MARKKINAKOJUN BARBARA.

Lukkari ei ollut laisinkaan hyvillään veljenpojan tulosta. Luuleeko
veli, että lukkari mikään koulumestari on! Oman onnensa hän osaa
järkensä avulla pitää pystyssä, se on varma se, mutta ruveta alituiseen
itseään kiusaamaan toisille järkeä tolkuttamalla: sulaa hulluutta! Hän
tuhlaisi silloin kiusaantumiseensa aikaa, joka kyllä täysin tarvitaan
oman sielunlevollisuuden säilyttämiseen, hän olisi järjetön! Eikö veli
tiedä, että kukin pitäköön huolen omasta itsestään ja lapsistaan:
muilla, jos heillä on vähänkin älyä, ei sellaiseen ole aikaa! Mutta
semmoinenhan Ali-Olli aina on ollut: sälyttää viekkaasti toisen
niskoille vaivat, joihin itse on syypää.

Niin, itse syypää. Ellei isä olisi hassutellut koko ikäänsä
kuvittelujensa vallassa, ei poikakaan nyt sitä alkaisi tehdä. Kolmasosa
ihmisen verestä on suvulta perittyä, toinen kolmasosa on kasvatuksessa
hänelle annettu sellaisena, jona on annettu. Vain viimeinen kolmasosa
on ihmisen omassa vallassa, jos hänessä enää ihmisistä vapauduttuaan on
miestä sitä vallassaan pitämään.

No niin, voihan poika taas kesän hänen luonaan olla ... eihän hän itse
ole syypää hullutuksiinsa ... voihan lukkari häntä yrittää kasvattaa,
mikäli oma hyvä olonsa sallii... Hauskaahan on tutkiakin, minkä verran
pahaa isä on jo ehtinyt pojassa saada aikaan ... ja minkä verran
kasvatus vielä saattaa hänessä sukuvertä hävittää... Ensi työkseen setä
puhuu Villille näin: ”Oletko sinä siellä kaupungissa sattunut näkemään
sitä Karlingiusta?”

”Mitä Karlingiusta? Sitä hulluako, joka luulee nielleensä timantin?”

”Niin juuri. Hän ei saa unta yöllä, vääntelehtii vuoteessaan, öhkii,
ähkii, kämmenellään suutaan tukkii, ölöttää: ’Timantti tulee ulos,
timantti tulee ulos!’ Ja päivisin kävellä toikkii, kiertää katuja kuin
kurki, kulmissa seisahtuu, kurottaa kaulaansa, painaa molemmat kädet
suulleen ja huutaa ölöttää: ’Timantti tulee ulos, kallis timantti! Minä
olen kalliin timantin niellyt!’”

Kyllähän Villi Karlingiuksen tuntee. Monta kertaa on Karlingius hänet
säikyttänyt, kouluun mennessä on yht’äkkiä jostakin porttikäytävästä
ihan hänen korvaansa mölähtänyt: ”Timantti tulee ulos, päärlyt ja
kalliit timantit olen niellyt!”

”No juuri sellainen sinäkin, Ville, olet!” sanoo lukkari. ”Sinä olet
nielaissut sen uskottelun, että sinusta pitää tulla suuri
kuvanveistäjä!”

Ähäh! Villi hämmästyy. Olisiko niin? ”Älä usko, älä usko!” jatkaa
lukkari. ”Et sinä miksikään tule, ellei sinulla ole lujaa, kylmää
tahtoa, johon sinulla ei ole oireitakaan. Häilytpä sinne, häilytpä
tänne, viime vuonna olit luokkasi ensimmäinen, nyt viimeinen. Ihminen,
jolla ei ole rautaista tahtoa, ei ole kehuttava missään suhteessa,
vaikka olisi kuinka hellä ja hyvä tahansa. Sinun täytyy oppia vaikka
hakkaamaan oikea kätesi poikki, jos siitä on aikeillesi hyötyä. Sinun
täytyy hetkeksi osata luopua kaikkein kalleimmastakin itsestäsi,
ollaksesi taas pelkkää itseäsi. Ellei sinulla ole tahtoa ratkaista
kehnoa laskuesimerkkiä, ei sinulla liioin ole kykyä kunnon kuvaa
veistämään. Minä arvelen, että nyt sinulle tahtoa kasvatan!”

Näin ristiriitaisten tuumiskelujen jälkeen, joista Villi ei mitään
ymmärtänyt, lukkari lukitsi piironkiinsa kaikki Villin veistovehkeet.
Niiden sijaan ilmestyi pöydälle iso pinkka kirjoja ja laskuvihkoja.

                                                  ⸻

Ah sitä koko kesää jälleen kuumassa huoneessa, johon päivä hehkuu
kahdesta ikkunasta! Kärpäset pistellen horisevat Villin pään ympärillä,
joka auringonpaahteesta raskaana ja sekavana kuin huumeessa pyörähtelee
ja hikoilee valosta kellastuvain paperien ja kirjain ääressä! Mutta
verhoja ei Villi uhallakaan ikkunoihin hommaa. Kun kerran setä näkee
hyväksi hänet vaikka kuoliaaksi paahtaa, niin paahtakoon sitten vain
kuin silakan hiilillä!

Ja milloin mennään uimaankin, on se pitkäselkäinen, lyhytsäärinen setä
aina mukana. Ei koskaan Villi saa olla yksin. Aina setä siellä roikkuu,
voimistelee uimahuoneen kattotangossa, viisastelee, arvauttelee
sellaista, josta ei kukaan mitään ymmärrä, sanoo: ihmisen pitää
karaista ja rohkaista itseään nuoruudessaan, niin on vanhanakin terve
ja rohkea! Mutta eipä uskalla setä kuitenkaan uida syvemmälle kuin että
jalkansa ottavat pohjaan: pelkää halvausta!

Ei koskaan saa olla yksinään ... ei metsiin, ei minnekään kävellä. Jos
lähteä aiot, kohta setä esittää: mennään uistimelle. Ja sitten antaa
Villin kaiken päivää itseään soutaa kiskoa pitkin jokia, järviä. Se
karkaisee, se antaa tahtoa! sanoo setä, kun ei itse raskasta venhettä
souda, mieluummin pitää siimaa, nostaa kaloja, viisastelee.

Lopulta Villi ei lähde kuin ajamalla sedän kanssa kalaan. Hän sanoo
haluavansa ahkerasti laskea ja lukea ... niinkuin hänellä olisi ehdot.
Mutta luvusta ei tule mitään, niin ärtynyt ja heikko hän on...

Kuumain päiväin jälkeen hän usein tuntee polttavaa pakotusta
silmäkulmissaan, ei saa öillä unta. Mutta ei siitä mitään sedälle
kerro: mitä se auttaisi.

Syksyllä Perkleniin palatessaan hän on paljon heikomman ja kituneemman
näköinen kuin keväällä sieltä lähtiessään.

                                                  ⸻

Sillävälin olivat aikoja myöten Villissä heränneet varsin varhain
lemmenvaistot oudosti, hämärästi, vavistavasti, ihmeellisesti. Milloin
oli hän lapsena maalla tuntenut rinnassaan huokaisuttavan riemuisaa
ahdistusta jonkun vaaleaverisen, iloisen maalaisemännän läheisyydessä:
emännän silmissä, puheessa, naurussa oli Villin mielestä jotakin
käsittämättömän hellästi vetovoimaista, Villi olisi niin mielellään
istahtanut turvallisesti hänen syliinsä, katsellut, kuunnellut, jos
olisi iljennyt ja tohtinut. Milloin säteilivät yötä päivää poika-paran
sielussa vanhanpiian silmät, joka tuntipalkalla oli opettanut lyseossa
jonkin aikaa Villille niin rakasta piirustusta. Villillä oli aivan
mielihaikeus, häntä kyynelöitti, kun toverit väänsivät opettajattaren
tuolin tunnin alussa aina nurin, liitusivat hänen selkänsä, tekivät jos
jonkinmoista ilkeyttä hänelle, joka oli Villin mielestä niin
enkelinhellä, että itki säälistä, jos hänen täytyi jotakuta oppilasta
rangaista. Sitten sammui se Villin vaisto, kun opettajatarkin koulusta
hävisi ja entinen kärtyinen, keltahampainen äkäpussi tuli sairautensa
jälkeen taas virkaansa. Joskus Villi pitkät ajat öillä valvoi
vuoteessaan ja ajatteli jotakuta naista, jota oli sattunut vastaan
kadulla: naisella oli kummalliset silmät, surulliset ja syvävarjoiset.
Villi niitä kaipasi.

Sitten kun Perklenin rouva oli Villille antanut kuvanveistovehkeet,
alkoi Villi ajatella hänen silmiään: niin kirkas säteily oli niissä
suurissa, tummissa silmissä joskus ja huulilla lempeän onnellinen hymy;
mutta pian se taas katosi. Usein rouva oli niin kärsivän näköinen,
sairas.

Tavallisesti olivat jo iäkkäät naiset hänen vaistonsa esineinä, sillä
kirjain ääreen kytketty oli Villi alati ollut, ja siinä kaupungissa,
etenkin lehtori Perklenillä, katsottiin sitäpaitsi tuiki häpeälliseksi
antaa edes isompien poikien ja tyttöjen yhdessä seurustella.

Tyttökoulun lapsettomat opettajatar-mammat vartioivat oppilaitaan kuin
lohikäärmeet, samoin lyseon opettajat omiaan. Siinä kävi sipsutus,
takaa-ajo ja äkkiyllätykset katukujissa, kun Baradinsky tai August Stanislaus
henttu käsikynkässään paeten narrasivat jäljestä melkein
käsikynkässä juoksevia opettajia ja opettajattaria. Ja hakkailun tultua
ilmi määrättiin aina ankarat rangaistukset, joita seurasivat uudet,
vielä villimmät hakkailut.

                                                  ⸻

Tänä syksynä, jolloin Villi kolmanneksi vuodeksi tuli vihaamansa
Perklenin luo asumaan, oli hänen luokallaan ylemmältä luokalta jäänyt
heittiö: laiha, pitkä, kalpea rovastin poikaroikale, jonka ulkonevat
etuhampaat olivat alati iljettävässä naurun virnistyksessä, joka nauraa
hahattaen ja silmät kiiluen kertoi kaiken maailman salaperäisiä
juttuja, niin että sylki kertoessa suusta räiskyi, joka sylki kellonsa
sisuksiin, pisti tunnin aluksi opettajain tuoliin parsinneuloja kärki
ylöspäin ja houkutteli koko luokan ottamaan syyn niskoilleen.
Laiskuudessa hän oli melkein Baradinskyn veroinen, mutta laihuudessa,
arkamaisessa kalpeudessa iljettävämpi kuin yksikään kirjatoukka. Mutta
opettajat hänen isänsä vuoksi koettivat niin kauan kuin mahdollista
laahata häntä luokalta luokalle.

Tämä veteläruumiinen, yleistä heikkoutta ja silmätautia sairastava
poika osasi myös sen ihmeellisen taidon, että saattoi tehdä itsensä
tytöksi. Villillekin hän sen kardinaalikonstinsa kerran tirskuen ja
sylkeä suustaan räiskytellen näytti.

Huh, kuinka se oli Villistä iljettävän mieltäkiinnittävää! Hän melkein
itki!

                                                  ⸻

Sen jälkeen Villi tuli tukahduttavassa yksinäisyydessään Perklenin
luona entistäänkin heikommaksi. Niistä kirjoista, joita hän
kansakouluaikaan oli paljonkin lukenut, hän muisti ainoastaan
naishenkilöt. Vain naisia hän enää koetti kipsistäkin muovailla, nekin
häntä tuskastuttivat, raukaisivat.

Kerran, kun Villi pöytänsä ääressä iltahämärässä nakerteli
kipsiharkkoaan, tuli Perklenin rouva huoneeseen.

”Ville on pimeässä nurkassaan kuin mykkä myyrä jälleen!” hän naurahti
lempeästi. ”Mitä sinä veistät?”

Villi painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöytää vasten. Hänen edessään
oli alastoman naisen kuva, keskentekoinen vielä, nainen kyljellään
viruvassa asennossa.

”Kas”, naurahti rouva lempeästi kumartuen kuvaa katsomaan. ”Annapas
vähän viilaa ... katsos, tuo kohta tuossa ei ole aivan oikea ... siinä
pitäisi olla pitkä, aallokas syvennys... Mutta Ville, itketkö sinä ...
mitä itket?”

Villi nyyhkytti, hän häpesi ... ah, jos rouva tietäisi, mitä hän juuri
äsken oli ajatellut!

Rouva hämmästyi, koetti lohduttaa, ei saanut Villin suusta sanaakaan.

— Miten hän on sairaalloinen ... ennen aikaansa kehittynyt... Mikä
tekee ihmiset sellaisiksi! huokasi rouva itsekseen säälien, melkein
surren.

                                                  ⸻

Koululla oli kuukausiloma, ahtaat kujat ja torit vilisivät tulvanaan
markkinaväkeä. Iltapimeässä Baradinskyn ja August Stanislaun seurueet
suuriin lammasnahkaturkkeihin pukeutuneina ja kasvot korkeiden
kaulusten piilossa töytäilivät markkinarahvaan vilinässä
pikkuhumalassa, mutta lyseon pikkupojat suuressa parvessa kirkuen ja
hypellen narrasivat kojujen luona turkisjuutalaisia. He muodostivat
takkiensa lievekulmista siankorvia, heiluttivat niitä juutalaisten
nokan edessä, kilpaa kiljuivat:

”Osta, rouva, siibirin mummon nahka!” [Siperian murmelin nahka.
Tekijän huomautus.]

Silloin juutalainen kovin vannoi kymmenen gehennan kautta, yritti lyödä
tiskin yli, ajoi takaa poikia, jotka pakenivat; palasi ähkien kojuunsa,
kunnes pojat kokoontuivat taas ja uusi hämäys alkoi. Lopulta ei
juutalainen enää jaksanut eikä viitsinyt riiviöitä ajella. Silloin
pojatkin jättivät hänet rauhaan, sanoivat:

”Ei se enää viitsi ajaa, se on laiska kuin sika. Lähtään pois. Mennään
Barbaraa katsomaan!”

Villikin sattui silloin olemaan torilla: vain noin salakähmää, ei
tohtinut Perklenille virkkaa markkinahalujaan, sanoi menevänsä
joltakulta toverilta historian läksyä kysymään.

”Kah, kuvanveistäjäkin markkinoilla!” huusivat juutalaisen ärsyttäjät.
”Lähde Barbaraa katsomaan!” Ja he vetivät tungoksessa Villin mukaansa.

Tulivat ison teltan luo; teltan oven vieressä oli lyhdyillä valaistu,
punainen lava, lavalla huutaa hoilotti jotakin lihava mies, joka oli
puettu hopeatähdillä koristettuun ihopukuun. Mutta miehen rinnalla
seisoi nainen likaisen valkeassa, punaraitaisessa puvussa. Oikealla
kädellään hän kohotti laajan vaippansa laskosta kasvoilleen, niin että
vain mustat silmät ja helyillä koristettu, pörröinen tukka näkyivät.

Villi säpsähti. Pelästyen, kuin tajuttomana, samein silmin hän tuijotti
naiseen, hengitti ahtaasti. Oli kuin unessa, heräsi vasta kun naisen
punarantuinen lieve häilähti... Villin sieraimet paisuivat, hän tunsi
kuin voimakasta hajuveden lemua... Villi heräsi vasta kun naisen
heleänpunainen lieve oli hävinnyt alas teltan oven mustaan pimeyteen.

”Mikä se oli? Mitä se teki? Sekö se oli Barbara?” hokee itsekseen
Villi.

Hänkin työntyy väkijoukossa teltan ovesta sisälle. Alussa ei hän
sisällä nähnyt muuta kuin kaksi sameanpunaista lyhtyä ja liikkuvien
ihmisten varjoja. Sitten hän kuuli vierasta kieltä sorahdellen puhuvan
naisen äänen. Olikohan se Barbara? Väki huusi, nauroi.

Yht’äkkiä häikäisten valkeni pimeä lava, lavalla seisoi nainen
lumivalkeassa harsopuvussa, jota punaiset rannut reunustivat. Villi
tuijotti harsojen kimalteluun, väen rääkynä ja ihmenäky huumasi häntä.

”Se on Barbara ... Sibylla ... unissakävijä ... vestaalitar ... Alroyn
Mirjam!” Villi itsekseen vavisten hoki, tuijotti.

Se se oli Barbara! Hän loihti tyhjistä tynnyreistä esiin käärmeitä,
luurankoja, jälleen ne tynnyreihin upotti; hän katsojain nenän edessä
keitti kylmää, poroista kahvia tyhjästä. Sellainen velho se oli se
Barbara.

Villi ei saanut hyvin unta seuraavana yönä. Hän nukahti, oli olevinaan
erämaassa amfiteatterin raunioilla, joilla Mirjam tuli häntä vastaan;
sitten heräsi. Taas nukahti, oli olevinaan Barbaran kanssa siellä
himmeästi valaistussa teltassa, esiripun takana, lemuavilla vuoteilla.

Seuraavana aamuna hän tuumi, miten saisi kirjeen Barbaralle. Pojat
sanoivat Barbaran puhuvan tanskaa, hän oli muka tanskalainen karjakko.
Vai karjakko! Villi vihastui poikiin... Mutta koska hän tanskaa puhuu,
niin varmaanpa hän myös ruotsia ymmärtää!

Hiki otsalla Villi töhersi ruotsalaisen kirjeen, meni taas iltasella
telttaan, koetti saada kirjettä vahalla kiinnitetyksi sen kahvikupin
pohjaan, jolla Barbaraa palveleva mustalaispoika toi yleisölle
maistettavaksi herrattarensa keittämää porokahvia. Sitenhän kirje
Mirjamille tulisi.

Mustalaispoika, kunnoton, huomasi Villin yrityksen, nakkasi rullalle
käärityn kirjeen vasten Villin kasvoja, huusi:

”Sylkymälliäsikö koetat kahvikuppiin ajaa!”

Markkinat menivät ohitse, Barbara katosi telttoineen kaupungista, vain
pari kertaa oli hänen vaatteittensa lieve kosketuksellaan Villiä
huumannut.

Villi oli kuin hupsu, ei osannut puhua muusta kuin Barbaran tukasta ja
silmistä. Toverit hänelle nauroivat, Perklenin palvelijat hänelle
nauroivat, Perklen itse nauroi, mutta myös kiusallisesti nuuski Villin
koko salaisuuden: päätänsä pudisti. Rouva leppeästi nauroi.

Mutta naurusta Villi loukkautui, tuli tuppisuuksi, vannoi haikeasti,
ettei ikinä kenellekään mitään salaisuuksiaan kertoisi... Mutta sairaat
lemmenhaaveet kalvoivat hirvittävästi hänen sieluaan.

Villi alkoi salaa veistellä Barbaran kuvaa. Posket paloivat, kädet
vapisivat, kun hän vuoli kipsiä niin että sälöt sinkuivat. Kuta enemmän
alaston nainen valmistui, sitä kiihkeämmin Villin kädet vapisivat, koko
ruumis hikoili, vapisi, silmät sairaalloisesti hämärinä, melkein
älyttöminä kiiluivat.

Piika pakana yllätti Villin kiihkeimmässä veistotyössä, riuhtaisi kuvan
hänen käsistään, juoksi kuin hullu keittiöön, jossa rouva oli.

”Katsokaas Villin markkinatyttöä ... hihi ... päässä mikä lie ...
vanne!...”

Villi sokeni vallan, kirosi, löi piikaa, löi rouvaa, paiskasi kuvan
permantoon, niin että se meni siruiksi, lähti ulos illan pimeyteen,
voihki surusta ja mielenkarvaudesta...

Jumalan kiitos! Rouva ja tyttö kuin salaisesta sopimuksesta eivät
nähtävästi virkkaneet asiasta lehtorille mitään ... muuten ... piru
tiesi, mikä olisi Villille raivostumisestaan tullutkaan...

Mutta viikkokausiin ei Villi sitten puhunut kortteerissaan ainoaakaan
sanaa ... istua nyykötti vain raukeana...

”Ei saa jöröttää... Hyi hyi, Ville!” sanoi lehtori.

Villi jörötti. Koulussa hän ei tähän saakka ollut paljoa osannut; nyt
hän ei enää näyttänyt tahtovankaan osata.

Lehtori Perklenin alkoi tehdä mieli lähettää Villi luotaan asumasta...
Mistäpä hänellä oikeastaan olisi ollut kovin suuri halu kasvattaa
omituista, oikkuilevaa Villiä ... luonaan oli pitänyt kauan, koska
lukkari oli ystävä ja tämä oli hommannut Villin isän maksamaan
Perklenille kelpolailla pojan hoidosta ... ja isäkin oli vedonnut
lehtorin jumalisuuteen ... kuka siinä ilkesi tai voi vastaan panna ...
ja sitäpaitsi Perklenin vaimo oli Villissä herättänyt tuon
vihoviimeisen veistovimman...

Mutta nyt Villi tuo lehtorille pelkkää kyllästyttävää kiusaa.
Huonostihan Villille muualla asumassa saattaisi käydä, kun isäkin
siellä kotona maalla on renttu ja äitiä ei ole hoitamassa. Mutta kuka
sellaiset voi estää. Nurinkurisia asioita täytyy paljon jättää Herran
haltuun.

                                                  ⸻

Sellainen hän on, Villi, alati kuin puolikuollut: pää riipuksissa,
silmät tajuttomasti puoliummessa ja selkä kumarassa maleksii huoneessa
kissankorville käännetty kirja kädessä, on lukevinaan, ei kuitenkaan
lue. Harmaiden silmien katse on hämärä, arka: jos häneltä kuka jotakin
kysyy, heti hän kuin häveten levottomasti kääntää kasvonsa puhujasta,
vaistomaisen vastahakoisesti vastaa.

Ei enää veistelekään: ei löydä aihetta, on kiusaantunut piinaaviin
vanhoihin mielikuviinsa. On kuin unissakävijä, kaikki näyttää hänelle
olevan samantekevää, joka häntä sitten toruttiin tai lohduteltiin;
vaikka olisi unohdettu hänelle ruokaa antaa, niin tokko hän pariin päivään
itsekään olisi ruokaa muistanut!

Syysaurinko paistaa isolle, kuloruohoiselle torille, jonka reunalla
punainen lyseo törröttää, kirkon vaahterat varistavat kasoittain
huikaisevan keltaisia lehtiään, Villin luokka juoksee, huutaa, hälisee
voimistelutunnilla pallonlyönnissä. Opettaja on pieni, mutta harteva
kuin tervaskanto, silmälasinokkainen, mutta verevä ja ripeä kuin tuli
ja leimaus!

”Hei, pojat!” hän huutaa. ”Juoskaa, juoskaa, juoskaa, ponnistakaa,
iskekää! Hei, pojat!” Hän ajattelee:

— Minä olen jykevä vastapaino tämän kaupungin kasvatuksen vaa’assa!
Toisella, suunnattoman leveällä vaakavadilla kyköttävät elonsa ohi jo
aikoja sitten eläneet, ryttyiset vanhukset, joiden ainoa tarve on enää
maata ja haukotella, joka sapatti mennä kyssöttää kirja kainalossa
torkkumaan ummehtuneeseen, keskiaikaiseen kirkkoon, kaksi kertaa
viikossa kokoontua samanarvoistensa luo juorukahvin lomassa veisaamaan
ja valittamaan juuri niitä syntejään, joista ovat nukkumalla
pelastuneet.

”Hei, pojat! Mitä te nahjustelette?” — Toisella vaakavadilla painavat
raskaasti niinikään koulujen opettajat. Sydänvikainen, koulunsa
päähänpänttäys-kunniasta arka rehtori: ei kelpaa! Uskonnon opettaja,
joka hurjasti piinaa poikia dualismilla, löyhkäävän hassuilla
lahkoriidoilla, koko kirkkohistorian hourujenhuonehenkilöstöllä: ei
kelpaa! Historian opettaja näyttelee oppilaille pääkalloja: luulee
korkeimmaksi onneksi tietää, millaisessa sängyssä Seti I kuollessaan
makasi, — ei kelpaa! Matematiikan opettaja humalassa horisee, suuttuu,
jos oppilas yrittää muulla kuin hänen päähän pänttäämällään tavalla
todistaa sekaisin vedettyjen viivojen suhteita; järjetön kapakkahirviö,
pelkkää pöhövatsaa — menköön hiiteen!

”Hei, pojat!” — Kieliopin pitkät, pitkät säännöt ja lukukappaleet
osataan erikseen ulkoa kuin vettä, mutta yhteen niitä ei jakseta
sovittaa ... osataan kuin vettä, kunnes taito vetenä juoksee päästä
pois, kunnes kielestä koulunkäynnin päätyttyä ei muisteta yhtään sanaa
... tai muistetaan kaikki järjettömänä, jo kuolleena kielenä...
Kirjallisuus, kuinka tulisi kysymykseenkään, kun kerran on hallituksen
määräämä oppikirja ulkoa lukien muistettava vaikka takaperin,
takaperin! Ei kelpaa! — Täällä kasvatetaan päin hiiteen:
kunnioittamaan sellaista, missä ei mitään kunnioitettavaa ole: sisällä
kyköttämistä, kalpeaa, alakuloista nöyryyttä, hurjasti kalvavaa
kunnianhimoa ja kateutta priimuspaikoista, kantelemisia, sairasta,
hyvät muistit pilaavaa ahkeruutta. Ahkeruutta, ahkeruutta!
Nahjusmaisuutta! sanon minä, ahkeruutta, joka joutuu opettajain pelosta
suunniltaan, jos on yksikin hetki kulunut hyvään päähän luottaen
keveästi ja iloisesti. — Auktoriteeteista vapahda meidät, laupias
Herra Jumala! — Sellaisia nahjuksia ovat tässä kaupungissa enimmät
oppilaat, sekä tytöt että pojat. He närkästyvät, jos heille sanoo, että
heillä on hyvä pää, mutta nauttivat, jos säälitellen sanoo heitä vain
ahkeriksi. Mikä sairaalloisuus, kun kyky poljetaan arvottomaksi! Ja jos
jotkut luonteet oppilaissa ovat terveet, voimakkaammat, niiden pelätään
koulun kunnian vievän pikku kepposillaan. Heitä vakoillaan, vaanitaan
ikkunain takana, heidät yllytetään juomaan, kun juopot opettajat aina
heitä juomisesta epäilevät, he kasvavat sellaisiksi villeiksi, että
viimein koulusta päästyään heistä ei koskaan tule muita kuin
seikkailijoita, huimapäitä. — Joko nahjuksia, joilla ei ole kunnian
käsitteitä muussa kuin paksujen kirjain ulkoluvussa, tai hyödyttömiä
temmeltäjiä täältä tulee.

”Hei, pojat!” huutaa voimistelumaisteri. ”Olkaa miehiä, ihanteena
Hannibal, Vercingetorix, Winkelried, Kosciuszko! Hei, pojat, he olivat
miehiä, he! Mutta teistä on suurin osa nahjuksia! Sinä Villikin siellä!
Mikä villi sinä olet! Juokse, juokse! Polttakaa sitä, polttakaa, että
saa jalat alleen!”

Villi ei viitsi tai ei jaksa, hän väsyneesti, melkein halveksien lyödä
hotaisee mailalla ilmaa, juosta lönkyttää veltosti, antaa polttaa
itseään, seisoo välinpitämättömänä, kädet selän takana.

Opettaja pudistaa päätänsä. — Kyllä minä tiedän, mikä hänen on.
Pyhästä harmista sydän halkeaa, kun sitä ajattelee ... syy on tämän
kirotun koulun, joka on kuin hourujen johtama pahantapaisten lasten
kuritushuone. Poikien ja tyttöjen ei anneta seurustella, kieltää kai
uskonto, kieltää kai turmeltunut moraali ... lupia ei anneta lyseolle
ja tyttökoululle koskaan yht’aikaa, hassu rehtori ja vielä hassumpi
johtajatar ovat kuin liitossa. Sunnuntaina pakotetaan oppilaat
arvosanain alentamisuhalla kirkkoon tai hartaushuoneen hikiseen,
tukehduttavaan ilmaan edellisen viikon lukutyön jälkeen, joka on
tahallaan tehty laahaavaksi ja raskaaksi, voimia kalvavaksi.
Kaikenlaisista hassuista yhteyksistä pelätään poikia ja tyttöjä, joille
ei sellaista päähänkään juolahtaisi, ellei sitä heille aina varoittaen
tolkutettaisi. Sitä sairaalloisuutta! Jos kissa jättää jälkensä
tyttökoulun käytävään, oitis johtajatar alkaa pitää monta viikkoa
tutkintoa siitä, kuka hänen oppilaistaan nyt taas muka on ollut
siivoton! Hyi! Ei ihme sitten, jos kymmenien oppilaiden voimia kalvaa
salainen, iljettävä pahe, sekä tyttöjen että poikien. Kyllä minä näen
Villinkin: sellainen kalpea, väsynyt, sairas, kiihkeä kiilto silmissä.
Ja sellaisia täällä kaupungissa ovat kymmenet, sadat! Kirotut koulut,
joissa oppilaita pidetään kurissa kuin järjettömiä villejä pelon
voimalla.

”Hei, pojat!” — Minun täytyy olla tukevana vastapainona
kuvitteluhullujen vaa’assa. Kun minulla olisi käytettävinäni joka
luokan uskontotunnit ja luonnontiedetunnit terveysopille,
laskutunneista puolet, kielioppitunneista kolmasosa voimistelulle,
jumal’auta, olisivatko pojat silloin kalpeita tai sairaita! Jumal’auta,
eivätkö hyvin oppisi läksyjään puolessa siitä ajasta kuin nyt! Mutta
turha on sellaista koskaan toivoakaan, me Suomessa olemme hassuja;
halveksimme kaikkea käytännöllistä, tervettä, voimakasta! Täällä vain
filosofeerataan ja auktoritetiseerataan! Milloinkahan lääkärit
asetetaan papinvirkoihin ja opetetaan väelle tosiuskontoa: oman terveen
kehittämisensä pyhää velvollisuutta!

”Hei, pojat!” — Heidän täytyy ponnistaa, kehittää ruumistaan, muutoin
muuttuvat sellaisiksi hassuiksi kuin opettajansakin, joita niin
sanomattomasti, matelevasti pelkäävät, vihaavat.

”Hei, pojat, hei, pojat! Nahjuksia olette! Ei teistä koskaan tule
nousemaan yksikään Hannibal, Winkelried, Kosciuszko!”

Niin filosofeerailee voimistelunopettaja melkein raivossa, koettaa
käyttää lyhyttä voimisteluaikaa niin tarkkaan kuin mahdollista.

                                                  ⸻

Sitten talvella kuoli lehtori Perklenin rouva.

Villi istuu pöytänsä ääressä, johon talviaurinko kalpeasti paistaa,
Villi on hervottomasti rauennut pöytää vasten, sydän on haljeta
ehtymättömästä surusta, kuumat kyynelet tulvanaan virtaavat.

Ah, hän tuntee, kuin rouva vieläkin seisoisi tuossa hänen vierellään,
kumartuisi häntä lähelle, lähelle ... käy sydäntä ahdistava lemahdus
... naisen läsnäolosta ... rouva neuvoo hänelle veistoa...

Mutta nyt ... haudassa!... Villin kättä vielä polttaa kuin tuskassa
vainajan viimeinen kädenanto... Villi näkee hänet kuolinvuoteella, niin
kalvaana, mutta hymyilevänä ... kullan-kellervänä iho säteili ... ei
hän Villiin katsonutkaan, ei mitään puhunut ... hymyili kuin itsekseen
vain. Mutta pehmeä, tulikuuma, herpoava käsi Villin kättä yhä polttaa,
polttaa.

Villi ei tahtoisi enää ikinä mihinkään oikealla kädellään koskea, että
vainajan pyhä, vavistava käsi olisi siihen iäti viimeiseksi koskenut,
saisi pyhä kädenanto poiskulumatta siinä iäti, iäti haikeaa, riemukasta
tuskaa tuoden polttaa...

Vainajan silmät, joihin Villi ei uskaltanut katsahtaakaan ... miten
hänen sydämensä oli alkanut vavista, kun tiesi niiden häntä
tarkastavankin ... silmät, joiden katse säteili monina, monina öisinä
hetkinä hänen yllään kuin tummat, oudot, lempeät auringot ... haudassa
nyt, valkeat, lihavat madot ... huh ... imevät nyt niitä silmiä ...
pään sisästä ryömivät esiin ... huh!

Kyynelet polttaen tulvivat poskille ja käsille. Vilu koettaa vangita
menneisyyden ääniä, muistaa jokaista naurahdusta, sanaa, jonka rouva
oli hänelle puhunut; ne helähtävät sävelet, tuttuja ääniä, Villi
vangitsee sydämensä tuskalliseksi riemuksi, niinkuin ne tuosta aivan
hänen viereltään helähtäisivät... Villi odottaa vain valkeain,
sormuksilla koristettujen kätten laskeutuvan pöydälle, tuohon aivan
hänen viereensä... Villi vavahtaa, haluaisi tarttua käteen, ei tohdi
... tahtoo salaa katsahtaa ylös, salaa nähdä tummain silmäin kimaltavan
... ne katsovat ulos ikkunasta ... aurinko säteilee häikäisevästi
silmiin, hän siristää silmäripsiään, hymyilee, silmät ripsien raosta
niin kummallisesti kimaltavat, hymy on nyt onnekkaan suopea...

Ah, mutta nyt on jo Villikin kulkenut saatossa havuja pitkin ...
lumisohjussa tulliportin taa hautausmaan tummiin männikköihin...
Toverit lauloivat haudalla... Villi ei voinut laulaa... Muistaa raskaan
hiljaisuuden laulun jälkeen, verkkaiset hautaussanat ... nyt arkku
valuu hihnoissa haikeasti alas ... lehtori on riistäytyä ystäväinsä
käsistä, tahtoo muka hänkin hautaan...

Villi tuntee melkein vihaavaa kateutta ... ei tiedä mitä ... lehtoria
kohtaan... Enemmän hän kuin lehtori halusi vainajan kera hautaan ...
mutta...

Se piikatyttö, piru, oli sanonut, että Villi nuuskii naulassa riippuvia
rouvan hameita kuin vainuava koira... Ah sitä piikaa, miten se on
häijy...

                                                  ⸻

Joka päivä seisoo Villi vainajan pukeutumislipaston luona ja
uskaltamatta koruihin koskea hengittää niistä lähtevää lemua ... kuinka
mielellään hän jonkin niistä varastaisi! Mutta se olisi pyhyyden
loukkaus...

Villin on niin raskas olla, hänen silmistään näkee, miten hän
sanatonna, avuttomasti kärsii... Minne on nyt unohtunut markkinain
valkeaviittainen Barbara?

Hän ei jaksa veistääkään, hän on siihen liian sairas. Hän koettaa tehdä
madonnaa, tietysti madonnaa, sillä hän on sairas. Madonnaa, jolla on
tumma, oudon salaperäisesti kimalteleva, taivaaseen luotu, hymyilevä
katse, mutta hän ei jaksa, hän haluaisi itkeä, mutta vain pari kyyneltä
tunkee ulos kostuttaen silmäripset.

                                                  ⸻

Mutta keväällä aletaan juoruta, että lehtori Perklen jo hakkailee
pormestarin tytärtä.

Silloin Villi muuttuu. Hän ei voi ajatuksissaan kärsiä pormestarin
tytärtä: sellainen pitkä, laiha huitukka ... hänetkö lehtori katsoo
vaimo-vainajansa arvoiseksi...

Usein kevätiltoina Villi istuu kaupungin ulkopuolella hautausmaan
vieressä penkillä suuren männyn alla ... aurinko hymyillen säteilee,
joki pursuaa, kallioiden takaa kimaltelee kaupungista kirkon risti,
tuuli männyssä keväisesti, enteikkäästi, aavistuksilla varistaen
suhisee hiljaa, hiljaa.

Villi haluaisi mennä haudalle, mutta hän ei voi... Ja sitäpaitsi siellä
saattaisivat paraikaa istua kuhertelemassa Perklen ja pormestarin
tytär. Ah vainaja-parkaa, hänen haudallaan! Villin sydän on haljeta
haikeasta harmista.

Perklen kuuluu ennen suruvuoden loppua aikovan pormestarin tyttären
kanssa avioliittoon. Hartausmummotkin, jotka olivat juoneet monta
kahvikuppia rouva-vainajan lempeässä seurassa, ovat närkästyneet,
toisilleen itkevät ja sipattavat vainajan katkeraa kohtaloa, ovat
lehtorin hurskaudesta vihastuttavasti pettyneet. Perklen puolustautuu
uskonsisariensa rohkeilta hyökkäyksiltä panemalla kätensä ristiin,
katsahtamalla taivaisiin, sanoen:

”Niin, niin ... sinä vaimo-vainajani siellä voit kuitenkin nähdä, että
minun ja kihlattuni välit ovat puhtaasti hengellistä avioliittoa!”

Silloin uskonsisaret suuttuvat, pauhaavat, sanovat lehtorin kiirehtivän
häitä vain sen vuoksi, etteivät muut ehtisi viedä pormestarin tytärtä,
jolla on monta, monta kosijaa.

Niin, halveksittu on hurskas Perklen, hartausseura häntä karttaa,
entisten ylistysten sijasta hänestä levitetään pahoja juoruja. No,
pianpa hartausseura jälleen leppyy, kun väsyy juoruihinsa ja näkee,
kuinka kahvihurskaan sisaren Perklen uudesta rouvastaan heille
kasvattaa.

Mutta Villi ei lepy.

Lehtori Perklen on uskonnollinen. Vain sellaisia ne uskonnolliset
ovatkin!

Villi muistaa, miten lehtori usein, tavallisesti oppilaittensa
vehkeiden ja narrausten ärsyttämänä, oli koulusta tultuaan ollut
ärtyinen, ruokapöydässä yrittänyt nostaa toraa joutavista. Jos piika
oli erehdyksessä asettanut veitsen vasemmalle puolelle lautasta,
silloin rouva sai ankaran juhlallisen katseen, pistävän solvauksen,
rouva ei muka mihinkään kelvannut... Rouva ei koettanut puolustella,
yritti vain hymyillä, huokasi. Mutta miehen ärtyisyys ei rauennut, koko
välitunnin tai iltapäivän hän nalkutti epäjärjestyksestä tai
iljettävästä tomuisuudesta, mikä kodissa muka oli, kunnes asettui
urkuharmoninsa ääreen ja alkoi tuskastuttavan pitkään ja sanaa
virkkamatta soittaa ja veisata holottaa virttä... Silloin oli ukonilma,
vesi ränneissä rämisi, leimahteli pimeä taivas, urkujen laahaavan,
uikuttavan äänen vaimensi vähän väliä jyrinä.

Rouva-vainaja usein väsyneesti huoahti:

”Joko nyt taas!” kun herra koulusta palattuaan ilmoitti tänä iltana
niiden ja niiden uskovaisten tulevan luokseen.

”Fyi, fyi ... kuka nyt noin!” vastasi lehtori rouvalleen pisteliään
vihastuneesti ja sormellaan pyörittäen kuin pienelle lapselle.

”Mutta minä en ole tänään oikein terve!” rukoili rouva.

”Mutta minä olen aina terve, kun hurskautta viljellään!” tiuskaisi
herra. ”Ja sitäpaitsi olen jo kutsunut vieraat.” Ja sitten hän melkein
pisteliäästi, verkkaan, verkkaan luetteli pitkän, pitkän nimijonon ja
luetellessaan tarkasteli rouvansa kasvonilmeitä salaisesti hymyillen.

Sellainen henkevä, kaunis vaimo kuin hänellä oli!... Ja itse lehtori
ärtyinen, kavala, pirullinen sanansa syöjä! Villi muistaa, että
kerrankin jonkin luokan yksituumaisella päätöksellä oli eräs oppilas
repäissyt irti isämeitälehden rukoussalin kateederin virsikirjasta.
Munakallo aloitti aamulla rukouksen, etsi isämeitää, ei löytänyt, hänen
koko kalju pääkupunsa punehtui kuin tulinen kanuunankuula, hän iski
nyrkkinsä kateederiin, ärjyi jotakin hermostumisestaan, jonka pojat
hyvin tietävät, jätti rukouksen kesken. Silloin voimistelunopettaja
nauroi katketakseen.

Sitten kesti monta päivää tutkintoja, ei saatu selvää, kuka lehden oli
irti repäissyt. Lopulta päätettiin rangaista erottamisella joka
kymmenes mies luokalta; mutta samalla sanottiin, että rikoksen tekijä
saisi kaikki tyyten anteeksi, kun vain tunnustaisi. Kun ei
tunnustamisesta rangaistuskaan uhannut, niin hän päätti tunnustaa,
etteivät toverit joutuisi syyttä kärsimään. Hän tunnusti, Munakallo
toimitti hänelle kolmen päivän karsserin. Toverit valittivat: minne jäi
luvattu anteeksianto! Munakallo toimitti valittajille arestia.

Hyi sellaisia ihmisiä! Villissä herää yht’äkkiä ennen tuntematon
kiihko, sen voimalla hänen verensä kuohahtaa väkevään ryöppyyn.
Lehtorin sanoista hän piittaa viisi eikä häntä kuulemaan lähestykään
muuta kuin tahallaan itseään raivostuttaakseen. Kuvanveistoaan ei hän
usein muista, hän karkaa asunnostaan, kuljeksii kaupungilla, vaanii
kaikkialla uskovaisia, ei näe heissä muuta kuin huonoja puolia,
miettii, kärsii, raivoaa koko sielullaan. Hänen sukuverensä on
sellainen, että se pitkäksikin ajaksi hurjasti, sokeasti leimahtaa,
taas väsyneenä sammuu.

Keväällä hän jäi luokalle. Hän oli silloin kuudentoista. Hetkeksi
sammui hänen uskonvihansa, hän tuli alakuloiseksi, kun toverit pääsivät
edelle, pelkäsi, mitä isä ja setä sanoisivat. Tunsi itsensä
kelvottomaksi ... samalla alkoi kuitenkin arasti, haikeasti vaistota,
ettei huonoon edistykseen ollut niin suurena syynä hän itse, hänen
huonopäisyytensä, haluttomuutensa tai muu semmoinen, kuin
käsittämättömät, kummalliset ulkonaiset olosuhteet ... kortteeri ...
kun ei rouvakaan enää elänyt ... kotiolot... Jumala tiesi mitkä...

Itse ei ollut syypää ... vastatkoot syylliset, keitä lienevätkin ...
itse heitti surut sielustaan. Ei lähtenyt enää kesäksi setänsä luo,
vaikka isä nyyhkytti, voihkaili:

”Herra Jumala ... mihin nyt joudut... Tulikin sinut niin vanhana
kouluun pannuksi, ettei olisi aikaa viivytellä... Ei sinulla,
poika-parka, ole järkeä...”

— Onkos isällä sitten järkeä? aikoi Villi vastata, mutta vaikeni sillä
kertaa oudon mielihaikean vuoksi.