PIENI KULTA.

Oli poika ja pojalla pieni kulta, ja se pieni kulta sanoi pojalle:

”Rakennuta meille pieni pirtti, että pääsemme pirttiin yhdessä
asumaan!”

Mutta poika vastasi:

”Milläs minä sen rakennutan, kun onni ei ole antanut minulle rahoja?”

Niin tyttö sanoi:

”Mutta minä en ole sinulle pieni kulta, jos et rakennuta meille
pirttiä.”

No poika tuli tästä hyvin pahoilleen. Kun hän rupesi illalla maata,
niin kuuli unessa jonkun sanovan:

”Otahan nyt, poika, ja mene korpeen niin kauas että pieni maja tulee
vastaan. Siinä majassa makaa Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla.
No herätä Onni ja pyydä siltä rahaa, että voit rakennuttaa pirtin ja
asua pirtissä pienen kullan kanssa.”

Seuraavana aamuna poika meni korpeen niin kauas että pieni maja tuli
vastaan, ja majassa makasi Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla, ja
poika nyki Onnen hereille ja pyysi häneltä rahaa.

”Kuule nyt!” sanoi Onni. ”Menehän vielä korpeen niin kauas että tulee
syvä lampi. Lammessa ui vaski-, hopea- ja kultakaloja syvän veden alla.
Ongi niitä kaloja, myy kalat ja rakennuta pieni pirtti.”

No poika meni vielä korpeen niin kauas että syvä lampi tuli. Lammen
rannat olivat hirveitä louhikoita, joiden keskellä vesi oli kuin ontto
kaivo ja mustaa kuin piki, mutta silloin tällöin pulahti veden pinnalla
kala kirkas kuin vaskiraha.

No poika istui isolle louhen kivelle ja alkoi onkia. Parhaiksi oli
koukku laskenut veden pintaan, niin tarttui onkeen vaskinen kiiski. No
poika nakkasi kiisken rannalle ja koetteli heti kynsillään, oliko
kiiski lihaa vaiko oikea kallis kiiski.

Oikea kallis kiiski se oli, jokainen evä ja piikki oli selvää vaskea.
Ihastui poika ikihyväksi, piilotti nopeasti kiisken taskuunsa ja
nakkasi ongen uudestaan veteen.

Silloin kumahti veden sisästä kummallinen ääni ja sanoi: ”Vieläkö
enemmän sen tapaisia?”

Säpsähti poika pahasti, katseli ympärilleen ja luuli jonkun ihmisen
tulleen siihen puhelemaan. Kun ei nähnyt ketään, niin naurahti omaa
pelkuruuttaan ja tuumi: Mitäs minä joutavia kuuntelen! Jopa nyt
jotakin! Pitäisikö tähän yhteen kiiskeen tyytyä! Sillä ei paljon
pirttiä rakenneta!

”Tietysti minä enemmän haluan!” virkkoi poika itsekseen moneen kertaan.
Viimein hän huusi iloisesti: ”Tietysti enemmän!”

Vielä enemmän sai poika vaskisia kiiskiä, ja lopulta tuli hänen
onkeensa hopeinen särki.

Silloinkos poika ihastui.

”No jopa nyt jotakin!” hän tuumi. ”Rupeaakohan tuo vesi sellaisiakin
antamaan? No jopa nyt jotakin! Heitänpä ongen uudestaan veteen.”

Heitti poika ongen uudestaan veteen, ja taas tuli hopeinen särki,
kiiltävä kuin veitsen terä. Ihastui poika niin, että onkiessaan oikein
hypähteli. Nakkeli poika kiisket louhikkoon ja täytti taskunsa
hopeisilla särjillä.

”Vieläkö enemmän sen tapaisia?” kumahti vedestä kamala ääni, niin että
poika pelästyksestä ihan koholle lensi.

”Mikä ihmeen ääni se on?” tuumi poika itsekseen. ”Jokohan pitää ruveta
pelkäämään?”

Hän olisikin ruvennut pelkäämään, kun yht’äkkiä tarttui onkeen aika
köllikkä kultainen ahven.

No silloin ilo ihan tukahdutti pojan äänen, ettei päässyt edes
huutamaan. Poika iski kyntensä ahveneen ja puraisi ahventa niskasta,
koetti tokko tuo muka oli oikeaa kultaa.

Hampaat karahtivat, kultaa se oli, oikeaa puhdasta, punaisen kellervää
kultaa.

Valkeni poika ihastuksesta ja vapisi. Nakkeli särjet pois ja puristi
ahvenen kahden ison kiven väliin, pani päälle kolmannen kiven ja istui
itse päällimmäiseksi.

”Et siitä nyt karkaa!” tuumi poika. ”Siitä ahvenesta saan rahaa
kymmenen kertaa enemmän kuin kaikista kiiskistä ja särjistä yhteensä!”

Samassa jylähti vedestä ääni, niin että aallot louhikkoon ylös
karkasivat ja pienet kivet rinteiltä alas rapisivat:

”Vieläkö enemmän sen tapaisia?”

Sykki pojan sydän säikähdyksestä kuin nuijalla olisi iskenyt, ja vapa
putosi kädestä louhikkoon. Aikoi poika paeta ja heittää kalat, mutta
samassa välähti hänen päähänsä tuuma:

”Minulla on pieni kulta. Jos en ota edes kiiskiä mukaani, en voi
rakennuttaa pientä mökkiä.”

Hän aikoi ottaa kiisket mukaansa, mutta samassa välähti hänen päähänsä
tuuma:

”Miksi en ottaisi paremmin särkiä, niillä voin rakennuttaa oikean
talon.”

Hylkäsi poika kiisket ja aikoi ottaa särjet, mutta välähti päähän
tuuma:

”Otan samalla tiellä tuon ahvenköntin. Sillä voin rakennuttaa vaikkapa
hovin!”

Hylkäsi särjet ja aikoi ottaa ahvenen, mutta samassa välähti hänen
mieleensä tuuma:

”Miks’en voisi rakennuttaa yhdellä tiellä kultaista palatsia? Enpä
pelkää, heitänpä onkeni vielä kerran veteen.”

Heitti poika onkensa. Päivä paistoi, vesi oli tyyni, ja sudenkorentojen
siivet kiilsivät ja helisivät kuin vaski.

Paljon, paljon kultaa onki poika. Mätti vasket ja hopeat takaisin
veteen ja istui jo isolla kasalla kultaisia ahvenia.

Silloin kumahti taas kumma ääni kuin ukkosen jyrinä, niin että vesi
patsaana rynkäsi ilmaan ja hongat rinteiltä kaatuivat ja metsä yhtenä
sekamelskana pojan silmissä vilisi. Se ääni kumahti:

”Vieläkö enemmän sen tapaisia?”

No sattui poika silloin kurkistamaan lampeen ja tahtoi nähdä, mikä
sieltä sillä tavoin huuteli. Kurkisti ja näki veden kalvossa kauhean
kuvan. Sillä oli ontot silmät ja valkea tukka, ja kallo oli kalju ja
hampaat haljenneet.

”Hyi miten ruma olet, veden haltija, nyt minä menen pakoon!” sanoi
onkija, täytti kontin, taskut, poven ja kourat kulta-ahvenilla ja
juoksi kotimailleen.

Siellä hän etsi joka paikasta pientä kultaansa, mutta ei löytänyt
mistään.

No tuli mies vastaan tiellä ja onkija kysyi:

”Missä on pieni kultani?”

”Hyi miten ruma olet!” huusi mies ja juoksi pakoon.

”Mitä, rumako?” tuumi itsekseen onkija ja läksi vastausta saamatta taas
etsimään pientä kultaansa.

Tuli pienen töllin ovelle, kolkutti ja kysyi:

”Missä on minun pieni kultani?”

Ja ääni sisältä vastasi:

”En tiedä kultaasi, mutta minullakin oli kulta, ja se meni
viisikymmentä vuotta sitten korpeen pyytämään Onnelta rahoja.”

”Minäpä se juuri menin pyytämään Onnelta rahoja ja minäpä olen sinun
kultasi. Avaa, pieni kultani!”

”En avaa!” vastasi ääni sisältä. ”Minulla on jo toinen kulta.”

”Avaa!” huusi mies. ”Minulla on kontti, povi ja taskut täynnä isoja
könttejä, kulta-ahvenia. Minä myyn ne ja rakennan kultaisen palatsin.”

Silloin ovi avattiin, mutta ei avaaja ollut onkijan pieni kulta, oli
vain vanha muija. Avattiin ovi ja lyötiin heti kiinni, ja muija huusi:

”Hyi miten ruma olet, en tule kultaiseen palatsiisi!”

Ja onkijakin sanoi:

”Hyi miten ruma olet, et olekaan minun kultani, en huoli sinua
palatsiini!” Ja mies lähti taas etsimään pientä kultaansa.

Etsi, etsi viikon eikä löytänyt. Viimein kulki korpeen, kulki kunnes
tuli pieni maja. Majassaan Onni makasi sängyssä vihreän verkapeitteen
alla. No onkija herätti Onnen ja kysyi:

”Mistä nyt löydän pienen kultani?”

No se Onni kysyi:

”Ongitkos lammesta kaloja ja rakennutitkos pienen pirtin?”

Onkija vastasi:

”Onginhan minä kaloja, mutta en rakennuttanut pientä pirttiä.
Rakennutan suuren palatsin.”

”En minä ole käskenyt suurta palatsia rakennuttamaan! Et enää kultaasi
löydä!”

Ja se Onni haukotteli, käänsi kylkeään ja nukkui taas vihreän
verkapeitteen alle.