KEHTOLAULU.

Laulan lasta nukkumahan,
uuvutan unen rekehen.
Käy, unonen, kätkemähän
kultaisehen korjahasi,
hopiaisehen rekehen!
Ajele tinaista tietä,
kuletellos kultaistani
harjulle hopeavuoren,
kultaisehen koivikkohon,
kussa käet kullan kukkui,
lauleli hopealinnut!

Kanteletar, II:174.

Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena-Kaisa Röttö, majurinnan
huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi
keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Eihän vanha Liena-Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja
huonomuistinen. Se laulu on hänen poikansakin lapsille kelvannut.
Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa
Liena-Kaisan kehdon luota ja sanoo:

”Hyi, miten ruma laulu! Liena-Kaisa saa mennä kehruuksineen!”

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin
istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena-Kaisa lauloi
parhaan kehtolaulunsa?

Nytpä on majurinna Alin kera kahden. Seelia-rouva tuudittaa Alia,
tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Tuoksuva vihreys on huoneessa, sillä puiston syreenit kurottelevat
korkealle avattuun ikkunaan ja vaahterat aivan ikkunan edessä
helottavat vihreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello
mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen
huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät ikkunalle ja
sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma, ja vaaranteiden
takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.

Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?

Ei rahan, ei nimen vuoksi.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja
karjaa, niin ei hänen sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei
palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan
ikkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi
vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun
vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä
saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korskein sanoin vieroitti, niin
Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Silloinpa
hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin
Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle,
majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä
Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Mutta kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, vertä
hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille
kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona
tuoksuvaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yht’äkkiä havaitsi
edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain
silmät katsoivat syvinä, niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten
poltti.

”Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta!” huoahti
Seelia.

Viuluniekka sanoi:

”Seelia, Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi
hyvästiksi, Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa! — Monesti olen
itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, mutta hattarat eivät
tiedä, kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin
siellä, missä se vasten tahtoani on!”

Sanoi Seelia:

”Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea
jääpylväs!”

Vastasi Viuluniekka:

”Kaikki ovat heikkoja, ja vahvoiksi sanottujen avu on vain siinä, että
rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän
itkee, pakottavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikk’ei voitosta ole
toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi
sanotut taistelun vuoksi. Minun elämäni on olla Viuluniekka, ja
harvoille annan kunnian nähdä itsessäni muuta, mutta näe edes sinä, oi
Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla
heikko.”

Niinpä ei Viuluniekka ollut Seelialle ennen puhunut! Hän oli joko
iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien
rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli
rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot
sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuus oli lohtu,
kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa
Viuluniekka näki kyynelten jälleen kimaltelevan Seelian poskilla,
huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia
lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan
kietoi.

                                                  ⸻

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti,
vaikk’ei tahtonut uskoa sen jälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut
kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän
riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin
kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua
uneen eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän
tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille
tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi
kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien
valoja, niin sittenkin Seelia aavisti hänen murheensa, ja sen jälkeen
kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut,
ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä
kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua,
hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän,
jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä
itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja
kumminkin rakastaa.

”Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava!”
on Viuluniekka sanonut.

”Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskolliset olkaa!” on hän sanonut.

Eikä Seelia menneitä kadukaan. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo
unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu,
peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva
uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekkaa
lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi hän on majurille niin hyvä kuin
unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi hän sitoo haavat
palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen
heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään,
hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja tuoksuviksi, että Ali saisi upean
ruusun peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali, joka
ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.