VILLI

(1905)

ALKUSOINTU.

Puhalla, pohjatuuli, lennä, luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko
nousee.

Yli kimaltavan maan lennä korkealla, pohjatuuli, sinisissä ilmoissa,
älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaisen
vaippansa, kun aamuisen auringon ensimmäiset säteet kimaltavat kaukaa
lumisten metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi,
hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso
jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan
henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan
kuuraa kimaltaa. Kiireestä kantaan laskeutuu kuurainen, purppurainen
vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnalla
kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi
verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet
sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä
liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille,
kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea,
kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei
ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki
valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outona yli muiden puiden seisoo
kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä helottaa kummallisen valkeana
kuin päätään kurotteleva kuunteleva metsän haltia, jättiläiskokoinen
puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kurottaa kuin
valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä
kuunnellee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa vai
pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista
päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi
metsän kuuraisiin koruihin höyhen-keveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on
ihmeellinen vaalean vihervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä
kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on
korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

                                                  ⸻

Mutta talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen
hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät
kultaiset tähdet ja nousee kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean
kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää
utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat
peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu
kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen
kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on
täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiukankin liikahdat, niin leimahtaen
puhkeaa jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähdyttävä
tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, jonka
jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko
kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten,
raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä
puhkeaa tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä,
sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset
kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon
alannetta.

                                                  ⸻

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin
ikkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt.
Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se
päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki
seinustalla kuin tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien
valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan
tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet raskaiden
rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat
sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä
lieden roihuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa
lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta.
Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään
sängyn laidalla, hiljaa porsliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat
silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat liekkien valaistessa
kalpeaa otsaa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat
nousseet polvilleen ikkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen
ikkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä
aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko
hopeisena kimaltelee.

”Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea!” sanoo toinen
pojista.

”Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää yli tien, nyt
se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti,
mitenkä se oli ... kuollut ajaa keveästi...”

Äidin rukki hyrrää ja pata liedellä porisee.

”Äiti, mitenkä se olikaan!” sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin
ääreen kyselemään. ”Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin
riikinkukkoja istuu joka oksalla...?”

Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaksen, väsyneesti huoahtaa.

”Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitään sen enempää ollut. Kun
tulee talvi, niin jostakin kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja,
ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja,
tuhansia, ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieri
viereen, vain pyrstöt riippuvat tuuheina kuin riippukoivun lehvät. Vilu
on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vieri vieressä, toistensa
kupuja lämmittävät, pää siiven alla. Vain valkeat pyrstöt oksilta alas
riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja,
riikinkukkoja, joiden pyrstöt kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin
taivas talvella. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia
ja tuhansia ... hievahtamatta, valkeita lintuja...”

”Mutta mistä ne varjot pellolle?”

”Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa
tuullee...”

Äiti on tullut ikkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:

”Kuu paistaa heleästi,
kuollut ajaa keveästi...
Etkös, lapseni, pelkää?”

Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.

”Etkös, lapseni, pelkää...”

”Närekö tämä on tässä ikkunassa?” kysyy poikanen osoitellen
jääkuvioita.

”Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi
kaatunut rytöön toisia vastaan...”

”Ja tässä lampi... Metsähän tähän on ikkunaan kuvattu. Ja tuosta metsän
takaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä,
pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä
ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi ajaja
... hevonen ja reki ja kaikki...”

Samalla alkaa jostakin kaukaa hienosti kuulua kuin kellojen kilinää.
Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja
padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä
ja kirkkaita säveliä.

Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.

Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat ikkunasta katsomaan.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yht’äkkiä äänien remahtaessa
väkevinä aisakelloista, kulkusista, tukuista syöksyy ikkunan ohi
maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat,
kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea,
sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä
pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät
kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun
mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen
koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille
korville heittää. Mutta yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen
ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan viileyttään
riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakkoina kuin teräsvasaroilla
kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja
kumisuttaen, ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat,
kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin
kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan
tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

”Pam ... pam-pam ...pam!” paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen
kirkkaassa helinässä.

”Onpas se Hollolan polskaa!” huudahtaa isä.

”Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat
kai huviajolla ... kymmenen.”

Ukkovaarikin sauvainsa nojassa ikkunan luo köntystää.

”Voi ... voi!” sanoo oudolla, inisevällä äänellä. ”Ne nyt sitten
lentävät! Montako noita oli?”

”Kaksitoista, kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.”

Ukki on hetken vaiti, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään
inisten jatkaa:

”Kolmetoista on mukava luku!”

”Mitä?” kysyvät toiset.

”Hah?” sanoo ukki kaulaansa kurottaen, pienillä rotansilmillään
tirkistellen.

”Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.”

”Voi voi!” inisee ukko. ”Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se
on se neljästoistakin... Tässä muutamana oli kaupungissa se
Sumu-Kalle pitänyt kekkeriä toisten samanlaisten kanssa...”

”Mikä Sumu-Kalle?”

”Hah?”

”Mikä Sumu-Kalle?”

”Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä.
Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille
kuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi. Sumu-Kalle oli sen
ostanut ... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle,
joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan.
Asetti kynttilät ikkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset
kokoontuivat torille ikkunain alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusoitti.
Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo
menosta virkkaisi. ’Kovin ihmettelivät, sättivät!’ sanoi poika. Mutta
silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun ikkunan, käski musiikin vaieta ja
kohti kurkkua nauraa rähähti ikkunasta alas väkijoukkoon ... voi! Mikäs
hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?”

”Ei mitään.”

”Hehe ... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista
samanlaiselleen. ’Tässä talossa asuu aaveita!’ sanoi Sumu-Kalle
ystävilleen; ’näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä
tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen
edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.’
— ’Mutta minä en heitä pelkää!’ sanoi ystävä Sumu-Kallelle. ’Minä en
pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.’ — ’Mutta sinä
pelkäät!’ väitti Sumu-Kalle. ’Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain
raatihuoneen torniin kellonrasvaa ottamaan. Saat nähdä!’ — ’Menen
kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen vaikka
keilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää olla
mukana...’ Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä
yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja
pieni lyhty. Voi voi, kuinka kummallista oli ollut keskellä yötä
tornissa... Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin
kummallisesti verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi,
oudosti toksautellut, kun pojat astuivat ylös pimeitä tapulin portaita.
Tok ... tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus
kuulunut. Hah?”

”Mikä siellä tokutti?”

”Hehe!” naurahtaa ukki. ”Mikäkö tokutti? Kello ... saatte kuulla.
Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin,
hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki
voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi: ’Nyt on
minun vuoroni nakata!’ sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon.
Niin, kohta kuula lensi kalloon ... Hah?”

”Hui!”

”Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut
pakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä
yksi pojista kuolleena... Hihi... Hah? — Kolmetoista on mukava luku!”
jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen. ”Sumu-Kallen
seurassa oli kolmetoista... Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla
ajeli... Kuulan se paiskasi kalloon... Hah?”

Hymyillen jäi ukki tirkistelemään leveihin lattiapalkkeihin.

                                                  ⸻

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota
koivikoiden satuinen varjo väliin hämärryttää, välitse tähtiä
leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhästi
kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas he ovat lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin.
Aamuyö on oleva kynttilän levotonta loistetta, soiton remakkaa ja
kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimaltaessa ovat päättäneet jälleen
huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä
teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin
piiloihin. Aukeaapa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka
rannat mustan synkeinä kohoavat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät
kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä
on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet. Aikaapa
rekiretkeläisille viiman-viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti
kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille
kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu,
paiskaa soittaja hanurin jalkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun
kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo,
pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun
tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan,
korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat
jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet
polttaisivat. Mitä, ohi lumivalkean hevonko uskallat, varsa, vimmassa
ravaten! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden
huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä!
Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa
ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

                                                  ⸻

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin
piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo,
mutta sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina helottavat,
silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen
uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on
rypäleitä, janoa kiihoittavia, tuoksuvia rypäleitä; omenia, kylmiä,
tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa
pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen — vähät siitä.
Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin
vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin
tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

                                                  ⸻

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa
pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita,
laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä
punssin imelää kellervyyttä? Tai nelitähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa,
olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoavat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimmäiseksi ehtinyt
nousulieskaan. Jo alkaa hänen tavallisesti liiasta juonnista koriseva
äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia
suonia, ja silmäin alle kokoutuu silmistä tihkuva kyynellammikko; koko
laihat, ruskeat kasvot, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin
intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän
alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle,
vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan
käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää tökkikö toisianne kylkiin,
älkää aloittako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen
elämäänsä, muutoin hän alkaa torata ja toraa kanssanne koko illan,
kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina,
kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää,
kehukaa häntä, puristakaa väliin hänen kättään, niin hän riemuitsee,
pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi, että on humalassa, tarjoaa
teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä
vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotakin
hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa
jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa
kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.

Ali-Olli kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten
oli häneltä muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää,
ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin
pulskasti lienee sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään
karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden
uskovan hänen juttuaan, alkaa itsekin sitä uskoa, innostuu, näkee
ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmiensä edessä,
laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistä poskille vuotavat, kertoo
kaikki alusta pienimpiä yksityiskohtia myöten, niin täydellisesti
antautuen suruunsa, kyyneliään nieleskellen, mestarillisen
traagillisesti, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, että melkein
vahvimmatkin, jotka varmasti tietävät jutun tekaistuksi, sitä
kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin
puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

”Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi!” rukoilee Ali-Olli
uikuttavalla, surusta tukahtuvalla äänellä, nieleksii kyyneliä ja
konjakkisylkeä. ”Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu!
Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä
lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä
lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua,
uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa
lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi,
sataviisikymmentä lehmää! — Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjänä.
Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa. ’Tappakaa tuo kukko myös!’ huusin
eläinvälskärille. ’Tappakaa tuo kukko myös!’ ja aloin taas itkeä.
Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin...”

Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:

”Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen
päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti, on pahaksi, mutta
kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä,
hekumalliselta, unohtaa, että jälkeenpäin koetellaan päähänvilauksen
tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain
päähänvilauksista.”

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja
tanssitaan.

”Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on mitä tahtoo niin kauan kuin
annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka
lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oli pitäjällä täällä pantu toimeen
viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut
kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta
voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti
julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo,
laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti: ’Älä enää soita sitä
tuuria, tätä mollia soita!’ ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut
mitään soittaa... ’Älä enää soita sitä tuuria’...”

Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta.

”Aih ... aaih!” pitkään, läähättävästi, sen jälkeen raskas jysähdys,
naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolahdus. Soitto vaikenee,
huutavat, voivottavat.

”Herranen aika, nyt tuli jotakin!” ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, kemuja rakastava emäntä, siellä
viruu pöydän vieressä permannolla. Povi ja käsivarret vielä
vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa kuin vesiselvä, alkaa
repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

”Jumalan tähden, Jumalan tähden! Tulkaa auttamaan!” Koettaa nostaa
vaimoaan ylös lattialta, hänen kätensä pettävät, pää kolahtaa
permantoon. ”Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö
teissä ole ainoatakaan miestä! Voi ... voi...”

Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä mikä
missäkin...

”Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ... sellaisia
raukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana...”

Vihdoin laukeaa ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen
käsiksi, hänet viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset,
touhu ja järjetön juoksenteleminen, lähetetään lääkäriä noutamaan.

Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä
nieleksii:

”Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte, että hän löi ohimonsa
naulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan
päähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana...”

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monesti on
vaimoaan tukasta pitkin permantoa kiskonut.

”Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo puhki ...
rakas Mariana...”

Vieraat näkevät mielessään verta tihkuvan haavan jykevässä ohimossa,
joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

”Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat,
pidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi,
arvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi...”

Kiireesti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät
tallista hevosensa, valjastavat, paiskaavat kulkuset ja kellot rekiin,
lähtevät ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää
aikaiselle paluulle.

Kimaltaa öinen kuudan, koivikot häämöttävät hopeauduissaan; vielä on
pitkälti yötä, ennenkuin huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.

OLLIT.

Jonkin aikaa vieraiden lähdettyä oli sairas vielä vavahdellut,
raottanut silmiään, koettanut puhuakin isännälle, joka sängyn vieressä
ulahtelevin äänin nyyhkytteli, lakkaamatta rukoili syntejään anteeksi.
Mutta ei saanut kuoleva sanoja ulos suustaan, oneasti ääni kitalaessa
korahteli. Kun saapui lääkäri, oli kaikki ohitse silloin, kylmeten,
liikkumattomana makasi jäykistyvä, vankka ruumis.

Hurjistunut oli Ali-Olli, kun häntä vaadittiin pois kuolleen sängyn
viereltä. Hän tarrautui vainajan käsiin ja kaulaan: örisi, huitoi
nyrkeillään, sanoi omassa talossaan olevansa; tolkkusi etenkin, että
vaimo samalla kun halvaus tuli oli lyönyt päänsä naulaan permannossa.
Uhkaili nyyhkien joutua samall’aikaa rakkaan vaimonsa kanssa kirkon
multaan, väitti sameat silmät tuikahdellen ja hammasta kiristellen
lääkärin kadehtivan hänen vaimoaan, haukkui ruununnihdeiksi renkejä,
jotka lääkäri oli komentanut isäntää vuoteen vierestä kiskomaan.
Huoneeseensa suljettuna hetken huitoi puteleita ja laseja pöydältä,
sitten väsyi, heittäytyi vuoteeseen, meni puolitajuttomaksi, ei
näyttänyt huomaavan henkilöitä, jotka huoneeseen tulivat ja sieltä
lähtivät, huohotti ja ähki vain itsekseen, örisi jotakin
päähänvilauksista, oli mairitellen puhuttelevinaan vuoroin Marianaa,
vuoroin Almaa, ensimmäistä vaimoaan; vihdoin vaikeni, kuului vain
hiljaisia, toistuvia huokauksia läpi yön.

Mutta aamun sarastaessa hän yht’äkkiä ilmestyi keittiöön, jossa
palvelijat kalpeina himmeän lampun ääressä valvoivat, ja alkoi
karkealla, vihaisella äänellä kysellä Villeä, kuusivuotiasta poikaansa.
Olli oli hirvittävän näköinen: komentavasti pystyssä, ruskeat
ohimosuonet paisuneet, leveä suu tylyn kovana, sameat silmät, joiden
alla pullistuneet lihakset vielä kyyneleisinä kiilsivät, älyttömän
pistävinä, vaativina.

Palvelijat säikähtivät, nousivat seisoalle, pakkautuivat toistensa
turviin.

”Missä Ville on?”

”Hän nukkuu...”

”Nukkuu, nukkuu! Minä kysyn, missä hän on!... Voi Mariana-parkaa!” ja
yht’äkkiä Olli taas puhkesi ruikuttamaan. ”Ja Ville-parkaa, hän ei ole
vielä nähnyt mammaa kuolleena...”

”Lääkäri kielsi Villeä herättämästä...”

”Lääkäri, lääkäri! Mitä oikeutta hänellä on minun talossani kieltää
mitään? Hän on kade, ei antaisi meidän enää Marianaa edes nähdäkään.
Hän on kade, kaikki ovat kateellisia minulle vaimoistani, niin
Marianasta kuin Almavainaastakin. Piiat, kylännartut, mitä syytä
teilläkin on olla minulle Marianasta kateellisia, mitä? Mitä?”

Öristen ja nyrkit ojossa Olli lähenee palvelijoita:

”Mitä? Mitä? Missä Ville on...”

”Herranen aika! Tappakaa nyt sitten lapsenne ... soikeassa kamarissa
hän makaa... Voi voi ... hulluksi tässä tulee...”

Mutta hyvillään, hymähdellen Olli kompuroi kynnyksien yli soikeaan
kamariin. Miten hän riemastuen vavahtaa, kun vain hämärästi eteensä
erottaen tuntee kätensä kamarin sohvalla koskevan lämpöiseen kääröön.
Siihen ne ovat pojan peittäneet monien peittojen sisään, mutta löysipäs
hän! Olli riuhtaisee peitteet pois, kuuntelee, tuntee pojan tasaisesti,
viattomassa rauhassa hengittävän; kasvoilleen, kaulalleen asti hän
tuntee lämpöisen hengityksen. Olli tulee liikutetuksi: niin viaton,
kaunis lapsi, hämärässäkin hänen sieluunsa kuvastuvat hennot, valkeat
jäsenet, levolliset, ihmettelevät silmät. Hän kumartuu alas, katsoo
ovatko ne silmät tosiaan auki, kuten hän sielussaan näki. Eihän,
ummessa ovat. Hän aikoi jo peitteet jälleen asettaa paikoilleen, kun
yht’äkkiä tulee sieluun taas vanha vimma. ”Tuo ei ole minun lapseni,
ei, ei, ei!” hän kuin jonkun toisen kanssa kiivaasti väitellen
kivenkovaan örisee. Samalla alkaa hänen sydämensä paukuttaa, hän nykii
armottomasti lasta hereille, tahtoo nähdä, ovatko sen silmät niin
levolliset, ihmettelevät kuin hän äsken kuvitteli. Lapsi herää
säikähtyneenä: ympärillä on pimeää, isot kämmenet harovat häntä. Lapsi
alkaa parkua. ”Soh, isähän se on!” sanoo Olli vihaisesti. ”Mennään
äidin luo. Niin, mamman luo!” hän melkein viekkaasti lirputtelee, yhä
viekkaammin, kuta selvemmin hänen sielussaan alkavat kuvastua lapsen
silmät ei levollisina ja ihmettelevinä, vaan vapisevan arkoina ja
kauhistuneina.

Millä innolla hän lapsi käsivarrellaan sytytti kaksi kynttilää siinä
huoneessa, jossa kuollut lakanain peitossa makasi, asetti ne tuolille
sängyn viereen, laski sitten pojan lattialle.

”Tässä on äiti, tässä on mamma!” lirputti hän, pojan kasvoja katsellen,
ja vähitellen, vähitellen kohotti lakanoita. ”Mamma nukkuu... Paijaa!”

Poika kosketti äitipuolen kättä, se tuntui kummalliselta, kylmältä.
Poika alkoi vavista, nyyhkiä.

”Lähtään pois!” sanoi hän ja katsoi rukoilevasti isään. ”Lähtään pois,
hyvä isä, lähtään pois!”

Alussa pojan pelko isää riemastutti, hän aikoi jatkaa kiusaamistaan,
mutta sitten hän kohtasi pojan katseen: se oli nyt, samalla kun oudosti
kuollutta kammova, todella levollinen, isän apuun luottava, isän, josta
ei koskaan tietänyt, mitä hän oikein ajatteli. Jos isälle nauroi
silloin kun isä tuli leikkiä laskemaan, silloin isä tavallisesti
suuttui; jos taas ei nauranut, niin isä vielä enemmän suuttui, tukisti,
sanoi tyhmäksi pojaksi. Mutta nyt kammoksutti poikaa enemmän outo,
liikkumaton äitipuoli kuin isä. Sentähden hän levollisesti turvautui
isään, ihmetellen katsoi, ettei isä lähtenyt pois äidin luota, joka
tuntui ja näytti niin kummalliselta. Isä heltyi katseesta. Tuli mieleen
ensimmäinen vaimonsa: noinhan Alma aina ennen muinoin katsoi luottaen,
rukoilevasti, kun Olli vieraissa ollessa oli juopuneena alkanut manata,
riidellä. Oli Alma laskenut kätensä miehen käsivarrelle, katsonut
rukoillen silmiin, hiljaa, verkkaan pyytänyt: ”Lähtään nyt jo kotiin,
pois!” ja usein mies olikin myöntynyt; useimmin sentään alkanut
vaimoaan sättiä.

Taas tulevat vedet Ollin silmiin, hän nostaa pojan syliinsä,
kuiskuttaa:

”Niin, lähtään pois, me lähtään pois! Alma oli hyvä nainen ...
kärsivällinen ... liian kärsivällinen... Mutta minä olin koira, suotta
häntä epäilin ... ja yhä epäilen... Siksi Villeänikin olen vihannut.
Suo anteeksi, suo anteeksi, poika-parka. Koira olin, kun tahdoin sinua
pelästyttää kuolleella. Kunniallinen oli äitisi, rakas pojuni olet
sinä, Ville... Kun aina vain sen jaksaisin uskoa ... ihminen on
kummallinen ... joskus kuin sokea, villi, nälkäinen susi... Hyvä oli
äitisi... Mutta tuo tuossa ... hän oli petollinen, tunnoton. Hän, joka
tuossa viruu vihoviimeinkin ... uh, minkälaiset sen leukaluutkin nyt
... niinkuin eläessään silloin kun oli äkäinen. Hän oli äkäinen aina
kun häntä sanoin petturiksi... Petturi hän oli, kun oli rahojeni vuoksi
tunkenut minulle itsensä, raihnaisen ruumiin, jossa oli syöpä,
sydänvika ... Huh! Viekkaana kuin käärme hän tuli vuoteeseeni ... vasta
avion kahleissa sanoi: ’Tiedätkö, että minussa on sydänvika? Lyö vain
vähäkin minua, niin kyllä murhaajaksi tulet, haha. Tiedätkö, että
minussa vielä on syöpä, haha’... Uh! — Kaksi vuotta hän punasi minua,
inhottava, mädännyt raato... Ja nyt vielä kuollessaankin, minkälaisen
onnettomuuden hän oli minulle tehdä, ihan kuin tahallaan, aivan kuin
kiusaksi. Ajattele, Ville, ajattele sitä onnettomuutta, jos olisin
ollut yksin kotona, kun eukko noin kuoli! Olisi saanut yht’äkkiä
halvauksen salissa, pöydän ääressä, iskenyt ohimonsa rautanaulaan ...
Oh, heti olisin raudoissa ollut ... laissa on vain kylmät pykälät, ei
minulla olisi ollut todistajia siitä, etten ollut häntä tappanut.
Linnaan olisin joutunut ... ehkä ikipäiviksi ... yleinen syyttäjä
saanut vääriä todistajia vastaani. Herra Jumala, mihin kiikkiin minut
olit saattaa, Mariana! Minä vankeuteen sinun tähtesi, joka elämälleni
kaksi pitkää vuotta olit vain kirous, hammasten kiristys!...”

Kuvitellessaan linnassa olemista Olli vallan kangistuu. Loppuikä, ehkä
pitkäkin, rautaristikkojen takana, kolteudessa ... rotat kirkuvat ...
aina pimeää ... ei riemastuttavaa auringon sädettä... Oljet vuoteena
vain, saviruukussa vettä... Tuon vihatun naisen tähden!...

Minne Ville sitten olisi joutunut ... isä vankeudessa ... murhaajan
poika ... hänen Almansa Ville...

Ah sitä kirottua Marianaa! Kuten usein hänen eläessään tahtoisi Olli
nytkin karata Marianan kimppuun, lyödä nyrkeillään, kuristaa, nauraen
raahata tukasta. Ollin kädet vallan vapisevat. Jäivät vielä kuollessa
pirulliset silmät raolleen ja leveät leuat vakalleen siltä koinsyömältä
raadolta... Ollin sydän alkaa kiivaasti pamppailla, lyö, lyö, lyö
jyskyttäen se sydän ... kolme kertaa kuin haljeten ... nyt seisahtuu
pitkäksi aikaa...

”Herra Jumala ... kuolenko minä... Herra Jumala, armahda. Mariana,
miksi se tirkistää silmäluomiensa välistä niin kummallisesti...
Anteeksi, Mariana ... rakas Mariana... Minä kuolen... Mikä on kuolema
... kauhea, en ole mitään hyvää tehnyt... Ah, nyt sydän jälleen löi,
kerran, toisen...”

Silloin kuuluu tohtorin ääni aivan Ollin edessä:

”Nyt riittää jo...”

Olli havaitsee, ettei Ville enää ole hänen luonaan, muistaa kuin
houreessa, että poika äsken hänen sylistään riistettiin, vietiin
huoneesta, Olli näkee ilman silmissään pimenevän ja valkenevan, tuntee
tohtorin käsivarsiinsa tarttuvan, itseään vietävän jonnekin,
laskettavan sänkyyn, vaatteitaan ratkottavan auki, kyynärlihassaan kuin
neulan piston. Hänen suuhunsa tyrkytetään lasia... Mitä siinä on?
Konjakkia. Hän ei tahdo juoda. Rakkaan Marianan kuollessa hän oli
humalassa. Nyt hän ei enää koskaan tahdo ottaa pisaraa väkevää
huulilleen...

”Oh, Mariana ... anna anteeksi ... minä kuolen...”

”Kuolette, ellette juo, armotta... Pohjaan!”

Hänet pakotetaan juomaan iso juomalasi toisensa jälkeen, hän ei tunne
tulevansa yhtään humalaan, sydän vähänväliä kipeää tehden kuin
moukarilla jysäyttää, taas pitkän aikaa sielua jännityksellä kiusaten
seisoo...

Ah, nyt pampahti sydän kuin olisi haljennut, veri tulikuumana syöksyi
joka hermoon, päässä huimaa ... tuntuu olo kuin humalaiselle saunassa.
Jo nukkuu Olli.

— Jospa olisi kuollut ... vahinkopa siitä! tuumii lääkäri. — Niin se
vaimo-vainaitaan piinasi kuin villit vankejaan.

                                                  ⸻

Marianan hautajais-iltana myöhään istuvat isäntä Olli ja hänen
veljensä, urkuri naapuripitäjästä, Ali-Ollilassa isännän huoneessa
totilasien ääressä. Ulkona on pimeys, ja tuisku ikkunassa natajaa, syvä
kohu kartanon ympäri käy; hiljaisuus on isossa talossa, vain pestävät
astiat keittiössä kalisevat. Ville on vielä hereillä, seisoo isänsä
tuolin takana, kuuntelee äänettömänä ja arkana miesten puheita.

Ali-Olli ahnaasti ryyppii, juttelee:

”Sinä, hyvä veli, et usko mihinkään yliluonnolliseen, sinä sanot
luottavasi järkeesi. Älä sano niin. Älä sano! Sinä saat kerran
kalliisti katua!”

Ali-Olli kumeasti, vihaisesti örisee, kurottaa laihaa kaulaansa,
hehkuvat kasvot lähenevät melkein kiinni veljen kasvoihin; tuijottavat
Ali-Ollin sameat silmät, ohimoilla punaiset suonet paisuvat kuin
onkilierot.

”Sinä saat kerran katua! Älä usko järkeesi, älä usko!” hän örähtää, lyö
rystyjään pöytään, niin että lasit ja lusikat helähtävät. ”On niin
paljon kummallista. Minä muistan, kun isämme talo paloi ... minä olin
kirkolla juomassa... Oli pimeä ilta niinkuin nytkin ... näen
ilmielävästi ... krouvarin akalla oli vain yksi korvarengas ...
sellainen kultainen, raskas kuin suitsirengas. Yht’äkkiä rinnassani
niin riipaisi, lasi putosi kädestäni, puhkesin itkuun. ’Nyt koti
palaa!’ sanoin. Tahdoin lähteä, estettiin, naurettiin: ’Kotisi palaa,
mutta sinä et toki kotiisi palaa!’ Pidettiin minut kapakassa yli yön.
Mutta sinä yönä oli koti palanut... Älä luota järkeesi!” örisee
Ali-Olli tuskallisesti, vihaisesti. ”Henkiä on kaikkialla ... nytkin
olen varma siitä, että takanamme seisoo jokin musta...”

”Poikasihan siinä vain on!” naurahtaa urkuri.

”Älä pilkkaa!” huutaa Olli. ”Älä piru vie pilkkaa! Pilkkaajat saavat
kerran katua, kun tuomion tunti tulee. Me saamme kaikki kerran vastata,
siihen minä nöyrästi luotan!” sanoo Olli, nyyhkii, ryyppää.

”Kerron erään koomillisen jutun!” jatkaa hän sitten. ”Laiva oli
merihädässä, myrsky ja laineet kävivät yli laitain. Heittäysi kapteeni
polvilleen kannelle, huusi: ’Nyt, nyt auta, Herra Jumala, muutoin ...
muutoin ... hukumme!’ Merimiehet manasivat kapteenia: ’Raukka olet,
neuvotonna töytäät kuin pyrstötön lokki!’ Kapteeni meni hyttiinsä,
säikähti: kas siellä istui mies outo, tutki karttoja liikahtamatta.
Myrsky rytisi, välikannella vesi vyöryi. Kapteeni taas kannelle, huusi
miehille: ’Kaikki, kaikki polvillenne rukoilemaan, muutoin ... muutoin
hukumme!’ Ei häntä kuultu. — Se laiva ja miehet hukkuivat, vain
kapteeni pelastui. Mikä oli se mies?”

Lukkari naurahtaa. Silloin Villekin isän tuolin takana naurahtaa
pelokasta, käsittämätöntä naurua.

”Mitä? Nauratko sinäkin, poika! Eikö se mielestäsi ollut kyllin
koomillinen juttu!” Olli vihaisena polkee jalkaansa, kääntyy poikaan,
tarttuu pojan korvaan.

”Hehe ... naurapas nyt! Sinä naurat aina, kun isä hurskaita juttelee...
Mikä piru sinussa on? Et sinä minun poikani ole ... sinä olet pakana
... he...”

Ja Olli retuuttaa, retuuttaa korvasta poikaansa, jonka suu vääntyy
karvaaseen itkuun, silmistä vedet alkavat vuotaa.

”No mitä syytä tässä nyt Villellä oli?” ärähtää urkuri, käy
tulipunaiseksi kiivastuksesta.

”Mitäkö syytä? Hehe ... vieläkö häntä puolustat! Hän ei ole
minunlaiseni. Minä en hänen iällään ollut sellainen pakana kuin hän.
Hän ei olekaan minun poikani... Marssi makaamaan siitä!” örähtää hän
sitten pojalle, joka vavisten ja nyyhkien seisoo miesten välissä
uskaltamatta paikaltaan hievahtaa.

Poika ei liikahda, pillahtaa itkuun:

”Porstua on pimeä!”

”Hahaha ... osaatkos sinäkin pelätä!” naurahtaa isä hyvillään, nousee,
tempaisee poikaa käsivarresta, aikoo lempeästi saattaa pojan pimeiden
huoneiden läpi palvelijain luo, mutta yht’äkkiä muuttaa päätöksensä,
kasvoille ilmestyy irvistyksen tapainen ilo. Olli sysää pojan oven
raosta porstuaan, sulkee pikaisesti oven, kuuntelee.

”Eipäs tohdi porata pimeässä!” hän sanoo. ”Jopas kompuroi alas portaita
kuin mies. Ähää, kiirepäs on. Mutta eipäs ulvonutkaan apua!” hän
melkein pettyneesti jatkaa.

                                                  ⸻

Ali-Ollilan isäntä ja lukkari, hänen veljensä, ovat asettuneet
vuoteisiin jo, lampussa heidän välissään pöydällä on liekki sammunut
läpättämästä, pimeää on, ikkunat vaaleasti häämöttävät, tuuli
tohahtelee, jossakin eteisessä rämpsähtelee lukitsematon konttorin ovi.

Lukkari on jo vähän aikaa lämpöisessä vuoteessa hiiskumatta venynyt,
katon pimeyteen katsellut, kuunnellut tuiskun tohauksia.

Silloin alkaa pöydän toiselta puolelta uikuttavasti kuulua Ali-Ollin
ääni:

”Uh ... uh... Herra Jumala ... kädet ristissä yön hiljaisuudessa
rukoilen ... yksinäisyyden kammiossa, jossa ei rukoustani muut kuin
sinä kuule. Uhhuh ... miten nyt murheessa jaksan hetkenkään elää... Ota
minut, ota minut tulisilla hevosilla luoksesi sen luo, jonka kanssa ei
eläessään meillä ollut ainoaakaan pahaa sanaa... Ei ainoaakaan pahaa
sanaa minun ja Marianan välillä ... rakas oli hän minulle... Uh ... uh
... tue minua poikanikin tähden, jonka orvoksi raiskaksi joutua
täytyy...”

— Kas sitä veitikkaa! ihmettelee itsekseen lukkari. — Nyt tahtoo veli
hyvä uskotella minulle, että hänen ja vainajan välit olivat vallan
taivaalliset, niinkuin en kymmentä pitäjää paremmin tietäisi heidän
riidelleen ja tapelleen kuin kaksi villikissaa. Kummallinen olento on
Olli, yhdessä tilassa sitä, toisessa tätä, tuhannessa tuhatta kuin
vesi, joka milloin auringonpaisteessa kimaltaa, milloin huokaa öisessä
pimeydessä ja tuulessa, milloin ryöppyää vihaisena kosken kiviä vasten,
milloin matelee maan alle kuin käärme piiloihinsa; milloin kaunis,
milloin ruma, luonnetta ei ollenkaan, jos kokonaisuutta luonteeksi
nimitetään.

Olli vielä jonkin aikaa ääneensä rukoilee, viimein lausuu hartaan,
uikuttavan aamenensa; sitten on kaikki tuiki hiljaa, tuuli vain tohisee
ja ryskää.

Lukkari ajattelee:

— Hän tiesi minun valvovan. Mutta hän tahtoi minulle uskotella
ajattelevansa, että minä jo varmasti nukuin. Joku muu kuin minä olisi
tuon rukouksen kuultuaan tullut valmiiksi vaikka koko maailmalle
kuuluttamaan, että Ali-Olli on hurskain mies taivaan alla. Sellainen
mies se on veli Olli. Kuitenkin hänenlaisensa ketun pitäisi hyvin
tietää, ettei voi minua narrata moisella hullutuksella ... mitä hän
sillä oikeastaan tarkoitti? Kumma on mies...

Kumma oli jo lukkarin ja hänen veljensä isä-ukkokin, Yli-Olli. Työmies
kuului kova olleen. Kun aurankurkeen tarttui, niin väsyivät juhdat,
uusiin vaihdettiin, ne väsyivät, taas vaihdettiin. Ukko ei väsynyt,
vaikka olisi kolme vuorokautta syömättä, lepäämättä kyntänyt. Rikas
oli, ei olisi tarvinnut karkeissa töissä ponnistella, mutta ukkoapa
huvitti kova ruumiin työ. Kun sellainen johonkin vuodenaikaan loppui,
joutui ukko kuin järjiltään. Silloin hän hurrasi kylille juomaan.

Humalapäissään hän saattoi tulla naapuriin, horista näin:

”Missä on se minun nahkajakkuni? Se jäi eilen tänne minulta.” Vaikk’ei
hän moneen viikkoon olisi talossa pistäytynytkään.

”Mitä Yli-Olli puhuu? Olittekos te muka eilen meillä?” naurettiin
vastaan.

”Olin ... itsehän sen tiedätte ... illallisellakin olin.” Sitten hän
selittää, missä oli istuttu, mitä oli juteltu, mitä oli tarjottu,
kuinka monta ruokalajia oli ollut iltaseksi.

”Missä minun nahkajakkuni on? Te olette sen varastaneet!” pöyhistyi hän
viimein, nosti vieraassa paikassa aika jyräkän, tahtoi könytä ullakolle
etsimään, väitti varmasti jakun riippuvan siellä sen tai sen
katonkannattimen takana, jonne arvoisat varkaat, isäntäväet, olivat sen
piilottaneet. Muuten kerrottiin kylillä, ettei hänellä nahkajakkua
ollut olemassakaan, ettei sellaisia siihen aikaan vielä edes
käytettykään näillä seuduin, vaikka hän sitä jos jostakin paikasta
vaati varastettuna omaisuutenaan.

Mutta semmoinen hän oli vain humalassa: nahkajakusta huolehti. Mutta
kun hän humalasta selvisi, oli hän perin pelästyksissään! Ajeli talosta
taloon, pyyteli eilisiä nahkajakkumellakoita anteeksi sellaisissakin
paikoissa, joissa ei ollut eilen käynytkään.

Yksi ukon höperöksi tekijä oli viina, toinen mustasukkaisuus eukostaan.
Kun hän oli humalassa, vaati hän nahkajakkuaan, mutta olipa ukko
selvänä tai humalassa, jos sanankin mainitsit hänen eukostaan, niin hän
manasi heti käräjiin. Se oli hänelle helppoa, sillä hän oli myös
lautamies: hänellä oli tosin nuo hullutukset nahkajakusta ja eukkonsa
tuhansista hyväilijöistä, mutta hän oli muuten pitäjän viisaimpia
miehiä, joten olisi katsottu suureksi vahingoksi, ellei hän olisi
tullut valituksi lautakuntaan. — Käräjissä Yli-Ollin syytetyt aina
vapautettiin todistajain puutteessa, mutta se ei lainkaan estänyt
Yli-Ollia pian uudessa puuskassa taas manaamasta pariakymmentä henkilöä
oikeussaliin puhdistamaan itseään naurettavan ilkeistä syytöksistä. Ja
ihmiset antoivat Yli-Ollin kanssaan leikitellä: hänhän oli lautamies ja
voi heidän hyväkseenkin monessa asiassa terävällä älyllään vaikuttaa,
joskin hän joskus syytti heitä hänelle kuuluvan lemmen varastamisesta.
Ei tarvinnut miehen kuin Yli-Ollilta kysyä: ”Kuinkas siellä teidän
kulmalla nyt voidaan!” niin hän lensi punaiseksi, kurotti kaulaansa,
tutkien, sihisten kysyi: ”Niin vaimoaniko tarkoitatte?” — ja siihen
jos vastasi: ”Vaimoannekin ... ja muita!” niin oitis sai käräjähaasteen
syistä ja tapauksista, jotka olivat ihmeelliset kuin sadussa.

Eräänäkin iltana Yli-Olli oli ajanut kyliltä kotiin kuin hullu, ori
puhalsi, öhisi sieraimistaan, huohotti kiivaan ajon vuoksi; hevostaan
kiinni sitomatta tai renkejä riisumaan huutamatta isäntä palttoo yllä
töytäsi makuuhuoneeseen, alkoi kiroilla, potkia kaappeja, kurkistella
sängyn aluksia, huudella äitiä; kun ei vastausta kuulunut, rupesi
voivottelemaan, melkein itkemään iso mies; kuljeskeli joka huoneessa,
väitti talon olevan vieraita miehiä täynnä, vaikka ne piileskelivät
jossakin kellarissa, ullakoilla, portaiden alla; paiskiloi tuvassa
raivoissaan korvot ja pöydät nurin, huuteli eukkoaan. Sanottiin emännän
olevan tarhassa lypsyllä. Silloin mies päätä pahkaa sinne, sätti
vaimoaan, sanoi hänen juottelevan renkejä ja kylän kuljeksijoita
maidolla, piilottelevan heitä navetan loukkoihin tai päästävän pakoon,
ennenkuin isäntä taloon ehtii. Äiti itki: silloin isä alkoi anteeksi
rukoilla. Eikä isä silloin ollut humalassa, koskapa ei nahkajakusta
sanaakaan virkkanut.

Minkämoinen sitten oli vartioitu vaimo? ”Senkin traanitynnyriä!”
kuultiin usein renkien tiuskivan, kun isäntä heitä mustasukkaisena
ahdisteli. Kovin lihava oli lukkarin äiti, kulki raskaasti syrjittäin
keinahdellen, ahtaasti hengittäen ... katseessa surunvoittoinen raukeus
... kärsi päänkipua ja pistoksia, ei valittanut koskaan. ”Taitaa emäntä
taas olla kipeä?” kysyttiin. — ”Jaa, taitaa niin olla!” hän raskaasti
huoahtaen venyttelevällä äänellä vastasi, sitten naurahti.

Ehkäpä nainen joskus oli narrannut miestä, kun tämä oli lähdössä
jakkureisuilleen kylän naurettavaksi: ”Mene vain, kyllä minäkin
hullujen seuraa saan, jos en muuta ole vailla!” Varma on, että isä
kerrankin aivan selvänä ollessaan oli ruoskalla hurjasti hutkinut
jauhosäkkejä aitan portailla: sanoi näyttävänsä kylän poikakelmeille
kyydin!

Mutta yksipä tapaus jäi iäksi lukkarin mieleen ... se oli sattunut
kevätaikaan, maaliskuulla ... aurinko huikaisten, lämpöisenä säteili
... vesi tippui kaksikerroksisen Yli-Ollilan räystäistä. Lukkarin alku
istui vieraskuistin kynnyksellä auringonpaisteessa, kuunteli,
tirkisteli, missä ne varpuset niin somasti sirkuttivat. Silloin oli
navetasta päin kajahtanut itkunsekainen noituminen, isä oli juossut
ulos navetan ullakolta, paiskannut ulkoa oven kiinni, iskut sisältä
ainakin kymmenesti kolauttivat ovea, kuskipoika raivoissaan ullakolla
itki:

”Saatanan sika ... eikö sinulle traanitynnyri riitä!...”

                                                  ⸻

Olli se vasta poikasena oli hemmoiteltu! Mikä ihmeen ylirakkaus lienee
isällä ollut häneen... Lukkari muistaa eräänkin tapauksen lapsuutensa
ajoilta ... ehtoo oli, lukkari veljineen oli työn jälkeen viemässä
hevosia rantahakaan. Vanhempi veli oli saanut itselleen nuoren, rivakan
hevosen, lukkarin alku kuljetti vanhaa, laiskaa Hippo-ruunaa. Vanhempi
nuoremmalle ilkkui: ei tämä muka raviakaan tohtinut laskea. Silloin
nuorempi ravautteli suitsen perillä ruunansa laukkaamaan. Toisenkin
hevonen alkoi laukata, sen ratsastajalle hätä käteen: ”Älä aja, älä aja
niin vietävästi, putoan!”

Mutta kotiin tultua vanhempi veli jo edeltäkäsin voitonvarmana sanoi
isälle, että nuorempi oli pieksänyt hakaan ajettaessa Hippo-ruunaa. Isä
kummallisesti julmistui, ajoi pieksäjän kesken illallispöydästä, jossa
kantelu oli tapahtunut.

Ah, lukkari muistaa sen niin hyvin ... haikeana hän oli mennyt ulos
illan hämäryyteen, tunkeutunut Hekun luo ahtaaseen koirankoppiin,
itkenyt, purrut hammasta. Äiti oli häntä vähän ajan kuluttua alkanut
hellästi huudella pihalla ... poika koirankopissa ei vastannut... Vasta
myöhään, myöhään, koko talon jo nukkuessa, hän oli kopista hiipinyt
lämpöiseen keittiöön, pujahtanut nukkuvain piikain viereen ja
tuhannesti itsekseen vannonut, ettei tästälähin koskaan mitään hommaisi
yhdessä veljensä kanssa; sitten nälkäisin vatsoin ja nyyhkien nukkunut.

Aamulla isä kuultuaan, missä poika illalla oli piileskellyt, ivaili:
”Kuinkas se koirankopin komesrootti nyt jaksaa?”

”Älä nyt hyvä ihminen enää!” oli äiti isää rukoillut.

”Sietää se, joka piinaa työstä väsynyttä hevosta!” oli isä ärähtänyt.

”Hän eläintä ... sinä ihmistä ... niin se on!” sanoi äiti haikeasti,
päätään nyykyttäen.

Sitten lukkari muistaa olleensa äidin poika; veli oli isän poika.

                                                  ⸻

Yli-Ollilassa oli pitkin aikaa oleksinut vanha, kuljeksiva puuseppä.
Tuolla kummallisella kyyryselällä, isopeukaloisella höylänkäyttäjällä
oli omituiset tapansa. Tupakanpuruista suutaan kieroon vääntäen hän
nimitti itseään Pikkariksi, penningit ja raha olivat hänelle änninkejä
ja rohaa, poika oli roika, herra herulainen, höylä hyveli ja viina,
jota nikkari kovin rakasti, oli öjöö. Selkä kyssyssä hän siellä vanhan
talon yläkerrassa höyläili, korjaili seinänkorkuisia mahonkikaappeja,
kierrejalkaisia pöytiä. Väliin veti lievetakkinsa taskusta esiin
viisaan mamsellinsa haalistuneen kuvan, silmät vettä tihruen sitä
hyväili ja pussaili. Kerrottiin erään vanhanpiian kaupungista nikkaria
narrailevan, vievän ahkeran ukon säästöt, jotka noin pariin tuhanteen
rohaan jo nousivat.

Pikkari oli mainio sadunkertoja. Vanhempi Yli-Ollin pojista joutui
hänen hartaaksi kuuntelijakseen.

Ukko kakistellen ja nauraa hekottaen kykötti höylänlastuilla
permannolla jalat ristissä allaan, imi piippua ja kertoi. Tuolilla
hänen ei koskaan nähty istuvan: aina permannolla jalat notkeasti perän
alle taivutettuina. Yli-Ollin poika istui höyläpenkin laidalla, hänen
sielunsa janoisesti imi kummallisia tarinoita.

Lukkari muistaa, kuinka Pikkari ja hänen veljensä eräänä sunnuntaina
istuivat auringonpaisteessa suurella kivirauniolla rantahaan aholla.
Lukkarin alku ei heidän seurassaan oleskellut, sillä veli teki hänelle
usein kiusaa, sanoi häntä kaalimatotikaksi — hän näet mielellään äidin
keralla puuhaili vihannesmaalla, kepitti herneitä, tappoi kaalimatoja
— ja Pikkarin juttuja oli äiti sanonut tuhmiksi. Mutta nyt hän sattui
olemaan rantalehdossa pajupillin teossa, näki veljensä ja Pikkarin
rauniolla, katseli ja kuunteli piilosta.

Pikkari oli kertonut jonkin jutun ... sitten hän otti marjoja pienestä
tuomesta, joka kohosi rauniosta, ja syötti niitä ystävälleen. Tämä
virnisteli, marjat olivat karvaita. Pikkari nikotteli, nauroi niin että
vatsa hytki, silmät vettä tihruilivat, käski toista vain syömään.

”Tulenko minä sitten varmasti ilvekseksi?” kysyi toinen suu väärällään.

”Tulet, tulet!” nauroi Pikkari. ”Kas, kas: jo alkavat korviin tulla
tupsut ... kas, kas: jo tulee niskaan keltaisia täpliä... Ota vielä
tämä kourallinen... Kas niin, sitä roikaa, hehehe!”

Kerran kun Yli-Ollilassa sattui olemaan paljon vieraita isännän
syntymäpäivillä — samana iltana, jolloin isä pitojen lopulla vieraiden
sekä suuttumukseksi että nauruksi taas raivoisasti hullutteli käräjistä
ja nahkajakusta ja äiti oli sulkeutunut huoneeseensa — samana iltana
ei ilves tahtonut tulla syömään yht’aikaa vierasten kanssa illallista.
Ehkä hän alussa kainosteli vieraita, sillä arka hän oli; ehkä sitten
kysyttäessä syytä siihen, miksi ei tahtonut yhteiseen pöytään,
yht’äkkiä jokin ihme pisti hänen päähänsä, hän tokaisi nauraen, että
vieraat olivat mustilaisia. ”Mitä, mustilaisia?”

”Niin ... mustilaisia!” pojan päässä alkoivat kuvat väkevöityä,
kasvaa... Riemukkaasti hän alkoi selittää, että tuolla tädillä on
nuuskainen kuono, tuolle syötetään lautaselta siansuolia, joita hänen
pitäisi pelätä ... tuolla ... kas tuolla pikku tytöllä on ihan
pikimusta pää ja nenässä vaskirengas... Tuo on varastanut hevosia ...
ja nahkajakun ... niin on isä sanonut.

Silloin isä suuttui... Riivattuko tuolla pojalla on! Isä tukisti
poikaa, poika puraista rusautti isää käsivarteen, alkoi nelinryömin
pylleröidä permannolla kuin metsäkissa, ylös kattosänkyyn kapusi,
irvisti sieltä ikeniään ja haroi kynsillään kuin ilves. ”Jopa oletkin
koko konstmaakari!” alkoi naureskella isä.

Sitten lähetettiin tuleva lukkari kaupunkiin kouluun, ja muistot
veljestä vähenevät senjälkeen. Äidin ansioksi hän lukee sen, että hänet
kouluun lähetettiin ... hän niin mielellään oli lukenut jo kotona ...
mutta veljestä oli kiertokoulun opettaja naureskellut:

”Hän on ihmeellinen. Kun hänet panee esimerkiksi sisältä lukemaan, niin
hän jonkin aikaa lukee ähkien ja puhkien aivan oikein, vaikka hitaasti,
mutta yht’äkkiä hän alkaa kiivaasti rompattaa aivan omiaan ... silmät
ovat kohonneet kirjasta, mitä nähnevätkään ... ei katso kirjaan, tekee
itse kertomukseen jatkoa ... usein hupaisempaakin kuin kirjassa...”

”Hehe!” nauroi isä. ”Eihän meidän poika järjettömiä lorua, kun loruaa
... se vain parantelee kirjaa ... sellainen veitikka se on... Ei siitä
lukijaa tehdäkään ... kunhan jonkin verran osaa edes kirjoitusta kyhätä
... kukas sitten taloa vielä hoitaisi!...”

Lukkari vain muistaa, että kun hän tuli lomaksi kotiin koulusta, oli
veli aina sillä aikaa hirveästi kasvanut ja lihonnut. Mutta tulijalle
isä oli sanonut:

”No sinä nyt olet pieni ja vetinen ... ei sinusta muuhun kuin kirjoihin
olekaan... Vätys!”

Vätys! Kovin niukalla sai vätys olla kaupungissa kouluaikana ... se
häntä harmitti sitä enemmän, kun tiesi maalla veljensä saavan rahoja
mielinmäärin mihin ikinä tahtoi. Mutta ylpeydessään hän ei armoja
anonut ... niin tottui hän itse ansaitsemaan...

Kahdeksantoista vanhana oli veli maalla ruvennut ajelemaan kylillä,
ostelemaan ja taas myymään polkuhinnasta kelloja, vaihtelemaan
saappaitaan, takkiaan, mitä ikinä vain mukana sattui olemaan, juomaan.

Hän oli silloin ollut kaunis poika: pitkä, tavattoman vankka
varreltaan, pitäjän väkevimpiä miehiä; tukka ruskea, tuuhea ja
kiharainen, silmät kuitenkin omituisen sameat, huulet paksut ja veltot,
suu aina etenkin toisten juttuja kuunnellessa kummallisesti,
töllöttävästi puoliavoinna.

Isä häntä alituisista, tappiota tuovista vaihtokaupoista ja lekkerien
kotiin kuljettamisesta nuhteli, mutta poika silloin heti joko
hämmästyttävän lennokkaasti alkoi kuvata sen ja sen ystävänsä
naurettavia puolia, jotka parhaiten pistivät silmään juomapöydässä, tai
veikistellen sanoi:

”Juohan isäkin eikä kuitenkaan niskojaan taita!” tai jos sananvaihto
kävi kiivaammaksi, niin naurahteli vain tyynesti.

”Mitä sinä vielä naurat?” kiivastui isä.

”Koko pitäjä nauraa isälle... Eikö sitten oma poika saisi nauraa!”

Tämä koski niin pahasti isään, että hän alkoi melkein pyydellä anteeksi
pojaltaan. Sitten alettiin yhdessä voivotella, sadatella isän onnetonta
päähänpistoa nahkajakusta ja vaimon puusniekoista. Lopuksi otettiin
yhdessä norreja. Äiti ääneti askareissaan kulkien loi ohimennessään
haikeita silmäyksiä mieheensä ja poikaansa.

Yli-Ollin vanhempi poika oli kyläretkillään saanut tilaisuuden
seurustella herrasväenkin kanssa. Näinpä hän herrasväestä ajatteli: —
Ah, herrasväki aina hyvin rahaa ansaitsee, ei koskaan kurise muutamasta
kymmenmarkkasesta, lukee mukavia juttuja sängyssään myöhään yöhön ja
makaa myöhään päivällä; herroilla on korkeat kaulukset, ja naisten
ollessa poissa seurasta he aina juttelevat kerrassaan ihastuttavia
asioita. — Pianpa hän osasi kammata siroiksi ja vapaiksi kiharansa,
lasketella leikkiä, kumartaa notkeasti, käyttää kehnosti vieraskielisiä
lainasanoja.

Komeana hän maailmalle ajeli, hymyilevänä, kiharapäisenä, tyynesti hän
herrain pöydissä jutteli siitä tai siitä kaupungista, ilotytöistä,
joita oli narrannut antamalla yöllisten huviensa maksuksi arvottoman
vaskisormuksen puhtaana kultana. Kotona ollessaan hän lihavana lojui
sängyssään, tupakoi tai käveli hiljaa huoneesta huoneeseen. Kuvittelipa
olevansa aikamoinen herra, jolla oli kyläkunnan käsittävä tila, satoja
lehmiä, säensäihkyviä oriita...

Väliin pälkähti hänen päähänsä ruveta erityisesti huolehtimaan
karjasta. Nauroi isän toralle, riisti isältä rahoja, osti lehmiä yhä ja
yhä, täytti navetan ahtauteen saakka, hävitti hevosia, täytti tallin
pilttuut lehmillä. Lopulta ovat lammasnavetatkin lehmiä täynnä, nuori
isäntä ostaa rehua suunnattomista hinnoista, houkuttelee suurtalojen
karjakot Yli-Ollilaan ylenmäärin suurilla palkoilla, myy maitoa halpaan
hintaan: kunhan kauppa vain käy! Väsyy pian, myy lehmät ensimmäiselle
haluavalle, on köyhdyttänyt taloa suunnattomasti vähässä ajassa; isän
säästöt loppuneet jo aikoja sitten. Itkee, voihkii hulluuttaan, tulee
tuiki synkäksi, näkee itsensä kaikkeen kelvottomaksi, alkaa juoda.

Sanotaan hänen olevan kelvottoman kaikkia asioita hoitamaan sen tähden,
ettei ole saanut koskaan olla yksin, omain käsivarsiensa armottomassa
turvassa, kun poikansa mieliteoille arka isä on henkensä edestä
ahertanut hänen oikkujansa täyttääkseen. Silloin tulee hänen
synkeyteensä pelastava ajatus: hänen on päästävä omain kättensä
armottomaan varaan.

Siihen päästäkseen hän houkuttelee isänsä ottamaan lainan, ostamaan
hänelle naapuripitäjästä kalliin tilan, jonka eräs hänen ystävänsä
olisi valmis myymään. Tila ostetaan, riemuiten menee poika tilalleen,
huomaa kaiken siellä olevan rappiolla. Tulee taas synkäksi, kulkee
juopporetkillä uusien ystäväinsä luona, myy ensin talon irtainta,
viimein koko talon polkuhintaan saadakseen juoda. Palaa kotiin, itkee,
ulvoo vatsallaan sängyssä monta päivää iso mies. Alkaa sitten jälleen
kotitaloa juoda.

Isä on jo ammoin tullut kuin höperöksi, sanotaan viisaimmillaan olevan
silloin kun puhuu nahkajakusta. Eräänä pimeänä iltana isä jälleen
raivoaa kotona ... poika on juomaretkillään kylillä. Isä vannoo pirtin
ullakon olevan täynnä nuoria miehiä, järjettömän pojan kavalia ystäviä
... eukko on ne sinne muka piilottanut ... kunnes isäntä menisi
poikansa luo krouviin ... sitten emäntä panisi pidot toimeen kotona.
Mutta eipäs!

Isäntä ei olekaan mikään pässinpää!... Hän ei menekään krouviin ...
varastaisivat taas hänen nahkajakkunsa ... hän menee vinnille, manaa
vekkulit käräjiin poikansa ja vaimonsa viettelemisestä ... hän on
lautamies...

Sinä iltana paloi koko Yli-Ollila, isäntä oli ullakolla päästänyt tulen
valloilleen.

Pari päivää sen jälkeen isäntä hirttäytyi.

                                                  ⸻

Lukkari oli silloin jo päässyt virkaansa. Isän hautajaisten jälkeen hän
tuli käymään hävitettyyn synnyinkotiin, vanhan äidin luo
saunarakennuksessa asumaan. Veli oli tullut jumaliseksi, näki näkyjä,
vaati ihmisiä häntä silmille sylkemään, niin kehno kun muka oli.
Lupaili parantua, hengen hädässä rukoili, ettei lukkari vain veisi
äitiä Yli-Ollilasta. Äitipä ei onnetonta poikaansa jättää raskinnut.

Puuhailipa onneton poika hetken sävyisänä, rakensi talon entistä
ehomman; yht’äkkiä jätti kaikki silleen. Veli vei äidin pois.

Myi onneton poika sitten kotitilan, maksoi velkojat, katosi merille,
vannoi upottavansa itsensä myllynkivi kaulassa synkimpään syvyyteen.
Kolme neljä vuotta oli kadoksissa, ilmestyi yht’äkkiä jälleen
kotiseudulle pulskana ja iloisena.

Vuoden eli kotiseudullaan pulskasti säästöillään, sitten nai rikkaan
talonpoikaistytön. Hän oli kaunis mies, sanottiin paljon entisiltä
elintavoiltaan muuttuneen, itsekin iäksi muuttuneensa vakuutti, kun
muut sitä hänelle uskottelivat.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli viaton, kaikki vaiteliaasti kärsivä
raukka, kuten hänen äitinsäkin oli ollut. Samanlaiseksi tuli
kohtalonsakin.

Isä oli ollut mustasukkaisuudessaan naurettavan hassu, poika oli
kerrassaan hurja.

Tässä vaimonsa rahoilla ostetussa Ali-Ollilassa hän monta vuotta
vaimoaan kidutti. Kaupungin mamselliksi hän vaimoaan sätti ... vaimo ei
kelvannut muka mihinkään, ei osannut hoitaa taloutta ... tahtoi vain
pitsiä virkata, ommella koreita kukkasia pöytäliinoihin ... joutavia
töitä... Ja lueksia sitten ja soittaa sitraa, jota mies suorastaan
vihasi! Hänen korviaanhan musiikki muka suorastaan vihloi kuin koiran
korvia ... kun vaimo soitti...

Ja välit yhä samenivat, kun Ville syntyi... Joskus pitkät viikot
kotonaan humalassa vartioi eukkoaan kylän nuorilta miehiltä, joiden
tavat omasta nuoruudestaan muka hyvin tunsi; joskus oli taas pelkkää
katumusta ja hurskautta, uskoi vaimon omaan rauhaansa, kuljetti hänelle
silkkejä, kirjoja; mistä lienee kerran tuonut pianonkin, jonka
soittamiseen vaimo tietysti ei kuitenkaan kyennyt.

Lopulta vaimo oli käynyt äärettömän herkäksi, heikoksi, toivoi enää
vain kuolemaa.

Kun hän kuoli, silloin mies haudalla riehui, sadatteli itseään
vaimonsa murhaajaksi, tahtoi hänkin hautaan, kuvaili komeissa
hautajaiskekkereissä kaikille nyyhkien, miten sovussa he rakkaan Alman
kanssa olivat eläneet, mutta seuraavana päivänä oli jo iloinen ja kaksi seuraavaa päivää
piti tuttuineen hurjia hautajaisjuominkeja, joissa
uutta naimisiinmenoa suunniteltiin.

Ennen suruvuoden loppua hän naikin taloudenhoitajattarensa. Se oli
miehelle karvas erehdys: toinen vaimo ei antanutkaan itseään pidellä
miten tahansa. Mariana, pitkä, roteva nainen, rakasti syöpätaudistaan
huolimatta iloista elämää, tansseja ja vieraskemuja, joita hän
Ali-Ollilassa usein pani toimeen. Mies sadatteli, haukkui eukkoaan
iljettäväksi raadoksi, josta ruumiinkoi oli jo ehtinyt lonkkaluutkin
kaluta, kalmiston haaskakummitukseksi, joka oli itsensä osannut
petollisesti hänen vuoteeseensa viekastella. Eukko keikautti niskaansa:
”Luuletko sitten, etten jo ennen naimisiin menoa sinua tuntenut! Minä
en olekaan mikään Alma, joka sinulle olisin tukkasi vuoksi tullut.
Mutta rahojasi minä halusin — olethan sentään rikkaan talon arvoinen!”

Ja avaimet piti omassa taskussaan se eukko! Miehellä ei ollut muuta
tekemistä kuin ajaa kylillä juomassa, vakuuttamassa Jumalan nimessä,
miten Ali-Ollilassa oli onnellinen avioelämä. Vähässä ajassa hänen
komea tukkansa sai harmaita karvoja avuttomasta raivosta, kasvot
muuttuivat kidutetun särmikkäiksi, ryppyisiksi, pulleain viha- ja
viinasuonten risteilemiksi, ääni kummallisesti kiukkua korahtelevaksi.

Mutta Ville sai hoidon puutteessa kasvaa palkollisten parissa.
Äitipuoli viis hänestä välitti, isä häntä joskus hellitteli,
Alma-vainajan hurskaudesta, hellyydestä hänelle kertoi; useammin ei
kärsinyt poikaa kasvojensa edessäkään.

Näin ajatteli viisas, itsekylläinen lukkari, Ali-Ollin veli, järjen
mies.

ALROY.

Kun kevät laulaen maille saapuu, silloin myös pieni, vanha kaupunki
meren rannikolla matalan virran varrella, pieni kirjava kylä kallioiden
raoissa, meren ulappain tuulessa, nuoruutensa kevättä muistaen ihanaksi
muuttuu. Aurinko kimaltaa ylös kolmikulmaiselle torille, jonka yhtä
laitaa kaartaa huikaiseva rivi kirjavia töllejä ja jokunen
kivirakennus, toista hallitsee valtion mustanpunainen tiilihirviö,
lyseo; kolmannella kohoaa raatihuoneen tervaa kiehuva katto — aurinko
kimaltaa torille niin lämpöisenä, että luulisi outojen, kultaisten
kukkien syöksyvän läpi seinävieren hangen, varisten kohti aurinkoa
aukeavan, mutta hanki se iloisesti sulaen lämpökukkasten tieltä
katoaakin puroina alas talojen kirjavaan parveen, kymmeniin
koukkuisiin katusoliin, joissa päivä kimaltaa, kivijalat hehkuvat,
läkkipeltirinkelit välähtelevät, huojuvat tuulessa värjärin
haalistuneet kylttilangat ja nahkurin kyltiksi ripustetut vasikannahat.
Räystäät tippuvat, siellä täällä huikaisten heijastaa auringon säihkyä
tulipunainen talonseinä, levottoman iloisina varpuset tirskuvat. Mutta
naakat ilmassa ketterästi kiertävät kirkon kukkoa, istuvat kirkon
harjalle riviin, juttelevat yläilmain tuulisessa sinessä velhomaisen
lyhyttä, jaakahtelevaa salakieltään. Umppuja puhkeaa kiihkeästi
piilipuihin, syreenit arasti vihertävät vierellä vanhain talojen,
takana punaisten pisteaitain, yli pumppukaivojen, joiden ympärillä
mielellään näkisi vedennostohommissa askartelevan tyttösen, jolla
pitäisi olla raskaat, kellervät palmikot ja suuret, viattoman
hymyilevät, siniset silmät.

Mutta kaupungin alla virtakin, joka aikain kuluessa on vanhentunut,
madaltunut, jonka keskelle suvella jo heinäiset, hyllyvät riutat
kohoavat kuin kuloruoho kuolleen rintaan, vanha virtakin muinaista
mahtiaan muistaa, hankaa, hankaa avannoita jäihin, sieltä auringon
kimallukseen kurkistaa, tuntee suoniensa jälleen kiehahtavan tulvilleen
pakottavan hurmaavaa voimaa, pursuaa avannoista ylös, painaa jäät
alleen, patoja kasaa, jättiläiskokoisia, syltä paksuja jäälevyjä
kumisten nurin niskoin paiskaa. Virran rinta huohottaen nousee, laskee.
Laskee suvannossa, nousee mahtavasti jälleen kaidassa salmessa, josta
kohoavat vanhan linnan rauniot. Nousee virta, hyväilee, halailee
vallien helmuksia kuten ennen, jolloin linna ylpeänä, valkeana kohosi
syvistä vesistä, jolloin sen kanuunat verikoirina torniaukoista yli
seutujen kurkistelivat, irvistelivät ikeniään, murisivat jylhää, ylpeää
vihaa. Halailee virta rauniotornin helmuksia, räiskyttää hopeapisaroita
huimaan korkeuteen, vaahtoaa ohi rannan päättömän, punaisenkirjavan
aittarivin...

Ah, koko lämpöisen päivän, koko varjoihin viilenevän kevätillan
tahtoisi haikeassa riemussa istua keväisen virran reunalla
vääristyneiden rantamäntyjen juurella, katsella yli veden kaupunkiin,
missä oudosti suhisevain vaahterain alla iltarusossa punertaen talot
kallistuvat yksi sinne toinen tänne kuin vanhukset, jotka nojaavat
toisiinsa väsyneet päänsä. Läpi vaalean yön tahtoisi hyräillen
katsella, kuunnella veden kumisevaa, väkivaltaista painia, silloin kun
se vielä kerran vuodessa väkeväksi tullen musertaa ja paisumuksensa
syvyyteen paiskaa raskaat, tylyt jäät.

Mutta kaupungin mannerpuolella hautausmaan takana on suuri metsä, jossa
jylseinä kohoavat kalliot aarresoista. Kallioissa kuuluu olevan
vangittuina pakanajättiläisiä, jotka ennen muinoin pommittivat
kaupungin kirkkoa hirveillä kivimöykyillä. Ne tuulen humistessa metsän
läpi niin kummallisesti laulavat, ne jättiläiset.

                                                  ⸻

Tämän metsän kautta kiemurtelee maantie kallioiden ja rämeiden välitse
mannerseudulta merenrannan kaupunkiin. Sitäpä tietä ajoi muutamana vuonna
penikulman päästä kotoaan Ali-Olli, toi poikaansa kaupunkiin,
pitäjän ainoaan kansakouluun.

Se oli ollut vaikea asia tuo pojan kouluun lähettäminen Ali-Ollille.

Se oli tapahtunut näin:

Eräänä iltana toukokuussa — aava järvi Ali-Ollilan alapuolella oli jo
liekuttanut jäänsä toiselle puolelle selkää, Yli-Ollilan rantaan, illan
ilma lämpöisesti viileni, rusotus hellänä loisti kaukaa järven takaa
jylhiltä vaaroilta, koivut itsekseen ritisivät, saivat yöksi
riitesuojaansa — eräänä iltana istui nuori naapurinisäntä, jonka
muuten Ali-Olli, alkaen turhista syistä vapista ja äristä, oli useasti
ajanut talostaan, taas huomenna mennäkseen ajetulta anteeksi pyytämään,
naapurinisäntä ja tämän veli, nuori ylioppilas, istuivat Ali-Ollilassa
totilasien ääressä. Ukko huokaili elämänkoettelemuksistaan, puhui
pelokkaasti ennustamis- ja edeltätietämiskyvystä, nyyhkytti, rukoili
Jumalaa ja ryyppäsi. Silloin Ville sattui hiljaa tulemaan huoneeseen:
iso poika, mutta niin lapsellisen näköinen. Jäi arasti seisomaan
ovipieltä vasten, näytti äärettömästi haluavan kuulla isän pöyristäviä
juttuja, katseli hiiskahtamatta suu auki, silmät pyöreinä.

”Setä, ettekö te aiokaan panna tuota Villeä kouluun?” sattui ylioppilas
kysymään.

Olli melkein säpsähti, jopa katsahti epäluuloisesti ylioppilaaseen,
kurotti laihaa kaulaansa. Ääni tekeytyi kylmäksi, välinpitämättömäksi,
kuitenkin värähti omituisesti.

”Kouluun? ... minä olen tuuminut ... en milloinkaan!” vastasi Olli
haparoivasti, kiireesti, kummallisesti vuoroin naurahtaen, vuoroin
katkerasti suutaan vääntäen.

”Mitäs siinä seisot!” sanoi hän sitten tylysti pojalle. ”Noin
siistimättömänä ... menehän nyt sinne Liisun luo!” jatkoi sitten
lempeämmin, kuin vierailta tylyjä sanojaan anteeksi pyytäen.

Poika lähti vastahakoisesti marrien ... olisi niin mielellään jäänyt,
etenkin kun hänestä itsestään puhuttiin, mutta ei uskaltanut.

”Niin ... kouluun...” tuumi Ali-Olli; pitkäksi aikaa vaikeni, sitten
yht’äkkiä kiivaasti ärähti: ”En minä häntä pane kouluun!” Vieraat
tiesivät isännän helposti raivostuvan, eivät virkkaneet mitään.

Vähän ajan kuluttua aloitti Olli, ääni kummallista liikutusta
värähdellen, verkkaan:

”Voisihan sen niinkin ... mutta Almakaan ei kai olisi tahtonut häntä
kouluun...” Sitten yht’äkkiä, ikäänkuin viime sanain valhetta
säikähtäen, kiireesti, halveksivasti:

”Ne tulevat sellaisiksi vätyksiksi koulussa ... veljenikin on sellainen
... hehe... Tunnette hänet? ... hehe ... suokaa anteeksi, suokaa
anteeksi, kyllä hän on vätys ... en tahdo kertoa ... suokaa anteeksi.”

Sitten:

”En minäkään ole koulua käynyt ... elämän koulun vain ... niin raskaan,
niin raskaan!” ja alkoi nyyhkiä. ”Sentähden velikin on vätys: kirjoja
paljon lukenut, ei tiedä mitä on olla elämän myllerryksissä ... kun
hyvä onni veljen itsensä sulki kamarin seinäin sisään pois
viettelyksistä, näkemästä kaikkialla synkkää ... niin sanoo vain ...
minulle on sanonut: miksi et ollut järkevä! Järkevä! Kenelle taivaan
Jumala on järjen antanut ... suokaa anteeksi, hyvät vieraat ... minä
olen monta kovaa kokenut ... en oppinut mitään...”

Vedet valuivat Ollin ruskeille poskille... Sitten taas tuimenee:

”Mutta Jumalan varoituksia ja viittauksia minä sentään ymmärrän...
Uskotteko henkimaailmaan?... Minä luulen, että pojalleni riittää
rippikoulu ... kovin vanhakin jo on ... kohta vanha ... viaton
vielä...”

Mutta tämä keskustelu taas herätti Ali-Ollissa ajatuksen, jota ei
saanut pois päästänsä. Yötä päivää hän sitä tuumi, joskus ylpeästi
ajatteli, ettei pojan tarvinnut saada sen enempää kouluoppia kuin hän
itse oli saanut, joskus ajatteli, mitä Alma-vainaja olisi asiasta
arvellut, heltyi, päätti kouluttaa. Mutta samalla alkoivat vanhat
epäilykset tanssia hänen sielussaan hassua tanssiaan: ei uhallakaan hän
lähettäisi Villeä kouluun, koska Alma olisi niin tahtonut. Sitten
ajatteli, kuinka huolimattomasti Mariana oli poikapuolta hoitanut, itse
kulkenut tansseissa, kuluttanut rahaa. Silloin Marianan vihaaminen
herätti säälin poikaa kohtaan. Sääliessään alkoi muistaa, kuinka
tylysti itse oli kohdellut poikaa, joka oli syytön, vaikka äiti
millainen olisi ollut. Heltyi taas, päätti kouluttaa poikaa niin
pitkälle kuin tämä ikinä haluaisi. Alkoi ylpeydestä riemuita, kun
ajatteli poikaansa jo jossakin ylhäisessä virassa ... miten hänen
vihamiehensä hänelle olisivat kateellisia! Taikkapa jos hänestä tulisi
lukkari: olihan äiti-vainajalla laulun ääni ... isällä itselläänkin oli
ollut, vaikka se oli juomisesta jo aikaisin pilautunut... Kostopa olisi
mukava veljelle, joka aina niin virka-arvollaan mahtaili, järkeä
saarnaili.

Kiivaasti isä alkoi opettaa poikaa edes sisältä lukemaan, että voisi
syksyllä lähettää kansakouluun. Opetus maksoi pojalle monet kyynelet,
mustelmat, vasten seiniä paiskaamiset, yksinäiseen huoneeseen
sulkemiset, sillä isä ei ollut mikään opettajanero. — Ah, noin
hirveääkö koulussakin on! ajatteli poika. — Sitten isä minut sinne
kiusatakseen lähettää.

Joskus isä oli epätoivoinen pojan lahjoista. ”Hm ... sinä olet Alman
poika ... tomppeli, vätys!” hän silloin halveksivasti sanoi.

Mutta silloin kun poika osasi hyvin, hän riemasteli: ”Kas niin ...
sellainen se isän poika on ... suo anteeksi ... en sinua lyö enää ...
No niin, eihän isän poika itke ... hän on mies. Kuules, millainen mies
minä olin, kun sinun ikäisenäsi olin kiertokoulussa!”

Ja sitten isä nauraen ja nyyhkien kertoo, miten hän sisältä
luetettaessa oli ajatuksissaan tuonkin paikan pipliasta vääntänyt,
tehnyt kertomukseen aivan erilaisen jatkon kuin kirjassa oli. Mutta
paljon paremman, paljon paremman! Kaikki olivat sanoneet, että isän
muunnos raamatun kertomukseen oli alkuperäistä paljon parempi.

                                                  ⸻

Syystaivas oli lämpöinen ja sininen, päivä paahtoi hiostavasti selkää
ja niskaa, kun Ville isänsä kanssa ajoi kaupunkiin. Laskeutuivat
hautausmaan rinteiltä alas ohi hietahautojen, joissa valkeina kuumotti
pääkalloja ja reisiluita. Hevonen juoksi hyvää lönkkää. Alkoi alhaalta
kuulua aika remakkaa, kuin poikaparven huutoja, kirkunaa. Tulivat
aukealle paikalle. — Mistähän tänne on näin paljon renkipoikia tullut
palloa nakkaamaan? tuumi Ville. ”Mikä se tuo punainen tötterö tuossa
on?” kysyi. — ”Älä nyt siinä hypi, sormillasi osoittele!” örähti isä.
”Mikäkö on? Öljysäiliö se on ... siinä pidetään kaupungin paloöljy.”

Huristivat vihreästä tulliportista sisään ... alkoivat rattaat paukkua
ja jyristä, kun isä vielä löi hevosta kiivaampaan juoksuun ... oli
jäädä kadulla alle lehmä, jota pieni tyttö ajeli kiivaasti hyökkäävän
hevosen tieltä. Kärryjen kolinaa, vastaan-ajajoita, jyrkkiä,
huiskauttavia käännöksiä talojen kulmissa, uutta, kaitaa, kiemuraista
kujaa jatkui.

Ajoivat kaidalta kujalta sisään portista ... iso, keltainen rakennus,
avaralla pihalla auringonpaisteessa paljon lapsia ja hevosia.

Ville säpsähti, kauhistui. Kaikki kävi hänen mielessään yhtenä
sekamelskana. Kahdet korkeat, jyrkät portaat ... noustiin ylös
oikeanpuolimmaisia. Hirveän raskas ovi portaiden yläpäässä, iso kivi
nuorassa siellä riippui, veti ovea kiinni ... kivi se oven niin
raskaaksi teki.

Isä puheli jonkun lihavan herran kanssa ... herralla oli punertavat
kädet, etusormessa iso, paksu, lattea sormus... Pian se herra lyö
minua, se on opettaja! ajatteli Ville.

Sitten Ville ei tietänyt muusta, kuin että tulivat isoon huoneeseen,
jossa oli paljon lapsia ja vieraita, jotka kaikki Villen mielestä
katsoa tuijottivat häneen niin kummallisesti... Se opettaja, lihava
mies, jolla etusormessa lattea, paksu sormus kiilui, tahtoi viedä häntä
jonnekin, hän tarrautui kiinni isään, isä kamalasti näytti suuttuvan,
pokkasi niskaan, tuuppasi jonkin leveän penkin ja viistokantisen pöydän
väliin, ihka vieraan tytön rinnalle... Sitten piti lukea sisältä,
sitten ulkoa ... ei Ville muistanut mitä hän luki, näki vain joka hetki
lattean, paksun sormuksen silmissään kiiluvan, kuuli isän ärähdyksiä
sivultaan: ”Vastaa nyt, vastaa!” Ville vastaili, painui vavisten
penkillään niin alas kuin suinkin voi, ikäänkuin piiloon päästäkseen,
näki mielessään, miten opettaja jo nostaa hänet niskasta ilmaan,
lennättää vasten seinää ... läpi ihmisjoukon ... isä oli kotona tätä
kohtaa luettaessa hänet seinään paiskannut: silloin oli koskenut niin
pahasti kupeeseen, joka sattui oven lukkoon... Sitten Ville hoksaa
kertovansa Jaakko Cookin matkoista ja tappeluista villien kanssa ...
toiset lapset katsovat häneen suu auki, opettaja hymyilee. Mitä
ihmettä! Nyt se häntä varmasti aikoo vetää korvasta ... eikö se hymyile
niin salaperäisesti ... vai eikö se ilkeästi hymyilekään kuten isä aina
ennen, kun korvasta tempaisi. Mitä ihmettä, ei opettaja korvasta
tempaisekaan, hän Villeltä ystävällisesti kysyy:

”Mistä sinä olet Jaakko Cookin matkoja lukenut?” Ville säikähtää ...
nyt isä varmaan suuttuu ... isälle mitään virkkamatta hän oli kesän lopulla
ullakolla komunnut ... muistaa ison, pyöreän arkun, jossa oli
papereja, kuvia, kirjoja ... ja myös Cookin matkat ohuissa,
punertavissa kansissa ... muistaa joka sivun ... näkee tiheän
palmumetsän kuvastuvan meren päilyvään tyveneen, rannalla villien
majoja ... villeillä koreita höyheniä pää täynnä ... alkaa riemuiten
kuvata soutuvenheitä, pitkiä, kaitoja kuin mattosukkulat, keulat
syöksyvät eteenpäin, halkaisevat kuin veitset vettä, kirjavat melat
välähtelevät, jää jälkeen vaahtoinen, sihisevä vanavesi... Ah, ja
sitten alkaa tappelu... Keihäät...

”So, so, jo riittää ... kyllä pääset kouluun, saat mennä isän kanssa!”
nauraa opettaja.

He lähtevät isän kanssa, kaivavat esiin vaatteet porstuassa täyteen
sälytetyistä nauloista, tulevat jälleen korkeille portaille ... aurinko
helottaa, jokivesi kimaltaa tuolla matalain pärekattojen ja mustain
savupiippujen ylitse...

”Mikä, mikä se on tuo tuolla?” huudahtaa Ville ja osoittaa portailta
joelle kauas.

”Se on linna...”

”Niin, linna, linnahan se oli!” toistelee Ville yhäti portaita alas
astuessaan ... olihan hän sen kerran nähnyt rengin kanssa kaupungissa
puodissa käydessään ... sellainen kuin mikä kivikellari keskellä jokea
... vesi välkkyy ihan seinän juurella ... seinän yläreunassa tiilet
punertavat ... sinneköhän linnaan se isä olisi joutunut ... kun usein
pelkäsi, että olisi joutunut, kun äiti kaatui rautanaulaan ... hiirien
syötäväksi torniin, jossa ei anneta muuta kuin vettä ... ellei vieraita
olisi ollut kotona silloin kun äiti kaatui rautanaulaan.

He nousevat ylös toisia jyrkkiä portaita, samanlaisia kuin koulun
portaatkin ... samassa rakennuksessa .. ja samanlainen raskas
ovi ... mutta sisäporstuassa permanto niin sylkinen ja moskainen...

Tulevat huimaavan isoon tupaan, väkeä täynnä sekin ... tupakan savua
ihan sinisenään ... ihmeellistä äänten porua. Tungeskelevat väen läpi
ison uunin viereen, sitten ohitse ... isää tervehtii pieni,
mustaverinen eukko... Se eukko johdattaa isän ja hänet tuvan taa
kamareihin ... kah, toisessa kamarissa näkyy seinällä olevan
samanlainen pienen pojan kuva kuin kotonakin ... ihan samanlainen
lammaskin sylissä... Johannes Kastajan kuva... Hänen päätäänhän sitä
vadissa kannettiin...

Isä juteltuaan sen mustan eukon kanssa selittää, että Ville jää tänne
asumaan ... tämä on kunnanhuone ... tämä rouva on kunnanhuoneen
rouva ... tästä on lyhyt matka kouluun: vain muutama askel... Ville
katsoo isään suurin, hätäytynein silmin. ”Ei!” hän itku kurkussa
änähtää, ”ei, ei, ei!” Mutta isä katsoo julmasti, sanoo:

”Soh ... kuinka sinä olet pölsö ... iso poika! — Suokaa anteeksi, hyvä
rouva, suokaa anteeksi!” isä sitten pyytelee siltä mustalta rouvalta.
”Se on sellainen lapsi vielä, pelkää, vaikka käy yhdettätoista...
Suokaa anteeksi...” Ja sitten isä jättää rahoja sille mustalle eukolle
ja lähtee pois, lähtee kaikista Villen pitelyistä huolimatta ... puhuu
joistakin pyhiksi kotiin tulemisista ... suuttuukin, pistää namuskäärön
kouraan ... heittää mustan eukon kanssa kamariin, katoaa väkijoukkoon
tuvassa.

Ja kun Ville viimein pääsee perästä ajamaan, ihmisjoukosta etsimään,
siellä lankeilemaan sylkisellä lattialla, tuvan ovesta ulos ja
korkeille portaille, niin näkee, ettei heidän hevosensa enää olekaan
pihapaalussa kiinni. Säikähtää, sydän melkein lakkaa lyömästä, kompuroi
alas portaita, juosta kompsuttaa sydän jyskäen portista kadulle: ei
siellä satu olemaan ajajia lainkaan, saati isän mustaa hevosta... Se
juokseekin vielä niin kovaa: ei sitä saavuta. Ville aikoo kuitenkin
lähteä lappamaan itkien, voivottaen perästä, kun yht’äkkiä muistaa
kuulleensa, että kaupungissa ovat mustalaiset markkinoilla varastaneet
poikia. Säikähtää vallan, kääntyy kiireesti takaisin. Näkee sitten
kirkontapulin vaahterapuistossa ... alkaa tuumia: tuostakohan tornista
se kerran maalaripoika oli päistikkaa pudonnut alas ... tuohon isoon
kiveenkö oli lyönyt päänsä... Kah seisahtuu oikein: tuossakohan talossa
se hullu Sumu-Kalle oli asunut?... Eihän, eihän tuo kivitalo olekaan...
Eikä olekaan tori tässä...

Muistaa sitten jälleen isän lähteneen, alkaa nyyhkiä, köpittää katua
pitkin, uikuttaa itsekseen: ”Eikä olekaan tori ... tässä... Eikä
olekaan ... tori ... tässä...”

Osaa toki kunnantalolle takaisin, menee porstuaan: se on niin siivoton,
sylkinen... Menee tupaan: outoja miehiä yhä täynnä, tupakansavukin niin
kitkerää... Seinäkello tuolla katsoo leveänaamaisena, tylyn näköisenä
... niin verkkaan heilahtelee sen lerkkukin... Ja sitten hän taas alkaa
pelätä sitä mustaa eukkoa. Niin yksin hänet on jätetty tänne pahojen
vieraiden pariin!... Ja koulu sitten! Jos häntä pieksetään,
tukistetaan...

— Minä hullu kun kerroin Jaakko Cookin matkoista ... jos isä suuttui
ja sentähden lähti pois, jätti tänne...

                                                  ⸻

Oh ... hohhoo, kurki kävelee lattialla, pitkäsäärinen, karvainen kurki,
kaula jäykästi kurotteleksen, halaistusta päreestä vuoltu terävä nokka
äkäisesti tökkii. Oh ... hohhoo! Pojat hyppelevät, nauravat, johtavat
kurkea, nurin käännetyn turkin sisään piilotettua poikaa, pitäjäntuvan
pimeään takanurkkaan, jossa hullu Tuomas nukkuu.

Tuli lekuttaa mahdottoman ison takan hellassa, kattolamppu himmeästi
palaa, loisakkain kitupiikit höyläpenkkien takaa tuikuttavat, avara,
kajahteleva tupa on puolihämärä ... niin salaperäisen peloittavaa on
siellä pimeässä nurkassa, jossa hullu Tuomas nukkuu.

Oh ... hohhoo! Hullu Tuomas on ihme mies. Monesti hän on vihlovalla
talvipakkasella mustan tähtitaivaan alla juosta humsuttanut vain housut
ja paita yllä kaupunkiin maalta, mistä lienee tullutkaan, loikannut
toista syltä pitkiä askelia paljailla jaloillaan, loikannut kädet
nyrkissä ja rinta paljaana ylös kiemuraisia kujia, läähättäen ja
noituen juossut sivuilleen katsomatta ruskavaa vilukuolemaa pakoon,
löytänyt viimein tavallisimpaan asuntoonsa: kunnanhuoneelle. Kolmella
harppauksella on töytännyt ylös korkeat portaat, jysäyttänyt pari
kertaa hurjasti oveen ja siihen sitten rappujen yläpäähän väristen
vaipunut kyyryyn kuin paleltuva koira. Mutta vanha Reetta, myös
kunnantuvan luopumaton asukas, joka siellä oven suussa kyhjöttää
kerjuupussinsa vieressä niin armottoman kyttyräisenä ja punasilmäisenä,
joka niin kummallisilla runoilla loihtii päivän lämpöisenä paistamaan,
joka ei koskaan yöllä nuku, vanha Reetta on kuullut ulko-oven
jysäykset, kohta arvannut, että hullu Tuomashan siellä on, köpittänyt
viluiseen porstuaan, avannut oven tähtiseen yöhön. Mutta silloin hullu
Tuomas on oven edessä kyyröttänyt puolikuoliaaksi jäykistyneenä,
uikuttanut kuin eläin ikään. Vanha Reetta on nostanut kunnanhuoneella
aika hälinän, loisvaimot ja kerjäläiset ovat nousseet Tuomasta
herättämään, hänet on kannettu tuvan pitkälle pöydälle, häntä on
parikymmentä kättä hieronut ja hangannut lumella, kunnes leskirouva,
kunnantalon hoitaja, on kiireesti tullut, keittänyt maitoa, sekoittanut
siihen vahvasti jotakin väkevää ja kaatanut Tuomaan kurkkuun. Tuomas on
silloin vironnut, naurahtanut ja nukkunut sikeään uneen, hänet on
vällyjen alle peitetty omalle penkilleen tuvan peränurkkaan.

Oh ... hohhoo!... Tuomas nukkuu nurkassaan, kerjäläispojat ja
kunnantuvan rouvan luona asuvat kansakoululaiset narraavat Tuomasta
karvaisella kurjella.

Tuomas on kumma mies, keväisen, jäähileisen joen poikki hän usein
hyppii paljain jaloin: uppoaa jalka reiteen saakka, vesi ilmaan
purskahtaa, Tuomas noitaisten tempaisee säärensä avannosta, loikkaa: jo
upposi toinen sääri, vesi purskahtaa, kiroaa mies. Noituen, uppoillen
Tuomas loikkii kaupungin puolelle, punaisten ranta-aittain laiturille,
riisuutuu ilkialastomaksi, kuivaa vaatteitaan auringonpaisteessa.

Huh, kurki kävellä toikkailee, pojat tirskuen hiipivät eteenpäin,
yht’äkkiä tyhjää pelästyen pakenevat takaisin. Jo luulevat tulevan
Tuomaan, jolla on paidan povi täynnä rautaromua ja teräviä
puolustusaseita.

Siellä on aika häly tuvassa, siellä iso Villekin kömpelönä ja
lapsellisen pelokkaana yrittää mukana hyppiä, varoa Tuomaan aseita.
Tyytymättömänä vanha Reetta itsekseen hämärässä nurkassaan toraa,
tyytymättöminä loisakatkin höyläpenkkien takana kitupiikkiensä ääressä
saksattavat, mutta pojat eivät heidän säksätystään kuule: kunnanhuoneen
rouvahan on poissa jossakin kaupungilla. Hätäpäs sillä aikaa telmiä!

Vihdoin, kun kurki pärenokallaan jo nakuttaa Tuomaan paljasta,
karvaista rintaa, Tuomas kiroten niin, että tupa järeästi kiljahtaa,
karkaa ylös, alkaa haroa viereltään jotakin ... mutta silloinpa pojat
hihkuen ja kurki turkkinsa ja nokkansa paikalle heittäen puhaltavat
pakoon yhtenä rytynä uunin päälle, akat kiljahtelevat, haukkuvat
poikaparven ärsyttävän Tuomasta heidät tappamaan, pojat nauravat
Tuomaan hyppelyä ympäri permantoa.

Silloinpa tulee rouva kotiin: akat höyläpenkkien takaa kaulojaan
kurkottelemaan, kantelemaan poikain niskoille, uunille osoittelemaan.

Rouva toruu:

”Kukas hullua taas narraa ... isot pojat, hyi!... Tuomas on viekas,
makaa toinen silmä ummessa kuin repo ... voisi niskaanne iskeä terävän
viikatteen...”

Pojat uunilla vaikenevat kuin myyrät.

                                                  ⸻

”Kerropas sitten taas kasku, Ressu-Jukka!” anelevat uunilla keskenään
pojat.

Ressu-Jukka on kerjäläinen, hänen asumuksensa on tuvan korkean uunin
päällä, vasten kuumaa muuria, hiostavassa kuumuudessa rapisevilla
päreillä. Hän osaa ruveta kurjeksi, laulaa kaiken maailman
markkinaveisut ja Mattipapin saarnat, kiitää puuluistimilla pitkin joen
rantoja ja sokkeloisia katuja naama sinisenä vilusta, ison takin
repaleiset ryysyt hurjasti tuulessa viuhtoen, eivätkä tiedä rotat —
niin lyseolaisia nimitetään — milloin suksimäelle ilmestyy Jukka,
hotaisee jotakuta lyseolaista kintuille pampulla ja syöksyy ilkkuen
alas pakoon niin hurjasta paikasta, etteivät kostajat jäljestä tohdi.
”Saankos piikkinää?”

”Saat, jos rouva antaa!” Ville kapuaa uunilta, menee rouvan luo
kamariin siirappia houkuttelemaan.

Antoipa rouva siirappia, kaadettiinpa iso puuämpäri muuripadasta
täyteen kiehuvaa vettä, vietiin uunille.

Sielläpä pojat kuumilla päreillä lojuvat imelästi höyryävän piikkinän
ympärillä. Ressu-Jukka vakavalla, väkevällä äänellä kertoo muinaisista
sodista, Vilusalon villeistä rosvoista ja karanneista vangeista,
Lutmitvuoren käärmeistä, yksijalkaisista menninkäisistä.

”Mistä sinä tuollaisia keksit?” kysyy Ville.

”Ruotu-ukoilta vain ja vanhoilta ruotusotamiehiltä ja kirjoista vain.”

Kirjoja Ressu-Jukka paljon lukeekin. Viis hän välittää, jos kerjätty,
liian väljä takki riippuu täynnä pitkiä, jalkoihin ulottuvia repaleita
kuin heinäruko rippeitä; viis hän välittää, jos paleltaa talvella
jalkoja rikkinäisissä naisten pieksuissa; viis hän välittää, jos joskus
on nälkäkin, kun hän vain saa mäkeä laskea ja lukea lainakirjoja
pitäjän lainastosta. Viisipennisiä hän laulaa pitäjäläisten kukkarosta,
viisipennisillä hän haalaa joka viikko paksun, paksun pinon kirjoja
lainastosta uunin päälle ja pärevalkean valossa niitä lukee.

                                                  ⸻

Niin, kyllähän Ville tuon Vilusalon muistaa, muistaa jo
kouluuntulo-retkeltään sen salon kiemurtelevine teineen ja
jättiläismäntyineen, joiden latvoissa huimaavan korkealla näkyi olleen
haukanpesiä, muistaa rämeet, joissa keväisin varmaan on iljettävän
paljon sammakonkutua, muistaa pääkallot Lutmitvuoren vierellä
hiekkahaudassa. Muistaa Ville Vilusalon eräältä kotimatkaltaankin.
Ensimmäisen viikon hän oli kovin ikävöinyt kaupungissa ja uskonut isän
tulevan lauantaina kotiin hakemaan. Isä ei tullutkaan. Yli kello kolmen,
aina puoli viiteen iso poika nyyhkien ja kelloa katsoen odotti,
katseli ikkunasta, eikö musta hevonen jo hyökkäisi esiin kirkon aidan
nurkkaukselta. Ei hyökännyt. Ilta jo pimeni. Silloin Ville ikävästä ja
surusta vallan raivossa oli temmannut palttoonsa ja maanantain
läksykirjat, lähtenyt juoksemaan niin että oli läkähtyä pitkin
koukkuisia katuja tulliportille päin. Häntä olivat pitäjäntuvan rouva
ja pojat ajaneet takaa, saaneet öljysäiliön luona tulliportin
ulkopuolella kiinni. Hän oli huitonut, itkenyt, hosunut kuin villi,
nyyhkien nakellut kivillä kiinniottajia, sanonut vuoroin, että isä on
kai kipeä, niin että hänen täytyy päästä kotiin, vuoroin, että isä on
ilkiö, koska ei tule häntä hakemaan, vaikka lupasi; eivät houkutukset
piikkinällä, ei mäenlaskulla, ei saduilla auttaneet. Ville täytyi
päästää yksinään laputtamaan maalle, hämärtyvään iltaan. Hautausmaan
männikköihin hän katosi.

Miten hän juoksi, niin että henki oli mennä, yhä ylös kalmiston mäkeä!
Metsä pimeni edessä ... tuossa tuli se kohta, jossa oli ollut
pääkalloja hiekkahaudassa... Villeä peloitti, muisti kuulleensa
tarinoita, että pääkallo voi ruveta juoksemaan jäljestä ... kun siihen
on rotta mennyt sisään... Ville jäljelleen vilkuen juoksi, nyyhkytti,
ei enää tohtinut ääneen itkeäkään, niin pimeä tuli... Koetti ponnistaa
minkä ikinä jaksoi, potkia tietä pitkin niin äänettömästi kuin
mahdollista...

Silloin tuli niin synkäksi metsä, että tie vain muutaman sylen edessä
häämötti. Villen sydän jyskytti mielihaikeutta ja kauhistusta, hän
aikoi kääntyä kiireesti takaisin. Mitä jos hän vielä eksyy metsään,
joka on niin hirvittävä muutenkin!... Mikä se tuossa tohahti? Hui ...
katajapensashan se vain oli, vaikka kuumotti mustana kuin mies ikään
olisi tien varrella seisonut... Kääntyäkö takaisin?

Ei, kaupungissa nauraisivat, pilkkaisivat vielä ... ne ovat niin
ilkeitä ... sellaisten joukkoon isä hänet heittikin. Uu ... uu ... uu!
Ville itkee, sitten taas muistaa, ettei uskalla itkeä, kun on niin
pimeä...

Jospa isä vielä ajaakin vastaan? On kai jotenkin lähdössä myöhästynyt.
Tulee vastaan metsässä, Ville huutaa, isä ottaa rattaille, käännytään
yhdessä kotiin ajamaan!

Se toivo riemastutti Villeä, hän sittenkin kulki syvemmälle saloon.
Väliin seisahtui, kuunteli, eikö rattaiden räminää kuuluisi routaiselta
tieltä. Ei kuulunut, voih! Nyt ei enää olisi halunnut palatakaan,
jylhin vuoren kukkula ja kalmisto oli jo takana, mutta edessä oli
kuitenkin pimeys. Ville ponnisti, nyyhkytti, pelkäsi rosvoja, rukoili
Jumalaa, toivoi isän tulevan. Ei sittenkään tullut. Ville alkoi
sielussaan sättiä isää. Sellainen, sellainen, sellainen ... ei tiennyt
mikä isä oli... Tukasta-kiskoja, juopottelija, vaimontappaja. Niin,
vaimontappaja, vaimontappaja, hän itsekseen jankkasi. Siksi hän oli
kuullut palvelijain kotona isää selän takana haukkuvan. Mikä
vaimontappaja oikeastaan oli, ei hän ymmärtänyt, mutta vaistomaisesti
hän tunsi sellaiseksi haukkumisen olevan jotakin hyvin kamalaa.

Juostessaan Ville vuoroin haukkui isää, vuoroin taas mielessään rukoili
isää tulemaan, edes nyt jo lähtemään kotoa, ellei jo olisi lähtenyt.

Mutta isä ei ollut kaupunkiin lähtenyt eikä aikonutkaan lähteä: hän oli
juonut koko perjantain kylillä ja jatkoi juomistaan sunnuntaihin saakka
.

Ville tuli iltamyöhällä kotiinsa maalle: palvelijat olivat jo levolla,
riemastunut vahtikoira Villen kanssa hälytti heidät hereille. Ville oli
niin väsynyt ja rapainen, oli kysellyt torpissa tietä, penikulman oli
syys-yössä juossut poikaraiska. Mutta isä ei ollut kotona, oli
juopottelemassa.

Ja kun Ville seuraavana aamuna oli herännyt, oli isä kyllä kotona,
mutta varsin jörö ja vihainen, ei näyttänyt yhtään ihastuvan Villen
kotiintulosta tai ihmettelevän ja säälivän hänen seikkailuitaan
pimeissä metsissä, kiivasteli vain palvelijoille, meni makaamaan, sanoi
päänsä olevan kuin kivillä murikoidun.

— Se on sinulle paraiksi! tuumi suuttuneena ja mieli haikeana
itsekseen Ville.

Maanantaiaamuna aikaisin renki saattoi Villen jälleen kiusalliseen
kouluun. Mutta sen jälkeen ei Villeä tarvinnut kovin ahkerasti
houkutella sunnuntaiksi kaupunkiin jäämään. Eihän alussa kunnantuvalla
ollut hauskaa, kun oli ikävä kotia, mutta mitäpä kotiinkaan mennä, kun
isä ei sinne näyttänyt ikävöivän.

Ja kun isä sitten joskus itse sattui Villeä kotiin hakemaan, joi hän
matkalla niin, että peloitti kaaduttavan nurin niskoin tiepuoleen. Ja
kotona hänellä oli vieraita, niille Villen piti koko ilta näyttää
taitoaan ulkoluvussa, eikä se ollut hauskaa. Sillä vaikka isä häntä
kehui ja vieraille tolkkusi: ”Kas, kas minun poikaani! Eikös mene siltä
historia kuin vettä vain!” niin isä kuitenkin saattoi yht’äkkiä vaatia
Villen lukemaan vieraiden kuullen ulkoa katkismusta, jota Ville ei
lainkaan osannut, kun ei siitä pitänyt: ei näet siitä ymmärtänyt
hölynpölyä, koko rompatuksesta. Niin, katkismusta hän ei osannut, ja
silloin isä suuttui, tyrkkäsi niskasta porstuaan, sanoi:

”Et olekaan isän poika nyt, pölsö!”

Mutta kohta taas tultiin hakemaan vieraiden luo, jotka heiluivat ja
huojuivat, karkealla, korvia vihlovalla äänellä olivat laulaa
hoilottavinaan.

Silloin loppui Villeltä kotiinmenon halu tykkänään, häntä oikein
peloitti, milloin isä tulisi hakemaan. Hänellä oli vihdoin varsin
hauska ihmeellisessä kaupungissa, kelkkamäissä ja pitäjäntuvan kuumalla
uunilla, jossa Ressu-Jukka satuja piikkinämaksusta kertoi.

                                                  ⸻

Niin, Vilusalon, jossa villin jylhinä kallioseinät kohti taivaita
kohoavat, jossa honkain latvat pilvissä kohisevat, Ville kyllä tuntee.
Mutta Vilusalon kimaltavista aarteista, Lutmitvuoren käärmeistä ja
säihkyvistä jättiläissaleista vuoren kumisevassa sisustassa, mistä
hänkin niistä sadut löytäisi?...

Ressu-Jukan kanssa hän seisoi pian lainastokaapin edessä ... ah, mikä
hirvittävä määrä siinä oli kirjoja ... joissa kaikissa Jukka ylpeän
kiihkeästi selitti sellaisia ihmeitä ja juttuja olevan...

Ville tarttui johonkin kirjaan: sen kirjavat kannet olivat hankautuneet
lian värisiksi, nurkat pyöristetyiksi kuluneet ja reunat mustuneet
kasteltujen sormien selailusta. Ville avasi, luki nimen.

— Alroy, mikä kumma se on? ... ajatteli, käänsi toisen lehden, siinä
ensimmäinen luku alkoi...

”Kymmenen tuhatta käyräsapelia!” alkoi kirja. Ah, mikä kuva välähti
Villelle mieleen, veri lensi poskiin, silmiin leimahti pelästynyt
ihastuksen tuijotus. Kymmenen tuhatta käyräsapelia!... Ville näki
käsiä, käsiä, käsiä loputtomasti, hurjassa innossa ylös kohotettuja
käsiä ... kussakin kaareva, välähtelevä ase. Aseita, aseita, kymmeniä
tuhansia, käsien rajusti puristamia! Ja hurjain huutojen pauhu
tuhantisina lainehtivista joukoista vyöryi.

Sepä Villelle kirja! Jo unohtuivat tuskastuttavat katkismukset ja
luvunlaskut ikipäiviksi, hän luki Alroyta. Hän valvoi yöllä vuoteellaan
kuin kuumeessa. Sydän kummallisessa kiduttavassa riemussa hän oli
kuulevinaan kuin säveliä, sekavina, hurjina, mahtavan syvinä pauhaavia
ja niiden joukossa uljaana, riemun-heleänä ja hentona pääsävelen ...
väen suminan, rumpujen kuminan, huilujen sävelet, kun Alroy öisessä
erämaassa kimaltavain tähtien alla johti joukkojaan Salomon
timanttivaltikalla. Ah, kymmenen tuhatta käyräsapelia! Ville näki öisen
erämaan, tähtien lämpöisen tuikkeen. Erämaan helmasta kohoaa kuin unten
usva esiin valkea amfiteatteri, erottuvat keveät kalterit, hoikat
marmoripilarit ... seisoo rakennuksen korkeudessa haamuna tumma Mirjam.
Sitten hän yht’äkkiä on maan alla, on olevinaan Alroy, tulee pimeään
luolaan, jonka perillä valo tuikkii, käy edelleen, valon häikäisy
ruusunpunaiseksi leviää, tulee pitkä, pitkä, loputon tie, jonka kahden
puolen makaa luvuttomasti valkeita leijonapatsaita: lämpöinen valo
säihkyy ... on yht’äkkiä tien päässä suuressa, kimaltavassa salissa,
jossa patriarkat, tuomarit, kuninkaat, profeetat istuvat pitkissä,
pitkissä jonoissa pitkin seiniä: arvokkaina, tyyninä, valkeat parrat
alas ryntäille valuen...

Ville lukee uudestaan ja uudestaan posket palaen... Keskellä
koulutuntia hän saattaa kuin unesta herätä opettajan ääneen:

”No, mitä se Ville itkee? Tekikö kuka Villelle pahaa?”

Mutta Ville oli vain ajatellut Alroyn onnetonta kohtaloa, kuullut
mestauskirveen kirkaisevan kilahduksen, puhjennut itkuun.

Kun on nuoska, rakentavat kansakoulupojat lumilinnoja avaralle pihalle.
Mallina on tavallisesti linnanraunio pyöreine ampumareikineen. Mutta
eräänä ehtoopäivänä Ville vaatii Ressu-Jukkaa kanssaan uutta linnaa
rakentelemaan. Siitä tulee pyöreä, mutta avarampi kuin toisten
rakentamat. Ulkoseiniä pitkin kiertävät hoikat lumipilarit, jotka
kannattavat kaarillaan vallin harjaa. Vallin harjalle Ville veistää
kaksitoista jalopeuraa, veistää myöhäiseen pimeään iltaan, kaikki
samannäköisinä vierekkäin makaamaan, pienet, ontot silmät valppaina
tähdäten ympäri avaraa pihaa kuin öistä hieta-aavikkoa...

Mutta seuraavana aamuna, kun toverit taas peuhaavat koululla, alkaa
ankara sota uutta linnaa vastaan. Pojat sanoivat Villen leijonia
pässeiksi. Villen silmissä kaikki mustenee katkeruudesta ja raivosta.
Hän tempaa jäälohkareen, sinkauttaa parveen, toisen, kolmannen,
neljännen, kymmenennen. Yht’äkkiä on hän linnansa sisällä, toverit
hyökkäävät sitä vastaan, repivät pilareita, kaatavat ohutta muuria...
Ah, hän on Alroy! ”Kymmenen tuhatta käyräsapelia!” hän huutaa, koettaa
nakata lunta: ei ehdi, huitoo nyrkeillään ja lapiolla päälle tunkevia,
sokenee lumesta, tietää nyt kauniin linnansa särkyvän, nyyhkii,
raivosta ja kivusta sokeana tarttuu jonkun jalkaan, tempaisee, kaatuu
nurin...

Silloin kello soi.

Pojat rientävät sisään, mutta suurin heistä, sorakielinen
neljäsluokkalainen, joka on niin väkevä ja viisas, että on ansainnut
nimen Suomäen Suuriruhtinas — hänen kotinsa on Suomäki —, tulee
Villen luo, puhdistaa hänen selkäänsä lumesta, pyyhkii kaulaa, kasvoja,
hänelle suopeasti sorauttaa: ”Sinä olet urhoollinen!” — ja se
merkitsee niin paljon kuin: tästälähin älkööt muut sinuun koskeko, tai
paha heidät perii.

Villen itku lakkasi kohta, naurattamaan tuppasi. Ylpeänä ja
perinpohjaisesta lumipesusta punaisena kuin kukko, taskut sulavaa lunta
tippuen, hän istui tunnilla sitten, loi ihailevia katseita
Suuriruhtinaaseen, joka hänelle hyväksyvästi nyökkäsi. Pojat katsoivat
häneen välitunnilla kateellisen ihailevasti, kun hän Suuriruhtinaan
kanssa muka välinpitämättömänä tarkasteli amfiteatterinsa raunioita.

”Se ei ole mikään Ville, se on villi!” sanoivat pojat.

Ja siitä lähtien häntä nimitettiin Villiksi.

                                                  ⸻

Ali-Olli siellä maalla ajelee paljon kylillä, hänen on niin ikävä
siellä kotonaan: ei ole kotona toveria, jonka kanssa kinata jankkaisi
turhista seikoista koko illan ja viimein silmittömässä raivossa sanoisi
irti koko tuttavuutensa mokoman miehen kanssa, seuraavana aamuna
jälleen kumartaen selkäänsä suurimpaan kyttyrään ja melkein vihattunsa
kättä suudellen, vedet silmissä rukoillakseen anteeksi eilistä
hävyttömyyttään, kunnes mitä jumalallisin sovinto jälleen raukeaisi
raivoisaan riitaan. Sellaista toveria ei hänellä ole kotona, silloin
tällöin talossa käyvät vieraat eivät tyydytä Ollin kaipausta, mutta tuo
äärimmäisen vihan ja lemmen välillä syöksyminen on kuitenkin Ali-Ollin
koko elämisen voima. Sentähden hän ajelee kylillä nyyhkyttäen ja
vakuuttaen ystävyyttä, raivostuen ja juoden, sillä viina on hänen
elämänsä toinen tärkeä ylläpitäjä. Kun hän on kotona, on hän
tavallisesti ankarassa kohmelossa.

Mutta huolipa hänelle siitä Villestä tulee. Kun Ville oli ennen kotona,
ei hänestä ollut paljon vastusta: hän hiipi niin kernaasti piiloon
kasvojen edestä, ja jos oudot, hillittömät vihankuohunsa tai katuvan
hellyytensä tahtoi antaa hänen ylitseen tulvia, niin ei muuta kuin
huusi pojan saapuville ja tyydytti sisunsa. Mutta nyt on toisin. Ville
on kaupungissa ja huutamalla luo saavuttamattomissa. Ja kuitenkin
hänestä ihmisten puheitten kautta on Ollille alituisesti joko
silmitöntä harmia tai liikuttavaa iloa. Mutta mitenkäs sen harmin tai
ilon pullistuksesta sydämen kevennät joko poikaa lellittelemällä tai
kiusaamalla, kun poika on kaupungissa, ei kotiin tule kuin pakolla
hakien.

Ali-Olli menee jonkun tuttunsa luo, heti tämä kysäisee:

”No Ville kai menestyy hyvin koulussa?”

Taas tuo Ville! Menestyykö hyvin? Menestyyhän hyvin missä menestyy,
mutta ei siinä, missä isä toivoisi. Historiassa hän on erinomaisen
etevä ja laulussa samoin, mutta laskennossa on hänellä kehno arvosana.
Ja uskonnossa, kun ei viitsi lukea katkismusta! Herranen aika, niinkuin
isä olisi mikä pakana! Ali-Olli kuvittelee ihan hirvittäväksi sen
halveksumisen, millä ihmiset häntä muka ajattelevat ja kohtelevat, kun
hänen poikansa ei osaa katkismusta. Onko se hänen syynsä, hänen, joka
on niin Jumalan vallassa, että näkee näkyjäkin ja tietää edeltäpäin
tulevia asioita? Onko hän syynä pojan jumalattomuuteen?

Ja se laskento sitten. Opettaja on Ollin kaupungissa käydessä sanonut,
että Villelle kihoaa hikipisarat otsalle, kun hänen täytyy vain
yksinkertaisinkin päässälasku suorittaa. Tämä se Ollia joskus hivelee
kuin imartelu: eihän hänellä itselläänkään koskaan ole ollut
laskupäätä. Mutta sitten hän säikähtää: sepä se laskevan järjen puute
on hänellekin elämässä tuonut suurimmat tuhot. Ja entä sitten ihmiset,
taas ne ihmiset! Kun poika ei osaa laskea, niin ne sanovat: ”Niin,
niin, sama ruuvi se oli löysässä isänkin päässä!” Ja ihmisten
arvosteluja Olli kovasti pelkää.

No laulu sitten. Siitä Olli on taas imarreltu, ensiksikin ihmisten
vuoksi, joille voi kehua: minun pojallani on hyvä ääni ... oli
minullakin, mutta pilautui — äänenmurroksessa. Kyllä Villestä lukkari
tulee!

Niin, lukkariveljensä vuoksi Olli on myös hyvillään Villen äänestä. Nyt
se veli, järkivätys, vielä kerran näkee, että hänen pojastaan voi tulla
yhtä hyvä kuin hänkin ... mokomassakin: laulamisessa.

Mokomassakin!... Sillä Ollin mieleen taas tulee vanha hulluus: Almahan
lauloi, Almaa hän ei kärsi ajatellakaan. Ja pitääkö nyt pojan hänen
taipumuksensa periä? Olli vallan raivostuu. Jos poika olisi nyt tuossa
hänen edessään, niin ei tiedä mitä Olli hänelle raivoissaan tekisi.

Se historia sitten, jossa Villellä on täysi kymmenen. Mitä hittoa se
historia oikein on, sitä Olli ei tiedä: joitakin kaskuja, loruja kai,
ei vain jumalansanaa. Sen vuoksi Olli historian taitoa pojassaan vihaa.
On kuitenkin hyvillään, kun saa ihmisille kehua.

Mutta syvimmin Ollia huolettaa se, että kerrotaan pojan näkevän näkyjä.
Ville on alkanut uskotella kaupungissa ihmisille, että hän näkee
auringonpaisteessa seinällä kimaltavia ristejä, ratsastavia sotureita.
Ihmiset puoleksi uskovat, hurskaat akat ihmettelevät, ihailevat häntä.
Silloin hän alkaa itsekin uskoa näkyjä näkevänsä ja ihailee itseään. Se
isäkin näkee näkyjä, joskus niin, ettei tohdi yksin nukkua huoneessaan,
vaan kutsuu isäntärengin yötoverikseen. — Kerran, kun Ali-Ollin
loiseukko palasi kaupungista kahvin ja sokerin ostoksilta ja
siunaillen, käsillään haroen toitotti isännälle sen ihmeellisen
uutisen, että Ville oli kaupungin kirkon eteisessä selvällä päivällä
nähnyt äiti-vainajansa, Alman ... kunnantalon rouva oli kertonut, niin
iski akan juttu Olliin kuin jyskyttävä tunnonvaiva, hän vallan musteni
kasvoiltaan, ääni vavisten kähisi, raivostuneena hän oli tarttunut
eukon käsivarteen.

”Sinä valehtelet, juorukello!” oli ärjäissyt, katsonut akkaan kuin
vihassa, tutkivasti tuijotellen.

Ja kohta arkipäivänä hän matkusti kaupunkiin, kutsui pojan kahdenkesken
kamariin juttelemaan ja lempeän levottomana uteli noista näyistä.

Poika pelästyi, vapisi, ei vastannut mitään. Silloin isä raivostui
vallan kiihkoon, tolkkusi kaunopuheisesti pojalle:

”Ihmisellä täytyy olla kylmää järkeä, hänen aivoissaan täytyy veren
olla kuin talvinen virta, joka tyynesti ja väkevästi kulkee avaamaansa
uomaa jäiden välitse. Hän ei saa kuvitella mitään voimilleen
yliluonnollista eikä siihen pyrkiä, ettei pettyisi. Hänen täytyy mitata
voimansa, yhdistää ne ja askel askelelta, harvaan, väkevästi edetä vain
siihen määrään, mihin varmasti tietää voimiansa hyvin käyttäen
pääsevänsä. Hänen täytyy osata laskea, elämä ei ole umpimähkäistä arvan
heittoa, se on sakkipeliä, jossa ratkaisee kylmät laskut, ei onnen
keikaukset. Ihmisen täytyy olla kokonainen, kaikkia oman itsensä ja
muiden vaatimuksia hänen on mahdoton tyydyttää: hänen täytyy oppia
tinkimään omista vaatimuksistaan ja olemaan kylmä muiden vaatimuksille,
niin hän pääsee urallaan mahdollisimman pitkälle! Hän ei saa nähdä unta
valveillaan eikä tuskallisesti unetonna piehtaroida yöllä vuoteessaan:
kun hän nukkuu, niin hän kuorsaa, kun hän valvoo, niin hän on valpas
kuin merimies jätettynä aivan yksin kannelle peräsintä hoitamaan. —
Miksi sinä et osaa laskea!” Olli pojalleen vihdoin ihan vihan puuskassa
nyrkit koholla ärjäisi.

Ville alkoi nyyhkiä, ei ollut ymmärtänyt hölynpölyä isän juhlallisesta
puheesta enempää kuin katkismuksestakaan; luuli nyt koululaskennosta
puhuttavan, nyyhki:

”Kun en jaksa pitää ajatuksia koossa. Mieleen tulee milloin mitäkin...”

Siinähän se nyt oli! Olli raukeni, sellaista milloin minkin mieleen
tulemistahan se oli ollut hänen koko elämänsäkin ... ei mitään
ohjenuoraa, ei mitään kylmyyttä. Päähänpistohan se oli tuo hänen
äskeinen puheensakin, veljeltä kuultua...

Ah sitä veljeä, sellainen kamarissa kasvanut vätys, joka uskaltaa
järjen sääntöjä pykälittäin lukea elon kuohussa pyöriville, niinkuin
hänen pykälänsä voisivat sopia muihin kuin ainoastaan häneen itseensä.
Hiiteen kaikki kamarituumiskelijat, maailma on täynnä sellaista, josta
he eivät tiedä enempää kuin laivuri meren syvyydestä! Pitäkööt oppinsa
itsellään, jota varten ne ovat syntyneetkin, mutta älkööt tyrkyttäkö
muille! Ah sitä veljeä, sellainen eloton vätys!

Mutta tuossa oli hänen oma poikansa, ihan kuin isäkin ennen samojen
hairahdusten alkaessa ahdistaa. Olli tuli liikutetuksi, alkoi nyyhkiä.

”Suo anteeksi, suo anteeksi!” sanoi hän Villelle. ”Ei meillä ole järkeä
muilla kuin niillä harvoilla, joille se on annettu, mutta he ovat
armottomia ihmisiä. Kun me muut voisimme tulla edes tyytyväisiksi, että
ymmärtäisimme erehtymisen olevan inhimillisen oikeutemme eikä
rikoksemme. Niin, Ville, suo anteeksi!” Olli poikansa käsiä puristaen
rukoili. — ”Näitkö sinä äidin?” kysyi hän sitten. Poika ei vastannut.

Siinä se nyt jälleen oli. Pojassa oli äidin veri, hän ei muka ollut
vilpitön, ei isäänsä luottanut, kun ei tahtonut tunnustaa. Mitä jos
näky oli pojalle jotakin vielä puhunut, kannellut isän päälle! Olli
tunsi ihan selkäänsä karmivan, mörähteli Villelle:

”Mitä äiti sinulle sanoi? Sanoiko, etten ollut kohdellut hyvin —
sinua? Häh? Käskikö olemaan uppiniskainen isälle? Käskikö laulamaan,
ilvehtimään historian kaskuilla ja unohtamaan katkismuksen?... Käskikö
unohtamaan käskyt, neljännen ... haha ... niinkuin hän ... kuudennen...
Poika, mikä on neljäs käsky? Mikä on neljäs käsky? Sanotko, mikä on
neljäs käsky!”

Ville alkoi hänkin puolestaan suuttua tuosta alituisesta katkismuksen
jankuttamisesta, isän uudesta raivonpuuskasta.

”Mikä on sitten viides käsky?” hän verkkaan sanoi. ”Mitä sinä sillä
tarkoitat? Mitä sinä sillä tarkoitat! Herra Jumala ... sanoiko Alma
niin... Herra Jumala... Ville, kuka sinulle on uskotellut ... sinulle
on joku varmaan valehdellut, että olisin äitiäsi... Viides käsky... Se
ei ole totta! Rääkännyt... Se ei ole totta!”

Ville katsoi kummissaan, häntä hirvitti tuo isä, hän karkasi ulos,
juoksi, juoksi nyyhkyttäen kaduille, piiloon. Kun isä ei vain häntä
vielä ottaisi koulusta, veisi kotiin ... isä puhui rääkkäämisestä.

Ville viipyi sinä iltana myöhään Suuriruhtinaan luona, joka
rihmarullista rakensi mutkallista, monirattaista myllyä. Kun hän
palasi, oli isä lähtenyt maalle takaisin, jättänyt kunnantalon rouvalle
makeisrahaa Villeä varten ja sanonut, että Ville ensi sunnuntaiksi
noudetaan hevosella kotiin.

                                                  ⸻

Tulevan aamuna Ali-Olli lähetti rengin Villeä kaupungista
hakemaan, mutta lähti itse samalla hevosella maalaiskylään, ystävänsä
kauppiaan luo, ei sanonut palaavansa ennen sunnuntai-iltaa, sillä eihän
Ville kaupungista kuitenkaan kotiin tulisi.

Ja siinä hän arvasi oikein. Kohta päivällisen syötyään Ville katosi
kunnanhuoneelta Ressu-Jukan kanssa, ei tiedetty minne.

Lukusalissa hän koko illan piileskeli kirjain ääressä, renki sai mennä
tyhjin toimin kotiin.

                                                  ⸻

Mutta Ali-Olli kauppiaan luona taas vahvasti alussa nyyhkytteli, vannoi
olevansa erityisesti Jumalan suosiossa, koska oli kuin ihmeen kautta
järki edes säilynyt niissä vastustamattomissa kohtaloissa, jotka hän
kaikki edeltäkäsin aavisti, jotka olivat vieneet isän hirsipuuhun,
äidin hänestä erottaneet, tappaneet hänen molemmat vaimonsa, jättäneet
hänen poikansa orvoksi, ehkä vielä pojankin häneltä riistävät.

”Minä uskon henkimaailmaan, milloin vihaiseen, milloin lempeään, mutta
aina iki-väkevään!” hän sanoi. ”Veljeni väittää, että henkimaailma
syntyy ainoastaan silloin, kun ihminen tulee rikolliseksi omaa
luontoaan vastaan joko itsensä tai muiden kautta ... silloin on
henkimaailma aina vihainen... Veljeni väittää, että jos ihmisellä on
vain terve ruumis, niin hän on täysin onnellinen, ei mitään tuumiskele,
ei henkimaailmoita kaipaa; mutta ruumis olkoonkin silloin todellisesti
terve. Mutta kenpä se sitten olisi todellisesti terve? Ei kukaan ... se
veli on sellainen vätys!”

”Ihminen on kummallinen!” Ali-Olli jatkaa. ”Hänestä on mahdoton sanoa,
että hän olisi varmasti sitä tai tätä. Ei itsekään hän tiedä sanoa,
mitä hän on; hän tietää vain, että noin tein silloin, noin tein
tällöin. Eikä toinenkaan ihminen voi toisesta ei haukkuen, ei kiittäen
sanoa muuta kuin: noin teki hän silloin, noin teki hän tällöin; ei
muuta. — Niin tavallisen näköisiä ovat ihmiset, kun heitä katsoo; ei
luulisi olevan mitään suruja tuolla, ei mitään tunnetta tällä. Mutta
kun katselee heidän tekojaan, niin aivan päätä alkaa huimata: miksi hän
teki noin? Ei ymmärrä. Tietää vain että noin teki... Useimmiten hän kai
teki silmänräpäyksen oikun mukaan ja sitten kärsi — kun henkimaailma
oli pannut oikkuilemaan ja kärsimään ... hassun pienistä, järjelle
näkymättömistä seikoista kuvitellen paisuvat suurimmat onnettomuudet,
ja ilot myös ... kuin kipinästä tulipalo... ’Vartioi kipinöitä!’
varoittaa aina veljeni ... kamarivätys...”

Sitten Ali-Olli alkaa kertoa isänsä talon tulipalosta, jonka tiesi
tapahtuvan ollessaan kaukana onnettomuuspaikalta. Hän kuvaa kapakan,
hän kuvaa liekit, jotka viinapöydän ääressä istuessaan näki mustan
savun seasta hulmahtelevina, kertoo hädän palavassa talossa, toveriensa
estelyt. Lopuksi puhkeaa nyyhkytyksiin, rukoilee Jumalaa, ettei
tarvitsisi edeltäkäsin nähdä tulevia turmioitaan.

— Hänpä nyt taas on koko mokoma! hymyilee itsekseen kauppias.

                                                  ⸻

Seuraavan viikon lopulla tulee Suuriruhtinaan isältä, Suomäen
omistajalta, Ali-Ollille lyhyt kirje, jossa lähettäjä haukkuu Ali-Ollia
huonosta lapsen kasvatuksesta. Ville näet, jota toverit Villiksi
nimittävätkin, oli paiskannut hänen poikaansa tiilikivellä päähän, niin
että toinen pyörtyi, hyvä ettei kuollut. Suomäen isäntä oli vaatinut
opettajalta Villelle ankaraa rangaistusta, mutta koska arvoisa opettaja
ei näkynyt lainkaan ottavan huomioon lellikkinsä vikoja, niin Suomäki
näin ollen ilmoitti asiasta rikollisen isälle. Tehköön tämä sitten
niinkuin kelvolliseksi näkee.

Ali-Olli äkkiarvaamatta nouti itse pojan sunnuntaiksi kotiin, aikoi
Villen löylyttää ihmisten vuoksi tai jättää löylyttämättä ylpeytensä
vuoksi. Löylyttämättä jäi. Ville selitti Suuriruhtinaan väittäneen
kypäriksi vanhaa kivipataa, jonka he Ressu-Jukan kanssa olivat
löytäneet hiekasta linnan luota. Oli Suuriruhtinas sanonut: ”Se on
kypäri, vaikka se olisi pata, kun minä sen kypäriksi väitän!” ja
silloin Ville paiskasi häntä tiilikivellä päähän.

Mutta opettaja oli ottanut kivipadan museoon.

Isän kuulustelu päättyi siihen, että hän vakuutti vain heidän kahden
olevan ystäviä tässä maailmassa ja rukoili poikaa laulamaan.

Poika hämmästyi. ”Mitä minä laulan?”

”Laula: Vienan rannalla koivun alla...”

Ville lauloi... Isä vedet silmissä ja kädestä pitäen häntä kiitti...

Siitä saakka tuli Villelle se laulu omituisesti haikeani rakkaaksi...
Olikohan se hänen äitinsä lauluja...? Isä oli sanonut äidin usein
laulaneenkin.

Ei tohtinut kuitenkaan isälle mitään äidistä puhua: jos isä vielä
suuttuisi.

                                                  ⸻

Alussa erästä suvea oli lukkarisetä Ali-Ollilassa. Villi istui isän ja
sedän kanssa; oli puheena Villin koulunkäynti.

Isä oli aikonut jättää Villin tykkänään lyseosta pois, kun tämä oli
kansakoulun käytyään jo vanhakin ja tutkinto lyseoon viime keväänä ei
ollut onnistunut: Ville oli näet saanut laskennossa ehdot. Mutta sitten
olivat isässä heränneet epäilykset ... mitäpä Villi kotonakaan tekisi
... isän vastuksena ... eikä hänestä maailmallekaan ollut ammattiin
mihinkään. Ja mitä sitten ihmiset, Ollin vihamiehet, ajattelisivat, jos
hänen poikansa joutuisi ruumiilliseen työhön, kun ei kyennyt parempaan?
Ja sitten lukkariveli — äh, edelleen pitää Villin sittenkin lukea,
vaikka miten huono pää olisi, ellei muun vuoksi, niin siksi, että isä
saisi nöyryyttää veljeään, joka aina arvollaan kerskailee.

Lyseoon siis isä päätti kumminkin Villin toimittaa, mutta oli yksinään
aivan avuton, kun ei iljennyt naapureiltakaan kysellä, kuinka pojan
ehtoasiat järjestettäisiin, sillä olipa hän heille kehunut poikansa
suuria lahjoja. Oli vain yksi neuvonantaja, joka kai jo ennestäänkin
tiesi kaikki hänen salaisuutensa, mutta se oli tuo vihattu, kadehdittu
veli, lukkari... Aikaa antoi Olli tyhjiin paljon kulua, kunnes kerran
tuskastuneena pojan läsnäoloon ja hänen arkoihin, Almaa muistuttaviin
katseisiinsa kirjoitti veljelleen ja pyysi tätä Ali-Ollilaan asiasta
keskustelemaan.

”Minä puolestani arvelen”, puhui lukkari itsetuntoisen mahtavasti
vatsaansa pullistellen, ”että ihminen kykenee aivan kaikkeen, mihin
vain tahtoo kyetä; tahtoa saa jälleen työstä. Sentähden Ville minun
mielestäni on pakotettava työhön. Hänen entinen olonsa kunnantalon
rouvan luona oli minun mielestäni aivan liian löysä. Hän sai lukea
romaaneja, telmiä, tehdä mitä tahtoi, sentähden poikaparalta meni
kaikki oma tahto, kun laiskana ollen sai sen uskon itselleen, ettei hän
laskennossa mihinkään kelpaa. Mielestäni olisi parhainta Villen olla
ensin tämä kesä luonani ehtoja avullani lukemassa, ja sitten syksyllä
lyseoon tultuaan on hänelle toimitettava uusi asunto. Puolestani
luulen, että uskonnon lehtori Perklen, jonka persoonallisesti
erinomaisen hyvin tunnen, ottaisi pojan luokseen asumaan...”

”Munakalloko?” mutisi närkästyneenä Villi. Hän oli niin paljon kuullut
pöyristyttäviä juttuja Perklenistä, Munakallosta. Sepä se sama kuuluu
iltapimeässä hiipivän valepuvussa poikain ikkunain alla
kurkistelemassa, lukevatko pojat. Sepä se sama kuuluu lauantaiehtoina
saunassa kuumassa kopissaan lojuvan viisi kuusi tuntia kuunnellen,
tokko pojat viereisessä kopissa olutpulloja kalistelevat.

Isä ja setä eivät Villin kysymystä kuulleet. Isä veljelleen
iki-kiitollisena alkoi nyyhkiä:

”Sehän nyt olisi erinomainen asia, jos sinä voisit Villen hänen
luokseen toimittaa ... minä olen, kuten hyvin tiedät, sellainen
raukka... Perklenhän on uskonnon opettaja ... kuuluu luonaan kaksi
kertaa viikossa olevan lukuisa vakaiden ihmisten iltaseura, jossa
luetaan ja veisataan monta tuntia jumalansanaa...”

”No niin ... jumalansanaa!” toisti välinpitämättömästi naurahtaen
lukkari. ”Kyllähän minä Perkleninkin jumalisuuden tiedän ... on se niin
ja näin. No niin, voihan sitä olla joku muukin mies kuin Perklen
jumalinen, jos kerran viisaus sitä vaatii ... kuten minua virka virsiä
laulamaan ja raha viisasta kauppiasta jumaliseksi... Mutta pääasia on
kuitenkin se, että Perklen on kova mies, oli hän sitten millainen kettu
ja jumalinen tahansa...”

”Kettu ja jumalinen!” huusi nyt isä raivostuneena. ”Luetko ketut ja
jumaliset samaan lahkoon! Niin, niin, sinä et usko mitään
yliluonnollista. Mutta minä itse olen kerran ollut korttiseurassa ...
poikamiehenä... Löimme korttia sunnuntaina... Yht’äkkiä kangistuivat
sormet kaikilta, kortit putosivat lattiaan ... kun nosti ylös, niin
taas putosivat. — Nyt on kamalat tulossa! ajattelimme, arvaat missä
kauhussa. Ja samassa tulee tupaan mies, kysyy, otammeko hänet mukaan
peliin. Ei toki otettu ... minä näin omilla silmilläni... Meni piisin
kautta ulos se mies ... mutta porstuassa kuristi kuoliaaksi yhden
meistä ... muille varoitukseksi ... minutkin Jumala pelasti... Miksi
minut, suurimman syntisen?... Minä näin omilla silmilläni ... liian
kamala olisi asia valehdella ... ja muut näkivät ... elävät vielä ...
kysy...”

Lukkari säälien, välittämättä ruveta kinaamaan, naurahtaa:

”Se on nyt niin, että kun ihminen alkaa kuvitella jotakin hassua, niin
hän myös tahtoo sitä kuvitella; jos hän tahtoo uskoa olevansa vaikka
hullu, niin hän tietysti pian myös on hullu!”

Loppu keskustelusta on se, että lukkarin viisaan neuvon mukaan Villi
lähetetään setänsä luo kesäksi ehtoja lukemaan ja koetetaan hänet
hommata syksystä Perklenin luo asumaan.

                                                  ⸻

Mitä miettii Villi syksyllä pöytänsä ääressä illan hämärässä, kun nojaa
otsaansa käsiin, vähän väliä huokaa?

Miettiikö, että nyt taas on kammottavan pitkä lukukausi vasta alussa...
Milloin se jälleen päättyy?... Näkeekö lukukauden edessään kuin pitkän,
pitkän tien ... pää on ... missä lieneekään, minkälainen lieneekään...
ehkä koulupiinan jatkoa sedän luona kuten viime suvenakin... Tien
varrella on vain penikulmapylväitä, ei virstapylväitä ... sunnuntait
pylväinä penikulman pituisten viikkojen välillä... Ja ikävät
sunnuntait: ei tekisi mieli kotiin, vaikka kotitaloa, koiraa, hevosia,
palvelijoita on ikävä... Ei tekisi mieli jäädä kaupunkiinkaan, kun ei
tohdi Munakallon vuoksi edes lauantai-iltaa olla toverien joukossa ...
ja sunnuntaina on vanhoja tantteja talo täynnä.

Miettiikö, ettei isä enää anna rahoja pikku huvituksiin senkään vertaa
kuin ennen ... setäkö lienee kieltänyt antamasta. Ikävä on pitäjäntuvan
uunille Ressu-Jukan kanssa piikkinää juomaan.

Näkeekö toveriensa ivallisesti häntä katsovan: tuo asuu Munakallon
luona! On hänen luonaan ennenkin pari poikaa asunut, mutta ne erosivat
kortteeristaan kesken lukukautta, ne olivat miehiä!

Huokaako, ettei voi tovereitaan koskaan luokseen kutsua ... vaikka
olisi kuinka vaikeita läksyjä ... laskuja, joista ei saa mitenkään
yksinään selvää... Eivät ne tulisi Munakallon tähden toverit tänne...
Ei ilkiäisi kutsuakaan, kun asuu Munakallon sänkykamarissa ... se on
jotakin häpeällistä ... parivuoteet ... ja raamatunlauseita seinällä
vuoteen yläpuolella... Ivaisivat toverit ... jotka asuvat monet
puulaakissa... Opettajien poikia ne joka tilassa koettavat pieksää...

Kyllähän juuri opettajain pojat hänen luokseen voisivat tulla, auttaa
laskennossa ja muussa ... ehkä yhdessä voisivat pistäytyä hiihtämäänkin
... olisivat he kolme vainottua kuin sankarit liitossa muita tovereita
vastaan...

Mutta ei Villi hiihtämään menekään. Ei! Ei koskaan! Kun kerran ovat
vankilaan panneet asumaan, niin hänpä onkin kuin vanki. Ei niin
hievahda pöytänsä äärestä! Ei kuin kouluun, syömään, pihan taakse, taas
pöydän ääreen. Ei hievahdusta tuolilta, aina kirja edessä auki,
vaikk’ei lukisikaan, ei ulos kävelemäänkään, vaikka Munakallo
rottingilla ajaisi! Ei! Jos se sitten ajaisikaan...

Ei siis opettajain poikain kanssa hiihtämään, ei juttelemaankaan! Mitä
toverit siitä sanoisivatkaan ... sellaisia kantelijoita ovat ne kaksi
opettajain poikaa...

Ah, kuinka yksin on Villi-rukka!

Istua tässä vain kaiket päivät, nähdä koko leveydelleen alas
laskettujen ikkunaverhojen läpi illan hämärtyvän, ahtaan pihan
pimenevän, puiston yläpuolella jylhän kirkonkaton yhä yli luontonsakin
synkkenevän. Kuulla iloista naurua, riemastuttavaa tappelunrähinääkin,
kivien sinkoilua mutkaiselta kujan rinteeltä, kun pojat talvella
palaavat mäkeä laskemasta ja ehkä kohtaavat katurakkilauman...

Kelkkamäki tulee jälleen olemaan ihan lähellä tässä ... apteekin
nurkalta alas punaisille ranta-aitoille, huimaavan pitkä, kiemurteleva,
lyseolaisten jäädyttämä välkkyväksi kuin lasi. Sinne ei ollut hyvä
kansakoulussa ollessa mennä ... eivät sinne tohtineet muut kuin
Suuriruhtinas ja Ressu-Jukka... Monesti olivat nekin saaneet löylyä...

Mutta Villi ei sitten siihenkään mäkeen mene, vaikka se niin lähellä
onkin. Kun on kerran vangittu, niin on tahallaankin vanki.

Se saakelin setä! Se Villi-rukkaa jostakin arvaamattomasta syystä kai
oikein villitysti vihaa!

Ei kuin istu tässä vain hämärissäkin kirja edessä auki. Kun tulee
pimeä, niin sytytä lamppu, ala lukea ... tulee silloin heti mieleen se
möhömahainen numeromaisteri, jonka äärettömän avaraa vatsaa liivien
keltaiset juovat kiukkuisesti piirittävät kuin vanteet rankkitynnyriä
ja joka heti ensi tunnilla oli Villiä, luokan pisintä urosta, tukasta
vanutellut. Niin se omalla, kirotulla tavallaan tukistaakin! Puree
ensin hammastaan kuin kuonokoppaa sietävä koira, niin että leuat
narisevat kuin riihen saranat, sitten verkkaan, verkkaan kohottaa
punaisen kouransa, käyristää kyntensä hitaasti sen vietävä, jauhaa kuin
kahvimyllyä, silmäin valkuaisissa verisuonet pullollaan loistavat,
hampaat narisevat. Lopuksi riuhtaisee niin, että luulisi pääkallon
tuhansiksi säpäleiksi lentävän. Sitten vänkäisee silmiensä säihkyessä
villiä riemua: ”Väärin!” — paiskaa vihon Villin eteen, vielä
hymyilevän silmäyksen pöllytettyyn heittää, kepsuttelee toisten jehujen
kimpppuun.

                                                  ⸻

Niin Villi istuu lepohämärätkin itsepintaisesti kirjain ääressä,
vavisten ajattelee: ei tule, ei tule luetuksi seitsemää tuntia illassa.
Iltasella, kun lehtori Perklen vaimoineen tulee makuukammioonsa, hiipii
Villi arasti kirjoineen rouvan huoneeseen, johon hänelle on vuode
laitettu, valvoo myöhään, vuoteessaan ajattelee läksyt monin kerroin
läpi, herää aamulla aikaiseen, alkaa lampun ääressä taas lukea, lukea!
Kun kello lähestyy kahdeksaa, alkaa vavista, rukoilla Jumalaa, että
edes tämä päivä jotenkin onnellisesti päättyisi ilman opettajain
ärjymisiä, tukkanuottaa, nenän tauluunhieromisia; kiirehtii kouluun
kuin teurastuspaikalle ajettu karitsa. Ja lauantaina päästä raskaasti huokaa
sitä, että päivän jälleen alkaa koulu, hitaasti, hitaasti kulkee
pitkän matkan kotiin maalle, ettei lauantai-iltana enää kauan
tarvitsisi seurustella isän kanssa, saisi kerrankin rauhassa vain
suurten salojen outoa huminaa kulkiessaan kuunnella, seisoa silloilla
pitkään, katsella alas kummallisesti kiehtoviin, soliseviin joen
vesiin. Aikaisin maanantaiaamuna maalla, jolloin isä tavallisesti vielä
nukkuu kohmelossaan kotona, Villi istuu lämpiävän takan ääressä,
hyväilee tuuheavillaista vahtikoiraa, tuijottaa tuleen, kyynelöi
viikkoa ajatellessaan, kunnes renki tulee käskemään rekeen: kaupunkiin
on lähdettävä.

Oi millainen vanki on Villi! Mutta siellä lyseossa on sankareitakin!
Siellä tiilihirviössä on monta sankaria, hurjapäisiä, sokean huimia
poikia, jos raukkoja enemmänkin on. Mitään keskisäätyä ei esiinny: joko
hurjimuksia tai raukkoja.

Siellä on August Stanislaus Vaiti keskiluokilta ... hänestä Villin toverit
tietävät kertoa monta sankarijuttua, jotka sydäntä ihastuksesta
vavahduttavat. Kertovat aamuisin kouluun kulkiessaan tai väristessään
koulun tiiliseinää vasten, odottaessaan ovien avautumista, palatessaan
karvaita jälkiläksyjä saaden mutkaisia kujia pitkin kotiin.

August Stanislaus on sankari, hän on viisas mies! Etenkin Munakalloa
hän vetää nokasta. Hän kulkee Munakallon luo usein — sen on Villikin
tietysti nähnyt — raamattu kainalossa ja selkä kyttyrässä, suuresti
murheissaan: tuota paikkaa raamatusta hän ei ymmärrä, siksi sielunsa
muka niin äärettömästi kärsii. Munakallo tulee liikutetuksi, vie pojan
kamariinsa, monta tuntia peräkkäin selittää Stanislaulle raamattua,
puolustaa häntä opettajakokouksissa, antaa itse hyviä numeroita,
asettaa Stanislaun esimerkiksi muille oppilaille hurskaudessa ja
siivossa käytöksessä. Mutta kun Munakallo kääntää selkänsä luokalla
Stanislausta päin, silloin Stanislaus hurjasti kohottaa alakuloista
päätänsä, irvistää tovereille, tempaisee rynnästaskustaan esiin pienen
pullon, jonka kyljessä on tärpättileima, ja kulauttaapa suunsa
konjakkia täyteen. Ah sellaista sankaritemppua! Niin hän kuivaa
Munakalloa nenästä vetää.

Sellainen on August Stanislaus Vaiti, jolla on sankarin nimikin. Mutta
toisellakin uroolla, vapauden valtapylväällä, on sankarin nimi:
Hannibal Vercingetorix Baradinsky! Ah mikä komea nimi! Sen hän on
tovereiltaan saanut kuin kilpailuissa öljynlehväseppeleen
helleeniläinen voittaja.

Hän on kaunis poika, hän on rikas poika! Hänellä kuuluu olevan
asunnossaan pienen Pumpputorin laidassa kaksi huonetta, molemmissa
punaiset, samettiset huonekalut. Hänellä on ylpeän käyrä nenä, aina pää
pystyssä, hampaat kiiltävät, ylpeästi häilähtävät kiharat pienen,
vinosti toiselle korvalle asetetun valkean talvilakin alta! Hän on
hirveän väkevä, koulun paras hyppääjä.

Rohkea hän on. Keskellä hiljaista, yksitoikkoista aamurukousta hän voi
juhlasalissa hihkaista:

”Hei pojat, kaikki ulos! Viinaränni palaa!” ja kiitää kuin pyssyn
suusta ammuttuna pois juhlasalista. Syntyy aika hälinä, rukoukseen
kootut poikalaumat syöksyvät ikkunoihin: todellakin, pikimusta savu
vyöryy linnan luota viinatehtaalta päin. Kaikki ulos ryntäämään kreivi
Baradinskyn esimerkkiä seuraten. Opettajain kirkuna, hosunta ei mitään
auta. Pian ovat juhlasalissa, jonka permanto on repaleisten
virsikirjojen peitossa, vain kiukustuneet opettajat. Tuolla kaikki sata
poikaa hyökkäävät meluten tulipaloa kohti.

Mutta Hannibal on juossut kirkontorniin ja polkee paraikaa molempia
kelloja kamalaan pominaan. Palovartija, tietysti se vielä näin varhain
aamulla missä lie ollutkaan, nukkunut, kun tulipalo syttyi.

Lyseolaiset temmeltävät tulipalossa kuin sata nokimustaa, hikistä
paholaista: yhtäällä tosi-innossa pelastetaan, toisaalla säretään
peilejä, vaaseja, täytetään taskut tehtaan ja talon omistajan
tupakoilla, pulloilla. Kaikessa tapauksessa on lyseolaisista tehtaan
omistajalle siinä tilaisuudessa tuhat kertaa enemmän hyötyä kuin
vahinkoa. Palon jälkeen hän toimittaa heille kahvikestit. Suruko sitten
ottaa opettajilta karsseria tai arestia joka viides mies luokalta!

Niin, sankareita on siinä koulussa, sankareita, mutta ei Villi tohdi
olla heidän kaltaisensa! Mitä sanoisivat isä, setä ja Munakallo
silloin!...

Ah, kuinka hänen sielunsa janoaa kerrankin saada riehua, saada
kerrankin esimerkiksi tapella katurakkien ja kansakoululaisten kanssa,
puristaa isoa kiveä selkänsä takana kouraansa, vaania mutkaisen kadun
kulmassa, ja silloin kun ensimmäinen kallo pistäisi nurkan takaa
näkyviin, paiskata iki-armottomasti, saada itsekin sinisiä, päärynän
kokoisia kuhmuja otsaansa, jotta voisi kulkea toverijoukossa pää
pystyssä: kas minä olen Villi, minä!

Kuinka hän kadehtii jotakuta ylpeää neljännen luokan urosta, jonka
pikimustissa silmissä tuon tuostakin leimahtaa hurja, jumalaisen
hillitön säteily! Hän se on mies: kukkuu naureskellen satamassa jaalan
korkeimmissa mastoissa, on halkaissut polvilumpionsa suksimäessä ja
virunut monta viikkoa sairashuoneessa kuten sankari laakereillaan ja
kohta vuoteesta päästyään on keväällä luiskahtanut mereen jäältä,
riisunut luistimet jalastaan syvällä veden helmassa hyllyvässä
pohjamudassa, apua ei ole seikkailutoveriensa antanut huutaa, ei piru
vie! Sellainen poika! Kun koulusta palatessa ahtaasta katusolasta
syöksyy rottain kimppuun ääretön rakkiparvi, ilma jääkappaleita
viheltää, niin hän saa aika näpäyksen niskajänteeseensä. Mutta hän vain
haavaansa nenäliinalla painellen tyynesti kääntyy vainolaisia vastaan,
nyrkkiä heristää, silmät kummallisesti säihkyen, juhlallisesti huutaa;

”Mars-kuun viidettätoista varo!”

Ja seuraavana iltana kerrotaan parin jätkän tulleen niin pahoin
pehmitetyiksi, etteivät viikkoon vuoteesta hievahtamaankaan pääse.

                                                  ⸻

Niin on Villi käynyt ensiluokan loppuun, ja kun hän keväällä palaa
maalle, missä tuomet kukkivat, järvi vaaleana, välkkyvänä päilyy, on
hänellä isälleen annettavana kultakirjaimilla painettu todistus.

Silloin isä liittää suuret, kömpelöt kätensä ristiin, luo katseensa
taivaille, niin että korkea otsa on tiheitä ryppyjä rypyn vieressä,
nyyhkimisiin tukkeutuvalla äänellä änkkää:

”Rakas Alma ... jonka kanssa aina sovussa elimme ... kuinka sinä nyt
iloitsisit...”

Isän on nyt erinomainen naapureilleen kehua poikaansa, joka on
luokkansa ensimmäinen.

Mutta lukkarisetä, joka alussa sattuu käymään Ali-Ollilassa, lyö
Villiä olalle, katsoo tarkastaen häntä, sanoo:

”Nyt näet, että kyky on sama kuin tahto! Mutta miten sinä olet kalpea
ja kituvan näköinen, niin pitkä kuin ikäiseksesi oletkin? Se on kumma,
ettei herätetty työintosi ja sen keveästi saavutetut hedelmät tuota
sinulle riemua ja reippautta.”

Villin katsekin on saanut sellaisen epäilevän, aran vilahduksen, joka
hänen ennakkoluuloisen isänsäkin silmissä ihmisiä niin kiusoittaa ja
säälittää. Se on oman kykenemättömyyden tunne, joka isän silmistä
sameana ja epäilevänä tuijottaa.

”Joko isä on hankkinut minulle uuden kortteerin?” kysyy Villi syksyllä
ennen kaupunkiin lähtöä isältään.

”Uuden kortteerin? Hyh, mitä?”

Villi ei vastaa, heittäytyy sohvalle kasvoilleen, nyyhkii...

— Ihminen on käsittämätön ja kuvaamaton! miettii Ali-Olli. — Mitäs
minä nyt pojalle teen! Ehkä on parasta seurata veljen neuvoa: kipinää
pitää kiihkeästi varjella! Kuvittelujen kipinät ovat hirmupaloksi
paisuen minut polttaneet, Villi on kuvittelija kuin minäkin... Paras,
että kipinät aikaisin sammutetaan, etteivät häntä polttaisi.

Ali-Ollin täytyy oikein itseään ihmetellä, että hän niin harrastaa
poikansa parasta ja juuri vihatun veljen neuvojen mukaan nyt, kun ne
neuvot ovat näkyneet tuovan hänelle kunniaa pojan kultaisten
todistusten kautta.

                                                  ⸻

Villi seisoo taas ikkunan ääressä Perklenin sänkykamarissa, illan kuu
alkaa kimmeltää, talossa on hiiskumaton hiljaisuus, niin että korvat
tillahtelevat äänettömyydestä soimaan. Perklen lienee rouvineen mennyt
jonnekin hartausseuroihin surkuttelemaan hihhulilaisia... Missähän
palvelustyttökin lienee ... keittiöstä kuuluu vain herätyskellon
yksitoikkoinen tikutus ... saman sama viime talvesta tuttu,
yksitoikkoinen tikutus.

Villi hievahtamatta katsoo, miten kuuvalo yhä pihalla kirkastuu, miten
varjot mustuvat, valot sinertyvät, kirkon sakariston ikkunat alkavat
synkästi kimaltaa tumman vaahteralehdon takaa...

Niin hiljaista, huokaisuttavan yksitoikkoista.

Mutta samassa alkaa Villin korviin kuulua kaukaista äänten helinää,
huuto kasvaa, kuolee, taas vahvistuu, kirkuu kuin sadoista
riemuitsevista poikasten kurkuista. Mikä hälinä siellä paisuu?

— Perklen ei ole kotona! välähtää Villin mieleen, hän pujahtaa
eteiseen, tempaa hattunsa, juoksee ulos, seisoo kadulla.

Kas niin, nyt se poikain remakka jälleen kajahti ... pieneltä
Pumpputorilta päin.

Lentääpä Villin päähän: nytpä on Aleksanterin ilta, suuri tappelu-ilta,
jolloin vartavasten kokoonnutaan ilonpitoon kivillä, pampuilla ja
suopungeilla.

Tuossa tuokiossa Villi alkaa juosta kujaa ylös. Pimeistä syrjäsolista
pursuu tovereita pääkadulle: puhuvat hälisten tikoista, pampuista,
kreivi Baradinskysta, Puukirkon miehestä, tuosta rakkien kuninkaasta,
joka on yli kolme kyynärää pitkä, kiroileva roikale, puettu kiireestä
kantapäähän engelskannahkaan, pitkä seiväs pitkäin käsien varassa. Se
vasta on sepän sälli, jätkien jylhä, rautainen kuningas!

Nyt Villi jo juosten joutuu Pumpputorille, kuutamo ikkunoista kiiluu,
yhden katusolan päästä kimaltelee joki, jonka helmasta rauniot harmaina
häämöttävät. Mutta pieni tori kihisee poikia kuin muurahaisia, uusia
yhä ylös kujista pursuu, ilmassa kivi joskus viheltää, hurisee, huudot
hälisevät.

Viholliset mustana, syljeksivänä, haukkuvana laumana sulkevat torilta
vievää pääkatua. Puukirkon mies hojottaa etumaisena seipäänsä nojassa,
sadattelee; kamalasti mulkoilevat silmät nokisen naaman sisästä.

Kestää jonkin aikaa pikkupoikain nalkutus, käsikähmäkin, kunnes
yht’äkkiä litteä kivi puhaltaa jonkun keskiluokan rotan kalloon, ja
poika kaatuu kuin tukki. Se oli sodan merkki. Kirkuen, pamppulangat
huiskien syöksyy koko kihisevä lauma torilta kujan ahtauteen
vihamiesten kimppuun. Alkaa sekamelskainen temmellys, nyrkkien
survonta, pamppujen huiske, itku ja ulina, kiroukset, nurin
pyllyilemiset, huudot rautahansikkaista, tikoista, ikkunaruutujen
helinä. Pakenevat Puukirkon miehen laumat, riemuhuutojen huimatessa
ajetaan niitä takaa pitkin kaitaista kujaa.

Juoksevatpa silloin maisteritkin ryhmysauvat käsissä taistelevain
väliin.

”Nyt pieksätetään peruukit rakeilla!” huutaa August Stanislaus.

Alkaa Baradinskyn seuraamana hyppiä punaisten pisteaitojen yli ja
pihojen läpi pakenevain rakkien selkään, sinne päästyään huimasti
hutkivat, koko kujan iskujen huidonnalla sulkevat, ajavat
arvaamattomasta päällekarkauksesta säikähtänyttä laumaa huimasti,
sokeasti eteenpäin, kujan täydeltä, mullin mallin, käsin, jaloin. Mutta
ahdistettujen tiellä seisoivat kujan suussa opettajat kyhmyräsauvat
käsissä, kaulukset pystyssä törröttäen ... sinne ne hautautuvat
hurjasti pakenevain alle ahtaan kujan tungokseen, saavat kuhmuja otsaan
ja vatsaan vimmattujen Puukirkon miehen urosten sauvoista.

Kun maisterit kömpivät maasta, johon rakkien ylitsetulviva lauma oli
heidät paiskannut, on tori tyhjä, siellä täällä vain lakki tai patukka.
Huudot jo kajahtelevat alhaalta linnalta; siellä Puukirkon miestä
astutettiin ikeen alitse.

Tappelusta palannut Villi kyyröttää Perklenin talon kivijalan pimeässä
sopessa, ei tohdi mennä kortteeriinsa. Kadut ovat jo tyhjät, ilta
myöhäinen ja kylmä, Villi hytisee vilua, enemmän kauhua värisee: mitä
sanoo Munakallo, ajaako luotaan asumasta, tuleeko arestia ja isän ja
sedän armoton viha... Ah, että hänen päähänsä lensikin mennä tappeluun
... jos Jumala hänet pelastaisi tästä vaarasta yhden ainoan, vain yhden
ainoan kerran!...

Silloin hän kuulee askelia portissa, varjo ilmestyy kuutamoon...
Perklenin palvelustyttöhän se on...

Villi karkaa hänen luokseen, vapisee, melkein kätensä tytön kaulaan
kiihkeästi nakkaa, kysellä sotkee, rukoilee silmät ammollaan, nyyhkii,
sydän haljetakseen jyskyttää, jalat vapisevat:

”Onko lehtori kotona ... mitä hän sanoi ... hän tappaa minut ... isä,
isä ja setä... Mitä minä teen, mitä minä teen!...”

Tyttö oli lähetetty kaupungille häntä etsimään. Kun Villi tulee sisään
ja näkee Perklenin ankaran, nuhtelevan muodon sekä ison kuhmun hänen
otsassaan, läähättää hän hetken niin, ettei saa ääntä suustaan, sitten
tahtoo melkein lehtorin jalkoihin vaipua, hokee, hokee jotakin,
rukoilee anteeksi, sanoo olleen ikävän kotona, lupaa ettei vasta
karkaa, on kuin hullu kauhusta, hikipisaroissa on otsa ja posket
kyynelissä, niin että lehtorin rouvan täytyy säälistä lähteä huoneesta,
jossa kuulustelu, uhkaukset ja uteleminen alkavat.

Villi kertoo kaikki, Perklen kuuntelee ihastuen ja silmät viisaasti
kiiluen, lupaa Villille anteeksi, koska tämä ei tappelussa ollut tehnyt
muuta pahaa kuin tempaissut paksun köysirenkaan pieneltä,
kierosilmäiseltä katupojalta, joka ankarasti kiroili ja viskeli
kivillä.

Seuraavana koulupäivänä Villen ei tarvitse tulla kouluun! on Munakallo
mairitellen sanonut. Silloin pidetään tappelusta tutkintoa.

Mutta kun hän parin päivän kuluttua jälleen tulee kouluun, häntä
tuupitaan ja vanutetaan niin, että opettajain täytyy häntä suojella; ei
yksikään toveri puhu hänelle sanaakaan, vain ilkeästi irvistelee.
Kuulee poikien jutuista, että edellisenä päivänä on Kreivi ja August Stanislaus
erotettu kuukaudeksi koulusta. Mutta mitäpä siitä: he ja nuo
parikymmentä, jotka tappelun ja ikkunainsärkemisen vuoksi saavat istua
pimeässä putkassa tai ristikopissa, ovat kuitenkin sankareita! Mutta
tuo tuossa, tuo Ville Ali-Olli, se on petturi!

Havaitseepa Villi, että hänet on julistettu pannaan pitkäksi vuodeksi:
ei yksikään toveri saa hänelle sanaakaan sillä aikaa puhua, kunkin
kunnia-asia on häntä kerta päivässä niskaan tuupata. Sillä Munakallon
kätyri hän on, Efialtes, suurten sankarien pettäjä!

Monta viikkoa Villi nääntyy murheesta: kun ei uskalla ketään katsoa
silmiin, kun ei kukaan sanaakaan puhu, kun ei kenellekään uskalla puhua
suruaan, sillä puhuteltu peläten omaa nahkaansa kääntyisi syljeskellen
hänestä tai sanaakaan virkkamatta tuuppaisi hänet nurin...

Ja sellaiseksi raukaksi hän tuntee itsensä...

— Raukka oli isäsikin, raukka oli isäsikin! kajahtaa alituiseen
kummallisesti hänen korvissaan, sillä toverit ovat usein keskenään
puhuneet Villin kuullen:

”Sellainen raukka sen oli isäkin: kantoi kymmenen siankinttua kuussa
Munakallolle, että tämä hänen poikaansa lellisi!”

                                                  ⸻

Lehtori Perklenin rouva on pitkä, hento olento: tukka musta,
silmäripset tummat ja pitkät, usein katse niiden alla niin oudosti,
surumielisesti, kuin jostakin salaisesta, pakolla tukahdutetusta
kaipuusta alkaa hillityn kiihkeästi kimallella, aina hiukan raolla
olevat, pehmoiset huulet silloin silmänräpäykseksi vetäytyvät hymyyn,
yht’äkkiä se hymy sammuu, silmistä jälleen tukahtuu kimallus: ne ovat
niin himmeän tummat, surumieliset.

Perklenin rouvaa alkaa säälittää Villi-parka, joka huomattavasti kärsii
äärettömästi, koska ei ruokapöydässäkään katsettaan lautasesta kohota,
kälpeytyy yhä, silmien ympärykset ovat aivan sinervät, silmissä on
kostea, joskus kiihkoon leimahtava synkeys. Rouvaa säälittää niin
sanomattomasti: ruumiinrakenteeltaan vahva, pitkä poika, mutta niin
laiha ja yhä heikkonee sielun sairaalloisuudesta, että kohta
kulkiessaan ihan horjuu...

Hän on usein aikonut miehelleen puhua Villistä, ei tiedä mitä ja miten
hänestä puhuisi ... mutta kun tietää miehensä periaatteet ... ehkä ovat
oikeat ... minkä sille voi ... puhumatta on jäänyt kuten monet muutkin
asiat ovat puhumatta jääneet.

Hän on ennen tyttönä ollessaan pitänyt tavattomasti ensin maalauksesta
sekä sitten kuvain veistelemisestä. Hänellä on vieläkin huoneessaan
tyttönä tekemiään kuvia, muun muassa vanha linna keväisen, kuohuvan
virran keskellä ja pieniä kipsiveistoksia: parvi koiria eri asennoissa,
siunaavia enkeleitä, jos joitakin lelumaisia kyhäyksiä. Joskus
naimisissa ollessaankin hän on ottanut kipsijauhonsa, puikkonsa ja
talttansa esille, mutta hänen miehensä on nyt sellainen mikä kerran on:
katsonut häneen kuin säälien ja soimaten ... hän on jälleen vienyt
veistokalut kätköönsä... Hän oli jo alkanut pitkäin päiväinsä kuluksi
vuolla pientä lapsen kuvaa, sillä heillä ei ole yhtään lasta ... mutta
sinne joutui kätköön sekin aloitettu pikku veistos...

Villin on hän usein nähnyt hartaasti tarkastelevan noita pikku koiria
ja enkeleitä hänen hyllyllään, seisovan hyllyn edessä pitkiä aikoja,
oikein päätään kallistellen tarkastelevan, niin että rouva naurahti,
niin hartaana ja ihastuneena Villi oli tarkastellut.

Kerran hän kysyi Villiltä:

”Haluaisiko Villikin veistää?”

Villi oli kääntänyt päätänsä kuin häveten, hän ei koskaan tahtonut
katsoa silmiin, katse kierteli ja kaarteli alati arasti syrjään siitä,
jonka kanssa hän puhui. Villin posket olivat punertuneet, katsoa
vilaissut hän oli kuin epäillen, ivattiinko häntä, sitten oli silmissä
kummallisesti, väkevästi tuikahtanut.

Villi silloin kertoi kansakoulussa tehneensä lumesta kaksitoista
jalopeuraa ... mutta eiväthän ne mistään kotoisin olleet... Villi
muisti, että toverit olivat sanoneet leijonia pässeiksi ... kaiketi ne
huonoja olivatkin...

Rouva tuo kuitenkin Villille kipsijauhonsa ja veistokalut, neuvoo
valamaan harkkoja, poraamaan ja vuolemaan niin, ettei kuva halkeaisi...

— Veistäköön nyt ... kun toveritkin häntä vihaavat! tuumi lehtori
Perklen. — Eipähän sitten mene huonoille jäljille saamaan esimerkkiä
tappeluun ja muuhun.

Villi veistää alussa koiran, johon malli on lehtorin rouvan hyllyllä.
Melkein samannäköinenhän siitä tuli.

Mutta seuraava veistos on Savonarola polttoroviolla kerettiläisen
puvussa, korkea pilkkahiippa päässä. Suurella kiihkolla hän oli kerran
iltasella, kun Perklenit olivat menneet kaupungille hartausseuraan,
alkanut sitä veistää: kasvot punaisina hehkuen, nyyhkien, kädet
vavisten hän oli kaivertanut kipsiharkkoa... Kun Perklenit tulivat
kotiin, oli Villi kiihkoissaan kävellyt edestakaisin huoneessa.

”Tuossa on petturi, tuossa on pannaan julistettu!” oli hän ääni
vavisten sanonut, osoittanut korttelin korkuista kuvaa.

                                                  ⸻

Koko hän veistelee. Perklenin luona veisaamassa käyvät mummot ja
opettajat juttelevat hänen veistoinnostaan. Toveriensakin uteliaisuutta
hän osaa milloin milläkin kipsikuvalla herättää, kuljettaa kuvia
kouluun, asettaa pulpetilleen, saa katsomaan, pian juttelemaankin, niin
että joulun jälkeen on vain pari pukaria, jotka eivät hänelle virka
niin halaistua sanaa: olihan panna koko lukuvuodeksi julistettu. Mutta
kun Villi kerran markkina-aikana oli luokalla ehdottanut, että
Munakallon pöydällä ensi tunnin alussa oli oleva tuuhea, punainen
ketunhäntä, joka oli saatavissa Ressu-Jukalta, juutalaiselta
varastettuna, ja kun Villi tuon mielenosoituksen vuoksi alennettiin
etupenkille uskontotunneiksi, leppyivät nuokin pukarit.

Veistipä Villi kreivi Baradinskyn kuvan: käsivarret hurjassa asennossa
ylhäällä, niiden varassa ilmassa potki Puukirkon mies, jota kipsikreivi
paraikaa paiskasi yli korkean lankkuaidan. Villi vei kuvan kouluun,
sitäpä tirkisteltiin, sitäpä naureskeltiin. Silläpä Villi Baradinskyn
ystävyyden voitti. Ja kenen ystävä Baradinsky oli, sillä ei vihamiehiä
ollut.

                                                  ⸻

Villi muistaa ennen lapsena ollessaan nähneensä ilkeän unen, joka kauan
aikaa jälkeenpäin häntä piti kauhun vallassa. Isä oli iltasella
nyyhkien kertonut pöyristäviä tarinoita salaperäisestä henkimaailmasta.
Seuraavana yönä unissaan Villi oli makaavinaan vuoteessaan, mutta
vuoteen jalkopuoleen ilmestyy yht’äkkiä kaksi sellaista jalan korkuista
kummaa: ne olivat pieniä, kiharakarvaisia kuin kaksi pikimustaa,
silkille välähtelevää karhunpoikaa. Niiden pienet silmät kiiluivat kuin
kengännapit, ja niillä oli korttelia pitkät, käyrät kynnet
etukäpälissä. Ne alkoivat Villiä kauheasti raapia. Villi heräsi
unestaan yht’äkkiä todellisuuteen niin muutosta havaitsematta, että
valvoessaan yöllä yhä tuijotti sänkynsä jalkopuoleen, näki nuo kaksi
kiilusilmäistä pirunpoikaa siinä vielä kyyköttämässä, alkoi kamalasti
parkua, ei moneen viikkoon senjälkeen tohtinut kulkea pimeässä eikä
nukahtaa muutoin kuin että lamppu paloi huoneessa.

Pannajulistuksen tuskasta hän oli nyt vapautunut. Mutta silloin alkoi
vapauttaja, kipsijauhoissa piillyt ja sieltä hänen sieluunsa
tunkeutunut, paholaisena häntä piinata. Hän valvoi nyt kuviaan
ajatellen, hän oli päivät kuin kuuro, sokea ja mykkä koko maailmalle,
mutta mainitsitpa vain sanan: veistokuva! — silloin hän vavahti,
kohotti miettivää päätään, silmät, jotka äsken olivat melkein ummessa,
alkoivat kiilua, suu vilkkaasti pompotti veistoksista yhä, yhä ja yhä,
niin että lopulta aivan tuskastuit.

”Toverit nimittävät häntä Rafaeliksi ... se ei ole lainkaan
terveellistä!” sanoo lehtori Perklen.

Villi kulkee kouluun, vartalo kummallisesti velttona, kädet riippuen,
suu töllöttävästi auki, silmät melkein kiinni ja käyrä nenä taivasta
kohti, ikäänkuin hän jahtikoiran tavoin vainunsa vallassa ilmaa
nuuskien kiireesti eteenpäin hamuaisi — yht’äkkiä hänen silmänsä
aukenevat: hän on seisahtunut puistokäytävälle vanhan kirkon luo, hänen
sieluunsa on tullut valtava mielikuva. Hän seisoo, seisoo, katsoo: hän
on näkevinään, että tuo mustakattoinen kirkko tuossa on
jättiläiskokoinen, musta sfinksi, hän näkee sen vankat hahmopiirteet,
erottaa syliä paksut, liikkumattomat käpälät, häntä alkaa pöyristää
kuin vilu, kun hän näkee mielessään sen kylmät, jättiläissuuret,
kauniit kasvot. Hän alkaa kävellä sfinksinsä ympäri, tarkastella sitä
joka puolelta. Joskus välähtää hänen mieleensä, että kirkkohan se onkin
eikä sfinksi, mutta sitten hän alkaa kuvitella, miten hän siihen kirkon
sijaan kerran veistää mustasta kalliosta sfinksin. Sfinksin
jättiläismäisyys, jota ei jaksa ymmärtää, mutta jonka kylmä suuruus on
kuitenkin vavisten tunnustettava, olisi hänestä tuhansin kerroin
ihanampi kuin tuo pärekattoinen, jo ränsistynyt, vanha kirkko.

Kun hän viimein säikähtäen muistaa kouluunmenonsa, on hän jo
myöhästynyt. Sydän pampattaen hän juoksee kouluun, luokalla on tunti
alkanut, hän saa toria, ivaa ja muistutuksia... Mutta tunnilla hän taas
herää opettajan huutoon:

”No Villi, Villi! Eikö sinua saa valveille muuten kuin puukurikalla
iskien!”

Silloin hän säikähtää, vastaa hölynpölyä.

                                                  ⸻

”No Ville, ota nyt voiasetti vastaan, kun tarjotaan!” sanoo lehtori
Perklen ruokapöydässä vihaisesti. Ah, eihän Villi ollut voiasettia
muistanut maailmassa olevankaan, hänhän liikkumattomana veitsi kädessä
näki paraikaa edessään mustan Unkasin, indiaani-uroon, jonka piirteet
olivat kauniit ja väkevät kuin kreikkalaisen marmorikuvan, jonka
pikimustissa silmissä säihkyi tukahdutettu kiihko.

Perklen käy hänelle taas kovin äkäiseksi. Ei hän uskalla hetkeäkään
olla rauhassa kipsiharkkojensa pelissä, sillä ovi voi aueta ja lehtorin
kalju pää loistaa oven raosta kuin kameelikurjen muna. Mustat silmät
alkavat siitä munan kyljestä kiilua, ja ääni kuuluu puoleksi pistävän
ivallisena, puoleksi vihaisena:

”Joko taas! Voisit panna nuo kuvasi laudalle ja pääsi päällä kuljetella
ympäri markkinatoria!”

Silloin karvas viha pistää Villin sydämeen. Miksi ei hänen anneta olla
rauhassa! Senkin tyhmyri tuo Munakallo. Ja niin ilkeä! Piplian
historialla, sittiäisten latinalaisilla nimillä ja laivanmastojen
pituuden laskemisilla häntä piinataan! Perhana!

Villin olo alkaa olla tuskallisen hätääntynyttä. Hän koettaa lukea
läksynsä kiireesti koulusta tultuaan, saadakseen sitten rauhassa
veistää; mutta luvusta ei tule mitään: milloin alkaa pihalla haukkua
koira, jota täytyy ikkunasta katsahtaa, joka täytyisi veistää; milloin
tulee mieleen tumma Mirjam Alroysta ... kirja kädessä Villi seisahtuu
lattialla, jota hän on niska kyttyrässä tuijotellen ja läksyjä supisten
kävellä huipannut edestakaisin. Kirjaa pitävä käsi vaipuu alas,
Mirjamin kuva valtaa sielun, silmät tuijottavat kattoa kohti: sellainen
sen Mirjamin pitäisi olla, diadeemi päässä, katse taivaille tähdäten,
näkyjä nähden ... amfiteatterin harjalla...

Ei tule lukemisesta mitään. Viimein hän koettaa uskotella itselleen,
että jo osaa. Kiihkeästi avaa laatikkonsa, käy kuviensa kimppuun. Mutta
läksyt koko ajan vaivaavat mieltä: eipä hän sitä paikkaa vielä osaakaan
... se läksy unohtui ihan tyyten ... ja Munakallo voi taas milloin
tahansa hyökätä sisään. Ei tule hätäisestä veistostakaan mitään, ei
tule luvustakaan...

— Ah, jos kerrankin saisi olla täydellisesti mitä tahtoo! äksyilee
hiki otsalla ja kiihkoillen Villi. — Kun saisi kulkea metsissä pitkät,
pitkät matkat ihan ajatuksissaan, ettei kuuluisi kenenkään ääniä, ei
kellon tikutustakaan ympärillä ... metsän ylhäisyys vain urkuina
humisisi ... saisi miettiä ... ja kotiin tultua veistää, veistää...

Kun saisi kerrankin läksyistä huolimatta mennä edes tuonne virran
rannalle... Siellä on kevät nyt. Aurinko on koko päivän lumia
lämmittänyt, auringon lämpöisessä loisteessa ovat räystäät lirisseet
kimaltelevaa vettä ... ilma on ollut niin pakahduttavan sininen,
raukaisevan riemukas, ja kevättuuli on käynyt vilpoisena ylhäältä,
ylhäältä... Toverit ovat koko päivän lomahetket temmeltäneet virran
rannalla, auttaneet kevättä, repineet irti jäälauttoja, venheillä ja
jäälautoilla meiskaroineet linnan luona, huutaneet riemusta, kun
suunnaton jäälautta on vimmattua vauhtia syöksynyt linnan ja manteren
väliseen salmeen, iskenyt kallioihin niin että jäähileet ovat helisten
ja kimaltaen lentäneet syliä, syliä korkealle ilmaan kuin tulisuihkut
raketeista... Jäälautta on pusertunut ahtaaseen salmeen: se mies, joka
hyllyvää lauttaa pitkin alla syvyys on juossut linnaan, ryöminyt
ahtaasta valli-ikkunasta sisään...

Mutta sepä vasta mies, joka on jäisessä vedessä uinut! Aurinko on
paahtanut lämpöisesti poikain selkiä, edessä on vesi virtaillut
kimaltavana, vapaana, vapaana! On syntynyt pojissa himokas kiihko
heittäytyä veteen, joka houkuttelee kuin kesällä, heittäytyä vihlovan
kylmään veteen, niin että veren ja ydinten kiihkoisa polte saisi
raudankarvaisen kylpynsä... Kiihkeä himo kasvaa, kun aurinko lämmittää,
linnan katto kuumana kuin tuli säihkyy, kyyhkyset kurisevat, vesi
kimaltaa. On lyöty veikkaa: ”Se mies, joka ennen tuon ison lautan tuloa
ui linnaan!” Baradinsky on heti ollut valmis... Turkit ja lakanat on
juostu hakemassa, Baradinsky on riisuutunut, syöksynyt veteen, joka
heti veti hänen nahkansa tulipunaiseksi kuin kravun. Kuin mies on hän
uinut, virta on painanut; puhkunut ja päristellyt on Baradinsky, veden
häikäisevään kimallukseen väliin hävinnyt, kohonnut yht’äkkiä linnan
portaille auringon hehkua värisevään ilmaan kuin nuori jumala ikään,
toisella rannalla on korvia huumaava hurraa remahtanut. Baradinsky on
nauranut, sitten taas syöksynyt veteen paluumatkalleen, sukeltanut
puolet virtaa näkymättömissä. On sitten noussut naurava pää vedestä.
Juuri jäälautan salmeen syöksyessä on Baradinsky noussut toverien
joukkoon lakanain ja turkkien sisässä värisemään ja nauravia hampaitaan
loksuttamaan kuin horkassa ikään. Kauniina kuin nuori jumala.

                                                  ⸻

Sinä Villi ei vienyt kotiin kultaista todistusta. Kaukana
siitä.

Isä oli kotona äkäinen, hänen olisi nyt naapureilleen valehdellen
kehuttava, kuinka hyvä kevätpassi hänen pojallaan oli.

Villi, iso poika, heittäytyi kotona vatsalleen sohvalle, nyyhkytti
alenemisensa häpeää. Mutta se ei auttanut; isä hätääntyi, uskotteli
itselleen, ettei pojasta koskaan tulisi mitään, jos hän näin saisi
päähänpistojaan jatkaa, ja iähetti Villin, vaikk’ei tällä juuri ehtoja
ollutkaan, järkevän veljensä luo koko kesäksi tietojaan parantamaan.
Naapureilleen hän vakuutti kovasti ikävöivänsä poikaansa, mutta veli
muka hänestä myös niin rajattomasti piti, että täytyi poika edes
joksikin viikoksi veljen luo lähettää. Kunhan ei veli vain häntä näiden
parin viikon kuluessa liiaksi hemmoittelisi tai tekisi häntä hänen
lahjojaan imartelemalla liian itserakkaaksi, pilaisi siten pojan koko
lukuhommia!

Mutta ne pari viikkoa venyivät koko kesän pituisiksi. Silloin Ali-Olli
joka paikassa sanoi todella pelkäävänsä, että Villi setänsä luona oli
pilattu, koska ei kotiin palannutkaan. — Se velihän on sellainen
vätys!

MARKKINAKOJUN BARBARA.

Lukkari ei ollut laisinkaan hyvillään veljenpojan tulosta. Luuleeko
veli, että lukkari mikään koulumestari on! Oman onnensa hän osaa
järkensä avulla pitää pystyssä, se on varma se, mutta ruveta alituiseen
itseään kiusaamaan toisille järkeä tolkuttamalla: sulaa hulluutta! Hän
tuhlaisi silloin kiusaantumiseensa aikaa, joka kyllä täysin tarvitaan
oman sielunlevollisuuden säilyttämiseen, hän olisi järjetön! Eikö veli
tiedä, että kukin pitäköön huolen omasta itsestään ja lapsistaan:
muilla, jos heillä on vähänkin älyä, ei sellaiseen ole aikaa! Mutta
semmoinenhan Ali-Olli aina on ollut: sälyttää viekkaasti toisen
niskoille vaivat, joihin itse on syypää.

Niin, itse syypää. Ellei isä olisi hassutellut koko ikäänsä
kuvittelujensa vallassa, ei poikakaan nyt sitä alkaisi tehdä. Kolmasosa
ihmisen verestä on suvulta perittyä, toinen kolmasosa on kasvatuksessa
hänelle annettu sellaisena, jona on annettu. Vain viimeinen kolmasosa
on ihmisen omassa vallassa, jos hänessä enää ihmisistä vapauduttuaan on
miestä sitä vallassaan pitämään.

No niin, voihan poika taas kesän hänen luonaan olla ... eihän hän itse
ole syypää hullutuksiinsa ... voihan lukkari häntä yrittää kasvattaa,
mikäli oma hyvä olonsa sallii... Hauskaahan on tutkiakin, minkä verran
pahaa isä on jo ehtinyt pojassa saada aikaan ... ja minkä verran
kasvatus vielä saattaa hänessä sukuvertä hävittää... Ensi työkseen setä
puhuu Villille näin: ”Oletko sinä siellä kaupungissa sattunut näkemään
sitä Karlingiusta?”

”Mitä Karlingiusta? Sitä hulluako, joka luulee nielleensä timantin?”

”Niin juuri. Hän ei saa unta yöllä, vääntelehtii vuoteessaan, öhkii,
ähkii, kämmenellään suutaan tukkii, ölöttää: ’Timantti tulee ulos,
timantti tulee ulos!’ Ja päivisin kävellä toikkii, kiertää katuja kuin
kurki, kulmissa seisahtuu, kurottaa kaulaansa, painaa molemmat kädet
suulleen ja huutaa ölöttää: ’Timantti tulee ulos, kallis timantti! Minä
olen kalliin timantin niellyt!’”

Kyllähän Villi Karlingiuksen tuntee. Monta kertaa on Karlingius hänet
säikyttänyt, kouluun mennessä on yht’äkkiä jostakin porttikäytävästä
ihan hänen korvaansa mölähtänyt: ”Timantti tulee ulos, päärlyt ja
kalliit timantit olen niellyt!”

”No juuri sellainen sinäkin, Ville, olet!” sanoo lukkari. ”Sinä olet
nielaissut sen uskottelun, että sinusta pitää tulla suuri
kuvanveistäjä!”

Ähäh! Villi hämmästyy. Olisiko niin? ”Älä usko, älä usko!” jatkaa
lukkari. ”Et sinä miksikään tule, ellei sinulla ole lujaa, kylmää
tahtoa, johon sinulla ei ole oireitakaan. Häilytpä sinne, häilytpä
tänne, viime vuonna olit luokkasi ensimmäinen, nyt viimeinen. Ihminen,
jolla ei ole rautaista tahtoa, ei ole kehuttava missään suhteessa,
vaikka olisi kuinka hellä ja hyvä tahansa. Sinun täytyy oppia vaikka
hakkaamaan oikea kätesi poikki, jos siitä on aikeillesi hyötyä. Sinun
täytyy hetkeksi osata luopua kaikkein kalleimmastakin itsestäsi,
ollaksesi taas pelkkää itseäsi. Ellei sinulla ole tahtoa ratkaista
kehnoa laskuesimerkkiä, ei sinulla liioin ole kykyä kunnon kuvaa
veistämään. Minä arvelen, että nyt sinulle tahtoa kasvatan!”

Näin ristiriitaisten tuumiskelujen jälkeen, joista Villi ei mitään
ymmärtänyt, lukkari lukitsi piironkiinsa kaikki Villin veistovehkeet.
Niiden sijaan ilmestyi pöydälle iso pinkka kirjoja ja laskuvihkoja.

                                                  ⸻

Ah sitä koko kesää jälleen kuumassa huoneessa, johon päivä hehkuu
kahdesta ikkunasta! Kärpäset pistellen horisevat Villin pään ympärillä,
joka auringonpaahteesta raskaana ja sekavana kuin huumeessa pyörähtelee
ja hikoilee valosta kellastuvain paperien ja kirjain ääressä! Mutta
verhoja ei Villi uhallakaan ikkunoihin hommaa. Kun kerran setä näkee
hyväksi hänet vaikka kuoliaaksi paahtaa, niin paahtakoon sitten vain
kuin silakan hiilillä!

Ja milloin mennään uimaankin, on se pitkäselkäinen, lyhytsäärinen setä
aina mukana. Ei koskaan Villi saa olla yksin. Aina setä siellä roikkuu,
voimistelee uimahuoneen kattotangossa, viisastelee, arvauttelee
sellaista, josta ei kukaan mitään ymmärrä, sanoo: ihmisen pitää
karaista ja rohkaista itseään nuoruudessaan, niin on vanhanakin terve
ja rohkea! Mutta eipä uskalla setä kuitenkaan uida syvemmälle kuin että
jalkansa ottavat pohjaan: pelkää halvausta!

Ei koskaan saa olla yksinään ... ei metsiin, ei minnekään kävellä. Jos
lähteä aiot, kohta setä esittää: mennään uistimelle. Ja sitten antaa
Villin kaiken päivää itseään soutaa kiskoa pitkin jokia, järviä. Se
karkaisee, se antaa tahtoa! sanoo setä, kun ei itse raskasta venhettä
souda, mieluummin pitää siimaa, nostaa kaloja, viisastelee.

Lopulta Villi ei lähde kuin ajamalla sedän kanssa kalaan. Hän sanoo
haluavansa ahkerasti laskea ja lukea ... niinkuin hänellä olisi ehdot.
Mutta luvusta ei tule mitään, niin ärtynyt ja heikko hän on...

Kuumain päiväin jälkeen hän usein tuntee polttavaa pakotusta
silmäkulmissaan, ei saa öillä unta. Mutta ei siitä mitään sedälle
kerro: mitä se auttaisi.

Syksyllä Perkleniin palatessaan hän on paljon heikomman ja kituneemman
näköinen kuin keväällä sieltä lähtiessään.

                                                  ⸻

Sillävälin olivat aikoja myöten Villissä heränneet varsin varhain
lemmenvaistot oudosti, hämärästi, vavistavasti, ihmeellisesti. Milloin
oli hän lapsena maalla tuntenut rinnassaan huokaisuttavan riemuisaa
ahdistusta jonkun vaaleaverisen, iloisen maalaisemännän läheisyydessä:
emännän silmissä, puheessa, naurussa oli Villin mielestä jotakin
käsittämättömän hellästi vetovoimaista, Villi olisi niin mielellään
istahtanut turvallisesti hänen syliinsä, katsellut, kuunnellut, jos
olisi iljennyt ja tohtinut. Milloin säteilivät yötä päivää poika-paran
sielussa vanhanpiian silmät, joka tuntipalkalla oli opettanut lyseossa
jonkin aikaa Villille niin rakasta piirustusta. Villillä oli aivan
mielihaikeus, häntä kyynelöitti, kun toverit väänsivät opettajattaren
tuolin tunnin alussa aina nurin, liitusivat hänen selkänsä, tekivät jos
jonkinmoista ilkeyttä hänelle, joka oli Villin mielestä niin
enkelinhellä, että itki säälistä, jos hänen täytyi jotakuta oppilasta
rangaista. Sitten sammui se Villin vaisto, kun opettajatarkin koulusta
hävisi ja entinen kärtyinen, keltahampainen äkäpussi tuli sairautensa
jälkeen taas virkaansa. Joskus Villi pitkät ajat öillä valvoi
vuoteessaan ja ajatteli jotakuta naista, jota oli sattunut vastaan
kadulla: naisella oli kummalliset silmät, surulliset ja syvävarjoiset.
Villi niitä kaipasi.

Sitten kun Perklenin rouva oli Villille antanut kuvanveistovehkeet,
alkoi Villi ajatella hänen silmiään: niin kirkas säteily oli niissä
suurissa, tummissa silmissä joskus ja huulilla lempeän onnellinen hymy;
mutta pian se taas katosi. Usein rouva oli niin kärsivän näköinen,
sairas.

Tavallisesti olivat jo iäkkäät naiset hänen vaistonsa esineinä, sillä
kirjain ääreen kytketty oli Villi alati ollut, ja siinä kaupungissa,
etenkin lehtori Perklenillä, katsottiin sitäpaitsi tuiki häpeälliseksi
antaa edes isompien poikien ja tyttöjen yhdessä seurustella.

Tyttökoulun lapsettomat opettajatar-mammat vartioivat oppilaitaan kuin
lohikäärmeet, samoin lyseon opettajat omiaan. Siinä kävi sipsutus,
takaa-ajo ja äkkiyllätykset katukujissa, kun Baradinsky tai August Stanislaus
henttu käsikynkässään paeten narrasivat jäljestä melkein
käsikynkässä juoksevia opettajia ja opettajattaria. Ja hakkailun tultua
ilmi määrättiin aina ankarat rangaistukset, joita seurasivat uudet,
vielä villimmät hakkailut.

                                                  ⸻

Tänä syksynä, jolloin Villi kolmanneksi vuodeksi tuli vihaamansa
Perklenin luo asumaan, oli hänen luokallaan ylemmältä luokalta jäänyt
heittiö: laiha, pitkä, kalpea rovastin poikaroikale, jonka ulkonevat
etuhampaat olivat alati iljettävässä naurun virnistyksessä, joka nauraa
hahattaen ja silmät kiiluen kertoi kaiken maailman salaperäisiä
juttuja, niin että sylki kertoessa suusta räiskyi, joka sylki kellonsa
sisuksiin, pisti tunnin aluksi opettajain tuoliin parsinneuloja kärki
ylöspäin ja houkutteli koko luokan ottamaan syyn niskoilleen.
Laiskuudessa hän oli melkein Baradinskyn veroinen, mutta laihuudessa,
arkamaisessa kalpeudessa iljettävämpi kuin yksikään kirjatoukka. Mutta
opettajat hänen isänsä vuoksi koettivat niin kauan kuin mahdollista
laahata häntä luokalta luokalle.

Tämä veteläruumiinen, yleistä heikkoutta ja silmätautia sairastava
poika osasi myös sen ihmeellisen taidon, että saattoi tehdä itsensä
tytöksi. Villillekin hän sen kardinaalikonstinsa kerran tirskuen ja
sylkeä suustaan räiskytellen näytti.

Huh, kuinka se oli Villistä iljettävän mieltäkiinnittävää! Hän melkein
itki!

                                                  ⸻

Sen jälkeen Villi tuli tukahduttavassa yksinäisyydessään Perklenin
luona entistäänkin heikommaksi. Niistä kirjoista, joita hän
kansakouluaikaan oli paljonkin lukenut, hän muisti ainoastaan
naishenkilöt. Vain naisia hän enää koetti kipsistäkin muovailla, nekin
häntä tuskastuttivat, raukaisivat.

Kerran, kun Villi pöytänsä ääressä iltahämärässä nakerteli
kipsiharkkoaan, tuli Perklenin rouva huoneeseen.

”Ville on pimeässä nurkassaan kuin mykkä myyrä jälleen!” hän naurahti
lempeästi. ”Mitä sinä veistät?”

Villi painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöytää vasten. Hänen edessään
oli alastoman naisen kuva, keskentekoinen vielä, nainen kyljellään
viruvassa asennossa.

”Kas”, naurahti rouva lempeästi kumartuen kuvaa katsomaan. ”Annapas
vähän viilaa ... katsos, tuo kohta tuossa ei ole aivan oikea ... siinä
pitäisi olla pitkä, aallokas syvennys... Mutta Ville, itketkö sinä ...
mitä itket?”

Villi nyyhkytti, hän häpesi ... ah, jos rouva tietäisi, mitä hän juuri
äsken oli ajatellut!

Rouva hämmästyi, koetti lohduttaa, ei saanut Villin suusta sanaakaan.

— Miten hän on sairaalloinen ... ennen aikaansa kehittynyt... Mikä
tekee ihmiset sellaisiksi! huokasi rouva itsekseen säälien, melkein
surren.

                                                  ⸻

Koululla oli kuukausiloma, ahtaat kujat ja torit vilisivät tulvanaan
markkinaväkeä. Iltapimeässä Baradinskyn ja August Stanislaun seurueet
suuriin lammasnahkaturkkeihin pukeutuneina ja kasvot korkeiden
kaulusten piilossa töytäilivät markkinarahvaan vilinässä
pikkuhumalassa, mutta lyseon pikkupojat suuressa parvessa kirkuen ja
hypellen narrasivat kojujen luona turkisjuutalaisia. He muodostivat
takkiensa lievekulmista siankorvia, heiluttivat niitä juutalaisten
nokan edessä, kilpaa kiljuivat:

”Osta, rouva, siibirin mummon nahka!” [Siperian murmelin nahka.
Tekijän huomautus.]

Silloin juutalainen kovin vannoi kymmenen gehennan kautta, yritti lyödä
tiskin yli, ajoi takaa poikia, jotka pakenivat; palasi ähkien kojuunsa,
kunnes pojat kokoontuivat taas ja uusi hämäys alkoi. Lopulta ei
juutalainen enää jaksanut eikä viitsinyt riiviöitä ajella. Silloin
pojatkin jättivät hänet rauhaan, sanoivat:

”Ei se enää viitsi ajaa, se on laiska kuin sika. Lähtään pois. Mennään
Barbaraa katsomaan!”

Villikin sattui silloin olemaan torilla: vain noin salakähmää, ei
tohtinut Perklenille virkkaa markkinahalujaan, sanoi menevänsä
joltakulta toverilta historian läksyä kysymään.

”Kah, kuvanveistäjäkin markkinoilla!” huusivat juutalaisen ärsyttäjät.
”Lähde Barbaraa katsomaan!” Ja he vetivät tungoksessa Villin mukaansa.

Tulivat ison teltan luo; teltan oven vieressä oli lyhdyillä valaistu,
punainen lava, lavalla huutaa hoilotti jotakin lihava mies, joka oli
puettu hopeatähdillä koristettuun ihopukuun. Mutta miehen rinnalla
seisoi nainen likaisen valkeassa, punaraitaisessa puvussa. Oikealla
kädellään hän kohotti laajan vaippansa laskosta kasvoilleen, niin että
vain mustat silmät ja helyillä koristettu, pörröinen tukka näkyivät.

Villi säpsähti. Pelästyen, kuin tajuttomana, samein silmin hän tuijotti
naiseen, hengitti ahtaasti. Oli kuin unessa, heräsi vasta kun naisen
punarantuinen lieve häilähti... Villin sieraimet paisuivat, hän tunsi
kuin voimakasta hajuveden lemua... Villi heräsi vasta kun naisen
heleänpunainen lieve oli hävinnyt alas teltan oven mustaan pimeyteen.

”Mikä se oli? Mitä se teki? Sekö se oli Barbara?” hokee itsekseen
Villi.

Hänkin työntyy väkijoukossa teltan ovesta sisälle. Alussa ei hän
sisällä nähnyt muuta kuin kaksi sameanpunaista lyhtyä ja liikkuvien
ihmisten varjoja. Sitten hän kuuli vierasta kieltä sorahdellen puhuvan
naisen äänen. Olikohan se Barbara? Väki huusi, nauroi.

Yht’äkkiä häikäisten valkeni pimeä lava, lavalla seisoi nainen
lumivalkeassa harsopuvussa, jota punaiset rannut reunustivat. Villi
tuijotti harsojen kimalteluun, väen rääkynä ja ihmenäky huumasi häntä.

”Se on Barbara ... Sibylla ... unissakävijä ... vestaalitar ... Alroyn
Mirjam!” Villi itsekseen vavisten hoki, tuijotti.

Se se oli Barbara! Hän loihti tyhjistä tynnyreistä esiin käärmeitä,
luurankoja, jälleen ne tynnyreihin upotti; hän katsojain nenän edessä
keitti kylmää, poroista kahvia tyhjästä. Sellainen velho se oli se
Barbara.

Villi ei saanut hyvin unta seuraavana yönä. Hän nukahti, oli olevinaan
erämaassa amfiteatterin raunioilla, joilla Mirjam tuli häntä vastaan;
sitten heräsi. Taas nukahti, oli olevinaan Barbaran kanssa siellä
himmeästi valaistussa teltassa, esiripun takana, lemuavilla vuoteilla.

Seuraavana aamuna hän tuumi, miten saisi kirjeen Barbaralle. Pojat
sanoivat Barbaran puhuvan tanskaa, hän oli muka tanskalainen karjakko.
Vai karjakko! Villi vihastui poikiin... Mutta koska hän tanskaa puhuu,
niin varmaanpa hän myös ruotsia ymmärtää!

Hiki otsalla Villi töhersi ruotsalaisen kirjeen, meni taas iltasella
telttaan, koetti saada kirjettä vahalla kiinnitetyksi sen kahvikupin
pohjaan, jolla Barbaraa palveleva mustalaispoika toi yleisölle
maistettavaksi herrattarensa keittämää porokahvia. Sitenhän kirje
Mirjamille tulisi.

Mustalaispoika, kunnoton, huomasi Villin yrityksen, nakkasi rullalle
käärityn kirjeen vasten Villin kasvoja, huusi:

”Sylkymälliäsikö koetat kahvikuppiin ajaa!”

Markkinat menivät ohitse, Barbara katosi telttoineen kaupungista, vain
pari kertaa oli hänen vaatteittensa lieve kosketuksellaan Villiä
huumannut.

Villi oli kuin hupsu, ei osannut puhua muusta kuin Barbaran tukasta ja
silmistä. Toverit hänelle nauroivat, Perklenin palvelijat hänelle
nauroivat, Perklen itse nauroi, mutta myös kiusallisesti nuuski Villin
koko salaisuuden: päätänsä pudisti. Rouva leppeästi nauroi.

Mutta naurusta Villi loukkautui, tuli tuppisuuksi, vannoi haikeasti,
ettei ikinä kenellekään mitään salaisuuksiaan kertoisi... Mutta sairaat
lemmenhaaveet kalvoivat hirvittävästi hänen sieluaan.

Villi alkoi salaa veistellä Barbaran kuvaa. Posket paloivat, kädet
vapisivat, kun hän vuoli kipsiä niin että sälöt sinkuivat. Kuta enemmän
alaston nainen valmistui, sitä kiihkeämmin Villin kädet vapisivat, koko
ruumis hikoili, vapisi, silmät sairaalloisesti hämärinä, melkein
älyttöminä kiiluivat.

Piika pakana yllätti Villin kiihkeimmässä veistotyössä, riuhtaisi kuvan
hänen käsistään, juoksi kuin hullu keittiöön, jossa rouva oli.

”Katsokaas Villin markkinatyttöä ... hihi ... päässä mikä lie ...
vanne!...”

Villi sokeni vallan, kirosi, löi piikaa, löi rouvaa, paiskasi kuvan
permantoon, niin että se meni siruiksi, lähti ulos illan pimeyteen,
voihki surusta ja mielenkarvaudesta...

Jumalan kiitos! Rouva ja tyttö kuin salaisesta sopimuksesta eivät
nähtävästi virkkaneet asiasta lehtorille mitään ... muuten ... piru
tiesi, mikä olisi Villille raivostumisestaan tullutkaan...

Mutta viikkokausiin ei Villi sitten puhunut kortteerissaan ainoaakaan
sanaa ... istua nyykötti vain raukeana...

”Ei saa jöröttää... Hyi hyi, Ville!” sanoi lehtori.

Villi jörötti. Koulussa hän ei tähän saakka ollut paljoa osannut; nyt
hän ei enää näyttänyt tahtovankaan osata.

Lehtori Perklenin alkoi tehdä mieli lähettää Villi luotaan asumasta...
Mistäpä hänellä oikeastaan olisi ollut kovin suuri halu kasvattaa
omituista, oikkuilevaa Villiä ... luonaan oli pitänyt kauan, koska
lukkari oli ystävä ja tämä oli hommannut Villin isän maksamaan
Perklenille kelpolailla pojan hoidosta ... ja isäkin oli vedonnut
lehtorin jumalisuuteen ... kuka siinä ilkesi tai voi vastaan panna ...
ja sitäpaitsi Perklenin vaimo oli Villissä herättänyt tuon
vihoviimeisen veistovimman...

Mutta nyt Villi tuo lehtorille pelkkää kyllästyttävää kiusaa.
Huonostihan Villille muualla asumassa saattaisi käydä, kun isäkin
siellä kotona maalla on renttu ja äitiä ei ole hoitamassa. Mutta kuka
sellaiset voi estää. Nurinkurisia asioita täytyy paljon jättää Herran
haltuun.

                                                  ⸻

Sellainen hän on, Villi, alati kuin puolikuollut: pää riipuksissa,
silmät tajuttomasti puoliummessa ja selkä kumarassa maleksii huoneessa
kissankorville käännetty kirja kädessä, on lukevinaan, ei kuitenkaan
lue. Harmaiden silmien katse on hämärä, arka: jos häneltä kuka jotakin
kysyy, heti hän kuin häveten levottomasti kääntää kasvonsa puhujasta,
vaistomaisen vastahakoisesti vastaa.

Ei enää veistelekään: ei löydä aihetta, on kiusaantunut piinaaviin
vanhoihin mielikuviinsa. On kuin unissakävijä, kaikki näyttää hänelle
olevan samantekevää, joka häntä sitten toruttiin tai lohduteltiin;
vaikka olisi unohdettu hänelle ruokaa antaa, niin tokko hän pariin päivään
itsekään olisi ruokaa muistanut!

Syysaurinko paistaa isolle, kuloruohoiselle torille, jonka reunalla
punainen lyseo törröttää, kirkon vaahterat varistavat kasoittain
huikaisevan keltaisia lehtiään, Villin luokka juoksee, huutaa, hälisee
voimistelutunnilla pallonlyönnissä. Opettaja on pieni, mutta harteva
kuin tervaskanto, silmälasinokkainen, mutta verevä ja ripeä kuin tuli
ja leimaus!

”Hei, pojat!” hän huutaa. ”Juoskaa, juoskaa, juoskaa, ponnistakaa,
iskekää! Hei, pojat!” Hän ajattelee:

— Minä olen jykevä vastapaino tämän kaupungin kasvatuksen vaa’assa!
Toisella, suunnattoman leveällä vaakavadilla kyköttävät elonsa ohi jo
aikoja sitten eläneet, ryttyiset vanhukset, joiden ainoa tarve on enää
maata ja haukotella, joka sapatti mennä kyssöttää kirja kainalossa
torkkumaan ummehtuneeseen, keskiaikaiseen kirkkoon, kaksi kertaa
viikossa kokoontua samanarvoistensa luo juorukahvin lomassa veisaamaan
ja valittamaan juuri niitä syntejään, joista ovat nukkumalla
pelastuneet.

”Hei, pojat! Mitä te nahjustelette?” — Toisella vaakavadilla painavat
raskaasti niinikään koulujen opettajat. Sydänvikainen, koulunsa
päähänpänttäys-kunniasta arka rehtori: ei kelpaa! Uskonnon opettaja,
joka hurjasti piinaa poikia dualismilla, löyhkäävän hassuilla
lahkoriidoilla, koko kirkkohistorian hourujenhuonehenkilöstöllä: ei
kelpaa! Historian opettaja näyttelee oppilaille pääkalloja: luulee
korkeimmaksi onneksi tietää, millaisessa sängyssä Seti I kuollessaan
makasi, — ei kelpaa! Matematiikan opettaja humalassa horisee, suuttuu,
jos oppilas yrittää muulla kuin hänen päähän pänttäämällään tavalla
todistaa sekaisin vedettyjen viivojen suhteita; järjetön kapakkahirviö,
pelkkää pöhövatsaa — menköön hiiteen!

”Hei, pojat!” — Kieliopin pitkät, pitkät säännöt ja lukukappaleet
osataan erikseen ulkoa kuin vettä, mutta yhteen niitä ei jakseta
sovittaa ... osataan kuin vettä, kunnes taito vetenä juoksee päästä
pois, kunnes kielestä koulunkäynnin päätyttyä ei muisteta yhtään sanaa
... tai muistetaan kaikki järjettömänä, jo kuolleena kielenä...
Kirjallisuus, kuinka tulisi kysymykseenkään, kun kerran on hallituksen
määräämä oppikirja ulkoa lukien muistettava vaikka takaperin,
takaperin! Ei kelpaa! — Täällä kasvatetaan päin hiiteen:
kunnioittamaan sellaista, missä ei mitään kunnioitettavaa ole: sisällä
kyköttämistä, kalpeaa, alakuloista nöyryyttä, hurjasti kalvavaa
kunnianhimoa ja kateutta priimuspaikoista, kantelemisia, sairasta,
hyvät muistit pilaavaa ahkeruutta. Ahkeruutta, ahkeruutta!
Nahjusmaisuutta! sanon minä, ahkeruutta, joka joutuu opettajain pelosta
suunniltaan, jos on yksikin hetki kulunut hyvään päähän luottaen
keveästi ja iloisesti. — Auktoriteeteista vapahda meidät, laupias
Herra Jumala! — Sellaisia nahjuksia ovat tässä kaupungissa enimmät
oppilaat, sekä tytöt että pojat. He närkästyvät, jos heille sanoo, että
heillä on hyvä pää, mutta nauttivat, jos säälitellen sanoo heitä vain
ahkeriksi. Mikä sairaalloisuus, kun kyky poljetaan arvottomaksi! Ja jos
jotkut luonteet oppilaissa ovat terveet, voimakkaammat, niiden pelätään
koulun kunnian vievän pikku kepposillaan. Heitä vakoillaan, vaanitaan
ikkunain takana, heidät yllytetään juomaan, kun juopot opettajat aina
heitä juomisesta epäilevät, he kasvavat sellaisiksi villeiksi, että
viimein koulusta päästyään heistä ei koskaan tule muita kuin
seikkailijoita, huimapäitä. — Joko nahjuksia, joilla ei ole kunnian
käsitteitä muussa kuin paksujen kirjain ulkoluvussa, tai hyödyttömiä
temmeltäjiä täältä tulee.

”Hei, pojat!” huutaa voimistelumaisteri. ”Olkaa miehiä, ihanteena
Hannibal, Vercingetorix, Winkelried, Kosciuszko! Hei, pojat, he olivat
miehiä, he! Mutta teistä on suurin osa nahjuksia! Sinä Villikin siellä!
Mikä villi sinä olet! Juokse, juokse! Polttakaa sitä, polttakaa, että
saa jalat alleen!”

Villi ei viitsi tai ei jaksa, hän väsyneesti, melkein halveksien lyödä
hotaisee mailalla ilmaa, juosta lönkyttää veltosti, antaa polttaa
itseään, seisoo välinpitämättömänä, kädet selän takana.

Opettaja pudistaa päätänsä. — Kyllä minä tiedän, mikä hänen on.
Pyhästä harmista sydän halkeaa, kun sitä ajattelee ... syy on tämän
kirotun koulun, joka on kuin hourujen johtama pahantapaisten lasten
kuritushuone. Poikien ja tyttöjen ei anneta seurustella, kieltää kai
uskonto, kieltää kai turmeltunut moraali ... lupia ei anneta lyseolle
ja tyttökoululle koskaan yht’aikaa, hassu rehtori ja vielä hassumpi
johtajatar ovat kuin liitossa. Sunnuntaina pakotetaan oppilaat
arvosanain alentamisuhalla kirkkoon tai hartaushuoneen hikiseen,
tukehduttavaan ilmaan edellisen viikon lukutyön jälkeen, joka on
tahallaan tehty laahaavaksi ja raskaaksi, voimia kalvavaksi.
Kaikenlaisista hassuista yhteyksistä pelätään poikia ja tyttöjä, joille
ei sellaista päähänkään juolahtaisi, ellei sitä heille aina varoittaen
tolkutettaisi. Sitä sairaalloisuutta! Jos kissa jättää jälkensä
tyttökoulun käytävään, oitis johtajatar alkaa pitää monta viikkoa
tutkintoa siitä, kuka hänen oppilaistaan nyt taas muka on ollut
siivoton! Hyi! Ei ihme sitten, jos kymmenien oppilaiden voimia kalvaa
salainen, iljettävä pahe, sekä tyttöjen että poikien. Kyllä minä näen
Villinkin: sellainen kalpea, väsynyt, sairas, kiihkeä kiilto silmissä.
Ja sellaisia täällä kaupungissa ovat kymmenet, sadat! Kirotut koulut,
joissa oppilaita pidetään kurissa kuin järjettömiä villejä pelon
voimalla.

”Hei, pojat!” — Minun täytyy olla tukevana vastapainona
kuvitteluhullujen vaa’assa. Kun minulla olisi käytettävinäni joka
luokan uskontotunnit ja luonnontiedetunnit terveysopille,
laskutunneista puolet, kielioppitunneista kolmasosa voimistelulle,
jumal’auta, olisivatko pojat silloin kalpeita tai sairaita! Jumal’auta,
eivätkö hyvin oppisi läksyjään puolessa siitä ajasta kuin nyt! Mutta
turha on sellaista koskaan toivoakaan, me Suomessa olemme hassuja;
halveksimme kaikkea käytännöllistä, tervettä, voimakasta! Täällä vain
filosofeerataan ja auktoritetiseerataan! Milloinkahan lääkärit
asetetaan papinvirkoihin ja opetetaan väelle tosiuskontoa: oman terveen
kehittämisensä pyhää velvollisuutta!

”Hei, pojat!” — Heidän täytyy ponnistaa, kehittää ruumistaan, muutoin
muuttuvat sellaisiksi hassuiksi kuin opettajansakin, joita niin
sanomattomasti, matelevasti pelkäävät, vihaavat.

”Hei, pojat, hei, pojat! Nahjuksia olette! Ei teistä koskaan tule
nousemaan yksikään Hannibal, Winkelried, Kosciuszko!”

Niin filosofeerailee voimistelunopettaja melkein raivossa, koettaa
käyttää lyhyttä voimisteluaikaa niin tarkkaan kuin mahdollista.

                                                  ⸻

Sitten talvella kuoli lehtori Perklenin rouva.

Villi istuu pöytänsä ääressä, johon talviaurinko kalpeasti paistaa,
Villi on hervottomasti rauennut pöytää vasten, sydän on haljeta
ehtymättömästä surusta, kuumat kyynelet tulvanaan virtaavat.

Ah, hän tuntee, kuin rouva vieläkin seisoisi tuossa hänen vierellään,
kumartuisi häntä lähelle, lähelle ... käy sydäntä ahdistava lemahdus
... naisen läsnäolosta ... rouva neuvoo hänelle veistoa...

Mutta nyt ... haudassa!... Villin kättä vielä polttaa kuin tuskassa
vainajan viimeinen kädenanto... Villi näkee hänet kuolinvuoteella, niin
kalvaana, mutta hymyilevänä ... kullan-kellervänä iho säteili ... ei
hän Villiin katsonutkaan, ei mitään puhunut ... hymyili kuin itsekseen
vain. Mutta pehmeä, tulikuuma, herpoava käsi Villin kättä yhä polttaa,
polttaa.

Villi ei tahtoisi enää ikinä mihinkään oikealla kädellään koskea, että
vainajan pyhä, vavistava käsi olisi siihen iäti viimeiseksi koskenut,
saisi pyhä kädenanto poiskulumatta siinä iäti, iäti haikeaa, riemukasta
tuskaa tuoden polttaa...

Vainajan silmät, joihin Villi ei uskaltanut katsahtaakaan ... miten
hänen sydämensä oli alkanut vavista, kun tiesi niiden häntä
tarkastavankin ... silmät, joiden katse säteili monina, monina öisinä
hetkinä hänen yllään kuin tummat, oudot, lempeät auringot ... haudassa
nyt, valkeat, lihavat madot ... huh ... imevät nyt niitä silmiä ...
pään sisästä ryömivät esiin ... huh!

Kyynelet polttaen tulvivat poskille ja käsille. Vilu koettaa vangita
menneisyyden ääniä, muistaa jokaista naurahdusta, sanaa, jonka rouva
oli hänelle puhunut; ne helähtävät sävelet, tuttuja ääniä, Villi
vangitsee sydämensä tuskalliseksi riemuksi, niinkuin ne tuosta aivan
hänen viereltään helähtäisivät... Villi odottaa vain valkeain,
sormuksilla koristettujen kätten laskeutuvan pöydälle, tuohon aivan
hänen viereensä... Villi vavahtaa, haluaisi tarttua käteen, ei tohdi
... tahtoo salaa katsahtaa ylös, salaa nähdä tummain silmäin kimaltavan
... ne katsovat ulos ikkunasta ... aurinko säteilee häikäisevästi
silmiin, hän siristää silmäripsiään, hymyilee, silmät ripsien raosta
niin kummallisesti kimaltavat, hymy on nyt onnekkaan suopea...

Ah, mutta nyt on jo Villikin kulkenut saatossa havuja pitkin ...
lumisohjussa tulliportin taa hautausmaan tummiin männikköihin...
Toverit lauloivat haudalla... Villi ei voinut laulaa... Muistaa raskaan
hiljaisuuden laulun jälkeen, verkkaiset hautaussanat ... nyt arkku
valuu hihnoissa haikeasti alas ... lehtori on riistäytyä ystäväinsä
käsistä, tahtoo muka hänkin hautaan...

Villi tuntee melkein vihaavaa kateutta ... ei tiedä mitä ... lehtoria
kohtaan... Enemmän hän kuin lehtori halusi vainajan kera hautaan ...
mutta...

Se piikatyttö, piru, oli sanonut, että Villi nuuskii naulassa riippuvia
rouvan hameita kuin vainuava koira... Ah sitä piikaa, miten se on
häijy...

                                                  ⸻

Joka päivä seisoo Villi vainajan pukeutumislipaston luona ja
uskaltamatta koruihin koskea hengittää niistä lähtevää lemua ... kuinka
mielellään hän jonkin niistä varastaisi! Mutta se olisi pyhyyden
loukkaus...

Villin on niin raskas olla, hänen silmistään näkee, miten hän
sanatonna, avuttomasti kärsii... Minne on nyt unohtunut markkinain
valkeaviittainen Barbara?

Hän ei jaksa veistääkään, hän on siihen liian sairas. Hän koettaa tehdä
madonnaa, tietysti madonnaa, sillä hän on sairas. Madonnaa, jolla on
tumma, oudon salaperäisesti kimalteleva, taivaaseen luotu, hymyilevä
katse, mutta hän ei jaksa, hän haluaisi itkeä, mutta vain pari kyyneltä
tunkee ulos kostuttaen silmäripset.

                                                  ⸻

Mutta keväällä aletaan juoruta, että lehtori Perklen jo hakkailee
pormestarin tytärtä.

Silloin Villi muuttuu. Hän ei voi ajatuksissaan kärsiä pormestarin
tytärtä: sellainen pitkä, laiha huitukka ... hänetkö lehtori katsoo
vaimo-vainajansa arvoiseksi...

Usein kevätiltoina Villi istuu kaupungin ulkopuolella hautausmaan
vieressä penkillä suuren männyn alla ... aurinko hymyillen säteilee,
joki pursuaa, kallioiden takaa kimaltelee kaupungista kirkon risti,
tuuli männyssä keväisesti, enteikkäästi, aavistuksilla varistaen
suhisee hiljaa, hiljaa.

Villi haluaisi mennä haudalle, mutta hän ei voi... Ja sitäpaitsi siellä
saattaisivat paraikaa istua kuhertelemassa Perklen ja pormestarin
tytär. Ah vainaja-parkaa, hänen haudallaan! Villin sydän on haljeta
haikeasta harmista.

Perklen kuuluu ennen suruvuoden loppua aikovan pormestarin tyttären
kanssa avioliittoon. Hartausmummotkin, jotka olivat juoneet monta
kahvikuppia rouva-vainajan lempeässä seurassa, ovat närkästyneet,
toisilleen itkevät ja sipattavat vainajan katkeraa kohtaloa, ovat
lehtorin hurskaudesta vihastuttavasti pettyneet. Perklen puolustautuu
uskonsisariensa rohkeilta hyökkäyksiltä panemalla kätensä ristiin,
katsahtamalla taivaisiin, sanoen:

”Niin, niin ... sinä vaimo-vainajani siellä voit kuitenkin nähdä, että
minun ja kihlattuni välit ovat puhtaasti hengellistä avioliittoa!”

Silloin uskonsisaret suuttuvat, pauhaavat, sanovat lehtorin kiirehtivän
häitä vain sen vuoksi, etteivät muut ehtisi viedä pormestarin tytärtä,
jolla on monta, monta kosijaa.

Niin, halveksittu on hurskas Perklen, hartausseura häntä karttaa,
entisten ylistysten sijasta hänestä levitetään pahoja juoruja. No,
pianpa hartausseura jälleen leppyy, kun väsyy juoruihinsa ja näkee,
kuinka kahvihurskaan sisaren Perklen uudesta rouvastaan heille
kasvattaa.

Mutta Villi ei lepy.

Lehtori Perklen on uskonnollinen. Vain sellaisia ne uskonnolliset
ovatkin!

Villi muistaa, miten lehtori usein, tavallisesti oppilaittensa
vehkeiden ja narrausten ärsyttämänä, oli koulusta tultuaan ollut
ärtyinen, ruokapöydässä yrittänyt nostaa toraa joutavista. Jos piika
oli erehdyksessä asettanut veitsen vasemmalle puolelle lautasta,
silloin rouva sai ankaran juhlallisen katseen, pistävän solvauksen,
rouva ei muka mihinkään kelvannut... Rouva ei koettanut puolustella,
yritti vain hymyillä, huokasi. Mutta miehen ärtyisyys ei rauennut, koko
välitunnin tai iltapäivän hän nalkutti epäjärjestyksestä tai
iljettävästä tomuisuudesta, mikä kodissa muka oli, kunnes asettui
urkuharmoninsa ääreen ja alkoi tuskastuttavan pitkään ja sanaa
virkkamatta soittaa ja veisata holottaa virttä... Silloin oli ukonilma,
vesi ränneissä rämisi, leimahteli pimeä taivas, urkujen laahaavan,
uikuttavan äänen vaimensi vähän väliä jyrinä.

Rouva-vainaja usein väsyneesti huoahti:

”Joko nyt taas!” kun herra koulusta palattuaan ilmoitti tänä iltana
niiden ja niiden uskovaisten tulevan luokseen.

”Fyi, fyi ... kuka nyt noin!” vastasi lehtori rouvalleen pisteliään
vihastuneesti ja sormellaan pyörittäen kuin pienelle lapselle.

”Mutta minä en ole tänään oikein terve!” rukoili rouva.

”Mutta minä olen aina terve, kun hurskautta viljellään!” tiuskaisi
herra. ”Ja sitäpaitsi olen jo kutsunut vieraat.” Ja sitten hän melkein
pisteliäästi, verkkaan, verkkaan luetteli pitkän, pitkän nimijonon ja
luetellessaan tarkasteli rouvansa kasvonilmeitä salaisesti hymyillen.

Sellainen henkevä, kaunis vaimo kuin hänellä oli!... Ja itse lehtori
ärtyinen, kavala, pirullinen sanansa syöjä! Villi muistaa, että
kerrankin jonkin luokan yksituumaisella päätöksellä oli eräs oppilas
repäissyt irti isämeitälehden rukoussalin kateederin virsikirjasta.
Munakallo aloitti aamulla rukouksen, etsi isämeitää, ei löytänyt, hänen
koko kalju pääkupunsa punehtui kuin tulinen kanuunankuula, hän iski
nyrkkinsä kateederiin, ärjyi jotakin hermostumisestaan, jonka pojat
hyvin tietävät, jätti rukouksen kesken. Silloin voimistelunopettaja
nauroi katketakseen.

Sitten kesti monta päivää tutkintoja, ei saatu selvää, kuka lehden oli
irti repäissyt. Lopulta päätettiin rangaista erottamisella joka
kymmenes mies luokalta; mutta samalla sanottiin, että rikoksen tekijä
saisi kaikki tyyten anteeksi, kun vain tunnustaisi. Kun ei
tunnustamisesta rangaistuskaan uhannut, niin hän päätti tunnustaa,
etteivät toverit joutuisi syyttä kärsimään. Hän tunnusti, Munakallo
toimitti hänelle kolmen päivän karsserin. Toverit valittivat: minne jäi
luvattu anteeksianto! Munakallo toimitti valittajille arestia.

Hyi sellaisia ihmisiä! Villissä herää yht’äkkiä ennen tuntematon
kiihko, sen voimalla hänen verensä kuohahtaa väkevään ryöppyyn.
Lehtorin sanoista hän piittaa viisi eikä häntä kuulemaan lähestykään
muuta kuin tahallaan itseään raivostuttaakseen. Kuvanveistoaan ei hän
usein muista, hän karkaa asunnostaan, kuljeksii kaupungilla, vaanii
kaikkialla uskovaisia, ei näe heissä muuta kuin huonoja puolia,
miettii, kärsii, raivoaa koko sielullaan. Hänen sukuverensä on
sellainen, että se pitkäksikin ajaksi hurjasti, sokeasti leimahtaa,
taas väsyneenä sammuu.

Keväällä hän jäi luokalle. Hän oli silloin kuudentoista. Hetkeksi
sammui hänen uskonvihansa, hän tuli alakuloiseksi, kun toverit pääsivät
edelle, pelkäsi, mitä isä ja setä sanoisivat. Tunsi itsensä
kelvottomaksi ... samalla alkoi kuitenkin arasti, haikeasti vaistota,
ettei huonoon edistykseen ollut niin suurena syynä hän itse, hänen
huonopäisyytensä, haluttomuutensa tai muu semmoinen, kuin
käsittämättömät, kummalliset ulkonaiset olosuhteet ... kortteeri ...
kun ei rouvakaan enää elänyt ... kotiolot... Jumala tiesi mitkä...

Itse ei ollut syypää ... vastatkoot syylliset, keitä lienevätkin ...
itse heitti surut sielustaan. Ei lähtenyt enää kesäksi setänsä luo,
vaikka isä nyyhkytti, voihkaili:

”Herra Jumala ... mihin nyt joudut... Tulikin sinut niin vanhana
kouluun pannuksi, ettei olisi aikaa viivytellä... Ei sinulla,
poika-parka, ole järkeä...”

— Onkos isällä sitten järkeä? aikoi Villi vastata, mutta vaikeni sillä
kertaa oudon mielihaikean vuoksi.

LOHIKAANIT.

Heinäkuun aamuaurinko säteilee lämpöisesti, Villi istuu
ullakkokamarissa jo kirjan ääressä, vuoroin on lukevinaan, vuoroin
nousee katse ylös kirjasta... On sunnuntai, niin uneksivan hiljaista
... järvi avautuu ikkunan alla aavana, rantatörmän vanhat, rosoiset
lepät ovat vielä kasteisessa varjossa, mutta kaukana kimaltelee jo
vesi, vaaleasti punertavat vaarain rinteet, saarten ja lahtien
varjoissa hopeiset juovat väreilevät... Sunnuntaisen hiljaista.
Pihapuolelta auringonpaisteisilta ikkunanpäällyksiltä kuuluu vain
varpusten visertelyä... Isäntärengin pienet lapset jokeltelevat ja
leikkivät kuumenevassa hiekassa kuistin vierellä kivijalan juuressa,
jossa ilma alkaa väristä ja säteillä päivän hekumallista hehkua.

Vaarat punoittuvat, kaste kimaltaa, sunnuntaiaamu on hiljaista, ihanan
sininen on lempeä taivas ... odottaisi vain kirkonkellojen kajahdusta
kaukaa yli tyynen, päilyvän järven...

Villi istuu, uneksii. Silloin kuuluu portaista saappaiden kolinaa, isä
tulee ylös, virkkaa hyvän huomenensa, sanoo menevänsä kirkkoon.

”Vai niin”, vastaa hiljaa Villi ajatuksissaan katsellen kaukaisuuksiin.

Ali-Olli on hetken vaiti, sitten sanoo:

”Kirkkoon ... kaunis on päivä ... minun tulee aina oikein vaikea olla
... kun tuo järvi on niin tyyni ja päivä paistaa... Etkö sinäkin tule
mukaan kirkkoon?”

”En.”

”Miksi et tule?”

”Siksi ... siksi ... etten minä sitä kaipaa...”

”Et kaipaa! Miksi et kaipaa?”

”Siksi vain, etten kaipaa!” Äänet, sekä isän että pojan, olivat
yht’äkkiä tulistuneet, Villi kääntyi rajusti isäänsä päin, isän silmät
kummallisina, raivoina tuijottivat, laiha kaula oli kurottunut poikaa
kohti, otsalla risteilivät punaiset viinasuonet kuin verkko...

— Hyi kuin olette ruma! aikoi Villi sanoa, mutta hillitsi sentään
itsensä. Ohimosuonetkin kuin mitkä iljettävät punaiset onkilierot,
jotka pulleina kiemurtelevat päälakea kohti ... ja tukka on silmien
pesun jälkeen tarrautunut kosteana otsaan hujan hajan...

”Miksi et lähde kirkkoon?”

”Siksi että sinne tuollaiset menevät!” tuiskahti Villi. ”Juoppo olette
ja renttu ... vain kaikki sellaiset siellä käyvät ... ostamassa
synninpäästöä ulkokultaisuudella eikä teoilla...”

Villi töytäsi kuin inhoten pois kamaristaan. Isä jäi yksin, supisi:

”Olenko minä tähän syypää! Ulkokultaisuudella ... synninpäästöä ...
mitä hän tietää? Mitä se nulikka tietää? Jos olisivat kertoneet ...
rengit ... tai maailmalla kuullut... Herra Jumala, koomillinen juttu,
koomillinen juttu...”

Vanhat muistot vaimojensa huonosta kohtelemisesta alkavat taas ahdistaa
Ali-Ollia kuin kosto, hän rientää raivoissaan poikansa jälkeen, tapaa
tämän alhaalla tuvassa ikkunan luona auringonpaisteessa taas lukemassa,
ärjäisee:

”Sinun pitää lähteä kirkkoon!”

”Enkä lähde!”

”Vai niin! Sellaiseksiko sinä tulet! Sellaiseksiko sinua on koulussa
opetettu! Mitä sinä luet?”

”En ainakaan raamattua!”

”Et ainakaan raamattua! Vai niin! Kyllä sinun pitää se kerta vielä
näkemän ... sinä pilkkaat jo... Herra Jumala, olenko minä tähän
syypää?”

Olli vallan heltyy, ristii isot kämmenensä, kyyneliä vuotavat silmät
rukoillen katsovat korkeuteen.

”Mihinkä syypää?” kysyy Villi.

”Mihinkä, mihinkä! Siihen, että sinä luet loruja, mitä lukenetkin...
Mutta kyllä sinä sen vielä näet ... kun Herra tulee tuomiolle kunniassa
ja väkevyydessä ... silloin...”

”Hahaha ... uskotteko tekin muka tuollaisia loruja! Pappien valheita ja
loruja, vanhoja, kirotuita jumalaistaruja, joilla tomppelit vedetään
kuin älyttömät mullit kuonorenkaasta kiskomaan jäljestään toisten
auroja ... ja riihtä tappavan mullin suu kyllä muistetaan kiinni sitoa!
Te kirkkoon! Tiedättekö te, mitä varten käytte kirkossa? Sitä varten,
että pöllöille, ja niitä on suurin osa ihmisistä, on uskoteltu, että
ne, jotka käyvät kirkossa, ovat kunnon ihmisiä. Mutta te olette juoppo,
te olette juomisella pilannut terveytenne, te kuolisitte kuin torakka,
jos teidät pakotettaisiin viikko olemaan juomatta. Mutta te menette
kirkkoon, silloin arvellaan: tosin hän juo, mutta käy kuitenkin
kirkossa, on hurskas, siis kunnon mies. Sillä hurskas saa olla roisto
kaikessa muussa paitsi hurskaudessa — ulkokultaisuudessa. Parempihan
on papeille, että ihmiset ovat roistoutensa vuoksi tunnonvaivoja
kärsiviä hurskaita kuin että olisivat tunnonrauhaa nauttivia
jumalattomia. Hurskaat roistot turvautuvat pappiin ja
ulkokultaisuudellaan ostavat häneltä synninpäästön, hänen valtaansa —
vatsaansa — kiitollisina turvautuvat. — Te olette ulkokullattu.
Peittääksenne vikojanne te käytte kirkossa; peittääksenne vikojanne te
vain ihmisten kuullen rukoilette Jumalaa; peittääksenne omia vikojanne
te loruatte Jumalan koettelemuksista ja vastustamattomasta
henkimaailmasta... Te olette uskovinanne hyvään Jumalaan ja vihaavaan
kohtaloon yht’aikaa. Mitä te oikeastaan uskotte? Peittääksenne
vikojanne te kyllä autatte varattomia, te autatte, se on kyllä tosi!
Mutta miksi te aina jälkeenpäin pidätte melua auttamisestanne? ’Niin,
niin, hän on köyhä, pitihän antaa!’ te päätä nyökytellen, nyyhkien
surkeasti tuhat kertaa kehutte itseänne ystävillenne, jotka teitä
kuitenkin nauravat. Mikä te oikeastaan olette? Jumalinen, joka haukkuu
veljeään selän takana vätykseksi ja kuitenkin hänen apuaan alati
pyytää. Kunnon mies ei edessä puhu yhtä, takana toista: hän uskaltaa
sanoa suoraan ja ponnistaa ilman sen apua, jota inhoaa! Miksi te
pelkäätte enteitä ja aaveita? Vai onko sekin vain ulkokultaisuutta,
tehdäksenne itsenne ihmisten silmissä niin merkilliseksi, että saatte
merkillisyytenne vuoksi kaikki synnit anteeksi. Mikä te oikeastaan
olette? Milloin mitäkin, päähänpäläysten mukaan, kuvaamaton kummitus,
usvaa ja näkyä... Kirkkoon! Teidänlaistenne kanssa en lähde... Enkä
muidenkaan kanssa. Kaikki, jotka siellä käyvät, ovat teidänlaisianne.
Olisitte raittiissa ilmassa, ihanan kesätaivaan alla, poissa
tukahduttavasta kirkosta ja juomatta yhdenkin sunnuntain, niin ehkäpä
viimeisten tuomioiden pikku-ukkojen kuvittelutkin edes sekunniksi
jättäisivät hulluiksi sekoitetut aivonne rauhaan...”

Ali-Olli oli vaipunut penkille istumaan, itki oikein sydämensä
pohjasta. Villi kiihkoissaan ei itkuakaan todelliseksi uskonut, ei
siitä edes nauttinutkaan, luuli isän taas vain teeskentelevän. Isä
rystyillään pyyhki silmiään, kovin surkeasti ääni uikahteli:

”Surkeasti puhut, poika, surkeasti ja sekavasti. Ihmeelliseksi olet
tullut, mikä lienetkään. Paljon tottakin puhut, paljon riistät, mutta
mitä sijaan annat? Et mitään. Ja paljon puhut ymmärtämättömästi ...
sanot minua pelkästi ulkokullatuksi kaikessa ... olenhan sitäkin
joskus, ja siksi ihmisetkin sanovat, mutta en ole niin paljon kuin
ihmiset luulevat. Oikein sanot, minä olen milloin mitäkin,
päähänpäläysten mukaan, ja sellaisia ovat kaikki ihmiset enemmässä tai
vähemmässä määrässä. Tänään tahdon olla hyvä: en voi. Huomenna tahdon
olla paha: en voi, olen hyvä. Tänään päätän juoda ja huomenna jättää:
tänään olen juomatta ja huomenesta juon monta viikkoa. Jotkut
hillitsevät päähänpäläyksiään, niin että niiden rangaistus kutistuu
varsin pieneksi, ja senkin miehinä kestävät. Minä en voi hillitä, minä
ne suurennan yli niiden suuruudenkin ja kärsin rangaistuksista enemmän
kuin muut. Laiva minä olen ... laiva on ihminen, laiva, joka aavalla
merellä kulkee. Se kulkee vinhasti suoraan määräänsä, niin kauan kuin
suopea tuuli sille sallitaan. Mutta kun tulee myrsky pohjoisesta tai
idästä, kaakosta tai lännestä, repii se purjeet pois, kun huvittaa,
peräsimen pois, kun huvittaa, vie minne tahtoo tai upottaa laivan, kun
huvittaa. Ihminen voi kulkea oman mielensä mukaan niin kauan kuin hänen
sallitaan niin kulkea. Siinä on tahdon vapaus! Ainoa ihmissuuruus
olisi, että voisi pakottaa itsensä edes ulkonäöltään tyytyväiseksi,
tyyneksi kiihkoisissa taisteluissa, voitoissa, tappioissa,
kuolemassakin, ettei tuottaisi kaltaisilleen turhaa tuskaa. Mutta sitä
minä en voi, sillä minulla ei ole järkeä. Kuvittelujen vallassa minä
olen, sellaiseksi olen kasvatettukin. Minua ei saa tuomita — kyllä
saa, enhän voikaan estää, jos joku tahtoo itseään tyydyttää
tuomitsemisen päähänpäläyksellä — mutta minä vain rukoilen: suokaa
anteeksi, älkää tuomitko! Tuomitseminen näet koskee minuun, sillä minä
olen heikko raukka, kuvittelija. Minä olen paljon rikkonut ja saanut
kärsiä kuvittelujeni vuoksi ... enkä vastakaan voi kuvittelujani estää,
sillä en ole jääkylmä niinkuin olisi velvollisuuteni olla... Enkä voi
edes kovaan tai hyvään onneeni tyytyväiseksi itseäni tehdä, siten
vastustaa kovan henkimaailman uusia kuvitteluja, sillä olen heikko, en
voi itseäni komentaa, kuten pitäisi... Mutta sellaisiahan kaikki
ihmiset ovat: pienet, pienet kuvittelunsa hirveiksi tuuliksi
paisuttavat, antavat henkien puhaltaa purjeisiinsa myrskyllä, mutta
tyynellä purjeensa reivaavat, kun olisi pitänyt tehdä päinvastoin.
Turha on miettiä. Ihminen on kummallinen, kuvaamaton, häntä ei voi
tuntea: vain aavistaa; hänestä ei voi sanoa hyvää eikä pahaa: voi vain
nähdä mitä hän teki, mutta minkä päähänpiston vuoksi milloinkin, sitä
ei tiedä!”

                                                  ⸻

Ovatko Lohikaanit pieniä, vanhoja mummoja, jotka pimeissä,
ränsistyneissä tölleissään ryppyisinä ja kummallisina, kissa sylissä,
kehrätä hyrräävät, tirkistelevät pienin, tihruisin silmin, kertovat
outoja juttuja velhoista ja taikureista, viuluniekoista ja pirun
riivaamista talonisännistä, rosvoista, nälänhädästä? Kaikki he
tietävät, ikivanhoja ovat.

Oh ei! Lohikaanit ovat sankareita, makkabealaisia he ovat, Catilinan
hurjaa salaliittojoukkoa he ovat, Pugatsevin kapinoitsijoita,
verivalansa vannonut, pieni linnan vartiosto keskellä piirittäjäin
ahnasta laumaa.

Mutta August Stanislaus on Lohikaanien kuningas. Hänen isänsä ja
äitinsä ovat nyt äskettäin kuolleet, ainoa lapsi hän oli, hän on nyt
jonkin aikaa kaikkivaltias herra talossaan merenrannan kaupungissa.

Kun lomapäivän aattoilta on perin myöhäinen ja äreät peruukit jo
nukkuvat, hiipii salaliittolaisten lauma pitkin pimeitä kujia August Stanislaun
taloa kohti, joka matalana ja pitkänä kyyhöttää kaupungin
laidassa kaidalla niemellä. Niemen erottaa kaupungista kauhean
korkea lankkuaita, ja aidan harjan on Lohikaanien kuningas varustanut
vihaisella piikkirivillä, jonka portti on ainoa kulkutie
Lohikaani-pesästä kaupunkiin.

Siellä matalan talon salissa lekuttaa pöydällä rivi himmeitä
kynttilöitä valaisten seinäin kultapuitteisia, haalistuneita kuvia ja
vihreitä, nokeutuneita kaakeliuuneja. Mutta kynttiläin keskellä
kekottaa kuin lihava, laiska keisari ikään suunnattoman iso, lakkinen
punssilekkeri. Ääneti Lohikaanit tarkassa järjestyksessä laskevat
roponsa rakkaan punssipaavin jalkoihin. Sitten alkaa yönvieton
virallinen alkuosa.

Päätetään pitää kissannaukujaiset ja kastrullinkalistajaiset
tyttökoulun johtajattarelle rakkaiden neitosten puolesta; päätetään
laskea parilla luokalla matematiikka päin honkia, että saataisiin
rehtori numeroperuukin kimppuun; kolmanneksi pidetään selvitettynä,
että kuuma löyly tekisi hyvää parille kelmeälle kirjatoukalle, jotka
näkyvät jotakin tietävän Lohikaani-liigasta; neljänneksi päätetään
tervata näkymättömiin ensimmäinen kirjain asianajaja Immanuel Immosen
kylttiin maalatusta tittelistä. Immanuel Immonen, liikkajalka,
kuppakurkku, on kannellut erään Lohikaanin niskaan. Voi armoton häntä,
ken vihastuttaa Lohikaanien jumalaista, väkevää liigaa!

Kun virallisen ohjelman monet kysymykset on selvitetty tai pöydälle
pantu, ryhdytään ilopuoleen. Kuningas Stanislaun piika on ikivanha,
ryttyinen ja umpikuuro: kun hän kerran on asettunut levolle, ei hän
herää, vaikka korvan juuressa kanuunalla ammuttaisiin. Hän nukkuu
keittiössä rakennuksen toisessa päässä; varmuuden vuoksi kuningas on
vielä kaikki väliovet lukinnut ja avaimenreiät tukkinut, ettei valon
sädekään voisi vilkahtaa hänelle isosta salista, Lohikaanien luolasta.

Sitten alkaa kuuron mummon nukkuessa Lohikaanien pesässä iloinen
hummaus. Lukittujen ovien takana istutaan kynttiläin lekuttaessa,
piirissä mahdottoman ison pöydän ympärillä, sikarit ja paperossit
pöllyävät kuin kaksikymmentä tehtaan savutorvea, raskas lekkeri
kiertää, imeltyvät herttaisesti huulet, lentää poskiin hurjan riemukas,
hehkuva puna, alkaa puheen porina, kitarain näppäys, laulu ja käsiä
huitoen, täydeltä kidalta huimaavasti huutaen mahtava refrengien
jyrinä. Sitten taas lekkeri kiertämään, humaltumisen kimaltavan,
kultaisen kruunun saa kukin jalo Lohikaani nuorelle, ylpeälle
kiireelleen. Ken paitahihasillaan, ken vain paita ja liivit yllä, ken
ilkialasti nyt ratsastetaan, jölkytetään jäykkäjalkaisilla tuoleilla.
Käypä siinä jölkytys, kopina kova ja Lohikaani-marssin huuto, kun
paidanhelmat läpättäen töytäillään itsepäisillä ratsuilla vasten
uuneja, seiniä, yli sänkyjen, sohvain. Silloin on kuninkaan vaikea
hillitä hunnilaumaansa. Nämäpä joskus paitasillaan pihalle töytäävät,
tanssivat lumisohjussa paljain jaloin ja hihkuen piirihyppyjään,
kadullekin karkaisivat, elleivät lankkuaidan tiheät piikit ja portin
mahtava lukko tietä sulkisi.

                                                  ⸻

Lohikaani on Villikin, paras Lohikaani onkin! Siellä hän istuu tupakan
sauhussa ja punssihöyryssä korkeaotsaisena kyömynenänä, nappailee
kitaraa, nauraa, laulaa, rallattaa. Lohikaaneihin ei otetakaan ketä
tahansa. Lohikaanien tunnussana on: hurjapäisyys. Se elon vaiheissa
matkasauvaksi riittää.

Onko ehdokas hurjapää, eikö pelkää Jumalaa, eikö ihmisiä häpeä?

Ovatko Lohikaanit hänet koskaan korjanneet humalaisena makaamasta
katuojassa, turvaan nuuskivilta, kiljuvilta jalopeuroilta, opettajilta,
hänen aavistamattansakaan, mikä mahtava yhdistys hänet pelasti? Tokko
lienee milloinkaan kuljettanut eläviä rottia kouluun, saanut luokalla
aikaan ihanaa rotanajo-meteliä? Lieneekö käsirysyssä milloinkaan
taistellut ryssänopettajan kanssa, joka, sarkatakki, on niin väkevä,
että riiputtaa aikamiehiä ilmassa kuin silakoita yhden kummassakin
kourassaan? Jos niin on, niin häntä suositellaan kuninkaalle, viisaalle
August Stanislaulle, joka muinoin aikojen alussa tuli lyseoon, luki
pari luokkaa, ei päässyt ylemmä, meni taas kansakouluun, sieltä taas
palasi lyseoon ja on sitten uskollisesti, vankasti istunut kullakin
luokalla säännöllisesti kaksi vuotta, niin että nyt kuudennella
ollessaan on partaniekka köriläs, — entiset hurjimustoverit, niiden
joukossa Baradinskykin, ovat rivittäin hänen alitseen marssineet
ylioppilaiksi. Kenet sitten kuningas Stanislaus ehdotetuista katsoo
seuraan soveliaaksi, hän on Lohikaani, eikä ilon ja viinan häneltä
puuttuman pidä!

Ja Villi on katsottu soveliaaksi. Hän on vastoin isänsä tahtoa
riistäytynyt asumasta alhaisen Munakallon luona, joka ennen suruvuoden
loppua on mennyt naimisiin. Hän on lukenut hiki päässä ja posket palaen
koko viime kesän Darwinia ja Straussia, Burnsia, Uhlandia; hän
rompattaa ulkoa virstamäärin saksalaisia runoja ja kiroilee
luonnonraikkaasti, kuten hän sanoo, ja riitelee jokaisessa
mahdollisessa paikassa uskonnollisten, iljettävien pöllöjen kanssa. Hän
on uskontohupsu, hän käy arkina juhlavaatteissaan ja isot, punaiset
silkkitupsut kaulassa, mutta pyhiksi hän pukeutuu huonoimpaan pukuunsa,
repii sen vielä luonnollistakin kehnommaksi, raksii likaisesta
paidastaankin napin pois, käy avokauloin, pörröttää tukkansa niin että
se on kuin viholaispesä. Hän lauantaina iltarukouksen jälkeen menee
sanomaan Munakallolle:

”Enpäs lähde tänä iltana hartausseuraan, en! Enpäs lähde huomenna
kirkkoon, en!”

Luokkalaisensa hänelle nauravat. Hän halveksii heitä! Sellaisia lapsia
he ovat! Lukevat katkismusta, monet iltarukouksensakin, laskevat
laskuja! No niin, paljon nuorempiakin he ovat kuin Villi, joka on sekä
kovin myöhään pantu kouluun että toiseksi vuodeksi jäänyt luokalleen.
Irvistelkööt, töllistelkööt, naurakoot, se on heidän lapsenoikeutensa.
Villi on kasvultaankin päätä pitempi jokaista heistä; ja sielultaan
sitten! He luulevat, että on niin suuri temppu osata laskea, kun ei
muuta vaadita. Kyllä Villi heille vielä näyttää, halveksittaville
Munakallon sylivauvoille!

Seuraavalla Munakallon tunnilla hän keskellä harrasta kuulustelua
rähähtää nauruun; käskettynä nousee ylös, alkaa jankata Munakallon
kanssa uskonnosta. Ah, mikä rohkeus, niitä tietoja, niitä ihmeellisiä
asioita! Pikku pojat, silmät pyöreinä, tietämättä nauraako, tirskuako
vai pelästyäkö, katselevat vuoroin pitkään, kuudentoista vanhaan
hongankolistajaansa Villiin, vuoroin Munakalloon, joka on harmista
punaisena. Villin otsa on kekallaan, leuka itsepäisesti ojossa, hän
vapisee, silmät raivoina, sameina kiiluvat, hän hyökkää ja puolustaa,
rompattaa runoja, siteeraa Buddhaa, Darwinia, väittää, ettei
iankaikkista elämää olekaan, kuvailee heltyneenä jotakin tyhjää, jota
nimittää ihanaksi Nirvanaksi, kaiken sellaista vauhtia, ettei Munakallo
ehdi tai tahdo suutaan avatakaan. Lopuksi Villi ajetaan ulos, hän menee
pää pystyssä, nauraen kuin ylpeä sankari, Munakallo tuskissaan ja
harmissaan jää kirjoittamaan arestimääräystään. Kun Villi tunnin
lopulla saa kuulla arestista tovereilta, jotka kummallisella,
pelonsekaisella kunnioituksella häneen katsovat, tuntee hän haikeaa,
hiljaista surua, mutta samalla iloitsee kuin marttyyri. Ah niitä
raukkoja, niitä halveksittavia raukkoja! hän vain itsekseen tiuskailee.

Hän osaa kieliä ja historiaa paremmin ja enemmän kuin parhaat parilla
yläluokalla, sillä hän ostelee jo kuin vimmattu vieraskielisiä kirjoja
ja lukee niitä yksinäisessä konttorissaan, jonka on vastoin isänsä
tahtoa valinnut asunnokseen, mutta kieliopista, laskennosta hän ei
tiedä hölynpölyä, ja uskonto saa hänet aivan raivohulluksi. Hänen
muistutuskirjansa on ihan vihoviimeisen siivoinen kaikista
rangaistusten asteista, isältä saatava selkäsaunakin oli hänelle
tuomittu; isä entistäänkin höperömpänä poikansa villipäisyyden vuoksi
tuli kaupunkiin, kun ei poika maalle lähtenyt, aikoi vakavasti panna
opettajien rangaistusmääräyksen toimeen, mutta Villi otti kasvoilleen
mahtavan, ivallisen ilmeen, syyti jälleen isää vastaan kaikki tämän
synnit, sai isän itkemään; isän rankaisemisvimma muuttui melkein
avuttomaksi, surkeaksi armon anelemiseksi.

Hän kirjoittelee jumalattomia runoja ja salaisten Lohikaani-ystäväinsä
kautta toimittaa ne toverikunnan lehteen. Opettajat eivät tiedä mitä
tehdä: lahjakas hän on ja hyväpäinen, mutta äidittömänä ei ole saanut
mitään kasvatusta kehnolta isältään; täällä hän pilaa toverit; sääli
poikaa! Kun ei kovuus auta, vain yllyttää, niin rehtori viimein koettaa
hyvyyden keinoa. Kerrankin hän kutsuu Villin luokseen, tarjoaa kahvia,
juttelee, viimein vetää esiin toverikunnan lehden:

”Onko Ville kirjoittanut tämän runon?”

”Olen!”

”Tämän runon!... Kuinka Ville voi, kuinka Ville voi niin kirjoittaa!
Sanoa maallista naista, syntistä ihmistä Vapahtajakseen,
Kristuksekseen! Ajattele, ajattele, Ville! Jos et muun vuoksi niin
isäsi ... ja toveriesi, noiden viattomien, puhtaiden raukkojen vuoksi!
Ajattele, olet kaikkia luokkalaisiasi vanhempi! Voi sinua Ville-parkaa!
Ajattele! Miksi sinä et enää tyydy kuvanveistoksiisi ... sellaisia
enkeleitä, isänmaan sankareita sinä ennen veistelit, ajattele: vain
vuosi sitten, kun asuit lehtori Perklenillä! Ajattele!”

Se sattui Villiä arkaan paikkaan. Vuosi sitten Perklenillä ... rouva
vielä eli ... hellä, hurskas rouva...

Villille tulevat vedet silmiin...

Rouva-vainajalle, kidutetulle, pyhällehän tuo hänen runonsakin on.
Mutta rouva ... hänpä se onkin Villin Vapahtaja, silmäin avaaja ...
kärsimyksillään, kuolemallaan... Kirottujen, ulkokultaisten raukkojen
kehnouden hän on oppinut näkemään...

”Minä en ajattele mitään!” räyhäisee Villi.

”Sitten sinut erotetaan koulusta!” tiuskaisee rehtori tulipunaisena
harmista, jota sydänvikansa ei sietäisi, sydän on vallan lyömästä
lakata.

                                                  ⸻

Erottamisesta ei kuitenkaan hetimmiten tullut mitään, lieneekö ansio
ollut isän hartaiden rukousten, opettajain säälin vai toverien, joita
aina iso joukko, useilta keskiluokilta, kuin salaisesta sopimuksesta
hyökkää Villiä puolustamaan, milloin välitunnilla yksitellen käyden
yksityisten opettajain kimppuun selittämään Villin lahjoja siinä ja
siinä aineessa, hänen kotiolojaan, isän ankaruutta, milloin parvissa
kokoontuen rehtorinkanslian ovelle meluamaan ja eroamisillaan
uhkailemaankin, huutamaan sen ja sen opettajan poikenneen koululaista
Villiä kurittaessaan ja niin edespäin.

Eikä Villikään parane, päinvastoin. Eräänä sunnuntaina pappi kaupungin
kirkossa saarnastuolista valittaessaan ajan turmelusta näkee hyväksi
haikeasti ilmaista, että jo täällä pienessä, rauhallisessa
kaupungissammekin epäkristillisyys yksin lapsetkin valtaa: on lyseossa
tuommoinen nuori poika, joka muka julkisesti väittää, ettei hän usko
Kristukseen. Silloin koulussa kerrotaan, että Nirvana se vasta on
poikaa, kun häntä vastaan on jo kirkossakin saarnattu. Siitäpäs Villi
ylpeäksi tulee, hän on kuin humalassa kunniastaan, yhä jumalaisemmin
paistaa viinien punaama otsa, yhä käyremmäksi näyttää litteä
indiaanin-nenä käyristyvän.

Hän on koko vastus se Villi! Voimistelunopettajan luona hän usein käy,
kyselee jumalattomia kirjoja, käynneistään kehuu tovereilleen.
Voimistelunopettaja nauraa, surkeilee, koettaa saada järkeä poikaan,
lopulta hermostuu, suuttuu: se perhana, kaikenlaisia kummallisia
ilmiöitä pikkukaupungissa voi kasvaa, kaupunkilaisten ja opettajain
pöllömäisyyden vuoksi! Tuollainen alaluokan nulikka, se on jo ehtinyt
tulla hulluksi! Ei muusta osaa puhua kuin Darwinista, Darwinista,
Darwinista, taas Darwinista, niin että saa toisen ihan hermostumaan ja
raivostumaan säälistä ja suuttumuksesta! Voi poika-rukkaa, on kuin
koulukaupungin ilma olisi tehnyt hänet pirun riivaamaksi!

Pian hän on niin heikko, että kun hän aamuisin nousee jaloilleen
vuoteestaan ja oikaisee vartaloaan, lentää vihlaisten päässä kuin
pyörtymys, kaikki alkaa silmissä pimeten pyöriä. Villi oli taas
iltasella valvonut myöhään, kiihkoissaan vuoteessa lukenut mitä lie
lukenut, niin että silmistä takaraivoon alkoivat kulkea tuliset kivun
pistokset, kunnes lamppu öljyn puutteessa rupesi kitkerästi käryämään.
Sitten hän sammutti lampun ja heittäytyi levolle, mutta silloin tulivat
kaiken maailman ajatukset raskaina, kiduttavina, ja veivät unen. Siinä
hän on potkinut ja piehtaroinut vuoteessaan, joka tuntuu iljettävän
kuumalta, heittänyt peitot ja lakanat yltään, taas ne yli korvien
vetänyt, väännellyt pielusta, paiskannut sen pois, taas milloin
kasvoilleen, milloin niskansa alle sen asettanut, koettanut ajatella
yhtä ja toista, että uni tulisi; ajatukset ovat unen vieneet! Villi on
ajatellut Burnsia ja Darwinia, isän kaupunkiintulon kiukkua ja
kyyneliä, lopuksi kuvitellut olevansa marttyyri, paholainen, jota ilkeä
jumala piinaa tulisilla vuoteilla siksi, että hän on puoltanut
totuutta. Niin, paholainen hän on, huohottava, väsynyt, mutta unta ei
hänelle anneta; hänet on kytketty käsistä ja jaloista kallioon, hänen
vankkaa otsaansa polttaa, takaraivossa kummallisesti kolottaa, puristaa
kuin rautakouralla, päätä huimaa, että pelkää mielipuoleksi tulevansa,
lanteissa, luiden ytimissä pistelee kuin tulisilla neuloilla, hänen
rintaansa repivät jumalan katkut. Mutta hänpä ei alistu, ei! — siinä
on sitten otsa, joka kestää! hän kättään kolottavaan otsaansa lyöden
raivoissaan uhkaa kuin jumalalle. Kolkuta vain, kolkuta vain! Sait
kerrankin sellaisen jättiläishärän otsan että kestää!

Veri sulloutuu, syntyy sellainen kummallinen hekumallinen kiihko,
seuraavana aamuna hän ei jaksa pitää ajatuksiaan koossa, kaikki on
niin iljettävää, harmaata. Iltasella täytyy päästä Lohikaani-pesään!
Vesi nousee ahnaan janottavasti Villin suuhun, kun hän ajattelee
olutrisua tai punssilekkeriä, joka on varustettu kuningas Stanislaun
pöydälle öisten kynttiläin väliin. Ensimmäisen lasin juotuaan hän
tulee kasvoiltaan aivan liidunvalkeaksi. Useimmat muut hyppivät
Lohikaani-juhlissa kuin apinat ikään, hän istuu sohvan nurkassa
valkeana; ylähuuli kummallisen velttona, himokkaana paisuu: hän
tahtoisi vain yhä juoda ja juoda, pelkän juomisen vuoksi.

Mustat, väsyttävät varjot kohoavat raskaina poika-paran ympärille,
päivin hänen silmänsä tuijottavat älyttömän sameina, joskus vain niissä
leimahtaa, ja silloin koko kasvoilla näyttää säteilevän silmien ylpeä,
kiihkeä, velhomainen loiste.

Mustat varjot parveilevat ympärillä, kokoontuvat, hyökkäävät,
väistyvät, lisäävät sekavia joukkojaan. Nuori Villi-rukka on jälleen
rakastunut. Mihin ovat nyt unohtuneet pörrötukkainen Barbara, Perklenin
rouva ja monet muut? Kauanhan Villin öisiin uniin uuvutti tumman
rouva-vainajan muisteleminen, pitkän aikaahan hänen silmänsä säteilivät
Villin sielussa kuin oudot, vavistavat auringot. Okaista, pistelevää
polkua Villi uskotteli astuvansa, mutta rouvaa muistellessa oli haavain
veripisaroista puhkeavinaan hehkuvanpunaisia valmuja, jotka ihanasti
huumasivat kuin unijuoma sairasta. Miten hän sitten kärsi, kun havaitsi
vainajan kuvan sielustaan vähitellen sammuvan eikä sitä enää sinne
voinut levon hetkillä lohduttajaksi loihtia; hän rukoili Jumalaa
säästämään ihanaa kuvaa hänen sydämessään, salaa rukoili, sillä
julkisesti hän tahtoi saada kunnianimen: ateisti.

Mutta nyt on Villi-rukka nähnyt tyttösen, jota pilkkanimellä
poikapiirissä mainitaan Marketta Pumpulaksi. Villi ei voi enää muuta
ajatella kuin Marketta Pumpulaa.

Häneltä jää riiteleminen Buddhasta ja Darwinista Munakallon kanssa
vähemmäksi, hän tulee hiljaiseksi, kulkee katse alas tähdättynä, hän ei
halua usein Lohikaani-pesään, sillä Lohikaaneille hän on
mustasukkainen: ne Marketta Pumpulaa samall’aikaa hakkailevat ja
pilkkaavat.

Iltahämärässä jossakin kadunkulmassa ison poikaparven piirittämänä hän
oli ensi kerran nähnyt Marketta Pumpulan. Marketalla on sellainen
kiiltävä, pikimusta otsatukka, ohimojen kohdalta se on alhaalle
kammattu: Villiä raivostuttaa, kun pojat sanovat Marketan kammanneen
tukkansa tällä lailla siksi, etteivät hänen isot, rumat korvansa
näkyisi. Marketalla on leveähkö pystynokka ja toinen silmä hieman kiero
— mutta mitä se haittaa! Villi ei sellaisissa tarkastavan syvissä,
ruskeissa silmissä mitään kieroa huomaa, ja toisista pojista Marketta
on aika mukava vekara, kun ei pelkää riidellä koulunsa johtajattaren
kanssa, kirjoitella pojille kirjeitä, tulla mukaan aina iltapimeään
saakka luistelemaan tai hiihtämään ja kujankulmissa nauramaan ja
kuhertelemaan.

Kun Villi näki Pumpulan Marketan, hän tuijotti tyttöä kauan sydän
lämmeten kuin ilmestystä. Hän näki vain pikimustan, kiiltävän, runsaan
tukan ja sen alla syväin silmien raukeasti, tarkastavasti säteilevän.
Hänen sydämeensä tuli raivo, ahdistava vaiva.

Hän oli heti äärettömän mustasukkainen toisille Lohikaaneille. Hän
erosi raivona parvesta, syöksyi kiirein askelin kotiaan kohti,
sadatteli tovereitaan narreiksi, kiroili kuuta, joka ei antanut hänen
tuskassaan kulkea aivan pilkkopimeällä kadulla, tuli kotiin, ei
sytyttänyt lamppua, vaatteet yllä heittäytyi vuoteeseensa, huohotti ja
painoi molemmin käsin sydäntään, joka kiduttavan tuskallisesti
jyskytti; hän huomasi olevansa muka hermostunut, valvoi, valvoi, luki
kituvasti huoahtaen neljännestunnin toisensa jälkeen, kun kuuluivat
öiset kellonlyönnit kaukaa kirkon tornista, kiroili sydäntään, joka
jyskeellään ei antanut unta, kun painoi korvansa kuumaan pielukseen.
Sitten hän taas oli olevinaan ylpeä valkea paholainen, jota Jumala
piinasi tulisilla hiilillä ... hän näki ikkunan hämärästi pimeydessä
häämöttävän, ikkunan edessä oli pari korkeata kukkasta ... kas siinä,
ne kukat hämärillä ääripiirteillään muodostivat hänen silmiinsä haamun
... se haamu on jättiläinen, vihainen, julma ... se on korkeampi kuin
huone ... huone avartuu öiseksi, tähtiseksi ilmaksi... Jumala vielä
taivaan alla istuu marmori-istuimellaan, hänen pikimusta tukkansa
lainehtii kiiluvana virtana alas jalkoihin. Hän istuu siinä, Jumala,
korkealla, ja katsoo, kun punapartaiset enkelit piinaavat Villiä hänen
jalkainsa juuressa ... tulikuumilla raudoilla... — Ah, minähän näen
näkyjä niinkuin isänikin! Villi itsekseen tuskailee; päätä kolottaa, ei
saa unta.

                                                  ⸻

Villi on Marketan mielestä säälittävän kiusallinen. Villi voi kävellä
seurassa, nauraa, ilvehtiä, loruta joutavia, pitää hauskaa kuten
muutkin; silloin hän viehättää, hänen kanssaan viihtyy. Mutta
yht’äkkiä, kuin hulluuden puuskassa, hän tulee raivoksi, kalpenee ihan
valkeaksi, posket hehkuvat, silmissä on kummallinen, hillitön kiihko,
hän alkaa käsiään huitoen, tuskaa kärsien sadatella kaikkia ihmisiä,
rompattaa runoja, koettaa hullun vimmalla kumota raamatun
luomishistoriaa, niinkuin Marketasta ei olisi ihan samantekevää, oli
maailman sitten Jumala tai piru luonut. Aina Villi ruikuttaa, on
synkkämielinen, samalla äärettömän itserakas, ylpeä muka, mistä?

Jos hänelle nauraen sylinsä avaa, ei hän tohdi, vaikka kiihkossaan ihan
vapisee. Marketta tuskastuu, väsyy. Mutta silloin Villi ei hänen
seuraansa tule moneen päivään, yksin hän kuljeksii kujilla selkä
kyyryssä ja silmät kaihoten. Monesti hänen askelensa kuin sattumalta,
pakosta johtavat iltahämärässä joen rannalle, sillalle: hän tuijottaa
siellä alas veteen, katsoo tähtien kiilumista syvyyksistä. Tai istuu
kauan, kauan öisin yksinään laiturin penkillä linnaa vastapäätä,
kuuntelee yössä veden loisketta, kaukaisen meren iki-väkevää kohinaa,
kuvittelee näkevänsä virrasta nousevan ahnaan vedenjättiläisen,
tursaan; se tuijottaa häneen silmillään, jotka ovat ilkeät, valkeat,
pullottavat päässä kuin kananmunat, kurkottaa kynsiään laituria kohti
saavuttaakseen Villin.

Virran yli johdetut puhelinlangat korkealla pimeydessä humisevat
yksitoikkoisesti, pahaa ennustavasti soiden, aallot loiskivat,
pimeydessä kuumottaa synkkä linna, etäällä meri kohisee.

Villi säpsähtää penkillään. Kuka koski hänen käsivarteensa? Hän näkee
pimeydessä naisolennon.

”Sinäkö, sinäkö se olet Saksan keisari?” kysyy heleä, tuskainen
naisääni Villiltä.

Villiä puistattaa. Kyllä hän tuon kysyjän tuntee. Se on hullu
Hillenperska. Tämä kuljeksii öillä yksinään ympäri kaupunkia ...
päivillä hän käy havuluuta kainalossa ja kolme punaisilla ruseteilla
koristettua hattua päässä... Hän sanoo olevansa kaunis, niin kaunis.
Kaikki nuoret miehet, ulkomaiset ruhtinaat ovat häneen rakastuneet.
Mutta yhdestä hän vain pitää: se on Saksan keisari. Mutta Saksan
keisari mihin lienee kadonnut, häntä Hillenperska kaikkialta kyselee,
etsii.

Hillenperska kuului olleen varakas leski, kun joku nuori poikahuijari
tuli, oli rakastavinaan häntä. Kauan Hillenperskan luona asuttuaan ja
hänen rahansa tuhlattuaan poika pötki tiehensä ... nyt Hillenperska on
hullu ja köyhä, kaikkialta etsii kadonnutta Saksan keisaria, joka häntä
niin rakastaa, joka kerran palaa.

Hillenperska on kauhean iljettävä ja ruma. Hän asuu kesät Vilusalolla
kaatuneen hongan juurikossa, syöttää kesyjä käärmeitä ja kissaansa
padasta, josta itsekin syö ja jossa kerjätyt kahvinsa ja ryyninsä
keittää. Syksyllä täytyy aina Hillenperskan maja polttaa: muutoin hän
jäisi sinne talveksi paleltumaan; talvet hän asuu kaupungissa milloin
kenenkin nurkissa. Keväällä hän aina rakentaa uuden majan Vilusalolle.
Huh, hänellä kuuluu olevan useita lapsiakin, mitkä tunnottomat roistot
häntä käyttänevät hyväkseen...

— Tuollaiseksi minäkin tulen! ajattelee Villi, pakenee Hillenperskan
luota, joka yksin jää seisomaan öiselle laiturille, huutelemaan Saksan
keisaria.

                                                  ⸻

Kotonaan maalla joululomalla Villi sanomattomasti ikävöi Marketta Pumpulaa
. Hän käy huoneesta huoneeseen, väliin nojautuu uunia tai
seinää vasten, ummistaa silmänsä, elää jälleen uudelleen kaikki
tuskalliset ja iloiset kohtauksensa Marketta Pumpulan kanssa.

”Margareta, kuinka voit, kuinka voit olla niin tyly!” hän huokaa,
nyyhkii.

Ja isä häntä aina kiusaa. Jos Villi istuu haaveissaan kamarissaan,
kohta isä raottaa ovea, kurottaa laihaa, punaista kaulaansa, töllistää
sisään viinanjuojan samein, järjettömin silmin, vihaisesti alkaa
tiuskia, äristä:

”Sinä et taaskaan lue, mitä sinä teet? Nuuskitko sinä jumalattomia
kirjoja? Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? Tee vain kuten huvittaa
... pian minusta aika jättää sinun tähtesi... Mutta muistakin se, että
tästä lähin et saa päivääkään koulua käydä! Parempiko on sitten kyntää,
kun et viitsi lukea... Sinä olet kiusannut jo minua kuin riivattu...
Koomillinen juttu...”

”Mutta minä menen kouluun!” väittää Villi.

”Mutta sinä et mene!”

”Mutta minä menen vaan! Jos en muuten niin kiusaksi teille!”

Ja sitten alkaa jälleen kinastelu isän juomisesta, renttuamisesta,
kunnes isä kylliksi köristyään ja raivottuaan nyyhkii, tunnustaa
syntejään.

Ah, onnetonta on Villi-rukan täällä kotona. Yht’äkkiä hän niin
sanomattomasti alkaa kaivata äitiä. Ennen ei äidin ajatteleminen juuri
ollut hänen mieleensäkään juolahtanut. Nyt koko ainainen orpoutensa,
äidittömyytensä kohoaa armotromina, raskaina muistoina hänen sieluunsa.

Hän kuvittelee kohtaloaan yöksi, hänen muistonsa kaipaavat kysymyksille
vain unohdusta.

Villi muistaa isän ja äitipuolensa keskenään usein tapelleen, molemmat
olivat kiroilleet, kai humalassakin olivat molemmat. Hän oli
kansakoulussa ollessaan pitäjäntuvalla kerran sattunut pojille
viattomasti kertomaan jostakin kotitapahtumasta: äitipuoli-vainaja oli
piileskellyt aitan alla, kun isä tuli humalassa kotiin. Silloin pojat
Villin kertomukselle nauroivat, se nauru tuntui Villistä niin ilkeältä.
Sen jälkeen Villi ei heille kertaakaan mitään kotioloistaan kertonut...

Usein hän oli pienenä käsittämätöntä heikkoutta itkenyt, kun ihmiset
juttelivat hänen vanhemmistaan.

Ah, Jumala on julma tyranni! kaihoilee Villi. Miksi äidin silmät eivät
ole hänelle säteilleet? Hän ei äitiään muista. Ei Villi muista äidin
laulua ... äiti laulaneen kyllä usein kuului... Ei ole äidin käsi
ohjannut Villiä ... hänen on niin vaikea elää...

Villi oli etsinyt jotakuta, kenelle sydämensä avata ... hän oli väliin
luullut löytäneensä, palveli löytämäänsä sydämessään kuin Jumalaa ...
kai se Jumala aavisti, mitä Villi kaipasi, koska hänen silmänsä syvästi
loistivat, koko olentonsa rajatonta hellyyttä henki... Hän oli
puhdistanut Villiä, karkoittanut hänen sielustaan monta inhottavaa
ajatusta...

Jumala on tyranni! Hän tappoi lehtorinrouvan, särki Villin sydämen.

Kauan oli lehtorinrouvan hellyys Villin muistossa kuin äidin hellyys
... mutta viimein hänenkin muistonsa tuli elottomaksi, synkäksi.

— Jumala, sinä olet tyranni, sinä kostat isäin pahat teot lapsille!
tuskailee hämärissä aavistuksissa Villi. — Sinä ruoskit minua, Jumala!
Salainen pahe imee ytimistäni elinnesteet ... isäni on juoppo, minulla
on myös oikeus juoda... Ja — minkähän näköinen oli äiti? Olikohan hän
Perklenin rouvan näköinen? Kyllä kai. Ei hän voinut olla Margaretan
näköinen? Ei, ei. Se ei ole mahdollista. Margareta on niin
kovasydäminen.

Isältä Villi kerran vallan vaatien alkaa kysellä äidistään. Isä tulee
kuin raivoon, tuijottaa, otsasuonet taas pullistuvat ilkeiksi,
punaisiksi onkilieroiksi. ”Ja se ei kuulu sinuun!” isä ärjäisee.

”Mikä ei kuulu? Onko teidän tunnollanne siinäkin asiassa jotakin?”

Isä ei vastannut, meni ulos huoneesta. Mutta kerran Villi naapurissa
ollessaan saa kuulla, että hänen äitinsä loppuaikoinaan oli ollut
vallan hourupäinen. Oli kerrankin tullut Ali-Ollin kanssa naapuriin
vieraisille, miehensä toisessa huoneessa ollessa emännälle
kuiskuttanut:

”Saanko minä olla teillä yötä? Sanokaa miehelleni, että pyysitte minua
jäämään yöksi ... että saan yhdenkin yön olla rauhassa...”

Hän jäi yöksi naapuriin, Ali-Olli palasi kotiin. Mutta koko yönä ei
vieras ollut saanut unta, oli vuoroin lukinnut itsensä huoneeseensa,
huutanut, että Olli tulee ja lyö, vuoroin tullut huoneestaan, vaatinut
talon väkeä vartioimaan ikkunassa, katsomaan milloin Olli tulee... Ja
sitten oli laulanut rallattanut, höpertänyt vallan hulluja, väittänyt
talon emännän muka vehkeilevän hänen miehensä kanssa. Hyi, mokoman
miehen. Hirveän mustasukkainen ja raaka oli Ali-Olli etenkin
juovuspäissään niinkuin isänsäkin.

Sitten naapurin emäntä näyttää Villille viimeisen kirjeen, jonka hän
oli saanut Villin äiti-vainajalta. Minä en enää muuta toivo kuin
kuolemaa! siinä oli. Minä tiedän, milloin tulen kuolemaan: se tapahtuu
silloin ja silloin! Ja juuri silloin hän oli kuollutkin, kuin ennusti.
— Kosto on Jumalan kädessä! oli kirjeessä lopuksi.

                                                  ⸻

— Vai Jumalan kädessä! huutaa Villi itsekseen, on aivan suunniltaan.
— Se on minun kädessäni... Jumala minun kauttani vaikuttaa! hän
ajatteli...

Koko joululoman hän vetää isälleen esiin hirmujutun toisensa jälkeen
isän ja äiti-vainajansa väleistä. Niitä hän on kyliltä liioitellussa
muodossa koonnut, yhä niitä liioitellen hän isälle kertoo, isää
sadattelee.

”Sinä olet pahahenki!” ärjyy isä kauhuissaan, raivoissaan, sitten taas
nyyhkyttää, tunnustaa lisää, miten oli Almaa epäillyt, pieksänyt; miten
oli Villiäkin pienenä pieksänyt; lopulta kädet ristissä rukoilee Villiä
soittamaan ”Vienan rannalla koivun alla”.

Villi ei soita. Hän sadattelee, on hävytön raivosta.

”Mikä oikeus teillä on ollut saattaa minut maailmaan!” hän suorasti
irvistellen haukkuu. ”Yhden hetken huvinne ... haha... Mutta minä en
ikinäni tule pystymään mihinkään ... minulla ei ole lahjoja... Minä
menen merille ja hukutan itseni.”

”Mene! Mene!” sanoo isä. ”Mene vain ... virolaiseen perunalotjaan ...
saat jäistä vettä niskaasi, niin että kadotat joksikin ajaksi
puhelahjasi... Et sitten hauku. Mene, kyllä palaat ... tiedän minä,
millaista on merillä olla, olen siellä itsekin ollut...”

                                                  ⸻

— Sinä ruoskit minua, tyranni! sadattelee Villi Jumalaa. — Verisesti,
julmasti sinä minua ruoskit. Minä sinua vastaan viimeiseen saakka
kamppailin — mutta kuka sinua voi vastustaa, sinä kylmä marmorijumala.
Sittenkin minä puristan nyrkkiä, kiristän hammasta! Kai sinä kerran
minulle sauvasikin tahtoisit avuksi ojentaa, mutta minä en huoli! Sillä
minä vihaan sinua — kunnes muserrat minut. Ja mitä hyvää minulle vähän
lienet antanut, sen tallaan jalkoihini: tyrannin lahjoista en huoli. —
Kuohukaat, kiehukaat ylitseni, vierivät vihreät laineet... Mutta vielä
viimeisellä tuomiolla sinulle nyrkkiä puin, huudan: Iske salama omaan
rintaasi! Et ollut jumala, vaan kohtalo.

                                                  ⸻

Joulun jälkeen lentää kaupungissa eräänä iltana tieto, että Ali-Ollin
poika, jota toverit nimittävät Nirvanaksi, oli tulliportin luona
ampunut revolverilla Marketta Pumpulaa. Marketan suusta oli vain pari
etuhammasta irtautunut, pahempaa ei hänelle tapahtunut. Nirvana oli
ihmisten juostessa hätään yrittänyt itseään ampua, revolveri ei ollut
lauennut, hän oli sen nakannut pois, alkanut kuin mielipuoli juosta
hautausmaalle päin, koko ajan oli kaulaansa nirhannut kynäveitsellä.
Hautausmaan kohdalla oli koettanut syöksyä virtaan, mutta nauraen
kerrottiin, että hän oli leveistä hartioistaan tarttunut avantoon,
josta joku takaa-ajaja hänet pelasti. Olisi kuollut verenvuotoon, ellei
olisi kylmä vesi kaulan haavoja tukkinut.

Nyt hän makaa sairashuoneessa, tulee outoja asioita esille. Lehtori
Perklen ja rehtori kuuluvat häntä alati peloittelevan viimeisellä
tuomiollakin. Nirvana on tuskissaan hourinut jostakin salaisesta
poikaseurasta, kellonvarkauksista, juopottelemisesta.

Tulee monta viikkoa kestäviä tutkimuksia, saadaan selville, että
kolmeenkymmeneen nouseva poikajoukko oli eräältä kaupungin kellosepältä
hänen veljensä pojan avulla varastanut satoja taskukelloja, lähettänyt
maalle myytäväksi ja rahat kemuissa August Stanislaun luona juonut.

— Ähä, se oli peruukeille parhaiksi! surkeilee voimistelunopettaja. —
Kuin kuritushuoneessa poikia pitivät ... nyt ovat rehtorin hiukset
parissa viikossa muuttuneet harmaiksi: nythän muka aleni hänen koulunsa
arvo ... niinkuin se milloinkaan olisi korkealla ollut. Olkoon
terveydeksi!

MIES VALKEANVEREVÄ.

Lentää Ali-Olli kauhistavan valkeaksi, kasvoilla hiki alkaa tulvehtien
helmeillä, virrata; kuin vihassa tuijottaen, kaulansa kurolle syösten,
kähisten sanantuojalle örisee:

”Sinä valehtelet!”

Villi ampunut tyttöä, raastanut itseään veitsellä, niin että terä
katkesi kurkkuun! Ah sitä kirottua hölmöä, hän on yhtä tyhmä kuin
äitinsäkin! Hän on pitkät ajat juoksennellut Ali-Ollin tyhmien
kadehtijoiden, valehtelevain, ajankuluksi kerrottuja tuhmuuksia
loruavain järkiniekkojen luona, hän on kertonut isästään jos
jonkinlaisia valheita, hänen hullujen päähänpistojen aikana sattuneet
rehelliset tunnustuksensa tai kuvittelut, joita Ali-Olli ei itsekään
usko, on Villi koko maailmalle saarnata nolottanut. AliOllin koko
kurjan elämän on Villi kai kaikille kertonut — saatanan poika, mitä se
häneen kuuluu! Hän on tehnyt isänsä naurunalaiseksi, pelkkää vahinkoa
hänelle tehnyt. Kuolkoon se saatana nyt haavoihinsa — se pitäisi
tappaa, niin tietäisi mitä on tehnyt! Ali-Ollin salaisuudet ilmaissut,
hullu Ali-Olli, kun on viitsinyt sanaakaan mistään rehellisesti puhua
pojalleen, joka on samanlainen loruava kielikello akka kuin Almakin
ennen oli. Miten nyt ne, jotka Ali-Ollia kadehtivat, kun luulevat hänen
päässeen elämässä helpommalla kuin he itse, miten he nyt kylmästi,
pirullisesti, vihassa riemuiten irvistelevät Ali-Ollille: Ähäh,
luulitko iankaikkisesti ihmisiä pettäväsi; nyt sinun poikasi on
paljastanut sisusi kokonaan, hän on raivohullu niinkuin sinäkin; nyt
sait hyviin oppeihin kasvattamaltasi pojalta kerrankin aimo täräyksen.
Se oli sinulle paraiksi, senkin itserakas kettu.

— Ah sitä poikaa, jos se olisi tuossa edessäni nyt, niin minä sen
tappaisin. Minkä häpeän, nenäkkäiden ihmisten pilkan hän on minulle
tuottanut! Kuolkoon sinne veriseen vuoteeseensa ja omantunnon tuskiin
nyt, minä en hänen luoksensa lähde. Hänen pitää ymmärtää, etten häntä
kärsi! Hän on nyt minun asioitani pahentanut tuhat kertaa enemmän kuin
koskaan eläissäni minä. Kaikkialla, mihin nyt menen, minulle
vahingoniloisesti ilkutaan, säälitellään minua, hurskasta hunsvottia,
vaikka säälijän sydän on käärmeitä täynnä ja suu sääliessäkin imelästi
ivaa hymyy. — Minua ei kukaan ymmärrä — miksi minä en pitkin ikääni
ole älynnyt olla yksin, muille kuuro ja mykkä ... en olisi kenellekään
puhunut sanaakaan ... en olisi eukkoja ottanut ... olisivat ihmiset
saaneet sitten kerätä lörpötyksensä tyhjästä tuulesta ... heillä on
niin kirottu lörpöttelyn halu, he nauttivat kaikkein enimmin nähdessään
lähimmäisensä jaloissaan vaivaisena, matelevana. Ja nyt, nyt... Jos se
Villi olisi tuossa, niin totisesti hänet tappaisin! Hakkaisin kuin
äitiään ennen...

Ali-Olli raivoilee hetkisen, ryntää huoneessaan edestakaisin kuin
villipeto häkissään, paiskoo, potkii huonekaluja, hiki otsasta ja vedet
silmistä vuotaen tyhjentää sydämensä mustaa, ääretöntä raivoa, kunnes
yht’äkkiä tuntee tulisen poltteen, pyörryttävän vihlaisun päässään,
sydän jyskii tuskallisesti, niin että on kuin kylkiluita vasaralla
moukutettaisiin, sitten se seisahtuu, taas jyskii.

— Se on halvausta ... toisen kerran ... kuolema tulee! lentää
Ali-Ollin mieleen, hän heittäytyy pöytää vasten, pää käsien nojaan
istumaan, antaa siinä sydämensä lyödä niin että pöytä tärähtelee.

— Se on kuolema ... parasta olisikin ... pääsisi koko kiusasta pois...

Kyynelet vuotavat Ali-Ollin silmistä, haikealta tuntuu päättää koko
raskas, harhaava elämä.

— Ville, Ville ... onpa se koomillinen juttu ... miten hän sellaista
teki? Miten hän sellaista kuvitteli itselleen?...

Yht’äkkiä ilmestyy siinä pöytää vasten silmät ummessa rähjöttävän
Ali-Ollin sieluun Alma ... sellaiset rukoilevan nöyrät silmät ... ei
koskaan itseään puolustanut. Miksi ei puolustanut, oli aina sellainen
lammasmainen! Siitäpä Ali-Ollin epäluulot saivat virikettä — miksi ei
puolustanut!

Mutta nyt Alma kostaa. Hän oli sanonut kerrankin, kun Olli häntä
sadatteli, löi: ”Olli-parka! Kyllä minä kohta rauhaan pääsen, kuolen...
Mutta sinä ... kyllä Jumala kostaa...”

”Milloin kostaa!” oli Olli ivaten nauraa hohottanut.

”Kyllä kostaa ... kun tuomiolle tullaan...”

Ali-Olli kuolee, ehkä jo heti, hän tietää sen, hänellä on aavistuksen
hirveä lahja ... hän muistaa, miten tiesi isänsä talon palon... Ja
halvaus, jo toinen kerta... Ensi kerta silloin, kun Mariana kuoli...

Ali-Olli näkee sielussaan Marianan venyvän lattialla, ohimosta tihkuu
veri. Ja sitten vuoteessa kuolleena silmät raollaan ja hampaat vielä
ilkeästi irvillään... Marianaakin hän oli rääkännyt, vielä vainajaakin
sadatellut tuhannesti ruumiinkoin syömäksi, haudasta karanneeksi
raadoksi.

Nyt se haudasta karkaakin, sekä Mariana että Alma ... kaikki Ollin
pahat työt, petokset, hairahdukset kostetaan... Hän kuolee...

”Kun tuomiolle tullaan!”

Ali-Olli näkee kuin houreunta: sellainen pakottava, korvissa kohiseva
pimeys on ympärillä, pimeydessä alkaa viuhkia, pyöriä kuin tulinen
tähti, se kasvaa jättiläissuureksi palloksi, kaikki syttyy tuleen,
kaikkialta tunkee niin saatanasti sellaista pientä itikkaa Ali-Ollin
ympärille, ne tarttuvat häneen kiinni joka paikkaan ne paholaiset, ne
vievät...

”Hakekaa pappi, heti!” Olli vaikeasti, voimiaan ponnistaen saa
öristyksi, kun tietää jonkun seisovan vierellään, kai se on
isäntärenki, kuka lienee.

Olli lasketaan vuoteeseen, hänen silmissään on kaikki pimeää, joskus
sydän alkaa jännittävän raskaasti, jyskyttäen lyödä ... hiki tulvii
virtana otsalle: jos pappi ei ehdikään... Sitten taas sydän lyö
levollisesti: kyllä pappi ehtii... Ollin on hyvä olla ... kohta hän
pääsee...

Viimein pappi ja lääkäri tulevat. Ollin silmät ammottavat
selkiselällään, hän ei ketään näe, kuin sameaa lasia ovat ne harmaat,
ammottavat silmät. Tyly, itsepäinen suu vain vaivalloisesti vääristyen
liikkuu pörröisten, karkeain viiksien alla. Kun tietää papin pitävän
kädestään, hän alkaa puhua.

Ville oli vaatinut tyttöä lähtemään kanssaan Amerikaan, suuriin metsiin
... hän oli lukenut vahingokseen sellaisia kirjoja ... pää
sekoittunut... Mutta tähän sanoo Olli olevansa syypää.

Tyttö ei ollut luvannut lähteä, silloin Ville oli ampunut. Mutta tähän
on Ali-Olli syypää.

Ville oli jo jonkin aikaa pyytänyt saada lähteä merille, mutta isä ei
ollut laskenut. Ei pitäisi estää toista ihmistä kulkemasta ainoan
varman, terveellisen ohjenuoransa, sisinten väkeväin vaistojensa
mukaan, kun toinen ei kerran toista vaistoillaan vahingoita... Olli oli
Villen tekoon syypää.

Olli ei ollut Villeä ikinä kohdellut hyvin... Kansakoulussa Ville oli
usein saanut kulkea niin kehnoissa saappaissa, että veri jalkapohjista
tirskui, kun hän pyhäksi kotiin juoksi... Kerran Olli oli ajanut kotiin
kyliltä hevonen vaahdossa kuohuen, hänellä oli joku naapuri mukanaan.
Ville oli tullut tallin luo, jossa hevosta riisuttiin, oli
viattomuudessaan ihmetellyt: Kylläpä isä nyt hurjasti ajoi! Silloin
naapuri oli sanonut: Kuinkas annat poikasi noin puhua? Musteni Ollin
silmissä oitis, potki poikaa hevosen jalkoihin, löi, löi piiskan
varrella niin kauan, että naapurin täytyi tulla väliin... Sillä hän
vihasi usein Villeä, koulussakin oli käyttänyt vain ihmisiltä kunniaa
saadakseen...

Sillä ulkokullattu hän oli ollut koko ikänsä, hänellä oli ollut
ihmisiltä niin paljon peiteltävää. Hän oli pieksänyt ja tukasta
raastanut pitkin lattioita Alma-vainajaa. Hän ei ollut antanut Alman
virkata, lueksia, ei laulaa, ei edes kylissä käydä. Hän oli
raivostunut, jos Almaa viisaaksi ja hurskaaksi kehuttiin. Hän oli
ajanut usein humalassa kotiinsa kuin tulipaloon, kun kylillä olivat
häntä narranneet, sanoneet Alman luona olevan miesvieraita. Ja kotona
hän oli nuuskinut joka loukon, ei löytänyt muuta kuin Alman jossakin
piilossa, silloin hän oli joko lyönyt Almaa tai tätä kiusatakseen
jälleen ajanut kylille juomaan.

Mistä tuo epäilys häneen oli tullut, sitä hän ei tietänyt ... sellainen
oli isänsäkin... Hänellä oli sellainen hirvittävä kuvittelukyky: mitä
hän epäili, sen hän heti myös uskoi; mikä pahana unena syttyi sieluun,
sen hän näki heti ilmitotena silmäinsä edessä. Hän ei tiedä, miksi hän
oli ilkeä, hän uskoo näkymättömään, hirveään henkimaailmaan, pahaan
henkeen, mitä vaaniskelijaa hän ei ole jaksanut vastustaa. Jos hänen
kuvittelunsa oli hänen pahahenkensä, kuten lukkariveli sanoi, niin
miksi hän ei sitten ollut jaksanut kuvitella pelkkää hyvää, että
pahahenki olisi hyväksi hengeksi muuttunut? Järkesi heikkous on
pahahenki! oli veli silloin sanonut. Mutta miksi sitten hänen järkensä
oli heikko? Ihminen on käsittämätön. Olli tietää vain, että hän rakasti
Almaa ja siksi häntä myös epäili ja vihasi, siksi Villeäkin vihasi ja
samalla rakasti, vaikka aniharvoin jaksoi rakkauttaan osoittaa, katua
vihaansa. Nyt hänelle kostetaan ... iankaikkisuudessa ... sillä
henkimaailma on ja Jumala ... ja kaikki, joita hän on vahingoittanut,
joille on ollut ulkokullattu, tulevat hänen syyttäjikseen...

Ali-Ollin silmät ammottavat, hän hourii näkevänsä Yli-Ollilan tulessa,
isänsä hirressä ... äitinsä sairasvuoteen... Marianan laudalla haava
ohimossa... Villen repivän kurkkuaan veitsellä, syöksyvän avantoon...
Hän alkaa kuvitella helvettiä ... sen liekit sekaantuvat Yli-Ollilan
liekkeihin ... hän väittää, raivoilee järkeä vastaan, jota ei
kuitenkaan ole olemassa.

Lopulta lääkäri kiirehtii papin ehtoollisenantoa, sanoo tekevänsä
Ali-Ollin houreista lopun, uuvuttaa hänet uneen.

Siitä unesta Ali-Olli vielä heräsi, seuraavana aamuna nousi jalkeille
kuin ihka terve mies. Hän oli sinä yönä ihmeesti muuttunut. Hän näytti
hirveän laihalta, posket olivat melkein vastakkain, silmät loistivat
kummallisesti. Hän oli niin tyyni, ettei oltu koskaan ennen häntä
sellaisena nähty. Kyynelet juoksivat hänen poskillaan, mutta hän ei
nyyhkinyt eikä voivotellut raskaista koettelemuksistaan. Kun kysyttiin,
halusiko hän kaupunkiin näkemään poikaansa, joka luultavasti,
varmaankin tulisi parantumaan, niin hän lyhyesti ja hiljaisesti kielsi
haluavansa. Hän ei torannut rengeilleen eikä piioilleen. Ei hän ollut
humalassa, ei kolunnut juomakaappejaan, ei näyttänyt aikovan
kylillekään juomaan lähteä. Sanaakaan kotiväelle virkkamatta hän lähti
ulos, laskeutui verkkaan talvisen puutarhan läpi järven rantaa kohti,
lähti hiljaa kulkemaan rannan kaislaista, lepikkoista, jäätynyttä
karikkoa pitkin, joskus seisahtui, katseli, pyyhki kankealla kädellään
silmiään.

”Menkää, isäntärenki, perästä; jos se vaikka tappaa itsensä!” hokivat
tuskissaan piiat. Isäntärenki meni, hiipi hiljaa jäljestä, seisahtui,
kun Ali-Olli seisahtui. Ali-Olli huomasi hänet.

”Tulkaas vähän tänne!” hän huusi isäntärengilleen. Isäntärenki tuli.

”Mitä te kuljette?” sanoi Ali-Olli tyynesti, ääni tuntui tavallisesta
kärähtelemisestäänkin päässeen. ”Te luulette, että aion tehdä itselleni
pahaa. Isäni kyllä teki.. En minä... Saatte mennä!”

Ali-Olli puhui tyynesti, katsoi niinkuin kenenkään ei ikinä olisi
tarvinnut häntä pelätä tai häneen suuttua. Isäntärenki palasi kotiin.

Pitkän ajan kuluttua palasi myös Ali-Olli, huoahtaen, nähtävästi hyvin
väsyneenä, kai pitkän matkan kuljettuaan.

”Uhhuh, nythän se on taas kesä!” hän sanoi kuin ajatuksissaan ovella
pudistellen lunta jaloistaan, hiljaa kulki läpi pirtin, kamarien ja
salien omaan huoneeseensa.

Sieltä ei pitkiin aikoihin kuulunut hiiskahdusta. Sitten hän
iltahämärissä tuli hiljaa kamaristaan, käski isäntärengin mennä sinne
ja sinne, noutaa ne ja ne henkilöt ... ei sillä niin kiirettä ollut.
Sanoi tekevänsä testamenttinsa.

Koko illan hän näytti olevan täysissä järjissään. Hän ei nyyhkinyt, ei
kehunut, ei haukkunut, ei sepittänyt surullisia valhejuttuja. Hän
näytti vierailleen testamenttinsa, jossa oli antanut kaiken
omaisuutensa veljelleen, ei pojalleen mitään. Eivät vieraiden
ihmetykset, houkutukset, rukoukset, selitykset, että Ville kai vielä
paranee, saaneet ukkoa testamenttiaan muuttamaan. Ali-Olli aivan
tyynesti, toisten puheita keskeyttämättä, varmalla, hiljaisella äänellä
sanoi pysyvänsä päätöksessään. Hän sanoi, että tuossa, juuri tässä
samaisen pöydän ääressä, aivan tuolla tuolilla ihan hänen rinnallaan
oli koko iltapäivän istunut kaunis, valkeanverevä mies, joka oli
kuljettanut hänen kynäänsä, kun hän kirjoitti testamenttiaan. Häntä
itseään ei nuorena ollut pieninkään varojen puute vaivannut: isä oli
rikas. Sentähden hänen ei tarvinnut nuorukaisena koskaan joutua
ponnistelemaan omin voimin.

Ali-Olli tarkasteli jutellessaan itseään kuin tuiki vierasta miestä.

Hänellä oli kyllä pitkin ikäänsä ollut paljon kykyä, mutta voimaa sitä
edukseen käyttämään ei hänellä koskaan ollut. Sitävastoin oli
ainaisessa hyvässä levossa alkanut sielussa mielikuvitus kasvaa kuin
outo, tuhattaruinen kangastus. Jos sitten elämän varrella jokin pakko
yllytti häntä kykyjään käyttämään, niin hän ei tietänyt pyrkiä muuhun
kuin kangastukseensa, sillä hän ei elämässään nähnytkään muuta kuin
sen. Kangastukset haihtuivat saavuttamattomina edestä pitkin ikää.
Alussa hän joutui tästä murheeseen: hänellähän on varmasti lahjoja
enemmän kuin monella muulla, mutta miksi hän ei voi kuitenkaan
saavuttaa koskaan mitään sellaista, johon hän pyrkii? Sitten hän alkoi
epäillä ympäristöään, ihmisiä: ne häneltä pyrkimysten hedelmät
riistivät. Epäilyksestä syntyi viha. Viimein hän vaistomaisesti vihasi
itseäänkin, kun ihmisille vakuutti vihaisen henkimaailman häntä
vainoovan. Alati jäi hän yhtä suureksi itsensä ja muiden uskottelijaksi
ja piinaajaksi kuin isänsäkin. ”Ville on verestäni saanut itseensä
liiaksi uskottelujen myrkyllistä villikaalia jo muutenkin; vain ankara
ponnistelu harmaassa todellisuudessa on hänet vielä pelastava. Hän
oppii näkemään vain sen, mitä olemassa todella on, hän oppii pyrkimään
vain siihen, mihin voimansa todella riittävät, hän oppii saamaan
ponnistuksistaan tyydytyksen, vaikka joskus erehtyisikin voimissaan ja
pettyisi ponnistuksen tuloksista, hän kasvaa kokonaiseksi,
tyytyväiseksi ponnistuksiinsa, ei voittoihinsa. — Penniäkään hän ei
saa, se on viimeinen tahtoni. Minua hänen ei tarvitse ymmärtää, sillä
kuollut ei ymmärtämistä kaipaa. Jos hänessä on tervettä ydintä
jäljellä, niin hänestä ankarasti ponnistellen tulee mies; ellei, niin
... minä olen nyt tehnyt, niinkuin valkea, verevä mies minua on
käskenyt tekemään.”

Selitykset, pyynnöt eivät auttaneet, testamentti todistettiin.

Sitten Ali-Olli tyynesti sanoi olevansa väsynyt, pyysi vieraita
lähtemään, antoi kullekin kättä tarkkaan silmiin katsoen, nyyhkimättä,
itkemättä, anteeksi pyytelemättä.

Seuraavana aamuna hän sanoi palvelijoilleen: ”Tänä iltana kello kahdeksan
minä kuolen!”

”Isäntähän on niin virkeän näköinen ... eihän hyväinen aika...”

Ali-Olli ei inttänyt vastaan, lähti hiljaa ulos, koko talvisen päivän
kuljeksi missä lienee kulkenut tiluksillaan, pelloillaan, metsissä,
teillä, ladoissa.

Kun talvi-illan aurinko punaisena, tyynenä vaipui kylmältä
taivaanrannalta, mäntyisten vaarojen punerrus sammui, kalvas paleleva
kuu alkoi loistaa, silloin hän palasi. Meni kamariinsa, istui ikkunan
ääressä, katseli tähtien syttymistä, ainoakaan kyynel ei silmistä
vierinyt.

Kello oli kymmentä vaille kahdeksan. Silloin hän tuli tupaan, antoi
kaikille kättä, ei sanaakaan puhunut, meni hiljaa, vakain askelin ulos.

Väki jäi peloissaan sisälle ... pakkanen nurkissa niin kummallisesti,
väristävästi rasahteli ... ulkona paistoi heleästi kuu...

Minnekähän isäntä meni? Kuului ottavan porstuan naulasta lyhdyn.
Meniköhän talliin ... siellä hän selvänä ollessaan joskus ehtoolla
kävi.

Isäntää ei kuulunut. Viimein uskallettiin miehissä etsimään.

Ali-Olli istui kuutamossa kuistin portailla pää syliin vaipuneena.
Lyhty paloi vierellä. Hän oli kuollut. Tuvassa vanha kaappikello rämisi
vielä viimeistä kahdeksanlyöntiään.

Tallissa oli käynyt, antanut kauroja ajohevoselleen.

KARKURI.

Sisämaan kaupunkiin varhain, aamujunassa tulleena Villi astelee
aamuhämärässä ylös asemamäkeä. Siinä yksitoikkoinen, lavea katu,
harmaat talojonot värittöminä lyyhättävät, kaukana kadun päässä
häämöttää sumuinen, räkämäntyinen metsä.

Vettä tihruaa, syksyiset koivut riiputtavat kosteita ritvojaan lokaisen
kadun käytävälle, rivi märkiä variksia kyköttää tuossa lankkuaidalla,
kurauttelevat unisia ääniä.

Taloissa maataan vielä, siellä täällä aamuhämärässä tuikkii jo sentään
tulia. Uniset piikapahaiset kai keittiöissä kuhnivat aamukahvia
kuohutellen.

Villi huokaa. Kuin unessa hän kulkee autioita katuja pitkin. Minne hän
oikeastaan menee?

Hän etsii kreivi Baradinskya. Baradinskyn kuuli jo pari vuotta täällä
kaupungissa olleen sanomalehdentoimittajana. Villi on paennut
lukkarisetänsä luota, ei kärsinyt siellä olla, lähti minne sattui,
ehkäpä jostakin turvaa löytää.

Kun hän merenrantakaupungissa alkoi parata sairaudestaan, oli kaikki
tapahtunut ollut hänestä kuin käsittämätöntä unta. Hänkö tässä
vuoteessa? Hänestä sanottiin, että hän oli aikonut tappaa Margaretan ja
itsensä! Mitä ihmettä? Mutta arpia kaulassaan hän saattoi omin sormin
koetella. Hyi, kuinka ne olivat rosoisia, ilkeitä.

Hän kyseli tapahtumista, vähitellen itse alkoi muistaa. Miten ihmeellä
hän oli sellaisiin töihin johtunut?

Hän saa kuulla, että hänet on erotettu iäksi koulusta! Mitä ihmettä,
miksi? Ah, sehän oli tuo ampumisjuttu, se oli totta. Mitä nyt sanovat
isä ja setä? Villin sydän alkaa kauhusta pamppailla.

Isä on kuollut. Ah, isäkö kuollut? Milloin? Eikä käynyt Villiä
katsomassa ... hän oli niin armoton... Raskas on Villin elämä ... hänen
äiti-vainajansakin elämä oli raskas...

Hän on antanut ilmi Lohikaanien salaliiton, kolmekymmentä uljasta
sankaria, Lohikaania, on rangaistu, niistä on August Stanislaus,
kellosepän veljenpoika ja monta muuta ikipäiviksi erotettu. He ovat
varastaneet kelloja muka — siitä ei Villi ole mitään tietänyt ...
niilläkö rahoilla he juomakekkerejä pitivät?

Mutta ilmiantanut, kavaltanut! Miten? Villi ei sitä tiedä.

Kuitenkin, ilmiantanut, kavaltanut! Mikä häpeä Villille!

— Minä olen suuri raukka! sairas Villi huokaa. — Minä olen heidän
pöydässään lasia kallistanut, iloinnut, heidän kanssaan hölkyttelevää
tuolimarssia ratsastanut, he ovat opettaneet minut kitaraa nelistämään,
olen heidän kanssaan soittanut, laulanut ... he minua uskoivat... Miten
nyt ilkeän kasvojani enää elämässä näyttää!

Sitten hän keväällä joutuu maalle setänsä luo. Setä sanoo, ettei
isä-vainaja ollut Villille penniäkään perinnöksi testamentannut! mutta
että hän kyllä Villille kaiken isän jättämän omaisuuden suo.
Ali-Ollilan on lukkari jo myynyt, paljon siitä ei jäänyt, se oli
velkainen, huonossa kunnossa, metsäkin viime vuosina haaskattu niin,
ettei variksella ollut istuttavaksi monta kannattavaa varpua.

Ali-Ollila myyty ... rakas kotitila... Ei Villi tahdo rahoja, kun
kerran isä oli niin armoton, ettei niitä hänelle suonut.

Villi ajattelee, miksi hän ei jo ollut kuollut. Miksi ei revolveri
hänen ohimollaan tulliportin luona lauennut? Miksi veitsen terä katkesi
kurkkuun? Miksi kylmä vesi tukkesi veren? Miksi ihmiset ehtivät apuun?
Miksi ei kuumeeseensa sairaalassa kuollut?

Mustan onnen poika hän on: äiti hyvä kuollut, isä armoton kuollut,
Margareta ... hän ... hän ... niin kovasydäminen... Kuivan, kylmän
sedän luo hän ei jää, hän lähtee ... minne tahansa ... kuolemaan...

Hän tuntee itsensä niin väsyneeksi, väsyneeksi ... näin nuorena ...
vallan kuolluthan hän on!

Ei ymmärrä, miten hän ennen saattoi kiihkossa riehua, itkeä ... oi, nyt
ei enää itkeäkään halua, ei jaksa...

Unohtuneet ovat Darwin ja Strauss ja Burns ja muut hullutukset. Ei hän
kiihkoile, ei surren itke, sen vain tietää, että on kuin kuollut.

Itseään surkutellen Villi raukeana pudistaa päätänsä, mutta ei edes
sure; aatoksetonna, tunteetonna istuu, raukeana katsoo ikkunasta ulos,
missä koivujen ritvat tuulessa hiljaa suhisten nuokkuvat ja iltapilvet
punertavat.

Ei toivo, ei sure. Vain sen tietää, että on kuin kaikelta kuollut.
Tuntee, että hänen tällaisena tunteettomana viheliäisenä täytyy läpi
koko elämän kulkea — jos aikoo elää.

Ei entiseen leimuun sytytä häntä edes mahtava pyhä yö, joka ennen
pakottavin otsin valvovan vei tähtiensä riemuun.

Yö, joka vaiensi vaivaavat, näännyttävät ihmisäänet, soi rauhaa.

Yö, joka polttaville silmäluomille valoi kuin vilvoittavan kasteen,
tenhoisa yö, joka päivällä tyhjenneen sydämen jälleen täytti uusin
lämmöin.

Korkeana, pään ympärillä tähtien pyhä kehä, astui yö ennen Villin
eteen, katse oli kuin öinen meri, sen syvyydestä loisti hellä hymy,
niinkuin äidin silmistä, kun hän pienoisensa painaa huoaten poveaan
vasten.

Poissa on nyt tähtien kimaltava hopea. Kun ennen yön välkkyvä vaippa
Villin olkapäihin koski, syntyi runokannelten helske, Villin sielu
kohosi huimaaviin tähtien korkeuksiin, hän oli ylpeä Saatana, alla
matala, tumma maa.

Oi suuri, Nirvana, nukuta Villi jonakin iltana ikuiseen uneen, älä
hänen anna haikeuteen herätä, kanna korkeuksiin hellin parmain, oi
suuri yö!

                                                  ⸻

Mutta yö ei häntä nukuta ikuiseen uneen, hän on niin väsynyt
viimetalvisen temmellyksen jälkeen. Setä koko kesän häntä yllyttää
menemään syksyllä puotipojaksi, takaisin tuonne kammottuun merenrannan
kaupunkiin ... siellä hän tottuisi kaupustelemaan, hän ... perustaisi
kerran oman liikkeen rahoilla, joita isä ei hänelle sallinut, mutta
jotka armollinen, viisas setä hänelle kyllä kaikki antaa, kun Villi
tulee täyteen ikään.

Ah, hän on niin väsynyt, etenkin tuohon setään, joka aina viisastelee,
piinaa järjen neuvomisilla. Ei hän jaksa puotipojista aina kuulla
loruttavan. Hän kärsii, mutta vain joskus tuska jaksaa puhjeta esiin,
silloin se puhkeaa hirveänä kuin koski, kyynelet kuumina tulvivat,
ärsyttyneenä hän syöksyy huoneeseensa, painuu pöytää vasten, itkee, ei
tiedä mitä, kaikkea...

Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa räiskyvässä kiihkossa
Margaretalle:

”Oi rakkaani, jos sinä tietäisit, jos hiemankin aavistaisit, kuinka
murheellinen olen ollut!

”Kyynelissä valitan, päiväni päättyvät, iltaruskoni sammuvat, eloni
peittää taivaan harmaus...

”En kärsi ihmisääniä: ne kiusaavat, kuoliaaksi kiusaavat minut.

”Että koettavatkin ihmiset lohduttaa minua, jolle yksinäni, avutta
jättäminen on parhain lohtu!

”Että he koettavat lohduttaa minua! Heidän hiljaisimmatkin sanansa ovat
kuin he myrkyllisessä vihassa minun vikojani etsisivät ... heidän
hennoinkin lohdutuksensa on kuin he tahtoisivat musertaa minut. Oi, ei
yksikään ihminen voi toista auttaa. Ken on saanut jäädä yksin: se
hänelle parahin lohtu.

”Ah miten minä ihmisiä, etenkin setääni vihaan!

”Oi Margareta, Margareta, jos arvaisit, kuinka murheellinen olen ollut!

”Kuolemaan minä tahdon, iki-tuskassa näännyn, sydämeni on raskas.
Yöhön, ikuiseen yöhön minä tahdon, mua elämä ahdistaa, se musertaa
minut.

”Palavin, kiihkoisin sydämin rukoilen: Tule, kuoleman henki, minä olen
sydänorvoksi tuomittu; tule, synkkäkasvoinen, lempeä kuolema, sinä joka
olet ainoa ikuinen, iässäsi tuntenut myös iän ikuisuudesta kärsivän
kivut!

”Oi sääli minua, kuolema, säälithän minua, paina otsalleni tumma
seppele, suo minun matkata ikuiseen yöhön, yhtyä suureen rauhaan. Herra
Jumala, miten sydämeni pakahtuu ikävään, ettet tule jo, kuolema, joka
annat kaikille rauhan.

”Oi kuolema, rakastanhan sinua, enhän lainkaan sinua pelkää. Kun
armoton Jumala on minulle jyristänyt: ’Minä teen sinut hulluksi kuin
isäsikin!’ niin minä hymyillen olen sanonut: ’Kuolema on suuri!’

”Miksi viipyy hän, jota niin äärettömästi rakastan!

”Oi, eikö aiokaan luokseni tulla kuolema? Kauanko minun sydänorpona
kärsiä täytyy! Huokaukseni synkäksi muuttuu.

”Tulethan sinä viimein, kuolema, kun olen lopen väsyksiin itseni
itkenyt. Sinulla on lämpöinen povi: siihen minä nojaan, ja minun on
hyvä olla.

”Sinulla on tummat kiharat: sinä kiharoillasi silmäni ummistat
vilpoiseen uneen. Pehmoiset kädet otsaani vilveästi hivelevät...”

Niin Villi kiihkossa kirjoittaa, kyynelet tulvivat arkille. Mutta
kirjoitettuaan hän taas väsyy, yht’äkkiä kirjeen polttaa.

— Mitä minä siitä lähettäisin. Mitäpä Margareta siitä!... Eikähän se
ole kirjoitettukaan Margaretalle, vaan kuolemalle...

                                                  ⸻

Mutta syksyllä, kun setä pakolla häntä tahtoo takaisin
merenrantakaupunkiin, on jo paikankin hankkinut, silloin Villi eräänä
aamuna varhain pakenee setänsä luota. Rahoja hän on kopannut jonkin
verran mukaansa, pieni vaatelaukku on hänellä kädessään, kun hän
jalkaisin kiiruhtaa asemalle, ostaa lipun minne sattuu, saa junassa
kuulla Baradinskyn siellä ja siellä asuvan, päättää lähteä hänen
luokseen. Mitä varten? Ei tiedä. Kunhan vain pääsi setänsä kynsistä.

Nyt aamuhämärissä oudon kaupungin kadulla harhaa.

Sattuu siellä jollakin pihalla uninen piika halkosylystä kantamaan,
Villi tuolta tuttavansa asuinpaikkaa kysyy, sinne kiiruhtaa.

                                                  ⸻

Villi koluaa ylös pienen talon pimeitä portaita, eteiseen tulee lamppu
kädessä joku nainen, osoittaa Villin toimittajan huoneeseen.

Huoneessa on vielä pimeää, takassa tuli vetisissä puissa jo sentään
pihisee, liekit häilähtelevät, valaisevat pöytää, joka on sanomalehtiä,
laseja, puteleja kukkurallaan, keinutuolia, jolta matto on lattialle
valahtanut, nurkassa jotakin taulua, joka esittää puolialastonta
naista.

Mutta punaisen sänkyverhon takaa jyrähtelee mahtava kuorsaus. Selällään
Baradinsky sängyssä makaa, suu auki ja sormet ristissä kohoilevan,
laskevan vatsan päällä. Kun hän kiskaltaa ummehtunutta ilmaa
kurkkuunsa, korahtaa kurkku ja vatsa kohoaa, kun ilma avonaisesta
kidasta puhaltaa, jyrisee ja korisee kurkussa mahtavasti, niin että
huonekalut tärisevät. Väliin toimittaja vääntelehtii ja uikuttaa
unissaan. Ui ... juijui! ujeltaa hän surkealla äänellä, rauhatonna
rytyää ja kääntelehtii, peittoansa yli korvien kiskoo, sillä hän on
ehtinyt tehdä paljon tuhmuuksia maailmassa. Jo kouluaikana piti hänellä
olla kaksi samettipäällystäisillä huonekaluilla sisustettua kamaria,
oma piikansa, ruokansa, tuoksuvia sikareja ja joskus hyvää punssia,
ylen hienot puvut. Niin hän hukkasi varat lempeältä tädiltään, joka
juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan kuoli iloonsa ja köyhyyteensä.
Kolmena ylioppilasvuonna osasi kaunis kreivi muhkeasti elää, tuhlata
rahaa, kosia yhdeksi yöksi naikkosia, juoda siron, komean nenänsä
pulleaksi ja upottaa itsensä velkoihin korvia myöten. On sitten tullut
maaseutukaupunkiin velkojaan kutistamaan, ammattiin, johon hänellä ei
ole lainkaan halua. Hänen on täällä ikävä, hän juo harmissaan, karhut
eivät lakkaa ilkeästi möräjämästä.

Villi kurkistaa verhon raosta, näkee, kuulee Baradinskyn nukkuvan.
Villi nostaa tuolin takan eteen, istuu siihen lämmittelemään, kallistaa
päänsä olkaa vasten, huokaa, odottaa mitä tuleman pitää.

Viimein Villi rämistelee hiilihankoa, kolistelee tuoliaan; ei
Baradinsky herää. Hetken vielä uunin edessä istuu, menee sitten vuoteen
luo. Villi heiluttaa jykevästä rinnasta nukkuvaa: ei herää. ”Päivää!”
sanoo Villi. ”Päivää, hyvää huomenta, nouse ylös!” heiluttaa molemmin
käsin, ei nukkuva herää.

— Kyllä se oitis on seisaallaan, jahka näkee kuka täällä on! tuumii
Villi hämillään, nykii yhä uhemmin. Mutta se ei auta. ”Päivää,
huomenta, vieläkö sinä makaat, minä olen Ville Ali-Olli!” huutaa Villi
ystävällisesti, nykii nukkuvaa. Mutta Baradinsky kärsimättömästi
unissaan ynisten vain niskaansa, käsivarsiaan nakkelee, ei herää.
Silloin Villiä naurattaa, hän kuin vain huvikseen alkaa Baradinskyn
paljaita käsivarsia nipistellä. Baradinsky unissaan haraa toista
käsivarttaan, ähkii. ”Päivää, huomenta!” hokee Villi, nipistää entistä
kovemmin nukkuvan käsivarren lihaa.

”Mikä saakeli ... hitto...!” kavahtaa Baradinsky, leveitä hartioitaan
vääntää ... ”käsivarret mustelmille, saakeli...”

”Hyvää päivää, kreivi!” sanoo Villi, hymyilee, odottaa Baradinskyn
kaulaansa lentävän.

”Saakeli!” ynisee Baradinsky, kääntyy toiselle kyljelleen, ei vastaa...
”Tulee kuin metsänpeto...!” ynisee. ”Eihän nyt tuolla tavalla taloon
tulla, senkin hölmö!” ynisee, vetäytyy kyttyrään, nenäänsä tuhauttaen
näyttää aikovan uudelleen uneen.

Villi nolostuu. Vai niin ystävällinen se Baradinsky enää onkin,
Villille, joka hänen kuvansa ennen niin kaunistellen veisti! Se oli
ensimmäinen pettymys Villin maailmanmatkalla. Villi koettaa kylmästi
hymyillä, kävellä löntystää edestakaisin lattialla, vaikka sydäntä
kalvaa haikea katkeruus. Istuu sitten taas takan eteen, katsoo
raukeasti hiilten sammumista.

Vähän ajan kuluttua Baradinsky ähkää, vääntyy kyljeltä selälleen, oikoo
jalkojaan, niin että nilkat naksahtelevat, kysyy haukotellen:

”No mistäpäin sinä nyt tulet?”

”Kotoani ... ei ... kuin sedän luota!” Villi menee antamaan kättä...

”No huomenta vain, huomenta vain”, Baradinsky haukotellen önisee. ”Kun
minä ensin luulin sinua latojapojaksi ... ne perkeleet aina niin
aikaisin tulevat jyskyttämään ikkunaan ja vaatimaan käsikirjoituksia,
joita ei tietysti ole... No mitenkäs se setäsi jaksaa?...”

”Mitenkäpäs se...”

”Ka ... mitenkäpäs se!” toistaa Baradinsky haukotellen. ”Mutta mitäs
sinä tänne tulit?” Baradinsky alkaa kohoilla istualleen sängyssä,
yrittää kiskoa housuja jalkaansa.

”Tulin sinua katsomaan... Mitenkä sinä voit? Paksunet, lihavoit”,
naurahtaa hämillään Villi.

”Vai paksunen, lihavoin!” toistaa Baradinsky. ”Vai minua katsomaan.
Niin, tosiaan ... valitan surua ... isäsi kuului keikahtaneen ...
valitan surua ... odotahan, kun tässä tamineihini ehdin... Taas tuolla
klubilla illalla tuli juotua, pää on kuin Haminan kaupunki ... hyi kuin
paha elämä... Katsos sieltä ikkunalta, onhan siellä jokin puteli ...
nosta uudin, niin näet... Osaatko sinä avata pulloa edes? Hehe,
näytätpä osaavan... Tahdotko viluryypyn? Ei se ole kuin konjakkia, ei
sen jalompaa. Kaada sitten... Terveheks sitten! No mitä sinä tänne
oikeastaan? Sinähän olet laiha kuin kuolema... No älä ole milläsikään,
kyllä minä ne tiedän ... tapahtuuhan niitä matkan varrella
sellaisiakin...”

— Villi-parka! miettii itsekseen Baradinsky. Villi katsoo alas, leuka
väkähtelee, on kuin hän olisi valmis puhkeamaan itkuun.

Sitten Villi rohkaisee itsensä, kertoo katkonaisesti metelit koulussa,
isän kuoleman, sedän kirotun tylyyden, sanoo setäänsä, opettajiaan
vihaavansa, paenneensa. Ellei Baradinsky keksi jotakin keinoa, että hän
saisi olla jossakin rauhassa, niin Villi ei sano tietävänsä mitä
tekee... ”Menen ja tapan itseni!” sanoo Villi nyyhkivän rajusti.

”Tukitko suusi!” ärähtää Baradinsky. ”Vai tapat vielä itsesi!
Minkätähden? Muka nolataksesi ja kiusataksesiko niitä, joita vihaat ja
joiden luulet sinua vihaavan? Sinä olet kovin itserakas! Luulet, että
ihmiset saavat omantunnon vaivoja, kun ovat moisen miehen saattaneet
itsemurhaan. Älä usko. Yksi ihminen ei tässä maailmassa merkitse niin
mitään. Jos tapat itsesi, niin enintään ehkä joku vain naurahtaa: hyvä
on, julistettiin taas yksi hullun paikka avoimeksi. Ei sen enempää sua
muisteta. Paljon enemmän teet kiusaa vihaamillesi, jos kerran
vihaaminen tuo sinulle iloa, kun uhallakin elät. Elää on ainoa keino
kostaa. Tai jos niin tahdot ... niin tuossa on pellinnyöri, kyllin
vahva kannattamaan moisen laihan rihvelikintun. Ota se, mene tuonne
puistoon hirttämään itsesi ... älä tänne huoneeseen jätä raatoasi ...
iljettäisi ehkä piikaa... Saan uutisen lehteen!”

Baradinsky pyllistää koko juomalasin konjakkia kohmeloonsa, jatkaa:

”Mikä ihme sinut saattoi hulluttelemaan, ampua paukuttamaan? Mikä sinut
riivasi?”

Villi ei vastaa, vedet tulevat hänen silmiinsä.

”Sinä olet suuri rapahousu!” sanoo Baradinsky. ”Suuri rapahousu, vielä
suurempi rapahousu kuin minä. Me ihmiset olemme kaikki hulluja,
kullakin on oma hulluutensa. Ainoa hyvä olisi se, että voisimme
hulluutemme unohtaa: jos se tuo kärsimyksiä, niin ne miehinä kestää,
jos se tuo iloa, niin osata sitä iloa myös käyttää... Sinä olet suuri
rapahousu, Villi! Mikä sinut pani telmämään opettajia vastaan...
Darwinin puolesta? Totuudenrakkausko? Hullu! Totuuden puoltajat ovat
aina hulluja, sillä he vain saattavat tuskia itselleen, ihmiset eivät
heidän huudoistaan kuitenkaan miksikään muutu. He muuttuvat tosin, jos
totuutesi voi antaa heille leipää ilman kärsimyksiä, muutoin eivät,
kärsimään he eivät suostu. Mutta mikä on se totuus, joka ei vaatisi
kärsimyksiä? Totuuden toitottajat ovat hulluja. Ei se kumminkaan estä
heitä sankareita olemasta. Olkoot vain sankareita, pöllöjä, jos
kärsimys tuo heille tyydytystä niinkuin entiselle pyhimykselle pilarin
päässä kyköttäminen! Mutta järki-ihminen ei viitsi pilarin päässä
kyköttää tehdäkseen tyhjää työtä, joka ei sinne ei tänne mitään
vaikuta. Kun maailma kerran vanhenee ja kärsimisen into häviää, niin ei
sitä mikään hullu sankari enää nuorentumaan saa. Mikä vanhenee, se
vanhenee, se on sillä kuitti... Miksi sinä isääsi vihaat? Hänkin muka
vihasi sinua ja äitivainajaasi? Älä usko! Emme me ihmiset niin paljon
vihaa emmekä rakasta kuin sinä luulet! Jos heikko uhkaa viedä
väkevämmän nautinnot, niin hänet väkevä kiltisti sysää syrjään, ei
siinä sen enempää vihaa ole. Se on luonnollinen asia, jossa täytyy vain
kylmästi, vaieten kestää, toi se sitten iloa tai kipua. Siinä toisen
vihaa tai rakkautta itselleen kuvittelemalla ei asiaa vähintäkään
muuta, aikaansa vain hukkaa kuvittelemalla olemattomia. Mutta ajan
hukkaaminen kuvitteluihin on synti, sillä se vähentää voimia. Olla
voimakas, se on ainoa hyve; olla sellainen, että tuli sitten vaikka
pahin onnettomuus, voi sanoa: en kärsi kipua, totutin jo edeltäkäsin
itseni onnettomuutta tyynesti silmästä silmään katsomaan. Tyynenä kyllä
oppii onnettomuuksissa olemaan, kun jaksaa ajatella: kaikki on turhuus,
yksi pää kuin lanttu, kuolema kaikkein hirvein, sekin viisaalle
leikkiä. Kippis!... Jos ihminen aikoo luonnolliseen kuolemaansa saakka
syödä vankkaa leipää, niin älköön kuvitelko mitään, ei iloa ei surua,
ei vilua ei kylmää, pysyköön tasapainossa. Jos tulee suuri suru, niin
kootkoon tuhansia pikku iloja vastapainoksi. Jos tulee liikaa iloa,
joka voi tehdä helposti petettäväksi narriksi, niin vetäytyköön
yksinäisyyteen, hankkikoon kylmentävää surua. Tai jos kerran asiat niin
ovat kuin minulla, ettei voi, ei jaksa ponnistella koko ikäänsä varten,
elää hetkessä, niin, herranen aika: miksi kuvitella surua hetkeensä,
kun yhtä helposti voi kuvitella iloja! Sillä päähänpistoja,
leimahduksia, kuvitteluja on melkein kaikkien ihmisten koko elämä.
Ihmiset ovat kuin vesipisaroita, jotka virrassa tuntemattomasta pakosta
työntävät kaikki toisiaan nyt sinne, nyt yht’äkkiä tänne, nyt tuonne,
aina itse sysäystensä järkeä tietämättä, mutta aina myös virta kulkee
alaspäin, alaspäin kuolemaansa kohti, alaspäin!... Haha, minä olen
narri, sillä minä filosofeeraan. Älkööt muut filosofeeratko kuin ne,
jotka siten hulluttelemalla, kuvittelemalla varmasti voivat saada
leipänsä. Sillä ihmiset eivät mitään tiedä... No niin, minä olen suuri
raukka ... nuo velat ... ja ikävyys täällä kaupungissa... Miksi minä en
tee tätä kaupunkia silmissäni hauskaksi, kun sen kerran siksi voisi
tehdä, jos olisi tahtoa, voimaa?... Minä juon, juon uhallakin! Kippis!”

Konjakki oli noussut rajusti päähän Villille, joka koko eilisenä päivänä
junamatkallaan ei ollut paljon raskailta mietteiltään saanut
syödyksi; hänen kasvonsa alkavat kalpeina hikoilla, silmät väkevästi
kiilua, kyynelet kuumina tippua, hän kertoo Margaretasta, jokaisesta
heidän kohtauksestaan, itkee hänen tylyyttään.

”Ah minkälainen lapsi sinä olet! Minkälainen rapahousu!” huokaa
ihaillen ja ihmetellen Baradinsky.

”Minä sanon sinulle, Villi, sinä jäät tänne luokseni!” sanoo sitten
Baradinsky yht’äkkiä. ”Minä hankin sinulle lehdessä työtä, kuivaa
työtä, mutta leipäsi sillä ansaitset. Tyydytkö?”

”Kreivi Baradinsky!”

”Klubilla saat syödä, sohvallani saat maata ... se on vähän
vieterikulu, mutta mainio sellaiselle rapahousulle kuin sinä, Villi!”

”Kreivi Baradinsky!”

”Mutta älä marise, että sinut juomaan opetan! Sinulla on silmät
pitääksesi ne auki. Tule miksi tulet, mutta opi aina syyttämään vain
itseäsi, sillä muilla ei ole tosiaan niin paljon aikaa, että he
ehtisivät toiselle tahallaan tekemään ilkeyttä. Jos tyttöä haluat, niin
kuljeta tuohon sohvalle ... sänkyäni minä en tytöllekään anna, se on
pyhättö...”

”Baradinsky, sinä olet kunn...”

”Työtä sälytän kovasti niskoillesi, sillä minä itse olen laiska ja
minulla on velkahuolia, jotka panevat juopottelemaan. Jos et tahdo
työtä tehdä niin paljon kuin minä vaadin, niin puolusta itseäsi
viisaasti tai suutu! Tapellaan jos tarvitaan, mutta sen minä sanon,
että pitkät vihat pois, muutoin en kärsi sua lähelläni. Minä itse
suutun ja lepyn pian, sillä minä olen raukka. Tee samoin, jos sinua
miellyttää, Villi! Tyydytkö, Villi?”

”Sinä olet kunnon mies, Baradinsky! Nyt en tapa itseäni!” nauraa
kyynelten lävitse Villi.

”Sinä siis jäät?”

”No Herra Jumala, jään! Sinä olet hyvä mies, hyvä mies.”

”En kuin suuri rapahousu. Mutta sinä olet vielä suurempi, Villi!”

”Voi sinua kreivi Baradinsky sentään! Tiesinhän sen, tiesinhän sen,
että sinä auttaisit minua ... minä seisoin jo silloilla, tuijotin
syvyyteen...”

”Älä höpise, juo! Minä en ole auttanut sinua hyvyyteni vuoksi, vaan sen
tähden, etten pane rahoille mitään arvoa ... siksi olenkin onneton ...
toisia mielelläni juotan, kun itse juon ... täytyy olla joku, joka
humalassa räyhätessäni uutiset lehteen leikkelee... No, viimeinen lasi
vielä, sinä pitkä hojo, sinä seitsemäntoista vanha imuvauva! Varo vain,
ettet koko iäksesi imuvauvaksi jää! Totisesti: ken on alkanut jäädä, se
jää. Ihminen on samanlainen kehdosta hautaan saakka! — No, viimeinen
lasi, kas, sinähän jo hoiput. Ei se mitään! Tule nyt toimitukseen
mukaan, niin opetan sinut työhön. Haha: työhön! Älä itke, äläkä naura,
älä puhu sanaakaan, älä kehenkään katso, pidä huoli vain omista, omista
kintuistasi, niin ei kukaan tiedä sinun olevan humalassa! —
Toimituksesta menemme klubille syömään — juomaan! Iltasella puhun
sinusta lehden omistajalle!”

PUNAISET LASIT.

”Riippuu aivan kustakin itsestään, millainen maailma kullekin on!”
sanoo Baradinsky Villille. ”Kuvittele se hyväksi: se on hyvä; kuvittele
pahaksi: paha se on. Minä kuvittelen huonosti, katson mustien lasien
lävitse. Minä olen raukka. Mutta sinä, ole väkevä, katso punaisten
lasien läpi, niin sinun on hyvä olla! Sillä maailma on sitä, miltä se
näyttää, ja näyttää siltä, miksi sen osaa katsoa.”

Hyvää tekee Villille kyköttää selkä luokkina toimituksessa, korjailla
maaseutu-ukkojen variksenvarpaita, hartaita uutisia perunankasvusta,
ilkeitä ilmoituksia poppamiehistä, tappeluista. Köyristyä käyrä nenä
paperissa kiinni käsiä tahraavain korrehtuurien yli, nuuskia joka
kirjain, niin että silmät ovat pöydälle pudota. Sielläpä eivät saa
hallita Darwin ja Uhland, hurja, Jumalaa uhmaava, porröpäinen saatana
ei mahda mitään edes puhelimellekaan, joka korvissa kilisee, helisee.
Hyi helvetti, siellä latojat sanovat apinasta kehittyneeksi sen, joka
ensiksi suuttuu, koneet korvissa huoraavat kirottuja, jyriseviä
painopirujen romansseja, siellä nappeihin takertuva liima opettaa
hermostumaan.

Hyvää tekee Villille huijaus klubilla: kun syömään menee, niin juoduksi
tuleekin, yhdelle poroporvarille kilistää viinalla, toiselle oluella,
kolmannelle portterioluella, neljännelle punssilla, viinillä,
viidennelle — silloin ei enää tiedä mitä joka taholta nauraa hohottaen
tarjotaan kilistettäväksi, jalat nakkelevat ristiin rastiin kuin
jäniksen takakoivet, päähän kohoaa kaikkivaltias huihai kaikelle, suu
leviää nauruun, rallatellen huppelehtii mies toisten tanssivain
joukossa, näppiä lyö. Missä ovat ne perhanan opettajat, Munakallot,
rehtorit ja muut? Jos ne nyt tuossa olisivat, niin paiskaisipa Villi
nauraen heitä seinään kuin räiskyviä nahkamunia vain! Kuka on sanonut,
ettei könönenäinen Villi saa juoda silloin kun haluaa, pöllyttää
tupakkaa, niin että hattunsa savupilvissä leijuu! Heh, Villi on mies,
hänen ei tarvitse mitään salata, hän hurraa omillaan, ei peloittaisi
isänkään mulkoileva silmäys nyt, jos isä eläisikin. Ottaisi vain isän
käsikoukkuun, yhdessä huppelehtisivat poruavassa parvessa, viekkaasti
salaa tuuppisivat toisia takaa, niin että toiset alkaisivat tapella,
pyörisivät yhteen myllerrykseen.

Hyvää tekee Villille, kun iltaisin Baradinskyn kanssa istuvat
kortteeriväkensä, nuoren konttoristin ja hänen vaimonsa huoneessa:
punssipullo säteilee kuin rakkahin kulta keskellä pöytää, takassa tuli
lämmittää, kortit läiskähtelevät, nauru, kiista remahtaa. Usein
osoitellaan arpia hänen kaulassaan, pistellään Marketta Pumpulan nimeä
mainitsemalla. Silloin Villi lentää punaiseksi, puree huultaan,
raivostuu, haukkuu nyyhkien ja vavisten Baradinskya, talon herraa,
rouvaa, kunnes saa rouvalta toisten nauraessa korvilleen ja
Baradinskylta: ”Sinä olet hölmö, et osaa katsella maailmaa punaisten
lasien läpi!”

Silloin Villi päättää: tosiaan opettelen punaisten lasien läpi
katselemaan. Kun seuraavalla kerralla hänen arvistaan tai Margaretasta
puhutaan, hän päästää naurun tai antaa edeltäpäin mietityn piston
pistosta, ja toisten suut vaikenevat.

Hyvää tekee Villille, kun iltamyöhään hänen jaloissaan istuu ilo-impi,
katsoo hymyillen silmiin, sitten keveästi nauraen painaa kasvonsa
Villin syliin; nojaavat toisiinsa sohvalla olka vasten olkaa, nostavat
toistensa huulille viinin huumaavaa lasia, Villi katunaisen paljaita
olkapäitä kaulaa, poskia, huulia suutelee. Hyvää tekevät öisin Villin
kaulaan kierretyt pehmoiset kiharat ja hänen vieressään nukkuvan
lämmin, syvänä kohoileva hengitys. Minne katoavat nyt Villin sairas
lemmenhaikeus ja muistot Perklenin rouvasta tai pystynenäisestä
Marketta Pumpulasta?

Hyvää tekee Villille, kun talven kuluessa sattuu olemaan kemut lehden
omistajan, paperikauppiaan luona. Siellä on salissa pitkä pöytä täynnä
kynttilöitä ja juomia, pöydän päässä nyyköttää vanha löperö
paperikauppias, nojaa harmaata päätänsä ryppyisiin kämmeniin,
nykerönenä juomisesta punaisena, ei yhtä viisasta sanaa virka, istuu
silmät puoliummessa, pää käsien nojassa torkkuu, myhähtelee. Mutta
pöydän ympärillä pikkuporvarit kiiluvin silmin laseja kohotellen
poruavat, toraavat, pitävät ihanan yleviä puheita. Yrittääpä Villikin
kerran puhua, Baradinskylle hän puhuu.

Nyyhkyttäen, kyyneliään pyyhkien Villi puhuu armottomasta
isä-vainajastaan, äidistään, entisestä sairaudestaan, joka oli hänet
viedä itsemurhaan. Mutta Baradinsky on ollut kunnon mies, hän on Villin
pelastanut, johtanut terveyteen ja iloon. Jos Baradinskya haukutaan, on
Villi häntä puolustava, hänen nimeään puhdistava ... totisesti...

”Stop!” ärähtää silloin joku pikkuporvari joukosta. ”Mitä, Villi,
sinulla on kreivissä puolustamista? Sinä olet hävytön, pöllö! Kreivi on
hankkinut sinulle raukalle lämmintä ja leipää, ja nyt sinä sanot häntä
puolustaneesi ja suojelleesi!” Nyrkkejä kurotetaan Villiä kohti,
juopuneita silmiä pyöritetään, nousee aika meteli.

”Peruuta heti sanasi, Villi, tai...! Eikö kreivi ole sinua suojellut...
Pyydätkö anteeksi kreiviltä, hävytön. Ajetaan se ulos, kun häpäisee
kreiviä. Me emme kärsi...!”

”Hiljaa, hiljaa, arvoisat herrat!” tyynnyttää Baradinsky. ”Antakaa
minun selvittää... Herrat, arvoisat ... kunnon ystävät, olette
erehtyneet Villin puheesta. Ei hän sanonut minua suojelleensa...
Kuulkaas, näin hän sa...”

”Vai erehtyneet! Eikö Villi sanonut suojelleensa Baradinskya? Sanoi
varmaan! Kuulivathan kaikki, että Villi sanoi kreiville: minä olen
sinua suojellut, suosinut, hellinyt, hemmoitellut ja holhonnut. Niin
hän sanoi! Ellei Villi mene ulos tai pyydä kaikilta anteeksi, niin me
muut poistumme.”

”Hahaha, niitä pikkuporvareja!” nauraa katketakseen Villi. Hänen
äskeinen puhemurheensa on mennyt. Siinä kinataan Villin puheesta koko ilta,
Baradinsky selvittää, muut eivät usko. Mutta sinä iltana Villi
voittaa kärsimisillään lehdenomistajan pulleaposkisen tyttären sydämen.

Hyväähän tekevät Villille Kertun haikeat, siniset katseet, hänen
kotiinsa ilmestyneet punervalle paperille imelällä tyttöskäsialalla
kirjoitetut murhevirret, nyyhkytykset ja hänen vaatteistaan tulvivat
hajuveden huikeat lemahdukset. Kertun mustasukkaisuus kaupungin
ompelijattarille ja Marketta Pumpulalle, Baradinskyn äksyilevä
mustasukkaisuus Villille. Villi ilvehtii, soittaa kitaraa, rallattaa,
ärsyttää Baradinskya ja kiusaa Kerttua, alkaa lopulta uskoa Kerttua
rakastavansakin. Hyvähän siinä on lojua sohvalla Kertun vierellä,
hapuilla käsillään Kertun kaulaa, nojailla päätänsä Kertun poveen...
Kertulla on upeat povet ... näppäillä kitaraa, laulaa hulivilin
lauluja, vaikka Kerttu surullisia rakastaa, ilvehtiä Kertun haikeilla
kyynelillä, ei antaa itsestään niin taivaallista selkoa, suututtaa
Kerttua tahallaan, taas lepyttää. Hyvä on luistinradalla kierrellä,
ahdistaa Kerttua ainaisilla suudelmain pyynnöillä ... niitä Villi nyt
kerrankin saa kyllikseen ja pehmoisilta, palavilta huulilta.
Hupaistahan on istua Kertun kotona, pianon ääressä. Kerttu tahtoo
välttämättä opettaa Villille pianonsoittoa. Ah, eihän siitä leikistä
mitään tule! Kun Kerttu tuskastuneena tarttuu naureskelevan Villin
ranteeseen kättä oikeaan asentoon nostaakseen, niin herranen aika: kuka
siinä voisi näin kylki kyljessä rauhassa istua! Heti kiertyvät Villin
kädet Kertun vyötäisille, kaulaan, soiton jatkumisesta ei lupaa tulla
mitään, ennenkuin huulet ovat huuliin kymmenesti yhtyneet, ja sitäkin
vähemmän soitosta sitten tulee; seuraavat Kertun kyynelet, Villin
hassutukset, naureskelut.

”Nyt sinä jo alat osata liiaksikin katsoa elämää punaisten lasien
läpi!” ärähtää Baradinsky Villille kerran pöhnässä ja mustasukkaisena,
muistuttaa laiminlyödyistä tehtävistä toimituksessa. Villi nauraa,
nakkaa niskojaan.

Niin on Villin elämä pianojen syvästi kumisevaa remua, kitarain väkevää
helähtelyä, totilasien iloista, huumaavaa höyryä, laulua, kuherruksia,
syli sylissä istumista, ihanassa, sydäntä hehkuttavassa humalassa
naureskelua, herttaista hoippumista hassun toimituksen ja
pikkuporvarien kotien välillä. Mitenkä saattaa tuo kaupunki, joka
Baradinskysta on kuin vaivaistalo, mihin kohtalo on elävältä
haudattavansa tuominnut — siellä istuu vain vanhuksia keltaisina,
raukeina, heidän elämänsä on kuin ikävystyttävää sairaana makaamista,
he käyvät selkä kyyryssä, hampaattomina, makua tuntematta, he näyttävät
syödä latustelevan, kauan he eivät jaksa valvoa, määrätyllä tunnillaan
täytyy raihnaan ruumiin päästä lepoon — miten se sama kaupunki
voi Villistä tuntua niin iloiselta, nuorekkaalta? Eivät ne
kaupunkilaisparat juuri kaiken maailman asioita harrasta, mutta
osaavatpa he kyllä pitkät jutut ja riidat nimipäivärinkelien
manteleista, sen ja sen ylpeän tädin köyhyydestä, hirvittävistä
nuorista miehistä, jotka yhdeksi verokseen ruokapaikassa ilkiävät ahmia
kolmetoista, sanoo kolmetoista lihapullaa! Tai kiistelevät sen ja sen
kuolevan raajarikkoisesta tuolista: kenellehän se testamentataan? Tai
tämän papin hyvästä saarnaäänestä väitelläänn niin, että hampaaton
leuka nenänpäähän nopsauttaa, äänet kiihkeinä kurkussa kimahtavat. —
Miksi ei Villi kaikkea tällaista huomaa? Vai nauraako hän vain? Vai
osaako hän jo katsoa punaisten lasien läpi? Hänen elämänsä on hauskaa,
ei häneltä mitään puutu, koko pitkän vuoden hän on entisiä huoliaan
tuskin vilaukseltakaan muistanut, lukkarisedälleen ei ole kertaakaan
kirjoittanut.

Asunnossa konttoristi ja hänen vaimonsa alati riitelevät Baradinskyn
kanssa siveyskysymyksestä. He haukkuvat Baradinskya: hän on renttuillut
kauniit kasvonsa turpeiksi ja iljettäviksi, nenänsä punaisen
pöhöttyneeksi, silmiensä alle veltot, lihavat pussit; hän kuljettaa
katutyttöjä huoneeseensa, hän jättää karhuilleen maksamatta. Baradinsky
puolusteleiksen: kasvonsa, nenänsä ovat hänen omansa; tyttöjä hän ei
päästä ainakaan sänkyynsä, joka on pyhättö; velkojat tietävät millainen
hän on, hakekoot siis lain voimalla saatavansa, jos heillä on älyä,
älköötkä uusia velkoja antako; sitäpaitsi eivät konttoristi ja hänen
rouvansa ole sen siveellisempiä kuin hänkään.

Alkaa säkenöivä kiukku. ”Miksi teillä ei ole lasta, miksi teillä ei ole
lasta!” kiusaa Baradinsky. Rouva tulee haikeaksi, alkaa syyttää
miestään kieltäytymättömyydestä; mies tulee karvaaksi, irvistellen
koettaa väittää, ettei hän haluakaan muuta kuin aikansa saada työnsä
hedelmistä nauttia. ”Siinä sen siveytenne näette, te tapatte toivomanne
lapset hekumalla!” sanoo Baradinsky, lopulta toisten haukuista
synkistyy, menee klubille juomaan. Mutta Villi nauraa, hän on
konttoristin ja hänen vaimonsa lellipoika. Hän on niin siveellinen,
terve ja iloinen; kun ei vain rupeaisi liiaksi juomaan, se on hänellä
suurin vaara.

Villi on terve ja punakka. Mihin ovat unohtuneet iäksi Darwinit ja
Burnsit, isä- ja äiti-vainajat, sedät ja opettajat, lehtori Perklenin
rouvat ja mustatukkainen, tyly Margareta? Villi on vahva kuvittelemaan,
hän osaa katsoa elämää punaisten lasien läpi.

KITARANSOITTAJA.

Niin rallattelee Villi pari vuotta siinä kaupungissa, kunnes
nykerönenäinen, olutta härppivä paperikauppias myy lehtensä yhtiölle.
Yhtiö jälleen, se on selvä, ei Baradinskya eikä Villiä enää
toimittajiksi huoli. Humalapäissään, kuin leikin teolla, nämä olivat
lehden joka numeron toimittaa tuhrineet, ei toimituksen kirjoittamia
artikkeleita koskaan ihmeeksikään ollut ilmestynyt, lehden vähät
jäljelläolevat tilaajat olivat hassuja, jos sitä tilasivat, rahaa ei
ollut koskaan kassassa, juorutaanpa herrain toimittajain monesti
tilausmaksuja juomakekkereihinsäkin käyttäneen, kirjanpito oli hullin
mullin — mutta mitäpä paperikauppias niistä asioista välitti, hän oli
sellainen vanha, saamaton löperö.

Silloin tulee Baradinskylle ja Villille lähtö muille markkinoille.
Ihme, elämä on täynnä ihmeitä: Baradinsky saa jonkun entisen ystävänsä
välityksellä mainion sahanhoitajanpaikan maalla. Hän hihkuen lyö
kämmeniään yhteen, pitää monen viikon kekkereitä riemusta: hänestä
tulee nyt siellä maalla hyvillä palkoilla viimein oikein raitis,
siisti, velaton mies: hän varmasti niin uskoo.

Entä Villi, minne hän? Villi viheltää, rallattelee, viettää Baradinskyn
lähtiäisiä, hän ei tiedä tulevaisuudestaan hölynpölyä, mutta on varma,
että kaikki käy hänelle hyvin. Ihmiselle ei voi käydä pahoin, kun hän
katsoo elämää punaisten lasien läpi, hän vannoo. Baradinskyn lähdettyä
Villi yht’äkkiä kokoaa kamssunsa, kitaransa ja korkkiruuvinsa, jättää
Kertun itkeä tihertämään ja matkustaa jotenkin tyhjin taskuin, mutta
riemuisin mielin pääkaupunkiin. Silloin hän on yhdeksäntoista vanha.

Niin hän hummaa, hummaa yhtämittaa kymmenen riemussa vilisevää vuotta.
Mitä hänestä tältä ajalta ihmiset tietävät kertoa?

Yksi oli nähnyt hänen pääkaupungissa jossakin syrjäkahvilassa, kun
kihisevät sähkövalot säteilivät leijuvassa tupakansauhussa, istuvan
pianon ääressä kalpeana ja korkea otsa hikipisaroissa, niinkuin hän
aina on humalassa, mutta silmät väkevinä, melkein hävyttömän rohkeina,
riemukkaina säihkyen, hurjalla kiihkolla soittaa kumuuttavan, laulavan.
Hänellä oli ollut väkivaltaisen voimakas, huimaavan kirkas, hillitön
tenori. Soittamasta noustuaan hän oli alkanut haukkua pianoa,
joka pilaa nykyajan ihmisten korvat, siitä kun ei saa edes
neljäsosaääniäkään ... ei se ole mikään oikea soittokone ... kaikki
pianot ja flyygelit pitäisi tuhannen siruiksi paiskata! Sitten oli
alkanut naureskella, vitsailla, tutut ja tuntemattomat oli saanut
houkutelluksi ympärilleen nauraa hohottamaan, tilaamaan pöytään pullon
toisensa jälkeen yhä jalompaa ja jalompaa ainetta.

Toinen oli hänet nähnyt öiseen aikaan kadunkulmassa ylioppilasparvessa:
kookkaana, kotkannokkaisena oli seisonut sikari hampaissa, nauru oli
remahtanut, olivat narranneet jotakuta afääriasioillaan kiireesti
kiertävää katulikkaa. Sitten oli parvi alkanut laulaen, nauraen, kulkea
edelleen, Villin ääni, väkevä naurun remakka oli ylinnä kajahtanut, kun
kadunkulman taa katosivat.

Hän kuuluu, hävyttömästi kyllä, käyttävän ylioppilaslakkia, vaikk’ei
ylioppilas olekaan, kaukana siitä. Ylioppilaslaulajainkin joukkoon hän
kuuluu osanneen tunkeutua: hänellä on voimakas, värikäs ääni, ja hän on
hauska seurarmies, ensimmäisenä valmis mihin päättömiin hullutuksiin
tahansa. Hän on ylioppilaiden kanssa kulkenut konserttimatkoilla
ulkomaillakin. Niistä matkoista tiedetään kertoa monta hupaista juttua.
Usein on hänet pikku kiusalla jätetty laulajajoukosta ilman
ainokaistakaan frangia yksin johonkin ulkomaiseen tyttötaloon
makaamaan. Saas nähdä, miten poika sieltä selviää! — Parin viikon päästä
Villi palaa kotimaahan pulskana ja nauravana: hänellä on uusi
hieno puku yllään, rahoja sanoo olevan jos kuinka paljon. Hän on
hädässä tarttunut kitaraansa, antanut kahviloissa iltakonsertteja, hän
on saanut seuraa, häntä on juotettu, hurrattu, kannettu kultatuolissa,
rikkaana miehenä hän palaa.

Hän on hävytön mies, se Villi. Pääkaupungissa ei hänellä koskaan kuulu
olevan omaa asuntoa: tunkeutuu milloin minkin tuttunsa kammioon, syö,
juo hänen pussillaan. Yht’äkkiä voi sieltä kadota ja ystävän parhaat,
vaaleat housut vaatekaapista hänen mukanaan. Oleksii sitten jossakin
maaseudulla jonkin aikaa, ei kukaan tiedä missä, kunnes yht’äkkiä
jälleen ilmestyy kaupunkiin, tulee entisen asunnonantajansakin luo,
näyttää housujaan, kysyy:

”Tunnetko näitä?”

”Kuka hiisi noiden tuttu tahtoisi olla! Riihiryysyt, ihan riekaleina!”

Silloin Villi selittää, että ne ovat juuri samaiset hienot vaaleat
housut, jotka hän täältä viime kerralla lähtiessään oli lainannut.
Sitten hän pyytää anteeksi, nauraa, vitsailee. Ihme, etteivät tutut
koskaan oikein ikipäiviksi häneen suutu!

Kolmas väittää, että Villillä kyllä on oma asunto, Villi on sattunut
häntä vastaan kadulla, oitis tarttunut käsipuoleen, kysellyt uutisia,
naureskellut, ilvehtinyt. Vienyt viimein asuntoonsa, somaan, mutta niin
pieneen kuin laivan hytti ikään, kohta oli pöytä täynnä juomista, Villi
oli soittanut kitaraa, laulanut laulun toisensa jälkeen, vallan
hurmannut. Pitkän illan olivat yhdessä istuneet. Villi osaa kaiken
maailman kielet, kuvailee siellä ja siellä ulkomailla tekemiään matkoja
... piru tiesi, lieneekö matkustanut ... osaa keskustelun punoa joka
asiasta, hänen juttunsa on ytimekästä, säihkyvää, terävää... Illan
kuluessa oli vetänyt yhden laatikoistaan auki, levitellyt pöydän ja
tuolin täyteen tyttöjen kuvia, nauraen näyttänyt punaisella
silkkilangalla kiinnitettyjä, paksuja kirjenippuja, alkanut jutella
ihmeellisiä, lukemattomia rakkausseikkailujaan ... hän tuntee kaikki
naisten hienoimmatkin vaistot ... hän on oikein tutkimalla tutkinut
lukemattomia naissieluja...

Vieraalta kului puoli yötä Villin luona yllätyksissä, hämmästyksissä,
ihailussa, ihmettelyssä. Aamulla tuli viime yön henkevästä hauskuudesta
seuraukseksi se, että hän lainasi Villille parisataa, ihan liikutusta
tuntien, kun sai kunnian sellaiselle neroa leimahtelevalle nuorelle
miehelle lainata, ja häpeissään, kun ei ollut enempää antaa. — Mutta
Villi, piru, ei ole vieläkään hänelle lainasta sanaakaan hiiskunut.
Lieneekö unohtanut?

Millä hän oikeastaan elänee? Sellaisilla kepposillako alinomaa? Ja mitä
hän pääkaupungissa tekee? Ei mitään muuta kuin huvittelee. Ja sellainen
hän lienee kuolemaansa saakka. Neljäs kertoo Villin hänelle sanoneen:
”Minä olen liiaksi saanut lapsena iloitta kitua, nyt en voi olla
ottamatta ennen kiellettyjä iloja tuhatkertaisesti takaisin. Jumalan
kiitos, sitä varten minulle on jätetty perinnöksi oivalliset lahjat:
äidiltä lauluääni ja isältä uskottelukyky. Isäni oli suuri romantikko,
hän näki aaveita keskellä päivää. Minä tahdon nähdä auringon paistavan
ja tuntea kukkasten tuoksuvan keskellä räntäisintä, harmainta talvea,
ja kun minä tahdon, niin minä myös näen ja tunnen. Ken ihailee
humbugia, sille minä laulaen ja soittaen sitä yltäkyllin tarjoan, mutta
ken aikoo vastaan ottaa, tietäköön, että humbugi maksaa rahaa! Olkoon
varuillaan, onhan hänelle annettu kuvittelun jumalainen kyky
järkeäänkin kasvattamaan! — Sellainen romantikko minä olen; olkoot
muut realisteja, jos se heitä elättää, sillä maailmassa on kaikkea,
mitä kukin haluaa!” sanoo Villi.

Viides väittää, ettei hän niin paljon hävyttömillä kepposilla elä kuin
yleensä luullaan. Hänhän sai täysikäiseksi tultuaan koko joukon rahoja
isältään perinnöksi.

”Eipäs!” sanoo kuudes. ”Ei hän isältään saanut penniäkään, sillä isä
jätti omaisuutensa veljelleen. Mutta se veli ei ole tahtonut pitää
rahoja, on kaikki antanut Villille. Niillä hän elää.”

”Oh, ne rahat on aikoja sitten tuhlattu, niitä oli varsin vähän!”
virkkaa seitsemäs. ”Mutta Villin sedällä on nuori vaimo... Sitä Villi
kuuluu rakastelevan saadakseen rahoja. Mies on sellainen vanha hupelo,
kuuluu ensimmäistä lastaankin opettaneen jo vuoden vanhana nukkumaan
talvella kylmässä porstuassa, että muka karaistuisi. Lapsi tietysti
kuoli kuten ennen mustalaisen hevonen. Mutta eukoltaan Villin setä
sai paljon rahoja, rahanaimiset ovat heidän suvussaan olleet
poikkeuksettoman tavallisia. Höperön setänsä rouvalta Villi nyt rahansa
hankkii.”

Jaa — suuri romantikko on Villi, kymmenen vuotta hän on maailmaa
punaisten lasien läpi katsoen elänyt, väkevänä, verevänä, laulavana
elänyt humussa ja sumussa.

                                                  ⸻

Mutta eräänä päivänä hän huomaa, että hänellä alkaa olla jo ikää.

Iltasella myöhään asuntoonsa tultuaan ja kynttilän sytytettyään hän
sattuu katsahtamaan peiliin — hyi, mikä siellä oli! Inhoten ja
pelästyen hän nakkaa peilin kädestään, siruiksi melkein tahtoisi lyödä
sen!

Irvistikö siitä häntä vastaan itse saatana vai...! Sellainen tyly,
korkea otsa, suupielissä hammasta pureva, melkein iljettävä ilkeys,
leukaluiden lihakset paisuivat ja värisivät hammasten kiristyksestä.

Hyi! Vai oliko se ehkä hänen isänsä: sellainen laiha, punainen kaula
ahneesti kurotteli peilistä, kurottelivat punaiset kasvot, joista
äkäisen indiaanin-nenän kahden puolen silmät tuijottivat älyttöminä,
sameina, epäilevinä. Hiukset kosteina tahmautuneet otsaan kiinni,
ohimosuonet pöhöttyneinä, punaisina kiemurtelevat kuin onkilierot.

Hyi, Villi on ihan selvästi omassa äänessään kuulevinaan isän
juopuneen, järjettömän korinan. Hän tupsautti pikaan kynttilän
sammuksiin, pujahti vuoteeseensa. Mutta unta hän ei saanut.

”Ihmiselämä on kuin vesivärimaalaus: jos pohja on mustaksi tehty, älä
yritäkään siihen kirkkaita värejä sivellä, musta ne nielee. Mikä on
tummaksi alkujaan tehty, se myös tummana pysyy!” supisee Villi
vuoteessaan itsekseen.

Ulkona räiskyy lumiräntää, ainaista iljettävää, märkää. Kuin ääretön,
limainen, tuhatlonkeroinen nilviäinen ryömii jälleen kosteus ja
räntäinen iljettävyys yli kaupungin. Tuuli uikuttaa, uhisee, sen ääni
korisee joskus kuin takan kurkusta petoja sisään pyrkisi.

Kuumeisin silmin Villi tuijottaa kattoon, hän alkaa olla väsynyt
huvituksiin, hänellä alkaa jo olla ikää...

Tuuli pimeässä tohahtaa... On kuin hahattavaa naurua tuulessa kuulisi,
sitten vinha, uhkaileva vihellys viiltää aina Villin luiden ytimiin,
vihellykseen vastaa kuin kaukaa, jostakin kaupungin takaa, kuin
tuhansista sudensuista valahtava, epäselvä ulahdus.

— Haha ... nyt laulavat sudet minulle — muistojen sudet... Susia,
susia kaikkialta hipsuttaa, kuin märkä, lokainen virta, hampaat
irvellään, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Haha, ne laulavat minulle:

”Sinä olet vaivainen raukka, sinä olet pettänyt ne, jotka lahjoistasi
paljon toivoivat, sinä et ole osannut pyrkiä totuuteen...

”Sinä olet yhtä tyytyväisenä syönyt sekä raukkojen että kunnon
miesten pöydistä, sinä olet vaiti kuunnellut, kun pappi
sunnuntaiaamuna postillasta lastensa vereen istutti saarnojen
lähimmäisvelvollisuuksista vapauttavaa unta, sinä olet yhtä
tyytyväisenä viihtynyt tieteilijäin kalottien, upseerinarrin olkaimien
ja velttouttaan tunnelmoivain taiteilijain kuin ponnistelevain
työmiesten piirissä. Sinulla ei ole ollut mitään harrastusta tai
vakaumusta yhteiskuntahenkilönä — siksi sinun elämäsi muisto
lakaistaan ihmisten mielistä pois kuin syksyn kuivettuneet, karisseet
lehdet tuuli pois lakaisee...

”Sinä olet tahtonut olla pelkkä oman elämäsi taiteilija. Sinä et ole
koskaan muuten kuin kitaraa leikillisesti heläyttämällä sanonut
vastalausettasi niille, joita olet ikäsi muka vihannut: pappeja,
virkamiehiä, kalpeita taiteilijoita, jotka jo aikansa eläneillä ja
aikaa sitten kuolleilla totuuksilla koettavat ihmisten
terveydenkaipuuta tyydyttää. Sinä et ole tahtonut taistella, vain elää.
Mikä tyydytys sinulla on menneestä elämästäsi?

”Sinä olet jäänyt yksin. Niistä tovereista, joiden seurassa ennen
laulaen matkasit, hummasit, on osa kuollut; monet, kaikkein hienoimmat,
hennoimmat sielut — tappaneet itsensä. Osa missä hiidessä lieneekään,
merillä, Amerikan kaivoksissa: kaikkein uljaimmat, välinpitämättömimmät
sielut. Loput, niiden kanssa et ole hummannut, virkamiehiä.

”Tuossakin tapasit päivällä kadulla erään tuttusi, nyt varatuomarin,
jonka kanssa ennen alaluokilla vierekkäin istuitte. Kulki löntysti
kadulla kylki edellä, molemmat kengänkärjet vasemmalle käännettyinä,
paksun nenän sieraimet leveinä. Sinua värisytti, kun hän antoi kättä,
joka on kuin veltto, märkä, limainen kinnas. Ne kämmenet olivat kuin
liimaiset kärpäsloukun lehdet, rahoja ne kärpäsinä ahnastivat.

”Hän ilkesi sinulle sanoa: ’Kuule mies, etkö sinä koskaan aiokaan
vakaantua! Yhäkö elää rempuat laulusi varassa vain!’

”Hänellä oli koulussa ollessaan hyvä pää, tai oikeammin opettajien
pelosta syntynyt lukemiskiihko. Jo koulussa, vaikka varoja oli, hän
oppi hautautumaan kirjapinkkoihin ihmisiltä, elämältä. Ylioppilaana
jatkuu koulun tahti: hän suorittaa tutkinnot väkipakolla, luullen
hyveeksi vain sen, että saa pian virkalakkinsa, osaa ajaa leukansa
sileäksi. Hyi, että sellainen iljettävä mies viitsii puhua
vakaantumisesta! Hän, joka itse ei ole vakaantunut koskaan, kun ei ole
koskaan uskaltanut iloiten remputakaan!

”Ja se on niin perhanan varakas ... sinulla ei ole muuta omaisuutta
kuin kitara, jonka kannelle kai salaisuudessa monet kyynelet ovat
tipahtaneet, punaisilla nauhoilla sidotut kirjepinkkasi ja — velat ...
hahaha...

”Toinen virkamiestoverisi on ankara kansan mies, mutta alati tolkkuaa,
että hänen talonpoikaissukunsa johtaa alkunsa puolalaisesta
aatelismiehestä; on päntännyt päähänsä vain pitkän kurssin
statistiikkaa, mutta arvostelee, naureskelee tyystin tieteet ja
taiteet; on hienoon pukuun puettu salonkimies, mutta soittaa pianoa —
phonolan avulla. Hyi! Hän on nousukas häntäkärpänen, jonka kohtalo
oikeasta asuinpaikastaan, talonpoikain lantatunkioilta, on ajanut
auringonpaisteeseen oikean ihmisen inhoksi nahkaansa kimalluttamaan!
Tämäkin häntäkärpänen horisee aina sinun ympärilläsi, pistelee
veloistasi, voitonylpeästi hymyilee sitten vielä kuivuuden viisaita
neuvoja antaen... Hyi! Ja hänkin on varakas, mutta ahnas!

”Tuossa on nousukas liikemies, joka on ahnehtien koonnut itselleen
tiloja, sahoja, kivimuureja ei oman neronsa, vaan toisten tyhmyyden
kautta. Mutta hän häpeää kuin rikostaan, jos imarrellen kehutaan hänen
työkykyään. Hän ylpeilee rikkauksillaan, ei työllään. — Hänellä oli
vaimona entinen piikansa. No mitäpä siitä! Mutta kun piikamaisuus
paistaa naamasta, silmistä, kellonvitjoista ja hameenhetaleista!

”Ja entä entinen luokkatoverisi, nykyinen luutnantti sitten! Hänen
ainoa omaisuutensa on punaisilla nauhoilla koristettu sotilashame, jota
kyynäränpituisena ja sikari suussa laahaa kintuillaan. Mutta siitäpä
hän voi olla niin mahtava kuin pappi akkamaisuudestaan!

”Jonkun ystäväsi on hänen isänsä uhrannut Isakina Jumalalle syntiensä
edestä. Isää ei laiha vaimonsa miellyttänyt, siksi hän piti hyvää
sänkypesuutta piikansa kanssa. Sai tunnonvaivoja, päätti tehdä
pojastaan papin. Eikä tullut sitä herranenkeliä, joka olisi pojan
asemesta antanut isälle oinaan uhrattavaksi. Sillä poika itse oli
tyhmyytensä takia oinaaksi tullut. — Mutta uskontunnustus ja
vatsanpullistus hänellä nyt on, varmat tulot. Mitä on sinulla, Villi?
Velkoja!

”Yksi entisistä koulutovereistasi on esteetikko: toistakymmentä pitkää vuotta
nuuskittuaan filosofisia saivarruksia kauneuden laeista hän on
tullut onttosilmäiseksi, kyyryiseksi, keltaiseksi kirjastohyllyjen
varassa seisovaksi muumioksi. Hän tietää mitä hänenlaisensa
auktoriteetit kauniina pitävät — mutta hän punastuu närkästyneestä
häpeästä, jos elämästä hänelle ainoakin tosikaunis sana puhutaan. Hyi,
homehtunut kirjaskorpioni!

”Kun sinä näet raittiusmiehen, joka ei tahdo syödä pihviäkään, kun
pelkää sen menevän heikkoon päähänsä, tai aina suu väärällään
uikuttavan siveyssaarnaajan, joka ei tiedä hölynpölyä siveettömyydestä
sanoa, kun ei ole koskaan itse langennut muuhun siveettömyyteen kuin
raukkamaiseen uikutukseen, niin Herra Jumala: kannattaako sinun elää
joukossa noiden matojen, jotka ulkokultaisesti harrastavat pientä, kun
eivät tohdi mitään suurta harrastaa! — Niinkuin kansan terveys
johtuisi niinsanotusta siveydestä tai raittiudesta, eikä raittius ja
siveys kansan nuorekkaasta, iloisesta elämisen innosta!

”Jos sinulla olisi yksikin iloinen ystävä jäljellä vielä, niin sinä
häneltä rukoilisit: tee minulle vielä yksi hyvä työ, ammu minulle kuula
kalloon; minusta alkaa koko ympäristöni tuntua niin yksinäiseltä,
vanhentuneelta, raihnaalta, että siitä käy henkeeni löyhkä kuin
mätätautisesta, kuin yököttävästä, märänneestä juustosta! Ammu kuula
kallooni, etten tule vanhaksi kuin muut. Sillä vanhentuminen on rikos!”

Mutta sitä ystävää ei enää ole, Villi on yksin. Hän on alennut
entisestä hummaajapiiristään alussa keltanokkain, viimein joskus
hampuusienkin parveen kitaraa soittamaan ja laulamaan. Mutta nämäkään
eivät häntä ymmärrä: hänellä ei tosiaan ole monesti yllin kyllin rahaa,
velkoja vain.

Siis täytynee Villin itsensä pitää huoli vapautumisestaan...

Kun hän olisi jättänyt edes jotakin silmin nähtävää, käsin
kosketettavaa jälkeä elämästään! Mutta ei, hän on vain kitaralla
iloisiin lauluihin näpännyt säestyksiä, hänen elämänsä merkitys katoaa
kuin vaahto aaltoihin.

Kun hän voisi olla edes välinpitämätön, mies, joka kylmästi näkee, että
kaikki lopulta sittenkin on turhuutta, tyytyväinen! Niin, siinäpä se
on: jos ihminen jaksaa olla itseensä tyytyväinen, oli hän sitten vaikka
hampuusi, rikas tyranni, rosvo, kerjäläinen, niin hän on suuri ihminen.
Mutta voiko Villi olla sellainen?

— Minun elämäni pyyhitään pois kuin syyslehti maan kaljulta kamaralta
lentämään! Minä olen vain tahtonut nähdä punaista unta, nyt pannaan
mustat lasit silmilleni — niin, johan Baradinskykin on vuosia sitten
itsensä ampunut... Miksi en olisi sellainen kuin sukunikin: isoisä
hirtti itsensä hassuteltuaan koko ikänsä olemattomasta nahkajakusta;
isä oli hullu mustasukkaisuudesta, kuvitteli näkevänsä piruja ja
enkeleitä, ei mitään luonnollisia olennoita suvainnut... Äiti kuoli
kidutettuna houruna, kostonko jätti Villille? Kenelle hän kostaa?
Itselleen, sukuverelleenkö?

Niin kai. Pilautunut veri on maahan laskettava, ettei se vielä tulevia
polviakin pilaisi.

Hyväinen aika, Villi huoneensa pimeydessä valvoessaan, pimeyden valtain
alkaessa saartaa, kuoleman tunnon haikeasti ahdistaessa hänen
sydäntään, on ilmielävästi näkevinään isoisänsä: riippuu nuorassa,
kurkku vielä korahtelee ... ja isä sitten: kurottava laiha kaula, otsa
hikeä ja silmät kyyneliä tulvien, ohimoilla suonet pullistuvat kuin
päälakea kohti kiemurtelevat punaiset onkimadot.

Villille tulee kyynelet silmiin ... isän muistossa on jotakin haikean
rakasta kaiken kauhistavan iljettävyyden keskellä... Isä tulee häntä
kutsumaan lepoon, kuolemaan...

Yö on tuskallinen ja karvas, tuuli huhisee ja uikuttaa.

— Miten tämä pimeys niin yht’äkkiä tuli ylleni ... se kestää yhtä
kauan kuin eletyt ilotkin, ellen jaksa lopettaa oleskeluani pimeydessä.
Johan lapsena hankin itsemurhaa: menneet aikeet eivät ihmisestä koskaan
katoa, ne piilevät yhä hänessä itsessään, vaanien odottavat sopivaa
tilaisuutta... Mitähän häväisijäni, säälijäni minusta jälkeenpäin
puhuvatkaan, jos nousen nuoraa myöten taivaaseen? ”Velkojensa vuoksi
hän sen teki!” sanovat. ”Sääli miestä, joka hukkasi suuret lahjansa.”
— Perhana! Mutta mitä minä heistä välitän. Haudassa ei kuule hämäyksiä
ja haukkuja. Varokoot vain itseään: itsemurhasta ei ole vahinkoa
murhaajalle, vaan niille eläville, joille hän jättää synkät kuvat
elämästä...

”Ah, ah!” huokaa Villi raskaasti. ”Kun saisi edes tiimankin unta...”

                                                  ⸻

Mutta aamulla, kun hän nousee vuoteeltaan, paistaa päivä jälleen
kirkkaana. Villin raskas mielihaikeus kevenee.

— Vielä minä ennen kuolemaani teen sellaisen tempun, että näkevät vain
lahjakkaan Villin sellaisiin kykenevän! hän itsekseen riemastuu, kun
laskeutuu alas viileitä kiertoportaita iloista väkeä viliseville
kaduille. — Se viime yö oli hassu! hän ajattelee.

MARIANNE.

Oi nainen, Marianne, sitkeässä, hellittämättömässä väkevyydessäsi
ihana, miksi olit kerran kuitenkin niin heikko!

Katseesi, jonka luiden ja ydinten läpi pistävää, kaikkea epäilevää
tarkkanäköisyyttä peittää punnittu, pettävän ystävällinen hymy, miten
se katseesi kerran sittenkin saattoi olla niin sokea, kuin et ikinäsi
olisi kalveintakaan valonsädettä maailmassa nähnyt!

Otsasi, joka on korkea ja kirkas, — koko pitkän ikäsi sallit vain
laskettujen, kylmäin aatosten siinä liikkua, - miten ihmeellä sinä
kuitenkin kerran annoit otsassasi sammua kaiken ihannoimasi järjen?

Sinä, joka olit naisen sitkeissä, hellittämättömissä, karvaissa
ponnistuksissa jo aikoja sitten omaksunut ylpeän opin: ”ei pelätä muita
musertaa, eikä surra, jos itse musertuu, niin tullaan väkeväksi”, —
miten ihmeellä saatoit yhdellä ainoalla hetkellä hukata sen kaiken,
mitä koko ikäsi tuon opin ohjaamana olit itsellesi koonnut?

Sinä, joka et viikkokausiin yhtenäkään yönä paria tuntia enempää
nukkunut etkä kumminkaan väsynyt, hymyillen, pettävästi laulaen kuljit
jäntevänä ja virkkuna humalaisten herrain joukossa, heidän kirkkaat
rahansa tulvana vuotivat notkealla vyötärölläsi keinahtelevaan
laukkuun, sinä, jonka ei tarvinnut moniin öihin silmääsi ummistaa,
miten kuitenkin kerran selvällä päivällä nukuit valppautesi unohtaen
pettävään uneen?

Sinä, jonka vanhentuneet kasvot hieman pöhöttyneesti punoittivat parin vuosikymmenen
hienosta naukkailemisesta, vieraille tarjottavain juomain
kelvollisuuden tarkastamisesta, sinä joka et juomiin tottuneena olisi
päihtynyt sadan pahimman juopon kanssa kilpaillessasi, miten saatoit
sinä yhdellä hetkellä tajuttomasti päihtyä yhden ainoan juopon, kauniin
miehen pelkästä läsnäolosta?

Olithan sinä nähnyt tuhansittain miehiä, heistä yhdellä ainoalla
katsahduksella, naisvaistosi voimalla, tunsit perin pohjin jokaisen.
Miksi et kuitenkaan yhtä tuntenut!

Koko elämäsi oli ollut hikeä, näyttelemistä ja pirullisen väkevää
sankarillisuutta. Miten yht’äkkiä aloit leikkiä, avata itsesi toisen
nähtäväksi pienimpään sopukkaan saakka, palata siihen, jota olit
varonut kuin yksin jätetty etuvartija vihollisvaaniskelijoita: hellään
naisellisuuteesi?

Miten saatoit kaiken sen, jota koko ikäsi olit työllä ahnaasti koonnut,
tuhlata yht’äkkiä pois leikitellen, uhrautuen, säälien, rakastaen?

Mikä ihme sinut, oi ylpeä Marianne, sai Villin vaimoksi?

                                                  ⸻

Sinä olit syntyisin pienestä merenrantakaupungista — samasta, jossa
Villi oli kerran poikana saarnaillut raivoisaa darwinismiaan ja
revolverilla ampua paukutellut, — köyhistä työläisvanhemmista. Koulua
sinä et saanut käydä kuin parhaiksi rippikoulun. Mutta sinä olit
naiseksi kypsyessäsi kovin kaunis.

Marianne, kasvosi olivat kalvaan valkeat kuin puhtain, läpikuultavin
marmori. Luuli, että otsasi hipiästä valo helotti kultaisena,
pehmoisena kuin marmorikuvan otsasta päivän säteet. Mikä lämmin, uhkuva
marmorikuva! Mustat silmät avomielisinä, lämpöisinä hymyilivät.

Sinua ajelivat kotikaupungissa olutpanimon naureskelevat, hölmöt
saksalaiset mestarit, joku kyvyttömyytensä vuoksi laiha ja
tekosentimentaalinen runoilijavätys, pillerinpyörittäjät apteekista,
puotisällit, laihat pukit räätälien pöydiltä. Ah, olitko sinä heitä
varten, sinä, jolta moni sivistynytkin oli kaulastasi hellästi helmiä
anellut saadakseen edes yön noita ihosi tuoksuvia, lemahtavia koruja
pitää rinnallaan, sitten jälleen takaisin tuodakseen. Sinä, jonka
jalkoihin moni ylen rikas ja antelias oli laskenut hopeitaan, että edes
yhdeksi ainoaksi yöksi kävisit heidän kanssaan ja rakastettunsa olisit
yhden ainoan yön. Ah niitä hävyttömiä!

Sinä, joka olit kaunis, mutta köyhä, sinä kaipasit kotikaupungistasi
jonnekin muualle, missä ei kauneutesi riemastuttavaa häikäisyä
himmentäisi vanhempain köyhyys, suvun alhaisuus. Ehkäpä kauneutesi
muualla toisi vielä sinulle aavistamattoman onnen, ihmiset eivät sinua
häpeällisesti tohtisi polkea, kun eivät sukusi köyhästä kurjuudesta
mitään tietäisi, heitä vain kauneutesi häikäisisi.

Sinut sai vanhempaisi luota pääkaupunkiin houkutelluksi joku
tuttavattaresi, juuri avaamansa pienen kahvilan omistaja. Sinä olit
pirteälle, näppärälle kahvilan rouvalle erinomainen afäärivälikappale,
oivallinen kahvilan kyltti. Sinä olit kaunis, nuoria miehiä kihisi
ympärilläsi pienessä kahvilassa, kahvilan suklaalla, kahvilla ja
tupakoilla oli lentävä menekki, rouva hymyili, kun laukku hänen
kupeellaan oli joka ilta paisunut hymyilläsi saaduilla rahoilla
pullolleen.

Se oli sinulle ihanaa aikaa. Paljon palkkaa et rouvalta vaatinut,
riitti se, että sait riemuita ja elää rakkaan yleisösi ihailemana.
Riitti kaikista valvomisista ja ponnistelemisista palkkioksi se, että
iltaisin ryntäsi kahvilaan hurjan iloinen, laulava, rymyävä, remuava
ylioppilasjoukko, oitis riemuiten ympärillesi kokoontui, aloitti
ympärilläsi huikean, iloisen, rallattelevan piiritanssin.

Joskushan tosin loukkaannutti, haikeasti sydämeesi pisti jonkun
irvihampaan puhe: hän mainitsi salaperäisesti, nokkaviisaasti
tovereilleen silmää iskien joistakin olkaimista, upseerista, joka
maalaa eläviä kuvia ... hyi ... jolle Marianne muka kotikaupungissaan
oli ollut mallina... Ah sellaista nokkaviisautta, salakähmäisyyttä...
Mitä pistelijä oikein tarkoitti? Marianne oli lentänyt punaiseksi,
katsoi tuskallisen ärsyttyneenä puhujaa, vaati loukkaantumisesta
vapisevalla äänellä selitystä.

Puhuja ei selittänyt, iski vain nenäkkäästi silmää tovereilleen. Mitä
hän on tietävinään? Ja mitä ilkeitä valheita hän tirskuville
ystävilleen hänestä uskotellee!

Seuraavana iltana hän puhujalta kahden kesken uteli, mitä tämä oli
oikeastaan tietävinään siitä, josta oli eilen puhunut. Koko yön oli se
ilkeä viittaus hänen mieltään kalvanut ja vienyt häneltä unen.

Puhuja ei nytkään vastannut selvään, teki vain ilkeitä, salakähmäisiä
pistoksia silmät kiusallisesti kiiluen. Ah, kuinka ilkeä! Tosinhan
Marianne kerran kotikaupungissaan oli ollut mallina eräälle maalaavalle
upseerille, mutta mitä pahaa siinä oli! Maailma on niin ilkeä, se
sepittää valheita. Minkätähden?

Sitten Marianne huomasi, että puhuja olikin nuo pistoksensa tehnyt
mustasukkaisuudesta ja että muut olivat mustasukkaisuudesta ilkeästi
nauraneet niille. Marianne piti näet erityisesti vain yhdestä
jokailtaisista vieraistaan, kauneimmasta, siivoimmasta. Silloin
Marianne halveksivasti nauroi: sellaisia raukkoja, ne halventavat hänen
nimeään, kun eivät voi saada häntä rakastumaan heihin, mokomiin rumiin
irvikuonoihin! Kuuluisiko sitten kahvilatytön moniin velvollisuuksiin
välttämättä sekin, että hänen pitäisi sydämensäkin paloitella
vieraitten ahmittavaksi kuin mikä omenakakku ikään!

Sen jälkeen Marianne irvistelijöille keikautti valkeaa, paljasta
kaulaansa, antoi piston pistosta vielä myrkyllisemmän, iski miesten
arimpaan paikkaan: heidän itserakkauteensa. Kun hän nauraen sanoi
jotakuta rumaksi, silloin vaikeni nolosti puhujan suu, silloin oli
vaikea olla Mariannen ilkkuvain, ihanain katseiden alla, silloin kasvot
vääristyivät rakkauden harmista, loukkaaja tahtoi muuttua ystäväksi,
mutta Marianne, hän ei häntä enää ystävyyteen päästänyt.

Marianne rakasti vain yhtä, ja tämän ystävyydellä hän muita kiusasi.
Vain sen yhden hän antoi lämpöiseltä, hivelevältä kaulaltaan ottaa
helmirihman, joka kimalteli kuin rivi punaisia, raskaita veripisaroita,
vain sen yhden kanssa hän vaihtoi rintaneulojaan, sormuksiaan merkiksi
vilpittömästä ystävyydestä, sen yhden kanssa kulki aamuin torilla
hedelmäostoksillaan — ah, hän ei tietänyt, mitä hän ei olisi voinut
sille yhdelle uhrata, ruumiinsa, sielunsa, jos olisi ollut tarpeen.
Mutta nythän ei kumpikaan anonut toisiltaan muuta kuin kuluvain hetkien
viatonta ystävyyttä, juttelua; joskus sylissä istua, ehkä arasti
suudellakin.

Mutta sitten Marianne alkoi vähitellen enemmänkin toivoa ... olihan tuo
hänen ystävänsä lukumies, lahjakas ... hyvä Jumala, mitä Marianne-parka
uskalsi jo toivoen ajatellakin!

Eräänä iltana, Marianne oli jo kerran kiihtyneenä, huimautuneena,
heikkona arasti sattunut ystävälleen asiasta palavan sanansa
vihjaisemaankin — eräänä iltana myöhään ... kaduilla tihkuu vettä,
sameata usvaa ... tulee hänen ystävänsä kahvilaan, näyttää niin
surulliselta, väsyneeltä.

Istuutuu pöydän ääreen, puhuu:

”Marianne, Marianne! Istu tuohon toiselle puolelle pöytää, ojenna
kätesi yli tahraisen pöydän minulle... En rakasta palanutta tuhkaa, en
viinin jätteitä laseissa. Rakastan valkeaa kättä, joka ojentuu yli
pöydän, kätkee katseiltani puoleksi tyhjennetyt lasit ja palaneet
porot.”

He puhelivat kauan, hänen ystävänsä oli niin säälittävän rakas, näytti
samalla peloittavalta, oudolta ... ilma oli tukahduttava,
tupakansauhuinen; verenpunaista valoa heijastivat sauhuihin katosta
sähkölamput.

Lopuksi ystävä sanoi, ettei hän voi enää rakastaa ketään, hän oli
liiaksi maailmassa rakastanut, hän oli nyt sydämeltään niin köyhä,
rukoili anteeksi.

Sen jälkeen ei hän Mariannen luona käynyt. Tokkopa Marianne häntä
kaipasi?

Siitä saakka on Marianne ollut sellainen, ettei hän ihmisiä ole
rakastanut, enemmän vihannut. Hyväillä kyllä häntä ovat saaneet jotkut
harvat miehet, joilla on vankasti rahaa; sillä Mariannen rakkaus, se
maksaa. Hyväillä kyllä ovat saaneet, Marianne on heille hempeästi
hymyillyt, nähdäkseen heidän heikkoutensa, saadakseen tietää miten hän
parhaiten voi heidät saada tuhlaamaan rahaa hänen kootakseen. Siitä
saakka oli Mariannella selvä, kylmä tunnuslauseensa: ken antaa itsensä
tallata, se tallataan. Sen jälkeen oli Mariannella selvä, suuri
elämänohjelmansa: koota suuri omaisuus, sitten erota iljettävästä
kapakoitsijan virasta, toisten verta imemästä, mennä ulkomaille,
matkustaa ja asua siellä täällä unohdetussa rauhassa; sitkeän, pitkän
työn hedelmiä nauttia yksin niinkuin niitä kokosikin, yksin
sankarillisesti kuolla kuten oli elänytkin.

Ja Marianne, hän palveli sitten sitä, joka parhaiten maksoi, hän
säästi, ponnisti, näytteli, nöyrtyi, oli ylpeä, pyydysti, ahnasteli;
kasvatti järkeväksi itsensä, kylmä oli kuin mustatukkainen marmorikuva.

Kotikaupunkiinsa hän oli viimein rakennuttanut sen ensimmäisen suuren
hotellin. Se on kallis, komea rakennus, se tuo hänelle paljon rahaa. Ja
oven päällä on kyltissä: Hôtel Marianne.

Marianne on iältään jo neljänkymmenen vaiheilla, mikään kaunis ei hän
enää ole, silmät vain terävinä, viisaina tarkastavat, huulet alati
kylmästi hymyilevät, kasvot ovat hieman pöhöttyneet viinien maun
tarkastamisesta.

Pian hän on määrässään, vielä satatuhatta rahoja lisää, ja hän myy
hotellinsa, matkustaa ulkomaille, etelään, ei koskaan sieltä enää
palaa, yksinäisyydessä kuolee.

Mutta yht’äkkiä tietää koko maailma, että hän on kihlautunut kaikkialla
tutun huijarin Villin kanssa. Mitä tämä merkitsee?

Se merkitsee hyvää: että Villiltä voivat velkojat nyt saada rahansa
takaisin. Mariannella on yli miljoonaan puoleen nouseva omaisuus.

Se merkitsee, että Villi on koko keppostäyden elämänsä kruunannut
sellaisella keisarikepposella, jota suurimpainkin elämänymmärtäjäin
täytyy hämmästyä.

Ei hän olisi Villi, suuri romantikko, kuvittelija, lahjakas nero, ellei
hän voisi saada itselleen elämän hyvyyksiä ilman omaa hikeä!

Ei hän olisi Villi, ellei hän voisi sokaista ja huumata naista, joka
varmasti luuli jokaisen miehen salaisimmatkin vaistot kylmällä
silmäyksellä näkevänsä.

Ei hän olisi Villi, ellei hän osaisi naistuntemustaan käyttää
tehdäkseen tyhjäksi sankarillisen naisen pitkän elämän ajalla harkitut
aikeet.

Ei hän olisi Villi, ellei hän osaisi katsoa elämää punaisten lasien
lävitse.

                                                  ⸻

Oh, olisipa Marianne vain tietänyt, mitä Villi tunsi ja ajatteli, kun
hän Mariannen kammioissa lepäili sohvalla likööripöydän vierellä kaunis
pää Mariannen helmoissa, kun he, ikäihmiset, leikkivät kuin lapset,
poskilla rusotti liköörin väkevyys, Villi Mariannen helavyötä hymyillen
aukoi, Villi, vankka mies, pitkä, leveähartiainen, niin että Mariannen
selkäpiitä nautinto huumaten väristi, kun hänen sylissään lepäävän
miehen lujasti pusertavat käsivarret hänen uumiaan kietoivat!

Villi päästi auki hänen vaskenvälkkyvän helavyönsä, hänen röijynsä
napit availi, naureskellen ja leperrellen tarkasteli hänen liivinsä,
narisevat korsettinsa — uh, sellainen laiha, luinen kupu sieltä
tuntui. Inho Villiä ihan värisytti! — Oh, ajattelee Villi, — mikä
kummallinen yhteensattumus. Äitipuoleni nimi oli Mariana, tämä on
Marianne. Äitipuoleni tappeli isäni kanssa. Herra Jumala, mikä tästä
aviosta oikein tulee...

Villi ei ikinään ollut osannut oikein rakastaa, ainakin siinä suhteessa
hän oli iäti ollut sairas. Rakkaus ei koskaan ollut voinut häntä työhön
ja ponnistuksiin innostaa, rakkaus oli ollut vain ajanvietto, lelu.

Tuskinpa muulloin hän oli edes kiihkeästi rakastanut kuin aivan
lapsena, sairaalloisesti liian varhain kehittyneenä. Koulupoikana hänen
rakkautensa huusi taivaisiin kuin vuodatettu viaton veri, silloin hän
saattoi valvoa öitä silmät kuumetta palaen ja morfiinipullo vapisevissa
käsissä.

Sen jälkeen hän oli morfiinipulloja hankkinut ja taas särkenyt vain
yltäkylläisyyden ja väsymisensä vuoksi.

Niin monesti hän oli uskotellut itselleen muka rakastavansa... Villi
muistaa iäti, kun hän ensimmäisen kerran oli suudellut sydän kaikesta
kiihkosta tyhjänä, halutonna. Hänen huulensa tuntuivat kylmiltä,
suudellessa hänen tarvitsi miettiä, mitä naiselle puhuisi, nainen
iljetti häntä, sanat tulivat velttoina, jäykkinä, liikkaavina, Villin
tunteettomuutta ivaavina.

Kun hän silloin iltamyöhällä palasi kotiinsa, heittäytyi hän vaatteet
yllä sänkyynsä, tuijotti kattoon, sydäntä oudosti kouristi. Nyt on
rakkaus mennyt! hän huudahti. Mutta se oli kauan, kauan sitten.

Sen jälkeen hän ei etsinyt naisen läheisyyttä sisäisestä pakosta; vain
pitkän, toimettoman ajan kuluksi.

Ja nyt se on näin pitkällä. Raha-aviothan ovat hänen sukunsa veressä.
Villi pelkää, synkät varjot yhä paisuvat, synkkenevät.

Kohdatessaan toisensa ensin junassa he istuivat vastapäätä toisiaan: no
niin, Villistä hänen pieni jalkansa oli aika soma, kun se
kiiltonahkaiseen kenkään puettuna pisti esiin helmuksien alta, mutta
kasvot olivat punertavat, pöhöttyneet. Villi tiesi kumminkin, minkä
kultalinnun läheisyydessä oli. Nyt onni potkii jos koskaan! hän
ajatteli punoen koko vaistollaan ja taidollaan keskustelua.

Ja se onni potki. Se oli niin usein potkinut Villiä niin hyvin, ettei
hän sen saavutettuaan tuntenut omain ponnistusten nautintoa.

Marianneen kihlautuessaan hän oli polttanut kaikki entiset kirjeet, ne
muistot häntä niin vaivasivat. Hän oli tuuminut: nyt maksan velkani,
rupean tekemään työtä.

Mitä työtä? Ei Villi tiedä. Mitä hänen tarvitsisi tehdä, onni häntä
elättää ilmaiseksi. Mihin hän kykenisi ... niin, lahjoja kyllä on
paljon, mutta kehittämättömiä kaikki ... hän taitaa sittenkin olla vain
kolme luokkaa lyseota käynyt puolisivistynyt raukka, joka puskee läpi
uhkapäisyydellään ja seurafraaseillaan... Ja halun puute sitten!...

Synkät varjot kokoontuvat ympärille yhä ahtaampaan piiriin. Tämä avio
taitaa olla niiden viimeinen sudenverkko Villille.

Villiä ihan vavistaa siinä Mariannen helmassa, hikipisarat helmeilevät
valkealla otsalla enemmän pelokkaiden aavistusten kuin Lucca-liköörin
vaikutuksesta.

Ulkona pikkukaupungin kujilla on lokaista ja harmaata, puhelinlangatkin
kummallisesti vongahdellen hurisevat, helisevät.

Kuin tahtomattaan Villi nousee istualle, tempaa kitaransa, näpäyttää
sointuparven, laulaa kuin tietämättään pari säettä: ”Vienan rannalla.”

Yht’äkkiä laulu, sävel katkeaa, kyynelet tulevat silmiin, hän tarttuu
lasiinsa, kilistää hymyillen Mariannelle, vajoaa taas äänetönnä
Mariannen helmaan.

Eiköhän olisi parasta kuolla sittenkin pois? Mutta Marianne?

Sehän sopisi heidän häämatkallaan, ulkomailla. Villille on kaikki
täällä kotimaassa tuttua, ei ole sitä loukkoa, missä hän ei olisi
kolunnut, ei niitä kasvoja, joista hän ei yhdellä silmäyksellä tuntisi
henkilön luonnetta, ehkä hänen elämästäänkin voisi pitkät luvut kertoa
pelkästään kasvojen piirteitä lukemalla. Villille on täällä kaikki
vanhaa, hänen on ikävä.

Villi alkaa jo kuvitella, miten hän kuolee jossakin Kreikan saarilla...
Ithakaa hän on aina Troian sodan lukuajoilta ihaillut...

Kuoleman tulisi tapahtua salaisesti, kuin tapaturmasta, ettei Marianne
saisi kärsimyksiä. Sääliihän Villi toki naista, joka niin paljon on
hänen hyväkseen uhrannut.

Villi, voimakas, leveäharteinen mies, kuvittelee kuin mikäkin hento
luostarin neito.

Hän nappailee kitaraansa pää Mariannen helmoissa, katse on kuin
kaukaisissa näyissä.

— Jo tuuli raitisna käy, ja säteilevistä pilvistä huikaisten hymyilee
kallis päivä! hän ajattelee.

Sydän riemun kamppailussa vapisee, ummistuvat silmäluomet, raikkaisiin
kyyneliin kostuvat silmäripset.

Pian olen kaukana täältä, siellä, missa hanget eivät peitä maita eikä
tuuli kolkkona käy!

Meri vapaana, huikaisten säihkyy sinisen taivaan alla, meri auringon
hopeata kiehuen painuu mahtavain, utuisten ilmanrantain taa.

Pian katoan kuin hyvästiä heittämätön lokki iäksi kauas! Pian nukun
kypressien alla.

Pian nukun kammitsoissa paatten, joita lämmittää ainainen päivä.

Ilta-auringon hohde pakanatemppelien valkeissa päädyissä palaa,
iki-levollisna pilarilta pilarille väistyy.

Varjossa tummain puiden, varjossa paahtavan, iki-hedelmöivän päivän
uneksin!

Temppelit, joiden kattoja eivät korista nokisen mustat, kirotut
ristinmerkit, sininen taivas vain kaartuu pilarikruunujen yli.

Kuin jumala nukun minä kypressien alla, vaikenevain kuin ikuisuuden
pyhä.

Pian nukun minä kypressien alla, tummain, vaikenevain kuin ikuisuuden
yö.

                                                  ⸻

He lähtivät ulkomaille, Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta Englantiin,
Ranskaan ja Italiaan, sieltä Kreikkaan ja Turkkiin, vuoden päästä
palasivat molemmat Kaukaasian ja Venäjän kautta kotimaahan.

Eihän se matka Mariannelie maksanut kuin pitkien vuosien työllä, hiellä
koottuja markkoja parikymmentä tuhatta.

Ei ollut Villistä sinne etelään jäämään kuten oli aikonut. Hôtel
Mariannen juomapöydässä hän kaiken kaupungin pikkuporvareille
hurmautuneena, henkevässä hehkussa kerrottuaan ulkomaanmatkoistaan
tulee synkäksi, lopulta melkein raivoisaksi.

”Ette usko, miltä tämä alituinen vilu, märkyys, köyhyys,
vaivaistalomaisuus täällä kotimaassa tuntuu sitten, kun on muualla
saanut käydä!”

Ja sitten hän juo niinkuin ihminen pelkästään juomishimosta vain voi
juoda.

Kaikki matkustavaiset ja yövieraat, jotka Hôtel Marianneen saapuvat,
hän kokoaa ympärilleen yksityishuoneisiinsa, komentaa pöydät täyteen
parhainta mitä hotellin kellareissa on, juottaa ilmaiseksi tutut ja
tuntemattomat, näyttelee valokuvia, joita on itse ottanut Kööpenhaminan
satamissa, Lontoon jättiläissumuissa, Invalidikirkossa Parisissa,
Firenzen gallerioissa, keskellä Pompejin raunioiden pilaristoja,
näyttelee kalliita turkkilaisia mattoja, kurdilaisia teräviä tikareita,
on muistoistaan kuin hullu, nykyhetkestä kuin pimeään, kosteaan
vankilaan suljettu Unkarin mustalainen.

Eukkoaan Villi ei kärsi. Marianne on pelkkää käytännöllistä proosaa,
hän hyppää ja häärää, kinaa tarjoilijattariensa kanssa, moittii Villiä
tuhlaamisesta, ravintolavieraiden ilmaiseksi juottamisesta, toivoo
lapsia ... niinkuin Villi ei olisi tuhat kertaa hänelle vakuuttanut,
että heidän on mahdotonta saada lapsia! Villi kyllä entisen elämänsä
tuntee. Tuiki mahdotonta!

Villin kasvot lentävät vuoroin kuin häpeästä punaisiksi, vuoroin
harmaiksi raivosta, jos Marianne vieraiden läsnäollessa edes hänen
käsivarteensakin uskaltaa nojautua. Eihän Villi kärsi Mariannea.
Pitkissä jonoissa, haikeasti sydäntä ahdistaen kulkevat Villin
sielussa entisten lukemattomien rakastettujen kuvat. Jokainen,
köyhäsieluisinkin, ruminkin niistä oli Mariannea parempi ... tai ei
parempi, hyvähän Marianne on, aivan iljettävän hyvä ... mutta Villi ei
vain häntä kärsi, siinä kaikki!

Monta kertaa Villi miettii, että ehkä hänen isä-vainajallaan olisi
ollut parhain maailmassa olla varatonna, päivästä päivään elää kuin
mustalainen, ilman vaimoa. Hänenlaisensa luonne ei voi sietää mitään
siteitä, kiinnittivät ne häntä sitten kotiin, kontuun tai naiseen!

Ja niin mustasukkainen se Marianne vielä on! Usein Villi häntä
tahallaan kiusaa. Hän lähtee hotellistaan: ilkkuen, silmää iskien sanoo
eukolleen menevänsä sen ja sen porvarin nuoren rouvan tai sen ja sen
tyttösen luo. Kaupungilla hän saa kuulla, että nyt taas on Hôtel
Mariannen rouva soittanut helistänyt puhelimella kuin tulipalohädässä
sinne ja tänne, sinne ja tänne, kysynyt miestään, vaatinut porvarien
rouvia ja tyttöjä puhelimeen, raivoisasti heitä sättinyt, haukkunut
hänen miehensä houkuttelemisista. Mokomakin pöhönaama!

Mutta mustasukkainen on Villikin rouvastaan. Jos Marianne vain
katsahtaakin johonkuhun mieheen, niin Villin kasvot aivan mustenevat,
hän kohottaa käsivartensa, hän haluaisi Mariannea lyödä!

Marianne ei enää saisi mennä saapuville matkustavaisille huoneitakaan
osoittamaan, ei: se on bufettineitien ja palvelijain tehtävä! Mariannen
pitää istua huoneissaan, hänen pitää olla vain Villin rouva!

Haha ... kylläpä sitten hotellin asiat pian olisivat nurin närin, jos
Marianne miehensä vaatimuksiin suostuen kaikki heittäisi palvelijain
varaan!

Kaupungilla sanotaan, että Villin ja Mariannen välillä on melkein aina
ilmikiista. Tällaisen kiistan jälkeen Villi tavallisesti istuutuu
vakituisten seuralaistensa, parin saamattoman pikkukauppiaan,
konkurssiaan puuhailevan nahkurin ja Anniskeluyhtiön kaupanhoitajan
joukkoon, komentaa taas pöydän täyteen tavaraa ja vaimonsa kuullen
alkaa kehua, miten hän tältä petkutti rahat.

Se petkutus oli tapahtunut siten, että Villi oli Tukholmassa
kiiruhtanut muka siveellisistä syistä vihkimistä niin paljon kuin
mahdollista, joten avioehto, jossa vaimo saisi omistusoikeuden
omaisuuteensa, tuli vasta vihkimisen tapahduttua heille Ruotsiin. Mutta
se olikin liian myöhäistä, vihkimisen jälkeen ei noilla papereilla
ollut mitään merkitystä, ja sitä ei Marianne-raiska tietänyt. Niin
Villi petkutti itselleen kuusisataatuhatta markkaa, ajatelkaa: kuin
korttia pelaten kuusisataatuhatta markkaa Mariannen hiellä koottua kirkasta
!

”Sellainen saatana minä olen. Haha minun muijaparkaani! Onni miestä
seuraa ja vasikkata vatsatauti!”

                                                  ⸻

Sitten Villi alkaa sanomattomasti haluta ostaakseen synnyintilaansa,
Ali-Ollilaa; nykyinen omistaja olisi taipuisa sen myymään.

Ah, miten hän muistossaan rakastaa kotiseutuaan, jossa
auringonpaisteiset, päättömän ihanat maantiet kiertelevät kimaltelevan,
suvisen järven ympärillä iloisesta kylästä kylään, talosta taloon,
auringonpaisteiset, avarat maantiet, joiden molemmin puolin korkeilta
vaarain harjoilta laskeutuvat kujaisaitainsa takana alas laaksoihin
lainehtivat, välähtelevät viljapellot, maantiet, jotka itse alenevat
vaarain harjoilta alas mäntymetsäin viileään pimentoon, kunnes jälleen
kierteisinä kohoavat rinteitä pitkin, kellervänä juovana talojen ja
peltojen ohitse katoavat uusien kukkulain taa!

Hän muistaa siellä joka talon: siinä talossa on harmaa, sikin sokin
harrottava navettarakennusryhmä ja huippuinen, korkea kaivon vintti;
siinä talossa on auringonpaisteinen tanhua, jolla kylän pojat
kesäilloin aika ääntä pitäen pelasivat huntusta; siellä valkeassa
talossa korkealla mäellä oli iso, ruskea koira, jonka kumea haukunta
talvi-illan äänettömyydessä oli niin velhomaisen pelkäävänä kajahdellut
kauas, kauas avaraa laaksoa ympäröiville harjanteille. Sen talon niitty
oli keväisin huikaisevan keltaisenaan raittiisti lemuavia kulleroita,
niityn halki vei märkä, räiskyvä polku ensin uudelle, valkealle
riihelle, jonka vierellä oleva lastukko pahoin pisteli paljaita
jalkoja, sen jälkeen ylös kivipihatolle, jossa piti pelätä mörisevää
härkää, sitten ruohoiselle pihalle, jonka ympärillä kasvoi oudosti
lepattavia, kalveita jättiläishaapoja. Siellä on pappila, siellä
Karppila, jonka emännällä oli näärännäppy nenän syrjässä; sen Villi
muistaa joltakin lukukinkeriretkeltä, joka on hänelle nyt kuin unta
vain: paljon väkeä, tiukuja kilistäviä hevosia piha täynnä, ruokaa ja
juomaa hukkumiin saakka.

Ah, hänet valtaa sanomaton ikävä sinne kotikyläänsä! Eikö hän kaipaisi
sinne, jonne on pienenä poikapahaisena koulusta kulkenut ohi harmaan,
vanhan kellotapulin ... itse kirkosta oli tehty pitäjäntupa kaupunkiin
... kellotapulia ympäröi sammaltunut, syreeniterttujen varjoama
kiviaita ... vanhalla hautausmaalla tuoksui valkeanaan kieloja, siellä
oli myös muinaisilta ajoilta mestauspölkky tapulin oven vieressä ja
peloittavia, ammottavia hautakammioita... Kalmistoportin vierellä oli
sammaltunut kaakinpuu, josta suomittavain valitukset olivat muinoin
kajahdelleet yli ihanain seutujen... Mutta kiertokoulumestarin pelto
hautausmaalta laskeutuvalla rinteellä kasvoi erinomaisesti, kuten
sanottiin, niiden kuolleiden ihrasta, jotka aikojen kuluessa olivat
saaneet leponsa sammaltuneiden paasien ja lahonneiden puuristien alla.

Eikö hän rakastaisi joka saarta, jonka äyräällä kallio hehkuu
auringonpaisteessa, kalliolla nyyköttää vanha nuottakota. Eikö hän
rakastaisi joka nientä, joka vihreänä kohoaa sinisistä laineista, eikö
jokaista siltaa, jonka kaarelta oli lapsena onkinut, rimpuillut
puhelinlankain pelissä, joihin hänen ongensiimansa oli ilkeästi
tarttunut! Eikö hän rakastaisi sillan korvalla välähteleviä pajuja,
niinipuita, kahisevaa kaislaa, ojia, joiden yli oikaisevat polut
johtivat, ojain rätyköitä, väkevästi lemuavia myrkkykeisoja, hakain
viidasta korskuvia naapurien hevosia!

Eikö hän rakastaisi jyrkkää, pitkää maantien rinnettä korkean,
kallioisen vuoren juurella ... vuoren harjalla oli juhannuksena
roihunnut jättiläiskokko, olivat räiskyneet tervaiset venheet, ja
punertavia savupilviä olivat tervatynnyrit vyöryttäneet.

Eikö hän rakastaisi punertavia ruostekiviäkin maantien varrella: niiden
sanottiin tulleen punertaviksi sota-aikain verestä; eikö rakastaisi
maantien hietaakin, joka santajyvästä. Siellä oli hän poikana keväisin
kaupungista kotiin tullessaan viipynyt pitkään: pelkäsi isää, ei
halunnut kovin aikaisin kotiin saapua; oli kepillä auttanut vettä
maantien lumisohjuista ojiin porisemaan.

Ah, Villille tulee vallan hurjan ikävä, kuta enemmän hän kotiseutuaan
ajattelee. Siellä hän oli tien varrella keväisestä, tuoksuvasta
männiköstä, jossa lumikaistaleita vielä hohti, ottanut
variksenvarpaita, kietonut päähänsä: ilman hattua, pelkkä vihreä,
pehmeä seppele päässä kulkenut laulaen pitkät matkat. Ah, hän oli Alroy
silloin, hänet olivat johdattamansa, näkymättömät joukot seppelöineet.

Keväistä, lumisohjua kimaltavaa maantietä hän kulki, siellä ja siellä
oli maantien kahden puolen raja-aitain päässä portin pylväät, mutta
raskaat portit aivan auki. Siellä oli punertavaa, hentoa koivikkoa,
sitten korkea mäki, jolta voi nähdä Ali-Ollilan korkeana, vaaleana,
upeana kohoavan alhaalta järven rannalta. Siinä haarautui kylän tiestä
Ali-Ollilan kuivempi kärrytie: vasemmalla puolen tietä kasvoi kesällä
aina suunnattomasti vattuja, tosin pieniä ja kuivettuneita,
päivänpaahteinen kun oli tien varsi; oikealla puolen tietä välkkyi
koivikko, josta Villi usein juhannukseksi oli kantanut kodin
järvenpuoliselle kuistille tuoreesti lemahtavia koivuja. Mutta tuossa
tiepuolessa on iso kivi, jota yritettäessä poraamalla särkeä
Kalle-renki oli menettänyt oikean kätensä ja silmänsä ... verisenä ja
ruudinsavun tahraamana oli häntä kannettu lakanassa pirttiin... Siinä
on perunamaa, tuossa aidan seiväs, johon loispoika oli talvella mäkeä
laskettaessa puhkaissut kurkkunsa; tuossa on kotikunnas, sen kolme
humisevaa, pyhää mäntyä ... tuolla kunnaan juurella, järvenrannalla
tiheä, sanajalkainen viidakko, jossa Villi usein oli piileskellyt
juopon, örisevän isän raippoja...

— Ah, Ali-Ollila minun täytyy saada haltuuni!

Näkee ilmielävästi kotiportin, pistoaidan, jonka yli huvikseen oli
kiipeillyt koettaen, tokko paalujen päät pistäisivät, siinä pihan
hietikko, siinä kellarin katto, jonka päreissä kerran housunsa
revittyään oli äitipuoleltaan saanut armottomasti selkäänsä, kunnes isä
tuli väliin: äitipuoli ja isä alkoivat raivokkaina kinata, Villi pääsi
pujahtamaan pakoon. Siinä humalisto keittiön portaita varjostaen ...
humaliston lehdet rutistuivat niin rumiksi syksypuoleen,
kellastuivat... Siinä lehmus ison aitan varjossa, lehmuksen juurelta
löysi tarpeen tullen onkimatoja... Alempana oli puutarha
karviaismarjapensaineen, sitten kanala, korkea aita ja metsää avaralta,
metsän sisästä kiilui jokin lampi.

Ah, eikö Villi rakastaisi niitä metsäpolkuja, joilla kävyt ja neulaset
olivat hänen paljaita jalkojaan pistelleet, eikö rakastaisi niitä
kallioita, joiden yli oli juosta pinkaissut henki ahdistuksessa pakoon
isää, joka tahtoi häntä juopoille vierailleen laulamaan ... kallioita,
joilla auringonpaahteessa voi maata kuin kuumalla uunin arinalla,
silmät sirrallaan tirkistellä säteilevään aurinkoon... Kodin läheisen
kallion alalaidassa oli mustain muurahaisten vilisevä tie, jonka yli
piti aina hypätä, etteivät muurahaiset kinttuihin pääsisi. Kallion
reunasta lähti naapurin nokinen hevoshaan aita. Haassa oli lämpöisellä
aholla äärettömästi mansikoita, mutta niitä poimiessa sopi pitää
varalla naapurin hevosia, joista yksi oli lumivalkea ja potkiva,
vihainen ... ne hevoset kuumalla säällä siellä alhaalla puroviidakossa
piileskelivät. Haan alapuolella on lehmänsorkkain sotkema, lokainen
kuja, sitten taas ilkeä, oksainen mökin pellon aita. Ja mökissä asui
sellainen kummallinen vanha ukko, jonka päälaki oli kalju ja valkea
kuin kananmuna ja joka kainalosauvat vierellään istua nyykötti sängyn
laidalla, kertoi inisevällä äänellä ja pienet silmät kiiluen kuin
rotalla kamalia kummitusjuttuja, kysyi vähänväliä: hah? ja kovin
riemuitsi, jos kuulijain päähaivenet karkasivat kauhusta pystyyn.

Se oli likasiivoinen kesällä se mökki, siinä oli myös pari pientä,
likaista poikaa, jotka osasivat ulkoa ukkovaarinsa kummitusjutut, jotka
paitasillaan usein Villin kanssa pinkaisivat pellonpiennarpolkua pitkin
matalan lahden rannalle. Lahti oli hietapohjainen, hyvä uima- ja
hevosten uittopaikka, mutta joskus oli siitä imeytynyt uivien vatsaan
ilkeitä jouhimatoja. Sentähden sen pohjasannalla ei uskaltanut seistä.
Lahden aurinkoinen rinne hehkui punaisenaan tervakukkia, vedenselkä
ihanasti kaukana kimalsi, tyynellä säällä kuului puhe selvästi
vedenselän takaa vastapäiseltä rannalta Yli-Ollilasta päin.

Sieltä ne vedenselän takaa talvella ajoivat kylistä ja kaupungista
huvittelijat, rekiretkeläiset ... sinäkin iltana, jolloin äitipuoli
iski ohimonsa rautanaulaan ja kuoli.

Ah, sinne ikävöi Villi kotikylään, hän tahtoo elää muistoissaan, hän
tahtoo käydä talosta taloon, töllistä tölliin, jutella tuttujen
asukkaiden kanssa, kuunnella... Hän tahtoo heille laulaa ja kitaraa
soittaa, sillä hän rakastaa heitä. Hän tahtoo heittää hartioilleen
punaisen manttelin, kitara kainalossa liikkua pitkiä maanteitä kuin
mikä kuljeksiva soittaja ikään, hän tahtoo olla lapsi jälleen, suuri
romantikko, hän on laulava talojen ikkunain alla ja mökkien penkeillä
iloisia lauluja, viinaryypyn tai haarikan kotitekoista mustaa olutta
hän on saava palkakseen... Tosin ne häntä vähän alussa säikähtävät, kun
hänellä on punainen mantteli selässä ... kummeksivat ... mutta hän
jakaa heille rahaa ... köyhille nimittäin ... pian ne häneen tottuvat,
naureskelevat lempeästi: eihän se ole kuin Villi, Ali-Ollilan omistaja
... se on sellainen ihme aina ollut ... käy punainen saali hartioilla
ympäri kyliä, laulaa, soittaa; hyvä mies hän on!

Ah, Villin täytyy saada Ali-Ollila, hän tahtoo jälleen olla vapaana
Mariannesta...

Joko taas tuli niin arkipäiväinen olento mieleen! Kun Villi juuri
seisoi naapuritalon ikkunan alla punainen saali hartioillaan ja lauloi
nuorelle talonpoikaistytölle lemmenlaulua ... samaa, jota oli niin
monen monituiselle naiselle maailman kujilla kitaraa helistäen
laulellut.

                                                  ⸻

Ostaa Ali-Ollila, se tulee Villille kiihkeäksi sydämen pakoksi. Hän on
ihan polvillaan makaava ja lempeä Mariannelle, kun hän rukoilee, että
Mariannekin suostuisi Ali-Ollilan ostoon. Mutta hän raivostuu aina
ruokottomaksi, kun Marianne epäillen pudistaa päätään: tokkohan sinä
jaksat sitä hoitaa?

Lopulta hän osaksi Mariannen suostumuksella, enemmän itsepäisessä
vihassa tekee kaupat Mariannen olematta läsnä.

Se tila maksoi nyt markkoja kaksisataatuhatta: siihen oli Ali-Ollin
kuoleman jälkeen perattu suosta suunnattomia viljelysmaita lisää,
rakennettu pieni höyrysaha, vuorattu ja sisältä korjattu vanha,
taitekattoinen talo erinomaiseen kuntoon, hankittu iso karja, jos
joitakin hyvyyksiä lisätty. Sitäpaitsi myyjä Villiä tietysti aika
tavalla nylki.

LOPPUSOINTU.

Mitä tiedetään parin kolmen vuoden päästä Ali-Ollilan hoidosta? Ettei
isäntä tietysti ole taas kahteen kuukauteen, kiireimpänäkään työaikana,
ollut kotosalla: missä kierrellee, tuhlaa rahaa, juopottelee. Että
taloa isännän poissaollessa hoitaa pehtori, josta palvelijat pitävät
kovasti hänen huonon komentonsa vuoksi ja jolle nauravat hänen
ällöttävän tyhmyytensä vuoksi, joka aamurupeamat makaa, päivärupeamat
kuhertelee kyökkipiian kanssa juoden kuusin kupein kahvia ja popsien
lihavia nisupullia, iltarupeamat nokka pystyssä, iso sikari
törröttäväin huulien välissä kävelee pellonpientarilla, ei paljoakaan
huolehdi seisoskelevista, unisista työmiehistä; joka sunnuntaisin
vihreä, kiiltonappinen takki yllään kuskaa talon parhaalla hevosella
kyökkipiikaansa kirkolle.

Että talossa kahtena vuonna on koko iso karja vielä ihanimpana
juhannuksena pidetty navetassa, kun karjakot eivät viitsi sitä käydä
pitkän matkan päässä laitumilla lypsämässä. Että karjanruokaa sentähden
on seuraavana talvena täytynyt kalliilla hinnalla ostaa ympäri pitäjää,
vaikka Ali-Ollilan heinämaat ovat erinomaiset.

Että Ali-Ollilan talli seisoo täynnä joutilaita loistohevosia, joiden
hoito maksaa äärettömiä; että Villillä on Ali-Ollilassa mahdoton
koiralauma, jonka leipiin viikossa menee kaksi ohria, joka
sitäpaitsi syö pitäjäläisten lampaita, joten isäntä saa vähän väliä
kustantaa runsaat korvausrahat.

Että kun isäntä viimein saapuu kotiin, paiskelee hän ulos huoneesta
talon työssä olleita akkoja, ei maksa heille puoltakaan työn arvosta,
siitä palkasta, jonka pehtori on luvannut: mistä maksaisi, kun ei ole
rahaa. Sanoo, ettei pehtori ole mikään määrääjä hänen talossaan.

Sitten sättii pehtoria hölmöksi, laiskaksi, miksi tahansa, sanoo hänet
ensi keyrinä ajavansa hiiteen. Ei kuitenkaan aja.

Kun hän tulee maailmankiertolaisena kotiinsa, ei hän koskaan käy
vainioilla tilaansa tarkastamassa: sanoo kiikarilla ikkunasta
tähystelevänsä työmaille, siten muka tietää tarkoin, kuka työmiehistä
on ahkera, kuka ei. Käy enintään vain tallissa, haukkuu viekasta
venäläistä tallirenkiään, kun oivat hevoset ovat saaneet potkia
pilttuissa jalkansa haavoille.

Kauan ei hän viivy kotona: pari kolme päivää enintään. Sillä aikaa
palvelijat pehtorin kanssa liitossa kyllä tekevät ahkerasti työtä,
mutta kun isäntä maailmalle katoaa, pannaan ilosta toimeen pienet
laulujuhlat, viinakekkerit. Huhutaanpa pehtorin älyävän taloa
varastaakin, niin tyhmä kuin onkin, sillä hän vihaa isäntää, joka
maksaa hänelle liian huonon palkan, eikä sitäkään ajallaan, ja on
muutenkin pehtorille oikullinen ja hävytön.

Sitten Villi ajaa pitäjälle koko koiralauma jäljessään, naureskelee,
hoilaa: ”Tuhlaajapoika eessä, tuhlaajapoika reessä, kymmenen rakkia
kintuilla räiskää!” Sillä hän on parhaan juoksijaoriinsa ristinyt
Tuhlaajapojaksi.

Jonkin aikaa majailtuaan naapurien luona pikaria kallistaen, kitaraa
nappaillen, laulaen, jutellen, seuransa nauraa hohottaessa hänen jo
vähän kuivuville vitseilleen, hän voi seuroineen pöllähtää takaisin
Ali-Ollilaan, jossa pannaan toimeen aika rymy. Hänen ainaisia
uskottujaan ovat pitäjän kopea nimismies ja nuorehko kappalainen, joka
on Amerikassa kuljeksinut, usein humalassa nousee saarnastuoliin,
laskee rippikoulusta sellaisia, jotka eivät ole kertaakaan hänen
kuulusteltavinaan olleet. Etupäässä nämä kolme, Villi, nimismies ja
kappalainen, usein joukko muutakin seuraa, ryyppivät Ali-Ollilassa
voittopokaaleista, jotka Villi, silloin kun hän oli vielä innostunut
hevoshoitoon, oli hankkinut, pitävät toisilleen puheita; kepeillä
huitovat, lahmaavat kuin hullut keskellä komeinta kaurapeltoa, käyvät
sotaa ohdakkeita vastaan; nimismies haastaa ohdakkeita sotaoikeuteen,
pappi saarnaa nisuista ja lusteista, kaikki kepeillä huitovat,
potkivat; pehtori seisoo pientarella nyreänä, irvistelee raivosta. Tai
sitten koko mieslauma Villin pyssyt olallaan lähtee hietahaudalle
maaliin ampumaan: sieltä kuuluu silloin räiske Ali-Ollilasta kuin pari
komppaniaa sotaväkeä lennättäisi yhteislaukauksia. Ali-Ollilan
palvelijain pitää silloin olla varuillaan: voivat saada niskaansa
emätällin kilometrien päähän kantavasta Winchester-kivääristä.

Kerran oli tällaisessa Ali-Ollilan riemujuhlassa isäntä seuralaisineen
tullut keittiöön, jonka iso pöytä oli kukkurallaan laseja ja
porsliiniastioita. Sattui silloin renki seisomaan keittiön ovella.
Villi renkiä heti komentamaan: hyppää tuohon pöydälle. Renki epäröi,
pelkäsi; Villi raivostui, pakotti rengin nousemaan pöydälle, rikki
ritisi muutamia astioita. Kun renki seisoi pöydällä, komensi Villi
vielä hänet potkimaan. Renki potki, astiat lensivät pitkin keittiön
seiniä tuhansiksi säpäleiksi. Villi ja seuralaiset riemuitsivat: siinä
meni taas hienoja hotelliporsliineja ainakin puolen tuhannen markan
arvosta! Villi pisti rengin kouraan kaksikymmenmarkkasen palkaksi tästä
jalosta, kilisevästä, rämisevästä työstä.

No niin, kyllä palvelijat Villistä tavallaan pitävät, muut paitsi
pehtori, jota hän haukkuu laiskuudesta ja huonosta talonhoidosta.

Kerran hän oli ampunut erään parhaista juoksijahevosistaan, jolla ei
ollut muuta vikaa kuin että oli hakaojaan pudotessaan saanut reiteensä
pienen, helposti parannettavan haavan. ”Minun tekisi niin mieleni ampua
tuo hevonen...” oli Villi tapaturmasta melkein hyvillään sanonut.
”Minun tekisi niin mieleni, olisi hauska nähdä, miten hevosen kaviot
taivasta kohti keikahtavat!” Eivät pehtoriin rukoukset auttaneet. Villi
ampui hevosen.

”Nyt minä näin, miten orhin kaviot taivasta kohti keikahtavat!” hän
sanoi.

”Niin, surku miestä, jolla on lahjoja vaikka mihin, mutta joka
kuitenkaan ei ole mikään muu kuin juoppo, hurjasteleva halju, joka
petkutetulta nais-rukalta kiskomiaan rahoja tuhlaa kuin uskoisi
jokaisen huomispäivän olevan viimeisen!” sanotaan pitäjällä.

                                                  ⸻

Eihän Villi kauan voi viihtyä Ali-Ollilassa. Ensimmäisen päivän, kun
hän sinne monien viikkojen juomingeilta tulee, hän voi äärettömästi
nauttia maaseudun autuaasta, äänettömästä rauhasta, voi auringon
huumaavassa helteessä kellottaa pitkän päivän selällään tuoreessa,
tuoksuvassa ruohikossa, antaa auringon paahtaa pakottavia otsaluita,
ahnaasti kuumaa, raitista ilmaa ahmivaa, paljasta rintaa; voi ilki
alasti lojua laiturilla, huutaa hoilata, laulaa, väliin pulskahtaa
kimaltavaan veteen loiskimaan, vettä pärskyttämään kuin kymmenvuotias
poikanen ikään. Voi illan himmetessä istua hyräillen yksin suurten
rantaleppäin ja tuomien varjossa, joissa hyönteiset unisesti kukissa
hyrisevät, katsella kaukaista ruskojen sammumista.

Mutta toisena päivänä häntä alkavat jo raskaasti ahdistaa muistot
lapsuudestaan täällä Ali-Ollilassa, muistot synkästä, särkyneestä
suvustaan, isästään, äidistään, äitipuolestaan, enteet ja
ihmisvaiheiden käsittämättömät ihmeet, tuhlattu entinen elämänsä,
nykyinen ilkeä avio Mariannen kanssa, kyvyttömyytensä hoitamaan tilaa.

Toisena päivänä jo Villi on surullinen, istuu yksin kamarissaan, jonka
pöydällä hevospokaalit ja Mariannen Villille lahjoittamat kalliit
kirjoitusvehkeet auringonpaisteessa kimaltavat, istuu yksin avatun
ikkunan ääressä, nappailee surullisesti hyräillen rakasta kitaraansa,
jonka kaula niin usein on juovuspäisissä kemuissa poljettu poikki ja
taas kiinni liimailtu. Ikävä hänen on, käheytyneellä, särkyneellä
äänellä hän paljoa jaksamatta ajatella hyräilee lempilaulujaan, joista
yksi on:

”Mies kapakassa päivän joi
likellä hautausmaan.
Kun ilta varjot maille loi,
hän lähti kulkemaan.”

Se mies kirkkaan päivän hummattuaan lähtee illan pimeyteen hoippumaan,
osuu humalassa kirkkomaalle, putoo avattuun hautaan. Se mies kyllä
seuraavana aamuna lintujen visertäessä ja auringon kimaltaessa kömpii
haudastaan ihmetellen ja naureskellen jälleen elämän ylösnousemukseen
— mutta milloin nousee Villi, joka ihanan nuoruutensa humalluttamana,
kitara kyljellä riippuen, on nyt pudonnut ikävystymisensä hautaan.

”Kun lintuparvi visertää,
niin metsä riemahtaa.
Kun tuima tuuli myllertää,
niin aalto loiskahtaa...”

Ei saata Villi viihtyä täällä, kyynelet kitaraa näpätessä tulvivat
silmiin, sävel on surullinen ja haikea.

Eihän hän osaa taloa hoitaa, hän on kitaran ja viinipikarin lapsi,
hänen täytyisi punainen saali hartioilla saada kulkea soittaen
ympäri kyliä, kylillä pitäisi olla lempeitä, olutta tarjoavia,
järkeilemättömiä ihmisiä ja ainainen auringonpaiste, sillä sadetta
Villi ei jaksa sietää. Hänen pitäisi saada olla Alroy, kuljeksiva
juutalainen, lentävä hollantilainen ... muu ei hänen sukunsa
kuvittelijaverelle sovi ... ja semmoinen hän on ollutkin enimmän osan
ikäänsä, mutta ... miksi hän ei saata olla itseensä tyytyväinen, kun ei
kerran muuksi muuttua voi!

Ne naapurit, kaikki ne häntä pettävät ... viljakaupoissa, joka
paikassa... Pehtori varmaan varastaa, palvelijat ovat laiskoja ...
mutta minkä hän heille voi!

Yrittihän Villi alussa, Ali-Ollilan ostettuaan, koko sielunsa
heikoilla voimilla täällä viihtyä, osti tallinsa täyteen parhaita
juoksijahevosia, mitä vain voi saada... Marianne siitäkin torasi ...
oli oikeassa... Villi kuvitteli mielessään, kuinka hän jalostuttaa koko
maakunnan hevosrodun, kuinka vielä vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen
se mainio rotu kulkee hänen nimellään. Hän ruokki, hoiti, harjoitti
kalliita oriitaan koko puolentoista vuoden ajan, ajoi niillä monet
loistavat palkinnot kilpailuissa ympäri maata. Sitten hän väsyi, tuossa
kimaltavat sarvet ja pokaalit pöydällä, hevoset tallissa purevat
harjoittamattomina ja kaviorikkoina kalliita kauroja ... mutta hän ei
voi enää niiden ajelemiseen ja hoitoon innostua, ei voi!

Kun häneltä hevosmies-innostus loppui, tuli hän entistä synkemmäksi.
Silloin alkoi alituinen maailmalla humppuaminen — eikä sielläkään
saanut kunnollista seuraa: pelkkiä renttuja ja rahan lainaajia, jotka
eivät kumminkaan maksa takaisin ... sen opin ne Villiltä itseltään
olivat saaneet.

Pälkähti hänelle kerran mieleen: ah, hedelmäpuistohan hänellä pitäisi
olla... Alkoi suurennella mielikuvaansa: sata omenapuuta hän tilaa. Ah,
ei se ole vielä mitään! Pitäjässä asuvalla kreivilläkin on neljäsataa.
Pitää olla enemmän ... ainakin kahdeksaansataan... Mutta jospa olisi
niin paljon, ettei kellään koko maassa sen omenapuutarhan vertaista!
Villi tulisi tuiki kuuluisaksi!

Hänpä istuttaa omenapuita kaksikymmentä tuhatta!

Koko pitäjälle hän ajellessaan kertoo, kehuu aiettaan, kuvailee, mistä
taimet hankkii, miten kasvattaa, ruokkii, miten monen vuosikymmenen päästä
omenia alkaa tulla myytäväksi, miten koko Ali-Ollila on kuin
aarniometsä omenapuista. Lumivalkea, lemuava omenaparatiisi se on vielä
kerran omenapuiden kukinta-aikaan. Sitten hän myy omenia, saa rahaa,
käyttää rahoja ihmisten hyödyksi...

Hänelle hymyiltiin, hän suuttui, ei käynyt tyhmyrien luona moneen
aikaan ... nautti vain mietteittensä autuutta: auringonpaisteessa
kellotteli keskellä ääretöntä, kukkivaa omenatarhaa...

Vähitellen varisivat kahdenkymmenentuhannen kuvitellun omenapuun
valkeat terälehdet...

                                                  ⸻

Marianne aina marisi suurista menoista: menee hotellista rahoja
Ali-Ollilan hoitoon... Se on kyllä totta: Ali-Ollila, jonka pitäisi
tuottaa pulskia tuloja, ei pysyisi pystyssä ilman hotellin tuloja.
Mutta Ali-Ollilasta ei Villi uhallakaan voi luopua: mikä titteli
hänellä sitten olisi, jos ei häntä enää edes tilanomistajaksikaan
puhuteltaisi? Ja voisiko hän niin istua alati hotellissa Mariannen
helmoissa, Mariannen, jota hän koko sydämellään inhoaa.

Marianne valittaa, etteivät matkustajat ja kaupunkilaiset tahdo käydä
enää hotellissakaan, kun sillä on sellainen isäntä. Siellä aina saa
nähdä kiusallisia perhekohtauksia, Villi sitäpaitsi aina tunkeutuu
vieraiden seuraan ilmaiseksi tyrkyttämään sekä viinejä että raakoja,
kuluneita vitsejään. Hotellin asiat alkavat mennä huonolle kannalle,
joku aikoo käyttää asianhaaroja hyväkseen ja rakentaa kaupunkiin uuden
hotellin. Silloin Villi ja Marianne ovat varmaan perikadossa.

Perikadossa! Kun Villi siinä jo olisi! Miksi ei hän voinut tappaa
itseään Kreikassa, kuten vahvasti aikoi? Hän oli lapsena
sankarillisempi kuin nyt puoliväliin neljättäkymmentä ehdittyään. Nyt
hän ei voi laukaista revolveria edes toista kohti kuten koulussa
ollessaan, saati sitten omaan ohimoonsa.

Hän on raukka, puolisivistynyt, kuin sirpaleiksi särkynyt peili, joka
maailmaa kuvastaa rikkinäisenä, ei omalle särkyneisyydelleen mitään
voi. Miksi hänellä ei ole järkeä, että voisi kuolla? Tai edes
tyytyväisenä, ihmisistä välittämättä, elää kuten tahtoo: se olisi koko
elämän viisaus, se. Oli hän koettanut pitää yllä sovintoa Mariannen
kanssa. Villihän tuntee olevansa ainoa syypää koko riitaan: hän on
raaka roisto, sen hän tietää ja tunnustaa, mutta ei muuta voi olla.
Kerrankin juhannuksen aikana hän oli Mariannen tuonut kaupungista
vaunuilla viikkokaudeksi päivän maalle, sillä aikaa oli Villin käskystä
Ali-Ollilan puistoon Mariannen iloksi rakennettu komea lehtimaja. Mutta
Marianne ei näyttänyt kuin naurahtavan koko lehtimajalle, alkoi kulkea
navetoissa, talleissa, arvostella Villin heikkouksia, valitella pian
koituvaa perikatoa. Ensimmäisen iltana Villi lähti raivoissaan
Ali-Ollilasta, vaikka oli viikon siellä aikonut olla vaimonsa kanssa
yhdessä, ja palasi vasta kuukauden kuluttua Pietarista, jossa oli
tuhlannut suunnattomia rahasummia peliin ja jos johonkin.

Ja miten Marianne kuitenkin Villiä rakastanee! Niin, tuonakin iltana,
jolloin Villi oli hänet jättänyt yksin maalle juhannusta viettämään,
hän istui lehtimajassa kauan jutellen pehtorin kanssa, rukoili pehtoria
toki pitämään parempaa huolta talosta ja antamaan anteeksi isännän
loukkaukset, jotka varmaan eivät voineet olla pahoin tarkoitetut,
kuvaili kummastuttavan avomielisesti Villin luonteen hienoja puolia,
hänen lahjakkuuttaan, kertoi heidän ulkomaanmatkoistaan.

”Niin, se oli ihanaa aikaa!” Marianne sanoo. ”Ei mitään huolia
mistään... Ville lauloi, soitti kitaraa ... hänellä oli silloin vielä
niin kaunis ääni, nyt sen on jo kroonillinen yskä pilannut...
Ajatelkaa, kaikkialla meitä luultiin pohjoismaiseksi taiteilijapariksi
... oli niin onnellista...”

Silmät loistavat Mariannen punoittavista, pöhöttyneistä kasvoista
kauniina ja voimakkaina, otsalla on outo, pyhä säteily. Sitten hän
surumielisesti jatkaa:

”Sinne etelään aioin ikipäiviksi kerran mennä yksin koroillani
elämään... Mutta sitten tuli Ville... No niin, minkäpä asioille enää
voi. Minä luulen, että Ville on luotu muita ihmisiä ilahduttamaan: se
hänen elämäntehtävänsä... Minä en saata muuta kuin olla tyytyväinen ...
olenhan jo paljon hyvääkin kohtalolta saanut... Ilahduttakoon Ville
muita...”

Hän on liikuttavassa surussaan ihmeellisen avomielinen tyhmälle
pehtorillekin. Hänen sydämensä ei jaksa vaieten kaikkia kipuja kantaa.
Kauan hän istuu kesäisenä iltana lehtimajassa, odottaa Villiä. Villi ei
palaa.

Oi Marianne, kuinka olet pitkien vuosien kuluessa terästetyn järkesi
kadottanut!

                                                  ⸻

Villillä ei ole elämäntehtävää, — hän kärsii ja juopottelee. Kerran
oli entisessä koulukaupungissa vilahtanut hänen päähänsä — päivä oli
kesäinen, aurinko paistoi toreille, joiden vieruksilla syreenit
kukkivat, — oli pistänyt päähän: mitäpä jos tuossa aurinkoisen torin
keskellä olisi muistopatsas, valkea muistopatsas... Mille?

Bacchus, ah, Dionysos! Villille välähtää mieleen entiset
kuvanveistolahjansa... Niin, hänpä on vielä kerran ponnistava parhailla
lahjoillaan, hän on veistävä verrattoman Bacchus- tai paremminkin
Dionysos-patsaan!

                                                  ⸻

Aiettaan hän miettii Ali-Ollilan nummilla, kuutamoisissa
metsäpilaristoissa käy.

Aarnikuuset kahden puolen polkua seisovat kuin synkkä jono sotureita,
— jylhiä jättisotureita hartioillaan valkeat, hopean-kimaltavat
vaipat. Taivaalla välkkyy tähtien säihke kuin kiiltäväin säilänteräin
taistelu.

Tuleepa hänelle mielikuva: kuu paistaa, yli kuutamoisen, äärettömän
lakeuden vyöryvät sotajoukot mustina virtoina kohti loputonta
hopean-siintoista kaukaisuutta. Villi näkee tuhansien, tuhansien
pistimien kuutamossa välkehtivän, näkee rivit horjumattoman jylheitä,
vereviä kasvoja, kuulee marssin kumean kohun. Kuin vedenpaisumus
äärettömät sotajoukot vierivät yli aavikon.

Yht’äkkiä hän itse on niiden etunenässä, hänen valkea hevosensa kahlaa
hankea, hän on päällikkö, hänen jäljessään liikkuvat loputtomat,
kimaltavat rivit.

Lentää hänen päähänsä, että nuo tuhansien kymmenet tuhannet soturit
ovat hänen ajatuksiaan, kiihkossa väsyviä, joita hänen tuli johtaa
onnelliseen päämäärään.

Epäilys lentää sieluun: hän tässä ajatustensa etunenässä on niin
heikko, heikko, tyhjiin voimansa tuhlannut. Mutta kuutamoisen
lumierämaan rantaa ei näy.

Silloin hän hiljaa kääntää ratsunsa takaisin, kohti läheneviä rivejä,
viittaa joukot seisahtumaan, puhuu.

Oi kuinka heikko on hänen äänensä, ääni se, jonka pitäisi yli satojen
tuhansien rivien kuulua! Parin askelen päähän tuskin se kuuluu!

— Ylhäiset ajatukseni, jalot soturit! hän verkkaan, synkästi puhuu. —
Ah, enhän tiedä sitä iljettävää syntiä, jonka nisiä sen helmoissa
venyen en olisi imenyt. Nepä ne ovat minulta voimat vieneet!

Kummastuneina katsovat häneen soturit.

— No mitä sitten? kysyy yksi heistä. — Etkö tiedä, että pitkin ikääsi
eksyksissä olet etsinyt vain meitä: itsellesi uuden voiman, tuhannet
soturit, meidät, ylpeät välinpitämättömyyden ajatukset? Sen, minkä läpi
ikäsi kadotit, sait välinpitämättömyydessäsi takaisin. Me olemme
iki-väkevät!

— Ah, ken vannoo, että iki-väkevät olette? kysyy päällikkö.

— Koeta meitä! Kestämme, ellei johtajan arkuus voimiamme vie!

— Uneksitte siis määrästä aution aavikon takana, kuolemattomuudessa,
virroista, jotka hopeisina välkkyvät? Eipä sellaisia olekaan: kaikki on
turhuus.

— Uskottele meille, että ne ovat olemassa, niin ne ovat; uskottele
meille, ettei mikään ole turhuus, niin ei mikään ole turhuus! — Vai
eikö sinulla ole kykyä meitä johtaa, sinulla, jolla on ollut suuri
elämä?

Silloin kirkastuu johtajan otsa, hän kääntää jälleen heponsa
lumiulapalle, kohti ilmanrannan kangastuksia, ylpeästi kannustaa,
väkevästi huuto käy:

— Eteenpäin, ylpeät soturit, aatokset! Kumiskoot askelet! Käy rumpujen
pitkäisen jyly, remahtakoon soitto, kiilukoot kirpeinä keihäiden
kärjet!

Pauhaten, helisten joukko yli aavikon vyörii.

— Kuolemattoman Bacchus-riemun minä kuvani kasvoihin säteilemään
veistän!

Kiihkeässä innossa hän hankkii ainekset, työaseet. Ali-Ollilassa hän
laittaa yhden huoneen kuvanveisto-ateljeeksi; kohta siinä on toinen
ikkuna peitossa, joten tulee sopiva sivuvalaistus, kohta siellä on
saven, kipsin, jalustain ja veistovehkeiden sekamelska.

Hän näkee sielussaan ilmielävänä itsensä, tulevan Bacchus-kuvan:
viinirypäleitä kiharoissa, katse surumielisen hymyilevä, alas tähtäävä
... jokaisen suupielenvärähdyksen hän näkee, silmäin kimalluksen,
ruumiin lihakset. Vavisten ja palaen hän alkaa muovailla. Siitä ei tule
mitään, epäilys on outona herännyt. Hän huomaa, että on ollut kyllä
lapsena mestari, mutta nyt!... Ja hänen ruumiinsa on kuitenkin niin
voimakas, iki-turmeltumaton kaikista mässäyksistä huolimatta; yhdellä
kädellään hän voisi humalassa keveästi torjua kolme selvää, vankkaa
miestä luotansa! Mutta miksi hän ei kykene tekemään Bacchus-kuvaa,
ainoaa jälkeensä jäävää muistoa, joka hänelle hankkisi kerran patsaan
pikkukaupungin auringonpaisteiselle, vaahterain ja syreenien
ympäröimälle torille!

Villi raivostuu, potkii telineensä kumoon, sinä iltana juo ensi kerran
yksinään itsensä oikein hurjaan humalaan, seuraavana aamuna lähtee
monen viikon hurjastelumatkoille. Hän on ärtyinen, väsynyt oman
kykenemättömyytensä tunteesta. Juomatoverien joukossa hän voi keskellä
iloista, vanhaa lauluaan paiskata kitaransa raivokkaasti viereensä
sohvalle, peittää kasvonsa käsiinsä ja alkaa nyyhkiä käheästi raivosta
ja haikeasta surusta. Hän nyyhkii kuin isä-vainajansa muinoin, vedet
tulvivat silmistä ja hiki otsasta, jonka ohimoissa suonet humalasta
punaisiksi pullistuneina kiemurtelevat kuin ilkeät onkimadot, nenä
köyrynä ja litteänä kaartuu, pörröisten viiksien alla huulilla on
epäilevä, tyly ilme. Hän haukkuu seuralaisiaan. Haukkuisi itseäänkin
seuralaisilleen, ellei olisi liian ylpeä.

                                                  ⸻

Muutamana iltana hän on taas Hôtel Mariannessa sekä maalta että
kaupungista haalittuine tuttuineen, joille hän ei paljon pane arvoa,
mutta joita ilmankaan hän ei saata olla: hänen täytyy saada seuraa,
hänen täytyy saada käheällä äänellään laulaa kitaralla säestystä
helistäen, hänen täytyy saada vitsailla, jutella hauskoja juttuja, se
on hänen elämänsä. Mutta seuratovereita hän ei ole itselleen enää
pitkiin aikoihin saanut muuten kuin juomapalkalla ostaen: häntä
pidetään raakana, hävyttömänä, karkeatuntoisintakin loukkaavana. Hänen
täytyy kehnoja ystäviään juottaa, voidakseen elää.

Sinä iltana hän on kiusannut kovin Mariannea, silmää vuoroin
Mariannelle ja tovereilleen iskien kuljettanut bufettihuoneen hyllyltä
pullon toisensa jälkeen seurapöytään, soittanut vuoroin pianoa ja
kitaraa, vuoroin nauraa remahdellut väkevästi, vuoroin nyyhkinyt,
vuoroin laulanut ja rykinyt.

Kuinka lienee, lopulta Villi ystäväinsä kanssa lyö vetoa, kuka heistä
yhdellä ainoalla potkaisulla saisi halki paksun marmoripöydän levyn.
Pöydät kallistetaan kyljelleen permannolle, aletaan potkia.

Marianne tulee hätään. Villi tahtoo ajaa hänet pois. Marianne ei lähde,
punaisena ja vavisten pauhaa.

Villi hänet käsipuolesta taluttaa ison salin ovesta ulos.

Marianne palaa, Villi hänet taas taluttaa ulos.

”Minä sanon toisen kerran: älä tule tänne!” Villi huutaa Mariannelle.

Marianne tulee.

Villi tulee ihan valkeaksi, hiki helmeilee otsalla, raivokkaasti hän
katsoo Marianneen.

”Älä tule! Tämä on minun hotellini!”

”Sinun!”

”Minun! Älä tule, muutoin pahat seuraa! Sinä tunnet minut!”

Marianne tulee pöytiä kohottelemaan.

Silloin Villi alkaa vavista, silmät kiehuen hän tempaa Mariannea
niskasta, kohottaa, kiskoo, kummallisesti hampaittensa välistä
kiroillen paiskaa lennossa ulos salin ovesta. Marianne lyö ohimonsa
ovenpieleen.

”Haha!” nauraa Villi. ”Isäni paiskasi Marianaa, minä paiskaan
Mariannea. Mariana hakkasi itsensä kuoliaaksi rautapiikkiin. Onko
ohimosi halki? Kuole nyt siihen!”

Sitten hän menee toverien joukkoon pöytiä potkimaan ja kas: Villipä se
yhdellä potkauksella sai paksuimman marmorilevyn halki.

                                                  ⸻

Seuraavana yönä Villi valvoo, hämärässä hän näkee Mariannen nousevan
vuoteestaan, kulkevan pöytää kohti, raapaisevan tulta.

Hän kai luulee, että Villi nukkuu.

Marianne sytyttää kynttilän, etsii jotakin toalettilaatikoistaan, Villi
salaa vaanii.

”Marianne, mitä sinä aiot!” hän sanoo yht’äkkiä ääni soinnuttomasti
tuskaa väristen, kohoten kyynärpäilleen vuoteessa, nähdessään pienen
pullon Mariannen kädessä.

Marianne säpsähtää.

”Minä en jaksa enempää!” sanoo Marianne hiljaa itkuun puhjeten.

Kumpikaan ei virka mitään, Marianne käy jälleen sänkyynsä, pullon
havaitsi Villi avaamatta jääneen pöydälle.

Aamulla koko yön valvottuaan Villi sen pullon särkee, lähtee kiireesti
maatilalleen.

                                                  ⸻

— Nyt sen täytyy tapahtua! hän tunteetonna tietää supisevansa, kun
seuraavana yönä valvoo Ali-Ollilassa. Kuutamo kimaltaa ulkona, puiston
hangella hämärinä kiertävät mustain omenapuiden varjot, omenapuiden
ritvain välitse kiiluvat kylminä, terävinä talven tähdet.

Luminen järven selkä hohtaa puiston takaa häikäisevän valkeana,
vaaranteiset saaret kohoavat kuin mustat jättiläiskokoiset ruumisarkut
lumisen lakeuden pinnasta, joka levittäytyy kuin ääretön, laaja
kuolinlakana. Alhaalla taivaanrannalla välkkyy pari tähteä outoina,
suurina, punertavina.

Villi rykii vuoteessaan, talo on äänetön, ikkunan takana leviää
kuutamoinen puisto ja järven lakeus.

— Nyt sen täytyy tapahtua! hän tietää supisevansa. — Minä olen
roisto, jos minä sellaisen kunnon naisen annan tähteni kärsiä,
kuoliakin.

Isäni oli varsin viisas mies: hän näki ennen kuolemaansa kummituksen
istuvan pöydän ääressä hänen hauskoja elämäntilejänsä selvittelemässä.
Minä en ole niin viisas, minulle ei mikään hyvä pahahenki tule
tilintarkastajaksi... Isäukko kuoli kirkkaana ja nurkumatta kuin
kreikkalainen jumala ... romanttisessa kuutamossa ... juuri noille
portaille kuistin ikkunan alle ... siinä nyykötti kuolleena, jäykkänä
kuin jäätynyt pöllö ... lyhdystä vierellä vielä tuli tuikki. Tuvassa
löi juuri kello kahdeksaa, kuoli aikaisin ... minun kelloni jo kahta
lyö.

Kyllä vain sen täytyy tapahtua! — Villi kohoaa paahtavasta
vuoteestaan, hiipii välikamarin ja salin läpi ... hyi, tuossahan se
äitipuoli iski ohimonsa permannon rautapiikkiin ... hänessä oli syöpä,
oli kaivettu useita luita pois poskista, ja kitalakikin oli hopeasta
... honotti kuin haljennut kello ... juuri tuohon naulaan... Ei, johan
isä-vainaja sen naulan kiskoi permannosta heti äitipuolen kuoltua. Hän
oli hitonmoinen se äitipuoli, kun makasi kuolleena ... juuri tässä
huoneessa ... kasvot vallan mustina kuin hukkuneen ja suu raollaan,
hampaat pureutuneina alahuuleen ... ja isä oli pakottanut Villin
puristamaan hänen jäykkää, kylmää kättänsä, kuollutta lihaa.

Villi melkein pelkää siellä äänettömissä, puolikylmissä huoneissa.

Tuossa salin nurkassa on iso, jykevä kirjakaappi ... tuossa täyttää
keskihyllyn paksu vihkoteos Shakespearea ... ei Villi sitä ole tullut
lukeneeksi, vain pari vihkoa on leikellyt auki, selaillut, haukotellut
... ylähyllyltä kuultaa pari lapsuudenaikaista kipsiveistosta.

Villi kulkee kelteisillään niinsanottuun konttorihuoneeseen; siinä on
edellisen omistajan ajalta vielä jykevä kirjanpitäjän pulpetti:
numeroiden mukaan siihen aikaan taloa hoidettiin.

Huoneen seinällä kiiluvat Villin pyssyt, kello tiksuttaa salaperäisen
rauhallisena... Tuon kiiltäväteräisen kurdilaistikarin hän oli ostanut
Tiflisissä ... se on niin luja, että naarmuttumatta hopeamarkan
halkaisee... Tuon revolverin oli Marianne hänelle lahjoittanut
häämatkalla Brysselissä ... pieni kuin lelu, piippu parin kolmen tuuman
pituinen, kahvassa välkkyvät helmiäiskoristeet.

— Ah kuinka kunnon nainen olet, kiusallinen, iljettävä Marianne!

Villi katselee revolveriaan, hymyilee, naureskelee, hiljaa kiroileekin.

— Saatana, isänpä tästä olisi sietänyt aika kuti saada, kun
kuutamosankarin maailmaan siitti... Elämässä olisi tarvis vain kylmää
välinpitämättömyyttä onnessa ja onnettomuudessa... Äiti oli nautinnoton
ja musikaalinen ... siitäpä häntä tosiaan kauniisti kiitän!

                                                  ⸻

Seuraava talvipäivä on ylen ihana, taivas auhdon sininen, äänetön
mäntymetsä helottaa tuoreen vihertävänä ja raikkaana valkeain vaarain
rinteillä.

Villi herää vuoteessaan, kun keskipäivällä aurinko alkaa hänen
kasvojaan paahtaa, astuu ikkunan luo, ihastuu ilmaan.

Villi ottaa kitaransa, nappailee sitä auringon lämpöisessä paisteessa,
suonet käden selällä alkavat paisua lämpöisinä ja täyteläisinä, sydän
lämpöisesti sykähtää.

— Ei siitä tullutkaan vielä mitään ... villi voima on minusta
kadonnut... Mutta siitä tulee kuitenkin kerran ... sitten kun rahat
ovat tuiki lopussa ... kun ei huoneessaankaan enää saa kuvitella
olevansa voimakas, kaunis ja lahjakas ... saati sitten kulkea ympäri
kyliä ... punainen saali hartioilla tuulessa liehuen, ympärillä
vanhentumattomat ystävät ... pitää loputonta hauskaa...