen ison iso hovi, jossa viirit ja
kaivonvintitkin olivat kultaiset ja jonka ikkunoista tulet loistivat.
Ei näkynyt ketään tanhualla. Meni poika kuistiin, ei tullut kukaan
tervehyttämään, avasi pirtin oven. Ainoastaan yksi naisihminen pirtissä
uunia lämmitteli ja paistia illalliseksi laittoi.

”No nythän sinä pahaan paikkaan eksyit, ihmisrukka!” sanoi se
naisihminen. ”Tämä talo on Iso-Hiitola, ja kun väki tulee kotiin, niin
sinut tappavat.”

”Missäs väki nyt on?” kysyi poika.

”Miehet ovat metsässä otuksen ajossa ja naiset tanssaamassa, mutta kun
ne tulevat kotiin, niin sinut tappavat!”

”Vai tappavat. Mikäs sitten sinä olet?” kysyi poika.

Nainen vastasi:

”Ihmisistähän minä olen enkä tee sinulle mitään pahaa. Minut on tänne
orjaksi ryöstetty.”

Sillä tapaa kun nainen puheli, niin poika tohti vetää taskustaan ne
kahdet koiranleuat ja viulun ja kysyi naiselta, tokko tämä tiesi, mitkä
ne sellaiset kapineet olivat.

”Ka meidän miesten metsäkoirathan nuo ovat, ka meidän naisten
soittoneuvothan nuo ovat. Kyllä sinä nyt saat olla tässä yötä, ne ovat
nuo hukanneet ja etsivät niitä nyt myöhään aamuun.”

Se naisihminen toi paljon hyviä ruokia ja juomia pöytään ja syötti,
juotti poikaa hyvin.

Kun poika oli syönyt, lähtivät he katselemaan sitä kartanoa, ja nainen
kuljetti poikaa huoneesta huoneeseen. Avasivat tuvan vaskisen peräoven
ja tulivat huoneeseen, jossa vaskiaarteet silmiä huikaisivat, avasivat
siitä taas hopeaoven, ja hopealamput hopea-arkuilla paloivat, avasivat
kultaoven, ja kultarahat suurissa röykkiöissä paloivat kuin pajan
hiilet. Tulivat vihoviimein eräälle ovelle, joka säteili kuin aurinko.
Mutta nainen ei tahtonut avata sitä ovea.

”Miksi et avaa tätä ovea?” kysyi poika.

”On kovasti kielletty avaamasta, ja minut ajetaan pois talosta, jos
nähdään, että olen avannut. Hyvä on olla Iso-Hiitolassa, en avaa.”

Niin poika sanoi:

”Jos kuitenkin avaisit. Ei suinkaan ne huomaa, että olemme huoneeseen
ovelta kurkistaneet, kun emme sisään mene.”

”Kyllä ne huomaavat. Mutta kun nyt olet noin korea poika ja pyydät niin
kauniisti, niin voinhan minä avata, kun annat minulle ne koiranleuat,
jotka löysit metsästä!” sanoi orjanainen.

”Annan minä, heti annankin!” vastasi poika.

Ja se kaupin poika antoi naiselle ne haukkuvat koiranleuat.

Kun nainen kiersi avainta ja ovi lensi auki, niin kaupin pojan silmät
sokenivat ja hän oli mennä selälleen säikähdyksestä, niin ihmeellinen
kapine oli siellä huoneessa. Siellä oli takaseinällä sellainen kuin
peili, ja siinä peilissä oli naisen kuva niin ihana, niin ihana, että
pojan huulista puhkesi veri, kun hän ajatteli suutelevansa sellaista
naista.

Ja se poika istui koko yön lattialla kuvan edessä jalat ristissä ja
katseli kuvaa. Ei saanut se orjanainen millään ilveellä poikaa
huoneesta pois.

Aamulla tuli Hiitolan väki metsästä kotiin. Oli siinä miehiä pitkiä
kuin honkia ja lyhyitä kuin lintukotolaisia, oli naisia rumia ja
kauniita, soreasti tanssaavia. Mutta kaikki olivat pahalla päällä.

”Mikäs isäntiä vaivaa?” kysyi orjanainen.

”Niin, kun koko pitkä ajettiin otuksia eikä saatu mitään, ja
koiratkin viimein metsään haihtuivat. Etsittiin koko yö eikä löydetty.”

”No mikäs emäntiä vaivaa?” kysyi orjanainen.

”Niin, kun pelimanni katosi metsään kesken tanssin, sitä etsittiin koko yö,
ei löydetty. Ja täällä kotona vielä ristityltäkin löyhkää!”

Silloin ne miehetkin kävivät orjan kimppuun, sanoivat: ”Ristityltä
täällä löyhkää. Sinä olet piilottanut tänne vieraan.”

Menivät emännät ja hakivat, hakivat, eivät löytäneet pitkään aikaan
kaupin poikaa. Menivät isännät, hakivat, hakivat ja löysivät kaupin
pojan siitä takimmaisesta huoneesta naisen kuvan edestä. Siitä isännät
kävivät orjanaisen kimppuun: ”Jo olet avannut sen kielletyn oven! Nyt
saat laputtaa talosta!”

Mutta orjanainen sanoi:

”Ellette aja minua talosta, niin minä hankin teille koiranne!”

Siitäpä hiidet kovin ihastuivat ja sanoivat: ”Hanki meille koirat, niin
ei ajeta!” Ja orja antoi hiisille ne koiran leukaluut ja sai jäädä
taloon.

Niin sill’aikaa olivat emännät käyneet sen kaupin pojan kimppuun:
”Mitäs tänne tulit? Me tapamme sinut!”

Kaupin poika vastasi:

”Ellette tapa ja jos annatte minulle vielä tuon kuvan, niin minäpä
hankin teille takaisin soittopelinne.”

Siitä hiidettäret taas kovin ihastuivat ja sanoivat: ”Hanki meille heti
soittopeli, niin ei tapeta, ja saat vielä kuvan.” Ja poika antoi heille
sen viulun ja sai lähteä rauhassa talosta ja viedä sen kuvan mukanaan.

Meni kotiin kaupin poika, piti sitä kuvaa päivällä seinällään ja yöllä
vieressään. Päivällä yhä vain katseli ja katseli kuvaa ja yöllä näki
siitä unta. No se kuva näyttäytyi kerran hänelle unessa ilmielävänä ja
sanoi:

”Jos tahdot nähdä minut sellaisena kuin olen, niin matkusta heti
naapurivaltakuntaan!”

Seuraavana aamuna poika pyysi isältään kuusi komeaa laivaa täynnä
kalliita kauppatavaroita ja sai ne laivat ja purjehti sinisen meren taa
naapurivaltakuntaan kaupitsemaan niitä kalleuksia muukalaisille.

Tuuli vei hänet meren taa raakkurannalle, helmirannalle, kultarannalle,
ja siellä rannalla kimalteli suuri keisarin palatsi. Palatsin takana
oli kirjava muukalaisten kaupunki. No kaupin poika kiinnitti laivansa
keisarin palatsin laituriin ja rupesi sitten laivan kannella punaisen
verkateltan alla myymään kalleuksiaan. Oli siinä kultahaarikoita,
hopeatuoppeja, korvarenkaita ja hopeavirsuja, oli kultamiekkoja ja
kultahattuja, oli myös kirkkaissa pulloissa kirkasta viinaa. Kaupitsee,
kaupitsee siinä poika, paljon käy laivassa väkeä, komeaa väkeä, paljon
ostavat. Kaupan päälle kauppi aina ostajia juottaa, usein ihan
ilmaiseksi juottaa. Tulee sinne kerran ostamaan merikapteenikin, tulee
ostamaan sinijakkua, haahden haljakkaa. No poika antaa sille ilmaiseksi
sinijakun ja vielä päällisiksi juottaa. Kun se merikapteeni alkaa tulla
notkeakieliseksi, vie poika hänet alas kajuuttaansa, jossa seinällä
säteilee ihana naisen kuva, ja kysyy:

”Tiedätkös, merikapteeni, onko tässä valtakunnassa sen näköistä naista
kuin tuo kuva?”

”Voi voi kauppirukka, mitäs puhut!” vastaa merikapteeni. ”Kyllä se on
se sellainen nainen ihan lähellä tässä, mutta kuka virkkaa sen nimen,
siltä hakataan pää poikki!”

Silloin se poika rupesi utelemaan:

”Sano pois, en minä kenellekään virka! Saat paljon kultaa.”

Merikapteeni tuumi:

”Koska nyt olet niin korea poika ja annoit minulle ilmaiseksi haljakat,
juomat, kaikki ja vielä kultaakin annat etkä kenellekään virka minun
sanoneen, niin minä supatan: se on meidän riikin keisarin tytär!”

”No mitenkähän sitä saisi nähdä?”

”Ohoh, kauppirukka! Vaikeapa on sitä saada nähdä, keisari pitää sitä
sisällä vahtien takana, ja vain kerran kuussa se pääsee ulos merelle
purjehtimaan.”

”No eikö sitä saisi silloin nähdä?”

”No ehkäpä saisi, mutta vaarallista se on. Minä olen sen laivan
kapteeni, jolla keisarin tytär purjehtii. Minulla on tuhat matruusia
laivassa vartioimassa keisarin tytärtä. Mutta minä voin erottaa niistä
yhden ja panna sinut hänen sijaansa. Niin pääset matruusina katsomaan
keisarin tytärtä, jos annat minulle paljon kultaa.”

Ka se kauppi antoi mielellään merikapteenille paljon kultaa, ja
merikapteeni teki hänestä keisarillisen laivan matruusin.

Sitten lähti keisarin tytär kuukauden päästä purjehtimaan huvikseen
merelle, ja kaupin poika oli myös keisarillisessa laivassa. Sen aikaa
kun maata takana näkyi, ei keisarin tytär tullut ylös kajuutastaan,
mutta kun maa oli hävinnyt näkyvistä, tuli hän laivan kannelle. Silloin
piti kaikilla matruuseilla olla silmät peitossa. No sillä kaupin
pojallakin oli silmät peitossa, mutta kapteeni oli peittänyt hänen
silmänsä niin harvalla kankaalla, että poika näki läpi. Poika näki
keisarin tyttären ja oli kaatua. Niin ihana oli se tytär, että pojan
huulista pirahti veripisaroita, niin kovin ihana se oli. Poika
pyyhkäisi silloin nenäliinalla huuliaan, kun tunsi veren rupeavan
niistä tiukkumaan. Keisarin tytärpä katsoi poikaan, kun tämä pyyhki
huuliaan, ja rakastui heti poikaan kovasti. Keisarin tytär kutsui pojan
alas kajuuttaansa ja otti kääreet hänen silmiltään, että voisi nähdä
pojan silmätkin. Ja kun se näki ne silmät, niin alkoi pyytää:

”Anna, matruusikulta, minulle muistoksi se nenäliina, minä kun olen
sinuun kovasti mieltynyt.”

Kaupin poika antoi nenäliinan, ja keisarin tytär lahjoitti hänelle taas
oman nenäliinansa, jossa oli keisarillinen kruunu ja keisarin tyttären
nimikirjaimet. Ja sitten he vaihtoivat vielä sormuksiakin.

Silloin se merikapteeni tuumi, että ei tästä nyt hyvä tule, kun
keisarin tytär vei tuon kaupin pojan ihan kajuuttaansa. Kun keisari saa
kuulla, niin se hakkaa minulta pään poikki!

Ja merikapteeni meni ja puhui matruuseilleen: ”Se joka sanankin virkkaa
siitä, että yksi matruuseista kävi keisarin tytön kajuutassa, se
pannaan piikkitynnyriin ja heitetään mereen. Eikö niin, pojat?”

”Niin, niin!” huusivat matruusit. ”Pitäähän matruusinkin kerran saada
käydä keisarin tytön kajuutassa.”

Kuitenkin sanoi merikapteeni kaupin pojalle:

”Nyt olen täyttänyt lupaukseni, olet saanut nähdä keisarin tyttären. En
voi sinua enää pitää laivassa mistään hinnasta.”

No se kaupin poika lähti ikävissään pois laivasta. Seuraavalla kerralla
kun keisarin tytär huvikseen purjehtii, niin heti laivan rannasta
lähdettyä tulee ylös kannelle ja katselee, katselee, eikö näkyisi sitä
viimekertaista matruusia, jonka kanssa hän oli vaihtanut sormuksia.
Katsoo, katsoo, hymyilee, säikähtää keisarin tytär: ei ole sitä
matruusia laivassa. Tulee ikävästä ihan sairaaksi se keisarin tytär ja
menee heti takaisin kajuuttaansa, katselee sitä kaupin sormusta ja
nenäliinaa, jossa verenpisarat paistavat kuin helmet, ja itkee
katkerasti se keisarin tytär. Kutsuttaa viimein kapteenin kajuuttaansa
ja sanoo:

”Minä olen hyvin kipeä, käännytään takaisin kotiin, meri keinuttaa niin
pahasti tänään.”

Käännetään laiva ja purjehditaan takaisin helmirannalle,
simpukkarannalle, kultarannalle ja viedään keisarin tytär kotiin.

Siellä keisarin tytär rupeaa sairastamaan oikein vuoteessa, kitumaan,
kitumaan ikävästä, niin ettei hänen vaivaansa jaksa uskoa. Keisarille
tuli kova suru, kun tytär sairastui, ja hän kutsui kaikki lääkärit
hoviin, mutta eiväthän ne saaneet keisarin tytärtä paranemaan. Se tuli
vain yhä kipeämmäksi. Silloin keisari lähetti tuhat airutta
kuuluttamaan yli koko valtakunnan, että tulkoot vaikka noidat ja
poppamiehet, sotanihdit tai kerjäläiset tytärtä parantamaan, niin joka
lääkitsee keisarin tyttären terveeksi, saa tyttären ja puolen
valtakuntaa.

No tätäpä oli odottanutkin kaupin poika, joka suruissaan oli seilaillut
ympäri meriä ja katsellut sitä keisarin tyttären sormusta, nenäliinaa
ja kuvaa.

Se poikanen pukeutuu sitten kerjäläisen ja poppamiehen vaatteisiin ja
menee kultarannalle, helmirannalle, raakkurannalle palatsiin ja sanoo
keisarille voivansa parantaa sairaan tyttären.

No keisari, joka ei voi nähdä tyttärensä vaivoja, ikihyväksi ihastuu ja
antaa kaupin pojalle kalleutta jos minkälaista ja rakennuttaa kultaisen
saunan, jossa poppa voi puoskaroida keisarin tytärtä. Se puoskari
siellä saunassa kiukaalla keittää, keittää kultapadassa. Joitakin
lääkkeitä se on keittävinään, vaikka keittääkin siirappivettä, kauan
keittää ja kutsuu sitten keisarin tytön luokseen.

Ei tunne tyttö kaupin poikaa sellaisissa huonoissa vaatteissa ja sanoo:

”Mitäs on noista sinun keitoksistasi, en minä parane niillä enkä
millään parane!”

”No juohan kuitenkin tätä lääkettä!” pyytää poppa, ja tyttö suostuu
juomaan. No se on niin kuumaa se siirappivesi, että tytölle tulee
juodessa hyvin hiki otsalle. Silloin poppa ottaa taskustaan keisarin
tyttären nenäliinan ja alkaa pyyhkiä hikeä tytön otsalta. Sairas
huomaa: minun nenäliinanihan tuo on! Hän kysyy heti popalta:

”Mistäs olet saanut sen nenäliinan?”

”Minä sain sen isännältäni tänään!” vastasi kaupin poika.

No tyttö rupeaa kiireesti kyselemään:

”Missä se sinun isäntäsi nyt on? Onko se isäntäsi elossa vielä? Mitenkä
se isäntäsi jaksaa?”

Poika vastaa:

”Hyvinhän se jaksaa, mainiostihan se jaksaa!”

Silloin se tytär virkkaa:

”Nyt minä alan voida jo paremmin, kyllä sinun lääkkeesi auttoi.”

Sitten tytär meni isänsä luo ja sanoi:

”Kyllä minä nyt jo olen hiukan terveempi, kun se mies juotti niin hyviä
rohtoja.”

Siitä keisari ihastui mieheen ja lahjoitti hänelle komean oriin.

Toisena päivänä, kun poppa taas lääkitsee saunassa keisarin tytärtä,
hän näyttää tyttärelle sitä keisarillista sormusta ja sanoo:

”Tämän minä sain eilen isännältäni.”

Niin keisarin tytär alkaa pyytää:

”Hyvä kultapoppa, etkö voisi saada sitä isäntääsi minun nähtäväkseni
millään tavalla?”

Ja poppa vastaa:

”Jos lupaat huomiseksi tulla terveeksi, niin huomisaamuna on isäntäni
tässä minun paikallani ja minä jään pois.”

Tytär ihastui kovin ja sanoi:

”Kyllä minä lupaan olla huomisaamuna ihan terve, kun tulen hänen
luokseen.”

Aamulla ani varahin tulee se keisarin tytär sinne saunaan, ja kun astuu
ovesta sisään, niin siinä seisoo hänen matruusinsa komeassa kauppiaan
puvussa, kultaketjuissa ja kärpännahoissa. Ja niin ihastunut on tyttö,
että luottautuu heti sen miehen kaulaan ja sanoo:

”Johan sinä kultaseni olet nyt tässä, ja minä kun luulin sinun iäksi
kadonneen luotani!”

”No rupeatko sinä nyt minun vaimokseni?” kysyy mies.

Silloin keisarin tytär rupeaa siitä kovin itkemään ja sanoo:

”Minut on jo luvattu sille popalle, joka minua viimeksi paranteli,
vaikk’ei hän niillä lääkkeillään minua terveemmäksi tehnytkään!
Siitähän minä paranin, kun kuulin, että saan nähdä sinut!”

Silloin se kauppi virkkoi:

”Minäpä olenkin se poppa!”

Ja kun hän avasi kirjaillun takkinsa, niin siellä alla oli kerjäävän
poppamiehen puku.

Tyttö sanoi:

”Nyt käy kaikki hyvin. Heitä nyt komea puku päältäsi ja ole taas vain
poppa, niin mennään isän luo.”

Heitti kauppi saunaan komeat vaatteensa ja meni poppana keisarin tytön
kanssa palatsiin.

”Nyt minä olen jo ihan terve, tämä viisas mies paransi minut, ja nyt
minä tahdon häät tämän viisaan miehen kanssa!”

Keisari tuli alussa murheelliseksi, kun pitäisi antaa tyttö köyhälle
popalle, mutta sitten hän virkkoi:

”Luvannut olen. Poppa saa sinut ja sinä saat popan. Mutta nyt minä teen
popan kenraaliksi!”

Tehtiinpä poppa komeasti kenraaliksi kaupungin kiiltävässä
lasikirkossa, jossa sadat kynttilät paloivat ja tuohukset tuoksuivat.
Ja kun poppa oli tehty kenraaliksi, nousi hän polviltaan ylös ja sanoi
keisarille:

”En minä ollutkaan köyhä poppa. Rikkaan kaupin poika minä olin sinisen
meren takaa naapurivaltakunnasta!”

Ja kun mentiin ulos kirkosta, niin katso: meren rantaan saapui juuri
kaksitoista kullattua laivaa, ja tuuli puhalteli purppuraisiin
purjeihin. Ne laivat laskivat rannalle, ja se kaupin poika vei keisarin
sinne suurimman laivan luo ja sanoi:

”Tässä lähettää isä sinisen meren takaa nämä kaksitoista purtta
lahjaksi keisarille, joka antoi tyttärensä kerjäläiselle ja popalle.”

Ja ilo oli suuri siellä helmirannalla, raakkurannalla, kultarannalla
sitten!