IX

Jalomielisyyden kilpailu.

Tämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt
entistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin
kohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.
Karjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota
Sipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa
kuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta,
ettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt
vaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön,
lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos
Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen,
johtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan
välille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa
tulevaisuutta.

Sormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken
jälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja
yleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa’an ja maltittoman
mielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut;
häntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana
puolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta.
Sisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu
onnistui hyvin puutteellisesti.

Oli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin
takana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän
aamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut
kuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa
alakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli
ratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä
pitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen
hiljaa:

Missä viivyt sa, odottamani?
Missä astut sa, armahani?
Valkea, miss’ oot vaeltamassa?
Missä kultani nyt kulkemassa?
Oi jos, jospa likellä jo oisit,
kaiken mulle sa riemun toisit!
Tulosta sun heti tuntisin ma,
astunnasta sun arvaisin ma;
liekkinä luoksesi lehahtaisin,
virstan kaksi vastaan kapsahtaisin,
suuta suihkajaisin,
vaikka veress’ oisi,
joka surman toisi, —
sultahan sen saisin!...
Vaan ei kullan luokse kuulu äänein,
kujerrus ei ehdi armahalleni,
kuuset mua vain ovat kuulemassa,
hongan oksat vastaan huokaamassa!

Mutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän
sykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi
pirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä
askarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa
vasten.

”Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi”, sanoi Elsa puoleksi surullisella,
puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä
katsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.

”Olihan vähän estettä kotonani”, vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata
todellista, raskasta mielialaansa.

”Voi, Juhana”, sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden,
”mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova.”

”Mitäpä tuota salaan”, virkkoi Juhana. ”Hän syyttää minua siitä, että
muka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen.
Mieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi.
Isäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en
rohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa
kuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa,
paholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta
ja pelosta vuoteen omana.”

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi
niihin.

”Juhana”, lausui Elsa, ”sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se,
joka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän
olisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä.”

”Kuinka?” kysyi Juhana hämmästyen. ”Sinäkö olisit ilmoittanut?”

”Juuri minä”, virkkoi Elsa. ”Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä
johdosta, — kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto
matkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä
lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti
kirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on
tehnytkin.”

”Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!” sanoi Juhana tuskallisesti.
”Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin
olet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta,
mistä kirje oli.”

”Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!” huudahti neito. ”Ei, Juhana!
Minä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan.”

”Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!”

”Minä ajattelen sitä, mikä on oikein”, virkkoi Elsa vakavasti.

”Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos
minua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian,
niin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi,
niinkuin valitettavasti olenkin.”

”Juhana”, lausui Elsa totisena, ”sinä olet sanonut, että totuus on
korkein, mitä elämässä tulee noudattaa, — totuus toisia ja itseään
kohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista
inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä
isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin
rakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun
voin kääntää kaikki toisin?”

”Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi”,
pyysi Juhana tuskallisesti.

”Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin
tähänkin saakka”, sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa
korkeutta kohden.

”Ihana impeni”, huudahti Juhana innostuen, ”sinä et saa kärsiä sen
vuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi
miettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä.”

Juhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului
jalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja
Yrjön äänet.

”Hän on varmaankin täällä”, virkkoi Sipo, ”valittamassa Elsalle ilkeästä
isästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!”

”Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu”,
lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan,
työnsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: ”Juhana
on syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon
siitä rangaistuksen kärsiä.”

”Elsa”, huudahti Nevalainen, ”sinäkö ilmoittanut! — Se ei ole
mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen
ja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?” jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

”Elsa on syytön”, kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

”Ja sinä siis syyllinen!” lisäsi Sipo.

”Hän on syytön”, vakuutti Elsa. ”Minä ilmoitin menostanne kirjeessä,
jonka vei —”

”Voi, Elsa Elsa,”, huusi Juhana, ”minä rukoilen sinua polvillani: älä
tee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!”

”Voithan pelastaa siskoni”, virkkoi Yrjö. ”Sano olevasi syypää, niin
uskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen
niin rohkea.”

”Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton”, lausui Elsa
kuumeellisella innolla. ”Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin
tästä asiasta; hän kirjeen vei. — Nyt, armahani”, hän lisäsi hellästi,
kääntyen Juhanaan, ”nyt olet pelastettu”.

Hän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen
eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Hätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän
hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. ”Hän kärsii
samoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä
suo sille pahaa tapahtuvan”, lausui hän lujasti. ”Se joka syytön on,
heittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven.”

”Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa”, lausui Nevalainen. Hän
astui ulos. Yrjö seurasi häntä.

”Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi”, virkkoi Sipo
Yrjölle.

”Koetetaan järjestää”, sanoi Yrjö.

”Surkuttelen kaunista sisartasi”, jatkoi Sipo. ”Poikani syytä tässäkin
on.”

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin
tämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille
ja lausui sitte: ”Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä
tunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida
syyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!”

Kotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut.
Sipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut
Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi
huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.