PAHOLAISEN VIULU

(1904)

HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.

Noh, miehet, miehet, veikkoset,
näin näitä häitä juodaan:
lopussa viel’ ei entiset
ja toista aina tuodaan.

Paavo Korhonen: Häälaulu.

Lennä kauas, kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan, ja taivaanrannan
kajo pimenee hiljaa.

Liidä kauas, kaipaus, kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on
rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea
ikävöin.

Nouse, kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden
lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus,
ihmislasten ainoa onni!

                                                  ⸻

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa
on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä
värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina
kuin kaukainen, vieno sade.

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Ikkunat kahtena
valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin
pylväissä, sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel, ja raskaiden
kuparikruunujen kimalteessa kohoavat kirkkaat lasit ja vanhat
hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä
viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan
varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin
ovesta ja rikkeimistä ikkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru
ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin
isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot
kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut
kohoavat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa,
viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien
ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento
Seelia, jonka silmät kimaltelevat hellän hymyilevinä kuin tähtien
värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin ikkunoista tuikkavat
talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä häät ovat ylkämiehen
rikkaassa Uorolassa.

                                                  ⸻

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen
kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan
kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Pelätkää häntä! Hän on kuin kulo,
joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten
soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa,
rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja
pykälät hänen otsaansa merkityt, kahleita hän ei kärsi enemmän kuin
metsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois
torjuu.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän
kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä hän tekee puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku
Uorolan vanhojen kuparikruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua
naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla
katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna
sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

                                                  ⸻

Oi, Seelia, morsian, on hänen rakastettunsa. Monesti hän on Seelian
polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea
sivellyt, ja nyt Seelia viettää Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa
on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut, ja heidän kuumat
katseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, mutta Viuluniekka
vain sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa
naisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.

Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensi kerran Seelian. Se
sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talo-pahaista. Metsän
hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta
taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin
palavia ihmissydämiä, ja oluentiputtaja pilputteli auringonpaisteessa.
Silloin Seelia lepäili metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon
kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki
pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän
runsaat ja tummat, hänen silmiensä kimallus tiedottomamman avuton ja
avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä
Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi
uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin
iloja. Ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui
kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli
Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras.
Pian he istuivat kummulla sylikkäin, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja
soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen
varjoja, sumut rusoissa punersivat.

Mutta viikkoa pitkinä aikoina sen jälkeen ei Viuluniekka unohtanut
käydä tuomarin talossa, Loppilassa, sillä Viuluniekka, ilojen perho,
oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan
hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut
iloissa-keijumis-kiihkossaan.

Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova
ja ahnas, hiipi aamuisin, väen vielä maatessa, pirttiin ja siirsi
kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän
ja pelastaakseen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari
joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi
tyttärelleen rikkaita ihailijoita, saadakseen kerran yltäkylläisesti
käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan
rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista
sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkui.
Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsi ja
huudettiin:

”Kas tuolla menevät Loppilan rengit!”

Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin
sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämään. Ja Viuluniekka
oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit
kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä
Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi tuomari soi
Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielin määrin.

Oi, kuinka köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten
koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!

Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Viuluniekka, kemujen
kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörtäjä, hänpä tahtoi
palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta
kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsi kädessä he kauan kulkivat kuin
kuningas ja kuningatar, ihmetyksen sohina kävi joukoissa: he olivat
molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta
ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin
kimallus oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.

Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi
ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.

Näkipä Seelian sitten Uorolan majuri, Piru-majuri, kuten rahvas häntä
myös tapaili nimittää. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla
rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidelle. Ihastui
ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati.
Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloin Viuluniekka havaitsi parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän
koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: ”Jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan
sinua niin!”

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka hän voisi hoitaa taloa ja vielä
velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous
kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan
määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka sukunsa rikkaan talon on viulua soittaen ja juoden
menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä
Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskaansa
edes Seelialle ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien
ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan,
että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa
päättömien teiden varrella!

Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.

                                                  ⸻

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa
vasten, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut!
Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä
Seelia juopporentulla! Parempi hänet repäistä heti sydämestään, itse
kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja
ihana hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa
keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja
kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin
onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja hän sen siksi uskoo
ja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.

Ensimmäisen kerran Viuluniekka haastoi Seelialle outoja, sekavia
sanoja.

Hän piti Seeliaa käsistä, kyynelet valuivat hänen silmistään, sanat
olivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.

”Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut
monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa
minun olla täytyy kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten
kuohuun. Minä olen Viuluniekka!

”Rakastan sinua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä
kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen
ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit mitä itsekään en ymmärrä, kun
käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä
kuohuu ja tiet ovat avarat!

”Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tietänee, mutta
sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa ja niitä on tuhat kertaa
kymmenentuhatta. Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on
tuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan
menetetty, rikos kostoa huutaa — sepä on elämä, kun toivotta itsensä
toivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.
— Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua,
taittua, mutta ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden
verenpisaran vuoksi antaa — kaikki antaa tahtomatta mitään — sepä on
elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä. — Sepä on elämä: antaa ja
iloita!

”Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot
ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää! Iloitkoot
ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja
ilosta.

”Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta
kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Ei: vain Mooses oli se, joka
kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, mutta taivas kirjoitti eläviin
sydämiin tulisia käskyjä kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta:
kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!

”Riko mitä tahansa, mutta älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi
liekin.

”Kaikki saatte anteeksi, mutta rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!

”En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin
etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja
polkeva. — Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, Seelia!
Luokoon ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä
uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla kuin alkaisi elää.
Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.

”Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta
että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.

”Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena?
Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin
se olet sinäkin. Itseäsi pelkäät? Mutta sitä et saa pelätä, sille sinun
tulee olla ystävä, uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen. Jos
itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.

”Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma vie
aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni annan
sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka!
Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi,
itsellesi!

”Etsi määräsi. Minun määräni ei liene sinussa, vaikka sinua rakastan,
rakastan!

”Minun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden,
näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa
hetkien riemun koski käy ja silmissä säteilee kärsivällä ikuinen
nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa
satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä
on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kuin
kaikkensa syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaitapursi
täynnä säkenöiviä jalokiviä!

”Minun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät
mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena
palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!

”Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet
aallot asettuvat lepoon!

”Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkos-äänin laulamaan, että
taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa,
pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!” —

Niin puhui oudosti Viuluniekka. Mutta Seelia, joka värisevänä oli
nojautunut hänen rintaansa, Seelia, jota mies vyötäisistä kietoi ja
jonka polttavia käsiä hän hyväili, Seelia hätkähti sanat kuullessaan,
hänen sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, hänen
kyynelensä lakkasivat valumasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui
irti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena
vihlaisi:

”Ethän sinä minua ole koskaan rakastanutkaan!”

Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen
syliin.

Niin Viuluniekka vieroitti Seelian itsestään. Niin Viuluniekka
sydämensä särki.

                                                  ⸻

Häiden remutessa Viuluniekka istuu Uorolan puistossa sammaltuneen
keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan.
Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan.
Isot salot humisevat kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämärässä
laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä
kyynelet vuotavat.

Sureeko hän? Ei, hän ei tahdo surra! Hänen kaihonsa täytyy olla
korkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!

Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta, kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään.

Miksi ei kemujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.

Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien
köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Hänen elämänsä on kuin kohoava ja
laskeva aalto, hänen kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.

                                                  ⸻

Taukoavat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin
kuuluvat nauravain äänten kumina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain
rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.

Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on hänen pukunsa, mutta
tummat ja kosteat ovat hänen silmäkulmainsa varjot. Seelia,
Viuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia, — niin ahdistavaa ylpeys ja
tuska.

Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot
kyynelistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin
huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.

Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot
kiiltelevät kyynelissä.

Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi
rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri
Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan
elämänsä menettämistä.

Viuluniekka säpsähtää, hänen rintaansa painaa kuin kivinen käsi.
Rinnassa pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä,
suudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran,
vavahduttaa morsianpovea rintaansa vastaan. Ah, ihanaa on syleillä
toisen morsianta! Kuka on Viuluniekan herra, kuka voi sanoa hänelle:
tee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen hän on vapauden itselleen
saanut.

Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama, ja kaikki taas pimenee.
Yht’äkkiä Seelian olkapäille, kaulaan, hurjan miehen käsivarret
kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttikruunu putoaa
päästä, hänen poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimmanväkevä
on kylmäin huulten kosketus.

Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, hänen povensa
pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, hänen sormensa, kätensä
vapisevat, ääni on tukahtuneena hetken, mutta katse kiehuu puiden
varjosta halveksien, povi käy.

”Ja sittenkin tänne uskalsitte!”

Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa, ja tuuli hänen
tukassaan liikkuu.

”Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla miehen tulisi
pelätä! Elo on kukistaa pelkonsa!”

Seelia kivahtaa:

”Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä!” Ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.

Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskanylpeänä
Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli hänen otsansa, hymynsä
keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä
ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen
sinne ilmestyessään.

Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät
kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään
sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi
kellastunein ikenin, mutta riemu pakahdutti nuorten sydämiä, kun he
tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja
kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.

Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet
olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei
viulun punaiseen kanteen.

”Ihan se soi kuin mitkä urut!” sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään
pyyhkien rouvassyötinki.

”Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurin häissä!” sanoivat
ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria,
joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi
sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia
vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja
konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen
kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan
hiekkaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein hän oli riidoissa naapurien
kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen
vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että
kauhistus tuvassa vaelsi, ja saanut räyhäämisestä sakkoja.

Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausaikana ollut
vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.

”Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi
helistä!” haaveilevat neitoset.

Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.

                                                  ⸻

Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi,
rallatteli.

Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaansinertävänä, tulet
kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa,
Viuluniekka istui vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä.
Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse;
viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.

Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi pystyyn, otti viulunsa,
pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä
vilisi. Kun hän kulki koivukujalle, lähteäkseen pois kesken häitä, ja
katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille
laskeutunut valkeaa kuuraa, joka oli tehnyt ne arkisiksi, harmaaksi.

UOROLAN MAJURI.

Suku musta mustalaisen.
kansa työtön, kulkevainen,
leivän syö kuin lemmon koira,
pitääpi palat paremmat
kuin se vanha vaivannähnyt.

Paavo Korhonen: Mustalaisista.

Parikin lienee vuosia kulunut siitä, kun hääviulut Uorolassa vinkuivat,
mutta sinä aikana on majuri koko joukon vanhentunut.

Eipä niin, että hänen tiilenpunertavat hiuksensa ja viiksensä olisivat
paljon vaalenneet: ei yhtään, sillä majurin veri on hidas väljähtymään,
kuin hyvä olut. Ei niin, ettei hän enää jaksaisi ponnahtaa
ratsuhevosensa selkään, joka on korkea kuin hyväkin heinähaasia, ja
ratsastaa sanajalkaisten rotkojen poikki Kolman varjoisia rantapolkuja
kaikki viisitoista koiraa jäljessään haukkuen. Ei niin, ettei hän
pönäkkänä ja ahtaat saappaat jalassa jaksaisi isoine Tykki-koirineen
astella pitkin koivukujaa katsomassa kahdenpuolen lainehtivaa kauraa.
Ei niin, ettei jaksaisi kohottaa raskasta kivääriä ja Uorolan
vaahterapuiston varjosta lävistää Kolman aalloilla naukuvan, pälyilevän
kuikan päätä, ennenkuin lintu vaaraa aavistaakaan. Vaan toisin on
keltasilmäinen majuri muuttunut. Hän on huomannut itsensä liian
vanhaksi ja tullut vielä pirullisemmaksi kuin oli ennen kihlausaikaa.

Kirous köyhän Loppilan tuomaria ja rouvassyötinkiä, jotka hänelle
tytärtään tyrkyttivät! Oi onnettomuus Seeliaa, joka oli tullut vanhalle
majurille! Miksi Seelia oli hänelle kiemaillut ja hänen vanhan päänsä
sekoittanut? Rahojenko vuoksi? Ei. Niiden runsaudesta ei Seelia ylpeile
eikä paljon niitä käytä. Säästävämpää emäntää kuin Seelia ei ole.
Rakkaudestako majuriin? Haha: yksinäisyyden hiljaisuuttahan Seelia
etsii. Hän on majurille vain hyvä.

Mikä huokaava hulluus oli vanhan ajatellakin, että nuori häntä
rakastaisi! Vanhan olisi pitänyt väistyä ja antaa nuorelle vapaus,
sillä hänen aikansa oli mennyt.

Vaiva aivoissa pyörii kuin tulinen kerä, ei levon ajatuksille sijaa
anna, hulluksi miehen tekee! Usein öillä raskaassa tuskassa valvoessaan
Hullu-majuri on noussut vuoteestaan, lähtenyt huoneestaan hiipien ja
kumartunut nukkuvan majurinnan kasvojen ylitse. Seelian silmissä olivat
unessakin vedet. Itseään nauroi ja kirosi vanhoin sydämin majuri
silloin, sillä ellei hän paljon ollutkaan eläissään rakastanut, niin
Seeliaa hän rakasti.

Parhaimmaksi hän havaitsee Seelian olon, kun Seelia saa istua yksin
huoneessaan toisessa päässä rakennusta ja keinuttaa pikku Alia. Itse
majuri istuu omassa kamarissaan. On aina kuin raskas käsi rintalastaa
painaisi. Majuri levittelee, purkaa kortteja pasianssiin, yksin kärsii
sairasta kiukkuaan, hautoo piinaavaa ajatustaan: kuinka hulluksi
ihminen on tullut, kuinka onneton on Seelia!

Syitä majuri syytää Seelian juovalle, killosilmäiselle isälle ja
ahnaalle äidille, joille majuri saa nyt joka kuukausi antaa rahoja
Loppilan velkojen maksuun. Kultainen lapsi, Seelia, on majurille myyty!

Ja se ruskeapäinen paholainen, Viuluniekka sitten! Onhan majuri monesti
karjalaitumelta palattuaan ja tyynnyttyään kellonkalistajainsa
ihailemisesta, joita on kuin kirjavia kiviä köyhän pellolla, nähnyt
Viuluniekan tulevan Uorolasta päin. Koko pitäjä tietää Viuluniekan ja
Seelian välit. Koko pitäjä nauraa vihaamalleen majurille. Jokaista
majuri epäilee, kun huomaa olleensa niin tyhmä, että itsekin itselleen
katkerasti nauraa hohottaa ja voivottelee. Lyödä ratsupiiskalla vasten
kasvoja tahtoisi majuri Viuluniekkaa, kun tämä Kolman metsäpoluilla
tulee vastaan; mutta mikä naurettavuus oli majurin mennä nuorten
viisaiden väliin. Ketä tahansa majuri voisi lyödä, mutta ei
Viuluniekkaa, joka juo ja soittaa ja jota kaikkialla tervetulleena
pidetään.

Kumma mies Viuluniekka! Eikö hänen sydämeensä pysty omatunto enemmän
kuin ampiaisen oka ottaa kiveen? Näyttää uskovan kallioidenkin edessään
aukeavan porteiksi, kun vain tuikeasti katsoo ja ärjäisee. Kasvotkin
sellaiset kylmät, hymyilevät, niin että jäätää. Rautanyrkillä iskevää
on Viuluniekassa, rinta kohoilee kahtena kalliolaakana, silmät ovat
kuin kaksi ilvestä kallioluolissaan, ja vahvimmankin miehen kuuluu
yhdellä lyönnillä jaksavan nakata nurin.

Mutta majuri on vanha ja tyhmä.

Kurjuuttaan paisuttelee majuri hiljaisessa kamarissaan, kun vanhoja
kortteja selailee.

Monesti voimaton tuska ponnauttaa hänet ylös sohvaltaan, punaiset,
lihavat kädet nyrkkiin puristuvat, niin että nivelet vaikeina hohtavat,
käsivartensa hän kattoon kohottaa, laskee, taas kohottaa ja kiroaa.

Sellaisessa vimmassa hän lähtee ulos väen luo vainioille, joiden yli
taivas palavana vaskena paahtaa, kaukainen taivaanranta samenee
auringonsauhuissa ja taivaanvuohi janoisena mäkättää.

Voi armoton silloin, elleivät viikatteet vikkelästi suhahtele! Älä
vilkuile, älä naamaasi pyyhi, vaikka ampiainen silmää kaivaisi! Haravoi
vain, että kämmenistä nahka kirvellen irtautuu, vaikka sivut
katkeisivat. Sillä majuri ruoska kainalossa käy kuin vihainen kurki, ja
keltaiset silmät säentä iskevät. Vaikka hän hampain käskisi sänget
maasta repimään, niin ei muuta kuin tottele ja revi; vanha, viisas
navettamies Santerikin, joka yleensä tahtoo elellä oman nenänsä mukaan,
saa silloin varoa samanikäisensä ruoskaa, joka viheltää, vinkaisee,
iskee kuin kanahaukka.

KEHTOLAULU.

Laulan lasta nukkumahan,
uuvutan unen rekehen.
Käy, unonen, kätkemähän
kultaisehen korjahasi,
hopiaisehen rekehen!
Ajele tinaista tietä,
kuletellos kultaistani
harjulle hopeavuoren,
kultaisehen koivikkohon,
kussa käet kullan kukkui,
lauleli hopealinnut!

Kanteletar, II:174.

Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena-Kaisa Röttö, majurinnan
huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi
keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Eihän vanha Liena-Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja
huonomuistinen. Se laulu on hänen poikansakin lapsille kelvannut.
Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa
Liena-Kaisan kehdon luota ja sanoo:

”Hyi, miten ruma laulu! Liena-Kaisa saa mennä kehruuksineen!”

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin
istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena-Kaisa lauloi
parhaan kehtolaulunsa?

Nytpä on majurinna Alin kera kahden. Seelia-rouva tuudittaa Alia,
tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Tuoksuva vihreys on huoneessa, sillä puiston syreenit kurottelevat
korkealle avattuun ikkunaan ja vaahterat aivan ikkunan edessä
helottavat vihreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello
mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen
huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät ikkunalle ja
sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma, ja vaaranteiden
takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.

Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?

Ei rahan, ei nimen vuoksi.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja
karjaa, niin ei hänen sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei
palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan
ikkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi
vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun
vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä
saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korskein sanoin vieroitti, niin
Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Silloinpa
hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin
Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle,
majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä
Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Mutta kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, vertä
hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille
kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona
tuoksuvaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yht’äkkiä havaitsi
edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain
silmät katsoivat syvinä, niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten
poltti.

”Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta!” huoahti
Seelia.

Viuluniekka sanoi:

”Seelia, Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi
hyvästiksi, Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa! — Monesti olen
itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, mutta hattarat eivät
tiedä, kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin
siellä, missä se vasten tahtoani on!”

Sanoi Seelia:

”Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea
jääpylväs!”

Vastasi Viuluniekka:

”Kaikki ovat heikkoja, ja vahvoiksi sanottujen avu on vain siinä, että
rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän
itkee, pakottavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikk’ei voitosta ole
toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi
sanotut taistelun vuoksi. Minun elämäni on olla Viuluniekka, ja
harvoille annan kunnian nähdä itsessäni muuta, mutta näe edes sinä, oi
Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla
heikko.”

Niinpä ei Viuluniekka ollut Seelialle ennen puhunut! Hän oli joko
iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien
rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli
rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot
sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuus oli lohtu,
kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa
Viuluniekka näki kyynelten jälleen kimaltelevan Seelian poskilla,
huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia
lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan
kietoi.

                                                  ⸻

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti,
vaikk’ei tahtonut uskoa sen jälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut
kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän
riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin
kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua
uneen eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän
tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille
tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi
kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien
valoja, niin sittenkin Seelia aavisti hänen murheensa, ja sen jälkeen
kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut,
ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä
kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua,
hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän,
jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä
itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja
kumminkin rakastaa.

”Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava!”
on Viuluniekka sanonut.

”Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskolliset olkaa!” on hän sanonut.

Eikä Seelia menneitä kadukaan. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo
unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu,
peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva
uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekkaa
lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi hän on majurille niin hyvä kuin
unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi hän sitoo haavat
palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen
heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään,
hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja tuoksuviksi, että Ali saisi upean
ruusun peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali, joka
ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.

KUN ORVOKIT KUKKIVAT.

Suot sulavi, maa valuvi,
ei sula sydän suruinen,
ei valu vajainen rinta.

Kanteletar, I:60

Ali on viisivuotias, notkea ja ripeä, Alin kiharat ovat ruskeat ja
silmät suuret, säteilevät.

Majuri ja majurinna aterioivat päivällistä alakerran koleassa salissa,
mutta Alin paikka on tyhjä, sillä Ali on ulkona juoksentelemassa.
Äänettöminä aterioivat majuri ja majurinna, silloin tällöin sana
vaihdetaan tai veitset kilahtavat. Mutta verkkaan ja totisin
keltanaamoin vääntää viisariviiksiään kaappikello, ja kyynäränlevyiset
tinalautaset seinäkoruina kiiltävät kuin aarteita vartioivain
velhokoirain silmät.

”Äiti, äiti, sano kiitos, äiti, niin saat jotakin, saat jotakin!”

Ali on juossut sisään, ja selkänsä takana hän pitää orvokkikimppua. Jos
Ali on mistä saamastaan mielistynyt eikä tahdo sitä pois antaa, niin
hän aarteensa sukaisee selkänsä taa, sanoo: kissa vei! mutta jos hän
jotakin haluaa muille lahjoittaa, niin vaatiipa suuria kiitoksia.

Äiti: ”Kiitos, Ali, äidin pikku Ali! Mitä Ali on äidille tuonut? Oi
Ali, kuinka kauniita. Orvokkeja. Ali, pikku Ali.”

Ali: ”Eikö ne ole kauniita!”

Alin silmät säteilevät, kun hän kukkasia äidille ojentaa.

Majuri: ”Eikö Alilla isälle mitään ole? Anna, Ali, kukkanen isälle,
yksi kukkanen isälle!”

Ali: ”Ei, ei, ne ovat äidille! Oi äiti, kuinka kauniita ne ovat! Etpä
sitten tiedä, kuka ne poimi. Ne tuoksuvatkin. Arvaa, äiti, kukahan ne
poimi! Ei se ole mikään Ali, Ali ole niitä poiminut. Arvaa, äiti!”

Mutta majurinna tuli kalvakaksi, vaikka hänen kasvoilleen lensi
hetkeksi hymy, silmät loistivat salaisesti. Sitten hän kiireesti sanoi:

”Ali käy syömään! Oletko ollut Susialanteella? Me olemme odottaneet
sinua. Ali ei saa sillä tavoin yksin kuljeskella.”

Majuri oli karahtanut punaiseksi, keltaiset silmät kiiluivat Seeliaan
tuuheiden kulmakarvain alta; sitten veret syöksähtivät liikkumaan hänen
ohimosuonissaan kuin vierähtelevät herneet, hän kävi keltaiseksi,
hammasta puri, ääni oli käheä, kun käski Alia:

”Tänne kukat! Isällesi sinun tulee kukat antaa! Totteletko, poika! Anna
pois tylyn miehen kukat!”

Ali pelästyi, kiertyi äidin helmaan, mutta majuri narisutti hampaitaan,
tempasi ja puristi Alia käsivarresta, että poika alkoi huutaa.

”Jumala!”

Äiti veti Alin syliinsä, ja kun hän tuskaisin silmin katsahti majuriin,
vapisivat majurin huulet, ja häpeissään majuri lähti huoneesta.

                                                  ⸻

”Ali, Ali, pikku Ali. Älä itke, äidin pikku Ali!” hyväili Seelia ja
suuteli Alin poskia ja Alin tuoksuvia orvokkeja, kun sylissään kantoi
Alin huoneeseensa. ”Ali, pikku Ali. Minun pikku Alini!” — Seelian
kyynelet kimaltavat Alin tukalla. — ”Ali, kerrohan, Ali, missä olet
ollut? Oletko suuria, valkeita lintuja nähnyt, jotka havisevat
päivänpaisteessa Kolman luodoilla? Oletko joutsenia nähnyt, Ali, äidin
pikku Ali!”

Ali: ”Äiti, otatko Alin kukat? Eihän isä saa Alin kukkia?”

Äiti: ”Miksi ei isä saa kukkia? Isä on hyvä, Ali, Ali antaa kukkia myös
isälle.”

Ali: ”Äitipä on hyvä. Vahva ja väkeväkin sanoi, että äiti on hyvä. Hän
lähetti äidille kukat. Susialanteelta me ne poimimme.”

Seelian silmät tulevat suuriksi ja tummiksi, povi kohoilee, hän
ajatuksissaan puhelee ja hyväilee Alia ja hengittää orvokkien tuoksua.

Äiti: ”Kuinka ne kukat ovat suuria, sinisiä! Ali Ali,, olipa hän hyvä,
joka lähetti nämä kukat! Miten ne tuoksuvat! Oliko hän sinun kanssasi?
Leikkikö hän sinun kanssasi? Puheliko hän sinulle? Onko hän nähnyt
minun, minun Alini!”

Ali: ”Puheli paljon. Osanneeko hän jutella satuja kuin navettamies
Lavikainen? Hän nosti Alia korkealle ilmaan ja sanoi kasvamaan
korkeaksi kuin jättiläiskuusi. Hän oli vasta väkevä!”

Äiti: ”Niin, eikö ollut väkevä! Kuinka hän piti sinua sylissään? Pitikö
hän kauan sinua sylissään? Katseliko hän sinua? Oliko hän hyvä sinulle?
Miten hän sinua puhutteli, Ali?”

Ali: ”Hihi ... minun Alini, minun pikku Alini, hän sanoi. Kyllä me
juteltiin. Ja minä sanoin, että hänellä on samanlainen töyhtöinen tukka
kuin minulla, ja silloinpa hän vasta nauroi ja tuli pahoilleen ja
kohotti minua taas kuin pilviin ja huusi vielä korkeammaksi kasvamaan
kuin korpikuusi! Ja suuteli minua.”

Äiti: ”Suuteliko sinua?”

Ali: ”Niinpä niin!”

Äiti: ”Ali, Ali, minun Alini!”

Seelia kietoo Alia syliinsä ja suutelee häntä monesti.

Äiti: ”Kuule, pikku Ali, eivätkö hänen silmänsä loistaneet kuin tähdet?
Näitkö hänen silmiään, Ali?”

Ali: ”Ne olivat kai siniset.”

Äiti: ”Niin, siniset, kovin siniset! Sinisemmät kuin nämä orvokit.
Paljon sinisemmät kuin nämä orvokit.” — Seelia taas hyväilee Alia. —
”Hän on nähnyt minun pikku Alini, pikku Alin!”

Ali: ”Minkälaiset silmät minulla on? Ovatko nekin siniset?”

Äiti: ”Ei, ne ovat ruskeat. Suuret ja ruskeat kuin jäniksenpojalla ovat
Alilla silmät!”

Ali: ”Äidillä on myös ruskeat.”

Äiti: ”Ali, Ali, voi pientä jäniksenpoikaparkaa!”

Ali: ”Äiti, miksi isä ei tahtonut antaa sinulle orvokkeja?”

Äiti: ”Ali, isä on niin väsynyt, Ali! Hänellä on paljon työtä pelloilla
ja tallissa. Siitä olet äidin pikku Ali, äidin oma Ali, ja sinä olet
isälle niin kovin hyvä!”

Ali: ”Ai, ai, Alin käteen koskee. Miksi isä oli paha? Äidillehän Ali on
hyvä ja tuo kukkia. Väkevä oli niin suruissaan, kun lähti, ja käski
tuomaan äidille kukat ja sanoi menevänsä kauas. Mutta isä sanoi häntä
tylyksi mieheksi.”

Äiti: ”Ali raukka, koskiko Aliin? Niin, Ali raukka, hän ei ole aivan
hyvä, sinun ystäväsi. Hän on niin tyly, tyly, ja hän meni kauas,
kauas.”

Seelia keinuttaa Alia sylissään, ja kyynelet tipahtelevat Alin
ruskealle tukalle, mutta orvokit tuoksuvat Seelian ja Alin sylissä ja
katselevat tumman surullisin silmin kuin syvä ja säveliä soliseva
Kolma.

MIES VAHVA JA VÄKEVÄ.

Pian nähdään musta pilkku
vaikeassa vaattehessa,
heti virhe viisahassa.

Pietari Mansikka: Mietelmiä.

Kysyi Ali äidiltään, oliko metsän vahva ja väkevä todella niin tyly,
kuin äiti eilen oli sanonut, mutta silloin oli äidin katseeseen tullut
kuin kalsea kalvo, joka oudoksutti; vaikka äiti syliinsä nosti ja
silmiin katsoen vakuutti, että mies todella oli tyly, niin Ali ei
uskonut, virkkoi:

”Sanoipa hän äitiä hyväksi.”

”Ali ei kysele, Ali on iloinen eikä lähde yksin Susialanteelle! Siellä
on käärmeitäkin, sellaisia kylmiä, kiemurtelevia, hui! Ja ne purevat.”

                                                  ⸻

Mitkä aavistukset synkeinä salamoina Seelian sielussa välähtävät! Oi,
Alia ei saa kohtalo painaa, Alista on tuleva onnellinen. Siksi älköön
hän tietäkö koskaan mitään Viuluniekan ja äitinsä kohtaloista. Isänsä
hyvä olkoon majuri. Majuriltapa Ali saa Uorolankin periä.

Mutta Alin on kylmä olla, kun äiti suutelee häntä.

Ehtoolla, kun taivaslaki heleän punaisena, äärettömänä kaartuu yli
avaran maailman ja rakennusten varjot sekä verenkarvainen kuusi
pimentävät Uorolan pihan, työväki kellon soitua väsyneenä taluttaa
hevosiaan pientareille ja illallisen syötyään asettuu pirtin viileälle
kuistille tupakoimaan, silloin Ali hypähtää navettamies Santerin
polvelle, alkaa nykiä hänen pörröistä partaansa ja hänen piippuaan
kehua, sillä hänellä on jotakin Santeri-ukolta kyseltävää.

Santeri Lavikainen kuuluu olleen aika mukava ennen muinoin.
Neljäntoista ikäisenä hän karkasi kotoaan silmänkääntäjäin pariin,
loihti piipunkopista hopearahoja, petkutti talonpojille allakan lehdet
seteleinä ja vietteli mustalaisilta sianporsaat. Oleskeli
tehdaspaikoilla ja sahoilla herrain huvina ja tukkijunkkarien
viinankuljettajana. Saipa sakkoja useasti viinan poltostakin, oli
kruunun häkkiin viimein joutua, mutta silloin suuttui koko
entiselämäänsä. Upotti rankkipannunsa järveen, jätti herrat ja
tukkijunnit, rakensi mökin viluiseen korpeen, nai, sai kahdeksan lasta.
Mutta tauti tappoi vaimon ja lapset, Santeri itse kulki pitkän iän
pitäjillä töissä, oli kaikelle suuttuneena kuin ärsytetty karhu.
Vanhana tyyntyi, osui Uorolaan navettamieheksi. Nytpä menneitä
muistellen elää, pankon tuhassa vilunsa karkoittaa, lahnansuolavedessä
kovan leipänsä pehmittää.

Santeri Lavikainen Alin mielestä tietää kaikki. Hän osaa kertoa
paholaisesta, joka punaisella silmällään killistelee Kolman luolasta ja
hioo joutessaan kiiltäviä kristalleja, kyistä, joita helteisinä päivinä
kohoaa Kolman kantojen juuresta kuin liekkejä kulosta, aarteista, joita
nousee Kolman hetteistä, jos uskaltaa seitsennaulaisen kirveen nakata
vuoren harjalle; mutta ellei kirves jaksa kohota, putoaa se takaisin ja
halkaisee nakkaajansa pään. Pitkät talvipuhteet hän on pankon tuhassa
piippuaan kurisuttaen lämmitellyt ja tuumiskellut olevia ja
olemattomia.

Ali: ”Kuules, ukko, oliko mies vahva ja väkevä tyly?”

Santeri: ”Mikä vahva ja väkevä?”

Ali: ”Joka poimi äidille kukkia Susialanteelta?”

Santeri: ”Ahaa!”

Miehet naurahtavat siinä ränsistyneellä kuistilla tupakkaa
pöllyttäessään ja iskevät toisilleen kiiluvaa silmää.

Santeri: ”Minkä vuoksi se niin tyly sitten olisi, se mies vahva ja
väkevä?”

Ali: ”Isästä on tyly ja äidistä kanssa. Minkä vuoksi se on sellainen?”

Santeri: ”Ahaa! No kai se mies on tyly esimerkiksi, että hän joskus
vaikka varastaa. On se kummallinen jos onkin, Viuluniekka. Runoseppäin
kanssa kiertelee siellä täällä häissä, ristiäisissä, talkoissa ja
soittaa, ja onnetonkin on mies, kun viinalla aina maksetaan, niin että
on juomaan tottunut. Kyllähän se on työhönkin haluavinaan ja mihin
tahansa pystyy, ja hartiansa ovat jänteiset kuin härällä, ja käsin
vaikka kannot juurineen jaksaa maasta kiskoa, mutta ei se kauan jaksa
ammatissa pysyä. Puoli vuotta työtä tekee milloin missäkin, sanoo ettei
kellään ole pakkoa syödä hikipäässä leipää, kun oppii kestämään
varpusena vilua ja nälkää, nokkimaan ruokansa mistä saa. Kummallinen
mies on jos onkin. Joskus hän hädässä kuuluu kopsivan lakkariinsa
rahoja rikkaan lakkarista, mutta yltyy ottamaan liiaksi. Kulkee sitten
komeana pöyhöturkissa, kiiltosaappaissa ja kalliit sormukset käsissä,
mutta kun köyhä vaivainen eteen sattuu ja laihan käden ojentaa, niin
antaapa alastomuuteen saakka kaikki köyhälle. Otetaanpa sitten puheiksi
ja sanotaan: ’Nyt sinä hyvä Viuluniekka taas kopsit toisen rahoja!
Miksi sitä sanotaan?’ — ’Pahahan se oli, paha kai!’ vastaa. ’Ei
minusta ole ihmiseksi. Juoppohan olen ja jos mikä! Mutta joka varastaa,
vie ahneudesta maakuoppiin, mutta minä antaakseni samaa tietä mennä!
Rahaa pitää olla sen verran, että toimeen tulee, ja niin vähän, ettei
vastusta ole! Minä vain oleilen taivaan lintuna, ystävät ja
kylänmiehet!’ sanoo Viuluniekka. — No sellainen justiinsa on se
Viuluniekka. Minkäpä hänelle kukaan voi, kun on sellainen iloinen
veitikka. Mutta jos kuka häneen katsoo ruotsiksi tai häränsilmällä,
niin silloinpa kääntyy päin kuin sarvas. Kuuluu nostavan viulun
leukansa alle, jousi vain ilmassa liikahtaa, ja jo alkaa itkeä kuin
kaukaa soitto, joka nostaa sydänjuuret kurkkuun, ja kuulija suo
anteeksi mokomalle, antaa hänelle takkinsa, jos sitä puuttuu,
puolikkaan viimeisestä leivästään, jos puuttuu, ja vaikka sydämensä,
jos sydämiä puuttuisi! Häntä rakastetaan ilonsa ja pelätään
ivalaulujensa vuoksi, ja siksi hänelle annetaan.”

Ali: ”Mutta isä vain ei antaisi!”

Santeri: ”No eipä taitaisi antaa. Kova onkin majuri, liian kova. Oli
kerran jo leppyisä, mutta kova on taas ollut. Ei maksa päivätyöläisille
mitä lupasi, mökkien antaa lahota, kun ei lupaa lautoja kattojen
peitteiksikään. Veteen tuo ajoi Juortanankin kuin lintukoiran ikään.”

Juortana on heikkojärkinen, länkäsäärinen mies, joka on lapsesta saakka
ollut Uorolassa leipäpalkalla jokaisen käskettävänä. Hänellä on
pakottava kasvannainen päässä, vasen silmä on jäässä ja pyörii
silmäkolossa kuin valkea, kiiltävä herne. Kun Juortana hoksaa
vesimatkastaan juteltavan, ehättää, se vilkkusilmä, itse hokemaan:

”Ai ai, kun oltiin majurin kanssa jylseällä Kolmalla! Siellä on
sellaisia heinätylväitä vedessä, korkeita kuin mies ikään, ja rantoja
kuin harmaita kirkonseiniä niin että oikein ai! Ja majuri ampui lintuja
että ai. Ja usutti minua hyppäämään koirien kanssa lintuja hakemaan.
Majuri potki minuakin että oikein ai! Ja minä hampaissani lintuja
vedestä toin ja majuri nauroi niin että hihi. Oikein minullekin nauroi,
että ihan totta totisesti ai!”

Illalla, kun Ali on vuoteessaan äidin kamarin vierellä ja vaahterissa
ikkunan luona kuiskaa, kaukaa pilkottaa punerva taivaanranta,
kottaraiset tirahtelevat unissaan, kurpat itkevät usvaisilla soilla,
silloin Ali miettii Viuluniekkaa, joka on niin peloittava näin yön
tullessa. Että isä on kumminkin peloittavampi kuin Viuluniekka, siitä
Ali on varma, mutta onko soittaja tyly vai ei, sitä Ali ei käsitä.
Puolivalveilla Ali uneksii, kuinka mies vahva ja väkevä soittaa
kauniisti isälle, mutta isä puristaa häntä käsivarresta niin että
väkevä huutaa. Isä nakkaa vahvan ja väkevän viuluineen päivineen
Kolmaan, naukuvain kuikkain parveen. Mutta äiti itkee.

VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.

Vaan kun kultani tulisi,
armahani asteleisi,
sille suun-anto sopisi.
Sill’ on päivä silmissänsä,
tähet taivon hartehilla,
olkapäillänsä otava.

                                                   ⁂

En surisi iltaisesta,
murkinat en muisteleisi.
Armas minun aamustaisi,
kasvo kaunis syötteleisi.

Kanteletar, II:41, 44.

Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan —
kyyhkyset lakastaan kuusesta hänen ympärilleen lennähtävät —, aitasta
pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hänen hymynsä
väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.

Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa
kortteja tuolille tai kiilloittelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin
ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.

”Rehellinen, rehellinen!” kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel.
Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi majurinna
sulkee sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?

Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia,
kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan
kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille, ja pelokas
verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti
vavahtaa ja vaikenee.

”Mies käyköön ylevänä ja iloisena!” leimahtaa Seelian sielussa, kun
näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia
tukahduttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.

Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.

Mutta miksi Alin sielu alkaa Seeliasta edetä kuin kuulijasta
kajastuksiin kuoleva kaiku?

Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä
rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään
majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.

”Oi, päivät ovat niin harmaat, ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat
kuin kuolonsoittoa!” huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana
Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa,
sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa
talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.

”Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee!” supattelee naurahdellen
tyttärelleen rouvassyötinki ja kahistaa leveää silkkihamettaan.

”Oo, majuriko?”

Kyllä hän kerran kuolee, mutta silloin on jo yö, majurinnan silmät
himmenneet.

Ali, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa
Uorolankin, jonka vanhoissa kuparikruunuissa valo säteilisi ja saleissa
viulu soisi! Silloin Ali olisi Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä
säteilisi avoinna Alille.

Turha, kamala toivo!

Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä Uorolassakaan. Usein katosi
Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen
säteily, ja katse kipeästi hapuili jotakin saavuttamatonta. Hän on
heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden,
laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.

Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!

KOLMAN KORPIRANNOILTA.

Ei ukko unessa ollut,
ei paljon valetta pannut,
vaan se oli sangen vanha,
muisti muinoiset asiat.

Paavo Korhonen: Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Ali karttaa äkäistä isäänsä, ja tuskallista on hänestä olla äitiä
lähellä: hän melkein häpeää sulkeutua äidin syliin.

Miksi rakas äiti käy niin vieraaksi hänelle?

Ali kulkee päivin keltaisen Tykin kera Kolman sakeissa notkoissa,
kapuilee kallioilla ja rakentaa linnoja tai kuuntelee väen joukossa
vanhan Santerin peloittavan hupaisia juttuja. Mutta iltaisin ja öitäkin
hän kolkkavin airoin liikkuu Santerin ja hernesilmäisen Juortanan
kanssa suven vaaleutta päilyvällä Kolmalla ja kalastelee,
seitsenvuotias, vanhain kera. Siellä Kolman helmassa korpisaarten
pimennoissa he polttavat tuikkivat tulensa ja sauhu kiertelee heleään
ilmaan. Siellä Juortana länkäsäärin kekkaroi ja huhuilee Alin
kammovaksi iloksi vastausta Susivaaran paholaiselta, joka yhtenä
kesäisenä yönä on purkanut verkot kerälle ja pyytää tulisella
atraimella pelästyviä sorsanpoikia. Siellä he syövät sovussa eväitään,
ja usvien kylmetessä Santeri-ukko kietoo Alin suureen kalanuttuunsa ja
asettaa hehkuvan rakovalkean ääreen.

Vaikka Uorola nuotion luo kuumottaa kaukaa mutkaisen lahden perukasta
niin kunnioitettavana ja harmaakattoisena ruskon punassa hehkuen, on se
Alille peloittava, kun siellä asuu majuri, ja liikuttavan surullinen,
kun siellä on äiti, joka vain kyselee läksyt tai palavasti syliinsä
kietoo.

Luodolla Santeri kertoo tulen hehkun punertamin naamoin satuja
tuulenpyörteistä, kuinka niillä on hymyilevät kasvot, kun ne tanssivat
päivänpaahtamilla kynnöksillä ja sitten ruumiittomina päinä asettuvat
pellon aidalle levähtämään. Kertoo hullunkurisesta paholaisesta, joka
kujeillaan kiskoo ahnaita vanhuksia riihenparsille ja syöttää siellä
pimeässä hiilillä; rovastista, joka kadehtien kappalaista
heinänkaupassa loi katseen taivaille, heilautti vatsaansa ja sanoi:
Onpa hänellä heiniä, mutta minulla on taivaanvaltakunta. Parhaiten hän
Alille kertoo Viuluniekasta, joka käy soittelemassa talonpoikain
pöytien päässä ja herrain saleissa.

Ali kuvittelee mielessään sitä maailmaa, joka on rusottavien
taivaanäärten takana. Kun Kolman repaleiset ja metsäiset rannat illan
helottaessa sakenevat eheiksi, kaartaviksi muureiksi, joissa iltaruson
kultaportit kuluvat, metsä kuin unissa puhelee, hiljaa vaientuu, kuikat
usvissa naukuvat, ja kaukaa, kaukaa jostakin helähtävät veden päilyä
pitkin kemujen sävelet, niin luuleepa Ali jokaisen sävelen tulevan
Viuluniekan soittimesta. Viuluniekka siellä rikkailla kylillä vuoroin
soittaa ja tanssii komeana, ja hänen jalkansa eivät väsy, vaikka ne
viikon lepäämättä palkkia polkisivat.

Silloin Ali kavahtaa naavaiselle kalliolle ja tahtoo laulaa, niin että
laulu soiton vastauksena kuuluisi, mutta hänen mielestään ääni antaa
rannoista haikean, haikean kaiun. Mutta ollapa tuolla ilmanrantain
muureilla, sieltäpä kelpaisi ääntää yli rusottavan maan!

Väsyneenä Ali hiipii nuotion ääreen, pujotaksen Santerin vahvaa rintaa
vasten ja pyytää Santeria juttelemaan. Ukon rintaa vasten on
turvallista kuulla pöyristäviä juttuja ja silmät raollaan katsella
salakkain hopeista parveilua rannan kariloilla, kunnes yön viileänä
henkiessä nukkuu.

                                                  ⸻

Eipä Uorolan rouva kernaasti päästäisi poikaansa työmiesten joukkoon,
mutta kun hän kiellettyään näkee Alin sanatonna ja miettivin silmin
ikkunan ääressä katselevan etäisyyteen yli harjanteiden, yli kaukana
pilkottavan kirkontapulin, niin hän säpsähtää: onhan Alilla jo
Viuluniekan alati kaipaava, levoton katse!

Voi tuska, onko Seelia rikkonut siinä, että Viuluniekkaa rakasti, ja
rikkooko, kun yhä rakastaa, koska onnettomuuden merkkinä kaipaus jo
ilmestyy Alin silmiin!

Hän tahtoisi sen kaipaavan katseen poistaa, mutta ei tiedä miten. Ei se
hyväillen, suudellen, itkien katoa. Se katoaa vain siten, että Seelia
päästää Alin miesten luo ja Kolmalle luotaan. Se katoaa vain siten,
että Seelia tekee sen, mitä aavistuksensa pelkää ja ei tehdä antaisi.

Ali pääsee tummain metsäin ja rotkoisen, korpisaarisen järven
vapauteen. Ali rakastaa äitiä silloin, kun äiti hänet päästää
hiljaisista, surullisista huoneista.

PAKKAS-YÖN VIERAS.

Korjan perä on kotina,
talon turkki tuiskun suoja,
penkki, pankko pöytälauta.

Paavo Korhonen: Tyttärille.

Kulkuset helähtivät Uorolan pihalla, kuu loisti yli lumisten korpien,
pakkanen Kolmalta ulahteli, Uorolan seinähirsiin paukkuivat
talvijättiläisen jäänyrkit.

Taivas eli, säkenöi tähtiä kuin silmiä, katot ja pihakuusi kimalsivat
valkeaa lunta, koirat rähisivät häkissä mutta portaiden varjossa
kolkutti vieras.

Majuri ja Ali taistelivat eteisessä, kun jäätä kimaltavain ikkunain
takana odotti vieras.

”Ei sisään, ei vaikka kuolema tulisi!” — Majuri ponnisteli työntäen
vimmastunutta Alia ovelta, mutta yksitoistavuotiaalla oli silloin
ihmeellinen voima.

Ali: ”Valkea hän on kuin kuollut. Peloittaa. Sisään, hän paleltuu!”

Majuri: ”Ei sisään, vaikka kuolema tulisi, sanon minä! Mene pois, Ali!
Paleltua hän saa, jääpylvääksi tulkoon! Mene pois, Ali! Menetkö pois!”

Ali: ”En. Paleltua hän ei saa. Hänen silmänsä palavat kuin Kolman
haltioilla. Menetkö pois, isä, väisty pois!”

Majuri: ”En, en, en! Tuhat kertaa hän on yksinäisyyteen palelluttanut
minua. Tuhat kertaa hän on sydäntäni tulenvilulla vihlonut! Väisty,
Ali! Tuhat kertaa hän on sydäntäni repinyt kuin jäillä. Väisty, Ali ...
saatana ... uskallatko sinä avata, Ali!”

Ali: ”Avaan, minä avaan! Mene pois käsivarsistani! Lyön, minä lyön!”

Majuri: ”Koirat hänen kimppuunsa usutan. Mene pois, Ali! Tuska, tuska!
Uskallatko sinä lyödä isääni, sinä, Ali, sinä ilkiö, sinä! Vanhaa
isääsi! Ilkiö sinä!”

Ali on lyönyt majuria rintaan ja kurkkuun.

Ali: ”Hahaa, uskallanko! Sisään hänen täytyy, hän paleltuu...”

Majuri: ”Kuule, poika, minä otan pyssyn! Sinä avaat, mutta kuule, kuule
... tuska ... otanko minä pyssyn...”

Ali: ”Peloittaa ... hänen silmänsä palavat.”

Silloin onkin Seelia-rouva ehättänyt eteiseen, vavahtaa, kun näkee
haamun lasien takana.

”Hän paleltuu!” huutaa Ali. Jopa äiti heittäytyy ovea avaamaan. Mutta
majuri seisoo seinää vasten ja hartiat kyyryllä, käsivarret
riipuksissa, sohisee:

”Pois, pois! Hän on raadellut minua kuin susi, hän on sydäntäni
repinyt, ja minä revin hänet!”

Mutta väistyä hänen täytyy, sillä Seelian silmissä on tuskan soimaus.

Kun Viuluniekka astuu sisään, silloin Ali on pelosta ja ihastuksesta
sanattomana, mutta äiti kuin kuumeessa Viuluniekan käsiä sivelee:
kuinka ne ovat laihat ja puolijäätyneet; hänen vaatteitaan tahtoo
riisua: oi, eihän hänellä taasen ole kuin vaivainen, ohut takki yllä,
rinta värisee ja rykii; hänen kasvoihinsa katsoo: nehän ovat valkeat,
ja musta synkeys silmien ympärillä. Laiha hän on, mutta silmät palavat
kammottavaa, murheellista uhmaa.

Tulta salin takkaan majurinna kiirehtii Alia toimittamaan, itse vapisee
neuvottomana.

Silloin Viuluniekka katsahtaa majuriin, joka siinä nojautuu seinään
tuskassaan voimaa vailla, ja hymyilee, naurahtaa. Istahtaa Viuluniekka
tuoliin, kolea on hänen äänensä kuin haudasta, kun hän virkkaa:

”Enhän yösijaa pyydä. Vähän on minulla muille antaa, ja sen mitä itse
tarvitsen, olen liian usein itse ottanut, mutta ellen ole saanut, olen
ollut ilman ja levännyt yöni vaikka autioilla hangilla ja odottanut
mitä tuleman pitää.

”Oi Seelia, tiedät murheeni, mutta nyt en murheista sinulle tahdo
puhua, sillä ken elämänsä enimmät hetket on jaksanut surunsa salata,
hän tekisi elämänsä tyhjäksi, jos kuolon hetkellä valittaisi! Sillä
aikani on pian tullut.

”Etsien elää, löytäen kuolla on elämä.

”Ja monina hetkinä, joita sydämeni sairaana sykähti, on kuolo edessäni
ollut, monesti olen saanut taivaan lahjan häntä silmästä silmään katsoa
ja alussa kauhistua, eloa — luulin: kesken jäänyttä — kyynelin
kaihota; mutta sitten olen hymyillyt ja nähnyt hänen olevan uskollisen
palvelijani, joka saapuu, koska vain käsken, ja vie herransa lepoon.
Ken kuolon on voittanut, kaikki on hän voittanut. Suuri isäni Elämä on
ollut minulle antelias ja väkevä suojaaja, sieluni on elämää
rakastanut, siksi olen tuntenut itseni väkeväksi. Ilon olen
morsiamekseni ottanut, hän on käsivarteeni nojautunut, kun olemme
unohtaen käyneet läpi maailman kuin hääsalin vain! Ja kun kemut ovat
menneet ja vaivat tulleet, olen ajatellut: enkö sitä edeltäkäsin
tietänyt? Ja kun elämäni pian menee, niin ajattelen: liian monestihan
se jo onkin pelastunut, kun olen sen alttiiksi asettanut kuin livertävä
lintu luodille. Jos ihmislapset hetkiksi olen iloitsemaan ja väkeviksi
saanut, niin elämäni on ollut minulle kultainen malja täynnä jaloja
rypäleitä, vaikka se kyyneliä olisi ollut.

”Ihanaa on kuolla niiden, jotka tietävät, että ovat osansa yllin kyllin
ottaneet ja antaneet. Ne eivät valita, eivät ole kärsineet mitään
vääryyttä.

”Olkoot ihmiset uljaat kuin sydänvertaan puoltava kontio, notkeita kuin
ilvekset, ylpeitä kuin kotkat, niin täyttävät kaikkeuden tahdon!

”Miksi ihmiset mittaavat aikaansa tuumilla, vaikka se on liiankin
pitkäksi heille sallittu, kun he vain saituudellaan nakertavat
elämänpuuta? Oliko elo lyhyt vai pitkä, sama niille, joiden kulku
kärsimystään kieltäen vie eteen ja ylös, sillä kulku on heidän
elämänsä, ei iän pituus.

”Kun minä öisin hankia kulkusin ajan ja jalas kirkkaasti huutaa, niin
kerallani kulkee väkevänä varjona kuolema. Ja kun keuhkojani ruosteinen
tauti repii, niin havaitsen hetkeni pian lyövän. Mutta tyytyväinen
olen, kun osani sain, ja hymyillen menneet ilot taakseni jäävät, kun
lähden uusiin iloihin: syviin ja hiljaisiin.

”Seelia, elämäni vuoksi jos sinussa jotakin olen särkenyt, siksi tänne
tulin. En tullut pyytämään yösijaa, lepoa enkä lohdutusta, sillä
haudassa saamme levätä ja lohdutusta oli jo elämän pyrkimyksessä, vaan
tulin näyttämään, ettei mikään ole niin särkynyttä, ettei sitä eheäksi
voi uskoa. Ja se on ihmisvahvuus: uskoa heikkoutensa vahvaksi.

”Halki päivien, öiden, yli vaarain, läpi tuiskun ajan ja näytän niille,
joita rakastin, että vielä ihanan hetkeni minuun lyödessä kuin salaman
honkaan olen samoissa haluissa kuin koko ikäni: kerran olen ilot
yltäkylläisesti saanut; niiden voimalla iloitsen kuollessanikin.

”Paljon olen etsinyt, enemmän löytänyt. Usein, kun talonpojan pirtissä
olen levännyt, — iltatuulen viheltäessä sinne ehtinyt, ei kolikkoa
mukana; hymyillen kohdannut epäilevän katseen, teeskennellen tarinoinut
köyhälle nälkävuoden ruoskasta, joka armotonta lyö, ja niin saanut
hänet asettamaan vähät ruokansa pöydälle ja levittämään pehmeimmät
vällyt yösijaksi sänkyyn, kun hän itse asettui kovalle penkille, —
usein, kun ihmisille heidän omia kärsimyksiään kuvaten olen heidät
saanut anteliaiksi ja heidän lapsensa viululla uneen vietellyt, usein
itse valvoin öillä ja rintaa ahdisti. ’Kuinka paljon ystäviä minulla on
ollut!’ silloin ajattelin; ’ja kuinka tylysti heidät kaikki olen
jättänyt! Kuinka monta sydäntä olen särkenyt hetkeksi hehkuvana käteni
naisvyötärölle kietaisten ja sitten, pois unohtanut vain. Äitinikin
heitin; sielussain soimaa synnyttäjäni murhe. Eikö lie jo aikani tullut
kutsua palvelijaani kuolemaa; tuuli ulkona itkee.’ Silloin ilmestyi
pirtin hämärään minulle kuningas Elämä. ’Ja miksi olet sydämiä
särkenyt?’ kysyi Elämä. — ’Etsiäkseni elämän sielua, ei ihmisiä!’
vastasin. — ’Ja miksi elämän sielua etsit?’ — ’Antaakseni sen muille
ja tehdäkseni heikot väkeviksi.’ — ’Siis tule itse väkeväksi! Kiiruhda
edelleen, päivä sarastaa! Näytä, miten ihminen seisoo ja suistuu yksin,
ilman tutun rintaa rintaansa vasten. Ken ei sydänvertaan anna, ei se
mitään saa, jota edelleen antaisi. Määräsi saavutat vaikka kuolon
mailla. Ennen ei hetki koskaan kenellekään lyönyt eikä lyö, ennenkuin
täytetty on työ.’

”Seelia, tiedät, etten ole kärsimättä kestänyt, yksin, ilman tutun
povea rintaani vasten!

”Mutta kumminkin olen tyytyväinen, sillä olenhan osani elämästä saanut,
koska kuolema jo tulee.

”Seelia, Seelia, valitan, jos sydämesi särjin. Mutta omankin sydämeni
särkenyt olen! Riemu siunatkoon sua, Seelia! Jää hyvästi!”

Viuluniekka ojensi kätensä, joka oli sinisenkuultava, ja katsoi
Seeliaan, joka katseesta alkoi nyyhkiä. Ja kun Seelia laski kätensä
Viuluniekan käteen, niin Seelian käsi vapisi. Viuluniekan rinta kohoili
ja laski, katse sameni; liikutti ja hirvitti.

Mutta Alia katsoi Viuluniekka kyynelten läpi hymyillen, niin että Ali
vuoroin vallan säikähti ja nauroi. Löi Viuluniekka Alille kättä,
katsahti huoaten Seeliaan, yht’äkkiä kääntyi, ovi kävi, paukahti
pakkanen, kulkuset kilisivät. Viuluniekka oli poissa.

Hädän huuto katkesi Seelian huulille.

”Voi, minä en tehnyt hyvin!” äänteli majuri, ja hänen sameissa
silmissään oli pelästymys ja suru.

Ali kiehui, oli tyly isälleen, sanoi:

”Sinä et tehnyt hyvin! Sinä ajoit paleltumaan yöhön hänet, hänet!”

KOVIN HAUSKA MIES, ARMOLLINEN MAJURI.

Siitä kiitos, kierosilmä,
kost’, luppakorva,
suuri kiitos, suurnenäinen,
paljon kiitos, partasuinen.

Jaakko Räikkönen: Kenpä tuon on kaiken tehnyt.

Senjälkeen istuu Ali, kun pyry ulkona möyryää, renkituvassa miesten
piirissä ja renkuttaa rumia, naurettavia juttuja Uorolan isännästä.
Samat jutut on tallirenki tai viisas Santeri tai joku muu ennen
kertonut Alille saatuaan maistaa majurin piiskaa, mutta nyt huvittaa
Alia jutella niitä kertojille itselleen aivan uusina asioina.

”Isällä on kamarin seinä täynnä murha-aseita: pyssyjä, piilukkoja,
sapeleita suurissa peuransarvissa. Isä on huvitellut ampumalla
ikkunastaan variksia kujalla kulkevain miesten päiden välitse. Oli
enemmän kuin kaksisataa askelta talosta kulkeviin, aivan kylki kyljessä
miehet kulkivat, muistattehan te sen, Talli-Ville ja Lavikaisen ukko!
Olisipa vain paha onni ollut, niin toinen miehistä olisi saanut lyijyä
kalloonsa, kun majuri ampui. Kukapa muuten kuin onnen kaupalla osaisi
ampua vierekkäin liikkuvien päiden välitse usean sadan askelen päästä!
Mutta isä, hän vain nauroi, kun miehet säikähtivät luodin korvissa
vinkuessa. Kovin hauska mies tuo armollinen majuri, osaa leikkiä kuin
hevonen, kuin vihainen Jääkäri-varsa! Kovin hauska mies!

”Mutta toisen kerran, muistatkos, Liena-Kaisan ukki, kun katoitte
Santerin kanssa kartanoa? Majuri on ahnas, ikkunasta ylös kurkisteli,
tokko vasarat katolla kävivät. ’Annas olla, eikö armollinen majuri vie
nenäänsä räystään alta!’ etkös niin tuuminut, Santeri, tälle Rötön
Pietarille? No sinä panit Pietarin räystäälle vaanimaan, milloin majuri
alhaalta katsoisi. Ja kun Pietari sanoi: ’Jo kurkistaa pentele,
majuri!’ — niin silloinpa sinä, Santeri, kattoa pitkin tipautit hänen
naamaansa vähän kosteaa. Haha: majuri sanoi siaksi sinua, Santtu-ukko!
Haha: viisas mies tuo majuri, mutta viisaampi sinä, Santeri. Monesti
olette hänen kanssaan olleen kuin kaksi kukkoa. Oikein, Santeri, hyvin
tehty, Santtu-ukko!”

Ja niin edelleen, miten majuri kolmella hevosella ja kaikki viisitoista
koiraa jäljessään ajoi kirkolle käräjätaloon, haukkui tuomaria ja löi
kantajaa, niin että sai helisevät sakot. Miten Santeri hankki itselleen
viikkokauden pituisen mahatautiloman, kun valehteli ojaa kaivaessaan
juoneensa kipruja ja majuri alkoi häntä sääliä — se tapahtui vähän
ennen häitä, jolloin majuri vielä oli leppoisa.

Miehet nauravat, paitsi viisas Santeri, ja puhuttelevat. Ali-poikasta
nuoreksi isännäksi.

Äitiäänkin Ali haluaisi ivailla.

Mitkä mietteet kiertävät pienissä aivoissa! Miksi Alilla on ruskea
tukka kuin Viuluniekalla? siitä hän riemuitsee ja ikävöi. Miksi
Viuluniekka kiertelee Uorolaa? Oudostipa ja peljättävästi Viuluniekka
haasteli äidille sinä pakkas-yönä. Mutta isä vihaa Viuluniekkaa ja
häntäkin, Alia. Mutta Ali tahtoo uhallakin olla Viuluniekan ystävä.
Mitä äiti itsekseen suree ja miksi klaverilla niin sydäntä ahdistavasti
soittaa? Kumminkin salli äitikin pakkas-yönä Viuluniekan lähteä
paleltumaan hänen talostaan, Alin Uorolasta? Ja miksi äiti sanoo
Viuluniekkaa tylyksi ja kurjaksi? Ali äitiäänkin tahtoo vihailla, kun
puhuu Viuluniekasta. Ali juttelee:

”Olipa armollinen majuri sentään kerran niin armollinen, että tahtoi
polttaa velkakirjan, jonka oli ottanut köyhältä naapurilta, olkoon se
vaikka Loppilan halvattu tuomari. Mutta äiti, äitipä ehätti väliin eikä
antanut polttaa velkakirjoja. Sellainen se...”

Sanat takertuvat Alin kurkkuun, kuin kyyneliin. Häntä hävettää, huulet
värähtelevät, eikä hän ilkeä katsoa miehiin, varsinkaan Santeriin.
Miehet siinä niin toisilleen silmää iskevät, kun tuprauttelevat sauhuja
suupielistään. Ei ollut Alin yhtä helppo tekaista valheellista juttua
kuin miesten tuprautella palturia.

                                                  ⸻

Alia hävettää käydä syömäänkin vanhempiensa seuraan. Hänen rinnassaan
pakottaa, kiukuttaa, surettaa ja itkettää, kun tuisku käy ja lumet
ilmoissa tanssivat.

VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.

Matkamiehet me olemme,
keisarit ja kerjäläiset,
maaksi, mullaksi tulemme
matkan päähän päästyämme.

Pentti Lyytinen: Kestikievari.

Oi, Viuluniekka on kuollut.

Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat,
kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina
juoksemaan katonräystäitä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.

Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut,
kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja
lauluja kaivattiin, mutta nyt tuntuu monen sydämessä tyhjältä, kun
kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa,
lasittuneina katsovat monen silmät kauas, kauas talvituiskun
harmauteen.

Kuinka hän oli sanonut? ”Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä
tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on
teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo
ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet, ja kaksi
tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat
ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy. —
Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä
vaivainen syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä,
ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä, ja
sielu on sävelten laulava meri, ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa,
kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.

— Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän
tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä
tahtoo. Kenellä on oikeus sanoa minulle: ’Kas sinulla homeinen leipä,
sinulla repaleinen takki!’ kun itse rakastan homeista leipää enkä
repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme,
kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja
vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut
ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä.
Autuaat ovat henkisesti rikkaat!”

Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti; mutta nyt on elämä hämärä ja
tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.

Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen
kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:

”Mitä minä, joka juon ja elämäni hukkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen
kuin Vihta-Paavo.”

                                                  ⸻

Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa
tuisku kohahteli, korkeat maalaukset katon hämärästä loistivat
kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä
katseli himmeänä alttari-ikkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit
kameelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli
kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja
uusi virsi taas oli aloitettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös
lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka.

Alussa ei häntä huomattukaan, mutta kun yksi huomasi, niin pian kaikki
sinne katsoivat, ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen
sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit ja kurotteleva
laululeuka ja joka osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa,
säikähti alussa; mutta kun Viuluniekka hänelle jotakin kuiskasi ja
katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin lukkari aleni
hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä
halusi, vaikka virka olisi mennyt. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari
olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin
majassa, jonka ikkunassa kukonharjat ja palsamit kukkivat. Ja
Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa.
Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun
paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu
ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren
iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Jousi
kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet
ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin,
välähteleviin vesiin.

Sellaistapa virttä ei ollut ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin
se oli virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli,
hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät, kasvot,
olkapäät värähtivät, kuin kuulijat olisivat tulleet vilusta lämpöiseen
ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas,
alenivathan purppurasiipiset kerubit ikkunain hämärästä seiniltään,
ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset,
sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien,
verenpisaraisten rubiinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa-olijan
vierelle, soittaen kummallisia, kumisevia jättiläisviuluja ja
siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.

Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi,
kuin olisi kiehahteleva viinivirta hänen suoniinsa tulvahtanut; hän
tunsi mustan kasukan raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea
seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen vapautuivat
vangitut sävelet hänen rinnassaan. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä
lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta
outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, ja poskilla paloi kaksi
sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta, ja silmistä lähti
kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat
ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: ”Hullu vihan
päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta
tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.”

Ihmiset kuuntelivat soittoa, ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta
kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten
äänettömänä ylös Viuluniekkaan, ja hänen silmänsä mustat oudoiksi
suurenivat, sydämessä kävi peloittava tunto: kuoleva nyt soittaa!

Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista
kesää, mutta holvikatossa jylähteli tuisku, niin että rikkaiden
lahjoittamat kruunut kristalleineen värisivät, peilejä pitävät
jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen,
profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien
liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja
saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli
ihana se jumalanpalvelus.

Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu
vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi
kalkkeineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja
kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotakin; niin hymähti Viuluniekka:

”En juo juomarinakaan!” hän sanoi. ”Antakaa toisillenne rauha, ihmiset,
ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille
vakuuttaa.”

”Viuluniekka raukka!” huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka
verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan
heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!

Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, hän tempasi viuluaan
kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.

                                                  ⸻

Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti hänen keuhkojaan söi
ruostein.

Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita hän
elämässään oli jakanut, ja surulliseksikin hänen kohtaloaan, kun
kirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.

KLAVERI LOHDUTTAJANA.

Kuulee Ollo poikaseni,
oma kantamain katala,
meill’ olis mieli mies sinusta
tehä taitava tekijä,
ompelija oivallinen.

Olli Karjalainen: Kulkuruno.

Oi Seelia-rouvaa!

Aavistus vavahduttaa, huhu tuo kauhistuksen, ja tieto puhkaisee sydämen
kuohumaan kuin kyynelkosken.

Olipa Viuluniekka tosin sanonut: ”Älkää suvaitko surua luonanne, suru
on paljon pahaa tehnyt!” mutta minkä voi majurinna, joka riutuu suruun.

On kuin elämä olisi hautaan vaipunut, nuoruus, joka kaukana loistaa
kuin auringonpaisteiset kukkanurmet, vavistavat toiveet, jotka etäältä
helahtavat sieluun nukkuvan unina. Kaikki vaipuu verkkaan kuin syviin
vesiin: eihän Seelia ole nuori ollutkaan, sillä aikaisin hän hetken
tuskassa elonsa hylkäsi. Edessä on pimeää ja alla aaltoaa syvyys. Kun
tuiskusta kaukaa kumahtavat rakastetun Viuluniekan sielukellot, alkaa
syvyys hyisenä kieppua ja Seelia-majurinna heikoin käsin kurottaa mihin
tarttua, sillä ei heikko uskalla syvyyteen tuijottaa silmää
räpäyttämättä kuin Viuluniekka. Elämän koottu helmiaarre sielussaan
Viuluniekka tuntemattomiin kulki; mutta kuinka kulkisi Seelia, jolla ei
elämää ole ollutkaan!

                                                  ⸻

Rikkoneensa näkee Seelia kaikkialla ja rikosten rangaistuksia
kaikkialla. Eikö hän jo silloin rikkonut, kun rakastavaa Viuluniekkaa
ymmärtämättä sitoutui majuriin? Seelia heitti rakastettunsa.
Viuluniekan sydän särkyi, senpä oli Viuluniekka itse sanonut. Särkyneen
sydämensä tähden hän entistä enemmän joi ja levotonna maailmaa kiersi,
Seelian vuoksi hän ennen aikojaan, nuorena, manalle muutti,
Viuluniekka, jolla oli niin hyvä sydän. Hyvän sydämen oli Seelia
särkenyt! Siinä hän rikkoi.

Rikos oli Seelian ajatella, että majuri kuolisi ja Viuluniekka toisi
Uorolaan sävelet ja riemun! Rangaistuksen kauhuna kumisevat kaukaa
tuiskusta rakkaan Viuluniekan sielukellot.

Rikos oli sulkea syliinsä kärsivä Viuluniekka, kun Seelia oli jo
majurin vaimo. Siinäpä rikos majuria vastaan, Alia vastaan, jonka tuli
majuria rakastaa. Ali on sekä äidistä että isästä vieraantunut.

Eikö monesti sääli ollut rikoksesta varoittajana, kun Seelia
kuohahtavin sydämin inhosi majuria, joka vanhuuden syyttömässä
hyvyydessä tiuski kaunista, rakasta Viuluniekkaa vastaan! Siitäpä
rangaistus, kun tauti iski juuri siihen, jota Seelia rakasti, jonka
sydämen Seelia hyläten oli särkenyt, joka kumminkin Seelian kanssa
rakastaen kärsi!

Sekavaksi vallan tekee tuska Seelian.

Hän tahtoo katua kaiken ja uskoa surunsa sille, joka on ainoa, mille
hän ne voi ilmoittaa.

Seelia istuutuu Uorolan salissa vanhan, matalan klaverin ääreen ja
soittaa vavahtelevin käsin toivottomia, surullisia virsiä. Majuri on
hetken tyydytetty, sillä vaikk’ei hän virsistä välitäkään eikä
kirkossakaan käy muuta kuin joka viides vuosi vaakunaansa hopeoimassa,
niin on nyt vihdoin edes Viuluniekka kadonnut, vaikka Seelia virttä
soittaakin.

Levon suo lumen alla majuri mielellään sille, joka monta katkeraa
kyyneltä hänen vanhoista silmistään pusersi, ja anteeksi pyytää majuri
Seelialta entiset karvaat sanat. Nyt tahtovat majuri ja Seelia olla
yhtä, kun Viuluniekka on matkannut kuoleman tupiin runojaan laulamaan
ja viulua vinguttamaan.

Viuluniekka, joka oli niin kaunis ja hehkuva, jonka sydämen Seelia
särki, ainoan sydämen, jota Seelia rakasti ja joka Seeliaa rakasti!

Seelia soittaa virttä klaverilla, joka ennen helisi häävalssia; mutta
keskellä virttä astuu mieleen Viuluniekka-vainaja, jolla oli lainehtiva
tukka ja Seelian särkemä sielu. Seelia pakottaa kyynelet painumaan
takaisin poveen. Pian majuria säälittää ja kiukuttaa, eikä hän voi olla
tyytyväinen, vaikka tahtoisi. Uskollinen, uskollinen itsellesi! huokaa
virressäkin, mutta tätäpä Seelia pelkää kuulla. Ei hän sitä ymmärrä.
Eikähän Viuluniekkakaan jaksanut olla itselleen uskollinen, koska hänen
sydämensä oli särkynyt. Seelia etsii turhaan lohdutusta sekavuutensa
uduista, istuu, soittaa menehtyäkseen.

Huolipa hänellä on Alista. Eikö Ali ole äitiään, eikö hän ota osaa
äitinsä suruun, kuuntele virttä, laula virttä, kavahda kaulaan, itke
Seelian kera, — mennyttä Viuluniekkaako, joka Seeliaa rakasti, jonka
Seelia musersi?

Kun Ali ilmestyy salin ovelle, viittaa äiti häntä klaverin luo, mutta
Ali pudistaa kiivaasti tukkaansa, ja jos isä häntä käskee, alkavat Alin
silmät säkenöidä, hän potkaisee jalkaansa ja lähtee.

                                                  ⸻

Majuri: ”Ymmärräthän, Seelia, minä pyydän anteeksi paljon, sitäkin,
että onnettoman rentun — Viuluniekan, tarkoitan — täällä ennen
kuolemaansa käytyä ja Alin lyötyä minua, vanhaa isäänsä, kiivastuin ja
uhkasin kerran jättää perinnöttä Alin ja sinut, ellei Ali oppisi
kunnioittamaan isäänsä. Sillä kalliiksi on hän minulle tullut, monta
kertaa on hän unen vienyt. Nytkin hän oleksii renkien kanssa,
työttömänä riiviönä vetelehtii, monta ivapuhetta hän päästää huuliltaan
minusta ja sinustakin, sen olen salaa kuullut. Etkö ole kuullut, kuinka
hän alituiseen hyräilee Vihta-Paavon Kokkia! ’Ruunun Kokki, Jämsän
Kokki, Rautalammin Kokki!’ Kuka hänelle kaikki renkutukset
opettaneekaan muu kuin Santeri, niskuri; mutta kyllä minä heistä
molemmista vielä kypsän teen! Sepä kumma, ettei Alista saa miestä, kun
antaa aateliskuria! Senkin junkkari!”

Majurinna: ”No, no ... ei niin!”

Majuri: ”Enhän minä niin tahdokaan, vaikka vain kiivastuin, mutta
kunnioittaa hänen tulee minua, sillä tiedätkös: olenhan minä Uorolan
majuri, herranen aika: se olenkin! Oppiin ja työhön tulee Alin
tästälähin! Osaako hän kunnolleen lukeakaan vielä? Eh, sellaista tyhmää
junkkaria! — No, enhän vaadi sinua, Seelia, häntä kasvattamaan enkä
itsekään jaksa, kun niin kiivastun aina. Sillä olenhan tottatosiaan
Uorolan majuri! Mutta pois kodista täytyy Alin kouluun, tulkoon hänestä
sitten vaikka räätäli tai Vihta-Paavo, junkkarista, mutta kodin arvo
hänen täytyy oppia näkemään!”

Majurinna: ”Aliko pois kodista? Ei, ei. Poika parka, ikävähän hänen
tulisi meitä!”

Majuri: ”No hankimme hänelle sitten sellaisen patukkaherran että
oikein! Mutta kova sille pitää olla sellaiselle! Olen minä itse
lukiossa istunut ja värjännyt hampaani mustiksi ja sitten irvistellyt
peruukeille. Kyllä minä tiedän, että ilkiöt kuulevat selällään eikä
korvillaan. Otamme kotiopettajan.”

                                                  ⸻

Ja Ali saa kotiopettajan. Tämä on rokonarpinen, hänen silmänsä
killistelevät kipeinä ja likinäköisinä lasien läpi, tukka on karkea
kuin lattiaharja. Hellä hän on sydämeltään, vaikka köyhyydessä
kärsinyt, ja ivallisen katkera piirto on hänellä suupielissä. Eipä hän
usko iloja olevan leivättömällä eikä hän muuta vaadi kuin leipää ja
sängyn loikoakseen. Aina hän kurisuttaa piippua, joskus hauskalle
päälle sattuessaan soittaa klaveria korvakuulolta, jos saa klaverin
sormiensa alle.

PAHA SEN VEI.

Vielä on vastusta vähäisen,
turmiota paikoin tullut,
koska on piru pilannut
ihmisraukat ilkiöiksi.

Pentti Hirvonen: Viinankeiton kiellännästä.

Pörröpäinen Santeri auttaa Talli-Villeä ja Juortanaa, kun nämä tallissa
ison lyhdyn valossa sotkevat apetta hevosten purtiloihin. Viisikymmentä
odottavaa hevosensilmää palaa pilttuuhäkkien yli lepattavaa tulta
kohti, Jääkäri-varsa väliin malttamattomana hirnua kiljahtaa tai alkaa
potkia pilttuuseen, mutta silloinpa Ville Jääkärille kimakasti
noitaisee ja polkee jalkaa niin, että tallin katto tuomion torvena soi,
ja hevoset vavisten kuuntelevat Villen ääntä kuin ruoskan vinkuvaa
läimäystä ja vaikenevat. Siinä silppua sotkiessaan juttelevat
Talli-Ville ja vanha Santeri, mutta Juortana itsekseen nauraa hihittää,
ja jääsilmä kiiltelee silmäkolossa kuin Susivaaran pirulla, kun hän
petkeleellä silppuja sotkee.

Ali on salaa hiipinyt tallin viereen heinämaliisiin. Hän haluaisi
Viuluniekkaa murehtiessaan olla vanhan Santerin luona ja kuunnella
tämän juttuja, mutta Alia hävettää tulla Santerin näkyviin. Alihan on
kuin aisoihin valjastettu varsa, kun kotiopettaja on tullut Uorolaan.
Vaikka opettaja joskus hymyileekin, niin hänen sameat silmänsä
tähtäävät hämärästi ja kuivasti silmälasien läpi. Alin on ilkeä ja
ahdistava olla. Hän on kuin Tykki ketjuissa, eikä ilkeä, nuori-isäntä,
palkollisille näyttäytyä. Salaa on Ali ehtoohetkellä hiipinyt
heinämaliisiin kuullakseen miesten tarinoita.

Ville: ”Kumma se Viuluniekka kuitenkin, kun ennen kuolemaansa virttä
soitti. Ja niin hartaasti, että sydänparka värähti kuullessa ja vedet
silmiin tulivat!”

Santeri: ”Niin ettäkö luulet häntä pahan ahdistamaan ruvenneen? —
Tokkopa se poika sellaisista! ’Tyhmyys ja heikkous ovat ainoita
paholaisia!’ tapaili Viuluniekka sanoa. — Mutta muistatkos sen mustan
kalliopilarin siellä louhikkosaarella Kolman pohjoispäässä? Penikulmia
sinne matkaa mutkikasten salmien kautta, ja siellä louhikkosaarta
vastapäätä manterella on Viuluniekan lapsuudenkoti. Paljon oli jo
Viuluniekka maailmoilla kulkenut, kun vanhempansa kuolivat. Mutta
silloinpa hän vasta tuli oikeaksi viuluniekaksi ja iloiseksi mieheksi!
’Ei ole tässä maailmassa enemmän lelliteltyä onnenpoikaa kuin orpo,
jolla ei ole isää, äitiä, ei sukua, sisaria!’ tapasi Viuluniekka sanoa.
’Orpo on taivaan lempilapsi, vapaa kuin kuningas ikään!’ tapaili sanoa.
’Onneltani olen saanut orpouden kalliin lahjan, jota ei minulta voi
riistää kulta, ei kunnia, ei taivas, ei tuonela! Moisia lahjoja ei
vaihdeta hernerokkaan! Vapaahan on kahleissakin vapaa!’ tapaili
Viuluniekka sanoa.

”No niin. Usein kesäehtoina, kun luode punaisena hulmusi ja Kolman
saaret häämöttivät kummallisina sumuista, sanottiin siitä mustasta,
kymmeniä jalkoja korkeasta pilarista kuuluneen vesien yli vienoa
soittoa. Mutta pilarin huipulla istui iso, musta lintu kynsissä
kahdeksan säihkyvää sormusta, ja tulikivinen katse vaani yli maailmain.
Kun sen katse tulikivenä leimahti, silloinpa Kolman huimaavilta
äyräiltä katseleva ja kuunteleva väki kauhistuneena piiloutui kivien
taa. Se oli paha, musta lintu se, ja kivipilari oli pahan kirkon torni.
Itse kirkko oli veden alla.

”No niin, usein nuorena Viuluniekka kiipesi viuluineen tälle pilarille,
hän väkevä poika, niin että voi honkapöydän nyrkillään halkaista. Kun
ilta tuli ja ruso vettä punersi, silloin hän siellä soitti. Monesti
pyhinäkin, keskellä jumalanpalvelusta, kuului seisoneen siellä
pilarilla. Synkkä tukka tuulessa liehui, ja viulun sävelet viiman
vimmassa lensivät kirkonkellon malmien kumahdellessa. ’Kolman pilarin
paholaiselta se on saanut sen viulunsakin!’ sanottiin, ja kerrottiin
koko ihmejuttu. Kun kapusi pilarille ja näki sieltä avaran maailman
alleen levenevän kuin käden hipaisulla vain, niin valtasi ikävä ja hän
huudahti: ’Olisipa seitsemän pitäjää kuningaskuntanani!’ Silloin
ilmestyi pojan viereen pilarille juuri maailman ruhtinas puettuna
purppuralla ja kalleilla liinavaatteilla, orjanruoskan kukkia päässä.
Hän sanoi pojalle: ’Lankea eteeni tälle pilarille ja rukoile minua,
niin minkä silmälläsi näet, sen saat!’ — Sanoi poika: ’Enpä rukoile
mitään enkä ketään; minussa on näet eri veri!’ — Riemastuipa silloin
kovin maailman ruhtinas, sanoi: ’Se olikin vain koetus. Minun lasteni
ei tarvitsekaan rukoilla ketään eikä mitään, eivätkä he valita, sillä
heissä on eri veri! Ja nyt teen sinusta seitsemän pitäjän herran.’ —
Ja maailman ruhtinas antoi muka pojalle sen viulun, jolla hän ihmisiä
itketti ja nauratti, heitä piti vallassaan. Niin kerrotaan moniahtaalla
ja sanotaan Viuluniekan soittokonetta paholaisen viuluksi. Sanottiin
Viuluniekan siellä kalliokirkossa paholaista palvelevan, mutta hänpä
nauroi, vastasi: ’Te palvelette paholaista, joka on murheenne, mutta
minä palvelen kimaltavassa auringonpaisteessa, ilossa ja surussa
elämäni riemuisaa uljuutta!’ — Enkä minä usko, että hän paholaista
palveli, haamuja säikkyi ja sen vuoksi ennen kuolemaansa virttä soitti.
Se on justiinsa niin!” tuumi matalalla äänellä tallissa vanha Santeri,
majurin riitaveli.

Ville: ”On se paha ihmeempiäkin saanut aikaan! Kun se Viuluniekka oli
koko ikänsä niin korskea, niin voi paha kuoleman lähestyessä tulla
kuiskimaan kauheita hänen korviinsa, kuin kortinpelaajille siinä
kuvassa kirkon seinällä. Niin vetäytyi Viuluniekka hurskaisiin
turviin.”

Santeri: ”Voipa vetäytyä. Kirkonkukonko turviin?”

Ville: ”Vaikkapa kukonkin turviin. Ei siellä paha ahdista. Ei näet
kirkkoon uskalla. Itsehän kerroit, Santtu, kun kirkkoa kauan sitten
rakennettiin ja kelloja piti tapuliin nostaa, niin saatiin jo iso kello
ylös, mutta pientä ei saatu kalliosta irti, ei vaikka olisi hevosilla
vedätetty. Silloin pappi oli kirkonmäeltä huutanut sille isolle
kellolle: ’Hei Hesekiel, huudapas nyt veljesi Hosea!’ ja käskenyt
soittamaan isoa kelloa. Ja kun silloin iso kello oikein ammosi
ylhäällä, niin jopa hyppäsi pieni kello irti kalliosta ja nostettiin
nuorassa torniin keveästi kuin höyhen ikään. Ja siitä päivästä ne ovat
kilpaa naakkain kanssa kutsuneet väkeä äänensä suojaan. Eikös siinäkin
paha paljon voinut?”

Santeri: ”Lieneepä lienee.”

Ville: ”Entäpäs sitten Pietari Rötön tytär Rämekorvesta! Oli kerran
mummo, se Liena-Kaisa, poikansa tyttärelle suuttunut, kun ei tyttö
viitsinyt ahkerasti veljeään tuudittaa. ’Piru sinut vieköön!’ oli mummo
kiraissut. Mutta silloin tulikin piru, jota oli huudettu. Ensin istui
räppänään, että kaikki savu tunkeusi tupaan, sitten ravisteli uunilta
päreet ja potut lattialle, viimein tarttui tyttöön ja aikoi viedä
seinänraosta. Onneksi oli siinä loisakkoja, ja kun mummon kanssa tyttöä
pideltiin kiinni ja virttä veisattiin, ennätettiin hakea pappi. Hän
kirosi pahasti ja pelasti tytön. Mutta siitä päivin on tyttö ollut
vähäjärkinen ja kalvetustaudissa. Seinänraosta se vie vietävänsä: ei
jää kuin verinen viiru jäljelle.”

Santeri: ”Minkänäköinen tuo viejä lie?”

Ville: ”Olipa ollut kuin toissilmä, ruma akka. Muutamille piruille ei
ole luotu suutakaan, jolla puhua. He vain silmillään irvistelevät.”

Santeri: ”Eipähän ollut kuin huuhkaja, joka sattui räppänästä sisään
lentämään. Kyllä se pappikin sen näki, kai nauroi akoille, kun huuhkaja
uunilta killisteli keltaisilla silmillään! Ihanko luulet, että paha
Viuluniekan vei?”

Ville: ”Miks’ei olisi voinut viedä! Ei se huuhkaja ollut, ei se
huuhkaja niinkään ihmistä tohdi repiä. Minkäs sille voi, kun antaa
kerran itseään nenästä vetää. Varkaat ja kelmithän ne piinattaman
pitää.”

Santeri: ”Tokkopa se lienee älykäs, joka iäti vain piinaa ja piinaa!
Niin justiinsa ajattelen minä, jolta on kahdeksan lastani kuoleman
kautta viety ja joka olen itse säilynyt pankon tuhkaan elämään kuin
kaskeen pojaton metso.”

                                                  ⸻

Ali kyyröttää, värisee maliisin heinissä, ja häntä kammottaa ja
naurattaa. Kun ison, vihaisen härän mölinä edempää navetasta tai
tuiskun kohahdus tai hevosten jyminä hämärästä tallista kuuluu sinne
pimeään, tuulta uikuttavaan maliisiin, niin Ali luulee näkevänsä, miten
tulee Kolman pilarin ruhtinas tai kaviot kapsaen ja möristen itse
Susivaaran paholainen, jota Santeri usein on sanonut aika veitikaksi,
joka muuttaa ihmiset lampaiksi, vie heitä seinänraosta päin honkia tai
kalvettaa verettömiksi haamuiksi.

Surettaa ja peloittaa Alia. Ehkä Viuluniekkakin oli pelännyt tuota
hullunkurista peeveliä?

Äiti veisaa virsiä, ja isä avaa paksun raamatun pirtin pöydälle, ja jos
rengit eivät sitä ruokatunnilla lue, niin isä uhkaa piiskalla. Silloin
Santeri isälle pullikoi.

Itse Ali, jota äsken vielä nimitettiin nuoreksi-isännäksi, on kuin
kaulahihnasta vedetty Tykki. Hänet pistetään lukukammion hämärään,
avataan kirja eteen ja sanotaan: lue!

Ikävä on Alin. Uorolassa verkkaan ja hyräillen kulkee vanhoja ihmisiä,
mutta tarinat Viuluniekasta helisevät Alin sielussa kirkkaina ja
surullisina. Niin hän yksin ja ystävittä kuljeksii!

                                                  ⸻

Raskaasti, murheellisesti humisee Alista pihan jättiläiskuusi
tuiskupyörteissä tummana huojuen, kun Ali kahlaa maliisista
illalliselle vähäsanaisten vanhempainsa ja opettajan pariin.

JOTUNIEN ROVIOT.

Kun et kyntöhön kykene
etkä kestä korpitöissä,
piä pojille porua,
opeta työtä tyttärille.

Paavo Korhonen: Talonpojille.

Lukukammion tiheäruutuiset ikkunat ovat matalalla puistoon päin, niin
että ne suvisin melkein kokonaan peittyvät syreenipensaikkoon ja huone
jää vihreään hämärään; mutta talvisin on vanhain ruutujen takana
puiston kumpuileva hanki, josta kohoilevat jykevät, lehdettömät
vaahterat ja omenapuut. Mutta puiden välistä häämöttää autio Kolma
lumisine saarineen, joilta ennen on susia pyydystetty.

Vaskikruunu kiiltää kattopalkissa riippuen, ja seinältä katselee pari
leveähattuista soturin kuvaa. Tästäpä huoneesta, Ali on kuullut
juteltavan, vei ennen muinoin kapea salaovi ja ahtaat portaat ylös
seinän läpi ullakkokamariin, jossa majurin isä piti ryöstämiään naisia
suljettuina. Usein oli sieltä ylhäältä ennen kuulunut hätävoihkinaa, ja
rahvas kertoo majurin isän saaneen paholaiselta rahaa, kun hän oli
paholaiselle myynyt naissieluja. Kolman kallioiden alitse, maan sisässä
se ajaa kumisutti vaunuilla ja mustilla hevosilla se paholainen, tuli
majurin isän vieraaksi. Hopealla oli majurin isä Uorolan hevosetkin
siihen aikaan kengityttänyt. Paholaisen rahoillapa se Uorola on niin
hyvin kasvavaksi ja muhkeaksi muokkautettu.

Usein Ali on kammoten haparoinut salaovea, mutta ei ole mitään
löytänyt; usein etsinyt ullakkokamaria, mutta ei ole ullakolla nähnyt
muuta kuin vanhoja sotahattuja, karhunkeihään, pienen kanuunan ja
huonekaluromuja. Ilkeän, keltasilmäisen majurin vangiksi ajattelee
sentään itseään Ali, kun istuu kirjainsa ääreen kytkettynä. Ehkäpä
häntä tahdotaan johonkin kauheaan! Häntä itkettää mielihaikeus, ikävä
pois, pois. Ehkäpä nytkin istuu Uorolan kellarissa päätön mies ja lyö
rahaa majurille, kun tämä antaa Alin minne?

Ali istuu kuin vanki, ja hänen silmänsä kiusaantuneina kohoavat
kirjasta ulkoiseen hämärään. Hänen riemunaan on, jos Tykki pihalla
kumeasti haukahtaa tai ruokakello yksitoikkoisesti pämpättää tahi jos
kuuvalon luodessa hangille sinistä kimallusta puistoon puikkivat isot
jänikset omenapuita jyrsimään. Onhan sekin vaihtelua. Mutta
rokonarpinen loikoo sängyssä selällään ja kurisuttaa piippuaan.

                                                  ⸻

Niinpä kuluu aikoja, rokonarpinen ja Ali tulevat ystäviksi.
Harvasanainen ja kuiva on rokonarpinen, mutta monesti, kun talvisen
iltaruson tulipalo hulmuaa yli maailman jotunien roviona, josta
verenkarvaiset jättiläishaamut sinkauttelevat säkeniä taivaslaelle,
puiston kuuraiset puut kimaltelevat kuten rubiineja täynnä tai
värisevät jättiläisruusuina lehdillään tulisia pisaroita ja ikkunat
kiiluvat outoa, kaameaa punaa, tai kun tähdet iskevät tulta
pakkasilmoissa, silloin laukeaa harvasanaisen kieli ja hän
kummallisesti puhelee tähdistä, jotka säteillen ja jättiläislauluja
laulaen pyörivät äärettömyydessä sammuakseen, maista, jotka ovat
ruusuja kasvaneet ja paahtavaan hietaan hautautuneet, valituksista
sotakentillä; sillä hän on synkkämielinen, se rokonarpinen. Ali kuulee
hiiskahtamatta joko ikkunan ääressä ruson jotunien liikutellessa
punaisia rovioitaan tai jo vuoteen lämmössä, kun vain koirain haukunta
ja rähinä väliin kertomusta katkoo.

Kilkuttaapa rokonarpinen joskus klaverilla, mutta sävel on aina yhtä ja
samaa synkkää.

                                                  ⸻

Niin tulevat harjaspää ja Ali ystäviksi, ja Ali saa ystävänsä
riemastumaankin, kun he joskus kiljuva koiraparvi kintereillään suksin
pyryttävät yli Kolman rotkojen ja Ali villiä iloa huudahtaen avaa
sylinsä jymisevälle tuiskulle tai pyörryttävistä mäistä suksin alas
syöksyy.

Kalju, jonka isa lapsena hulluksi pieksi, kun ei poika
jaksanut kyntää sill’aikaa kun isä pientarella polvillaan rukoili, —
joka tillistelee pirtin uunilta kiiluvin silmin eikä ole ikänään käynyt
Uorolan karjalaitumia kauempana, Juortana on kumminkin utelias
tietämään miltä maailma Uorolan rajain takana näyttää.

Juortana: ”Tuota noin, mitä minun piti sanoakaan. Onko siinä
kaupungissa leivinuunikin? Onko?”

Rokonarpinen: ”On. On siellä montakin leivinuunia.”

Juortana: ”Vai on, hihi! Mitä, vai on leivinuuni, mitä?”

Rokonarpinen: ”On monta leivinuunia!”

Juortana: ”Vai oikein monta leivinuunia! Hihi. Eikö siinä ole kuuma
siinä kaupungissa, kun on niin monta uunia, mitä? Vai ei! Pidetäänkö
siinä lakeinen auki, kun leivotaan?”

Rokonarpinen: ”Ei pidetä.”

Juortana: ”Vai ei pidetä lakeista auki, vaikka on niin monta uunia ja
tulee kuuma. Jo nyt on kumma että ihan totta totisesti ai!”

Ja Juortana laksauttaa kieltään kitalakeen ja kynsii paria hiustaan;
niin on kumma se asia.

Mutta Alin mieltä suru ja häpeä painaa: eipä hän ole nähnyt maailmaa
sen enempää kuin hullu Juortana!

KATSE SURUHARSOISTA.

Vettä kynnän vellotellen,
minä aaltoja ajelen,
kynnän aika aurasella,
valan pitkiä vakoja
pellolla perättömällä.
Vesi veljenäin omana,
isot lainehet isänä,
äijät aallot äitinäni.

Pietari Mansikka: Merimiehen runo.

Tuomarin rouva, Loppilan rouvassyötinki, on kuollut. Yksin kyyröttää
rappeutuvassa Loppilassa tuomari: nojatuolissaan halvattuna istuu,
tuijottaa juopon älyttömin, kiiltävin silmin. Palvelijat saavat elää
mielin määrin laiskoina ja syödä mitä talosta irti saavat. Eipä enää
silkkihameissa kahiseva rouvassyötinki ole heidän silakoitaan lukemassa
ja kellonviisareita iltaisin jäljelle vääntämässä.

Suruharsoissa ja kellastuneena kulkee Seelia kirkonkylän kalmistossa,
äitinsä haudalla, Viuluniekankin haudalla, jolle on istuttanut
punakukkaisen orjantappurapensaan. Orjanruoskistahan Viuluniekka piti
ja niitä nimikkokukkasikseen sanoi.

Surra täytyy Seelian, suruharsot kasvoilleen heittää. Maailma on niin
tyhjää.

Surra täytyy Seelian, kirkossa käydä, klaverilla virsia kilkuttaa ja
rukoilla. Sillä hän on rikkonut. Sydämiä särkenyt, ei rakastettuaan
ymmärtänyt, majuria pettänyt, niin, Aliakin pettänyt. Surra hänen
täytyy ja rukoilla.

Rikkonut on hän, ja siksipä hänen murheensa nyt yhä suurenevat.

Ali yhä enemmän väistää äitiään. Kun näkee äitinsä silmäin alakuloisina
katsovan suruharsoista, niin hänen rintansa täyttää outo, ahdistava
orpous, josta haluaisi päästä. Ali pakenee kirjojensa ja rokonarpisen
luo, ennenkuin on äitiään lähellä. Äiti on kateellinen kuivalle
rokonarpisellekin, mutta minkä hän voi! Eikö sekin, että Ali väistää
äitiään, ole vain rangaistus Seelian rikoksista, rangaistus, joka
täytyy vastustamatta, tyytyväisenä kestää ja vain rukoilla, että siitä
kerran pääsisi!

Surra täytyy Seelian ja rukoilla, rukoilla iloisten päiväin tuloa.
Sillä hän on rikkonut, ja kaikki hänen uskottunsa, kalleimpansa, sen
vuoksi vaipuvat hautaan tai eroavat hänestä. Seelian suru on suuri, kun
hänen rakkaimpansa viedään. Se suru on Seelialle rangaistus. Seelian
täytyy rukoilla, käydä kirkossa ja virsiä hyräillen kulkea kalmistossa!

Miksi Ali väistää äitiään? Tosinhan Viuluniekka-vainaja oli sanonut:

”Niitä kaikkeus rakastaa, jotka eivät seuraa mustakauhtanaisia, hautaa
osoittavaisia, vaan seuraavat sellaisia, jotka auringon säteily
otsallaan ja punaisissa asuissa heitä huutavat elämään, vievät huilujen
soidessa ikuiseen lepoon, sillä ilo on elämä. Kunnioita isässäsi ja
äidissäsi heidän nuoruuttaan, että aikasi seisoisit miehenä maan
päällä. Sillä jos ennen on sanottu: autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset! niin minä kuitenkin sanon: autuaat ovat henkisesti rikkaat,
sillä he vihannoittavat aution maan!”

Kaunispa oli ollut Viuluniekka, kun hän johti kukkaisia saattoja
häätaloon. Kirkon portailla nosti viulun leukansa alle, keijautti
keveillä sormenpäillä jousen kielikon yli: oi miten marssin sävelet
väkevinä kajahtelivat kirkolta suvisiin kyliin ja maanteille, sävel
välähti yli elämän kuin sateen kaaren kimaltava portti yli välkkyvän
virran. Kuin kimaltava, riemuitseva virta kulki hääjoukko kirkosta;
Viuluniekka asteli etunenässä ja soitti. Sielläpä huojui, heilahteli
morsiamen kruunu, suvi-ilma liehutti naisten kirjavia säpsänauhoja,
miehet mielellä hyvällä astelivat, katselivat terääntyviä rukiita,
nuorukaiset lauloivat marssia, poikaset huutaen hyppelivät ja kiersivät
seppeleitä pikkusiskojensa päähän.

”Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!”

Mahtava marssi raikahteli väen laulusta kuin vetten kohinasta. Kenpä
olisi sillä hetkellä pelännyt, vaikka pistooli olisi otsaansa kohti
ojennettu! Rinta paisuen kulki hääväki, ja kauas ilmanäärille kajahteli
häämarssi.

Niinpä olikin Viuluniekka sanonut:

”Ihminen olkoonkin nuori, ettei muuta kuin nuoren uskoa muista, vaikka
pistooli otsaansa ojennettaisiin! Älkööt uskojensa lapset pelätkö
maailman mahteja, niitä, jotka tyhmistä kuonan ihailijoita tekevät!”

Viuluniekka, korskeat olivat hänen sanansa, ja häämarssia helistäen
luulivat hänen hautaan menneen muut paitsi Seelia yksin, joka tiesi
Viuluniekankin sydämen särkyneeksi. Mitä siis Viuluniekan korskeat
sanat auttoivat? Mitä siis auttaa seurata niitä, jotka huiluja soittaen
vievät ikuiseen lepoon! Rakastaako taivas Alia, koska hän pelkää
äitinsä surua! Onnettomuus Alia pyytää, koska hän ei tahdo lähetä
äitiä, joka suruharsoisena, itkien osoittaa rakastettujensa hautoja.
Onnettomuus Aliakin pyytää, ja sekin on vain rangaistus Seelialle, joka
on paljon rikkonut. Oikeutettu rangaistus, jota täytyy estelemättä,
tyytyväisenä kärsiä: surra, surra, kunnes rangaistus otetaan pois!

ISOHÄRKÄ.

Joka taulaa tekee,
monta vaivaa näkee,
pökkelöä pönnistää.

Suomalainen sananlasku.

Niin kulkee vuosia muutamia keväihin, ja Loppilan tuomarikin on
kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee
punaista horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki hänen rakkaimpansa ovat
kuolleet, ja Alia hän ei tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja
ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin,
kun olen kerran rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein
hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi, ja parrassa kuultaa vain
jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään
haroen hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle
ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee,
nahkasohvalla köllöttää, päätä usein pakottaa, hän juo kivennäisvesiä.
Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa
kumuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla
Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäisillä,
vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevaa
voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

                                                  ⸻

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan
jykevät kirjakaapit hän on kolunnut, ja tyhjentänyt rokonarpisen
älykopan.

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin
korpiin, mutta isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen
pisteltäväksi! Ramisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen
saattamana kaikuviin hongikkoihin, ja isohärkä kuuntelee yksin
navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa,
sinistä, vihreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska
se on vihainen ja monesti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää,
likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä
karkealla kielellään nuolla.

Mutta turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on
ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yht’äkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä,
mutta sieraimet veren himona paisuvat, ja hillittömästi, haljetakseen,
vavahtelevin kyljin päästää karjojen kuningas villin, käheän mylvinän
kuin tuomiopäivän pasuunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee
lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah, jos
harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isonhärän irti, niin
sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu
vangin toivoton viha!

                                                  ⸻

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei
uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden selillä, ja
räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien,
punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin rintaa ahdistavassa,
paisuttavassa tuomien tuoksussa luhdista luhtiin; — silloin olivat Ali
ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä
kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta
lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus
räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia; mutta kun
juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle
kiitivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti
kirkonkylään tanssiin, näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut
Ali edes kirkonkylässä käynyt. Joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan
vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat
oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä
on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa
kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä:
toista kymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa
auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen
kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai
metsästä pilkottaviin huviloihinsa, kiertelevän joen varrelle.

                                                  ⸻

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera
ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään! Ali tahtoo
ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat
villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua
vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, peloitella hevosta hyppimään!
Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu
käy vastaan! Ali tahtoo nauraa taivaanrannalla punaisena hehkuvalle
auringon kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin
rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieraimin ja suin hän ahmii ilman
tuoksua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Mutta kun hän perillä kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon
sydämenpohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: Mitä tuo
on, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Hänen päätänsä
huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma,
luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukahduttaa. Hän tahtoisi itkeä,
mutta ei voi.

Hän tuntee olevansa vailla iloa, hänen sieluunsa tulee jotakin outoa,
tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy hänen sydämessään kieppuisi, sitä
jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua
sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö?
Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah,
niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Eikä kumminkaan niitä, ei, ei!

Hänen sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, mutta ei pois
Uorolaan. Kuinka siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain
varjossa! Kuinka siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on
hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen
naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella on iso,
luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii
heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä
heillä on, Uorolasta tulleilla.

                                                  ⸻

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat
kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja
kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari,
flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua
vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja
hänen silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee
värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneena kohoaa ja laskee, hehkuvat
posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan
äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän
tuntee ahdistavaa poltetta, hänen jalkansa vapisevat polvista, hän
tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei
ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja jossa
seinäkuvatkin hämähäkinverkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole
kiltisti; ja tyhmästi!

”Ei sinusta tule koskaan mitään!” kumisee jokin jäykistävä, toivoton
ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on
vaikea hengittää. Oi, jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa!
Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän
katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo peloittavan
kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeästi palavin
huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse hänen
lapsensilmiänsä kohtaa; mutta sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia!
ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle, ja ruskeat kiharat ylpeästi
huiskahtavat, hän puree hammasta.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän
viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso
yhteenkään naissilmään, vaikka hänen rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän
astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä, ja otsa vihaisena varjoo
silmiä. Kun hänen on pakko tarttua pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin
hänen sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että
kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

”Hyi!”

Kuinka tunteekaan itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten
hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki
häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isonhärän viha?

Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä
olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena
ja kurjana kotiin.

                                                  ⸻

”Mikä se tuo jörökki on?” kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkuen
Aliin.

”Rikkaan majurin poika!”

”Ahaa, sekö sitä vaivaa!” Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään
piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan
kääntää tavallisiin ihmisiin.

”Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on
oivallinen, ettei muuta silmä tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!”

”Hihi ... antaa hänen vain suuttua ja odottaa.”

                                                  ⸻

”Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen,
kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi?” kysyy kauppiaalta muuan
kesävieras.

”Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka
on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson,
jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina
olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki
ihmisaraksi ja höpsähtäväksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan
tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten
joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin
edespäin aina suvun loppuun!”

                                                  ⸻

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista
nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin
sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, mutta
joka oli kamalan koston saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa
kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos
torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin Ali
sähähtää kuin ruuti, hänen lasittuneet silmänsä iskevät hirveää säentä,
hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

”Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on
vanha koni, ei kuin selkäruota jäljellä koko hevosesta! Ja nyt sen
pitää saaman!”

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemesta, hevosparka
vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä
koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vasta-intteistä huolimatta valveille
juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin
riisumaan hevosen.

ÄKÄINEN NUORIHERRA.

Muut miekkoset mieroa käyvät
minä raukka riihtä puin.

Suomalainen sananlasku.

Ali tiuskii palvelijoille ja vanhalle Santerillekin, ei sano
hyväähuomenta vanhemmilleen, käy sukimattomin päin, makaa laiskana tai
potkii koiria; jopa sieppaa pyssyn isänsä kamarin seinältä ja sanaakaan
virkkamatta hyökkää kyttäämään Kolman louhistoille. Raivo ja
ikävystyminen asuvat hänen kasvoillaan.

”Jo alkavat majurin temput, patukka vain kainaloon vielä!” tuumii väki.

                                                  ⸻

Kerran kuumana päivänä, kun hän on yksinäisiltä retkeilyiltään palannut
ja heittäytynyt salin vihreälle sohvalle märät ruojut jalassa ja
likaisin käsin, ilmestyy majurinna kamarinsa ovelle, katsoo pitkään
Aliin, ja hänen äänensä värisee tuskaa, kun hän virkkaa:

”Ali, eikö sinun ole hyvä olla? Mikä sinulla on, Ali?”

Alin sydänalassa repäisee silloin kipeästi, vedet melkein puhkeavat
silmiin, hän tahtoisi käydä äidin luo tai kutsua äidin lähelleen, mutta
eipä voi. Hän kääntää kasvonsa seinää kohti, haukottelee.

Silloin äiti loukkautuu, sanoo:

”Kuule, Ali! Tällainen ei käy. Sinä pahoitat isääsi, joka on vanha ja
vapiseva. Et todellakaan tiedä, mitä ja kuinka paljon olet meiltä
riistänyt, yön unet ja päivien rauhan. Ja sinustako tulisi Uorolan
isäntä! Opettajasi sanoo sinua hiukan laiskaksikin?”

Ali singahtaa sohvalta kuin närevivun nakkaama ilves. Kasvot
kalpenevat, kädet sinerviksi nyrkeiksi pingoittuvat, ääni on
nyyhkytystä ja vihaa käheä.

”Yön unet! Unet, unet! Untahan te vain etsitte! Kuinka paljon olen
teiltä riistänyt! Kuinka paljon! Mitä olen teiltä riistänyt? Mutta mitä
te olette minulta riistäneet? Leivän te minulle annatte ja vaatteet
vaivoin ja konia ajaa ja kermaista maitoa, mutta mitä te riistätte
minulta! Vereni, vereni! Aina happamia kasvoja, vetisiä silmiä,
haudoille kulkemisia! Aina virsiä niinkuin olisimme hautajaisissa! Mitä
meillä on ruumiiden ja suruharsojen kanssa tekemistä? Olemmehan ihmisiä
emmekä ruumiita! Täällä on kaikki hapannutta, elämä hapannut virsiin,
kuin olisimme köyhiä, hyvyys hapannut itkuun ja ruikuttaviin
varoituksiin. Kaikki vanhaa, naamat vanhoja, kuvat homeessa, katoissa
iankaikkisen vanhat kruunut! Kyllästyy ja läkähtyy! Enkö tee työtä?
Onko opettajanne sanonut, etten tee työtä! Hän valehtelee,
kirjahuuhkaja, joka kaikessa tapauksessa on pöllön sukua! Vieläkö minun
pitäisi auran jäljestä raahata, pölyä keuhkoihini kiskoa, kun täällä jo
olen saanut itseeni iankaikkisen pölyn! Isä sitten, mätänee sänkyynsä,
mikä isä hän on! Koiristaan keltasilmä pitää ja ongistaan, mutta minä
en niistä pidä, en, vaikka hän kuinka tyrkyttelisi! Ja jos ei muu auta,
niin auttaa jumal’auta! Minä lyön poikki siteet! Se on selvin tie.
Maailma on oleva iloa, mutta tämä on vaivaistalo, jossa tulee houruksi.
Ja se on totinen surkeus!”

Ali käy kiivaana salissa, hänen silmänsä kyynelöivät uhkaa, uhmaa.

”Olenhan kuin susi häkissä! Miksi tahdotte minusta tehdä hullun? Miksi
ette ole antaneet minun elää kuin muitten? Köyhyyskö vaivaa! Katsokaa
heidän iloansa: olenko minä mikä nuori! Eikö teitä hävetä nähdä poikaa,
joka on tyhmä kuin tallioinas? Mutta eihän teitä hävetä, ette missään
käy, ette elämää näe ja siksi luulette kaiken olevan niinkuin pitääkin
olla, luulette kuolemaa elämäksi! Voi vanhuus, kuinka olet tyhmä, ahnas
ja köyhä punnitsevassa, viisaassa rikkaudessa!”

Kuohuksissa Ali töytää ulos, tempaa eteisen nurkasta pyssynsä ja
juoksee pihalle. On kuin häpeän ja tuskan nyyhke alkaisi hänen
rinnassaan elää, mutta se ei saa nousta ylös, ei! Ali päästää koirat
häkistä ympärilleen, kutsuu niitä mukaansa metsään, mutta kun vanha
jäniskoiranarttu ei haluaisi häntä seurata, vaan jäykkäjalkaisena
vikisten matelee pihan auringonpaisteessa, niin Ali vihan vimmassa
laukaisee haulit nartun kintuille. Koira kiljahtelee, uikuttaa kuin
poljettu sammakko.

                                                  ⸻

Mutta majurinna pakenee huoneeseensa, tuijottaa kuin tajuttomana,
puhkeaa alakuloiseen, voimattomaan itkuun.

Nyt jo Ali, niin nuorena! Mistä hän on kaikki ne karvaat sanat saanut!

Hänen ainoa ilonsa, ainoa elävä rakkaansa, Ali, jota itsellään
säilyttääkseen hän on niin paljon surrut ja rukoillut rikoksiaan
anteeksi! Ettei vain Alilla hänelle kostettaisi!

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

Kun on mulla heikko henki,
varsin vailla tarkoitusta,
kun se työntääpi tukulta
ajatusta aivohoni!
Onko kuussa karjat, linnut,
kissat kiertotähtilöissä?
Miks’ on kehno kerjäläinen,
miksi keisari komia?
Miks’ ei papit paljon usko
sanojansa, saarnojansa?
Mitä mahassa maamme,
mitä pahamme perästä?

Jaakko Räisänen: Mietteitäni.

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla,
kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat vaikeina kuin
kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoaa louhikon
seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alhaalla vaahtoilevat laineet, kun
tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä
kiviä pitkin, pihlajan marjat punoittavat rantalehdossa, vilisten
kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri,
hänen katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat
polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

”Karjanpaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja
vaikka vain pankon tuhassa iltojani istun, niin kumminkin sanon
sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!”

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien
sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat
hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman
poikana iloinnut, ennenkuin suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa
huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu,
eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee
edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa
makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikk’ei
hän niitä sanoilla saata tulkita, karjanpaimen. Santeri vain tuntee
sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:

”Kun syys-yön pimeys on ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin lyövät
ja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää loimuva
päre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä unet ovat
elämästä puolet.

”Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa.
Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja
harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän
kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija
olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus
raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan
nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

”Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken
katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta
enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

”Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain
aaltojen vaaraan, sillä kuta mustempi edessä taivas on ja lähempänä
kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

”Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä
heittävät syvyyksien vaaraan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, jota ei
kenkään saaneelta ota.

”Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun
itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä
syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, mutta
ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on
maailman ainoaa nurjaa.

”Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa.
Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä
siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemaan saadusta.

”Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä
ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota,
sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin, ja
rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka
jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska
eivät juoneet pikarista, jonka hän heidän huulilleen asetti, ja aratkin
ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat valittavat, vaikka
kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

”Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssä
päin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka
taivaasta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä
ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa.
Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengeltään
ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa
halveksii.

”Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten
kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tai kirjavissa kaavuissa
kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Me näemme
heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, mutta kerran
sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät,
joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää
pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa
kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

”Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin,
sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolla olet vahva.

”Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne
vastaan uskaltaa henkensä, mutta matelijoista erotkaa käden iskutta,
niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan
rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat!
Taistelu on taistelun arvoinen!”

                                                  ⸻

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret,
vaikk’ei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, joka on vain
karjanpaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut,
riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjanpaimen
kiusaantuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

”Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta
kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhassa iltoja vietän.
Lähde pois, Ali. Itse minä poikasena kotoani lähdin.”

                                                  ⸻

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huojuvain
honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.

TANSSI, ÄITI!

Jo tanssi pihalle saapi,
ilo alle ikkunoien.
Tanssi tungeksen tupakan,
ilo pirttihin ajaksen.
Jalan polki portahalle,
kiukoa kivinen liikkui,
silta soitti sorsanluinen
tanssin tullessa tupahan,
ilolinnun astuessa.

Kanteletar, I:117.

Syksy on tullut, talvi sen vienyt ja kevät taas talven; Ali on vuotta
vanhempi jälleen.

Rokonarpinen, heikkonäköinen opettaja on synkkämielinen. Vaikka hän
joskus ilvehtii Juortanan kanssa tai tanssiin ja klaverin kilkutukseen
innostuu, niin mieluimmin hän sentään on selällään sängyssä ja katselee
sinisten piippusavujen kiemuroimista auringonpaisteessa, pullauttelee
poskistaan harmaita haikuja.

Kun kesä taas saa, havahtuu Ali kirjoistaan kuin unesta, hänen rintansa
käy levottomuutta. Silloin rokonarpinen katsahtaa Aliin surumielisen
ihailevasti, sitten naurahtaa katkerasti.

”Haudankaivaja on maailman ainoa viisas, sillä hän vastaa kaikkeen:
kaps tyhjä kallo, kops madonsyömät sääret, maatkaa, maatkaa!”

Niin virkkaa rokonarpinen, mutta Ali ei ole pitkiin aikoihin oikein
enää viihtynyt rokonarpisen seurassa, sillä hänen sielussaan on kuin
lyömään kohotettu käsi.

Ikävöinyt hän on ja talven kelmeihin rusoihin tuijotellut, laulanut
surullisia lauluja; mutta kun kesä tulee, niin haikea uni haihtuu. Hän
lähtee kuin nuori jättipoika kiiruhtamaan Uorolasta.

Kun Uorolassa kevät-illalla pihakuusi rusottaa punaisessa
ruhtinasmanttelissa, kuusen kukat palavat lehvien nenissä punaisina
sydäminä, kun ruisrääkkä ja kehrääjä huhahtelevat metsäin välisillä
vainioilla, pistää Alin päähän yht’äkkiä satuloida vihainen jääkäri-ori
ja lasketella kirkonkylään.

                                                  ⸻

Kun hän aamulla ani varahin kukkojen vilua kiekuessa palaa, on hän
kalpea ja ruumiinsa rento, mutta silmät loistavat riemukkaasti kuin
Kolman usvista nousevan päivän. Majurinna kuulee Alin lujat askelet
salista. Hän on levottomana valvonut yön, nyt rientää salin ovelle.

Äiti: ”Missä sinä olet ollut? Koko yön olen valvonut.”

Ali: ”Hyvää huomenta, äiti!”

Äiti: ”Hyvää huomenta. Sinähän olet niin väsynyt, sairaan näköinen...”

Ali: ”Sairaanko näköinen? Ei kuin terveen! Mitä sinä nyt utelet? En
minä ole kaivossa ollut. Kirkonkylässä!”

Äiti: ”Ja sinä...?”

Ali: ”Olen kuin täyskasvuinen kukko ja aika huijari. Ei me nyt surra,
äiti, enää. Ei me nyt enää itketä, nyt nostetaan äiti käsivarsille. Kas
näin! Ja nyt tehdään sovinnot. Kas näin! Nyt minä sanon, että kuljen
kuten huvittaa, mutta olen kuin liekki, joka ei tahraudu, vaikka sen
yli likavettä kaataisi. Uskotko nyt?”

Äiti: ”Ali, Ali. Älähän nyt äitirukkaasi. Mutta kylläpä sinulla jo
onkin vahvat kädet, kuin...”

Ali: ”... karhulla vain! Niin pitää ollakin. Ja iloinen olen kuin karhu
mehiläiskeossa vain!”

Äiti: ”Iloinen ... sinä...”

Ali: ”Niinpä niin. Missäkö olen ollut? Johan sanoin: kirkonkylässä!
Mitäkö siellä? Tanssimassa!”

Äiti: ”Osaatko sinäkin tanssia!”

Ali: ”Kas, miten silmät nyt suurenevat! No naura nyt, se on oikein.
Hahhahha, naura vain! Koetellaanko? Osaatko sinä tanssia, äiti? Katso,
rinnassani hehkuu jo punainen ruusu.”

Äiti: ”Ennen, ennen... Keitä olet saanut punaisen ruusun?”

Ali: ”Mutta et nyt? Enpä tiennyt, että sinä olisit koskaan osannut
tanssia! Koetellaanpa...”

Äiti: ”Ah, Ali, hullu! Mikä sinun on! Haha...”

Ali: ”Kas niin, näinpä mennään! Enkös ole jo aika huijari, äiti! Näin
vain aamukoltussa mamman käsi olalleni. Kas nyt mennään. Herranen aika,
mutta osaathan sinä tanssiakin, äiti!”

Ali pakottaa äidin tanssimaan, äiti kyynelsilmin, katketakseen nauraa
hullunkurista iloa, ja Ali nauraa hahattaa täysin kurkuin, rallattaa,
vie, vie vanhaa koholla ympäri suurta salia.

Ali: ”Äiti, tämä ei riitä. Siellä on kirkolla koko nuoriväki, ja
lukkarin majassa mua äkseerattiin. Lukkari soitti viulua ja herranen
aika: nyt osaan kuin ajatus ikään! Ei tämä vielä riitä, koko päivän
tahdon hyppiä, äiti opettaa ne tanssit mitä osaa. Herranen aika,
osaathan sinä vaikka mitä vielä, äiti, tanssia tahdon kuin hullu!...
Missä se opettaja on? Makaako se opettaja vielä? Soittoa meidän pitää
saada. Hei, vanha klaveri, auki kilikone! Ja opettaja soittamaan, kyllä
se sen osaa, kyllä se sen osaa!”

Ja Ali juoksee rokonarpisen vuoteelle, kiskoo tämän ylös. Vaikka
paitahihasillaan täytyy tämän soittaa, vaikka yhdellä sormella, vaikka
koko kämmenellä, niin että koko Uorola jymisee. Mitä hulluja? Mitä se
rokonarpinen töllistelee? Eikö hän ymmärrä, että tulee soittaa, mitä
tahansa, mitä tahansa, kunhan vain soittaa! Mitä se kummastelee! Eikö
hän ymmärrä, että Ali aikoo tanssia, että majurinna aikoo hyppiä kuin
hullu, eikö hän ymmärrä, että on uusi elämä talossa! Ah sitä
lampaanpäätä!

                                                  ⸻

Rokonarpinen paitahihasillaan rimputtaa klaveria, painaa polkimiin
paljain jaloin, soittaa, nakkaa vinhasti sormia, mörähtelee ja nauraa.
Ali nauraa niin että ikkunat hätkähtelevät, majurinna nauraa ja lentää
poikansa väkevien käsien varassa kuin lintu. Mikä teki hänen töppösensä
niin keveiksi! Sali pyörii ympäri karusellina, isot taulut vilisevät
punaisina ja mustina ympäri, tuolit paukkuvat sekaisin, Alin jalka
jyskää tai äänettömänä keijahtaa, nauru kajahtelee, majurinnan yöröijy
liehuu, ja tukka on päässyt valloilleen. Ah, eihän Alin äiti niin ruma
olekaan kuin Ali ajatteli. Miten hänen silmänsä kummallisesti
säteilevät! Ja kuinka keveänä hänen jalkansa liikkuu! Herranen aika,
onko se äiti, onko se äiti! Hahahaa: äiti, äiti tanssii ja tukka
hulmuaa tuoksuvana. Ja kädet sellaiset pehmeät, valkeat! Herranen aika,
kuin kauppiaan Sylvialla! Ovatko nuo äidin kädet, joita Ali hellästi ja
voimakkaasti pitelee. Ovatko nuo äidin, äidin kädet!

Ja aurinko nousee säihkyvänä, pääskyset visertelevät pakahtuvin rinnoin
ikkunain takana, urvut kimaltavat; kyyryselkäisenä opettaja soittaa,
nauramaankin rupeaa, ja klaveri helisee voimakkaista näppäyksistä ja
hytisee, piiat juoksevat pelästyneinä ylös, kauhistuvat ja alkavat
nauraa, Tykki haukkua kumistaa ovella niskakarvat harjalla ja jalat
jarrussa, Uorola suurena tynnyrinä kumisee, nauraa, jyskää ja helisee,
majuri köpittää hämähäkinverkkoisesta huoneestaan piiska kädessä, on
ovella kaatua selälleen hämmästyksestä, huutaa, nauraa:

”Mitä saakelia tämä on!”

Mutta Seelia-rouva vain tanssii, nauraa, nauraa, tukka hulmahtaa
majurin kasvoihin, töppöset jaloista lentävät vasten tauluja, posket
hehkuvat kiivasta, pakollista kiitoa, Ali nauraa, klaveri huojuu ja
kilkuttaa, ja soittaja nauraa, ja kun Ali viimein päästää hervonneen
äitinsä nojatuoliin, niin majurinna vedet silmissä nauraa vain ja
nauraa.

Ah, todella kaunis on nuori Ali, kun hänen poskensa veren-väkevinä
hehkuvat ja valkeat hampaat nauraessa loistavat, naurua, iloa
hytkivässä rinnassa vapisee punainen, hehkuva ruusu.

KAUNIS ON ALI, KUN RINNASSA NUOKKUU RUUSU.

Enkä huoli huolimahan:
annan huolia hevosen,
suuripäisen päivitellä.
Hevosell’ on pää parempi,
kaulasuonet kantavammat.

Kanteletar, I:55.

Kaunis on Ali, kun posket hehkuvat veren-väkevinä, ääni kuin
metallikilpeen kajahtaa, rinnassa nuokkuu kuihtuva ruusu.

Seelia-rouva katselee kaukaisia taivaanrantoja, joilla iltaruso kirkon
ympärillä valahtelee heleänpunaisina juovina. Lehdet hiljaa läpättävät
puistossa, illan tuoksu kohoaa vehreyksistä, sirkat sirisevät, ja
märehtivän karjan kellot kalahtelevat himmeästä pihattoaituuksesta,
josta hyttyssauhu kytöisenä nousee. Omenapuiden lumikukissa mehiläiset
surisevat, Kolman aallot solisevat hiljentyen rantaan.

Mutta Ali on kirkonkylässä kesävieraiden kisoissa.

”Niinpä tulee ollakin!” huudahtaa Seelia-rouva. On viimein kuin olisi
kivi hänen sydämeltään otettu, kun Ali iloitsee.

Sirkat sirisevät varjoisten puiden alta:

”Paista päivin aurinko, sammukaa päivät. Tahdomme soittaa ja siristää,
jäätyä viluiseen talveen.”

Lehdet viluisesti läpättävät, äidin sydän värisee, hän vavahtaa:

”Ei, Ali ei ole jäätyvä talveen. Kun hän on aikansa iloinnut, on
hänellä Uorola ja äidin helma.” Sirkat sirisevät:

”Mitäpä sitten, jos jäätyykin talveen! Ken on kesänsä iloinnut, voi
myös jäätyä talveen, sillä jokaista ilojen kesää seuraa jäätävä talvi.
— Niin tulee myös ihmisen elämän olla: kasvaa kaihossa suonet palaen,
yht’äkkiä puhjeta kukkaan kuin yönkuningatar, joka hetkessä elämänsä
pois kukoistaa, on kauniimpi muita kukkia, kuolee kun aamu koittaa.
Kasvaa kauan, täydet voimat kukkaan tyhjentää, kuolla. Ken elämässä
kitui, se puhjetkoon kuolossa kukkaan. — Olkoon Ali Seelian elämän
kukka. Kitunut ja kaivannut on kauan Seelia, nyt näkee Alin voimistuvan
ja riemustuvan, nyt on Seelia kukkaan puhjennut yönkuningatar. Pian hän
voi kuolla.”

Kun Viuluniekka muinoin läheni yksin kasvanutta tuomarin tytärtä ja
hänen hillitön katseensa tunkeutui Seelian sieluun, sanoi katse
Seelialle: ”Nyt olet vankini!” Seelia iloiten, huoaten vastasi: ”Olen
vankisi, kauan jo kaihosin sellaisia kahleita.” Mutta tulivat tuskat,
epäilykset kotinsa hylänneelle, vain maantien iloja rakastavalle
Viuluniekalle. Yht’äkkiä hänen katseensa puhui Seelialle: ”Heitän
sinut, sillä mun rakkauteni on niin väkevä, että voin sanoa: ’Seelia,
jos sinua rakastan, mitä se sinuun kuuluu! Minut elättää rakkauteni,
eikä nainen!’” Se oli outoa sekavan tuskan kieltä. Ja Seelia havaitsi
itsensä hylätyksi, hän ei odottanut Viuluniekan rakkauden tuskasta
voimistuvan, Seelia syöksyi vaivoissa majurin syliin, Viuluniekkaa hän
vihasi. Mutta sitten tuli jälleen Viuluniekka, hän ei enää sanonut
rakkauttaan väkeväksi: itsensä kärsiväksi hän sanoi. Seelian viha
muuttui rakkaudeksi jälleen; kohtalo ja taivas olivat olleet hänen ja
Viuluniekan välillä. Hän rakasti Viuluniekkaa ja unohti kaikki
rakkautensa vuoksi. Mutta kun Viuluniekka kuoli, niin rakkaimman
kadottamisen tuska kohosi Seelian eteen hirviönä ja syytti Seeliaa
rikoksista ja unohtamisista rakkauden vuoksi. Se oli suuri se tuska, ja
Seelia oli heikko. Hän tuskansa antoi kasvaa ja soimata niistä, joissa
ei soimaamista ollut, ja kun Ali tuskaa kammoen äidistä eteni, niin
Seelia luuli, ettei siihen ollut syynä hänen tuskansa, vaan hänen
rikoksensa, jotka vaativat rangaistusta ja surua.

Mutta nytkö on rikokset sovitettu, koska taivas suo Alin äitiä iloiten
lähetä?

Seelian povessa kiitollisena kevenee: vieläpä hänelle päivä koittaa.
Ali on hänellä jäljellä, Ali on kerran Seelian vanhuuden turva.

Mutta samalla outo ääni hänen sielussaan soimaa: Siksikö, ettei Seelia
omasta sielustaan ollut voinut itselleen murheen turvaa luoda, siksikö
pitäisi Alin tulla sovittavaksi uhriksi! Ei, mies älköön eläkö äitiään,
kunniaa, kultaa tai naisen halauksia, vaan elämän sielua varten ja sen
kautta muille. Olkoon elämä tähti, joka avaruudessa säkenöi, itselleen
maailmat valaisee, ikuisuuden loistot osoittaa ja sammuu. Nouskaa,
vapaat, ylös, ylös, kapinalliset! Kyllin jää niitä, jotka mullassa
matavat.

”Älkää silmänräpäykseksikään myykö itseänne sellaiseen, jota ette
halua, sillä jos hetkeksi sitoudutte, niin siteistä ette koskaan pääse,
mutta rintanne kaipuu on sammumaton!” on Viuluniekka sanonut.

Mutta Seelia myi murheelle itsensä, ja siitä hän ei koskaan pääse. Kun
luulee itsensä onnelliseksi ja elämänsä puhjenneen kukkaan Alin riemua
nähdessä, niin itseltäänkin salaten tahtoo suoda Alille iloa vain
saadakseen hänestä vanhuuden turvan. Sillä ken on ollut tyranni
itselleen, hän on alati orja, ja vapaudenkaipuunsa hän tyydyttää toisia
orjuuttamalla. Ken ei ole uskaltanut elää, se vie toiselta elämän,
sillä tahto taipuu, mutta kaipuu on taipumaton.

                                                  ⸻

Ali aamuisin kotiin tulee, kalpea on, mutta silmät väkevinä ja huulet
punaisina palavat, kun elämän kuohuvasta maljasta alkaa juoda.
Korkeaksi tahtoo kohota kuin korpikuusi tai mahtavat mainingit, kun
tuuli käy lepoon, hulmuaa hurmeinen luode ja illan kaiho ilmoissa soi.

KAIPAUS.

Laulan ma meret mesiksi,
meren kaislat kaupungiksi.
Laulan neien kaupunkikin,
liitän linnan sisähän.
Nain ma tuosta nuoren neion,
jonka kanssa kallottelen.
Tuosta kasvaa kaunihiksi,
paisun linnan paimeneksi.
Suorin poikaset sotahan,
nuoret miehet miekka vyölle.
Itse linnassa lihoan.

Kanteletar, II:235.

Niinpä oli Alin kesä kuin välkkyvää silkkiä, kultajuoville kudottua;
mutta kun kurkien kiila harmaita ilmoja halkoi, lähtivät kirkonkylän
huviloista kesävieraat ja Ali jäi Uorolan hämäryyteen.

Ali huokaili ja ikävöi.

”Sinulle on olo yhtä vastenmielistä kuin mustalaispojalle itku!
Katkeroitunut olet, kelpaisit pakanapapiksi!” sanoi Alille
rokonarpinen.

Ali ei vastannut, vain huoahti, katseli rumien, aumaisten sänkien yli,
tuijotti sateeseen, josta varikset raakkuen metsiin pakenivat.

Mutta kun äiti huokasi, sanoi: ”Älä sure, Ali! Onhan sinun hyvä olla
näin!” niin Ali heltyi äidille ja sanoi: ”Niin, onhan minun hyvä olla
näin!”

Majuri viruu sohvallaan tai vuoteessaan, juo kivennäisvesiä. Vanhuuskin
hänet pian hylännee, siksi hän muuttuu yhä lempeämmäksi Alille, josta
on tuleva majurille rakkaan Uorolan hoitaja.

Kun Ali tulee majurin huoneeseen, puhelee majuri hiljaisella äänellä,
ojentaa Alille laihan käden, tahtoo Alin istumaan vuoteensa viereen,
suunnittelee Alille yhtä ja toista Uorolasta.

”Kun minä kuolen — vaikka enhän minä vielä kuole! — tai jo pian ota
sinä ja kuivaa se Rämekorpi. Siitä tulee hyvää viljamaata, kun laskee
vedet Kolmaan. Ja Rötön torpan alitse sopii laskea.”

Alista tuntuu vastenmieliseltä. Ei hän Uorolan peltoja eikä soita
rakasta, mutta kun majuri lempeästi katsoo kellertävillä silmillään ja
puhelee huolehtivin äänin, niin Ali vaikenee, vaikka rinnassa painaa
ikävystymisen huokaus. Pikaan hän tahtoo pois ummehtuneesta kamarista
ja lääkepulloisen pöydän äärestä.

Ikävää tukahduttaakseen hän komuaa kirjakaappia tai kulkee työväen
parissa. Sepä hänen unohduksensa, kun kinoksissa ajaa natisevaa
tukkirekeä tai seisoo polviin saakka hyisessä suohaudassa ja nostaa
mutaa tuskan vimmalla.

Öillä myöhään kuultaa tuli nuoren herran huoneesta Kolmalla haukkuville
ketuille, kun koko muu kartano on kuin kuollut ja vain Tykki kumeasti
vastaa kettujen viluiseen ääneen, mutta metsäkoiraparvi on suljettu
lämpimään häkkiinsä.

Silloin öillä, kun lampun valo valuu unettavana yli pöydän, tuuli
humisee Kolman metsistä ja ikkunassa vikisee, mutta rokonarpinen
kuorsaa vuoteensa varjossa, silloin Ali on yht’äkkiä kuulevinaan kuin
valittavia säveliä, ei tiedä mistä. Hän säpsähtää, katse kohoaa
kirjasta, hän kuuntelee. Aivanhan on kuin naisääni huudahtaisi, sitten
livertelisi tai kuin kuuluisi viulunsoittoa jostakin etäältä, etäältä.
Vai oliko se vain tuuli, joka kantoi kuuluville kettujen äänen Kolman
tuiskuista? Alkavat sävelet siinä hänen ajatuksiin vaipuessaan kuulua
selvemmin, ympäröivät hänet kuin alkaisivat korvansa soida, huoneen
pihisevä hiljaisuus hopeakulkusina helistä, itkeä, nauraa. Kas,
yht’äkkiä luulevat Alin väsyneet, tuijottavat silmät näkevänsä vasten
viheriänkiiltävää uunia kuin hymyileviä, nauravia naisenpäitä. Kas
tuossa, miten yksi kirkastuu, hymyilee, himmenee. Ne ovat kuin
tuulenpyörteet, joista vanha Santeri ennen lapsena hänelle kertoi. Ne
leijuvat, tanssivat utuisin vartaloin, sitten ne ruumiittomat päät
asettuvat levolle Alin olkapäille posket palavaa poskea vasten ja
kuiskivat kuin yön humiseva hiljaisuus.

Tai on kuin tummasta yöstä liihottelisi luo valkea, pehmoinen käsi. Se
on valkea kuin helmiäinen, hiha välähtää ranteelta olkapäähän kuin
purppurasimpukan hurme kuultavalta helmiäiseltä. Yöstä sädehtivät
hymyilevät silmät.

”Sylvia!...”

Ali tahtoisi nääntyen katsoa silmiin ja nääntyen suudella värisevää,
valkeaa kättä.

Pakahtuen, keventymättä huokaa Alin rinnassa, sillä silmät ovat
kauppiaantyttären, Kirkas Sylvian säteilevät silmät, ja hän kuulee
hiljaisuudessa elinvoimaa kuohuvaa, helisevää Kirkas Sylvian naurua.

Hullu, palava vimma oli monesti Alin viime kesänä vallannut, kun hän
tanssi Sylvian kanssa ja tunsi Sylvian upean poven naurua värisevänä
kohoavan lähellään, ja kädessään, olallaan Sylvian väriseväin käsien
vavahtelevan.

Tukehduttaen painaa Alin rinnassa, kun hän valvoo ja kuuntelee talviyön
säveliä, jotka soivat milloin tahdikkaina kuin tanssi, milloin
surunvoittoisesti, milloin Kirkas Sylvian nauruna helähtävät.

KIRKAS SYLVIA.

Älä sä Helena huoli
Luojan lystin laitoksia.
Jos ois Luoja sulle suonut,
pannut parran palkinnoksi,
sä oisit parran palmikoinut,
paljon partoa lisännyt,
siihen kampoja kahellut,
käkkyröitä käämöitellyt
sekä silkkiä sitonut,
kukkia kutonut paljon.
Siint’ ois suu selälle jäänyt
sekä leuvat longallensa. —
Ihminen ikänsä kaiken
tyytymätöin tyhmä raukka.

Jaakko Räikkönen: Tyytymättömät.

Niin oli Ali taas keväällä kuin korven nuori kontio, joka on maannut
talven pesänsä huumeessa ja herää, kun kevätaurinko paahtaa niskalihoja
ja pihka kuusten kyljissä kiehuu. Herää silloin nuori kontio, aivoissa
väkevä huumaus kulkee, aukaisee kuluvat silmänsä auringon kiloon,
nousee hoippuen kevätaamuna salojärven rannalla: näkee kuinka
korpisaaret värisevinä kuvastelevat jäähileiseen veteen auringon
noustessa, kuulee kuovien kiimahuudot rantain rämeiltä. Nousee silloin
nuori, villi kontio väkeville jaloilleen, kimeästi kiljahtaa lumessa
seisten, päästää ilon vihellyksen alanteesta vaaroille kuin koetteeksi,
ja sydän alkaa pamppailla luonnon väkevyyttä. Ei tiedä karvamies, miten
yltäkylläisen voimansa vähentäisi jänteitä vaivaamasta. Hyppelee,
paiskaa hirveitä kantoja sulavaan lumeen, viheltäen iskee leveällä
kämmenellä kuusten kylkiin ja mielihyvästä mörisee, jos hurja isku
vimmatusti koskee kämmenlihaan ja kaarnakin puusta ympäri nykeröisiä
korvia sinkuu.

                                                  ⸻

Niin on Alikin, kun kirkonkylän ympärille pääskysinä palaavat
kesäasukkaat ja Kirkas Sylviakin palaa isänsä taloon.

Kirkas Sylvian povessa kuohuu veri kuin tulvahtava koski, joka vierii
eteenpäin, kohoaa, laskee, painaa kuohuunsa vaivaispuolat,
variksenmarjat, nousee kalliolle, järisyttää hongantyviä ja riemua
riehahtaa, kuta enemmän voittaa. Kirkas Sylvia on kellastuneille
naisille kateus ja ahdistava tuska, rakkaille äideille päänpudistus,
kultaista keskitietä etsiville, vanhapiikaparkain ihailemille
aviopuolisoille pyhä loukkautuminen. Kirkas Sylvia on kaikkien ilo ja
kaikkien vastus.

Aamuin hän nukkuu myöhään, ja kun aurinko viimein hänen vuoteelleen
ylenee, himoaa hänen palavia huuliaan ja poveaan paahtaa, silloinpa
kavahtaa Kirkas Sylvia, avaa ikkunan ja kurottautuu siitä ulos paljain
käsivarsin ja povin sekä alkaa laulaa hehkuvalle auringolle kirkasta
laulua. Sattuupa silloin kyläraitille suuruskävelylle joku
prillinenäinen, kirjojaan ajatteleva kesävieras, ja hänen silmänsä
pakosta kääntyvät ikkunaan, jossa Sylvia auringonpaisteeseen
unohtuneena visertää ja laulaa kuin vallaton, valkopovinen pääskynen.
Oppinut säpsähtää, sitten nyrpistää nenäänsä, sanoo karvaasti
itsekseen: ”Kuinka epähienoa, kuinka sopimatonta!” — sillä hänen
näivettyneisyyttään ei ole kunnioitettu.

Kun Kirkas Sylvia pidoissa käy huolimattomana, mutta pystynä,
säteilevin silmin ja kulkusia helisevin nauruin, ja avoin povi värisee
kuin vaalea, rusoinen silkki tuoksuvilla ruusuilla ja punainen vaate
hulmuaa, tai kun hän isänsä herkullisessa illallispöydässä antaa
ranteelleen pirahtaa pari verikirkasta viinipisaraa ja pyytää ilkkuen
nuoria miehiä ne pisarat ottamaan huulin helmiäis-iholta, silloin
nuorten naisten naamat venyvät pitkiksi ja he vihjaisevat toisilleen:

”Ah tuota Sylviaa, miten hän ylpeilee isänsä rikkauksilla!”

Kas tuollaisenpa naisen kuva lienee ennen muinoin hymyillyt sen
maalarin sielussa, joka pitkät ajat hikoillen maalattuaan kirkon
seinille kalpeita enkeleitä ja silmälasinokkaisia paholaisia viimein
suuttui, väsyi niin että voivotteli, mutta yht’äkkiä riemastui, tempasi
siveltimensä, kastoi ruusunpunaiseen ja vihellellen loihti tuokiossa
keskelle suurta helvettitaulua ihanan naisen. Mahtavan lohikäärmeen
selässä se istuu ja ojentaa keveällä kädellä kultaista maljaa.
Paapeliksi maalari rusottavan naisen huoaten risti, mutta
nuorukaissydän vapisee, kun katse sattuu kuvaan vanhan kirkon
oviseinällä, ja katse ei huokaamatta siitä kuvasta erkane.

Voimakas ja iloinen on Kirkas Sylvia kuin kevätkoski. Hänen povensa on
kuin vaaleanpunaista silkkiä, jonka alla värisee, uhkuu, hehkuu palavia
ruusuja. Hänen kiharansa värisevät valkeilla, uhmaavilla ohimoilla kuin
kultaiset auringonsäteet maaliskuun lumella. Astelee Kirkas Sylvia kuin
teräsjoustimilla, hänen naurunsa helisee yhäti, yhäti kuin olisi hänen
sielunsa hopeakulkusia täyteen ripustettu lanka: jos vähänkin lankaan
kosket, niin hetipä kulkuset säveliä helähtävät. Hän nauraa kaikelle,
niille, jotka arkuutensa vuoksi ovat tulleet tyhmiksi, tyhmille, jotka
rohkeutensa vuoksi ovat ihmisiä, ihmisille, jotka arkuutensa vuoksi
ovat tulleet hyvistä pahoiksi, pahoille, jotka ilo tekee rohkeiksi ja
hyviksi. Omaa nuorta sydäntään sentään enimmin nauraa, ja sepä elämän
murtuneita enimmin ahdistaa, sillä Kirkas Sylvian nauru puhuu heille
ilon esikoisuudesta, jonka he ovat vaihtaneet pienten pyyteiden
hernerokkaan.

Älä yritä nostaa sammakkoa auringonpaisteiselle mättäälle: se loikkaa
niskaasi, jos sitä autat, ja räiskyttää kutuista vettä kasvoillesi!

Kirkas Sylvia soittaa pianoa, tanssii ja nauraa, nauraa. Aviomiehet,
joilla pitäisi olla kuusi kättä, kukin kahta kehtoa varten, ja jotka
esitelmöivät nuorille miehille vaimon valinnasta, pudistavat Sylvian
naurua kuullessaan päätään ja sanovat: ”Se on hermostusta tuo nauru.
Terve ihminen on vakava ja tasainen!”

Mutta kun Kirkas Sylvia ilvehtii nuorilla miehillä ja ukon-kompuroilla,
jotka hänen kättään anovat, niin emot pudistavat verkkaan jakaukselle
kammatuita päitään, sanovat: ”Tokkohan tuo raukka koskaan saa miestä!”

Ja kun Sylvia käy avokauloin ja alati nauraa povi ilokulkusia täynnä,
niin onnettomat naiset, joilla on laiha, jänteinen kaula ja surulliset,
himmeät silmät, sanovat:

”Se on hullu tuo Sylvia!” tai: ”Kuinka vihaan tuota naurua!” ja
ajattelevat, tuntevat: — Sitä kuullessani näen, kuinka olen köyhä.

                                                  ⸻

Kun tulee kaunis Vappu-kuu, palaa Kirkas Sylvia kirkonkylään isänsä
taloon.

Kevätkisoihin tulee Alikin Uorolasta, Ali, joka talviöinä lampun
himmottaessa on ollut kuulevinaan kirkasta naurua ja näkevinään
tuulenpyörrekasvojen kaihoja tuovan hymyn.

Kisat käyvät parhaillaan kauppiaan kartanossa, kun Ali saapuu. Flyygeli
pauhaa saksanpolkkaa, sävelet parvissa, tahdikkaina helkkyvät; parit
kiertävät illan punaa helottavain ikkunain ohi.

Alin täytyy nojautua ovenpieltä vasten, hän huokaa riemusta, ja
kyynelet tahtovat tunkeutua silmiin, hänen polvensa vapisevat.

— Oi että sinut vielä näen, Sylvia, Sylvia! hän päätään pudistaen ja
hymyillen huoahtaa.

Eikä Ali voi tanssia, sävelet ahdistavat rintaa, Sylvian katse
vavistavan outona tanssin vilinästä hänet kohtaa. Hän tahtoo ummistaa
silmänsä, hänen ympärillään lennähtää rintaa laajentava tuomien
hengitys.

Kun tanssi lakkaa, käy Ali miesystäväinsä joukkoon. Hän ei voi mennä
edes tervehtimään Sylviaa, ajatus päätä huumaa. Hän ilakoi ja nauraa,
Ali-lapsi, mutta sydäntä ahdistaa, kun hän luulee Sylvian jostakin
sohvansopesta häntä katselevan, ja huokausten ahdistus paisuu.

Katsahtaapa hän sitten sivulleen. Kas siellähän Kirkas Sylvia istuu
toisen nuorukaisen kanssa. Sylvia on nakannut jalkansa polven yli,
valkea kenkä keinuu, silmät säteilevät puhekumppanille, vähän väliä
helähtää huimaten nauru. Väkinäisesti pysyy Sylvian kasvoilla totisuus,
huulten hermot värisevät, hymykuopat vapisevat, syvenevät, taas
tasoittuvat, hänen povensa värisee hillittömästi, jos hän on hetkenkin
totinen ja koettaa katsoa totisin silmin. Nuorimies häntä vastapäätä
hymyilee levollisesti, kertoo hupaista juttua, hoitelee sikarinsa
tuhkaa koossa pysymään; yht’äkkiä Sylvia nauraa ja nuorimies onnellisen
hillitysti nauraa.

Ali katsoo, tuntee miten silmissään pimenee, hän tuijottaa, tuntee
miten rintansa huohottaa palkeina, kuin elämänsä loppuisi.

Eikä tiedä kuinka käy, mutta yht’äkkiä pitkä Ali seisoo Sylvian ja
nuorenmiehen edessä. Kädet housuntaskuissa, selkä kenossa seisoo
Hullun-majurin poika, on kuin pahaan irvistykseen hänen suunsa
vääntyisi, silmät palavat hiilinä ruskean tukan varjosta, hän on vallan
keltainen.

Nuorimies katsahtaa hämmästyneenä ylös Aliin, sitten nolona Sylviaan,
Sylvia kalpenee levottomana — se mustasukkaista Ali-poikaa
riemastuttaa — Sylvian povi alkaa vavista, hytkiä kuin suuttumusta.
Nuorimies nousee huultaan purren, kumartaa ja jättää Sylvian ja Alin
kahden.

Hetken on Sylvia kuin pyydyksessä lintu, mutta sitten kavahtaa ylös,
katsahtaa Aliin ilkkuvin silmin, säteilevin silmin, nauraa, keikahtaa
kannoillaan, lähtee. Vain kirkkaana kiusaava nauru helähti.

Ali on kuin puulla päähän lyöty. Hänen silmissään valkenee ja pimenee,
hän häpeää ja naurahtaa, tuska kalvaa sydäntä.

Seuraavan tanssin ajan Ali pönkittää seinää käsivarret ristissä
ryntäillä, katsoo härän silmin.

Mutta tanssin loputtua Sylvia hypähtelee Alin luo, tervehtii häntä ja
nauraa:

”Kuulkaas, minä melkein aioin lyödä teitä äsken! Niin minä olen monelle
tehnyt, kun ovat liian lähelle tulleet. Ja he ovat kiltisti kumartaneet
ja sanoneet olevansa iloisia saadessaan pikku hyväilyn armaasta
kädestäni!”

Ali: ”Mhyh...”

Kirkas Sylvia: ”Haha ... oletteko pahoillanne... Hyväinen aika,
ojentakaa sitten kätenne sovinnoksi ja tulkaa valssiin!”

Ali: ”Hahhah, hahhah!...”

Kirkas Sylvia: ”Mitä te nauratte? Hahhahhah... Sellaista pahaa naurua!”

Ali: ”Sellaista hyvää naurua! Hahhahhah!”

Kirkas Sylvia: ”Eikö kelpaa?”

Ali: ”Minä pidätän itselleni oikeuden kutsua ketä haluan!”

Kun Sylvia ojensi kätensä, niin Ali vavahti punaisen hihan valkeaa
rannetta pitkin valahtaessa, mutta kuitenkin hän pudisti ylpeästi
päätään. Mutta nyt on Sylvia vihastuneena, nauraen mennyt Alin luota,
Ali riemuitsee ja kärsii nuorta kipua.

Sitten Ali nauraen hypittää rumimmat naiset, mutta kesken kisaa lähtee
kevät-yöhön, jossa koivunurvut keinuvat kellervässä kuutamossa, suistaa
äkäisen Jääkärinsä ja komuuttaa yli siltain laukassa, syöksyy ylämäkiä
metsiin Uorolaa kohti.

Kun hän ratsastaessaan ajattelee, että Kirkas Sylvia nyt paraikaa
kirkkainta naurua nauraen hypähtelee tanssissa toisten kanssa, tulee
hänelle mustasukkaisuus ja kalvava kaiho. Salot korkeina kaartavat
ympäri uinuvien järvien, joissa taivaanrannan puna vielä kalpenee.
Maantie häipyy rotkojen hämärään, joiden yllä kuudan koivunurvuista
kiiltää. Kaukaa etenevät ja haihtuvat tuulenhengessä tanssin sävelet
kirkonkylästä. Mutta Ali ravauttaa Jääkäriä ohjilla, ajattelee
hymyillen ja surren vanhan Santerin satua siitä, kuinka nainen miehen
vangitsi.

                                                  ⸻

Se satu liikkui vanhasta pappilasta, joka tuolla virran reunalla
häämöttää läpättäväin haapain ja marjapensasten keskellä, jonne kirkon
katto kuultaa metsäin takaa. Kirkkoherran nuori vaimo ja nuori
apulainen hehkuivat toisilleen, vaimo kiihoitti apulaista antamaan
vapisevalle vanhukselle myrkkyä. Jumalaansa uskoi apulainen ja
rukoillen kieltäytyi kamalasta teosta. Silloinpa eräänä syksy-yönä, kun
apulainen vuoteellaan tuskassa valvoi, leimahti huone valkeaksi,
orressa riippui kädet levällään vertä vuotava ruumis, mutta pääpaha
seisoi sen takana, vilkutti kauheaa silmäänsä, sanoi:

”Etkös pelkää minua, etkös tottele minua!”

”En minä tuollaisia pelkää! Pakene pois, pahahenki!”

Pimeni huone, mutta taas leimahti valkeaksi, apulaisen edessä
voivotteli hullu mies. ”Minä olen nuori mies, jonka sydän kivusta
pakahtui!” voivotteli. Paha vilkutti silmäänsä, sanoi:

”Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?” Apulainen kalpeni, rukoili
ja sanoi: ”Pakene pois, pahahenki!”

Pimeni taas, mutta viimein valoisaksi tuli, rusottaen seisoi apulaisen
edessä kirkkoherran nuori vaimo. Se hymyili, aukoi valkeaa syliä.

”Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?” Apulainen otti naisen
kädestä sekoitetun myrkkylasin. Hän surmasi vanhan, joutui vankeuteen,
on ikänsä ollut hourupäinen.

                                                  ⸻

Ali hymyilee ja kyynelöi. Hänen sydänalaansa kalvaa kaipaus.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä Ali kuljeksi Uorolassa huoneesta huoneeseen.
Majurinna huolestuneena kysyi:

”Oletko sairas? Miksi et syö, et juo?”

Ali punehtui, hymyili, katsoi kummallisesti säteilevin silmin, huokasi
syvään.

Äiti hymyillen tunsi huolen, huoaten rukoili:

”Taivas suojelkoon poikaani kiivailta sydänkivuilta! Taivas älköön
rangaisko minua anastamalla ainokaista Alia, jonka pitämiseksi olen
niin paljon rikoksiani surrut.”

MIKÄ MÖKÄ MÖKISSÄ.

Kuulee, viina, kun ma laulan,
kuulee, puteli, puheeni!
Enpä moiti mahtiasi,
enkä voimias vähennä:
olet kyllä oiva ruoka,
siivosyöjälle suloinen.

                                                   ⁂

Tämmöinen talon isäntä
saapi hankkia hatunkin
ja siihen siniset housut,
vielä västin oivallisen.

Paavo Korhonen: Viinasta; Talonpojille.

Kahdeksankymmenen ikäinen majuri on varsin sairaana. Kirkkaana
kevätpäivänä hän antoi taluttaa itsensä puistoon, istui siellä
nojatuolissa tirkistellen Kolman kuikkia, kuunnellen pesivien
kottaraisten velhokieltä rosoisista vaahteroista, pääskysten viserrystä
ullakon ikkunoista. Mutta tuuli oli vielä kylmä, illalla majuri sai
kuumeen. Ei sanonut lääkäriä tarvitsevansa, koska oli Uorolan majuri.
Aamulla oli vähän kuin houreessa. Ville haki sitten kirkonkylästä
lääkärin, lääkäri sanoi vilun käyneen vanhoihin keuhkoihin.

”Eihän vaivainen ihminen mitään kestä!” naurahti rokonarpinen.

Hän ei muuten enää Alia opettanut, kun majurinna luodakseen Alille
iloista vapautta oli häntä pyytänyt antamaan pojan olla rauhassa.
Silloin oli rokonarpinen sanonut:

”Mitäpä hän opista viisastuukaan. Osaapa hän mokomassa talossa makailla
ilman oppiakin. Mutta minnekäs minä täältä lähden?”

”Jääkää tänne vain, olette toverina Alille ja tarkastatte työväkeä, kun
majurikin on kivulloinen.”

Ja rokonarpinen jäi loikomaan, tupakkaa tupruttelemaan.

Nyt on majuri huohottavana vuoteessaan, majurinna on säikähtynyt ja
tuskaa aavistelee, mutta Ali rientää kirkonkylään eikä välitä muusta
kuin sydämensä murheesta.

Usein Jääkäri tulee kotiin ratsastajansa jättäneenä, ja Alin viimein
jäljestä tullessa näyttää koivukujan leveä portti olevan hänelle liian
ahdas. Hän hoippuu lujasti, vaatteet ovat tahroissa, ja puheesta käy
punssin imelä haju, kun hän kertoo äidilleen, että äkäinen Jääkäri oli
hänet paiskannut aholle Susivaaran tuolle puolen ja että nyt Jääkäri
saa selkäänsä aika lailla.

Ali ja Kirkas Sylvia eivät ole vielä sopineet, ja Ali näkee hyväksi
juoda itsensä iloiseksi pojaksi murheessa.

Majurinna on kuolemansäikähtynyt. Ali unohtaa kotinsa, kärsii,
hurjastelee kai jonkun naisen vuoksi, josta ei ole edes sanalla
suvainnut kertoa äidilleen.

Eikö majurinna vieläkään ole kylliksi surrut, katunut, koska Alin
etenemisellä häntä rangaistaan? Hänen rikostensa vuoksiko Alistakin
tulee kärsivä hurjastelija? Viuluniekan ja Seelian onneton kohtaloko
Aliinkin, Seelian ainoaan, iskee!

Ei ole majurinna vielä kylliksi katunut, surrut. Hän luuli jo
sovittaneensa kaikki. Se on hairahduttava rikos.

Suru, suru, puhdista Seeliaa, ettei hän kadottaisi ainokaistaan, Alia!

                                                  ⸻

Eräänä iltana istuvat vanhat miehet rikkaan kauppiaan verannalla ja
sekoittavat höyryäviä laseja, samalla kun salista kuuluu remuava
flyygelin sävel, tanssin kiivas poljenta ja nauru. Ali tulee
äkäpäissään vanhusten joukkoon, tahtoo juoda itsensä humalaan.

Ilta-aurinko säkenöi punaisena kannuissa ja laseissa, tuulenhenki
leyhyttelee pylväiden verhoja, kuuset kurkottelevat verannan kaiteelle
punakäpyisiä näppejään, tupakan sauhu pöllyilee lemuavaan ilmaan.

Juttelevat, vuoroin nauravat ja surkeilevat siellä miehet
kilpahevosistaan, karjarutosta, ensi syksyn kunnallisvaaleista. Ali
istuu kuin ei koko maailma häntä liikuttaisi. Ruskeat silmät kiiluen
kaihoilevat lasin kultaisessa kimalluksessa, pää nojaa tuimana käteen,
huulet loistavat kuin tuoreet, punaiset valmut.

Salissa soivat flyygeli ja viulu yhtä ja samaa iloista pyörrettä.
Vanhan lukkarinkin ovat taas saaneet vietellyksi sinne viuluntappejaan
narisuttamaan. Alia suututtaa Kirkas Sylvia. He kiertävät rakkauttaan
kuin kaksi hyttystä liekkiä, luovat vavahduttavia katseita, mutta
yht’aikaa kumpikin nakkaa niskaansa, eroavat karvastavin mielin. Ali ei
kutsu tanssiin Sylviaa, ja Sylvia asettuu välihetkillä vastapäätä Alia
salin toiselle puolelle, katselee riuduttavan kimaltelevin silmin,
huokaavin povin, uhmaa helisevin nauruin. Erottuaan molemmat huoaten
hymyilevät.

Taas kuulee Ali salista Sylvian naurun, joka helisee kuin syvästä
vedestä kumpuilevat hopeakuplat, tekee kipeää. Nuori Ali puree
kärsimättömänä huultaan. Lasin kuumalla sisällyksellä, joka syöksyy
nielua alas kuin polttava säilä, hän puhkoo sydänalastaan kohoavan
huokauksen. Sitten taas jöröttää, haraa sormillaan tuuheaa tukkaansa.

Kauppias: ”Hehehe! Mikäs taas on Uorolan nuorella herralla, kun ei
tanssi?”

Ali: ”Ei huvita...”

Kauppias: ”Sososo, tytöt kostavat, ellei tanssita! Mikä jörökki se
sellainen on, joka ei tanssi!”

Ali: ”Ei huvita!”

Kauppias: ”Sepä kumma on, ettei huvita. Minä tanssin nuorena, niin että
henki joka hetki oli kurkusta lähteä. ’Kun ennen viulut vinkasi,
huonotkin silloin yritti!’ laulaa Paavo Vihtajärveltä.”

Ali: ”’Vaan ellei ensin ehdolle nyt panna paloviinaa, niin olkoonpa se
jo sinään!’ laulaa hän myös.”

Kauppias: ”Hehehe! Muuta taitaa puuttua kuin paloviinaa, hehehe.”

Ali punastui. Ah, kyllä iloinen isäntä, Sylvian isä, on nähnyt rikkaan
Alin ja rakkaan Sylviansa vaivat! Ali puree huultaan ja vaikenee.

Silloin kauppias tulee Alin luo, lyö Alia olalle, nauraa hehettää,
iskee silmää muille, puoleksi kuiskaten sanoo:

”Vai joko rouvassyötinki nyt taas niin pahoin juonii Viuluniekalle!”

Sanat eivät olleet tarkoitetut loukkaamaan, sillä kauppias piti Alista,
mutta kauppias oli hieman veivingissä ja Ali kovasti veivingissä, sydän
nuorten tuskain kuohussa. Jumal’avita, kuinka Ali kavahti ylös
tuolilta, hänen otsansa suonet sinertyivät, huulensa, kätensä, jalkansa
vapisivat, silmät samenivat, säkenöivät! Tuossa tuokiossa hän iski
nyrkkinsä pitojen isännän kasvoihin.

Alia ja hänen äitiään oli loukattu!

”Mitä te puhutte minun äidistäni ja Viuluniekasta! Olkoon heidän
välinsä mikä tahansa, se ei teihin kuulu, eikä kuulu toiseen ihmiseen
se, mitä toinen häntä loukkaamatta tekee. Sanokaa minusta mitä tahansa:
että olen laiska, korskea, itsepäinen, se ei kuulu minuun ei edessä
eikä takana, ja siitä, kenestä en välitä, eroan ilman tappelua. Mutta
äidistäni, äidistäni! Ken äitini hiuksestakaan virkkaa pahaa, sitä minä
lyön, totta totisesti lyön, vieläkin lyön! Sillä äitini ja minun asiani
eivät muihin kuulu! Luuletteko, etten nyyhki, kun ajattelen, miten äiti
paraikaa istuu kotona kyyryisenä ja sielunköyhänä sairaan isän vuoteen
luona, kun minä kuljen kylillä. Myöhään yöhön istuu, silmiään vaivaa,
neuloo ja nyplää jotakin, kai juuri minulle, näkee päiväinsä loppuvan
ilman iloa. Mutta se ei kuulu teihin, sillä kun sieluni urut ukkosena
soivat ja silmissäni salamat iskevät, niin en näe mitään enkä kuule
mitään, en äitinikään ääntä, enkä välitä siitä, veisaavatko muut
urkujeni mukaan vai eivätkö, vaan itse käyn, miten sävel käskee! Minä
jätän äitini raihnaan isän kera, sillä raukka on se, joka ei uskalla
totella vertään! Mutta mitä minä olen äidilleni, sitä ei ole oikeus
toisten hänelle olla, kun minä olen kuulemassa, sillä rakastan
imettäjääni enkä salli loukattavan hänen hiuskarvaansakaan nyrkkini
iskemättä. Sanokaa minusta mitä tahansa, mutta älkää koskeko äitiini!
Vaikka hän mikä olisi, niin minä lyön, lyön ja lyön!”

Alin silmät kyynelissä leimuavat, kun hän vapisee siinä vierasten
edessä, jotka säikähtyneinä, tietämättä iskeäkö vai paeta
Hullun-majurin poikaa, ovat pakotetut kuulemaan korskeita sanoja.
Kauppias istuu verannan portailla, painelee vuotavaa nenäänsä.

Mökä oli kuulunut saliin, tanssi katkesi, soittaja jätti flyygelin,
ovet verannalle lensivät auki, hämmästyneinä rynnättiin katsomaan.

Ali vavahti, kun näki Kirkas Sylvian moittien katsovan ovella, tekeysi
kylmäksi, vapisevin huulin sanoi:

”Nyt ollaan kuitit! Jos olen loukannut ketä, niin kai kadun... Sen
merkkinä on, etten pistä jalkaani tämän talon kynnysten yli!”

Ali kumarsi, heitti hapsiaan, lähti. Kyynelet kuohuivat hänen
rinnassaan.

                                                  ⸻

”Mikä Hullun-majurin pojalle tuli! Hänhän on hullu! Mikä hänelle tuli?”

Kauppias vihaisesti nauroi:

”Ei täällä mitään ole tapahtunut! Menkää te peltokanat vain
saksanpolkkaan!”

Puoliväkisin hän ajoi nuoret saliin, sulki leveät ovet.

Kauppias: ”Sellainen pirunpoika! Iskee kuin petkeleellä, arimpaan
paikkaan! Hehhehhe, sellainen pökkö se on majurikin. Kyllä siitä vielä
siivo naapureilleen tulee, kun kuudentoista vanhana jo lyö nenät rikki!
— Mutta sellainenpa olin itsekin nuorena. Monta kertaa Viuluniekan
kanssa paiskattiin muurarit ja sällit ulos kapakkain ikkunoista. Häpeä
olisikin, ellei nuori kuohuisi! Ei sitä nuorena pidä kiskoa ylleen
ketulta nyljettyjä viisauden nahkoja. Enempi kuin viisaus on väkevyys,
enempi kuin väkevyys on ilo. Joutavaa on, jos poika tämän hullun seikan
vuoksi menettää ruokahalunsa. Sellaiseksi ovatkin tehneet hänet siellä
Uorolassa. Ei koskaan ihmisiä, ei koskaan vapautta. On epäluuloinen
kuin kärppä, mutta luja on kuin Viuluniekka!”

Miehet: ”Viuluniekka? Mitä sinä sillä tarkoitat? Mitä sinä sille
sanoit, kun se suuttui?”

Kauppias: ”Enhän minä kuin leikillä puhuin Viuluniekasta ja Loppilan
tyttärestä.”

Miehet: ”Jahaa! Onkohan siinä mitään perää?”

Kauppias: ”Hehehe, mikä sen tietää. Mutta katsokaapa häntä vasta!
Sellainen neliskulmainen, luja leuka, silmät tosin ruskeat — ne ovat
äitinsä silmät — mutta suu sama itsepäinen. Ja koko ruumis,
kiivastus!”

Miehet: ”Ja ääni ja tulisuus! Olemmehan tuon ennenkin havainneet, mutta
nyt — Viuluniekka on noussut kuolleista! — Iloinen mies Viuluniekka
oli, jos kummallinenkin. Kyllä sitä kauan muistetaan! Kilistetään hänen
muistolleen!”

Vanhat sekoittavat kiehuvan lasin Viuluniekalle flyygelin helistessä
jotakin outoa säveltä, kilistävät.

Kauppias heläyttää lasinsa tarjottimelle; miehet alkavat porisevin suin
ja humalailoa kiiluvin silmin kertoa juttuja Viuluniekasta ja hänen
suvustaan.

Kolman rannoilta oli kotoisin Viuluniekka. Mistä hänen sukunsa tuli
pitäjään, sitä ei kukaan tiedä, mutta kovin mustaverinen kuului
kantaisä olleen. Hän rakensi talon Kolman sopukkaan jylisevällä
voimalla. Tuulimyllynkin kuului rakentaneen, patsashongankin nostaneen
pystyyn aivan yksin. Hänellä oli monta vallatonta poikaa. Vähävuotisina
nulikkoina ne jo kärttivät isältään mälliä ja tupakkaa, ja jos isä ei
tahtonut antaa, niin silloinkos alkoivat noitua ja parkua kuin
seitsemän mustalaista, ja antaa niille viimein piti vaikka omasta
poskestaan. Isompina pojat pitivät alituista römppäviikkoa. Milloin
eivät viinasaksain kanssa nakanneet avarassa pirtissä pitkää-turakkaa,
niin ajelivat köykkyselkähevosillaan ympäri pitäjää, paukkurattaiden
lankku kiikkui, pullea tyttö istui polvella, ja remppautunut hanuri
riippui selässä. Kuin Turkin sota kuului alati olleen Kolman perukassa.
Viinaan ne hurjat pojat kuolivat. Jäi eloon vain vanhin ja vankin.

Se vanhin oli voimallinen mies. Sotaväessä seisoi sivustamiehenä, oli
siksikin liian pitkä, niin väkevä, että oli pitänyt kieltää
tavallisella tanakkuudella marssimasta: oli näet kerran astua
paukauttamalla halkaissut sotamiessaappaista pohjat. Pyssyä oli
pidellyt varovaisesti kuin oljenkortta, hellävaroen laski jalalle ja
asetti tanaan kuin lelun. Siitäpä upseeri hänelle ärähti, mutta mies
naurahti isolla suullaan kuin tuohikontilla, ja kun seuraavan kerran
komennettiin kivääri jalalle, niin tukkipa paukahti poikki Kolman
karhun kivääristä.

Kymmenen miestä se sulloi putkaan, jos ne oli käsketty häntä putkaan
pistämään. Äkseeringeissä kulki miten huvitti: selkä köntyssä, nauraa
virnottaen ja kivääriä keppinä käyttäen marssi. Väliin keskellä
komennusta asettui kannolle tupakoimaan, eikä kellään ollut niin mitään
kurahtamista.

Sellaisia miehiä kansa ihailee, joilla on vetohärän niska ja rinta
leveä kuin karhulla.

Sellainen mies se oli Viuluniekan isä.

Hänen äitinsä: siitä ei kansa paljon tiedä, mutta luulee hänen olleen
herrasnaisen; kirkonkirjoissa on hänellä herrasnimi. Miten hän oli
joutunut Kolman karhulle, ei kukaan tiedä, mutta paljon kirjoja ja
komea harppu hänellä kuului olleen talossaan; hintelä, tunteellinen
nainen kuului olleen.

Väkevä, haaveksiva ja hurja oli Viuluniekkakin jo poikana kuten läpi
ikänsä. Monesti, kun syys oli vetänyt Kolman ohueen jäähän, hän kylän
poikasten kanssa kuului valjastaneen hevoset kärryjen eteen ja pojat
ajaa kumisuttivat sitten jäällä kilpaa. Hevoset kauhistuen hyppelivät,
kun surman railot alla ulvoen aukenivat. Mutta Pohjatuulen pojat
huusivat, nauroivat. Sellainen metakka siellä oli.

Näitä kertovat miehet totilasiensa ääressä. Mutta salissa oli Kirkas Sylvia
kalpea ja levoton. Naisen nauru hupeni, kun iloisesta leikistä
kipeä tosi tuli.

PAHOLAISEN VIULU.

Isän’ isä oli Olli,
minun isän’ oli Olli,
Olli on oma nimeni.

Olli Karjalainen: Kulkuruno.

Ennen Alia riemastutti ja hän tunsi jaksavansa kohottaa rinnoillaan
vaikka kalliopaasia, kun ajatteli satoja taruja, jotka purppuralla
pukivat Viuluniekkaa.

Nyt kun kuuli hämärän aavistuksensa ja vähitellen selvinneen tietonsa
todistuvan toisen suusta, säpsähti hän, suuttui, tunsi riemua, häpeää,
ahdistavaa kaihoa.

Eihän hänellä ole mitään tekemistä Uorolassa! Sillä eipä
Viuluniekallakaan ollut kotia.

Ei ole Alilla rikasta Uorolaa, sen kumisevaa hevoslaumaa, rähiseviä
koiria. Kolma ei ole hänen maittensa järvi.

Polkujen poika on hän oleva, hymyilevä itkussa ja itkevä nauraessa.

Outo orpous ahdisti enemmän, kun ajatteli syyttä loukanneensa Sylvian
isää. Ei hän nyt ylpeydessäkään voi enää suuttuneen isän tytärtä
lähetä.

Yksin tahtoo olla nuorten tuskain lapsi, painaa kasvot käsiinsä. Mutta
kun hän niin tekee, leimahtavat hänen sielussaan hymyileväksi kuvaksi
Kirkas Sylvian kasvot. Riutuen katsovat kirkkaat silmät, povi
ahdistavasti kohoilee, ei hän naura; Aliakin nyyhke ahdistaa.

Alin täytyy pakolla kiskaista kädet kasvoiltaan, silmäluomensa melkein
sormin avata, ettei upea kuva häntä tappamatta kuoliaaksi kiduttaisi.

Isänsä sairasvuodetta Ali pelkää, häpeää. Äitiään lähenee kuin nöyrä
palvelija, joka tahtoo pois pestisetelinsä, haluaa toiseen taloon.

Seelia-rouva on säikähtynyt. Hänen silmänsä ammottavat avattuna
sieluna, puhua ei voi Alille mitään, hän aavistaa ja pelkää. Tahtoo
lähetä Alia, mutta vetäytyy pois, kun pelkää kadottavansa Alin; hänen
sydäntään särkee suru.

                                                  ⸻

Eräänä päivänä köpittää Uorolaan harmaahapsinen, arka lukkari. Ali ei
ole viikkoon käynyt kirkolla, hän häpeää kauppiaan luona osoittamaansa
kiivautta.

Ali lojui välinpitämättömän näköisenä puistossa keilaradan vierellä
auringonpaisteessa, kun lukkari tuli luo ja sammaltavalla, sipisevällä
suullaan alkoi outoja jutella.

Ali katsahti lukkarin silmiin: ne pelokkaina hymyilivät. Ali riemahti
ja oli rauhaton: jotakinko Sylviasta, kauppiaalta, kahakasta vai mistä?

Ali kavahti nurmelta ylös, kutsui lukkarin huoneeseensa, ajoi pois
rokonarpisen, joka sängyssä loikoi ja naksutteli sorminiveliään, ja
sulki oven.

Lukkari: ”Tuota noin, nuori herra, minulla olisi pikkuisen asiaa. Ei
mitään pahaa, pelkkää hyvää. Eihän me suututa, mitäs me suututtaisiin
... tuota noin...”

Ali: ”Eikö mitä, ei me suututa... Nouseekos heinää kovasti
luhdallanne?...”

Lukkari: ”Tuota noin ... taitaapa nousta. Katsokaas, eihän me nyt tässä
tappeluun ruveta kuin turkkilaiset tai mitkä. Mutta minä kun kuulin ne
kirkonkylän kahakat... Teidän vähän kuin kiivastuneen...”

Ali: ”Niin, mitä sitten!”

Lukkari: ”Ettehän ... tuota noin ... kiivastu ... hihi... Minä pelkään
nyrkkiä kuin paholaista...”

Ali: ”Ne ovat menneitä, joita hullu suree!”

Lukkari: ”No sitähän minäkin! Minkäs se tikanpoika luonnolleen mahtaa!
Tuota noin ... suutuittekos te? Miksikä se kauppias teitä sanoi?”

Ali: ”Miksikö sanoi? Siksi mikä olenkin! Mitä se teihin kuuluu!”

Lukkari: ”No älkäähän nyt, nuoriherra. Tuota noin, mutta tiedättekös,
mikä oli se Viuluniekka?”

Ali: ”Miksikä en tietäisi.”

Lukkari: ”Hän oli mies luja, joka huijasi ja lauloi kuten muutkin
runosepät, kirjoitti kuolinpuheita ystävilleen ja joi; kun niitä pappi
saarnastuolissa luki, niin kansa itki. Kulki häissä, itketti morsiamia
ja joi; kirosi viinaa ja joi. Viinaan hän hukkui, Viuluniekka,
viinapäissään sai rintataudin, jäi talviselle tielle makaamaan yöksi,
olisi paleltunut, mutta sattui ajaja kulkemaan ja korjasi jäätyvän.
Minun majassani hän viimeisen henkäyksensä huokasi. Onneton oli, mutta
siltä iloinen. ’Neljä viikonpäivääni on kemua ja iloa, kolme nälkää ja
surua!’ hän sanoi. ’Koska iloisia on enemmän kuin synkkiä, niin
kallistunpa ilon puolelle kokonaan ja unohdan synkät!’ sanoi.
Morsiusmarssiksi elämäänsä sanoi. Hurja oli ja kaunis. Usein, kun oli
vettä viulullaan ihmisten silmistä vuodattanut, sanottiin: ’Oi hyvä
isä, mikä on antanut moiselle sialle enkelin sielun!’ Hän nauroi, löi
polveensa leveää kämmentään, sanoi: ’Minussa on messinkiä!’ — Minä,
joka haluan kyköttää kirkon turvissa kuin poikanen emokanan siipien
alla, minäkin kammoksuin ja ihmettelin häntä. Onneton kai oli, ei
sanonut armoaterioillekaan haluavansa; kun joi. Mutta oli yhdessä
poikaa: ei se koonnut maailman tavaroita. Laulaahan Sonkarinsaaren
Reettakin: ’onnellinen on se päivä, uskovaisille ihana, joilla toivo
taivahassa, ilo on isän majassa; niille vaan on vaikiampi, joihen mieli
maallisilta tavaroilt’ on tahrattuna!’ Ehkä laulelee taivaissa hänkin,
vaikk’ei se sanonut haluavansa taivaaseen, jossa on toistensa
synnillisyyttä valittavia akkoja. — No niin, sinne hän meni, missä
kointähti kirkas ei koita. Mutta kuulkaas, yhdenpä tehtävän hän jätti
minulle. Minulla on Viuluniekan viulu!”

Ali: ”Viuluniekan viulu!”

Lukkari: ”Kuollessaan käski antaa viulun majurin pojalle, kun korkeaksi
kasvatte.”

Ali: ”Korkeammaksi kuin jättiläiskuusi!”

Alin edessä aukenevat kuin satain sateenkaarten linnat. Viulu, viulu,
lumottu viulu! Hän puristi, pudisti lukkaria käsivarsista:

”Missä se on, missä, missä! Jumala, oi Viuluniekan viulu!”

Kiireesti he molemmat juoksivat eteiseen, ja sieltä pimeimmästä
loukosta lukkari kohotti punaisen vaatekääryn.

                                                  ⸻

Ah, mikä viulu! Rappeutunut viuluraukka, kansi useasti haljennut, mutta
ehyeksi liimailtu, tapit kuluneet, kannella vielä hartsin tomua. Ali
puristi viulua rintaansa, vapisi, hiveli kieliä, kyynelet tulvivat
hänen silmiinsä.

Lukkari: ”Ei sitä noin saa pitää! Voi se särkyä sekin. Ei sitä saa
rutistaa! Mitä siitä rintaansa pieksää! Hyvästi sitä tulee pitää kuin
pientä lasta. Minä olen pitänyt sitä kuin sydäntäni nämä monet vuodet,
vartioinut kuin kuningaskäärme kruunua, koko piirongin laatikko on
sillä yksinään ollut, joskus vain olen laatikkoa longottanut ja
säikähtänyt: oli kuin olisi laatikosta kumahtanut kummallinen soitto.”

Ali: ”Oi sinä rappeutunut viulu!”

Lukkari: ”Mutta ääni on kaunis. Voi sun Taavetti, kuinka se soi
kauniisti, kun Viuluniekka sitä hiveli kuin höyhenellä. Se itki kuin
lapsi ikään. Jumala paratkoon, hän se minuakin ennen yllytti viulua
soittamaan ja viulun hankkimaan, ja onhan tuota tullut tanssiakin
soitetuksi, kun pyytävät ja mankuvat eikä sitä voi herrasväeltä
kieltäytyä. Jumala paratkoon, hehehe.”

Ali: ”Ah miten se kumahti!”

Lukkari: ”En minä ole tohtinut sitä näpätäkään, niin säikäyttää, kun
koskee siihen. Se on oikea viulu.”

Ali otti kiihkeästi jousen. Sen sormisija oli kuopalle kulunut, Alista
se poltti kättä, hän säpsähti. Kohotti jousen kielten yli, kvintti
kilahti, tomu värähti, välkähti altto. Alista oli kuin outo sävelsarja
olisi soinut kirkkaasti kaukaa kuin uruista. Ali jäykistyi, tuijotti,
hänen kyynelensä kimalsivat. Näki kauas, vapisi, huokasi raskaasti,
rintaan tulvahti kuuma hyöky.

Lukkari: ”Se on hyvä viulu. Kun kysyttiin Viuluniekalta, mistä oli
mokoman hankkinut, niin nauroipa ja sanoi: ’Paholaiselta tietysti!’
Niin se sanoi. Paholaiselta, paratkoon! Ja sydämensä sekä elämässä
vuotaneitten kyyneltensä sanoi olevan viulun sisässä.”

Ali näkee sielussaan Viuluniekan seisovan Kolman mustalla
kalliopilarilla kirkonmalmien soidessa. Myrsky jylisee ikuisuuden
riemua, Kolman paholainen, kristallisilmä, tuo Viuluniekalle viulun.
Sen sisässä sykkii kärsivä ihmissydän, kun kirkonkello myrskyssä ammuu,
luode palaa ja pohjoinen hongissa humisten käy.

KUOLEMAN KELLOT.

Miehiä on miehet kaikki:
mitk’ on miestä ollaksensa.

Paavo Korhonen: Merimiehille.

Ali soittaa paholaisen viulua.

Ali on unohtanut orpoutensa, on unohtanut Kirkas Sylviankin.

Aamuisin ani varahin tuodaan Uorolan hevosella lukkari taloon, ellei
lukkari tahdo yöpyä Uorolassa. Sitä hän ei tahdokaan. Hän pelkää öisin
Uorolaa ja sen kummallisia kummitusjuttuja, arka mies.

Viuluakin hän pelkää, mutta minkäs voi, kun Ali pakottaa soittamaan,
opettamaan. Minkäs voi, kun soittamaan innostuessaan pelkonsakin
unohtaa!

Lukkari istuu Alin kanssa nuottien edessä, molemmilla viulunsa, Alilla
heleänpunainen paholaisviulu ja lukkarilla oma haalakkansa. Lukkari
istuu, silmät vaanivat nuotteja, pää nyökkää, jalka lyö kiivaasti
tahtia, suu väänteleksen suoraan ja väärään, sankalasit valuvat nenän
nipukkaan, hiki kallistelevaa otsaa pitkin pisaroi, jousi käy. Niin
sitä harjoitellaan.

He harjoittelevat pitkät päivät Uorolan kruunuisessa salissa, Alin
kamarissa, jossa rokonarpinen ei saa rauhaa, puiston vaahterain alla,
Kolman tyynissä, sanajalkaisissa notkelmissa.

Jumala paratkoon, ei arka lukkari moiseen leikkiin haluaisi, kun
melkein on pyhät sen vuoksi unohtaa, mutta minkäs voi, kun Ali vaatii
ja hän itsekin innostuu!

Ali ajaa korkkia sormiensa väliin, ei tahdo syömäänkään kuin väkisin,
tai kun lukkari nälän epätoivossa alkaa häneen tirkistellä. Kun Ali
ihmisten ilmoille tulee, niin sairaalloisesti hehkuu hänen otsansa,
silmät ajatuksissaan katsovat minne katsonevatkaan, rinta huokaa ja
käy, jalka pyrkii tahtia naputtamaan.

                                                  ⸻

Majurinna istuu majurin vuoteen ääressä, majuri nukkuu levottomasti.
Vaahterain värinä illan tullen helottaa, kimaltaa seinällä punaisessa
rusossa.

Silloin alkaa kuulua outo sävel.

Mikä outo ääni kuin kaukaa, kaukaa? Kuin kellojen soitto.

Kuin kellojen soitto. Väliin valittavana vienonee huokaavaan tuuleen,
kirkastuu. Kuulee kuin Kolman laineiden heleitä ääniä.

Mitä ääniä! Metallirinnoin helähtelevät kellot. Kaameasti kuin jostakin
kaukaa, kaukaa. Urkujen virsi yhtyy kellojen kuminaan.

Soisivatko kirkonkylässä kellot?

Eihän arkena. Ja nythän on jo myöhäinen ilta. Kirkas, heleä naisen ääni
laulaa virttä urkujen soidessa.

Ah mikä sävel, kuoleman kellot!

Kunhan ei majuri pian kuolisi. Majurinna hätkähtää. Onhan hän usein
kauan valvottuaan ollut näkevinään majurin pään ympärillä tanssivan
kuin vihreän kehän. Sellainen merkitsee kuolemaa, sanoo kansa. Pian
majuri kuolee, kuoleman valot jo kiertelevät hänen päänsä ympärillä ja
kuoleman kellot soivat.

Majurinna tuijottaa majurin päätä, hänen sydämensä tahtoo lakata
lyömästä.

Majuri-parka, jonka elämän Seelia on suruiseksi tehnyt!

Seelia-parka, jonka päivät toinen toisensa jälkeen ovat huokaukseen
alistuttaen vaipuneet kuin aallot Kolman helmaan!

Seelia-parka! Surullisena on hänen elämänsä mennyt.

                                                  ⸻

Mutta vain Ali alhaalla soitti, soiton sävelet kumahtelivat kelloina,
hyräilivät urkuina ja itkivät kuin naisen kaihoisa laulu. Hän soitti
vuoroin sordiinilla, vuoroin ilman. Soittaessaan hän ajatteli
Viuluniekan jäähyväisiä vanhassa kirkossa. Hän soitti viuluniekan
kuolinvirttä, ja naisen valitus, joka sävelessä kaikui, oli hänen
äitinsä valitus.

                                                  ⸻

Paholaisen viulu, Viuluniekan viulu, kauhistava soitin, josta
sanottiin, ettei sen valtaa voinut vastustaa!

Ihanat ovat Alille sielunpalon yöt. Rusojen kulta hämärässä ikkunassa
häilyy, puiden lehvälatvat äänettöminä värisevät rusossa, Kolma hiljaa
laulaa metsiään uneen, kajastus valvoo yli tummain rantain. Alin sydän
palaa ilman lepoa, hänen päässään pakottavat kuumeiset ajatukset,
sydämessä on kyynelöivä, ruusuinen lämpö. Ihanat ovat hetket, kun
ihminen on aivan kuin sairas, ajatus kiduttaa, silmissä polttaa,
polttaa; väsymys on ja unta ei saa, aatos etsii! Ihanat ovat hetket,
kun kaikkeus lapsiaan sairaankiihkeästi etsii!

Sävelet väikkyvät levottomina yli Alin vuoteen, yli hänen sielunsa kuin
illan punaiset haikeudet yli kultaisten, syvien vetten, palavaan
sydämeen kuin öisten vetten solina kuultavaan, äärettömään, äänettömään
kaikkeuteen.

                                                  ⸻

Ah! Kun tiheät vaahterat hämärtävät huoneen, kuka seisoo keskellä
huonetta, silmät kultaisina kimaltavat! Jättiläinen se on, äänettömänä,
ruso-otsaisena, hiukset tummat ja katse kaukainen. Kuule: viulussa,
Alin vuoteen vierellä, kilahti kieli. Itsestäänkö? Ah, eikö haamu
siihen koskenut välkkyvällä kädellä! Viuluniekan haamu, hymyilevä,
peloittava! Ja mikä sävelten virta syntyi siitä yhdestä ainoasta
helähdyksestä! Ah, Alin täytyy se sävel oppia! Kuumeisesti, kiihtyneenä
hän tarttuu viuluun, kohoa istualleen, liikuttaa jousta kuin varjoa.
Uorolan yön hiljaisuudessa vapisee, itkee kiihkeän sydämen palava
sävel.

Usein on Alista yön hämäryydessä valvoessa, kuin viulun sisästä
kuultaisi elävä, sykkivä sydän. Se kammottaa, ahdistaa. Pian Ali
kumminkin arasti ottaa viulun, viulu kirkkain äänin laulaa, Alin tunne
liitää sieluisia teitään. Yöperhoset kopauttavat ikkunaan; pehmeästi,
keveästi kuin höyhen hivelee jousi kieltä, viulu alkaa kuin haudan
hiljaisuudesta soida.

Alille alkaa yöstä sädehtiä kuin kaksi tummaa silmää, niiden säteily
käy riemuitsevan vallattomaksi, ilmestyy vaaleat kasvot, alkavat
ruusuisina loistaa, valkeilla ohimoilla kiharat värisevät
kultapisaroina. Silloin tulvii lämmin hekuma Kirkas Sylvian kuvasta
Alin sydämeen, Alin rintaa ahdistaa autuas tuska; hän soittaa kirkkaan,
livertävän sävelen kuin lahorastas metsäin tummennossa; sävel päättyy
outoon, velhon-kummalliseen korahdukseen.

Kun ilmestyvät äidin alakuloiset, sielunköyhät kasvot, silloin Ali
haikeaa tuskaansa soittaa.

                                                  ⸻

Pian, oi kummallisen pian hän soittaa hyvin, sillä Alin sielu, suru,
sydän alkaa siirtyä paholaisen viuluun.

KUN TAAS OLI SYKSY.

Niin minä hänessä riipun,
sekä riipun jotta kiikun,
niinkuin lintu lehtipuussa,
kuusen oksalla orava.

Kanteletar, II:31.

Kun taas oli syksy ja Uorolan vaahterat huojuivat räikeän keltaisina,
kimaltavassa auringonpaisteessa keltaisia lehtiä lensi, silloin
viettivät kesävieraat kirkonkylässä viimeisiä kemujaan. Mutta Kirkas Sylvia
lähetti lukkarivanhan keralla Uorolan Alille kukkasen, kutsui
Alia toki viimeiseen kisaan.

Ali avasi ruusurasian: siitä hengähti häntä vastaan rintaa riemun
tuskalla paisuttava tuoksu, hän hengitti kuin elämänsä olisi tahtonut
pois hengittää, hänen kätensä vapisivat, veivät vaaleaa ruusua
huulille, silmät ummistuivat. Ah, hän hengitti, hengitti.

Ja hän lähti kirkonkylään, mutta paholaisen viulun, jonka kuvussa uinui
sata väkevää säveltä, hän vei mukanaan.

Pian hän sopi kauppiaan kanssa. Kauppias vain löi häntä olalle, nauroi
entisille kiivastuksille.

                                                  ⸻

Kun vanha lukkari kauppiaan salissa oli asettanut nuotit Alin eteen ja
aran vapisevana istuutunut flyygelin ääreen säestämään, silloin Ali
alkoi soittaa.

Hänen rintansa täytti tukahduttava pelko ja kipu, sillä Sylvia,
Sylviakin kuunteli.

Kun hänen katseensa sävelten unessa sattui Kirkas Sylvian katseeseen,
ei Sylvia enää nauranut. Hänen povensa vain valkeana värisi, Ali
havaitsi sydämen tykyttäen vapisuttavan Sylvian povea. Alin valtasi
vyöryvä riemu, joka kohotti ja kiidätti, hän unohti nuotit, silmät
loistivat, ja katse säteili Sylviaa kohti, niin että Sylvia painoi
luomensa alas ja kiharat hänen ohimoillaan vapisivat. Alin otsa säteili
kuin auringon valaisema valkea pilvi, huulet punertuivat, punertuivat,
käsi liikkui väkevänä ja pehmoisesti kuin kultaväikkeet illan rusossa,
sielunsa säveliin unohtuneena hän soitti Sylvialle ja itki.
Riemunkyynelet kimalsivat hänen ruskeissa silmissään, kimaltavat,
nuoret kyynelet. Sylvia painoi katseensa alas, mutta hänen
silmäripsensä kostuivat. Viulu soi kesän katoamista ja uuden tuloa; se
soitti Sylvian sielua.

Lukkari-pahainen säpsähti, kun sävel ponnistihe irti nuoteista. Lukkari
koetti säestää, mutta Ali katsoi minne lie katsonutkaan eikä ollut
lukkarin vihjauksista tietääkseenkään. Jumala paratkoon, lukkari heitti
silloin kaikki onnen valtaan, laski kädet levähtämään polville ja
peläten odotti, milloin hänen rakas Alinsa soittaisi ruman epäsoinnun.
Mutta Ali ei soittanutkaan epäsointua, ennen lahorastas ikäväänsä
liverrellessään soittaa epäsoinnun kuin Ali, joka tuntee Sylvian sielun
sydämessään ja soittaa kuulijoille Sylvian sielua.

Kun Ali oli soittanut, supisi vanha lukkari kauppiaalle:

”Hän pani omiaan, ihan omiaan, ja sotki kaikki. Mutta hyvin hän
kuitenkin soitti, nuori Viuluniekka. Ensin hän harjoitteli rakot
sormenpäihin yksinään, sitten ahdisti minut opettamaan, ja urkuja
tuskin olen muistanut, kun hän minua vaivasi paholaisenvehkeellään.
Jumala paratkoon, täytyikin opettaa, oli kuin Viuluniekka olisi
käskenyt niin.”

Sinä iltana Ali tanssi kuin hullu, nauroi kuin hullu, riemuitsi ja
tunsi tuskaa kuin hullu.

                                                  ⸻

Kun Ali tanssin väliajalla kulki verannalle, havaitsi hän Sylvian
seisovan alhaalla syksyisen puiston hämärässä. Kuusten oksat hiljaa
nuokahtelivat, kirsikkapuut värisivät kypsin marjoin, kuu loisti
sinertävistä hopea-uduista, tuuli oudosti huhisi kaukaa suurista
metsistä, sirkat sirisivät haikeaa syksyvirttä.

Ali katseli äänettömänä Sylviaa, joka alhaalta vaaleana häämötti: tuuli
liikkui ohimokiharoissa, povi kävi, ja silmäkulmain varjot kuulsivat
totisina, syvinä.

Mutta yht’äkkiä, Sylvia helähti nauramaan, ojensi käsiään, huudahti;

”Mitä sinä katsot?”

”Saahan kattikin kuninkaaseen katsoa!”

”No katso sitten! Mutta ethän vain lähempää?”

Ali vavahti, hiljaa aleni puistoon. Sylvia otti Alia kädestä, veti
vierelleen penkille.

”No katso sitten. Mutta älä lapsi kulta koske!”

Sylvia nauroi, hänen povensa helisi kuin sata kirkasta kulkusta, Ali
vaikeni peläten, nääntyi.

Kun Sylvia havaitsi Alin vaikeasti hengittävän, hän vuoroin tunsi
tuskaa, vuoroin nauroi, käsiään helmassa kiersi.

”Kuules”, kertoi hän, ”näin joskus, vaikka viime yönä, unen, että jokin
minua ahdisti, puristi olkapäiden, käsivarsien yli. Hui, kuinka se
tuntui pahalta, ja minä en voinut päästä irti.”

”Se oli aika painajainen!” sanoi Ali.

Sylvia nauroi, hänen olkapäitään vilu puistatti.

Ali katsahti Sylviaan, vavahti, sydäntä ahdisti. Tunsi ikäänkuin
Sylvian pehmoisen olkapään käsivartensa hipiää polttavan. Ali vavahti,
tiesi kalpenevansa, vaivoin nauroi. Sylvian täyteläinen povi hänen
lähellään kohosi ja laski, huumasi kuin ruusun hengitys, Alia
kiihoitti.

”Minun on vilu!” nauroi Sylvia. ”Kaulaani väristää.”

Ali ajatteli Sylvian valkeaa kaulaa, tummat silmät häntä kohden
kummallisesti säteilivät. Kuu kimalsi kuusten lehvistä, virta välkkyi
ja solisi puiston alla.

”Miksi sitten pidät kaulasi avoimena?” sanoi Ali.

”Siksi, että sitä jotkut mielellään katsovat!”

”Mutta sitähän väristää vilu.”

”Ah.”

Sylvia nauroi.

”Niin, kaulaani väristää, minun on vilu. Ah Ali, etkö tahdo, että ...
oi ... minulla olisi hyvä ja lämmin!”

Sylvia kiihkeästi veti Alin käden ja kohotti sen kaulalleen.

Silloin nuori Ali tunsi Sylvian kaulan kättään polttavan ja Sylvian
poven rintaansa vasten kohoilevan; hänet valtasi hullu huumaus, kaikki
oli pimeää ja palavaa hänen ympärillään, hän pusersi Sylviaa sylinsä
janoon kuin hullu, sävelet soivat hänen sielussaan, hän suuteli Sylviaa
ja oli pakahtua, kun tunsi Sylvian poven paisuvan; ja raivon henget
vapautuivat hänessä, hän itki, suuteli, nauroi. Sylvia oli kuin kulon
ahdistama kukka, vavahteli, mutta nauroi ja sulkeutui Alin kiivaaseen
syliin. Alin käsille helähtelivät kyynelet, jotka Ali suuteli pois.
Sylvian silmät hän polttavin huulin suuteli.

                                                  ⸻

Ali: ”Sylvia, povesi, otsasi, askelesi, nuoren sydämen lyönteinä
ponnahtavat askelesi, huulesi, silmäsi, sielusi ja naurusi, naurusi,
miten niitä rakastan!”

Kirkas Sylvia: ”Ah, oletko voittanut minut? Oletko unet silmistäni
karkoittanut, nuori hullu? Haha, kuinka voit ihastua nauruuni, jota
niin paheksutaan? Sehän on pahaa naurua, sehän on velhonnaurua!”

Ali: ”Mitä sinulla on niiden kanssa, jotka paheksuvat! Ei itserakkaille
iloa, että heidän vuokseen vaientaa naurunsa! Ken ilosta soimaa, sille
nauramme, kannoilla keikahdamme! Takana saavat soimata, edessä me
nauramme. Sylvia, Sylvia, sävelin soiva! Halveksimistaan täytyy
uskaltaa erota, muuten itse tulee halveksittavaksi!”

Kirkas Sylvia: ”Enhän voi ilman naurua elää. Jos yksin en naura, niin
muille nauran, uhallanikin nauran.”

Ali: ”Iloa itken, kun naurusi kuulen, Sylvia. Naura, naura, Sylvia,
sävel kirkas!”

                                                  ⸻

Ali: ”Minulle saa ikävä, että ikävääni kuolen, kun tänne maalle jään!”

Kirkas Sylvia: ”Tule mukaan, tule mukaan!”

Ali: ”Minä? Mukaan? — Tulen, tulen!”

Tunsi itsensä väkeväksi, että olisi tahtonut jättiläisten kera painia
lyödä, kalliojotunit rinnallaan maahan musertaa.

”Minä tulen, tulen!” sanoi Ali, pusertui Sylvian poveen.

NURMI-TUOMAS.

Meit’ on maalla miestä monta,
astumassa anturalla,
kuolla kumminkin pitiäpi.

Paavo Korhonen: Merimiehille.

Miksi majurin kamarin ikkunaverhot ovat päivälläkin lasketut alas, niin
että ikkunat valkeina haamottavat kuin kuolleen silmät?

Vanha majuri on kuollut.

Siellä hän lepäilee keskellä hämärää huonetta. Ikkunaverhot riippuvat
raskaina, syyspäivän säteet kimaltelevat arasti verhojen raosta ja
pakenevat jättäen kamarin pimeään, kun näkevät kuolleen.

Älkää pelätkö! Ei hän nouse istualleen, katsele teihin keltaisin,
lasittunein silmin. Hänen piilukkonsa, tussarinsa ja sapelinsa ne vain
kiiluilevat hämärästä ilveksennahalta, eivät hänen silmänsä. Hän oli
vanhimmilla päivillään hyvä ja lempeä, vaikka nuorempana voi ottaa
hattunne pantiksi, jos luvatta ilmestyitte Uorolaan vieraiksi. Älkää
pelätkö, rotat ne vain kattopaperin välissä ravaavat. Ei majuri nouse
tuosta, missä hän kädet rinnoille ristittyinä makaa. Hän on kuollut.

Älkää pelästykö! Mahdottoman isot peuransarvet ne vain harrottavat
seinästä pyssyjen ja pistoolien ympäröiminä, ei paholainen,
sarvijaakko, kurkistele seinän lävitse hämärään huoneeseen.

Majuri on kuollut. Ei koskaan hän enää kiilloittele pyssyjensä lukkoja,
ei koskaan koppaa ratsupiiskaa, joka tuossa pöydällä kiväärinpanoksien
joukossa tomuuntuu, ei levittele likaisia kortteja pasianssiin
tuolille, ei istu jalat ristissä nahkaisella sohvalla, ei vuoteessa
viru ja ähki päänkipua, rinnan pistoksia. Hänen silmäluomensa ovat
ummessa; hänen on hyvä olla.

Kun hän oli kuolemaisillaan, niin ärisi:

”Minä olen Uorolan majuri! Minulle pitää tilata kivinen kirstu!...
Komea kirstu ja kuparikorvat! Uorolan majuri!” hän huokasi, pois kuoli.

Makaa laudalla valkean lakanan peitossa. Käy kai tuleentuvilla
vainioilla tai ampuu sorsia ja kuikkia tuntemattomilla vesillä,
Santeri-ukkokin tottelee ilman ruoskaa. Auringonsäteet hetken
säikähtyneinä hyppelevät hänen järeällä otsallaan, sitten pakenevat
uudinten raosta.

Ken nyt joka viides vuosi silaa hopealla ja maalaa tiilen punervalla
vaakunan vanhan kirkon pilarissa? Arka vanha lukkari on sen tekevä, kun
kirkko saa majurin sielun puolesta kirjaviin holvikaariinsa uuden
kuparisen kruunun.

                                                  ⸻

”Majuri kuoli!” Sana käy talossa, väki säpsähtää, vaikenee,
hervahtaa istumaan pirtin mustille penkeille, tuijottaa johonkin
käsittämättömään, peloittavaan tyhjyyteen. Eikö ruoskivaa majuria enää
olekaan? Itkettää.

Hullu Juortana kyyröttää uunilla, ajelee viliseviä russakoita, nauraa
hihittää, mutta kun karjakko menee luo ja puhelee: ”Ole hiljaa! Majuri
on kuollut!” niin Juortana katselee vähän epäillen, naurahtaa, jo
totistuu karjakon kummallisesta katseesta. Jotakin outoa on tapahtunut.
Juortana huoahtaa, laksauttaa kieltään kitalakeen, sanoo surullisesti
ja epäillen:

”Majuri antaa Juortanalle valkeita sikareita? Oikein minullekin
valkeita sikareita että ihan ai!”

Paperossejahan se Juortana valkeiksi sikareiksi nimittää.

Niitä russakoitakin on yht’äkkiä niin tavattomasti ilmestynyt taloon,
ja rottia kirkuu, tappelee joka paikassa, niin että peloittaa
sänkyynkin yöksi laskeutua: jos vielä tulevat ja syövät.

Juttu käy, että rotat haudassa kaivavat silmät siltä, joka on eläessään
kissoja rääkännyt. Ja majuri ei ollut Uorolassa suvainnut kissoja:
torppari Rötön kissan hän oli ennen muinoin, kauanhan siitä jo on,
käsillään repinyt kahtia, kun tapasi sen puistossa kottaraisen pesiä
kaivamassa.

Kottaraiset puistossa ovat vaiti, vai tehnevätkö syysmuuttoa, Kolman
vedet kuohuvat räikeänsinisiltä seliltä, keltaiset lehdet lentelevät
puista.

Heinäsirkkain laulu on väsynyt, sillä kesä on viimeisessä lopussa.

                                                  ⸻

Majurinna kuljeskelee rottain kirkunaa säikkyen tai sulkeutuu
huoneeseensa. Palvelijat sanovat, että hän itkee, mutta yksinäisyys
tietää, että hän enemmän tuijottaa kuin itkee.

Entä Ali? Alussa hän kuin kangistui, kun äiti tuli luo, otti Alia
käsistä, väsyi poikansa syliin, sanoi: ”Nyt on meitä vain kaksi!” —
Mutta pian Ali kuin kauhistuneena pakeni kirkonkylään. Häntä vetää
elämä eikä kuolema.

Rokonarpinenkin on jo poissa talosta. Hän oli kerran puhunut Alille
kiivaita sanoja siitä, että tämä halailee naisia ja vinguttaa viulua
silloin kun isä tekee kuolemaa. Silloin Ali oli tulistunut, sanonut:
”Saat mennä! Itsekin irvistelet kuolemaa pelkääville!” — Ja
rokonarpinen olikin lähtenyt, majurinnalta saatu lompakko povellaan.
Sanoi vuokraavansa jostakin talonpoikaistalosta kamarin ja viettävänsä
monien vuosien kotiopetusrahoilla tupakkarauhaa.

Eihän majurinna voinut estää rokonarpista lähtemästä, kun Ali kerran
niin tahtoi. Sillä Alin, Alin mieliksi äiti tekee nyt mitä tahansa,
ettei suututtaisi ja menettäisi Alia.

Miksi Ali kumminkin on äidille tyly ja jättää hänet yksin kuolon
kolkkouteen ja rottien kamalaan kirkunaan? Seeliako oli tehnyt majurin
niin ilkeäksi, että rotat nyt tahtovat vainajan syödä ja että täytyy
tervata ruumislavitsan jalatkin, etteivät pedot pääsisi permannolta
ruumiiseen.

Yksin on rouva, Ali on heittänyt hänet suruun yksin. Mistä tämä tylyys?
Sulkihan Seelia ennen pikku Alin syliinsä, kun Ali hänen helmoistaan
etsi turvaa koiralaumalta. Alin vuoksi hän on väsyksiin saakka
ponnistellut Uorolan aitoissa ja korkeilla portailla. Huoaten ja surren
hän on tähystänyt ilmain kaukaisuuksiin ja miettinyt, miten saisi Alin
onnelliseksi. Väsynein, pakottavin silmin hän on tulevaisuuteen
katsellut, on parsinut Alin sukatkin, kun ei ole raskinnut antaa
palvelijain korjata oman rakkaan pojun sukkiakaan. Ja onhan Ali jo
usein äitiin rakastaen ja kiitollisena katsonutkin, niin että majurinna
joskus tunsi vaikeat vaivansa palkituiksi. Mutta nyt häneltä Ali
sittenkin menee!

Onko tämäkin tuomio, kosto?

Ja mistä? Kuka kostaa?

Majurinnan rikoksetko kostavat? Olivatko ne todella niin suuret, että
Alikin häneltä niiden vuoksi viedään? Ei, ei! Onhan majurinna jo
kylliksi katunut, kylliksi surrut! Surrut paljon, paljon! Tahtonut
paljon, yli voimiensa surra ja katua saadakseen kerran eläessään
kirkkaat päivät!

Kohtaloko, taivasko häntä painaa, tuomarin tytärtä, joka yksin sai
lapsuutensa kaivata, jonka isä joi ja ahnas äiti palvelijoitaan
kiusasi, jonka vanhempia rahvaan muisto halveksii ja kiroo?

Mitä pahaa hän on niin paljon tehnyt? Yksin hänkö se teki onnettomaksi
Viuluniekan ja vain hänkö petti majuria? Jumala siunatkoon,
armahtakoon! Eikö pettäjä, onnettomaksi tekijä ollut kohtalo, joka oli
nuoren Seelian kasvattanut niin, ettei hän voinut Viuluniekkaa ymmärtää
ennenkuin liian myöhään!

Ja rakastiko Viuluniekka Seeliaa? Viuluniekkako Seelialle tahtoo
kostaa, Viuluniekka, jota Seelia niin rakasti, vaikka kohtalo pakotti
Seelian särkemään — särkyikö sitten rakastetun Viuluniekan sydän niin,
että hän näin kalliin koston vaatii?

”Ole uskollinen itsellesi!” kaikuu kaukaa ääni, kauhistava,
arvoituksellinen, ja kuitenkin lempeä. Jumalan tyly ääni, rikoksia
kostavan kolmanteen ja neljänteen polveen? Ehkä Alikin saa kärsiä
äitinsä rikoksista. Alilla ei ollut isää, eikä äiti ollut äiti, kun
häntä surut musertivat. Surut veivät Alilta äidin.

Viuluniekkako huutaa niin: ole itsellesi uskollinen?

Voi korkeaa, rakasta miestä! Älköön hänen muistonsa lähestykö
majurinnaa, joka on jätetty yksin kuolleen, surujensa ja rottain
pariin!

Kauhea mies, hänkö yhä vainoo? Hänkö särkynyttä sydäntään uskaltaa
vaatia ehyeksi, niinkuin ei Seeliankin sydän olisi särkynyt! Miten Ali
sai viulun, joka majurinnankin oli tehnyt niin onnettomaksi, joka
muinoin Viuluniekan sielun ihanuuden Seelialle avasi? Kalliin ja
peloittavan viulun! Viulun, joka oli kohtalona ollut Seelian ja
soittajan välillä. Tuska rutistaa, jäätää kuin kuolema, ajaa takaa kuin
mennyt suru, ei päästä, valittaa: ”elosi oli turhuus”, ei armahda edes,
kiduttaa. Kaikkihan majurinna on jo Viuluniekan vuoksi menettänyt, mitä
häneltä vielä vaaditaan? Mitä hänellä köyhällä raukalla on antaa? Antaa
sille, joka ei takaisin anna eikä ole antanut muuta kuin tuskaa!

                                                  ⸻

”Ole uskollinen itsellesi!” ääni vielä majurinnan kuuloon kajahtaa. Ah,
onhan hän ollut uskollinen, onhan hän kuin viimeiseen korteen tarttuen
puhunut Alille:

”Minä tiedän, että pidät kovasti kauppiaan Sylviasta. Vaikka minä en
hänestä pidä — sellainen tuulihattu — niin sanon kumminkin: tuo hänet
tänne Uorolaan. Aavistin, että aiot jättää vanhan äitisi!”

Ali oli silloin nauranut ilvehtien, kyynelsilmin kietaissut äitinsä
kuin tanssiin, sanonut:

”Mitä ajatteletkaan, kunnon muori-parka! Minä, kuusitoistavuotias!
Hulluja, hulluja, hahaha!”

”Odota sitten pari vuotta, käyt ripillä, sitten...”

”Hahaha ... ripillä! Niinkuin se olisi ripillä tehty. Kyllä minä
Sylvialtakin ripin saan. Ei, äiti-parka, älä hulluttele! En minä ole
vielä mikään mies!”

”Oi minun komea, pitkä poikani, joka on niin aikaisin kehittynyt!”

”Hahaha, oi minun äitimuorini, joka on niin arka, arka! Sinä haavoitat
sydäntäni!”

Tahtoisiko äiti haavoittaa Alin sydäntä! Ei. Ei hän tahtoisi enää
koskaan puhua Alille Sylviasta, joka on hänen sydämeensä tuonut
kadehaikean katkeruuden.

Majuri on kuollut, lepää kamarissaan, jonka ikkunaverhot ovat lasketut.
Palvelusväki hiipii varpaillaan ja vilkuen, pimeän tullen asettuu
vanhan Santerin ympärille juttuja kuulemaan.

Vanha Santeri hän pankolla kyhnii, nyökyttää päätään ja silmät niin
kummallisina, katseettomina ammottavat.

”Pian on minun vuoroni!” hän haastaa syvin äänin. ”Pian tulee Santerin
luo Nurmi-Tuomas!” hän kuin itsekseen, kaameasti haastaa.

Nurmi-Tuomas ja kuolleet ne kulkevat syys-öinä, kun kuuvalo häilähtää
pirttiin. Ilmestyvät tuulen jytistessä ja voivat puhellakin niin
kummallisesti. Monesti on äitivainaja pyhäaattona ilmestynyt pojalleen
ja vakavasti varoittanut. Mutta eipä ole koskemista vainajiin: katoovat
kuin tuhka tuuleen, ja hiuksesi tulevat valkeiksi yhtenä hetkenä, jos
heihin koskea koetat.

Nurmi-Tuomas se on outo mies, joka yht’äkkiä yöllä astuu vuoteesi
ääreen tai kemuissa sarkkasi pohjaan tyhjentää tai kaamealla
korpitiellä vastaasi kulkee.

Jos silloin sielusi, kun Nurmi-Tuomas lähenee, ei ole elämässä ottanut
punaista nuttua eikä sitä elämän nuttua toivokaan, niin lankeat tulijan
eteen, rukoilet: ”Annathan, kauhistava, minulle kuoleman jälkeen
punaisen nutun, kun koko elämäni vilussa värisin!” Nurmi-Tuomas
hymyilee sääliä, pudistaa päätään, kauhistaa.

Jos et ole elämän punaista nuttua saanut, mutta toivot saavasi, niin
Nurmi-Tuomaalle nyrkin nostat, huudat: ”Älä tule, minä lyön, sillä ei
ole aikani vielä tullut!” Nurmi-Tuomas koleasti nauraa, mutta poistuu
myös.

Jos käyt elämän punaisessa nutussa, niin hymyillen käyt kuoloa vastaan,
ojennat kättä: ”Kas, terve, Tuomas, joko on hevonen valjastettu?” —
”Jo on!” — ”No hyvästi sitten, oi isoni, hyvästi, emoni. Kodistanne
lähden, olen oman kodin saanut!”

Nurmi-Tuomas uskollisesti hymyilee; pyhä, riemukas on hänen hymynsä.

Sillä vain sille, joka ymmärtää kuolon ystäväkseen, on elämä ystävä.

Talli-Ville, sellaisiako hän ymmärtäisi! Hän ei sano kuolleita
pelkäävänsä, mutta Nurmi-Tuomasta kyllä. Oli ennen lapsena pahasti
pelännyt kuolleitakin, mutta äiti oli kysynyt neuvoa haudankaivajalta.
”Antakaahan poika vähäksi aikaa minun hoteisiini!” oli haudankaivaja
sanonut. Oli sitten haudankaivaja Villeä saunassa oikein löylyttänyt,
kylvettänyt, lukenut oli mitä lieneekään lukenut, ja sen jälkeen ei
Ville enää ole muka pelännyt kuolleita. Kumminkaan ei hän uskalla
pimeällä yksin mennä talliin, kun majuri on kuollut.

Hän sanoo pelkäävänsä talliin ilmestyneitä rottia ja varsinkin
Nurmi-Tuomasta.

                                                  ⸻

Majurinna on yksin kolkossa kartanossa, Ali rakastettunsa sylissä.

Sillä kalliimpi kuin Uorola on nuorelle Alille maailma, kalliimpi äidin
vavahtavia käsivarsia on Kirkas syli; kalliimpi Kirkas Sylviaakin
on hänelle oleva paholaisen viulu.

Alia peloittaa Uorola, tuskastuttaa Uorola, sieltä ajavat häntä takaa
kirkonkylään ahdistuksen henget. Ei hän öiksikään Uorolaan tahdo
lukkarin tai kauppiaan luota.

Kaksi kertaa ennen majurin kuolemaa äiti lähetti Alia kirkolta
hakemaan. Kiiltävimmät vaunut, nuorimmat parihevoset, palavimmat
sanansa hän Talli-Villen keralla kirkolle lähetti iltasella; mutta kun
aamu koitti, retkotti Ville pirtin penkillä sääret hajallaan, hevoset
kahisivat puiston viimeisiä kukkia, vaunut olivat syrjällään pihakuusen
alla ja lyhtytangot vääntyneet, lyhdyt rikki. Ville sanoi ajaneensa
ojaan, kun nuori herra oli hänet juottanut humalaan, ja juottanut oli,
kun Talli-Ville oli viinaa pyytänyt, pyytänyt oli, koska hänellä on
heikko veri ja pelkää menninkäisiä, ajaakseen yksin selvällä päällä
pimeässä. Sillä suurissa metsissä Uorolan ja kirkonkylän välillä
asustaa paholaisia ja päättömiä miehiä, jotka takoa meiskaroivat
murha-aseita, sellaisia kaksiteräisiä puukkoja ja pistooleja, joita
riippuu majurin kamarin seinällä isoissa peuransarvissa.

Kuolonahdistus kasvoillaan kulkee palvelusväki, keittäjätär hyräilee
hellansa ääressä pitkää, liikkaavaa virttä ja säikkyy rottia. Tykki
vonkkii vinkuen huoneesta huoneeseen, majurinna odottaa kamarissaan.

”Totta Ali toki isänsä hautaan saattaa. Oi kiittämätön, rakas Ali!”

Tuuli kohisee Kolman ympärillä, lehdet lentävät Uorolan vaahteroista.

PEIJAISPIDOT.

— Suuri kiitos, suuret miehet!
parkaisivat pienet miehet.

Jaakko Räikkönen: Ammattien valio.

Ankarat ovat surullisella majurinnalla vielä kestettävinä. Kolme iltaa
majurin kuoleman jälkeen tulee Alilta kirkonkylästä sana, että kaikki
Uorolan parikymmentä hevosta on valjastettava ja lähetettävä kirkolle,
sillä Ali aikoo tulla vieraineen Uorolaan, pitää yhden yön hauskaa,
hurjia kemuja.

”Mikä hänellä on? Mikä häntä vaivaa? Onko hän...?” koettaa majurinna
säikähtyneenä kysellä sanantuojalta.

Sanantuoja: ”Nuoriherra on iloisella päällä. Hänhän kuuluu lähtevän
orkesterikouluun!”

Majurinna: ”Kuinka? Oletteko te humalassa? Hyi, tehän olette humalassa!
Punoitatte kuin kukko!”

Sanantuoja: ”Jos tuota punoittaneekin kuin kukko, kun nuoriherra pitää
peijaisia.”

Majurinna: ”Mitä, peijaisia? Jumala, mitä varten oikeastaan tulitte?
Humalainen, mitä varten?”

Sanantuoja: ”Nuoriherra sanoi pitävänsä peijaisia kaikelle menneelle,
kun lähtee orkesterikouluun. Ja nyt hevoset joutuin, hik, hik, hik!...”

Majurinna: ”Hävytön, tulette tänne nikottelemaan juovuspäissä ja
komentelemaan. Ulos!”

Hevoset? Ei, ei, se ei saa tapahtua!

Majurinna on tuskassa, äärimmäisiin loukkaantunut. Majuri makaa
kuolleena, kalman haju jo leviää huoneisiin, odottaa kyyneliä ja
hautausta. Mutta Ali, kemuitsemaan! Se ei saa tapahtua!

Orkesterikouluun! Herra taivaan, sitäkö hän on miettinyt! Ja salannut
äidiltään! Kuka on häntä siihen yllyttänyt? Hupero lukkariko? Ah sitä,
ah sitä! Kauppiaan tyttöletukkako? Se Alia pitää vallassaan kuin
välkkyvä hämähäkki, Alin kunnianhimoa kiihoittaa ja kerran Alin
raatelee! Voi, miten äiti tuntee katkeraa vihaa Sylviaa kohtaan!

Näinkö ansaitsisi majurinna rangaistusta rikoksistaan? Ei, ei! Jos Ali
häneltä rangaistukseksi viedään, niin majurinnan rakkauden haireet
sulavat rangaistuksen äärettömän tulivirran tulviessa kuin pienoinen
jäähelmi. Ne sulakootkin, kadotkoot majurinnan tajunnasta, jos
rangaistus on näin hirveä! Kun se näin kohtuuttomaksi tulee, ei
majurinna menneitä haireitaan tahdo ollenkaan tunnustaa, ei voi
tunnustaa! Ei hän ole rikkonut mitään, syyttä häntä kohtalo painaa!

Ei hän ole rikkonut mitään! Taivas on pettänyt häntä, pakottanut
majurinnan puolihouruna pitkät vuodet murehtimaan. Ja sittenkin
majurinnan musertaa!

Ja Ali, niin, majurinnan rikosten vuoksi ei Ali häneltä mene, jos
menee, vaan siksi, että majurinna liiaksi poikaansa hemmoitteli. Siinä
kaikki! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Majurinna pitää Alista kiinni
kuin oljenkorresta hukkuva, puolustaa Alia kohtalolta kuin viimeistä
sydämensä veripisaraa!

Ja Sylvia älköön tulko Uorolaan! Majurinna ajattaa hänet koirilla
kujalle! Nainen viitsii vietellä viatonta poikaa!

Kuka on Alin vietellyt juomaankin? Sylvia kai, kukas muu! Petolliset
toverit, jotka hänen varojaan tuhlaavat! Ei, he eivät saa tulla
Uorolaan.

Orkesterikouluun! Sinne Ali siis tahtoo. Hän raskii siis jättää
äitinsä, hän jättää äitinsä! Majurinnan ainoa unelma edes vanhuuden
murheettomasta ilosta pettyy. Viuluniekka, Viuluniekka, mitä pahaa on
Seelia sinulle tehnyt! Ei, ei mitään pahaa! Majurinna kieltää kaikki,
jos kosto on näin yliääretön, mahdoton, musertava!

Ei, Ali ei voi jättää äitiään huoliin, yksinäisyyteen. Ali on hyvä, kun
näkee äidin palavan hyvyyden. Välkkyvä hämähäkki on kietonut
lankoihinsa Alin, äiti katkaisee ne langat! Äiti näyttää Alille, kuinka
rajattomasti hän Alia rakastaa ja aina on rakastanut; ei mitään äiti
Alilta kiellä. Uskollinen unelmalleen Alille tahtoo Seelia olla, vaikka
uskollisuus hänen sydämensä polkisi kivisten jalkain alle!

Ali jättää äitinsä, ellei äiti kaikessa Alin tahtoon myönny. Tulkoon
sitten Ali Uorolaan, ystävineen, Sylvioineen, kaikkineen! Ja Ali on
silloin huomaava kamalaksi olonsa, katuva!

Oudon korkeana majurinna käskee Talli-Villen toimittaa kaikki hevoset
valjaisiin, nuoret ja vanhat, vaunukasorhit ja pörröiset työtammat.

Käskettyään majurinna sulkeutuu huoneeseensa. Rikkoneensa hän kieltää,
hän aikoo taistella. Mutta heikkous, heikkous!

                                                  ⸻

Talli-Ville, Santeri ja Juortana vetävät esiin ajoneuvot, vanhat ja
uudet. Ville siunailee, tervaa rumpuja, jotka ovat ravistuneet, rasvaa
valjaita, pölyttää kuomuja. Juortana könyää korkeimpiin ajopeleihin ja
pönkistää rintaansa, heiluttaa ruoskaa: on olevinaan majuri. Santeri
huokaa ja hymyilee.

Ja aina pari kolme hevosta rattaineen peräkkäin sidottuina komuuttavat
sitten talon miehet ja pari mökinpoikasta kirkolle syys-illan
hämärtäessä ja kuun kumottaessa repaleisista pilvistä. Vanha Santeri
huokaa tunnon vaivaa, etumaisena kuskaten komeaa vaunuparia. Hirmuinen
on Alin nuoruuden hyöky!

                                                  ⸻

Ei niitä Alin seuralaisia ollut niin paljon kuin majurinna pelkäsi.
Olipahan vain pariinkymmeneen, kauppiasten ja talollisten poikia,
nuoria ylioppilaita, iloinen insinööri, roteva papinapulainen, kuka
uskoisi, nuoria uroita kauppain ja apteekin tiskin takaa, pyylevä
nahkuri, mutta ei yhtään naista, josta majurinna riemuitsi, kaikki
iloisella keppuripäällä. Aika elämää pitivät komutessaan yläkertaan,
jossa jo isossa salissa odottivat sytytetyt seinälamput ja kruunut,
tuli leveässä takassa ahmi kalman hajua; pöydillä omenamaljat ja
kirkkaat pikarit. Oi, eihän majurinna ollut raskinnut jättää
raastamatta edes omenapuitakaan. Kurjaa! Majurinna itseään häpeää ja
itkee huoneessaan lukon takana. Se heikkous, heikkous, joka tahtoo
kohota, mutta ei jaksa. Koko majurinnan elämän heikkous!

Ali kolkuttaa äitinsä huoneen ovea. Vieraat supattavat hehkuvan takan
ääressä.

Papinapulainen: ”Tämä on häpeällistä, kamalaa!”

Rikkaan kauppiaan konttoristi: ”Niin on. Minua hävettää, se on minun
syyni, kun ehdotin hänelle tätä reissua. Mutta kuka olisi uskonut, että
hän saisi vaikka talonsa nurin vääntää! Hemmoiteltu lurjus!”

Nahkuri: ”Oh, ei hän muutoin olisi Hullun-majurin poika. Sen arvasin!
Mutta antaa mennä nyt, kun näin pitkällä ollaan.”

Apteekkioppilas: ”Hyi saakeli! Täällä on kuin leikkuuhuoneessa. Kun ei
tullut naftaliinia mukaan!”

Nahkuri: ”Hyi, älä puhu sellaista! Täytyy kestää parkin tuoksu, kun on
pistänyt tiinuun kätensä.”

Konttoristi: ”Kauhea asia! Kyllä nyt kylillä juorutaan. Ja syystä
juorutaan. Mitähän ajattelee majurinna?”

Papinapulainen: ”Säälittää se raukka. Ei hän suotta ole ollut
Hullun-majurin kynsissä, tahtoa vailla! Entä poika sitten!”

Nahkuri: ”Ann’ mennä, ann’ mennä! Ei nyt sovi surkeilla. Mutta
hauskalta ei tämä tunnu, kun humalakin jo alkaa selvitä!”

Insinööri: ”Hullu poika, mutta hyvä soittaja siitä voi tulla. Mitä
Sylvia ajatteli matkasta?”

Rikkaan kauppiaan konttoristi: ”Voivotteli ja suuttui, mutta minkäs
Alille voi. Itsepäinen kuin pakana. Tahtoi hempukkansakin tänne!”

Ylioppilaat: ”Hahaha... Nämä on kamalanpuoleiset peijaiset. Eipä tee
mieli tämän jälkeen koko seuduille. Eiköhän se majurinna-raiska ole
vähän sekaisin! — Entä Ali, säälittää vähän hänen kustannuksellaan
kemuilla.”

Nahkuri: ”Ann’ luistaa. Enemmän me tässä kustannamme, kun saamme
juoruämmät kimppuumme. Sitäpaitsi Ali on yhtä älykäs kuin mekin, jos
vain tahtoo olla, ja yhtä iso mies hän on kuin mekin. Ja hänpä lähtee
seudulta pois ja jättää vastuun meille!”

Rikkaan kauppiaan konttoristi: ”Kyllä Sylvia hänet vielä kasvattaa
älyyn! Yksi päivä naisen luona tekee viisaammaksi kuin kymmenen vuotta
koulua!”

                                                  ⸻

Majurinna oli huoneeseensa lukkoutunut, ja kun Ali kolkutti, päätti
majurinna kerrankin olla ankara, ei tahtonut päästää sisään. Väänsi
avainta kuitenkin viimein, ja kun väkevä poika kavahti äidin kaulaan
eikä ollut niin humalassa kuin äiti luuli, niin äiti unohti kaikki,
leppyi, ihastui ikihyväksi!

”Äiti, tiedätkös, minä olen niin väkevä, väkevä, että voisin vaikka
aalloilla astella kuin kallioilla! Käsivarsillani minä kohotan sinut,
äiti, pilviin, henkeni paisuu, sydämeni palaa, kohottaa minua kuin
kiihkeää liekkiä! Minä kuolen, ellen saa elää, sydän nääntyy kuin
soittoon halaava viulu! Rakastan sinua, äitikulta, ja pian juttelen
kaikki sinulle!”

Majurinna kietoutui Aliin kuin köynnös koivuun, itki iloa, kun kuuli
Alin sanovan: rakastan sinua.

Vaikka hän itse nyt olisi kuollut, niin Ali saisi hyppiä hänen
haudallaan, jos vain äitiä rakastaisi.

                                                  ⸻

Mitä ilakkaa ne sitten pikarien ympärillä pitivät salissa, kun
majurinna oli käskenyt kammoksuvain, nurisevain palvelijain pitää
vieraita hyvinä ja sulkeutunut jälleen huoneeseensa. Klaveri helisi,
viulu soi kuin olisi soittaja tahtonut jokaisella jousen vedolla imeä
sydämestään säveleeseen viimeiset verenpisarat, mutta ne verenpisarat
olivat loppumattomat kuin ikuinen kaipaus. Siellä kilisteltiin Uorolan
vanhoja hopeasarkkoja, laulettiin, taas kilistettiin, kuorossa jälleen
laulettiin, huutaen, nauraen kannettiin Alia, tuolissa ympäri salia, ja
viulu kannettaessa soi.

Majurinna tuntee riemun ja tuskan. Ei kynttilää hän huoneeseensa
sytytä, kuuvalo sinisenä ja särkyneenä paistaa vaahteranlatvoista.
Kello lasikuvun alla tikuttaa väsyneesti kuin kuolinkello seinänraossa.

”Sittenkin hän jättää äiti-raukkansa!” huokaa majurinna. ”Mikä
hairahdusten unohtamishetki minulle näin kalliiksi tuli?”

Särkyneessä kuuvalossa häilähtää kuin Viuluniekka, korkeana, kalvaana;
silmät kimaltavat ahdistavasti, ryntäät säkenöivät tähtisinä.

”Ei mikään hairahdusten unohtamishetki, vaan monen monta
muistamishetkeä. Eivät ylpeyden hetket, vaan nöyryyden hetket! Olisi
veresi kuin kuuma viini, joka antaa unohtaa, kestää, vaikka jättäisi
isä, äiti, sisko, lapsi!”

”Vai niin!” mutisee majurinna. ”Vai niin. Yhäkö sinä saarnaat tuota,
sinä, josta muut luulivat, että todella olit väkevä, mutta joka
minulle, onneton, ilmaisit heikkoutesi. — Olkoon kumminkin niin. Minä
kiellän suruni, minä pidän kiinni Alista; en armosta häntä itselleni
vaadi, vaan ansiosta! Kärsimysten palkkana hänet vaadin. Mutta miten
saan pysymään? Ah se heikkous, heikkous, epäilys, murhe!”

”Heikkous, joka on koko elämäsi syönyt!” kuuluu Viuluniekan ääni.

Mutta salissa hyppivät, ilakoivat, soittimin ja pikarein remuavat
nuoret, kun majuri kuolleena laudalla makaa.

TUHLAAJAPOIKA.

Tuli tauti, vaimon tappoi,
tuli susi, söi hevosen;
tuli poltti kartanoni,
jätti minut yksinäni,
niinkuin poltetun petäjän
tahi karsitun katajan.

Kanteletar, I:299.

Lukkari: ”Jumala paratkoon, kuolemalla ja elämällä sitä leikkiä
lasketaan ja ikävällä, joka mustaksi muodon muuttaa!”

Rikas kauppias: ”Kukas niillä leikkiä laskee?”

Lukkari: ”Monipa niillä leikkiä laskee. Muistanpa tuon sillankorvan
räätälinkin. Eukko siltä kuoli, ja mies ikävöi niin, ettei tiennyt
miten saada elämänsä kulumaan. Monta kertaa ilveili, että kiskoisikohan
ylleen hännystakin ja vetäisi itsensä hirteen sinne maantien yli
kaartuvaan honganoksaan. Edes siinä jotakin vaihtelua olisi ja
ihmisille jotakin uudenkuosista. Sitten alkoi ikävissään juoda ja
remputa, mutta kun lääkäri viimein sanoi, että hän kuolee kahden viikon päästä,
ellei heitä puteleitaan virtaan, niin silloinpas räätäli vasta
rutihulluksi tuli! Osti kiiltävän korsteenihatun, kulki pitkin kyliä
nauraa virnistellen: kamalasti pullistuneet olivat hänen silmänsä, hän
juotti ylenmäärin tuttuja ja tuntemattomia, sanoi iloitsevansa niin
kauan kuin aikansa kesti, sillä kahden viikon perästä hän oli oleva
tomua ja tuhkaa. Mutta kuinkas kävi! Eipä räätäli kuollutkaan kahden viikon perästä
. Silloin suuttui lääkäriin, meni ja hirtti itsensä
lääkärin vinnille. Jumala paratkoon, en minä niin ikävälläni uskaltaisi
ilvehtiä.”

Rikas kauppias: ”No mikäs ikävä se lukkarilla hupsulla nyt on?”

Lukkari: ”Paljonkos se vanha tarvitsee ikäväkseen. Olin niin kiintynyt
majuri-vainaan poikaan, että kirkonmeningit unohdin hänen kanssaan
soittaessani. Ja nyt se lähtee kesävieraiden kanssa.”

Rikas kauppias: ”Kylläpä hän kesäksi taas palaa!”

Lukkari: ”Sepä sen tiennee. Kumma on poika! Ellei oikein orkesterissa
lykästä, niin ei palaa. Niin hän on kunnianhimoinen ja arka. Ja vanha
olen jo minäkin ja haluaisin kuulla, miten tuo edelleen oppii, kun olen
kerran ensimmäiset sormiharjoitukset hänelle neuvonut.”

                                                  ⸻

Ali teki Uorolasta lähtöä. Kohisevan Kolman jätti hyvästi, paholaisen
pilarit kohoili, takkutukkaansa heiluttivat hongat; itki, notkot ja
tuuheat karjahaat hyräellen hyvästeli.

Harmaapää Santeri pankolla kyyrötti, parta järisi, vesi silmistä valui,
ääni syvänä huokasi:

”Emme taida enää toisiamme nähdä. Pian tulee Santerille Nurmi-Tuomas.
— En minä kyyneltä silmästäni purista, mutta yhdenpä sanon, vaikka
vain pankon tuhassa istun. Tauti eukkoni ja lapseni tappoi, jäin yksin
kuin lokki luodolle. Siksipä sanon: kun tulee tuska ja tuomion hetki,
eipä sitä pelätä auta, eipä vaikka hourupäisyys tulisi. Vaivaa,
kauhistusta täytyy katsella silmiin, käännellä, katsella kuin lelua
ikään; katsoa kasvoihin niin että huimaa: lopulta ei mikään huimaa.
Antaa, niin saa. Tuttavat eroavat, maailma lyö leveää kämmentä. Ja sepä
on oikein, justiinsa niin!” Sanoi vanha Santeri.

                                                  ⸻

Talli-Ville raapi takkuista päätään, tirkisti kallella kypärin,
tokaisi:

”Tokkohan meille täällä tulee ikävä!” ja vesi vilahti hänen silmiinsä.

Ali nauroi ja heltyi, heitti kaukaisille ilmanrannoille viittaavaa
kättä.

Juortana oli pantu nuorenherran lähtöpäiväksi ajamaan partansa ja pari
hiustaan. Puukolla se Juortana hiuksensa ja partansa ajaa, öillä
uunilta hyppii, istuutuu ikkunan luo kuuvaloon, hioo nauraen välkkyvää
veistä nukkuvain korvanjuuressa, silmät kiiluen ja hihittäen leikkelee
sitten puukolla hiuksiaan. Kyseli, kiilusilmä, Alilta:

”Onko siinä kaupungissa koirahäkkikin? Vai ei! Vai ei ole edes
koirahäkkiä, että ihan totisesti ai!”

                                                  ⸻

Alin huulet vapisivat, silmistä kuumina vedet vierivät, kun emo-parka
täytti viinillä vanhan pikarin. Aikoipa haastaa:

”Minua vie ihana viulu, paholaisen viulu minua vie. Sielussani kohoavat
hurjassa riemussa keväiset laineet, vaikka maailmaan jo syksy huokuu!
Ne tulevat laineet rauhattomilta syvyyksiltä ja vilkuttavat valkoista
harjaa. Tiedänpä mihin ne iskevät aallot, kun jättiläisiksi kasvaen
rannoille vyöryvät! Kiviin ne iskevät ja kahleisiin, ja rintainsa
särkyessä kallioiden teräviin särmiin myös minä särkyvin rinnoin huudan
ja huudan, uusia aaltoja myrskyssä sotaan kutsun, että kivetkin
kiljuvat: ’Ei ole sortoa sitä, mihin aaltojen taipua täytyy, kun
osaavat taistella ja särkyä. Ja ikuiset ovat aallot: joka kevät ne
kohoavat, laulavat, särkyvät. Uusia seuraa, uusia seuraa! Särkyneet
vaipuvat syvän veden helmaan!’”

Mutta eipä Ali puhua voinut, pikariin tarttui, kyynelet valahtelivat
kuin karvaaseen kalkkiin, vapisevin käsin pikarin kohotti, rinta kävi,
nyyhke tukahdutti, pohjiin joi, pöydälle laski; hänen silmänsä
samenivat tuskaan, kun hän äitiinsä katsoi.

Kuinka hän koetti olla kova Alille ja äidinvallallaan jyrkästi kieltää
Alia lähtemästä Uorolasta. Mutta mitä hän voi? Raskitsiko hän
tukahduttaa Alin pakahtuvaa kaipausta päästä maailmalle!

Olkoon sitten näin. Heikko on majurinna ollut, mutta rikkonut ei niin
paljon, kuin rangaistus syyttää.

Syyttä hän paljon kärsii.

Mutta kaukaa, kuin menneisyydestä, syystuulen kohinasta, sateen
räiskeestä huutaa hänelle ääni:

”Uskollinen itsellesi, itsellesi!”

Ah, on ani harvojen onni osata olla itselleen uskollinen!

                                                  ⸻

Sinne hän lähti lätäkköisille kujille Ali sateisena syyspäivänä. Tuuli
heilutti hevosten märkiä harjoja, varikset vaakkuivat; pukilla kyyrötti
vanha Santeri.

Viulunsäveltä puuttuivat Uorolan salit, joiden seiniltä vanhat kuvat
haikeasti hymyilivät. Kulki majurinna vaivalloisesti yläsaliin, avasi
klaverin, soitti särkyneen sävelen. Ulkona reuhottivat lehdettömät,
märät puut, sadeneuloja kiilsivät ikkunat.

Oletko nyt tyytyväinen, sallima, taivas tai Viuluniekka? Jos Seelia
rikkoi, niin on nyt rangaistus liian kova ja oikeuttaa rikosten
kieltämiseen.

Ei majurinna tahdo tunnustaa rikkoneensa mitään. Hän vain tietää, että
onnettomuus häntä on ahdistanut läpi iän ja että hän on ollut liian
heikko sitä vastustamaan.

                                                  ⸻

Mutta Ali ajeli pois ja hyräili Uorolalle, Kolmalle, kirkonkylälle:

”Oi sinä vanha Uorola, oi Kolman korpivedet, oi kylä harmaan kirkon
ympärillä! Huokauksilla ei kevene rinnan pohja, kun ajattelen teitä!

”Illan aurinko samenee sateisiin pilviin, kajastus loistaa
katonharjoissa, kylmä pohjoinen itkee puissa.

”Sydän tulee surulliseksi, ja ikävä silmäteriä polttaa. Siellä olen
riemuni riemuinnut ja ikävöinyt kaukaisten kajastusten taa.

”Uorola ja kirkonkylä! Kylässä aurinko kujilla helotti, palloa poikaset
iltaisin löivät, tuomet vihantina kujien ylitse kaartuivat, vanhat
ihmiset kärsimyksensä koonneina kulkivat surullisina, hiljaa. Nyt tokko
koskaan enää teitä näen?

”Varpuset sirkuttivat koivukujalla, käki kukahteli Uorolan kuusessa.
Uorola, kirkonkylä, nyt tokko koskaan enää teitä näen!

”Kiitos sinulle, Uorola, kiitos, jylhä Kolma, joissa sieluni väkevyys
nuorena varttui, kiitos sinulle, kirkonkylä, jossa upean poven autuutta
rintaani ahmin, nuoret sydänkivut kärsin, valkeaa kaulaa halasin kuin
kaipaus halaa kauas, kauas! Niin, tokko nyt koskaan enää teitä näen...

”Illan hattarat loistavat. Nytpä olen yksin, kaikkialla täytyy hyvä
olla. Ikävöin jo, Uorola, ikävöin jo, emoni, ikävöin jo, kirkkotarha,
jossa uinuvat vainaat, mutta ikävöidä en ennen kuolemaani saa.

”Kun elämä alkaa humista, niin unohtanen teidät, Uorola ja kotikylä!
Jos teitä muistan, vaikenee pyrkimysten humu.

”Kauas minä käyn, mutta jos elon olen voittanut, niin levollisena
ristienne lepoon palaan. Mutta ellen ole voittanut, ei palaa
kalmistoihinne Tuhlaajapoikaa.

”Hyvästi, Uorola, hyvästi, kirkonkylä, hyvästi tarha, jossa uinuvat
sadat vainaat! Tokko, tokko koskaan enää teitä näen...”

MAJURINNA.

Polta pirtissä pärettä,
kammarissa kyntteliä.

Paavo Korhonen: Talonpojille.

Siellä Uorolan kartanossa, yläkerran-kamarissaan, istuu ja on jo monta vuotta
istunut valkeapäinen majurinna. Hän on kansasta outo,
peloittava.

Siellä hän istuu pää vapisten, istuu nojatuolissa ja katsoa tiirottaa
eteensä, naurahtelee.

Ei hän missään käy, ei hän paljon puhu. Miesvainajansa sapelilla hän
vain kolkuttaa permantoon, kun tahtoo palvelijan luokseen. Virkkaa
muutaman sanan vietäväksi rengille, karjakoille, sitten naurahtaa,
supisee sekavia sanoja, viittaa palvelijan poistumaan. Istuu siellä
yksin, ei ääntä koleasta kartanosta kuulu, vain tuuli ullakoilla
vinkuu.

Siellä istuu vanha, valkea huuhkaja Kolman kelohongan kolossa. Silmät
ovat puolisokeat. Se odottaa poikainsa tulevan ja tuovan ruokaa. Mutta
pojat ovat emonsa unohtaneet: niillä on kylliksi tekemistä haukkain
kanssa, jotka tahtovat riistää huuhkajanpojilta jäniksen.

                                                  ⸻

Siellä istuu vanha majurinna Uorolan kamarissa, hän odottaa poikansa
tulevan. Mutta poika ei tule. Hän ei tahdo äidin luo palata, ennenkuin
viulunsa sävelet airuina edellä kulkevat ja huutavat:

”Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!”

Mutta ne sävelet eivät halua airuina kulkea. Majurinna odottaa,
odottaa.

Sillä uskollinen hän tahtoo kuitenkin edes kerran unelmalleen olla.
Sanoihan Ali ennen lähtöään:

”Kerran kulkevat sävelet edelläni ja huutavat: ’Tie auki, tie auki!
Tässä astelee Uorolan Ali!’”

Haikeana, kaameana kajahtaa autioissa huoneissa tohahtavan tuulen ääni,
Viuluniekan, salliman, taivaan ääni:

”Ei tule Ali koskaan! Rikkonut olet! Uskollinen itsellesi!”

Silloin majurinna itsekseen oudosti naurahtaa:

”En ole niin paljoa rikkonut! En mitään ole rikkonut! Itselleen
uskollinen voi olla ainoastaan se, jonka on kaikki, kaikki hylännyt.
Mutta minulla on toivo Alin palaamisesta. Hän palaa! Palaa varmaan,
ennenkuin kuolen.”

Ja majurinna oudosti naurahtaa, kuuntelee, kuulisiko tuulessa
paholaisen viulun soivan Alin tuloa.

Vaikk’ei toivonsa toteutuisi koskaan, sittenkin hän toivoo ja tahtoo
toivonsa viedä kerallaan uorolaisten hautakammioihin, joissa majuri
isineen, sukulaisineen nukkuu kiviarkuissa, multaan, jossa Viuluniekka
lepää majurinnan istuttaman orjantappurapensaan alla.

                                                  ⸻

Siellä Uorolassa istuu valkeapäinen majurinna, koputtaa raskaalla
sapelilla permantoon, jos mitä tarvitsee. Rahvas sanoo häntä houruksi,
pelkää hänen sanojaan:

”Vain kaiken hylkäämä on itselleen uskollinen.”

PILARI KOLMASSA.

Ei ole mies pahasta tehty,
ehkei aivan arvostansa.

Suomalainen sananlasku.

Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta
. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele,
mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta
.

Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä, on
heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet
vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden
ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin
lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko
paahtaa apilasten tuoksuun, hikipisarat kiiltäen pirahtelevat, valkeat
pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita,
säteileviä jättiläisiä, otsillaan säihkyvät kruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin
köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan
syreenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä tuoksuu
korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat;
sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset
kohoavat ilmanrannoilta ja kulkevat yli aavan, ihanan maan.

Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:

”Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan
kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä
seuduin, missä kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta
heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

”Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on
tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä
kerron mikä oli Viuluniekka!

”Näetkös tuonne, sakastin kirjavain ikkunain ohitse, sieltä kuumottaa
sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä
jyrkillä. Kas, kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat ja taas pimenevät!

”Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa,
louhisella saarella, on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun
kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen
tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla
oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

”Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa,
hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

”Itsekäs, tunnoton hän monesti oli, mutta hänet voi ymmärtää. Itsekkyys
on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

”Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa
mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla.
On näet aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa
kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

”No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen
koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammalissa. Se on
autio Uorola.

”Siellä asui Hullu-majuri, siksi nimitetty, kun oli äkäinen
pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan
hoidellen.

”Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta — Loppila on nyt talonpojan
hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

”Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut,
omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona
puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun
Viuluniekka kuoli.

”Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että
Viuluniekka kuoli lukkari-vainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei
ruumis olekaan tässä ruusukummun alla. Oli näet talvella, kun
Viuluniekka haudattiin, noussut yht’äkkiä hirveä tuuli ja tuiskun
myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin
outojen lintujen siipien suhina, arkku oli repäisty auki, ruumis viety.

”Kesäehtoina, kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöttävät sumuisina,
suurina, silloin kuuluu kaukaa Kolman pilarista ihana soitto; mutta
iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä,
sen tulikivinen katse tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari
synkkänä vedestä kuvastuu.

”’Viuluniekka on vangittu pilariin!’ sanoo kansa. Pilarin ikkunasta hän
tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa; mutta outo, musta lintu istuu
pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä
vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori
noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle
kerron.

”No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee
yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maapallo pyörii edessä kuin
naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä
säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että
voi sanoa sydämensä ja itkettyjen kyyneltensä olevan viulussa, ja ettei
hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan,
viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

”Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä
veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä
hän lähti Uorolasta äitinsä luota eikä ole siellä sitten koskaan
käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

”Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan,
sillä hän käy joka toinen, täällä katsomassa hautoja,
joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoska-haudan
hoidosta.

”Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta
ei hän siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äiti-vainajalleen olla
sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi viuluniekka sen mokoma kuin hän
lapsena uskoi.

”Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on.
Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina
menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä.
Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen,
huonekaluineen; vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät
isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa
taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa
vaahteroissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

”Kun hän kerallani tänne haudoille astuu — tuo tiilikammio tuolla on
hänen sukuhautansa — niin hän on synkkä, ripustaessaan kammion ovelle
seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken
miettii, huokaa, yht’äkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään
paiskaa korkeuteen.

”Silloin hän on kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.

”Ja näinpä hän monesti on minulle puhellut; kuinka helposti muistan
hänen usein toistetut sanansa:

”’En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän!’ hän sanoo. ’Kun
astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, joka on
syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan:
Ei totta totisesti hetkeni vielä ole tullut! — Ei totta tosiaan
ihmisen hetki voikaan tulla, ennenkuin hän on löytänyt mitä etsii,
vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin
meren ulapalla vetten pohjattomiin syvyyksiin, myrskyn rumpujen jylhään
kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei
elämäntyönsä ole täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit,
näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi
hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos
elämäntyönsä on kesken. — Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää,
lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain
teräsvyöt, meri, jonka ääret taivaista eroavat kuin ajatuksen terävällä
säilällä sivaltaen — vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on
lyönyt ja joka on työnsä tehnyt! Monta palavaa rintaa viihtyy
jättiläisaaltojen alla; mutta aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä
pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut,
ennenkuin on tehnyt työnsä! — Elämän meri on ihana ja taistelu on
pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni
sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!’

”Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy
Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle,
jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

”’Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa!’ hän sanoo. ’Elämä on
viuluniekkojen koti.’

”Uorolan majurin poika, juopporenttu, palaa täältä maailmalle kuin
uutena miehenä, jälleen yrittää. Yrittäminen on elämää.”

                                                  ⸻

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien
ristien joukossa, syreenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki aurinkoisella vainiolla leikkasi, hosui, jutteli ja
nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet
riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten
vierellä kiistasivat. Jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet
helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.