PUNAISET LASIT.

”Riippuu aivan kustakin itsestään, millainen maailma kullekin on!”
sanoo Baradinsky Villille. ”Kuvittele se hyväksi: se on hyvä; kuvittele
pahaksi: paha se on. Minä kuvittelen huonosti, katson mustien lasien
lävitse. Minä olen raukka. Mutta sinä, ole väkevä, katso punaisten
lasien läpi, niin sinun on hyvä olla! Sillä maailma on sitä, miltä se
näyttää, ja näyttää siltä, miksi sen osaa katsoa.”

Hyvää tekee Villille kyköttää selkä luokkina toimituksessa, korjailla
maaseutu-ukkojen variksenvarpaita, hartaita uutisia perunankasvusta,
ilkeitä ilmoituksia poppamiehistä, tappeluista. Köyristyä käyrä nenä
paperissa kiinni käsiä tahraavain korrehtuurien yli, nuuskia joka
kirjain, niin että silmät ovat pöydälle pudota. Sielläpä eivät saa
hallita Darwin ja Uhland, hurja, Jumalaa uhmaava, porröpäinen saatana
ei mahda mitään edes puhelimellekaan, joka korvissa kilisee, helisee.
Hyi helvetti, siellä latojat sanovat apinasta kehittyneeksi sen, joka
ensiksi suuttuu, koneet korvissa huoraavat kirottuja, jyriseviä
painopirujen romansseja, siellä nappeihin takertuva liima opettaa
hermostumaan.

Hyvää tekee Villille huijaus klubilla: kun syömään menee, niin juoduksi
tuleekin, yhdelle poroporvarille kilistää viinalla, toiselle oluella,
kolmannelle portterioluella, neljännelle punssilla, viinillä,
viidennelle — silloin ei enää tiedä mitä joka taholta nauraa hohottaen
tarjotaan kilistettäväksi, jalat nakkelevat ristiin rastiin kuin
jäniksen takakoivet, päähän kohoaa kaikkivaltias huihai kaikelle, suu
leviää nauruun, rallatellen huppelehtii mies toisten tanssivain
joukossa, näppiä lyö. Missä ovat ne perhanan opettajat, Munakallot,
rehtorit ja muut? Jos ne nyt tuossa olisivat, niin paiskaisipa Villi
nauraen heitä seinään kuin räiskyviä nahkamunia vain! Kuka on sanonut,
ettei könönenäinen Villi saa juoda silloin kun haluaa, pöllyttää
tupakkaa, niin että hattunsa savupilvissä leijuu! Heh, Villi on mies,
hänen ei tarvitse mitään salata, hän hurraa omillaan, ei peloittaisi
isänkään mulkoileva silmäys nyt, jos isä eläisikin. Ottaisi vain isän
käsikoukkuun, yhdessä huppelehtisivat poruavassa parvessa, viekkaasti
salaa tuuppisivat toisia takaa, niin että toiset alkaisivat tapella,
pyörisivät yhteen myllerrykseen.

Hyvää tekee Villille, kun iltaisin Baradinskyn kanssa istuvat
kortteeriväkensä, nuoren konttoristin ja hänen vaimonsa huoneessa:
punssipullo säteilee kuin rakkahin kulta keskellä pöytää, takassa tuli
lämmittää, kortit läiskähtelevät, nauru, kiista remahtaa. Usein
osoitellaan arpia hänen kaulassaan, pistellään Marketta Pumpulan nimeä
mainitsemalla. Silloin Villi lentää punaiseksi, puree huultaan,
raivostuu, haukkuu nyyhkien ja vavisten Baradinskya, talon herraa,
rouvaa, kunnes saa rouvalta toisten nauraessa korvilleen ja
Baradinskylta: ”Sinä olet hölmö, et osaa katsella maailmaa punaisten
lasien läpi!”

Silloin Villi päättää: tosiaan opettelen punaisten lasien läpi
katselemaan. Kun seuraavalla kerralla hänen arvistaan tai Margaretasta
puhutaan, hän päästää naurun tai antaa edeltäpäin mietityn piston
pistosta, ja toisten suut vaikenevat.

Hyvää tekee Villille, kun iltamyöhään hänen jaloissaan istuu ilo-impi,
katsoo hymyillen silmiin, sitten keveästi nauraen painaa kasvonsa
Villin syliin; nojaavat toisiinsa sohvalla olka vasten olkaa, nostavat
toistensa huulille viinin huumaavaa lasia, Villi katunaisen paljaita
olkapäitä kaulaa, poskia, huulia suutelee. Hyvää tekevät öisin Villin
kaulaan kierretyt pehmoiset kiharat ja hänen vieressään nukkuvan
lämmin, syvänä kohoileva hengitys. Minne katoavat nyt Villin sairas
lemmenhaikeus ja muistot Perklenin rouvasta tai pystynenäisestä
Marketta Pumpulasta?

Hyvää tekee Villille, kun talven kuluessa sattuu olemaan kemut lehden
omistajan, paperikauppiaan luona. Siellä on salissa pitkä pöytä täynnä
kynttilöitä ja juomia, pöydän päässä nyyköttää vanha löperö
paperikauppias, nojaa harmaata päätänsä ryppyisiin kämmeniin,
nykerönenä juomisesta punaisena, ei yhtä viisasta sanaa virka, istuu
silmät puoliummessa, pää käsien nojassa torkkuu, myhähtelee. Mutta
pöydän ympärillä pikkuporvarit kiiluvin silmin laseja kohotellen
poruavat, toraavat, pitävät ihanan yleviä puheita. Yrittääpä Villikin
kerran puhua, Baradinskylle hän puhuu.

Nyyhkyttäen, kyyneliään pyyhkien Villi puhuu armottomasta
isä-vainajastaan, äidistään, entisestä sairaudestaan, joka oli hänet
viedä itsemurhaan. Mutta Baradinsky on ollut kunnon mies, hän on Villin
pelastanut, johtanut terveyteen ja iloon. Jos Baradinskya haukutaan, on
Villi häntä puolustava, hänen nimeään puhdistava ... totisesti...

”Stop!” ärähtää silloin joku pikkuporvari joukosta. ”Mitä, Villi,
sinulla on kreivissä puolustamista? Sinä olet hävytön, pöllö! Kreivi on
hankkinut sinulle raukalle lämmintä ja leipää, ja nyt sinä sanot häntä
puolustaneesi ja suojelleesi!” Nyrkkejä kurotetaan Villiä kohti,
juopuneita silmiä pyöritetään, nousee aika meteli.

”Peruuta heti sanasi, Villi, tai...! Eikö kreivi ole sinua suojellut...
Pyydätkö anteeksi kreiviltä, hävytön. Ajetaan se ulos, kun häpäisee
kreiviä. Me emme kärsi...!”

”Hiljaa, hiljaa, arvoisat herrat!” tyynnyttää Baradinsky. ”Antakaa
minun selvittää... Herrat, arvoisat ... kunnon ystävät, olette
erehtyneet Villin puheesta. Ei hän sanonut minua suojelleensa...
Kuulkaas, näin hän sa...”

”Vai erehtyneet! Eikö Villi sanonut suojelleensa Baradinskya? Sanoi
varmaan! Kuulivathan kaikki, että Villi sanoi kreiville: minä olen
sinua suojellut, suosinut, hellinyt, hemmoitellut ja holhonnut. Niin
hän sanoi! Ellei Villi mene ulos tai pyydä kaikilta anteeksi, niin me
muut poistumme.”

”Hahaha, niitä pikkuporvareja!” nauraa katketakseen Villi. Hänen
äskeinen puhemurheensa on mennyt. Siinä kinataan Villin puheesta koko ilta,
Baradinsky selvittää, muut eivät usko. Mutta sinä iltana Villi
voittaa kärsimisillään lehdenomistajan pulleaposkisen tyttären sydämen.

Hyväähän tekevät Villille Kertun haikeat, siniset katseet, hänen
kotiinsa ilmestyneet punervalle paperille imelällä tyttöskäsialalla
kirjoitetut murhevirret, nyyhkytykset ja hänen vaatteistaan tulvivat
hajuveden huikeat lemahdukset. Kertun mustasukkaisuus kaupungin
ompelijattarille ja Marketta Pumpulalle, Baradinskyn äksyilevä
mustasukkaisuus Villille. Villi ilvehtii, soittaa kitaraa, rallattaa,
ärsyttää Baradinskya ja kiusaa Kerttua, alkaa lopulta uskoa Kerttua
rakastavansakin. Hyvähän siinä on lojua sohvalla Kertun vierellä,
hapuilla käsillään Kertun kaulaa, nojailla päätänsä Kertun poveen...
Kertulla on upeat povet ... näppäillä kitaraa, laulaa hulivilin
lauluja, vaikka Kerttu surullisia rakastaa, ilvehtiä Kertun haikeilla
kyynelillä, ei antaa itsestään niin taivaallista selkoa, suututtaa
Kerttua tahallaan, taas lepyttää. Hyvä on luistinradalla kierrellä,
ahdistaa Kerttua ainaisilla suudelmain pyynnöillä ... niitä Villi nyt
kerrankin saa kyllikseen ja pehmoisilta, palavilta huulilta.
Hupaistahan on istua Kertun kotona, pianon ääressä. Kerttu tahtoo
välttämättä opettaa Villille pianonsoittoa. Ah, eihän siitä leikistä
mitään tule! Kun Kerttu tuskastuneena tarttuu naureskelevan Villin
ranteeseen kättä oikeaan asentoon nostaakseen, niin herranen aika: kuka
siinä voisi näin kylki kyljessä rauhassa istua! Heti kiertyvät Villin
kädet Kertun vyötäisille, kaulaan, soiton jatkumisesta ei lupaa tulla
mitään, ennenkuin huulet ovat huuliin kymmenesti yhtyneet, ja sitäkin
vähemmän soitosta sitten tulee; seuraavat Kertun kyynelet, Villin
hassutukset, naureskelut.

”Nyt sinä jo alat osata liiaksikin katsoa elämää punaisten lasien
läpi!” ärähtää Baradinsky Villille kerran pöhnässä ja mustasukkaisena,
muistuttaa laiminlyödyistä tehtävistä toimituksessa. Villi nauraa,
nakkaa niskojaan.

Niin on Villin elämä pianojen syvästi kumisevaa remua, kitarain väkevää
helähtelyä, totilasien iloista, huumaavaa höyryä, laulua, kuherruksia,
syli sylissä istumista, ihanassa, sydäntä hehkuttavassa humalassa
naureskelua, herttaista hoippumista hassun toimituksen ja
pikkuporvarien kotien välillä. Mitenkä saattaa tuo kaupunki, joka
Baradinskysta on kuin vaivaistalo, mihin kohtalo on elävältä
haudattavansa tuominnut — siellä istuu vain vanhuksia keltaisina,
raukeina, heidän elämänsä on kuin ikävystyttävää sairaana makaamista,
he käyvät selkä kyyryssä, hampaattomina, makua tuntematta, he näyttävät
syödä latustelevan, kauan he eivät jaksa valvoa, määrätyllä tunnillaan
täytyy raihnaan ruumiin päästä lepoon — miten se sama kaupunki
voi Villistä tuntua niin iloiselta, nuorekkaalta? Eivät ne
kaupunkilaisparat juuri kaiken maailman asioita harrasta, mutta
osaavatpa he kyllä pitkät jutut ja riidat nimipäivärinkelien
manteleista, sen ja sen ylpeän tädin köyhyydestä, hirvittävistä
nuorista miehistä, jotka yhdeksi verokseen ruokapaikassa ilkiävät ahmia
kolmetoista, sanoo kolmetoista lihapullaa! Tai kiistelevät sen ja sen
kuolevan raajarikkoisesta tuolista: kenellehän se testamentataan? Tai
tämän papin hyvästä saarnaäänestä väitelläänn niin, että hampaaton
leuka nenänpäähän nopsauttaa, äänet kiihkeinä kurkussa kimahtavat. —
Miksi ei Villi kaikkea tällaista huomaa? Vai nauraako hän vain? Vai
osaako hän jo katsoa punaisten lasien läpi? Hänen elämänsä on hauskaa,
ei häneltä mitään puutu, koko pitkän vuoden hän on entisiä huoliaan
tuskin vilaukseltakaan muistanut, lukkarisedälleen ei ole kertaakaan
kirjoittanut.

Asunnossa konttoristi ja hänen vaimonsa alati riitelevät Baradinskyn
kanssa siveyskysymyksestä. He haukkuvat Baradinskya: hän on renttuillut
kauniit kasvonsa turpeiksi ja iljettäviksi, nenänsä punaisen
pöhöttyneeksi, silmiensä alle veltot, lihavat pussit; hän kuljettaa
katutyttöjä huoneeseensa, hän jättää karhuilleen maksamatta. Baradinsky
puolusteleiksen: kasvonsa, nenänsä ovat hänen omansa; tyttöjä hän ei
päästä ainakaan sänkyynsä, joka on pyhättö; velkojat tietävät millainen
hän on, hakekoot siis lain voimalla saatavansa, jos heillä on älyä,
älköötkä uusia velkoja antako; sitäpaitsi eivät konttoristi ja hänen
rouvansa ole sen siveellisempiä kuin hänkään.

Alkaa säkenöivä kiukku. ”Miksi teillä ei ole lasta, miksi teillä ei ole
lasta!” kiusaa Baradinsky. Rouva tulee haikeaksi, alkaa syyttää
miestään kieltäytymättömyydestä; mies tulee karvaaksi, irvistellen
koettaa väittää, ettei hän haluakaan muuta kuin aikansa saada työnsä
hedelmistä nauttia. ”Siinä sen siveytenne näette, te tapatte toivomanne
lapset hekumalla!” sanoo Baradinsky, lopulta toisten haukuista
synkistyy, menee klubille juomaan. Mutta Villi nauraa, hän on
konttoristin ja hänen vaimonsa lellipoika. Hän on niin siveellinen,
terve ja iloinen; kun ei vain rupeaisi liiaksi juomaan, se on hänellä
suurin vaara.

Villi on terve ja punakka. Mihin ovat unohtuneet iäksi Darwinit ja
Burnsit, isä- ja äiti-vainajat, sedät ja opettajat, lehtori Perklenin
rouvat ja mustatukkainen, tyly Margareta? Villi on vahva kuvittelemaan,
hän osaa katsoa elämää punaisten lasien läpi.