USKOLLINEN.

Lapsena meni eräs poika puotipalvelijaksi kauppiaalle, ja koko ikänsä
hän sitten puuhasi ahkerasti kauppiaan laivoissa, makasiineissa ja
tiskin takana ja teki kauppiaalle monta hyvää työtä. Mutta työstään hän
ei ottanut milloinkaan mitään palkkaa.

Sitten kun hän jo tuli vanhaksi ja partansa ja tukkansa olivat ihan
valkeat, sanoi hän kauppiaalle:

”Nyt minun tekisi mieli lähteä synnyinseudulleni katsomaan kotikylää,
ennenkuin kuolen.”

No se kauppias vastasi:

”Mene vain, hyvä ystäväni, ja ota koko ikäsi palkka mukaasi: viisi
hevoskuormallista kirkkaita kolikoita.”

Niin palvelija virkkoi:

”En minä ole tehnyt mitään palkan edestä enkä huoli kirkkaita
kolikoita. Mutta anna minulle eväät matkalle, niin minä lähden
synnyinkylääni ja tulen pian takaisin toimeeni, jos en sillä välin
kuole.”

No antoi kauppias palvelijalleen komeat eväät, ja palvelija lähti
kulkemaan synnyinseudulleen päin. Astuu, astuu, astuu päivän tietä
pitkin kontti selässä, niin iltasella väsyy ja jää talottomalle
taipaleelle yöksi.

”Kunnon miehellä ei ole mitään pelättävää!” ajattelee mies ja riisuu
kontin selästään, valitsee tien vierestä sopivan paikan, johon laittaa
nuotion, ja rupeaa syömään eväitään.

Niin tulee myöhään illalla siihen nuotion ääreen vieras mies. Pyhä Yrjänähän
se on, kultaiset säärykset ja suomuspaita on sillä yllään,
kiiltävä töyhtökypäri päässä. Pyhä Yrjänä sanoo miehelle:

”Laske, hyvä ristiveli, minuakin kanssasi nuotion ääreen aterialle,
omat evääni loppuivat.”

”En laske!” vastaa mies.

”Miksi et laske?”

”Siksi en laske, että sinä et ole mikään kunnon mies. Sinä otat palkkaa
ihmisiltä työstäsi. Jos sinua pyydetään paimentamaan hevosia, niin
sinä paimennat vain niiden hevosia, joilla on varaa antaa rahaa
lippaaseesi tai sytyttää tuohus kuvasi eteen. Köyhäin hevoset sinä
jätät kontioiden syötäviksi.”

No siitä se Pyhä Yrjänä suuttui ja lähti kannuksiaan kilistellen
matkaansa.

Mies lepäsi hyvin sen yönsä, ja auringon noustessa ja kasteen
kiiltäessä hän heräsi, pani kontin selkäänsä ja läksi taas marssimaan
kotikyläänsä kohti.

Marssi, marssi mies koko päivän, niin illalla taas väsyi taipaleelle,
etsi itselleen tien varrelta sopivan paikan, sytytti siihen nuotion ja
rupesi syömään eväitään.

Myöhään illalla tuli siihen nuotion luokse Pyhä Maaria, Jumalan emonen.
Ja komea se oli. Sen silmät säteilivät kuten kointähdet, huulilla oli
hymy kuin aamun rusko ja hartioilla sininen vaippa kuin kevättaivas
ikään. No se Pyhä Maaria virkkoi aterioivalle miehelle:

”Laske, hyvä ristilapsi, minuakin kanssasi nuotiolle ja aterialle. Omat
evääni loppuivat, ja minun on vilu.”

Mies vastasi:

”En, hyvä Jumalan emonen, voi laskea!”

”Miksi et voi laskea?” ihmetteli Pyhä Maaria.

”Siksi en voi laskea”, vastasi mies, ”että sinä et ole mikään kunnon
nainen. Sinä, näethän, otat palkkaa ihmisiltä työstäsi. Sinun pitäisi
holhota kaikkia inehmojen naisia, mutta sinä holhoot vain niitä, joilla
on varaa kilahuttaa kultaraha lippaaseesi tai sytyttää vahakynttilä
kultaisen kuvasi eteen. Köyhäin naisten sinä annat kuolla tauteihin,
kuumeeseen ja kurjuuteen.”

Vihastui pyhä neitsyt ja lähti nuotiolta pois.

Mies rupesi levollisesti nukkumaan, ja seuraavan aamun koitteessa hän
taas alkoi marssia kotikunnaitaan kohti.

Marssi, marssi koko paahteisen päivän, niin illalla hän uupui taas
talottomalle taipaleelle. Hän etsi sopivan nuotiopaikan kuusen
juurella, sytytti tulen ja rupesi kontistaan aterioimaan.

Niin tuli siihen liekin luo itse Kuolema. Hänellä ei ollut kultavitjoja
eikä taivaan haljakoita, yksinkertaisesti puettu, rehdin näköinen mies
hän oli.

Niin Kuolema sanoi miehelle:

”Ota, ihmisrukka, minut nuotion ääreen kerallasi aterioimaan. Omat
evääni loppuivat.”

Mies vastasi:

”Tule vain! Sinä olet kunnon mies; sinä et tee työtä palkan edestä.
Kenen vuoro tulee kuolla, sen sinä armotta tapat, eivätkä lahjukset ja
vahakynttilät ketään pelasta. Saat syödä eväitäni nuotion ääressä.”

Aterioi sitten surma miehen kanssa, ja kun he olivat syöneet, niin
ryyppäsivät naukun päälle ja syötyään rupesivat levolle.

Aamulla, kun linnut lauloivat, mies lähti tovereineen kulkemaan tietä
pitkin ja tuli synnyinkyläänsä. Synnyinkylässä syntyi suuri ilo, kun
kuultiin sinne tulleen miehen, joka oli kautta maan tunnettu
uskollisuudestaan ja rehellisyydestään ja joka oli tuottanut
kotiseudulleen suurta kunniaa. No kotikylässä kestittiin miestä oikein
hyvin.

Ovat siinä mies ja Kuolema koko päivän, ovat seuraavan yön, ovat useita vuorokausia,
ovat viikon kylässä kestittävinä. Niin eräänä päivänä, kun
mies kulkee Kuoleman kanssa kyläraitilla, hän huomaa, että kaikki kansa
porteillaan itkee.

Mies kysyy Kuolemalta:

”Mitähän se kansa nyt oikeastaan niin katkerasti itkee, eilenhän se
vielä iloitsi ja kestitsi meitä hyvin?”

Ja Kuolema vastaa:

”Sitähän se kansa itkee, että sinä nyt olet kuollut. Minun olisi
pitänyt tappaa sinut jo silloin, kun ensikerran kohtasin sinut
nuotiolla. Sinä olit vihoittanut kultaisen, pyhän Yrjänän ja neitsyt
Maaria emosen, ja ne käskivät minun tulla tappamaan sinut nuotiollesi.
Mutta kun sinä olit niin hyvä mies ja annoit minulle ruokaa, juomaa ja
lepoa, niin en raatsinutkaan sinua surmata, ennenkuin olit nähnyt
synnyinkyläsi. Nyt olen sinut tappanut, mutta ennen kuolemaasi sait
nähdä, että Kuolemakin on lahjottavissa.”

”Siis en ennättänytkään mennä takaisin isäntäni luokse”, huokasi
uskollisen kauppapalvelijan sielu.