PAHOLAISEN VIULU.

Isän’ isä oli Olli,
minun isän’ oli Olli,
Olli on oma nimeni.

Olli Karjalainen: Kulkuruno.

Ennen Alia riemastutti ja hän tunsi jaksavansa kohottaa rinnoillaan
vaikka kalliopaasia, kun ajatteli satoja taruja, jotka purppuralla
pukivat Viuluniekkaa.

Nyt kun kuuli hämärän aavistuksensa ja vähitellen selvinneen tietonsa
todistuvan toisen suusta, säpsähti hän, suuttui, tunsi riemua, häpeää,
ahdistavaa kaihoa.

Eihän hänellä ole mitään tekemistä Uorolassa! Sillä eipä
Viuluniekallakaan ollut kotia.

Ei ole Alilla rikasta Uorolaa, sen kumisevaa hevoslaumaa, rähiseviä
koiria. Kolma ei ole hänen maittensa järvi.

Polkujen poika on hän oleva, hymyilevä itkussa ja itkevä nauraessa.

Outo orpous ahdisti enemmän, kun ajatteli syyttä loukanneensa Sylvian
isää. Ei hän nyt ylpeydessäkään voi enää suuttuneen isän tytärtä
lähetä.

Yksin tahtoo olla nuorten tuskain lapsi, painaa kasvot käsiinsä. Mutta
kun hän niin tekee, leimahtavat hänen sielussaan hymyileväksi kuvaksi
Kirkas Sylvian kasvot. Riutuen katsovat kirkkaat silmät, povi
ahdistavasti kohoilee, ei hän naura; Aliakin nyyhke ahdistaa.

Alin täytyy pakolla kiskaista kädet kasvoiltaan, silmäluomensa melkein
sormin avata, ettei upea kuva häntä tappamatta kuoliaaksi kiduttaisi.

Isänsä sairasvuodetta Ali pelkää, häpeää. Äitiään lähenee kuin nöyrä
palvelija, joka tahtoo pois pestisetelinsä, haluaa toiseen taloon.

Seelia-rouva on säikähtynyt. Hänen silmänsä ammottavat avattuna
sieluna, puhua ei voi Alille mitään, hän aavistaa ja pelkää. Tahtoo
lähetä Alia, mutta vetäytyy pois, kun pelkää kadottavansa Alin; hänen
sydäntään särkee suru.

                                                  ⸻

Eräänä päivänä köpittää Uorolaan harmaahapsinen, arka lukkari. Ali ei
ole viikkoon käynyt kirkolla, hän häpeää kauppiaan luona osoittamaansa
kiivautta.

Ali lojui välinpitämättömän näköisenä puistossa keilaradan vierellä
auringonpaisteessa, kun lukkari tuli luo ja sammaltavalla, sipisevällä
suullaan alkoi outoja jutella.

Ali katsahti lukkarin silmiin: ne pelokkaina hymyilivät. Ali riemahti
ja oli rauhaton: jotakinko Sylviasta, kauppiaalta, kahakasta vai mistä?

Ali kavahti nurmelta ylös, kutsui lukkarin huoneeseensa, ajoi pois
rokonarpisen, joka sängyssä loikoi ja naksutteli sorminiveliään, ja
sulki oven.

Lukkari: ”Tuota noin, nuori herra, minulla olisi pikkuisen asiaa. Ei
mitään pahaa, pelkkää hyvää. Eihän me suututa, mitäs me suututtaisiin
... tuota noin...”

Ali: ”Eikö mitä, ei me suututa... Nouseekos heinää kovasti
luhdallanne?...”

Lukkari: ”Tuota noin ... taitaapa nousta. Katsokaas, eihän me nyt tässä
tappeluun ruveta kuin turkkilaiset tai mitkä. Mutta minä kun kuulin ne
kirkonkylän kahakat... Teidän vähän kuin kiivastuneen...”

Ali: ”Niin, mitä sitten!”

Lukkari: ”Ettehän ... tuota noin ... kiivastu ... hihi... Minä pelkään
nyrkkiä kuin paholaista...”

Ali: ”Ne ovat menneitä, joita hullu suree!”

Lukkari: ”No sitähän minäkin! Minkäs se tikanpoika luonnolleen mahtaa!
Tuota noin ... suutuittekos te? Miksikä se kauppias teitä sanoi?”

Ali: ”Miksikö sanoi? Siksi mikä olenkin! Mitä se teihin kuuluu!”

Lukkari: ”No älkäähän nyt, nuoriherra. Tuota noin, mutta tiedättekös,
mikä oli se Viuluniekka?”

Ali: ”Miksikä en tietäisi.”

Lukkari: ”Hän oli mies luja, joka huijasi ja lauloi kuten muutkin
runosepät, kirjoitti kuolinpuheita ystävilleen ja joi; kun niitä pappi
saarnastuolissa luki, niin kansa itki. Kulki häissä, itketti morsiamia
ja joi; kirosi viinaa ja joi. Viinaan hän hukkui, Viuluniekka,
viinapäissään sai rintataudin, jäi talviselle tielle makaamaan yöksi,
olisi paleltunut, mutta sattui ajaja kulkemaan ja korjasi jäätyvän.
Minun majassani hän viimeisen henkäyksensä huokasi. Onneton oli, mutta
siltä iloinen. ’Neljä viikonpäivääni on kemua ja iloa, kolme nälkää ja
surua!’ hän sanoi. ’Koska iloisia on enemmän kuin synkkiä, niin
kallistunpa ilon puolelle kokonaan ja unohdan synkät!’ sanoi.
Morsiusmarssiksi elämäänsä sanoi. Hurja oli ja kaunis. Usein, kun oli
vettä viulullaan ihmisten silmistä vuodattanut, sanottiin: ’Oi hyvä
isä, mikä on antanut moiselle sialle enkelin sielun!’ Hän nauroi, löi
polveensa leveää kämmentään, sanoi: ’Minussa on messinkiä!’ — Minä,
joka haluan kyköttää kirkon turvissa kuin poikanen emokanan siipien
alla, minäkin kammoksuin ja ihmettelin häntä. Onneton kai oli, ei
sanonut armoaterioillekaan haluavansa; kun joi. Mutta oli yhdessä
poikaa: ei se koonnut maailman tavaroita. Laulaahan Sonkarinsaaren
Reettakin: ’onnellinen on se päivä, uskovaisille ihana, joilla toivo
taivahassa, ilo on isän majassa; niille vaan on vaikiampi, joihen mieli
maallisilta tavaroilt’ on tahrattuna!’ Ehkä laulelee taivaissa hänkin,
vaikk’ei se sanonut haluavansa taivaaseen, jossa on toistensa
synnillisyyttä valittavia akkoja. — No niin, sinne hän meni, missä
kointähti kirkas ei koita. Mutta kuulkaas, yhdenpä tehtävän hän jätti
minulle. Minulla on Viuluniekan viulu!”

Ali: ”Viuluniekan viulu!”

Lukkari: ”Kuollessaan käski antaa viulun majurin pojalle, kun korkeaksi
kasvatte.”

Ali: ”Korkeammaksi kuin jättiläiskuusi!”

Alin edessä aukenevat kuin satain sateenkaarten linnat. Viulu, viulu,
lumottu viulu! Hän puristi, pudisti lukkaria käsivarsista:

”Missä se on, missä, missä! Jumala, oi Viuluniekan viulu!”

Kiireesti he molemmat juoksivat eteiseen, ja sieltä pimeimmästä
loukosta lukkari kohotti punaisen vaatekääryn.

                                                  ⸻

Ah, mikä viulu! Rappeutunut viuluraukka, kansi useasti haljennut, mutta
ehyeksi liimailtu, tapit kuluneet, kannella vielä hartsin tomua. Ali
puristi viulua rintaansa, vapisi, hiveli kieliä, kyynelet tulvivat
hänen silmiinsä.

Lukkari: ”Ei sitä noin saa pitää! Voi se särkyä sekin. Ei sitä saa
rutistaa! Mitä siitä rintaansa pieksää! Hyvästi sitä tulee pitää kuin
pientä lasta. Minä olen pitänyt sitä kuin sydäntäni nämä monet vuodet,
vartioinut kuin kuningaskäärme kruunua, koko piirongin laatikko on
sillä yksinään ollut, joskus vain olen laatikkoa longottanut ja
säikähtänyt: oli kuin olisi laatikosta kumahtanut kummallinen soitto.”

Ali: ”Oi sinä rappeutunut viulu!”

Lukkari: ”Mutta ääni on kaunis. Voi sun Taavetti, kuinka se soi
kauniisti, kun Viuluniekka sitä hiveli kuin höyhenellä. Se itki kuin
lapsi ikään. Jumala paratkoon, hän se minuakin ennen yllytti viulua
soittamaan ja viulun hankkimaan, ja onhan tuota tullut tanssiakin
soitetuksi, kun pyytävät ja mankuvat eikä sitä voi herrasväeltä
kieltäytyä. Jumala paratkoon, hehehe.”

Ali: ”Ah miten se kumahti!”

Lukkari: ”En minä ole tohtinut sitä näpätäkään, niin säikäyttää, kun
koskee siihen. Se on oikea viulu.”

Ali otti kiihkeästi jousen. Sen sormisija oli kuopalle kulunut, Alista
se poltti kättä, hän säpsähti. Kohotti jousen kielten yli, kvintti
kilahti, tomu värähti, välkähti altto. Alista oli kuin outo sävelsarja
olisi soinut kirkkaasti kaukaa kuin uruista. Ali jäykistyi, tuijotti,
hänen kyynelensä kimalsivat. Näki kauas, vapisi, huokasi raskaasti,
rintaan tulvahti kuuma hyöky.

Lukkari: ”Se on hyvä viulu. Kun kysyttiin Viuluniekalta, mistä oli
mokoman hankkinut, niin nauroipa ja sanoi: ’Paholaiselta tietysti!’
Niin se sanoi. Paholaiselta, paratkoon! Ja sydämensä sekä elämässä
vuotaneitten kyyneltensä sanoi olevan viulun sisässä.”

Ali näkee sielussaan Viuluniekan seisovan Kolman mustalla
kalliopilarilla kirkonmalmien soidessa. Myrsky jylisee ikuisuuden
riemua, Kolman paholainen, kristallisilmä, tuo Viuluniekalle viulun.
Sen sisässä sykkii kärsivä ihmissydän, kun kirkonkello myrskyssä ammuu,
luode palaa ja pohjoinen hongissa humisten käy.