XII

Veli ja sisar.

Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi aikaa Hovilaan. He katsoivat
olevansa oikeutettuja menettelemään Hovilan tavarain kanssa oman
mielensä mukaan. Olihan kaikki isoksi osaksi nurmeslaisilta koottua!
Hovilan varusväkeä pidettiin ikäänkuin vankina; he saivat sen, minkä
voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli
asiain laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen ensimäisen, jonka talonpojat olivat viettäneet uudessa
majassaan. Elsa istui ompelemassa. Hän oli viime päivinä käynyt
valjummaksi. Se sieluntuska, jota hän oli kärsinyt ilmoitettuaan
antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen
ruumiillista terveyttään. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli käyttäytynyt Elsaa kohtaan melkein niinkuin ennenkin. Hän ei
tahtonut ankarammin nuhdella sisartaan, ennenkuin oli saanut varmuuden
siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Elsa pyyhkäisi ylös tummanruskean kutrin, joka oli valahtanut otsalle,
huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

”Oi, emoni armas”, mietti siinä neito, ”muisteletko vielä haudan
tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon
kärsiä? Miksi synnytit minut maailmaan? Et suinkaan aavistanut, että
Elsasi saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä
vuoksi veljeni on minua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein, että
näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunkin päälle
panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana
ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja
sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sinun sanasi mukaan
koettavat elää.”

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois pyhän kirjan, Juhanan tulevan. Hän
ei malttanut odottaa lemmittyänsä huoneessa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat tulleet sisälle, haastoi Juhana ilomielin: ”Nyt
saamme taaskin puhua rauhassa. Hovilassa laaditaan nyt lakia ja jaetaan
omaisuutta. Samoin mekin nyt koettakaamme järjestää asemaamme, käyttäen
hyväksemme väliaikaa, jolloin mielet ovat muussa kiinni. Elsa, sinä
rakastat minua niin paljon, että olit valmis oman turvallisuutesi
vaarantamaan minun tähteni; vaikka tiesit kirjeen helposti
raivostuttavan jo kuohuvaa mielialaa, et epäröinyt ilmaista kirjeen
lähettämistä. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi
vainoa kuin sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on koetettava torjua
seurauksia. Olen käynyt Saarelan Pekan puheilla, ja hän lupasi kieltää
kivenkovaan tunnustuksen, joka häneltä kiristettiin. Toivoakseni ei
sinun todistuksiasi uskota näin vaarallisessa asiassa. Mutta nyt pyydän,
että kun asiasta tulee jälleen kysymys, anna minun puhua puolestasi,
äläkä toistamiseen antaudu kostotoimille alttiiksi.”

”Mutta kun minulta kysytään, enhän voi valehdella”, lausui Elsa.

”Tuon arvasin”, puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. ”Enhän voi
sinua moittia siitä, että pidät totuutta pyhänä. Koska siis näin on
asian laita, on ainoastaan yksi keino pelastua arvaamattomista
seurauksista.”

”Ja mikä keino?” kysyi neitonen.

”Että pakenemme täältä”, esitti Juhana. ”Seuraa minua setäni luo. Siellä
meidän ei tarvitse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä
kohdellaan mitä hellimmin. Silmäini edessä kangastaa siellä onnellinen
tulevaisuus! Käsikkäin astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen
keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä
rakkaus ja luottamus! Paetkaamme, armahin, pois näistä kurjista
oloista.”

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin. Tämä seisoi äänetönnä. Hänen
sydämessään riehui ristiriita.

”Kultaseni”, jatkoi Juhana, ”miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin
paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme näiltä
riitaisuuden kolkoilta oloilta pois rauhan maille.”

”Mutta kuinka voin jättää veljeni?” kysyi neito.

”Veljesi!” toisti Juhana. ”On aivan kohtuutonta sinun suotta kokea hänen
tylyyttänsä. Olet jo kylliksi kärsinyt.”

”Kärsimään lienen luotu”, sanoi Elsa surullisesti. ”Itsestäni en niin
paljoa välitä, mutta sinun vuoksesi, Juhana, olisin kuitenkin ehkä
taipuvainen täältä pakenemaan, sillä täällä ei rakkauttamme kauvan
suvaita.”

Elsa oli juuri kerinnyt lausua nämä sanat, kun Yrjö näkyi maantiellä.

”Herra armahda”, hätääntyi neito, ”veljeni tulee. Minua aavistuttaa,
että hän ei saavu hyvissä aikeissa.”

”Älä pelkää, armas”, rauhoitti Juhana; ”niin kauvan kuin voin kättäni
liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu”.

Yrjö astui sisälle. Hänen yhteenpuristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä
eivät ennustaneet hyvää.

”Minulla on sisarelleni sanottavaa”, lausui Yrjö heti ovelta.

Juhana ei ollut ymmärtävinään viittausta, vaan jäi paikalleen.

”Elsa, tule tänne toiseen huoneeseen puheilleni”, sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, mutta Juhana pidätti hänet.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja antoi
sisarelleen käskevän viittauksen.

”Yrjö Sormuinen”, virkkoi nyt Juhana, ”me olemme tähän saakka toisiamme
hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän tiedämme kumpikin.
Minua on loukannut tyly käytöksesi sisartasi kohtaan. Nytkin pelkään,
että häntä kohtelisit pahoin. Sano siis tässä sanottavasi, minä tahdon
olla saapuvilla.”

”Poika”, huusi Yrjö, ”tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen
sisareni naittaja, ja minun luvattani häntä ei kukaan saa.” Hän naurahti
ja lausui vihasta ivaan kääntyen: ”Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta
jättää veljen valtaan, mutta veli on usein uskonut sisarensa semmoisen
hoteisiin, jonka kunnollisuutta hän ei suinkaan tunne. Tämä on
kohtuutta! Jalosti tehty!”

”Mitenkä voisin toisin menetellä?” virkkoi Juhana.

”Aivan oikein ja kainosti lausuttu!” ivasi Yrjö. ”Oletpa sisareni jalo
holhooja tietysti! Minä en muka saisi Elsan asioihin sekaantua
ollenkaan! Mutta lopussa kiitos seisoo. Minun kauttani menee tie
morsiuskammioon, muista se!”

”Jos hennot kieltää sisartasi ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin
olet tunnoton mies”, sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä
kuitenkin oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa.

”Taaskin sinulta puuttuu ajatusta”, sähähti Yrjö äkäisesti. ”Onko
sisareni minua niin kohdellut, että ansaitsisi minulta hyvää takaisin?
Hän on juljennut pettää veljensä, ilmoittaa minun hankkeeni
viholliselle. Niin pitkälle on nyt päästy. Saarelan Pekka on
tunnustanut. Nyt jaetaan oikeutta Hovilassa, ja sinne nyt Elsan täytyy
tulla teostaan vastaamaan ja selvittämään, mikä oikeastaan on ollut
sinun osuuttasi asiassa.”

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

”Joskin Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies
mitään vaikuta”, huomautti Juhana.

Yrjö veti taskustaan paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien
edessä.

”Ah”, huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen. ”Oi Yrjö,
rakas veli! Älä vie minua julmien kumppaniesi luo! Silloin minä ihan
menehdyn pelosta ja häpeästä.”

Neito syleili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin
pois kasvonsa.

”Julma veli”, virkkoi Juhana tuskallisesti, ”jalkaisi juuressa
kyyristelee olento puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin
rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kumpikin
saaneet. Ja tätä olentoa sinä armottomasti hätäännytät ja ahdistat. Etkö
pelkää Ijankaikkisen kostoa luonnottomasta kohtelustasi? Herkeä jo ja
hillitse mielesi.”

”Hän ei ansaitse oikean ihmisen sääliä”, sanoi Yrjö tylysti tuijottaen
sisareensa.

”Sinua sydämetöntä petoa ihmishaamussa”, ärjäsi Juhana, joka ei enää
voinut vihaansa hillitä ja raivokkaasti hyökkäsi Yrjöä vastaan.

”No, no, kiukka ystäväni”, sanoi Yrjö, väistyen vimmastuneen nuorukaisen
edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa, ja ennenkun Juhana ehti
estellä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, mutta portailla tarttui kaksi vahvaa
kättä häneen kiinni. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt
irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen
ja hevosen kohta katoavan näkyvistä. Vasta silloin hellitti Sormuisen
vahva renki Aappo otteensa. Jos Nevalaisella olisi ollut asetta, olisi
renki tekoansa varmastikin katunut. Nyt Juhana loi häneen syvästi
halveksivan silmäyksen ja sanoi: ”orja on orja”. Sitten hän läksi
astumaan kotiaan päin, jupisten: ”Jos henkenikin menee, minä pelastan
Elsan.”