RUOTI-UKKO.

Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä
kestikievareissa, vaan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan
taloon. Sen teen sen vuoksi, että oppisin jotain, havaitsisin jotain,
oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja
luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia
siellä liikkuvia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia
keskinäisiä taisteloita.

Oudossa paikkakunnassa valitsin kerrankin yöpaikakseni vankan-näköisen
talonpojan talon. Asukkaat istuivat tuona talvisena iltapuhteena
iloisina, yhtä iloisen takkavalkean valolla, tehden mikä mitäkin
käsityötä. Miellyttävän ja raittiin näköinen oli tuo väki, sillä
hyvinvointi, terveys ja tyytyväisyys loisti jokaisen vereviltä pokilta.
Kaikkialla vallitsi hyvä järjestys, siveys ja puhtaus. Vaimoväen
tuuheat ja paksut hiukset olivat kammatut sileiksi, ja sievästi
letitettyinä riippuivat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun
siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hyvässä järjestyksessä oleva,
miellyttävä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa vieraan
katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän
pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena. —

Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikaviikareita, lisäksi
talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitivät he omaa menoaan
ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olevan mitään yhteyttä käsitöitänsä
tekevän aikaisemman väen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs vanha
ukko, jonka ääressä he hääreivät. Heti ensi silmäyksellä veti tämä ukko
huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumivalkeat hiukset hyvästi
siivottuina, jota niin harvoin näkee sillä asteella olevalla ihmisellä.
Hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja säännöllisen näköiset, vaikka syvät
va’ot niihin olivat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysyväisen
sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Vanhuusko vai murhe, tahi
intohimotko lienevät kyntäneet noita vakoja ukon kunnian-arvoisille
kasvoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä olivat arvokkaan ja
ryhdikkään näköiset ja vartalonsa osoitti uljuutta ja jäntevyyttä,
vaikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa
maahan tuota solevaa ja jäntevää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon
elämän leiviskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saavuttaa
tarkoituksensa, sillä kävelipä ukko jotenkin kumarassa. Vaikka hänen
yllänsä oli vanhat, kuluneet vaaterievut, olivat nekin kumminkin
hyvässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta
vaatteilta voi vaatia.

”Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan viisi penniä!” sanoi
eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.

Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn vierasta kieltä ja vaikk’en ole mikään
kielitaituri, olin kuitenkin huomaavinani, että se todellakin oli
vaadittua kieltä. ”No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan viisi penniä
!” sanoi toinen poika.

Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon,
vaikk’en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.

”Engelskan kieltä vielä viiden pennin edestä!” sanoi taas eräs poika ja
niin menivät he kaikki mahti-kielet lävitse. Ukko suoritti ne suurella
pontevuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan
noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eivät pettäneet ukkoa,
sillä he antoivat hänelle viisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja
ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo
kaikki huvitti poikia niin paljon, ett’eivät he näyttäneet mitään muuta
näkevän eikä kuulevan.

Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluva, oli vielä tuo
turmiota tuottava kotitarpeen viinan-poltto voimassa.

”Jospa minulla olisi vielä kymmenen penniä lisäksi, niin...”

”Mitä niin?” sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.

”Niin saisin korttelin — viinaa”, sanoi ukko ilosta loistavin silmin.

”No, harakkatanssia vielä, niin minä annan kymmenen penniä!” sanoi eräs
poika uhraavaisesti.

”En, sitä en tanssi”, sanoi ukko melkein harmissansa.

”No, mutta kymmenen penniä!”

”En sittenkään.”

”Viinakortteli?”

Ukko ei vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.

Selvästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, vaikka hänellä
olikin kiivas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi
voinut lunastaa niin mieleisensä viinakorttelin, ei hän tahtonut
kumminkaan ruveta harakkatanssilla vajavaista summaansa täydentämään.
Viimeinen pojan muistutus sai hänet vaikenemaan ja miettimään. Mitä
miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään — viinakortteli
ja harakkatanssi vastakkain, edellinen juurtuneena, voittamattomana
himona ja jälkimäinen inhottavana, alentavana tekona.

”Noh, viinakortteli!” sanoi hetken perästä äsköinen poika.

Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuvassa
olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa
rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään
hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.

”Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin,
luulen mä, rahan ansiota”, sanoi talon isäntä nauraen. Koko väki myös
naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he
räpyttivät käsiänsä ja huusivat: ”katsokaa Fabiaania, katsokaa
Fabiaania!”

Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki valui
hänen valkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen penniä,
mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja
mielihyvällä vastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.

”Voi, voi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä;
se koskee sydämeeni”, sanoi ukko puolisurullisena.

Nyt oli hänellä viinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu,
niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen viimeisestä lauseestaan.
Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt
asialleen johonkin toiseen taloon.

Kun hän oli mennyt, kysyin: ”onko tuo ukko tämän talon väkeä?”

”Se on meidän ruoti-ukko”, selitettiin minulle.

Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden vaateriepujensa
alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties
nykyään oli rakkain maailmassa — viinakorttelin.

Poikaviikarit olivat sillä välin menneet itsekukin kotiinsa. He eivät
halunneet enempää nähdä; he olivat nähneet, mitä juuri olivat tahtoneet,
olivat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Olivatko
nuot hulivilisimmallaan olevat poikaviikarit ukolle pahoja? Ei,
semmoisia eivät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he olivat. He
tunsivat ukon sisällisen halun, tiesivät hänen vähät varansa ja
tyhjyytensä; he laittoivat vaan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja
niillä keinoilla, joilla hän voi sitä tehdä, ja sen työnsä teettivät he
ukolla liiatta ivatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja
tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.

Tultuansa huoneesen, vetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään
nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon povestansa
ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihyvällä vapiseville
huulillensa; sitte pani hän sen taas varovasti poveensa, ja yhä taas
entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaavinani, että ukko
tavasta pyyhki silmiänsä.

Sillä välin oli talon väki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo
niin kulunut, että alkoi lähestyä maata-panon aika; he rupesivat
illalliselle.

”Tulkaa, Fabian-vaari, illalliselle!” kehoitti emäntä ukkoa.

”En minä syö tänään illallista, en, hyvä emäntä”, sanoi ukko ja hänen
äänensä hieman värähteli.

”Hän on taas saanut viinaa ja silloin ei hän syö, haaveksii vaan ja
väliin itkee”, kuulin emännän sanovan.

Kun talonväki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko
jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne vuode ja ukon
makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei
tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän
viimeinen lause, nehän ne vaan pyörivät alati mielessäni. ”Kuka ja mikä
oikeastaan on tuo Fabiani?” ajattelin itsekseni. Yön varjokas siipi oli
luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett’ei
risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja
hyörimisestä tulevankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla
käypä, lyömätöin tiimakello vaan naksahteli, säännöllisesti
yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik-tak-äänellänsä yön pimeässä
hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista
huomasin ett’ei hänkään ollut nukuksissa.

”Onko Fabiani-vaari valveella?” kysyin vihdoin, kun uuta en saanut,
sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen
ihmiseen.

”Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa”, vastasi siihen
ukko.

”Olette kai paljon kärsineet elämän kovuutta, teitä kalvaa joku raskas
murhe, luulen mä”, sanoin hänelle.

”Paljon olen pyrkinyt, paljon toivonut, paljon saanut ja paljon
menettänyt. Voi vieras kulta! Paljon olen kärsinytkin.”

”Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruvetaan haastelemaan! Ettekö
olisi hyvä ja kertoisi minulle elämänne vaiheita? Molemmilta meiltä
kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille
kummallekin”, pyytelin ukkoa.

”Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä vaarallisia
intohimoja, syviä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden
kertomisesta olisi hyötyä?” sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen
sanansa: ”intohimoja”, soi niin kummalliselta korvissani ja kiihotti
suuresti yhä vaan uteliaisuuttani.

”Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla
jotain hyötyä, kun vaan ajallansa otamme niistä vaarin. En mitään
haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia”, sanoin
taas ukolle.

”Kun olisi valkea, pimeässä on niin ikävä. Kylläksi monta yötä olen
pimeässä yksin valvonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei
kukaan täällä ole vielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille,
mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni
aukamiseen — kun vaan olisi valkeaa!” sanoi ukko.

Minä otin tulitikulla valkean ja huomasin talonväen heittäneen pöydälle
pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin
pitemmän päähän valkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.

”Olipa hyvä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun,
kyllä minä sen maksan aamulla talonväelle”, sanoin samassa,
puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.

Ukko rupesi kömpimään ylös vuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon
rakkaan viinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja
toi minulle. ”Pitäkää te tuota ja antakaa siitä väliin minulle herne.
Minulla on niin kehnot vaaterievut, ett’en voi sitä povessani
säilyttää; pankaa se poveenne tahi lakkariinne”, pyysi hän sitte.

Minä otin pullon vastaan ja pistin sen povilakkariini.

”Nyt me alamme!” sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa havaitsin
kyyneleitä.

”En voi vastustaa teidän ystävällistä pyyntöänne. Te olette niin hyvä
ja osanottavainen. Kenties on tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, kun
minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte
valoakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen
elämässäni valvoen yksinäni viettänyt — nyt on niin hyvä. Mutta minä
pyydän ennakolta: älkää kovin minua tuomitko, kun kuulette elämäni
vaiheet. Voih! Tuomiota, kirousta ansaitsevat ne, mutta paljon olen
kukistunut niiden ankaroista ja polttavista kivuista — minä rukoilen
teitä, älkää kovin tuomitko langennutta, sortunutta”, pyyteli ukko
minua.

Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla
tuomitsematta.

”No, kuulkaa sitte”, alkoi ukko. ”Minä olen käsityöläisen poika.
Vanhempani asuivat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita.
He olivat kristillisiä ihmisiä ja kokivat kasvattaa lapsiansa Jumalan
pelossa ja ihmisten hävyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin
havaitsivat vanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkivät
muutkin ymmärtäväiset ihmiset. Vaikk’eivät vanhempani suinkaan olleet
mitään varakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon
elättämiseksi, panivat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin
siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella
luokalla, ja oppiminen kävi aivan helposti, ikäänkuin itsestänsä.
Opettajani ja esimieheni ihmettelivät kaikkialla minun hyvää oppiani ja
ymmärrystäni, ja he sanoivat minulla olevan pään terävän kuin
’partaveitsen’. Kaikki koulukumppanini jumaloitsivat minua ja pyysivät
minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin vähitellen
katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.

”Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja vaurastui,
varttui ja vaurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terve ja raitis
nuorukainen, kasvamiseni kävi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt
kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki
loivat minuun toivorikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulevan
isänmaalle suuri kunnia ... hyvä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on
isänmaalle tullut”, sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen
lumivalkoisia hivuksiansa, kuinka ne tärisivät ja vapisivat; katsoin
hänen koukkuleukaansa, kuinka se vavahteli ja jäsähteli, kun tuska
purkautui ulos vanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto
oli auki reväissyt.

Kun hän oli vähän tyyntynyt, sanoin hänelle: ”ettekö jo voisi jatkaa?”

”Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa
käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen”,
sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti
pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olevan
nykyään mikään viinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta
viinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut vielä enempää kuin vähän
runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta vaikuttanut sen
niukkuuden, vai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis voinut enempää
vastaan ottaa, en tiedä; summa vaan on se, ett’ei ukko tarkimmastikaan
katsoessa näyttänyt olevan vähääkään humalassa.

”Voitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun
asti teidän elämänne vaiheet”, kehoitin ukkoa.

”Voin”, alkoi hän taas. ”Kaikki toivoivat minusta jotain suurta, jotain
mainioita. Kaikki kunnioittivat ja ylistivät minua, mutta ei kukaan
toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani
Agneta-niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka
olimme me kasvaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä vartuin
opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kasvoi hän hyvissä
tavoissa, siveydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli
hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan
enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani
ja toivoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja
jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa voittaa. Me emme olleet vielä
sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me
toistemme toiveet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta
ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja
sivistykseltä loistavaa kosijaa, mutta kaikki vaan hän hylkäsi;
näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa
kenellekään.

”Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut
ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Toverieni leikit, kokkapuheet ja muut
ilon esineet menivät korvieni sivu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä
useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni
kummastelivat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen
vaikuttanut ja he kokivat kaikin tavoin saada minua elpymään entiseen
iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eivät tietäneet suruni syytä,
sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastoverini
pitivät minua, joll’eivät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä
ja hieman tyhmänä jörönä. — Minä kuuntelin luennoita — ei, minä en
kuunnellut niitä, vaikka olin kuuntelevinani, sillä minä en kuullut, en
ymmärtänyt mitään, vaikka professorit kokivat panna parastansa.
Sydämessäni oli vaan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä — Agneta;
hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren vallan, että kaikki muut
jäivät aivan syrjään.

”Minun ensimäinen lukukauteni olisi hyvin huonosti onnistunut
yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin
paljon, että sen avulla pääsin reppositta läpi stipendio-tutkinnon.

”Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin,
sillä siellä tiesin tapaavani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen
voima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

”Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä.
Tervehdittyäni rakkaat vanhempani, sisarukseni ja muun talonväen,
kysyin heti vanhalta Maija-nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken,
tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauvan ollut meillä
palveluksessa, jopa niin kauvan, että hän oli pienenä poikasena jo
minua hoitanut, ja sentähden voin minä häneen luottaa niinkuin omaan
äitiini.

”Maija katsoi minuun terävästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut
tunkea sieluuni sisälle.

”’Vai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta
luulenpa että ne ajatukset ovat syntyneet liian myöhään, sillä
kauppaneuvos Varasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne’, sanoi
Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

”Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin suinkin voin,
vaikka sydämeni tykki niin kovasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini
heilui sen jyskytyksestä.

”’Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko
Agnetalla kosijoita, vaiko ei. Olkaa nyt siivo ja sanokaa: onko hän
kotonaan, vai eikö; minulla on hänelle vaan erityistä asiaa’, sanoin
tekolevollisena.

”’Luultavasti ei hän ole kotona. Täksi on kylän nuoriso kutsuttu
kauppamies Kumanderille ja tiettävästi on Agnetakin siellä. Siellä
lienee myöskin nuori Varanen. Huhut käypi, ett’ei tyttö tahdo
kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin
viimein taipuvan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauvan
niskoitella niin mahtavaa kosijata vastaan’, sanoi Maija.

”Minä pistin hätäpikaa vaatetta päälleni ja ilmoitin vanhemmilleni, että
olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

”Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli
semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian
myöhään? Miksi olen näin kauvan salannut tunteitani? Onko hän jo
antanut sydämensä toiselle? olivat kysymyksiä, jotka tuon tuskan olivat
sydämeeni tuoneet. Korvani suhisivat niin kummallisesti ja otsaani
poltti niin kovin, ettei Joulukuun pohjoinen viima voinut sitä kylläksi
jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä viiman avuksi
otsaani. Niin sain vihdoin jonkunlaisen levollisuuden itselleni ja
sitte astuin huoneesen.

”Nuoret olivat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtivat heti
ylös ja tulivat luokseni, kättä puristaen tervehtimään minua, eikä
heidän suistaan kuulunut muuta kuin: ’Fabian, Fabian! Terve tulemaasi!’

”Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Varasen vieressä; se
näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös
tahtonut tulla minua tervehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa
pidätteli häntä, sanoen: ’eihän tuolla ole niin kiirettä!’ Kauvan ei
tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soveliasta
kauvan pidättää irti pyrkivää tyttöä. Päästyänsä vapaaksi, tuli Agneta
suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toivotti minua
tervetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli tervehtiessään.
Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selväsi hänen pienen, lämpöisen
kätösensä vapisevan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

”Kun kaikki muut olivat minua tervehtineet, tuli Varanen arvokkailla
askeleilla luokseni. Hän ei tervehtinyt minua, ei ottanut kädestäni
kiini: ’kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksavat?’ kysyi hän
vaan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

”Hyvin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä ivata minua, sillä
hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo varhaisesta
nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle
kaikkialta tulevan ylistyksen vuoksi.

”’Kiitoksia paljon! jaksaapa ne vaan’, koin vastata niin levollisesti
kuin voin, vaikka sydämeni oli pahtua.

”Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torvet rupesivat raivokkaasti soimaan
kiihkeää valssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Varasen nuori
herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa
loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä
muu oli neuvona. Hurjassa valssissa rupesi tuo komea pari kiitämään
ympäri avaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keveät ja notkeat
liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni
vauhti, yhä enemmän huimaava notkeus — mitenkä? Nythän en enää näe
yhtään tahdikasta liikuntoa, vaan yhtenä, tuulta synnyttävänä,
kohisevana patsaana kiitävät he hirmuista vauhtia. Voi voi! Nyt en näe
sitäkään, ainoastaan vesikaaren näköinen sumupatsas vaan kiitää — ei se
ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin — avaruuteen.
Kauhea kosken pauhu kuuluu aivan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen
hirveällä pamauksella ja — sitten — sitten ei heitä näy ollenkaan!
Minä olin — pyörtynyt.

”Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli
kaaduttuani nostettu sohvalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta
hieromassa aiveniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin
kun ensikerran avasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

”’Hän elää, hän hengittää’, sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi
minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosivat minulle vedellä
seoitettua viiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä
täydellisesti.

”’Mikä sinulle tuli, Fabian?’ kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun
toipuneen.

”’Minä en voi hyvin — täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia’,
sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

”Kaikki katsoivat, mikä enemmän, kuka vähemmin kummeksien minuun. Olipa
tuo tapaus vaikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui
siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

”Kaikki nuoret, jotka olivat meiltä päin kotoisin, lähtivät minun
kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Varasenkin ja Agnetan asunto.
Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Varanen lähteä Agnetaa
kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtovansa huonosti
voivaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Varasen tyytyä,
vaikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta
kuullut kun: ’no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.’

”Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota viimeistä
lyhyttä taivalta, joka oli enää minun kotiini. ’Nyt taikka ei koskaan’,
ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin voimiani, kokosin
ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään
helppo asia. Sydämeni sykki niin kovasti, että helposti sen jyskeen
kuulin. Niin tavoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata
takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis
portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle vapisevalla
äänellä: ’Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtavalle
kosijalle?’

”’Ketä tarkoitat?’

”’Nuorta Varasta’.

”’Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä
vähemmin Varaselle’, sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan
nuhtelevaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

”’Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että
sinut olin menettänyt, pyörryin äsken’, sanoin kuiskaten Agnetalle ja
otin häntä kiinni kädestä.

”’Jopahan viimein sai sydämeni kauan toivotun vastauksen. Paljon on se
toivonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on
se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä
sinussa löysi se vastimensa, minä luotan sinuun’, sanoi hän
liikutetulla äänellä.

”Minä likistin häntä hellästi rintaani vasten. Ei voinut Joulukuun tuima
pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palavaa rakkauden
suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...

”Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin
pitkä — maistaisin mielelläni taasen herneen”, sanoi ukko äkkiä
katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas vähän,
mutta kuivat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi
lähetä loppuansa.

”No, kuinko sitte kävi?” kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni
oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän vaiheet loppuun asti.

”Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa
yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut
niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin
kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua
painanut. Suru, murhe, ikävä, kaikki olivat nyt kadonneet, sillä nyt
tiesin omistavani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden
olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin
suloisessa ja virkistävässä unessa.

”Huomenna oli iltapäivästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä
jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme — kihlatut. Muori Varanen
harmistui kovin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää,
minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

”Olen liian heikko kuvaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan
parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

”Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into,
toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä
lukukaudella. Poissa olivat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus,
kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä
rataa. Eipä kauan viipynyt, ennenkuin oppitoverini alkoivat
kummastukseksensa havaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin
oppitoverit älysivät nyt ett’en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

”Niin kului toivorikas ylioppilasaikani tavallista rataansa. Kaikki
oppiminen oli minusta vaan leikintekoa ja kaikki professorit
ihmettelivät nytkin hyvää oppiani ja terävää päätäni. Aste asteelta,
päivä päivältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli
Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti vaihdoimme kirjeitä.
Lukukausien väliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja
omaisieni luona.

”Yhtä kyytiä luin viisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla
oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.

”Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä
pyydän teitä: älkää väsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette
käsitä nykyistä tilaani!” sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi
kertomuksensa.

”Puhukaa, puhukaa vaan, en minä väsy! minä juuri haluan kuulla elämänne
tapaukset loppuun asti kaikkineen”, sanoin ukolle innossani.

”Niin”, alkoi taas ukko, ”Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se
suuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti
minussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena,
mainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta
kotipaikoilleni. Omaiseni iloitsivat, tuttavani ja ystäväni iloitsivat,
ja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toivosta, mutta
kaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä olivathan kaikki surumme ja
ilomme yhteiset.

”Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihavia virkapaikkoja kuin
nykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja vaikutusalaa, vihitin
itseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arvolauseet.
Semmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n
pitäjääsen?

”Kirkkoherra K. oli loistava ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt
vanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suvultaan mahdottomat rikkaudet, ja
muutoin oli hän kirkkoherrana väkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka
lihavien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden
ruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin
perheessä ylellistä, melkeinpä hovintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla
oli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtavan
sielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet
olivat sisustetut mitä häikäsevimmällä loistolla, jonka moista en
ollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat olivat peitetyt
kallisarvoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle
oli vielä ripustettu kalliita kuvamaalauksia ja tauluja. Akkunoita
verhosivat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja avaran salin katossa
riippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut olivat myöskin
uusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.

”Hyvin arvattava on, että noin loistavassa ulkonaisessa elämässä oli
myös loistavat elämän tarpeetkin. Ruoat olivat aina laitetut kaiken sen
tieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsivät, ja
muille harvinaisia herkkuja oli melkein jokapäivä pöydällä. Kaiken sen
lisäksi pidettiin hyvä huoli, ett’ei huvituksia eikä seuraelämän
huikasevaa voimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistavia kemuja
loistavan seuran kanssa, ja milloin eivät muut olleet pappilassa,
olivat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut
semmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun
kemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huvituksia
nauttia.

”Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut
äkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.

”Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella,
kunnioituksella ja helleydellä vastaan; loistavasti sisustettu kamari
annettiin minulle asuakseni.

”Häikäsevän loistava elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka
elämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa,
astuivat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen valossa näin
selvästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka vähäpätöiseltä ja
onnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistavuuden ja rikkauden
rinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuivat mielestäni semmoisilta,
joilla ei ole mitään arvoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. ’Mitä
auttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka
ainoastaan voi tosiarvoa ja elämän mukavuutta ihmiselle antaa? Mitä
auttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen
käskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?’
ajattelin itsekseni. Se oli väärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli
sieluni so’aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut,
mutta mitäpä se enään autti.

”Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut
olevani monen päässä koko talosta. Oi, kuinka
mielelläni olisin suonut olevani Agnetani luona pienessä, vaikka
köyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja
vasta-alkavan perhe-elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta
kadehdittavasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma
erotessamme viimeksi, että kun minä saan vakinaisen paikan, me heti
yhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjevaihdossa, ja sepä
juuri olikin ainoa keino, joka minua vähänkin viihdytti ja lohdutti
tuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.

”Pian havaitsi talon väki tuon alakuloisen tilani. He kokivat kaikin
tavoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja
kaikki yhteisesti, osoittivat minulle semmoista ystävyyttä, että minua
ei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa hävettikin. He etseivät alati
minun seuraani ja laittoivat minulle mitä huvitusta vaan voivat. Jos
minä synkkämielisyydessäni vetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en
siellä kauvan saanut yksin olla, sillä kun he huomasivat sen, arvasivat
he kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet
luulivat pelkän ikävän olevan syynä surumielisyyteeni.

”Provastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen.
Neidit olivat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kasvatettuja
olennoita; tuntuipa siltä, että he ovat puoliväliä taivasta, niin
paljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olevan. He olivat kasvatetut
kaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä voidaan toivoa ja
antaa. Heidän ei ollut tarvinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen;
sillä olivathan heidän vanhempansa rikkaat. He olivat pienuudesta
pitäin kasvatetut lellittelemällä, niin että he piankin olivat
käskijöinä eivätkä käskettävinä. Isommiksi tultuansa oli heidän
valtansa niin suureksi kasvanut, että heidän pieninkin oikkunsa
täytettiin vähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli
lapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä viisaudessaan
joskus vähän vastustelikin tytärtensä alinomaisia vaatimuksia, eipä se
kauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä-neuvoin puoliaan pitäessä.
Niinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huvituksista toisiin
ja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistavissa puvuissa.

”Silloin en tietänyt asiain niin olevan, mutta sittemmin sen kyllä
tiesin, vaan liian myöhään.

”Niinkuin jo mainitsin, koettivat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa
poistaa minusta luultua ikävää. Harva ilta laitettiin niitä tai näitä
kemuja ja huvituksia, ja joll’ei niitä ollut kotona, olivat ne
yhteisestä neuvonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Vierasten läsnä
ollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin
kaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja
varovaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.

”Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuveihin; hän oli talon vanha
tuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse
eteeni, kysyen: ’ken on tämä nuori ja pulskea herra?’

”’Maisteri L——m ja asessori M——n’, esitteli samassa provasti, meidän
molempien isäntämme.

”Me tervehdimme toisiamme.

”’Maisteri jo noin nuorena?’ sanoi vieras herra kummastellen ja
katsoen minua tarkasti silmiin. ’Niin, niin. Olenhan sen lukenut
’tidningeistä’, että maisteri L——m on suorittanut loistavasti
maisterin tutkinnon’, lisäsi hän sitte.

”’Hän on myös jo valmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä
tulee professori’, ehätti provasti sanomaan.

”’No, eihän mitä!’ sanoi vieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen
käteeni. ’Toivotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistava ja
kunniarikas tulevaisuus’, jatkoi hän.

”Minä tunsin, että veri nousi päähäni ja kasvoihini. Minua oli
imarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin
suloiselta korvissani. Vaikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman
niin julkista ja korkea kiitosta ja toivoa. Minä silmäsin ympärilleni.
Toinen talon keskimäisistä neideistä, Vendla nimeltä, seisoi
likitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi
hän punottavana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nouseva aamurusko,
ja selvään huomasin, että hänkin oli punastunut tavallista enemmän.
Miksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama
toivorikas imartelu koskenut häneenkin niin syvältä kuin minuun?
Vielä: oliko asiansa sama kuin minunkin — hänestä tulee professori —
teitä odottaa loistava ja kunniarikas tulevaisuus — Vendlan
punastuminen, nepä olivat asioita, jotka saivat minut niin pyörälle ja
semmoiseen häiriöön, että katsoin parhaaksi vetäytyä oman kamarini
yksinäisyyteen.

”Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oivaltamaan,
että minäkin olin joku — niin, niin—professori—loistava tulevaisuus
— Vendla — niin, niin.

”Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni ovi ja postipoika
astui sisään.

”’Tässä olisi maisterille kirje’, sanoi hän, samassa ojentaen minulle
todellakin semmoisen.

”Vapisevalla kädellä otin minä kirjeen vastaan. Poika meni.

”Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olevan Agnetalta. Voi,
voi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni vapisivat kirjettä avatessani.
Niinkuin olin aavistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja
ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren
ikävänsä, jota hän ei ole kylläksi voimakas vastustamaan. Samassa hän
myös ujosti ilmoitti, ett’ei olisi tarvis odottaa niin kauan, että minä
saisin vakinaisen paikan, ’sillä’, sanoi hän, ’voimmehan elämämme
alottaa vähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.’ Lopuksi
pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun rivin ikävänsä
lohdutukseksi.

”Ei yksikään kuolevainen arvaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin
sydämessäni. Professori — loistava tulevaisuus — Vendla — Agneta —
ei, ei — loistava — Vendla — Agneta vielä sittenkin — nehän ne
olivat ne erilaiset liekit, joita erilaiset palkeet puhalsivat
erilaisilla tuulilla yht’aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus,
loistava tulevaisuus ja kunnianhimo taistelivat siellä.

”Tuommoisen sisällisen tunteen raivotessa, tuli ulkonainen asemanikin
niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä kävelin akkunan luokse
ja avasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttavaa otsaani, kun ovi
aukeni ja sisään astui — Vendla!

”’Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hyvä ja tulkaa seuraan! Kaikki
kaipaavat teitä’, sanoi hän huoneesen tultuansa.

”Minä käänsin kasvoni häneen päin, vaikka tunsin, että niitä vielä joko
poltti tahi paleli.

”’Herra Jumala!’ huusi hän säikähtyneenä. ’Mikä teitä vaivaa, kun olette
noin kalpeana? Sanokaa, miten voimme olla teille mieliksi, ja me
koetamme kaikin tavoin poistaa epäkohdat’, lisäsi hän.

”’Minua on kaikella ystävyydellä ja rakkaudella kohdeltu — liiaksikin’,
änkytin hänelle.

”’No, mikä teitä sitte vaivaa?’ kysyi hän ja katsoi terävästi ja
osanottavasti minua silmiin.

”’Sydämen suru’, vastasin minä.

”’Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle
altisna’, sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden
silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.

”’Minä en voi hyvin, enkä voi ottaa osaa tanssiin’, sanoin hänelle.

”’Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te
tarvitsette yksinäisyyttä’, sanoi hän ja meni.

”En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä,
miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti
Vendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina
olla tykönäni.

”Toiset rupesivat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin
tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keveät jalkojen
liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin vielä olinkin, rupesin
kirjoittamaan vastausta Agnetalle.

”Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta voiton pitänyt
ja pois tieltään sysännyt professorit, loistavat tulevaisuudet, Vendlat
ja muut, jotka olisivat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä
varmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja
lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja vakuuttaa hänelle
todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan vielä kärsivällisesti,
kyllä vielä muka asialle hyvä loppu tulee, kun oma paikka saadaan,
sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.

”Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraavassa postissa sain minä
Agnetalta kirjeen, josta sain vastaan ottaa nuhteita — Agnetalta!
Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselviä lauseita,
jotka hänen varma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta
sydämestä.

”’Rakas ystäväni!’ kirjoitti hän muun muassa. ’Kuinka saatatkaan sinä
suuressa ikävässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: ’minä
toivon voivani rakastaa sinua kuolemaani asti’ ja ’en ymmärrä itsekään,
mitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin’. Sinä siis tahtoisit minua
rakastaa, mutta et voi! Niinkö? Sinä et sano tietäväsi, mitä minulle
kirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett’et sinä
ainoastaan tahdo, mutta että sinä voit minua rakastaa kuolemaasi asti;
kirjoita minulle, että pian vietämme häitämme, ennen vakinaisen paikan
saamista; kirjoita niin, enempää en sinulta vaadi! Voi, Fabian! Mikä
sinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!’

”Vasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut
salata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan
Agnetalle tyynemmällä mielellä vastausta ja lupasin voivani rakastaa
ainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian
häitä.

”Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus
oli voittanut vakavamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen,
semminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Vendlan asiaa. Minä
pidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Vendlan tuonnoisen
punastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla
tavalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä
oli hän sanonut minua ’nuoreksi professoriksi’, eihän sekään merkinnyt
mitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti
lausunut.

”Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru- ja synkkämielisyyteeni,
mutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen
epätasaisesta ja’osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toivon surua.
Minä näin yhä suurempana sen juovan, joka oli minun ja talonväen elämän
välillä, ja yhä isommaksi kävi se väli ja korkeus, jonka tunsin olevan
itseni ja talon neitien välillä, ja minua oikein poltti heidän
läheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan
keskustelua niin paljon, kuin vaan voin.

”Nyt juuri tuli ensimäinen saarnavuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä
oli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen
jakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän
hyväämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytyväisyyteen puutoksien ja
kärsimisien alla. Sanat tulivat voimallisesti ja sattuvasti, sillä ne
vuotivat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsivänsä onnen
epätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsivällisyyteen ja tyytyväisyyteen
kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset ovat meidän
hyväksemme, jäi saarnaajan oma sydän aivan osattomaksi, ne olivat
aiotut muille.

”Ihmiset kiittelivät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo
kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toivotti, että
Jumala vahvistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin
melkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan viisasta
järjestelmää vastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua
sielläkin, erittäinkin Vendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni
hänkin ja melkein vesissä silmin kiitteli minua ’erinomaisen kauniista
saarnastani;’ lieneekö hän tuon saarnani kautta vielä korkeammassa
määrässä tullut tuntemaan oman korkean arvonsa ja asemansa?

”Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä provastilta käskyn tulla
hänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Provasti oli
miettivän ja ylevän näköisenä vetelemässä savuja pitkävartisesta
merenvaha-piipustansa. Hän viittasi minua istumaan; minä tottelin.

”’Minä olen havainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen.
Olemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se
ole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun
mielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut
ehdotella teille työtä väliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa
vastaan, ruveta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?’ sanoi
provasti ja katsoi minua terävästi silmiin.

”’Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi’, sanoin
minä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.

”’Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo
oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi vaikka minkälaiseen perhe- ja
seuraelämään. Pääasia on vaan se, suostutteko tarjoukseeni vai ettekö?’
sanoi provasti.

”Minä otin ujosti provastin tarjouksen vastaan, ja puoli
raskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaavani
vaikka minkälaisen seura- ja perhe-elämän kaunistukseksi. Aivan
vapaasti päätimme jo huomenna alkaa.

”Minulle ruvettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystävyyttä,
sekä vanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli
aiottukin, eivätkä neidit voineet kyllin kiittää, kun sallimus oli
heille lahjoittanut niin oivallisen, mieluisan opettajan.

”Tunnustaa täytyy että ikäväni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa
surumielisyyteni alkoivat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa voin
näyttää oppiani ja kykyäni, vieläpä itseäni niin paljoa ylempänä
olevassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arvon tuntoa.
Oppiminen kävi hyvästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit olivat
luonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita
ihmisiä; erinomattain oli heillä hyvät henkiset lahjat ja suuri kyky
omistamaan henkistä kehitystä.

”Kaikista etevin oli — Vendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain
oppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua
opettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa
hänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaveet, entiset toiveet
tulevasta suuruudestani rupesivat taas saamaan sijaansa sydämessäni.
’Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistava tulevaisuus, Vendlan
punastuminen silloin ja hänen lauseensa: nuori professori ja
myös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa
kaunistukseksi vaikka minkälaiseen seura- ja perhe-elämään’, alkoivat
kuvastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korvissani.
Mitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo
mielipiteet ja ajatukset saivat minussa valtaa, kylmeni myöskin
rakkauteni Agnetaa kohtaan.

”Vendlan yksityistunnit tihenivät tihenemistään yhä ja alkoivat
miellyttää minua niin suuresti, ett’enpä olisi enää suonutkaan muita
tahi yhteisiä opetustunteja olevan. Vendla olikin iloinen ja haasteli
niin vapaasti ja avonaisesti. Hän ei näyttänyt pitävän omasta
arvostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttävä
ja viehättävä olento.

”Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht’äkkiä sanoi
Vendla: ’minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun
tietävänkään.’

”’No mitä se sitte olisi?’ kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.

”’Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.’

”’Lupaan, minä en pahastu.’

”’Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät
murheellisena’, sanoi Vendla ja katsoi veitikkamaisesti minua silmiin.

”Minä punastuin, minä vapisin. Todellakin tiesi Vendla semmoista, jota
en luullut hänen tietävän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella
huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan,
sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hyvin kyllä olin
oivaltanut, ett’eivät sivistyneen säädyn kihlaukset voi kauvan salassa
pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi
tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Vendla oli saanut kirjeessä tiedon
eräältä ystävältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon väkikin
tiesi sen.

”’En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään’, sanoin
hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin.
Voi, voi, se oli valhe, vapaehtoinen valhe, sillä olinhan sitonut
sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystävään — Agnetaan.

”Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.

”Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Vieraita tuli paljo, kaukaa ja
läheltä, tietysti arvokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan
kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan
neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki
kummailivat, miten he olivat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli,
ett’eivät he sitä ennen osanneet.

”’Meillä ei ole nykyään vaikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut
maisteri kotona, joka voipi opettaa vaikka mitä’, sanoi provasti
imartelevasti.

”Niin provasti, mutta minuun se ei ollut vaikuttamatta, sillä se lause
lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla,
sillä kaikki oudotkin vieraat katselivat kummastuksella ja
kunnioituksella niin pätevästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.

”Tanssi alkoi. Melkein heti menin Vendlan luokse ja kumarsin
kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti
ylös ja tarttui tarjottuun käsivarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä
valssissa kiidimme ympäri avaran salin lattiaa. Vauhti kiihtyi
kiihtymistään ja keveänä ja notkeana lensi Vendla kanssani kuin
taivainen haamu; luulinpa, ett’eivät hänen jalkansa koskeneet lattiaan
ollenkaan.

”Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja
huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Vendla
hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taivainen olento
olisi ollut likelläni.

”’Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja viehättävämpää paria ei saata
koskaan permannolle astua’, sanoi joku joukosta vihdoin. Siitä kuulin,
mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitivät.

”Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin — Vendlaa; hän oli tästä
lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja
loppuna. Hän oli kerrassaan voittanut sydämeni ja muuta ei ollut
minulla nyt tekemistä kuin: voitanko minä hänet? Minä tosin olin
huomaavinani kaikista asian haaroista, että Vendla osoitti minulle
myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut vaan voimia ilmoittaa hänelle
rakkauttani.

”Mainittava on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta
kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestävän
rakkautensa ja ikävänsä, mutta kylmiä, ikäviä olivat ne nyt minulle.
Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett’eivät muut näkisi
niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin
vastaamatta.

”Niin kului taas joku aika mieltä jännittävässä ja tukalassa tilassa.

”Kesä oli. Eräänä päivänä oli koko pitäjään herrasväki teiskaamassa.
[Huvikävelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä kävelin
yksinäni ajatuksiini vaipuneena. Silloin tuli Vendla luokseni ja sanoi:
’Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono
kavaljeeri.’

”’Kuinka niin?’ kysyin minä hämmästyneenä ja vähän säikähtyneenä.

”’Te ette suo niin paljoa hyvää turvattomalle neidille, että
ojentaisitte hänelle käsivartenne’, sanoi Vendla.

”’Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?’ sanoin ja tarjosin hänelle
käsivarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa
suonut silloin olevamme kahden kaikkiansa.

”Vaikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti
ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Vendlan ketterästä käytöksestä
ja lämpimästä puheesta saavinani uuden todistuksen hänen
myötätuntoisuudestaan.

”Illalla kun kotiin tultiin, oli Vendla niin innostuneena piaanoa
soittamaan, ett’en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän
pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä
otin ilolla kutsumisen vastaan. Keveänä kuin haamu, liitelivät hänen
pienet ja valkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä,
kuin eivät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen.
Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin vaikeimmat kappaleet soitti hän niin
vapaasti ja ylevästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen
kehtolauluinansa. Säveleet olivat niin voimalliset, että minä jouduin
tunteitteni valtaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa,
metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen viserrystä — — ei, ei,
nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulvi taivaalta maahan — nyt, nyt,
— nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen
valitukset kuuluvat — no mutta älä itke, älä vuodata kyyneliä! nythän
kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toivoa, luottamusta — v-ooi! olkaasta
vaiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siivillänsä ikuista lempeä ja
rakkautta; hän pyyhkii ja kuivaa pois nuot vasta tippuvat kyyneleetkin
ja sydämet tuntevat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen
unikukat rupeavat meitä vaivuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen —
huh, kun putosin kylmään veteen — —.

”Tuommoisia tunsin Vendlan soittaessa ja niin haaveksivassa tilassa
olin, ett’en tietänyt, mitä ulkomaailmassa viimeiseltä tapahtui.

”Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haavehtivaisessa tilassani,
mutta nyt juuri tuli Vendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin
soitannosta.

”Minä havahduin, mutta kylmä viima tuntui käyvän vielä selkäpiini
lävitse tuon äsköisen kylmään veteen putoamiseni tähden.

”’Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä’,
änkytin vastaukseksi.

”Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

”Seuraavana päivänä oli Vendlalla taas yksityistunti.

”Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin
Vendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden voiman, että hänestä tuntui
käyvän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruvettiin piirustamaan.
Lieneekö Vendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei vaan
saanut erästä kuvioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, vaikka
kuinkakin olisimme koettaneet. Viimein pyysi hän, että minä ottaisin
häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa.
Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli
kuuma, se vapisi, sen tunsin aivan selvään. Minä koetin ohjata kättä,
mutta eipä kuvion valmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin
tunsin vastustamattoman voiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

”’Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni’, kuiskasin hänelle
niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä
kiinni ja katsoen häntä silmiin.

”Vendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi
puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä
suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen vapiseville
huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: ’oi, älkää
sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin
mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.’

”’Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin’, sanoin hänelle ja likistin
häntä rintaani vasten.

”’Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian’, kuiskasi Vendla.

”’Minä en ole ennen uskaltanut.’

”’Miks’ei noin nuori professori uskalla.’

”Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme
rinnoilla.

”’Mutta mitä vanhempasi sanovat, kun saavat tämän tietää?’ kysäsin,
sillä nyt vasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

”’He eivät sano siitä mitään; se on heille suotava asia’, sanoi Vendla
luottavasti.

”Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan
maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia
niin.

”Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin
meidän kamariamme. Tulija oli itse provasti. Hänellä oli jotain
erikoista asiaa minulle.

”Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja voimaa, ainakin
enemmän kuin tavallisella ihmisellä. Ennenkuin provasti kerkesi mitään
sanoa, kävelin minä häntä vastaan ja sanoin: ’antakaa anteeksi, herra
provasti, minä rakastan teidän tytärtänne Vendlaa ja hän rakastaa
minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toivoa
teidän suostumustanne ja siunaustanne?’

”’Onko se sinunkin tahtosi, Vendla?’ kysyi provasti hyvin juhlallisen
näköisenä.

”’On, pappa’, sanoi Vendla ujosti.

”Provasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt
neuvoa korkeudesta.

”’Minulla ei ole siihen mitään vastaan sanomista’, sanoi hän sitten,
kävellen samassa Vendlan luokse. Hän otti Vendlan kädestä kiinni, tuli
ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: ’olkoon tuleva elämänne
onnellinen ja loistava!’

”Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me
kolmikannassa saliin, minä ja Vendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti
provasti koko herrasväelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut
muuta tekemistä kuin ottaa vastaan lukuisat onnentoivotukset;
erittäinkin oli Vendlan äiti niihin hyvin harras.

”Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko
maailmassa. Minä olin jo mielestäni valmis professori — nuori
professori, jommoiseksi Vendlakin oli minua kerran kunnioittanut.
Loistava tulevaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottavan minua, se
leijaili jo aivan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo
käsin koskettamaan. Minulla tuntui olevan niin paljo voimaa, oppia,
neroa ja viisautta, että todellakin uskoin voivani kaunistaa koko
ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura- ja perhe-elämää; jos ihmiset olivat
minua hyvin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arvoni nyt kenties
kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä
mitättömyyteni tunto.

”Seuraavaksi illaksi oli kutsuttu useita vieraita. Julkisesti tapahtui
silloin meidän kihlauksemme.

”Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin,
ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäväänsä; myös
paheksui hän kovin sitä, ett’en ollut vastannut hänen kahta viimeistä
kirjettänsä. Silloin vastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo vastaus
tuli, sen arvannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän
kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa vapaasti antaa sydämensä
ja kätensä kenelle tahtoo. Voi, voi! En tietänyt silloin, että siten
musersin puhtaimman, vilpittömimmän ja rakastavimman sydämen, mikä
koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta
huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

”Minun saarnani aineet kääntyivät nyt aivan toisenlaisiksi. Jumala on
rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta
rakkautensa voimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja
odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä
rakkautensa vuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani
olivat sen sisällyksiset, sillä ne lähtivät miehen sydämestä, joka niin
verrattomasti rakasti — itseään ja — ja loistoa ja kunniaa, Vendlaa ja
Vendlan — professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Vendla minua
nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettavan.

”Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja vihkiä, sain minä Agnetalta
näin kuuluvan kirjeen:

’Fabian!

Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi
ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
minun pyhimmät tunteeni — ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
so’aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan
kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi
Agnetalta.’

”Kirjettä seurasi vähäinen suljettu mytty ja kun sen avasin, sisälsi se
pienen kotelon. Minä viskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini
salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni.
Kätkemiseni tein sentähden, ett’ei minulla ollut aikaa niitä polttaa,
sillä en olisi suonut kenenkään näkevän niitä. Ja jopa olikin aika
kiire, sillä askelia kuului ja Vendla astui sisään. Hän ei huomannut
minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille
Agnetan viimeisille ystävyyden osoituksille. Niin, kävihän se laatuun
minulta, joka olin niin loistava tulevaisuus; mitäpä huolinkaan minä
yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä vanhan, kuluneen
rakkauden viimeisestä valituksesta, vaikka olinkin kerran luvannut
hänelle ikuista uskollisuutta, vaikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni
rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt. — — Onko siellä pullossa
enää mitään? Kieleni kuivuu niin kovin ja sydämeni käypi kovin
murheelliseksi, herne minua taas vähän virvoittaisi”, sanoi hän sitte
äkkiä.

”Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä viimeisen pisaran.

”Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin
kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikävää;
niistäkää sitä vielä, sen karsi on taas pitkä”, sanoi hän sitte.

”Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Varasen kanssa?” kysyin häneltä
hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän
tapahtumia.

”Voi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun vaan
jaksatte minua kuunnella”, sanoi ukko, nähtävästi surumielisenä.

Minä vakuutin, ett’en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen,
vaikka se olisi kuinka pitää.

”Niin”, alkoi taasenkin ukko. ”Kauan emme olleetkaan Vendlan kanssa
kihloissa, sillä vuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja vihityt.
Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toivotettiin
onnea sadoista suista.

”Juurikuin olimme saaneet häämme vietetyksi, sain minä määräyksen
toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne
muuttoamme kävin minä jo siellä, laittamassa tulevaa asuntoamme niin
mukavaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla oleva
kappalaisen virkatalo ei ollutkaan semmoinen hovi kuin se, jossa Vendla
oli kasvanut ja jossa minäkin olin viime ajat oleskellut. Talo oli vaan
tuommoinen vanha, riutunut talo, jossa oli vaan yksi ja matala
asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni
salin-tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aivan
kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala
yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski
pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä
tuohon uuteen kotiimme, saatin minä vaimoni suorastaan hänelle aiottuun
huoneesen.

”’Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää
ruveta asumaan?’ sanoi Vendla huoneesen tultuansa.

”Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren vaimoni lause soi hyvin pahalta
korvissani, vaikk’en silloin vielä tietänyt, että se oli alkusoitto
tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin voinut, asumuksemme eduksi, enkä
luullut vaimollani olevan syytä enempää vaatiakaan, sillä odotin
häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett’ei kaikilla ihmisillä
ole yhtä mukavat asunnot, eikä yhtä hyvä toimeentulo.

”’Sinä, Vendla, et puhu nyt toimellisesti!’ sanoin hänelle
nuhtelevaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

”’On minulla sen verran toimellista puhetta, ett’en minä rupea asumaan
tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki’, sanoi
hän ikäänkuin uhalla.

”’No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?’ sanoin minä
puoli hämmästyksissäni.

”’Jostakin muualta’, sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

”Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä
elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat olivat karuilla maan
selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten viljelykset olivat
pienet ja niukka-antoiset; ja lisäksi kävi paikkakunnassa halla
useammasti vieraina kun muualla. Vanha pastori perheensä kansa oli
seurakunnassa ainoana herrasväkenä, sillä muut virkamiehet eivät liene
halunneet sinne asettua, he kun tavallisesti hakevat lihavia laitumia.
Vanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena,
sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli
niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen
ja kokenut lievitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia
puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastivatkin seurakuntalaiset
uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin
on mahdollista, mutta ikä ja surut olivatkin opettajalla ja
seurakuntalaisilla yhteisiä.

”Yhtä harvinaisia kuin sivistyneet perheetkin paikkakunnassa, olivat
myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan;
mitäpä tietä ne olisivatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja
pappilassakin syötiin vaan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

”Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi.
Ei mitään seura-elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään
herkkuja tai loistavaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta vaatteissa
ja tavoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä vaan oli
viljalta.

”Kauvan ei vaimoni tarvinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun
hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi kävi hänen
mielensä.

”Vasta viikon päivät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi
minulle kamarissamme:

”’Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.’

”’No, missäs sitte?’ kysyin häneltä säikähtyneenä.

”’Menen kotiin.’

”’Mutta nythän olet juuri kotonasi’, rohkenin hänelle muistuttaa.

”’Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään sivistyneen ihmisen koti’,
sanoi vaimoni.

”’Voi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt
voimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut’,
sanoin hänelle.

”Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olevan siinä
minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

”Minä rakastin nuorta, kaunista vaimoani kaikella nuoren aviomiehen
tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni
kaikkea hyvää ja mukavuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta
tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, vaan siihen ei hän ollut
tyytyväinen, sen näin ja kuulin aivan selvästi. Se kummastutti ja
pahoitti minua kovin. Minä koetin huvittaa vaimoani miten voin: minä
luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin
niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän
oli vaan apea ja synkkämielinen.

”Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen
kanssa, sillä vaimoni tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan. Seuraus
eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii’an ja hänkin tarvitsi
ruokaa, vaatetta ja palkkaa, joista vaan karttui menoja. Vaimoni, joka
oli kasvatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt,
ei osannut, eikä tahtonut — minä en tahdo sanoa: viitsinyt — tehdä
mitään pienen, vasta-alkavan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento,
puhtaus ja muut askareet olivat muiden varassa, ja pienimmätkin
vaatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki
edutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.

”Ensimältä en minä pitänyt sitä minään vikana enkä puutoksena, sillä
uneksinpa minä täälläkin tuota loistavaa tulevaisuutta ja kunniakasta
professoria, vaikka kyllä ne utukuvat näyttivät jotenkin kauas paenneen
näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin
rouvan työttömyyden olevan oikeutetun. Mutta pian olivat seuraukset
näkösällä: pieni apulaispalkka-kassa rupesi toimettomuuden ja
työttömyyden tähden kärsimään kovasti, ja mikäli kassa kärsei ja
kutistui, tulivat puutoksetkin meille, ja viimein olivat ne
alinomaisina vieraina.

”Vaimoni tyytymättömyys kasvoi vaan yhä. Kun olimme vuoden päivät olleet
sydänmaan seurakunnassa, kävi se niin ankaraksi, että minun täytyi
Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan.
Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Vesissä silmin erkanin
hyvästä, vanhasta pastorista ja niin me muutimme.

”Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei
tullut, eikä professoria ja loistavaa tulevaisuutta näkynyt, ei
kuulunut.

”Vuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja
terve poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja
melkeinpä lienee vaimonikin niin tehnyt. Mutta vaikka luonnollinen äidin
rakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli
kuitenkin aivan pian elämän suru — loistavan elämän suru hänelle jälleen
takaisin, vieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita,
uusia elämän tarpeita, mutta ei uusia — tuloja, siinä hänen surunsa syy.
Minä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään voin, mutta kaikki oli
turha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa,
vaikka luulin sen tietäväni.

”Erään kerran sanoi hän minulle: ’et sinä voi minua säätyni mukaisesti
elättää’.

”Minä kyllä vavahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä
lohduttaa ja vakuutin hänelle kaikki vielä hyvin käyvän.

”’Ei tässä maailmassa’, sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi
entiselleen.

”Ei ollut monta väliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin
itseksensä tuskallisesti lausuvan: ’voi, mihin minun piti joutua.’

”Se ääni, se lause kävi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Voi,
voi! se särki sydämeni. Minä vapisin, minä horjuin; minulla ei ollut
ainoatakaan sanaa antaa vastaukseksi — minä en kyennyt siihen.

”Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä valossaan, ja minäkin
saatoin sydämessäni jo sanoa: ’voi, mihin minun piti joutua.’ — Vaimoni
ei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa vaan
professoria ja — ja — loistavaa tulevaisuutta! eikä noita tullutkaan
niin pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huvituksissa,
hekumassa ja työttömyydessä kasvatettuna, oli hän edessäpäin olevan
elämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian
luuli hän tapaavansa ja pysyväisesti saavuttavansa minussa. Jouduttuaan
semmoisesta hempeästä ja loistavasta tuulentupien elämästä äkkiä
puutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän voinut kantaa sitä
alennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei
ollut oppinut kärsivällisyyttä. Siinä vasta oli oikea syy
tyytymättömyyteensä, elämäänsä ja — minuun. Kenties olisimme tulleet
toimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut — professori ja
jos uneksittu loistava tulevaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta
todellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.

”Tuon lauseen kuultuani, katosivat professori ja loistava tulevaisuus
näkö- ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole
sittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.

”Ei yksikään voi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni
nyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset
eikä mitkään ilot ja huvitukset, kaikki, kaikki olivat nyt menneet
palaamattomiin, mutta murhe, se vaan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani
soi nyt vaan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: voi,
mihin minun piti joutua. Sen lauseen oli vaimoni lausunut omalle
varallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirveän osan, ja
niin tuli tuo särkevä lause yhteiseksi meille molemmille.

”Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä
toivoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki voimani ja kyynelsilmissä
puhuin vaimolleni, kuinka suuren vaivan hän oli minulle saattanut
käytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä
kärsivällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme voi tällä kerralla
välttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä
nykyään on ja toivossa parempaa odottaminen.

”Koko puheeni ajan oli vaimoni vaiti ja hyvin synkän näköinen, niin
ett’ei se näky paljoa toivoa antanut.

”’Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin vaimoksi sopinut joku
käsityöläisen tytär, kuin minä’, sanoi hän viimein synkästi, kun olin
puheeni lopettanut.

”Vaikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti
kuullut, ja vaikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta
ja vakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt
sydämelleni niin kipeää kuin hänen viimeksi lausumansa loukkaavat
sanat, sillä ne olivat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään,
ett’ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää tervettä,
kipua tuntevaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haavana. Sen vaan sai tuo
isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toivon kipinä elämämme
parantumisesta sammui sydämestäni. Vaan vaikk’eivät ne saaneetkaan
sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tulivat ne aikaa
myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan vaimoni todellinen
sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä valossaan
paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arveluissa. Uusi tieto, uusi tunto,
uusi vakuutus siitä, ett’ei vaimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua
itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakevan ainoankin
vielä voimassaan olevan elinliutimen katkaistakseen.

”Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin
olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka
olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri
niinkuin Agneta oli minulle tuota viimeistä muistoa lähettäessään
kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon
loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta
ja tulevaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka
soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei
todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän vieläkin
elämäni suurimpana erhetyksenä.

”Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa vaimoani,
sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett’ei
asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päivää ja luulenpa
siitä vuotaneiden kyynelien olleen verisiä; minun ruumiini ja sieluni
voimat alkoivat kuihtua.

”Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja vaimoni
tyytymättömyys ja minun suruni enenivät vaan arveluttavassa määrässä.

”Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä vaan
luulin sitä löytäväni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä
ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis
ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä,
mutta ne paljastivat vaan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä
niistäkään ollut apua. Vihdoin luulin löytäneeni jotain hoivaa ja
lohdutusta kovin särkyneelle mielelleni, mutta voi, voi! se hoiva ja
lohdutus oli väärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys
elämässäni; minä, näette, rupesin — ryyppimään.

”Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekevän hyvää tuiki rikki revitylle
ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni,
saatoin olla iloinen ja väliin nauraakin ja kaikki maailman elämä
tuntui mielestäni yhdentekevältä.

”Ensimältä olin minä vaan sen verran hujakassa, ett’eivät muut siitä
mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aivan pian
astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aivan
kaitainen.

”Eräänä iltana tulin minä hyvässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä
kotona ei minulla ollut tuota murheen lievikettä. Oitis huomasi
vaimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla
sanatulvalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt
ollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin
rikkaan nimiluettelon kaikista parjaus- ja sättimänimistä, mitä ikinä
on kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä
kaikkia on häpeä mainitakin. Viimein purskahti hän — katkeraan itkuun,
mutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä
olihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle
ja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eivät tuntuneet mielestäni
hyviltä eivätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle
nyt jo yhden-tekevä olipa se minkälainen tahansa.

”Jospa vaimoni olisi hyvyydellä, sävyisästi kohdellut ensimäistä
rikostani ja lankeemustani, jospa hän olisi nytkään huomannut, että
lankeemus oli tapahtunut hänen tähtensä ja että minun lankeamiseni oli
meidän molempien yhteinen lankeaminen — niin jospa hän olisi luvannut
parannusta ja sanonut yhdenkään lempeän ja rakkaan sanan, niin kenties
olisivat asiat käyneet toisin, sillä sydämeni ei ollut vielä paatunut,
se olisi vielä voinut palata ja parantua, anteeksi antaa ja ruveta
vielä toivomaan, vielä rakastamaan, mutta sitäpä ei hän tehnyt ja
sentähden ei lankeemuksesta tullutkaan mitään katumusta eikä
parannusta, vaan perikato läheni lähenemistään. Eipä kauan
viipynytkään, ennenkuin kyliltä tuotiin minua kotiin — taidotoinna.

”Jonkun ajan takaa hain minä jotenkin etuisaa kappalaisen tilaa. Minä en
juuri oikein tiennyt, hainko sitä tai en, vaikka kirjoitin hakemukseni
ja kopioitsin todistukseni ja vaikka lähetin ne postissa laillisella
ajalla asianomaiseen virastoon; niin hajamielinen olin, ett’en
tietänyt, mitä tein, tahi mitä tekemättä olin. Kirjani ja todistukseni
hankkivat minulle vaalisijan, sillä kaikki arvolauseeni olivat
valkoisella paperilla puhtaat ja virheettömät, vaikka itse todistusten
saaja ja omistaja oli tahraantunut, likaantunut, oli mennyt mies.

”Näinä aikoina hankki vaimoni julkista eroa minusta, aikoen mennä isänsä
tykö. Mutta senkin hankkeen teki tyhjäksi, samassa saapunut tosiasian
tieto, että hänen isänsä oli juuri viimeisinä päivinä tehnyt —
konkurssin! ja sivumennen mainittakoon, ett’eivät hänen velkojansa
saaneet kymmenennettäkään osaa saamisistaan.

”Minä sain määräyksen vaalin saarnaamiseen. Kun määräpäivä tuli, lähdin
sitä toimittamaan. Minä en tietänyt, mitä minä saarnatessani sanoin,
mutta se vuoti sydämestä, joka oli pettyneen toivon katkeruutta täynnä.
Sentähden se lienee ollut, kun saarnani sanottiin suurella voimalla
kuvanneen ihmisen useinkin surkeasti pettyvän pyrinnöissään ja
toiveissaan ja kuinka vähän on luottamista kunniaan, loistoon ja omaan
petolliseen sydämeensä. Mitenkä lienee ollutkin. Lienevätkö
seurakuntalaiset tunteneet pettynyttä toivoa ja oman sydämensä
petollisuutta samaten kun minäkin, mutta vaalisaarnani vaan liikutti
heitä niin, että he melkein yksimielisesti valitsivat minut
paimenekseen!

”Sinne muuttoomme asti ei sisällinen elämämme parannut yhtään. Mitenkäpä
se parani, kun ei sydämen haavoja oltu yritettykään parantamaan, sillä
niistä haavoistahan kaikki vuoti. Vaimoni sätti vaan yhä edelleen minua
ja yhä hän vaan aina antoi minun yhä korkeammassa mitassa tietää, että
hän, onneton, on joutunut aivan väärälle jäljelle. Seuraus oli se, että
minä join vaan, ja jota enemmän hän sätti ja halveksi minua sitä
enemmän nauroin minä katkeroita nauraja hänen kiukkuisen itkunsa
sekaan, ja sitä tein niinkuin ainakin taistelossa voittanut, sanoen
samassa hänelle: itse sen niin olet laittanut.

”Kaikki ihmiset säälittelivät ja surkuttelivat minua. He rakastivat
minua syvän oppini, hyvien lahjojeni ja sävyisän luontoni vuoksi;
ylhäiset ja alhaiset olivat siinä yhtä mieltä. He sanoivat minun
langenneen himojeni orjaksi ja langettivat kaiken syyn minun päälleni,
mutta voi, voi! he eivät tietäneet, että lankeemukseni oli tapahtunut
toivovan ja rakkaudessaan pettyneen sydämen murtumisesta ja
särkymisestä. Niin, mistäpä ihmiset olisivatkaan sen tietäneet, sillä
minä koin huolellisesti salata todellisen sisällisen elämämme ja kantaa
mykkänä yksinäni kaikki elämämme erehdykset ja niiden tuottaman kovan
ja raskaan taakan.

”Sellaista elämää elettyämme, läheni se aika, jolloin piti muuttaa
uuteen paikkaan. Seurakuntalaiset ottivat meidät kaikella ystävyydellä
ja kunnioituksella vastaan, mutta minun sielussani oli kova sisällinen
tuska, sillä tunsinpa, minkälaisen sielunpaimenen he nyt saivat ja
hirmuinen, polttava edesvastaus tuntui makaavan päälläni.

”Meidän elämämme ei parannut sielläkään; mitenkäpä se oli
mahdollistakaan, sillä kerran sille kannalle joutunut elämä ei voi
koskaan parantua. Yhä nurkui vaimoni, ett’ei hän voi säätynsä
mukaisesti elää. Yhä päivitteli hän surkeasti pettyneensä, yhäpä hän
myöskin sätti ja nimitteli minua halveksivaisesti, mutta yhä join
minäkin ja yhä suuremmassa määrässä.

”Juomiseni alkoi todellakin käydä niin määrättömäksi, ett’ei sillä ollut
mitään rajoja. Minä olin juovuksissa kotona ja kylässä, juovuksissa
kirkossa ja muissa virkani toimituksissa, niin, eipä ollut sitä aikaa
eikä paikkaa, jossa en ollut juovuksissa ja kauhistuksena kaikille
ihmisille.

”Semmoista menoa ei voinut kauan kestää, ja ennenkuin oli kaksi vuotta
loppuun kulunut uudessa paikassa, olin minä erotettu virastani.

”Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle
minkäänarvoinen, mutta vaimooni otti se niin kovasti, että hän kääntyi
kovaan tautivuoteesen; lapsemme oli kuollut vähää ennen. Mitä huolin
minä vaimoni sairastumisesta, semmoisen vaimon, jonka tiesin olevan
kylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuvan kohtaloansa,
joka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hyvyyttänsä
ja minun huonouttani — niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen vaimon
sairastumisesta, minä join vaan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa
minä kuitenkin jonkin arvoinen, sen saat nyt nähdä.

”Vaimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet
enempää näkemästä.

”Muutamat armeliaat ihmiset toimittivat vaimoni maahan. Haudallakin
ollessani olin hyvässä pöhnässä. Vettä ei silmääni tullut haudalla eikä
hänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kovettunut oli rikki
revitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.

”Juurikuin olimme vaimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin
oli — kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Vendlan
kanssa, oli nuori Varanen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle
toistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa vastannut:
’minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle,
vaikka uskottomalle ystävälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään
enää mitään antamista.’ Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista
tarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.

”Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat
ja muinaiset muistot aukesivat nyt yhtähaavaa silmieni eteen. Nyt vasta
huomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut
itseni saattaa. Nyt vasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se
juuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui —
niin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma virittämäni
palo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttävät teot makasivat yhtähaavaa
raskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen,
joka niin verrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti
luottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt
luotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palavasti hehkui
luottavasta rakkaudesta.

”Sen sydämen olin särkenyt heveydelläni, sillä varmaan rakasti Agneta
minua hyvyyteni ja kelvollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni
sydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Vendla ei rakastanut minua
itseni tähden.

”Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi
kuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo ovat päässeet lepoon
ja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta
rakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta — niin, niin,
minun sydämessäni oli siksi vielä elon hermoja, että voin kaiken sielun
tuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset vaivat, jotka nuo muistot
alati sydämeeni toivat.

”Se, mitä minulla vielä on elämästäni kerrottavaa, ei ole enää
pitkällistä. Tuommoisia tunnon vaivoja kärsiessäni join minä
lohdutuksekseni niin paljon, kuin vaan sain, ja niin kauan kuin
kipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin
kelpasi.

”Kun kaikki vaatteetkin olivat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata
juomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä,
seisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki olivat nyt menneet, mutta minun
kauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauvan en voinut siinä
paikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en
voinut mennä, sillä Agnetan muisto ja vanhempieni ja muiden omaisieni
suru olisivat vaan lisänneet tuskani paloa. Vendlan kotiin? En
sinnekään, sillä minä en olisi voinut rauenneessa hekuman kodissa
näyttää Vendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Viheliäisyyttä,
kurjuutta, rikoksia, pettynyttä toivoa ja vihdoin kuolemaa, niitä vaan
olisi minulla ollut näyttää.

”Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä
en tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin vaan,
juoksin niin kauan, kuin voimani riittivät, ja kun en jaksanut juosta,
kävelin, sillä sydämessäni soi vaan alati yksi ja sama ääni: pois, pois
täältä, kauas pois.

”Viimein, kun voimani uupuivat, väännyin minä makuulleni erään ison
kuusen juurelle, murheesta ja väsymyksestä uupuneena, paremmin
kuolleena kuin elävänä.

”Siinä makasin puoli-horroksissa. En tietänyt, nukuinko vai olinko
valveilla, olinko elävä vai kuollut; yhtä vähän tiesin, missä olin,
mutta tunsin kuitenkin sydämeni ankaran kalvaavan polton. Viimein
vaivuin jonkunlaiseen tunnottomaan horrostilaan, sillä en ollut
nukkunut moneen vuorokauteen.

”Kun vihdoin toivuin, oli aurinko jo korkealla, valon ja lämmön
ijankaikkinen alkulähde valasi ja lämmitti niin ihanasti, sillä oli
kesä. Aivan läheltä minua kuului myötäänsä korviini metsäpuron lorina.
Linnut laulelivat monenlaisilla sävelillä aamuvirsiään ympärilläni
puissa. ’Oi, te, Luojan rikkauden ja hyvyyden puhtaat alkulähteet,
kuinka onnelliset te olette kaikessa viattomuudessanne, jospa minä
olisin yhtä onnellinen kuin te!’ ajattelin silloin sydämessäni ja
kyyneleet valahtivat silmiini.

”Lepo ja korven raitis ilma oli vähän virkistänyt voimiani. Minä nousin
sammalvuoteeltani, menin purolle ja join siitä puhdasta ja raikasta
korven vettä. Sitte pesin kasvoni ja valelin vedellä polttavaa päätäni:
se virkisti minua paljon ja minä taas join.

”Näin saatuani virkistystä, lähdin taas samoamaan metsää. Minkäänlaista
tietä tahi polkua ei ollut, mutta kauas pois vaan teki mieleni;
aurinkoa oppaanani pitäen, tiesin minä suuntani ohjata pois viimeisestä
kodistani. Likelle puolta päivää samottuani, tuli eteeni heikko
metsäpolku. Minä lähdin sitä seuramaan, toivossa vievän sen johonkin
ihmisasuntoon. Iltapäivä oli jo, eikä mitään näkynyt ei kuulunut.
Voimani alkoivat uupua ja nälkä kalvasi kauheasti. Vihdoin illan
hämärässä alkoi polku vahveta ja se antoi minulle jotain toivoa. Kuinka
ihastuksiin minä tulin, kun eteeni aukeni pieni lampi ja sen rannalla
pieni mökki. Väsymyksestä, näljästä ja uupumuksesta horjuvana astuin
mökkiin. Siinä ei ollut asujamina muita kun vanha vaari ja mummo; he
olivat vetäyneet tänne yksinäisyyteen, sillä ukko oli ahkera kalamies
ja kalasteli lammesta. He näyttivät hyvin hämmästyvän minun tulostani,
mutta kun minä sanoin hyvää iltaa nöyrästi ja pyysin yösijaa, näyttivät
he tyyntyvän.

”’Miks’ei taassa saane yötä olla; ei taa häävi paikka ole, mutta
yhtäkaikki taassa yön yli toimeen tullee’, sanoi ukko.

”Minä pyysin Jumalan tähden heidän antamaan minulle jotain syötävää ja
selitin olevani nälkään kuolemaisillani; samassa ilmoitin, ett’ei
minulla ole mitään maksua antaa.

”Sen kuultuaan katselivat ukko ja mummo minua jotenkin oudoksuen, mutta
kumminkin rupesi mummo heti ruoan laittoon. Ukko oli saanut lammesta
kaloja, niitä paistoi mummo takkavalkean hiilillä ja asetti ne mökin
ainoalle pienelle pöydälle; leipää, voita ja maitoa tuli lisäksi. Sitte
kehoitettiin minua syömään, eikä minua tarvinnutkaan kahdesti käskeä.

”Syödessäni rupesivat he kyselemään mitä olin. Minä sanoin kotipitäjääni
nimen.

”’Tiedättekö te, kuinka se onneton pastori L——m nyt voipi?’ kysyi
mummo minulta.

”’Eipä ne voimiset taida kaksinaiset olla’, vastasin minä tukehtuneella
äänellä, sillä mummon kysymys kävi kipeästi sydämeeni kuin puukon
pistos.

”’Sääli miestä semmoista. Hän oli lahjakas mies ja sanotaan hänen olevan
korkea-oppisenkin ja yhtäkaikki hän elää niin pahasti itseänsä kohtaan.
Sanotaan hänen ruvenneen ryyppimään vaimonsa pahuuden tähden, onkohan
siinä perää?’ jatkoi mummo.

”’Ei siinä ole mitään perää’, vastasin minä ja pala tahtoi tarttua
kurkkuuni.

”’Vieläköhän pastori on virallakaan?’ uteli mummo yhä.

”’Ei hän ole viralla ja hänen vaimonsa on kuollut’, selitin mummolle,
ikäänkuin illalliseni ja yöpaikkani maksuksi, sillä en itsekään
tietänyt, mitä mä hänelle vastasin, niin oli sydämeni täysi.

”’Vai niin! Vai ei pastori ole enää viralla! Paraspa taisi olla
rouvallekin, kun kuolema pelasti hänen enempää näkemästä’, arveli
mummo.

”Noita keskustellessamme olin syönyt, minkä söin. Paljoa en syönyt, enkä
minä paljoa voinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut
ruokahaluni kovin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä.

”Minulle laitettiin mökin ainoaan vuoteesen makuusia ja mummo ja ukko
panivat maata lattialle.

”Väsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin vaati
velkansa ja minä vihdoin nukuin.

”Heti aamulla herättyäni aioin lähteä matkalle, mutta mummo ja ukko
eivät minua päästäneet eineettä, joksi he nyt keittivät kaloja.
Syötyäni ja kyseltyäni heiltä tietä, heitin heille kiitokset ja
jäähyvästit ja lähdin matkaan. Hyvästi jätellessäni sanoi mummo
minulle: ’te olette niin kummallinen, ett’en tiedä, mikä te oikein
olette; vissiin teitä kalvaa joku ankara murhe.’ Kyynel valahti silloin
silmistäni, mutta minä pyörähdin selin mummoon ja menin samassa ovesta
ulos.

”’Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta
historiasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja
muistuteta’, soi nyt vaan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.

”Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin
teitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään
mennä. Välillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Väliin sain,
väliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi,
sentähden he usein nurkuivat, eivätkä antaneet minulle ruokaa, niin
että päivittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.

”Sillä tavalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä
muutamaan tämän kylän varakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo,
jossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni
sammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkivasti ja kysyvästi, eikä
vastannut toviin aikaan mitään.

”’Leipä ei kasva työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä
tuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä
häpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion
perustuksella, niin saat estelemättä ruokaa’, sanoi isäntä painavasti
ja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.

”Hän oli silloin jo vanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut
luonnolle velkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala
siunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta
tehdylle tietämättömälle vaellukselleni.

”Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun vaan saisin ruokaa.
Sitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarvitsevan mennä
sinä työhön, koska sanoivat he: näytin niin uupuneelta ja
väsyneeltä.

”Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla
itselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli vedetty juuri
tyhjäksi suurelle kesantovainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli
vedetty mahdottomat kasat kuivia turpeita ja havuja; niitä piti minun
hakata tunkion pohjalle. ’Leipä ei kasva työttömälle’, soi minun
korvissani koko päivän ja minä aloin ruveta tekemään työtä niin paljon,
kun voin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni avuksi; ja
mitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt häävisti
laatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka-aineita, että
minulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei
kukaan siitä pois häätänyt. Vähitellen totuin kaikkeen työhön, ja
enemmittä puhumisitta olin minä sillä luvalla talossa kolme vuotta;
sillä ajalla annettiin minulle riittävästi vaatetta, ruoasta
puhumattakaan. Talon väki, semminkin lapset, rakastuivat minuun
hiljaisen luontoni ja siivon käytökseni tähden ja usein he
kummastelivat minun suru- ja umpimielisyyttäni.

”Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme vuotta. Silloin rupesin
rakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; väliin olin kylässä
työssä, ansaitakseni ruokavaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, väliin
rakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli valmiiksi, menin sinne
yksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja
vähitellen kaivelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin
ajan pitkään saamaan leivän apua ja perunoita henkeni elatukseksi.
Lampi anteli kaloja särpimekseni ja väliin vaihetin niillä emänniltä
lehmänantia.

”Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun vaan sain runsaammasti
kaloja, vaihtelin ne aina viinaan, sillä viinan himoa en saanut enää
lannistetuksi, mutta välttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää
juonut; kassaa ei kuitenkaan tullut vanhan päivän varaksi, sillä viina
vei kaikki, mitä liikenemiin oli.

”Voi, voi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä
viettänyt, monta kyyneltä kylvänyt, monta katkeruutta niittänyt,
muistellessani entistä elämääni. Harvoin saatu viinatilkkakaan ei ollut
lohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, vaan se oli paremmin
entisien sydämeni haavojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana
muistooni johdattajana; sillä kun sain viinatilkan, nousivat kaikki
elämäni tapaukset niin elävinä eteeni, juuri kuin ne olisivat eilen
tapahtuneet. Silloin itkin vuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan,
kuin viinaherne oli pullossa, — se oli itku menneestä, haaskatusta,
rikollisesta elämästä.

”Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää vietin, kunnes voimani
riittivät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittivat
nämä hyvät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että
ruotitalokseni tuli tämä hyvä talo, jossa saan olla enimmän osan vuotta
. Kaikki kylän ihmiset ovat olleet minulle hyviä ja useat heistä
ovat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eivät he ole
onnistuneet. He ovat huomanneet minua painavan jonkun salaisen murheen,
mutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni
kärsinyt.

”Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä
tulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aavistusta minun elämäni
retkistä. Kaikki kutsuvat minua vaan Fabianiksi, sillä todellisen
ristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin viisi vuotta,
jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt,
mutta onhan se yhtäkaikki niin alentava elinkeino. Vaikka minulla onkin
tällä lailla turvatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan
vähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun
elämäni ranka on näin kauan kestänyt.

”Viinatilkkaa on minun vaikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun
ansioni oli tämän viinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran
ollessani erinomaisen keveällä mielellä satuin puhumaan vieraita
kieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaavani ja tietäväni. Heti
keräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli?
Minä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä
rupesivat poikaviikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita
kieliä puhumaan. Mutta he osasivat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa
niin pieniksi, ett’eivät ne riittäneet viinakorttelin hinnaksi.
Käyttäen hyväksensä minun tunnetun viinanhimoni, keksivät he
harakkatanssin, jolla voin ansaita täyteen puuttuvan summan — voi, voi!
se harakkatanssi, se on niin alentavaa, enkä sitä teekään, kun vaan
muuton läpi pääsen.

”Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni
kohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin,
tuntoni asiat olisivat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun
kauttani saatavaa isoa elämää, mutta voi! murhannut, sortanut olen minä
sen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella
sortanut!

”Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka
on täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kovasti tahdotte, mutta
muistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen — mies, jolla
on ollut terve sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka
voi niin paljon rakastaa ja toivoa. Muistakaa myös, että sama sydän on
kärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttavaa surua ja tuskaa
ja yhä kärsii se — niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä
vielä niin paljon tuntoa, että se voi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka
se nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen — voi,
voi sitä tuskaa — voih! — kaikkihan se on jo viinatilkkakin. Eikö
teillä ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen,
luulisin sen vähän lievittävän kauheaa tuskaani”.

Minä selitin hänelle, ett’ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa.
Kyyneleet nousivat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen
ja vieläkin kärsivän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen
elämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni
ja sanoin: ”minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet;
Jumala suokoon teidän kärsimisillenne hyvän lopun!” Samassa pistin minä
markan rahaa hänen kouraansa.

Kun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja
kosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.

”Te olette kovin hyvä minulle, millä voin hyvyytenne palkita? Kauan on
siitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarvinnut
harakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään
kerrottavaa, nyt saatte panna levähtämään. Minä olen turhanpäiväisesti
teitä vaivannut, mutta on niin hyvä, kun olen saanut sydämeni
au’aista. — Nyt on vielä pitkälti aikaa, ennenkuin päivä valkenee ja
ihmiset nousevat ylös — pantua maata! Minua ei nukuta — sydämeni on
niin kipeä — tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja
sen karsi on tullut niin pitkäksi”, puheli sen jälkeen ukko.

Minä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen
kynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen
loppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella vastaan ja sanoi: ”on nyt
niin hyvä, kun ei tarvitse pimeässä valvoa, sillä pimeä on niin ikävää
kovan surun aikana.”

Sen sanottuaan meni hän vuoteesensa oven pieleen ja vääntyi siihen
vaatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle vuoteelle, joka
minua varten oli laitettu. —

Ukko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille
vuoteensa viereen palamaan.

Minä nukuin melkein heti, sillä olinpa hyvin uuvuksissa pitkästä
matkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Vaikka olin kuullut
niin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja
tuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettavaa
voimaa, vaatei luonto kuitenkin saataviansa. Uneni ei sentään tullut
rauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli
puoleksi nukkumista, puoleksi valvomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon
surullisesti sointuva, väliin katkonainen ja pitkäveteinen puhe olisi
yhä kuulunut korviini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä
hänen kertomuksensa oli minuun tehnyt syvän vaikutuksen.

Väki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut
valkean takkaan, osa väestä puki vaatteita ylleen, toiset ottivat jo
käsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni.
Silmäni kääntyivät ensimäiseksi ukon vuodetta kohden. Kynttilä paloi
tuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti
ja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi
saanut pitkällisen levon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän
sydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hyvin himeästi
ja selvästi näkyi, ettei sitä oltu hyvään aikaan niistetty.

”Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on
oikein kynttiläkin palamassa vuoteen vieressä. Eipä hän ole sitä vielä
koskaan ennen tahtonut, vaikka hän aina päivittää pimeää ikäväksi
valvoessaan. — Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös
nousemaan”, sanoi emäntä.

Hänellä oli valkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei havainnut tuota
pitkän kartensa tähden himeästi palavan kynttilän valoa.

”Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko
päivitti ikäväänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän
poltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan
huvikseen valvoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttavan”,
selitin minä.

”Ei niitä tarvitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä valvonut pimeässä,
mitä hän lienee miettinytkin”, sanoi emäntä.

Minä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett’ei hän ollut
niistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä
haastellessamme. Minä kävelin lähemmäksi vuodetta. Silloin huomasin
selvästi, ett’ei hän hengittänyt; ukko oli — kuollut.

”Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös”, sanoin sen havaittuani ja astuin
jonkun askeleen takaperin.

”Herra Jumala! Mitä sanotte? — kuollutko?” sanoi emäntä hätäisesti ja
astuskeli ukon vuodetta kohden.

Kaikki heittivät askareensa pois ja tekivät samoin.

Siinä makasi ukko niin rauhallisen näköisenä ja kalpeana. Surullinen
hymy oli jäänyt hänen huulillensa ja näyttipä siltä, kuin paljon
kärsivä sielu olisi päässyt rauhaan.

”Siinä se oli nyt Fabian-raukan loppu. Mikä hän lienee ollut ja mistä
tullut, mutta paljon on hän kärsinyt, sen näki selvästi kaikesta hänen
elämästään”, sanoi emäntä.

”Niin, paljon on hän kärsinyt, sanomattoman paljon”, sanoin minä
tukahtuneella äänellä.

Kaikki läsnä-olevat olivat syvästi liikutettuina.

Kuinka lieneekään ollut? Lieneekö tuo paljon kärsinyt ja syvästi
haavoitettu sydän katkennut sen tuntonsa aukasemisen vuoksi, jonka hän
ensikerran eläessään minulle teki? Kenties niin kävi; ainakin minä sen
niin otaksuin.

Ukon vasemmasta kädestä oli pudonnut se markan raha, jonka minä maata
pannessani hänelle annoin. Oikean kätensä oli hän pistänyt paljaasen
poveensa, karkeain, au’aistuin nuttuinsa halkeimista; hän näytti
povessaan puristavan jotain, joka ehkä oli hänelle suuremmanarvoinen
kuin markka, josta hän niin paljon piti; minun silmissäni näytti siltä,
kuin olisi hän sanonut: ”oi, kuinka se nytkin tärisee — — tuo
kynttilän karsi on niin pitkä — sydäntäni niin kovin polttaa, sitä
polttaa enemmän kuin koskaan ennen — voih!”

Ruvettiin niihin toimiin, joita kuolleen viimeiseen lepokammioon
saattaminen vaatii; ruvettiin riisumaan vaatteita pois vainajan päältä.
Silloin huomattiin hänen puristavan todellakin jotain tuolla poveensa
sydämen kohdalle pistetyllä kädellänsä. Avattiin koura, siinä oli
pieni — kotelo! Silloin vasta huomattiin, että se riippui kaulassa
nauhassa. Kotelo annettiin minulle tarkastettavaksi ja minä olin
uteliaisuudessa kylläksi halukas ottamaan sen vastaan. Minä avasin sen.
Kotelossa oli metaljongi, kauniin naisen muotokuvan kanssa, pieni
myttyyn kääritty paperi ja pieni suortuva hivuksia. Metaljongiin oli
muotokuvan alle piirretty: ”— — Agneta —”. Minä aukasin ja selvittelin
suurella vaivalla auki sen likautuneen ja osaksi rikki kuluneen
paperin, joka kotelossa oli. Selvästi voi siitä, nähtävästi paljon
käytetystä paperista lukea seuraavat sanat:

”Fabian!

Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi
ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
minun pyhimmät tunteeni — ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
so’aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan
kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi
Agnetalta.”