PONTUS JA PEIKKO.

Pontus-niminen poika lähetettiin paimeneen suureen metsään, jossa asui
metsän peikko. Istui Pontus siellä puron reunalla pyssy vieressään ja
paistoi nauriita, ja karja söi aholla. No ilmestyipä silloin Pontuksen
luokse metsän peikko, ja se peikko oli kuin isopäinen poika, ja nahka
oli sillä karvainen kuin kissalla. No se irvisti Pontukselle ikeniään
ja näytti kahta hammastaan, ja ne hampaat olivat kuin petkeleen terät,
ja se ärjäisi:

”Mitäs täällä teet?”

”Lehmiä paimennan!” vastasi Pontus.

”Et sinä täällä saa lehmiäsi paimentaa, tämä on minun karjamaatani!”
sanoi peikko. ”Ja nyt minä sinut syön!” se sanoi.

”Älä syö!” tuumi Pontus.

”Vai en! Minä olen luja mies”, virkkoi peikko ja koppasi maasta ison
kiven. Sillä olivat kämmenet sellaiset kuin karhulla, ja se puristi
kiveä niin, että siihen jäivät syvät kynnenjäljet.

”Uskotkos nyt, että sinut syön!” nauroi peikko.

Mutta Pontuspa koppasi paistetun nauriin, joka oli kuin musta kivi, ja
puristi sitä niin että vesi tirisi.

”Katsos nyt!” sanoi Pontus. ”Minä puristin kiveä niin että vesi
tirisi!”

Silloin peikko tuumi:

”Taidatpa ollakin väkevä mies. En minä sinua syökään, jos viet lehmäsi
pois minun karjamailtani. — Mutta oletkohan sinä niin vahva huutamaan
kuin kiveä puristamaan? Huudetaanpas kilpaa!”

”No ehkäpä sitä voisi yrittää!” sanoi Pontus.

Rupesivat huutamaan kilpaa, ja peikko kun huutaa kiljaisi, niin hongat
kaatui ja vuoret halkesi ja Pontus putosi pyörryksissä puron reunalta
veteen pajukkoon, ja kun se peikko oli huutanut, niin ei Pontusta
näkynytkään.

”Missä sinä olet?” huusi peikko.

Pontus oli siellä vedessä selvinnyt ja vastasi:

”Täällä pajukossahan minä olen.”

”Mitäs sinä siellä teet?” kysyi peikko.

No Pontus vastasi:

”Väännän muutamia pajuvitsoja, jotka sidon pääsi ympärille kun rupean
huutamaan. Minä huudan näet niin rajusti, että pääsi voi haljeta.”

”Älä sitten huudakaan!” sanoi peikko. ”Voithan olla parempi huudossa.
— Mutta ruvetaanpas juoksemaan kilpaa!”

”No ehkä tuotakin voisi yrittää!” tuumi Pontus. ”Mutta minä en rupea
juoksemaan lyhyellä matkalla, minunlaiselleni pitää olla pitkä aho.
Minun pitää saada valita juoksupaikka, kun kerran viime koetoksessa
voitin.”

”Sama se!” sanoi peikko.

No Pontus valitsi sellaisen tavattoman pitkän ahon, jonka toisessa
päässä oli korkea kallio. Ja se kallio oli mainio kaikumaan.

No lähtevät sitten juoksemaan kilpaa Pontus ja peikko, ja peikko pääsee
heti edelle, se hyppää kuin nälkäkurki. No kun peikko alkaa tulla sinne
kallion juurelle, niin silloinpa Pontus ahon toisesta laidasta huutaa:

”Täällä minä jo olen!”

Ja kaiku kalliosta heti vastaa ihan peikon kuonon edestä:

”Täällä minä jo olen!”

Ja se peikko luulee, että Pontus jo on päässyt sinne kallion luo, ja
kääntyy takaisin ja tuumii: ennätänpähän ahon toiseen päähän ennen kuin
Pontus.

Kun peikko juoksee Pontusta kohti, niin silloin Pontus taas yht’äkkiä
huutaa:

”Täällä minä jo olen!” ja peikko kääntyy taas juosta läähättämään
vuorta kohti.

Niin juoksee peikko kieli pitkällä edestakaisin aholla Pontuksen ja
vuoren välillä, kun luulee kaikua Pontukseksi, ja lyö varpaansa kiviin
ja kantoihin ja kaatuu nurin niskoin. Lopulta se väsyy ja sanoo
Pontukselle:

”Jätetään tämä leikki nyt, kyllähän näyt jaksavan juosta kovemmin kuin
minä. Mutta et suinkaan sinä minua painissa voita.”

”No koetellaan!” tokaisi Pontus.

Se Pontus tiesi siellä korvessa karhunpesän, jossa oli peto poikineen,
ja Pontus vei peikon karhunpesän luo ja sanoi:

”Voithan ensin harjoitella tuon minun nuoremman veljeni kanssa. Se on
tuolla pesässä se veli. Ehkä sitten vasta rupeat minun vanhemman ja
vankemman kanssa.”

Peikko suostui ja ryömi karhunpesään karhua painiin vaatimaan. No sillä
karhulla kun oli pojat, niin se oli hyvin äkäinen ja kaappasi heti
peikon syliinsä ja oli siihen paikkaan tappaa, ja vähissä hengin pääsi
peikko karhun pesästä ulos.

”No jokos harjoittelit?” kysyi Pontus.

”Jo harjoittelin, sain kylkiluuni poikki. En minä sinun kanssasi rupea
painimaan. Minä uskon, että sinä olet parempi painija.”

Istuvat siinä aholla Pontus ja peikko, ja peikko lepää. Niin Pontus
kysyy:

”Missä sinä sitten minut oikeastaan voitat, kun et vielä ole missään
voittanut?”

No se peikko kiukustuu taas ja tuumii: jaksan minä jotakin! ja sanoo:
”Ruvetaan pökkäämään puita puhki! Minulla on kova pää, kyllä minä sinut
pökkäämisessä voitan!”

”Kova pää on!” nauroi Pontus. ”Lepäähän vielä vähän!”

No peikon levätessä Pontus menee ja kovertaa hongan ontoksi, niin että
päänsä hyvin mahtuu onteloon. Peittää sitten ontelon kaarnalla, niin
ettei kepposta voi huomata, menee peikon luo, sanoo:

”Jo olet nyt levännyt! Mennään pökkäämään puita puhki.”

Menevät, ja Pontus pökkää siihen omaan honkaansa, ja pää hurahtaa heti
kaulaa myöten onteloon. No peikko rupeaa sitten hänkin pökkäämään, ja
tulee lovi honkaan, mutta ei niin iso kuin Pontuksen lovi. Koettaa
peikko pökätä uudestaan, ottaa vauhtia ja pökkää, ja sälöt vain
lentävät.

”Puske pääsi puuhun kaulaa myöten, niinkuin minä!” huutaa Pontus, ja
peikko yhä puskee ja puskee, mutta ei mene pää kaulaa myöten puuhun.
Niin puskee peikko päänsä kuhmuja täyteen ja on itsensä siihen paikkaan
tappaa. Viimein peikko sanoo Pontukselle:

”Kyllä nyt jo voitit! Kovempi on sinulla pää kuin minulla.”

No se Pontus nauraa.

”Mutta viimeinen koe!” huutaa kiukustunut peikko. ”Ruvetaan nakkaamaan
väkikurikkaa!”

”No ruvetaan!” virkkoi Pontus.

Peikko kävi hakemassa kotoaan kallioluolasta isävainajansa kahdeksan
leiviskää painavan kultakurikan, ja peikko kun nakkasi kurikkansa ylös
ilmaan, se lensi niin korkealle, että tuikki taivaalta kuin tähti vain,
ja kun se putosi maahan, upposi se kymmenen sylen syvään.

No peikko nauroi hyvillään, kaivoi kurikan maasta ja sanoi Pontukselle:

”Nakkaa nyt sinä!”

No Pontus koettaa nostaa kurikkaa maasta, eikä jaksa. Tuskin jaksaa
vartta vähän kohottaa.

”No nyt minulle pula tuli!” tuumi Pontus.

Oli ilta silloin, ja punaiset pilvet nousivat metsän takaa kuin korkeat
vuoret.

”Taisi tulla viimeinen iltani!” tuumi Pontus.

”Mitäs siinä tuumit ja odotat! Nakkaa!” nauroi peikko.

Pontus vastaa:

”Odotan tuota möyhypilveä ja nakkaan kurikan sen niskalle!”

Nopeasti peikko sivalsi kurikan Pontukselta ja sanoi:

”Et saa nakata, se on isävainajani perintö, se on tyyris kurikka!”

Niin oli Pontus voittanut peikon kaikissa kilpailuissa, ja peikko näki,
että Pontus oli vahva mies.

No peikon alkoi tehdä mieli Pontusta rengiksi, kun se oli niin vahva
mies.

”Jää minulle rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan”, sanoi peikko
Pontukselle.

”Kyllä jään, mutta aja ensin tuo karja kotiin isälleni!”

Peikko lähti ajamaan Pontuksen karjaa kotiin. No lehmät sitä karvaista
paimenta pelkäsivät kovasti ja olivat matkalla tappaa itsensä pakoon
juostessaan, ja talossa peikko sai isännältä pahasti selkäänsä.

Tuli sitten peikko liikaten takaisin korpeen ja sanoi: ”Nyt vein karjan
kotiisi, mutta isäsi löi minulta jalan poikki.”

”Miks’et lyönyt takaisin?”

”Mitenkä minä uskalsin, kun poikakin on noin väkevä.”

Pontus nauroi. Sitten peikko sanoi:

”Mennään nyt meille illalliselle ja tehdään renginkontrahti.”

Menivät ja istuivat Pontus ja peikko siellä vuoren luolassa peikon
kotona ja keittivät puuroa hirmuisen isolla padalla, niin Pontus alkoi
jutella:

”Rupeanhan minä rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan asti. Mutta
palkka pitää olla hyvä!”

”No mitäs tahdot palkaksesi?” kysyi peikko.

Pontus otti hatun päästään ja sanoi:

”Tämän hatullisen kun antanet kultaa, kun käki kukkuu, niin olen
tyytyväinen!”

”Sen saat!” virkkoi peikko. ”Mutta älä lähde vain kesken talosta!”

”Hohoo!” nauroi Pontus.

Niin oli kontrahti tehty ja Pontus oli peikon renkinä.

Ruvettiin sitten syömään illallispuuroa isosta padasta, peikko kykötti
toisella puolen pataa ja Pontus toisella. Tekeepä Pontus silloin
peikolle pienen pilan. Se Pontus pistää ison eväskonttinsa takin sisään
ja napittaa sitten takin kiinni, ja kun on syönyt vatsansa täyteen
puuroa, niin alkaa lusikoida puuroa takinkauluksen kautta isoon
konttiin, vaikka on yhä suuhun pistävinään. No lusikoi, lusikoi Pontus
puuroa konttiin, ja pata tyhjenee eikä peikolle jää mitään.

”Hirveästihän sinä syöt, renki!” sanoo peikko. ”Mites sinä jaksat syödä
niin paljon?”

Ja Pontus vastaa:

”Pyöräytähän vatsaasi puukolla reikä kuin minäkin, niin jaksat sinäkin
syödä yhtä paljon.” — Ja Pontus pistää konttiinsa reiän, niin että
puuro pääsee valumaan ulos.

”En minä uskalla sellaista tehdä!” sanoo peikko.

Maataan siinä yö, niin aamulla isäntä rupeaa käskemään Pontusta metsään
puita hakkaamaan ja antaa Pontukselle kultaisen kirveen ja sanoo:

”Hakkaa lujasti, olethan luja mies!”

No Pontus menee metsään, mutta ei hakkaakaan puita, vaan kiviä ja
kallioita, ja illalla hän tulee kotiin, vie peikolle kirveen takaisin
ja sanoo:

”Huono oli kirves, ei sillä puut kaatuneet.”

”Voi miesrukka, liian luja olit, pilasit kirveen!” sanoi peikko.

Maattiin taas yö, niin seuraavana aamuna isäntä rupeaa yhä vaatimaan
Pontusta metsään puita hakkaamaan.

”Nyt minä lähden itse mukaan, että näen, tokko sinä hakkaatkaan puita
kultaisella kirveelläni”, sanoo peikko.

”En minä vielä voi lähteä!” vastaa Pontus. ”Eilisellä reisulla kävi
huonosti, tätä reisua varten on tehtävä tärkeä tarvekalu. Tulkaahan,
isäntä pyörittämään tahkoa!”

No peikko tulee pyörittämään tahkoa, ja Pontus alkaa tahkota alasinta.
Tahkoo, tahkoo Pontus; vääntää, pyörittää peikko koko päivän, syövät
vain välillä ja taas tahkoavat.

Huomisaamuna peikko rupeaa taas pyörittämään tahkoa. Pyörittää hiki
hatussa puoli päivää ja tiuskaisee viimein Pontukselle:

”Katsoa kans ruukataan!”

No Pontus katsoo: ei ole alasin vielä kuin tullut kiiltäväksi. Ja se
Pontus houkuttelee peikon yhä vääntämään.

Vääntää, vääntää, pyörittää peikko kolme päivää hiki hatussa, syövät
vain välillä ja taas tahkoavat.

No suuttuu viimein peikko ja kysyy:

”Mitäs sinä siitä alasimesta teet?”

”Naskalia!” vastaa Pontus.

Kiukustuu peikko heittää vääntämisen ja tiuskaa:

”Mitä naskalilla?”

Ja Pontus vastaa:

”Paikkaan kenkiäni, menivät rikki risukoissa.”

”Miks’et sitä sanonut ennemmin!” — Ja peikko toi Pontukselle kultaisen
naskalin.

Paikkaa, paikkaa Pontus kenkiään koko viikon ja sitten menee isännän
kanssa puunhakkuuseen metsään. Hakkaavat päivällä paljon puita ja
illalla lähtevät viemään hirmuisen isoa mäntyä havuineen kotiin.

Niin Pontus sanoo peikolle:

”Kun nyt tätä mäntyä kannetaan kotiin, niin kanna sinä huonompi mies
latvasta ja minä vahvempi kannan tyvestä. Eikö niin?”

Peikko suostui. Vielä sanoi Pontus peikolle:

”Kun sinä nyt kannat sitä latvaa edellä, niin varo vain, ettet katso
matkalla taaksesi, muuten havut voivat pistää silmääsi.”

”En katso!” vakuutti peikko.

Lähtevät sitten kulkemaan, ja peikko kantaa latvaa olallaan eikä katso
taakseen, ja Pontus istuu peikon selän takana kahdareisin männyn
tyvellä ja antaa peikon kantaa itseään. Peikko ähkää, puhkaa: kovin on
raskas se mänty. Pontus rallattelee. Tuumi peikko: Mitenhän se Pontus
siellä jaksaa kantaa niin vain rallatellen? — Eikä malta peikko olla
katsomatta taakseen, ja silloin kun se peikko katsoo taakseen, niin
Pontus pistää häntä silmään sillä kultanaskalilla, jonka oli pannut
kepin kärkeen.

”Ai ai, jo pisti havu!” voivottelee peikko.

”Enkös jo varoittanut! Älä katso taaksesi!” vastaa Pontus.

Kulkevat edelleen, ja peikko kantaa puuta ja Pontusta, ja kotona peikko
paiskaa raskaan puun latva edellä tanhualle niin rajusti, että Pontus
lentää kuin lingosta korkealle ilmaan.

”Hei vaan, näin keveästi meillä tultiin!” hän huutaa.

Huomisaamuna peikko sanoo vihoissaan Pontukselle:

”Minulla on nyt kipeä silmä, täytyy jäädä kotiin. Saat mennä yksinäsi
metsään puita hakemaan. Ota hevonen ja reki mukaasi, mutta muistakin
se, että kun tuot kuormaa illalla kotiin, niin sinun pitää ajaa
tanhualle aidan raosta eikä veräjästä!”

”Kyllä muistan!” vastaa Pontus.

Illalla Pontus tuo kuorman kotiin, hakkaa aidan takana kuorman, reen ja
hevosen pieniksi kappaleiksi ja ajaa sitten ne kappaleet aidan raosta
tanhualle. No peikko juoksee katsomaan ja huutaa:

”Voi sua velikulta, minkäs teit!”

”No jokos suutuit?” kysyi Pontus.

”Enpä ole millänikään!” sanoi peikko.

No sitten Pontus valoi kerran luolassa luoteja pyssyynsä, niin peikko
tuli siihen katsomaan ja kysyi:

”Mitäs siinä nyt teet?”

Pontus näki peikon pöhöttyneen silmän ja tuumi:

”Valan silmiä.”

No silloin peikko alkoi pyytää:

”Pontus, valapa minullekin silmä, kun tästä toisesta taitaa mennä näkö,
kun se sattui havuneulaan.”

Pontus sanoi:

”Rupeahan tuohon lattialle selällesi, niin valan heti silmän sen kipeän
sijalle.”

No peikko rupesi lattialle selälleen, ja Pontus kaatoi kuumaa lyijyä
siihen kipeään silmään.

Siitäkös peikko kiljaisemaan:

”Taidat pettääkin minua!”

”Älä ole milläsikään!” vastasi Pontus. ”Kun jaksat odottaa, niin tulet
pimeässä toimeen tällä uudella silmällä. Suutuitkos?”

Peikko vastasi:

”Paha oli, mutta paljonkos se silmäkulta tarvitsee! Mutta koska sillä
uudella silmällä tulee hyvin toimeen pimeässäkin, niin en suutu, en ole
millänikään.”

Sairastaa yhä peikko sitä silmän pakotusta ja odottaa paranemista, niin
sanoo Pontukselle:

”En vieläkään jouda kanssasi työhön, mene nyt yksinäsi ja rakenna sinne
Lehmäsuohon lehmäsilta ja Lammassuohon lammassilta. Kun minä paranen,
niin tulen katsomaan työtäsi.”

No Pontus meni ja tappoi kaikki peikon lehmät ja teki lihoista
lehmäsillan suohon. Tappoi myös lampaat ja teki lammassillan suohon ja
meni sitten peikon luokse ja sanoi:

”Tule, isäntä, katsomaan työtäni! Sillat ovat valmiit.”

”Enhän minä voi tulla, ei ole silmäni vielä parantunut.”

”Eikä se paranekaan, ja johan sinulla on silmä, millä tulee pimeässä
hyvin toimeen!”

”Jo taisit pettää minua!” voivotteli peikko. ”Mutta minkälaisethan
sillat sinä teit! Mennään katsomaan.”

No se peikko suuttui kovasti, kun näki lehmänsä ja lampaansa tapettuina
suossa.

Sitten se puolisokea peikko alkoi jo kovasti pelätä Pontusta eikä
oleksinut mielellään kotosalla. No kerran se sanoi Pontukselle:

”Minä menen nyt kylille hakemaan kummia näille ottolapsilleni, jotka
toin eilen kotiin. Siivoa ja puhdista sinä sill’aikaa hyvästi lapset,
että kummi ilkiää niitä katsella ja pitää sylissään.”

No se peikko oli poikamies, ja vain sokea äiti hänellä eli, ja se oli
äitinsä ja omaksi huvikseen ottanut salolta itselleen kaksi ottolasta,
käärmeen poikia. No niitä se nyt käski Pontuksen hyvin pesemään ja
puhdistamaan.

Kun peikko meni hakemaan kummia, niin Pontus viilteli käärmeiltä mahat
auki, puhdisti ja siivosi ne kuin kalat ja pani luolan seinälle
kuivumaan. No tuli sitten peikko kummin kanssa kotiin, näki tihutyön ja
huusi:

”Voi voi, minkäs teit!”

”Jokos suutuit?” kysyi Pontus.

Peikko pelkäsi Pontusta ja sanoi sentähden:

”No en ole vielä millänikään!”

No sitten iltasella peikko sanoi rengilleen:

”Mene nyt ja saata tämä kummi kotiinsa, kun ei kastamisestakaan tullut
mitään.”

No Pontus meni sikolättiin ottamaan sikaa valjastaakseen, mutta peikko
oli pannut sinetillä sikolätin oven kiinni, ettei Pontus saisi sikoja
käsiinsä. No Pontus meni lättiin ikkunasta, teurasti siat, heitteli
kappaleet ulos ikkunasta ja sitoi ne sitten rahkeilla lapion eteen ja
meni peikon luo ja sanoi:

”Nyt se kummi voisi lähteä, ajopelit odottavat.”

”En minä ole käskenyt ajamalla saattamaan!” huusi peikko. ”Millä sinä
ajat?”

”Sioilla ja lapiollahan minä ajan.”

”Miten sinä siat ulos sait, minähän panin sinetillä oven kiinni?”

”Mutta ikkunaa et pannut”, sanoi Pontus.

No sen jälkeen se peikko alkoi tuumia, että kyllä se tuo mies täytyykin
saada talosta pois, muuten tulee viimeinen turmio.

Oli keskitalvi vielä, niin peikko sanoi Pontukselle:

”Kyllä jo olen palvelukseesi tyytyväinen. Saat nyt lähteä kotiisi. Tuo
vain hattusi, niin saat sen täyteen kultaa.”

No Pontus kaivoi hirveän kuopan hankeen, otti hatustaan pohjan pois ja
asetti hatun reunat kuopan suulle. No peikko ammensi, ammensi hattuun
kultaa, ja kaikki peikon aarteet menivät eivätkä riittäneetkään.

Pontus sanoi: ”Minun täytyy odottaa, kunnes käki kukkuu. Hanki siksi
rahaa hattu täyteen tai paha sinut perii!”

”Nyt tulee tuho, kun sillä on niin iso hattukin!” tuumi peikko ja lähti
kahdella lotjalla lainaamaan virran takaa veljeltään kultaa.

Kun peikko oli sen kultalastinsa saanut virran rantaan, ei se virkkanut
siitä mitään Pontukselle, meni vain kotiinsa, talutti äitinsä ulos,
nosti aidanseipääseen ja käski kukkumaan ja meni sitten Pontuksen luo
ja huusi:

”Kuule, kuule, jo kukkuu käki!”

”Kuuluupa kukkuvan, jokos se kesä nyt tulee joulukuussa!” ihmetteli
Pontus, tempasi pyssynsä, juoksi tanhualle ja ampui sitä peikon akkaa
aidanseipääseen. Se putosi alas se ämmä ja siltä katkesi jalka.

”Voi voi, minkäs teit!” huusi peikko.

”Ammuin käkeä! Suutuitkos?” kysyi Pontus.

”No suuttuu sitä viimein hyväkin mies!” vastasi peikko.

                                                  ⸻

”Lähde nyt jo pois talosta ennen kevättä!” pyysi peikko. ”Saat kaksi
lotjallista kultaa lisää.”

”No, näytäpäs ne lotjalliset”, aprikoi Pontus.

Menivät siitä virran rantaan, jossa lotjat olivat. No Pontuspa lotjia
tarkastaessaan kaiveli reikiä toiseen lotjaan, niin että se alkoi
vuotaa.

”Kyllä lähden pois kohta!” sanoi Pontus. ”Mutta tämä toinen lotja
vuotaa ja voi mennä minulta hukkaan. Sinun pitää pumputa vesi pois ja
paikata reiät, ennenkuin minusta pääset!”

Peikko tuli oikein hyvilleen ja oli heti valmis pumppuamaan vettä pois
lotjasta. No Pontus laitteli pumpun muka kuntoon, mutta panikin
pumpputorven lotjan pohjan läpi, ja peikko pumppusi, pumppusi ja vettä
tuli yhä vain lisää lotjaan. Niin pumppusi peikko, kunnes lotja upposi
ja peikko oli hukkua, ennenkuin pääsi rannalle.

”Kyllä se tuo Pontus täytyy tappaa, muuten se tappaa minut ja äitini”,
tuumi peikko.

No eräänä iltana se peikko sanoi Pontukselle:

”Ensi täytyy sinun mennä riiheen makaamaan!”

”Sama se”, vastasi Pontus. Mutta eipä mennytkään riiheen, meni riihen
taa kuusen juureen katsomaan, mitä se peikko nyt siellä oikeastaan
aikoi hommata. Keskiyöllä tuli peikko ja sytytti riihensä tuleen ja
katsoi sitten, miten riihi paloi poroksi, ja meni hyvillään luolaansa.

Kun riihi oli palanut poroksi ja peikko lähtenyt luolaansa, tuli Pontus
kuusen juurelta tuhkaan makaamaan. Makaa Pontus siinä hyvästi keskelle päivää,
tulee peikko katsomaan ja Pontus kuorsaa.

”Hei, Pontus, herää!” huutaa peikko.

Pontus herää ja haukottelee.

”Kah, riihi on palanut!” sanoo hän.

                                                  ⸻

”Eihän siihen pysty tulikaan!” tuumii peikko. ”Kyllä nyt täytyy lähteä
karkuun, muuten se tappaa minut ja äitini ennen kevätkäen kukuntaa.
Hyvä että edes hengen saa säästymään, kun jo silmänkin vei ja jalat
katkoi.”

No kerää peikko salaa viimeisiä aarteitaan, kultakurikoitaan,
kultakirveitään, kultanaskaleitaan, ahtaa niitä aitan täyteen, panee
sitten aitan selkäänsä kuin kontin ja lähtee pakoon ja taluttaa rampaa
äitiään. Mutta Pontus olikin salaa pistäytynyt sinne aittaan peikon
selkään ja yht’äkkiä hän huutaa sieltä aitasta:

”Älkää jättäkö, minä tulen mukaan!”

No peikko säikähti ja sanoi äidilleen:

”Nyt se jo huomasi, että me paetaan, ja se ajaa takaa. Mennään nyt vain
aika kyytiä!”

Ja he menivät niin että lumi pölisi.

Pian huusi Pontus taas aitasta peikon selästä vielä kovemmin:

”Älkää jättäkö! Minä tulen mukaan!”

”Nyt se on ihan kintereillä!” sanoi peikko äidilleen. ”On paras jättää
aitta, että päästään kiireemmin pakoon!”

Siihen peikko heitti aarreaitan selästään, otti äidin syliinsä ja
hävisi teille tietymättömille.

No Pontus ryömi ulos aitasta ja huusi vielä peikolle:

”Älkää jättäkö, minä palvelen kevätkäkeen asti!”

Meni sitten peikon kotiin ja näki, että hän nyt oli isäntä eikä renki
ja että rikkaan talon isäntä olikin.

”Näin sitä rikkaaksi tullaan! Hehei!” nauroi Pontus.