POHJAN-PILTTI.

Jos otamme vanhat Klint’in merikartat katsellaksemme ja haemme sen
lehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme
pian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta
kohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: ”Pohjanpiltti”.
Olen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen
tämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi sanoa
sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä kärkenä
ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta. Vanhat
tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa nuorella
iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus, kun
syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina
ikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin
kulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht’äkkiä törmänneet
tätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus
mahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä
Pohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella
loisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät
kaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät
kuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa
paikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo
oli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin
tapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja
haaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:
”nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä”. Mutta mistä sen suuttumus ja äreä
mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.
Saaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli
heille muukalainen.

Mutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon
aikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja
luodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat ja
koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien
suurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja
kätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko
taittunut, sen voima ja viha särkynyt? —

                                                  ⸻

Syyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella
Pietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja
muutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa
aluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin
hyvässä levossaan, sill’aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.
Aluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,
jotta helppo oli havaita, ett’ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.
Tosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta
näitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska
jokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa
säilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan
tarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa
nimen: ”Pentti Pouttu . H. F”, mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,
jossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: ”H.”, ja tätä vastaan
nojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.
Vahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki
seisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella
olevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän
nahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen
kinnas makasi miehen polvilla, joka par’aikaa perä-melaa hallitsi ja
veneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas
siintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin
aluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki
niinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta
lakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien
muitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten
siihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan
aatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja
mahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin isä
vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja tässä
aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni
aatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä
ollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä
tarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.
Tämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät
päässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä
suku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.

— ”Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu”, sanoi Pouttu, yhä luoden
terävät silmänsä perämieheen. ”Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon
luota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä
pidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte
Pohjanmaan vapautta — siihen teillä hyvät syyt on, — mutta teiltä
puuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,
me talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet”.

— ”Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta”, lisäsi Hannu Hannunpoika,
katsomatta toisen puoleen; ”minä taidan vakuuttaa, Klaus
herralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.
Rautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus
Hämäläisillä on”.

— ”Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän
pestä”, sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:
”Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua
meille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköping’iin kutsuttu”.

— ”Minä en luule”, vastasi Fordeel, ”että Hänen ruhtinaallisen armonsa
asiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja
minä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.
Mutta katsokaatte vaan, ett’ette ennen aikoja mihinkään rupea”.

— ”Vai Ruotsiin jäädä!” kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; ”no, no,
kukin ihoansa arostaa”.

— ”Pentti!” vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, ”olen
jättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin
omaa ihoani”.

Pentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.

— ”Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi”.

Pouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. — ”Jos tätä
suuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.
Olen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut”.

”Olkaa vai!” vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht’äkkiä molemmat
säikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi
pilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat
kasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen penikulmaa
keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat
ja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.
”Kääntää!” huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat
löyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt
etelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.

— ”Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna”, arveli taas Hannu Hannunpoika,
kun kaikki oli suorassa. ”Muutoin sen ei ole tapa
lähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan
loppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät
sen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen”.

— ”Niin kyllä”, vastasi Pouttu, — ”vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin
ystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme
pelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille
asian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.
Mutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett’en minä muassa ole,
katsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti
onkaan?”

— ”Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne”, arveli nimismies.

— ”Minä tiedän”, sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän
alkoi jutella.

— ”Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat
yhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön seurakunta
. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä
rauhattomat ajat oli, jos nämätkin”. — —

— ”Vai rauhattomat!” keskeytti nimismies; ”sitä ette sanoisi, jos
olisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka
hyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,
olivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä
riimi-kronika lausuu:

Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,
Taitava mies ja varsin oikea.
Talonpojat, papit, ritarit ja herrat
Hänehen suostuivat kaiket kerrat.
Riemu ja tanssi ja ritari-painit
Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.
Viljaa ei puuttunut talonpojilta,
Pöydäss’ oli kalaa ja lihaa joka ilta.
Eip’ ollut hätää kellään koko maassa,
Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,
Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,
Sitä ei marski kärsinyt nähdä.

Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat
sanotte rauhattomiksi?”

— ”Sanon kun sanonkin”, vastasi Pouttu; ”minulla on toinen kronika
omassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille
vakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi
runon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse
meille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla
puvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna
ovat yht’-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko on
vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin
. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta on suuri ja
Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin oli kuin
valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot ja sydänmaat,
olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat olivat kuin
ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat
veron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.
Silloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama Torkel Knuutinpoika
ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi
kääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään
tehtävän, — eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos
sonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen
kiitos-puheen Klaus Fleming’istä”. — —

Näin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin
pilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,
mutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen ajan
seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen
kertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata
poikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa
vene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista
suuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.

Sille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon
säilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,
kuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne
kokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle ja
lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko’ota nuo
hajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani
niin mainion miehen alla.

Käräjät.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä
nykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset
Suupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä. Ne
olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että
Peräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],
jotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä, ja
kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista, joitten
neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset asiat
että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä
näädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,
vaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin
eri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu
hienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten
varret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,
joka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa
iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että
iho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
koska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett’ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä
pystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja
oli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.

Vasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen
päänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti
hänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri. Tämä
joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä
viime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,
sill’aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin
ensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.

Keskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo
pitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett’ei
koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä
otti puhuaksensa:

— ”Matti Kurki!” lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,
kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, — ”Kurki! minä tahdon tässä
kaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä
meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.
Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen
vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin, että
pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä,
jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen”.

Se oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän
ei noussut eikä virkkanut mitään.

— ”Se on totta, minkä Pouttu puhuu”, lausui toinen vanhimmista; ”siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän
vero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja
meidän-mukaisia poikia kasvattaa, — ottakaamme Pouttu”.

”Pouttu päämieheksi”, huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi
seisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

— ”Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei ole
täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu te’imme
naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.
Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria. Mutta ystävyys
on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi
veikkonsa re’en syrjältä kinokseen. Hän on uusia veljiä saanut
Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. —
No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan
puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle herruuden
Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen
mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,
niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re’en jälki
lumituiskussa”. — Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän
jatkoi: ”Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan
ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja
herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä
Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa
maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan
ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä
taivaallisia eikä maallisia etujanne. No”, hän lisäsi uhka-äänellä,
”minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne
kuluttanut!” — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin
sanoaksensa: ”Niin maksakaatte, taikka!” —

Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.

— ”Jos tahdot meistä eron”, sanoi hän, ”niin kulutuksesi ja
vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme
olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet
kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun
omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi
painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,
kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,
ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin
toisen, — te’in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.
Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne
entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi?
Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit
entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä
enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,
niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet
julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi
risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä
raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne
häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme
sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,
missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin
jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta
sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä”.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli
hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut.
Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli
Lapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.

Pohjan Neito.

Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli
Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä
hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa
aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun
sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi
häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.
Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,
ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli
laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli
lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa
arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että
häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota
ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka joku
muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman
Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen
päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen
yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän
tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,
he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä
käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä melkein
olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan
kuuluna, Pohjan kunniana.

Lyyli, lylyn lykyttäjä,
Kautokengän kuluttaja.
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen,
Veikko viidan impilöille,
Suloisille, suike’ille,
Sisar Vellamon väelle,
Veen emännän tyttärille. —

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja
kerskaus, ”maan kuulu, veden valio”? — Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: ”totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin” — —. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: ”ei
suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!” — ja totta puhuen, eivät
vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen
omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei nä’y tehneen ainoata ihmistä niin
kiven-kovaksi, ett’ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,
oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi
puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous
oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä hän
äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti
enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut hänen
neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan
vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi
suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui
kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan
osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja
tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän
silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä
lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen
siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — ”Pohjan neiti
käy”, oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja
Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka
näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse
Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja
mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo
muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut
upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja
morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys
Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä tavoin
muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä saattoi:
pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi etevimmän
sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas asunto
määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,
ritarilliset naimiset olivat tarjona.

Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,
— ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön
kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen ukko
toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka sen
piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa Vesilahdella ja
tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman
kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä hänen pitäisi
milloinkaan naimisiin ruveta ja miks’ei hänen käynyt elin-aikaansa
tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan aukeilla taikka
puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli. Koko Laukon kartano,
koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi ajatella, siitä
ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi aiottu, ja kun
Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin tapa sanoa,
päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka sopisi muka
isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys
sisarellensa. ”Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,
milloin tyyntä”, arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat
muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa
parastansa ymmärtävä.

Mutta nyt olivat asiat yht’äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei
ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen
muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta
tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti
kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.
Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi
hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,
vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä
noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan
oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi
pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista oli
jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk’ei tehnyt
mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää
tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä
pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä
takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa
vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi
hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos
olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi
tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä
epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä neuvo
vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä
mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin
tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen
suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että
yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha
tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.
Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.

Vitjakka.

Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin
Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,
mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että
Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö
näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina
ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se
ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin,
missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla.
Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä
kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin
käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan
viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille.
Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa
kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa
uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä
enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke
haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti
Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

— ”Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa
takaisin Pohjanmaahan. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta”.

Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi
päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,
Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine
Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa
vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että
kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli
syntyessä saanut nimen ”Vitjakka” ja äitinsä oli jo silloin ripustanut
vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta
kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi
yht’ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä
nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:
”Pohjanpiltti”, on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys
maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille
asetettiin sen ”piltin” kanssa, joka Betlehem’issä syntyi, se tosin
todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan
seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi
otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään
käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat
mielellänsä nimet: ”Pohjanpiltti” ja ”Pohjan neito” yhteen. Se oli niin
luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden
toivoja.

Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
— Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja — tuttaville?

— ”Älä huoli kytkyttä laittaa?” sanoi vihdoin Vitjakka, — ”hirven
emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi
hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva
kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle”.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen
jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli
tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja
lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:

— ”Te’et hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista
ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on
varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa”.

— ”Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!” huusi Vitjakka riehahtaen.
”Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,
antaen isäsi lähteä? — tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne
syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös
olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen
tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on
pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!”

Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,
kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua
ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut
äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä
huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut
epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä, äiteä —
kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut
mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein
oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja
nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä
lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli
käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut
ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, —
vieraantunut omasta isästänsä, — murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä
kädellä pyhkeili? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen
kyynele-virtoihin?

Se oli Vitjakka Pouttu, ”Pohjan-piltti”. — — Sydämmen polttaviin
haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,
joka toi ruusut takaisin poskipäihin.

Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,
joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän
oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan
nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja
taipuvainen.

— ”Mitä mun pitää tekemän?” oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

— ”Jää minulle”, vastasi Vitjakka; ”tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa”. — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän
tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — ”Saammehan mennä
kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää
vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se
sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä
täällä pidä”.

Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa
oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu
poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha
päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka
naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän
mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin
rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintö-oikeutensa nojassa.

Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, jott’ei enää osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen
herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin
kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka
unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä
silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi
lukea omaksi syykseen.

— ”Kaitse tyystin tytärtäsi!” huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; ”jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä”.

Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset
pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas
hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.

Vuoden yö pisin.

Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla
juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat
vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,
tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman
karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen
Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta, joka
oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla Englannin
veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja
villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui omiin
ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka
uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata
leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin
semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat
Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.

— ”Mitäs te’et”, kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

— ”Hää-ohjaksia sulholleni”, vastasi tytär vakavasti.

— ”Se on oikein”, jatkoi isä leppeämmin; ”tänä ehtoona jo tulee Harald
ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä
ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa
Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle
vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa
Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Harald’in läänin
alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin
marskin omaa sukua” — —

— ”Minä en tunne ritari Harald’ia, enkä tahdo häntä tuntea”, lausui
neitto punastuen mieli-pahasta. ”Olen sen jo usein Teille sanonut, olen
toisen oma, — Pohjan-piltin”.

Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja
salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton
maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

— ”Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta’a Saksan
synkimpään nais-luostariin, — taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua
varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää
riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki
kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä”.

— ”Minä tiedän sen, enkä pelkää”, vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen
sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,
että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut
hänen voimiansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli
tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva
mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä
ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen
seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin
toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä
seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi
tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut
meidän maan puhetta.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin
sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.
Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja
juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja
vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.

Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli
yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,
lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki
täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin
tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä
katselivat tulijoita, joitten re’et kulkivat kukin ainoalla jalaksella
ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa
havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä
oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta
kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät,
pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista
teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa
taistelemista.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä
tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja
laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain
juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt
ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua
katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi
oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset
ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla
lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen
ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause
selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa
nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;
— ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin
hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille
olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat
oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan
Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan
Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon
tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan
etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että
riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,
ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja
Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä
jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.

Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä? —
Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja
luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritari-vitjat.

— ”Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!” lausui
Lappalainen jää-hyväisiksi, — ja pian oli taas koko seura
paluu-matkalla.

Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon
olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen
asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan
Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli
tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää
hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,
kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten
joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

— ”Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito”, lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. — ”Se on oikein,
että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on
vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni”. — Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

— ”Se on totta”, hän lausui ylevästi, ”vitjain omistaja ansaitsee
kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä
Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan”. — Näin sanoessaan
neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain
juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen
mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,
lausuen:

— ”Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla”.

Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhla-salista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa oli, että
Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi
vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin oli hänen nuoruudessansa
ollut Suomen miehillä tavallista, että kosija maksoi morsiamen
sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ellei nähnyt soveliaammaksi
ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltansa morsiamen
sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin
halveksimista, ja vähältä piti, ett’ei koko kauppa olisi rikkunut.
Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että myötäjäiset, olivat
morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle, ja että jälkimäisen
piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen huomenlahja
maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi ja lupasi
semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli
morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt
kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä
taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten
viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita
kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella yötä
piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta
vasten.

— ”Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä”, puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan
pihalla hevosten toimissa.

— ”Ritari, eikä meikäläisiä!” vastasi toinen, ”puhutpa toisia!
Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet”.

— ”Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin
kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re’en eteen
yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä’imme, silloin kun
nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät — —?”

— ”Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä karkaavan
päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yö-untamme.
Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien
kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit
uudestakastettuna oluella”.

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat
ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan, kuin
ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa
laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: ”Tähän lasken laukkuni;
tämä Laukko olkoon”, oli tämä avara rotko ruvettu kellarina
käyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa
säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt
siihen ko’ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli nyt
luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas
avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin
tietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara
kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin
lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän
koko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin
veron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot
astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle
muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten
häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, jotka
läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja
sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, — kaikilla oli jotakin
juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen
kuluneen elämänsä kerrasta.

Soihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui
perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi
ruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs
vielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja
sekin verellä soaistu! — Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen
eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se oli
hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet
surma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto
antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.

— ”Olenko koskaan vaimoja pelännyt?” hän jupisteli, vihaisesti
kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka
yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi
hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli
selvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään
hän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa
ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta
luultavasti Totkikin yhtä läisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä
outo ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.

Tuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu
kädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa
häntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän
kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi
yltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin
hävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei
päässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt
muka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,
hyökkäsi silmättömästi portaita alas. — Ainoa isku olisi epäilemättä
lopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen olisi
paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin. Ikäänkuin
kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi rautaisella
kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä yhä
syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin
tasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun
Kurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa
ajoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi
viisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän
käytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän siis
astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen
askeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt’-ympäri, ja vielä
kuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,
kuinka

”Kurjen ukko rauta-kenkä
Astuupi kivistä vuorta,
Kivi-vuorta vangottaapi”.

[Ks: Suomen kans. arvoit.]

Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat
tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet
hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.
Pimeys oli jo niin karttunut, ett’eivät mitään voineet silmillänsä
eroittaa. Yht’äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi
kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja
lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi
näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo
syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat
jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin
Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka
tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin
tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? — ja mihinkä pakoon?
— Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä
palon loisteessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,
kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka
”vuoden pisimpänä yönä” vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille
rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.

Lyylin matka.

Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
Muista, kun kirmasit ennenkin piennä
Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.

Sinnehän minäkin, iioa lyöden,
Kiidähdän talvista tannerta myöden;
Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,
Siipensä kohotti tienoille tähtein.

Tuolla on tulena taattoni talo,
Takaani loistaa sen ruskea palo;
Edestä viittaa Pohjasen tähti. — — —
Voi sitä, voi! joka isältä lähti,
Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,
Pakonsa öisehen pimeään peitti.

Isä, oi isäni! — — Isäkös lietkään?
Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?
Surmasit äitini lempeän, jalon,
Multahan minulta hautasit valon,
Heitit mun portaille emottomille,
Oloille viskasit armottomille.

Oisit jo antanut alttiiksi munkin
Kauppojes’ väliksi, valtoihin kunkin. —
Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:
Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,
Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;
Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.

Silläpä pakenen sulhoni suojaan,
Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,
Lähden kuin lähdenkin omille teille,
Rakkahan syntymämaan alanteille.

Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
Muista kuin kirmailit ennenkin piennä
Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.

Hämärä ja hämmennykset.

Nihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti Kurjen
ukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa jäljissä.
Pihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin
tukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen
rinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti
kulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu
virisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka
hämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin.
Käytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita,
ett’ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin
taas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka
nähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut
mahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei
tarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä
pehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli
havaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin
näytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi, oli
ajatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen.
Tuonelan talo tietä, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli,
ja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen
oluen — tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille,
ja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi
melkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt
yksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa
yrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen astuminen. Hän siis
uudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului,
hetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo
alkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken
kohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman luolan
suussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa. Himmeä
päivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä aukosta
selittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen, pimeästä
rotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren
sisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta vettä,
mutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän
julmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja
seuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen
verensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu
paloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen
tapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät
takaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut? oli
arvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen
mietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran
ajatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin
miekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että
Harald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja
vastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei
toivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha
Pirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli
salaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut
julkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri
se ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi
Lyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja
voisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? — —
Vai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? — Hän pudisti
päätänsä epä-arvioissaan.

Silmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo
kummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia.
Äkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta oli
muutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset
hampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja
näki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet
ja muut aseet vieressä, — kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut
sitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden,
Jättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin,
oli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja
vihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita
musertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki
semmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut
syvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista
menoista. — Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo saman
onnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi ajatus,
eikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja uudelle
vieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja
palvelijaksi, milt’ei välikappaleeksi! — Mutta jos hairahtunutkin
lienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän
tahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.

Soihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli
rientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja
seurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi,
mutta kulki yhä alaspäin kunnes yht’äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi,
joiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun liekki
jo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt matkan
loppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti
askeleensa — ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen
lumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.

Oli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi
Pirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet
tuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä.
Vähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko
juhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi.
Vanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan, joka
vielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan
hetkellä? — Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren
rinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä
Kurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä
valoa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi
tuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja
nähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului
hevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta
tulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.

Tässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan
kulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä
jokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet
yltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin
Kurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:

— ”No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas,
että pääsemme johonkin selkoon”.

— ”Kirous palatkoon päänne päälle”, vastasi toinen ääni, joka ei
myöskään ollut vallan vieras; — ”se on minun äitini kieli, ja joka
sitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka
ritari Harald”.

— ”No, no”, kuului Harald’in sanat, ”ei riitaa nyt. Nyt
kuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään
missään tavanneet pakenijamme”.

Puhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti
askeleen Harald’ia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.

— ”Missä on tyttäreni?” — ”Missä on morsiameni?” — nämät kysymykset
lensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.

Häly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: ”Pois, miehet,
miekkoinenne; tässä on jumalan rauha”. Samassa kirkon ovet avattiin,
latinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi
loistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä.
”Kristus on syntynyt Betlehem’issä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken
syntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte
tuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia”.

Kansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari
miehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.

— ”Keitä te olette?” huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa; —
”keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen
kuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita,
jotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehem’issä? Pimeyden ruhtinas
on kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä”.

— ”Minä olen ritari”, lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin,
”miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on
petollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin
lupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on hän
viime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa
häävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle
ja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut”. Näin sanoen Harald
käänsi kalpansa kärjen maata kohden.

— ”Sinä rietas valehtelija”! huusi Kurki vihan vimmassa: ”sinäpä juuri
olet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt, vieläpä
minun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan Kurjen
siiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut
ylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi
vale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi
ilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon
valeen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi”.

— ”Tuomitkoon Jumala”, sanoi pappi. ”Hän puuduttaa valehtelijalta
voiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää
sen silmät pimeydellä”.

Katsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia,
alkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. ”Se on Matti Kurki Laukon ukko,
ja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia”, levisi humina
väki-joukossa. ”Mistä on riita? — Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä”.
Väkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten
ympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli
la’in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut
ja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi
väkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet
olivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan
Jumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. — Ensinnä
Harald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen
ukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli
valetta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.

— — ”Minä olen Matti Kurki, Pohjan päämies” — — —

Tätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:

— ”Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan
päämies”.

Kaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras,
oudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä.
Näädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia
miehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat
matkalaisia. Mutta puhujan ko’okas varsi ja jalo katsanto osoitti
hänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle
sijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka,
lausuen papille:

— ”Tämä mies jo valehtelee ensi sanoissa, ja tahdon estää häntä
kutsumasta Jumalaa kostajaksi. Hän on Matti Kurki, mutta Matti Kurki ei
ole enää Pirkkalaisseuran päämies. Minä, Viljakka Pouttu, olen Pohjan Pirkkalaisten
päämies, itse Lapinkävijäin valitsema ja Ruotsin hallituksen
vahvistama”.

Näin sanoen hän otti povestansa nahkaisen kirjoituksen, josta killui
iso vahainen sinetti. Kirkonpalvelija näytti kynttilällä valkean ja
pappi levitettyänsä kirjoituksen alkoi lukea latinaksi: ”Universis
praesentes literas inspecturis Tyrgillus Knuzs sun, marscalkus, salutem
in Domino sempiternam”. — — Tästä hän rupesi suomeksi selittämään,
mitä kirjoitus tarkoitti. Torkel Knuutinpoika, Ruotsin marski, oli muka
palkinnoksi Pohjan Pirkkalaisten uskollisesta palveluksesta heidän
saattaessansa tuon siirteleväisen Lapin kansan Ruotsin kruunun
alamaiseksi, tahtonut heille vahvistaa ja myöntää heidän vaalinsa,
jolla päämieheksi oli otettu tuo rohkea mies ”Viljakka de Pouttu”.
Kuitenkin piti heidän kaikissa muissa asioissa, jotka eivät suorastaan
kuuluneet heidän Lapinkäyntiinsä, totteleman Hämeen hallitus-miehen,
ritari Harald’in, käskyjä.

Kirja pantiin kokoon ja annettiin takaisin Poutulle, joka virkkoi:

— ”Muutoin en tiedä, mitä näillä miehillä on riitana, eikä tuo asia
minuun koskekkaan. Poikkesin vain Turusta tullessani tänne rukousta
pitämään ja satuin kuulemaan Matti Kurjen hourailevan. Toivon nyt hänen
päänsä selvenneen ja kiirehdin taas eteenpäin matkalleni. Rukoilen
Teiltä, pyhä isä, aneita, kun täytyy minun näin suurena juhlana
matkustella. Minun nöyryyteni merkiksi tarjoon minä tälle P. Maarian kirkolle
Sastamalassa tämän hopeisen suitsutus-astian ja kun lisäksi
ilmoitan kiireeni syyt, ette suinkaan minulta pidätä siunaustanne:
lähden rakkahimman poikani Vitjakan häihin; sillä toivoni on, että hän
tänä on tuonut morsiamensa Laukosta”.

— ”Korkeimman siunaus sinua seuratkoon, poikani! Herra varjelkoon
sinua ja koko sinun huonettasi!” lausui pappi nostetuilla käsillä.

— ”Viljakka!” huusi Kurjen ukko, joka vihdoin oli toipunut
ällistyksestään, ”onko Pohjan-piltti käynyt tyttäreni viemässä”.

— ”Senhän itse paraiten tietänet”, vastasi Pouttu; ”minä Turusta
palaan, enkä tiedä mistään. Mutta sen muistan, että hän käski Kurjen
ukon olla varoillansa vuoden pisimpänä yönä, ja senkin tiedän, että
Pohjan-piltti pitää lupauksensa”. ”Onko tässä kansassa ketään, joka on
nähnyt Vitjakka Poutun tänä yönä vievän morsiamensa pohjaseen”, lisäsi
kääntyen kirkkoväen puheille.

Mies kansan keskeltä vastasi: ”minä tulin ilta-yön puolella ajaen
Kyrösselän jäitä myöden. Yht’äkkiä oriini pelästyi ja sivutseni
suihkaisi reki niinkuin noidan nuoli. Minä siunasin ja tein
ristinmerkin. Mutta sen ennätin nähdä, että re’essä istui nuori mies ja
sini-huntuinen neiti. Miehen kaulasta riippui hopeiset vitjat”.

— ”Se oli Pohjan-piltti”, puhkesivat yhteen ääneen Pouttu ja Kurki.

— ”Surma ja kuolema!” tuimisti vihoissansa Kurki, ja kääntyen papin
puolelle hän sanoi: ”Sinä kuulit, kuka on juhlan rauhaa rikkonut;
julistappas kirkon suurin kirous tämän ilkiön yli”.

— ”Pyhä kirkko”, vastasi pappi, joka vielä piti Poutulta saadun
suitsutus-astian kädessään, — ”pyhä kirkko ei yhtenä aamu-hetkenä
siunaa ja kiroo. Minä olen Viljakka Poutun huonetta siunannut, enkä
kiroo hänen poikaansa”.

— ”Mutta minä”, huusi Harald, joka nyt vihdoin oli saanut nämä kummat
itsellensä selitetyiksi ja astui Pouttua lähemmäksi, ”minä olen ritari
Harald, Hämeenlinnan isäntä ja Pohjan Pirkkalaisten maaherra. Te olette
minun alamaiseni ja minä otan tämän talonpojan talteeni, kunnes hänen
poikansa on rikoksensa sovittanut”. Hän pani kätensä Poutun olkapäähän,
ikäänkuin omistaaksensa hänen.

Vanha Pouttu katseli häntä kummastellen. Hän oli Turussa, marskin
puheilla käydessään, turhaan pyytänyt saada pois valtuus-kirjastansa
sen lisäyksen, jolla Pohjanmaan ylimmäinen hallitus laskettiin
Hämeenlinnan isännän käsiin. Mutta viimein hän oli pitänyt tämän
lauseen vähäpätöisenä ja oli päättänyt työssä estää kaikki vierasten
ryhtymiset Pohjan asioihin. Nyt oli äkki-arvaamatta Harald itse
sattunut hänen tielleen.

— ”Sinäkös Harald ritari?” lausui jäykästi: ”mutta tämä niska ei kanna
i’estäsi”. Näin sanoen hän kädellänsä sysäsi ritarin takaperin.

Harald tuimasti nosti miekkansa, mutta vihainen myrinä syntyi
väki-joukossa, samassa tuokiossa olivat Poutun kumppanitkin nostaneet
aseensa ja seisoivat jo päämiehensä ympäri. Yhdessä joukossa lähtivät
kaikki Pohjan miehet hevostensa luo ja ajoivat tiehensä. Harald’in
seura ei ollut kyllä väkevä heidän lähtöänsä estämään, olletikkin koska
kokoontunut kansa nähtävästi aikoi pitää Pohjalaisten puolta.
Hämeenlinnalaiset ja Kurki jäivät siis keskenänsä neuvottelemaan.
Kirkon-ovet avattiin ja kansa seurasi pappia kirkkoon.

Mutta Kurjen ukko ja Harald miehineen keskustelivat vielä vähän aikaa
ystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon
koittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki
lainatulla hevosella kotiansa.

Auringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa.
Suitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven
näköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli
latinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan
merkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla
sanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa
oli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.

Totkijärvi ja Lapinkaivo.

Harald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun
molempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen.
Heidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen
päätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät
kosto- retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald
Hämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan.
Mutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä.
Ennenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä
oli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät
lähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha
Pouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen
ukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo
ennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei
Harald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.

Juhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa.
Synkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä
sammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän
ilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli
hävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät
Lyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä
tehdä.

Kellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa
eilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta
leppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni
kellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.

Ja nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä
valmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin Kurjen
tiluksista ko’ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan
jouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka,
oikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen
juhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta
jos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta
takaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen
pakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan
voinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat
kamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla
suusta suuhun.

Uuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset
päristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut
rekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja
sommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli
tottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla
retkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan.
Retken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk’ei kukaan uskaltanut ukolta
kysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että
Lyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä
ottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt
suuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se
oli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa
pitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett’ei
Harald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta.
Siitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän
raikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.

Mutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston
kamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen
ja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa
kulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa
aukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset,
asuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille
lepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja
käski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei
tiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella
ulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot
sitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.

— ”Kaitse Kalman!” oli ukon viimeinen hyvästi-jättö,
rientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea
ulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki
palvelijat seurasivat häntä, — että Totki yksinänsä taisteli avennossa
kuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut,
vajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut
Totkijärveksi, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin
nimet: Kurki ja Laukko.

Mutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea
ulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen.
Tuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta’appäin.

Matka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella
puolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän
eli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita.
Matka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä
sen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt
tuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla.
Kummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita
ahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat
samaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt.
Arvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä
heitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan
ranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava pieli
Kyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo senkin
huipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella
Pyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma
selveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin
kukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.

Kohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset
kiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen
rannalle, jossa levähdettiin.

Tähän aikaan pitivät Pohjan suuren kokouksen Pouttulassa.
Viljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan
järjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella ja
tahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä heille
ilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli
menestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan
emäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita.
Raikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut
kaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä hän
liikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa askareissa.
Mutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi samalla
tieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja
erittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan
kokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.

Kuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen
riemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti Poutun
sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu Fordeel’ille,
veneen perässä Kurkun laineilla.

Vanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen
tila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden
opin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli
maassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten
perikadoksi.

Mutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka
Kyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi
antavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi
kanonisen la’in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi
voinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta
orpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa
kuin itse pyhä isä Romassa.

Miehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi.
Nuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät ja
isän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut papin
pyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten kirkon
maallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta pääsi
ilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni
nuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi.
Mutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän
intoansa.

Riita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän
keskeensä.

— ”Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista
varten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; —
mutta minä olen ja tahdon vasta olla ’Pohjan neiti’.” Huulensa hymyili
ihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän
lisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: ”Pyhävuorella,
Kyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa.
Sinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!”

Hän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä
päättivät kiirehtiä Kankaalle.

Mutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat
niinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku
täytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä ja
tukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli vielä
kerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon voimain
kanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet luvanneet
Kyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi, jos hän
sanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa. Hän oli
tehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen sukuaan;
sillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä takaa.
Hän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin
Lappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua
Tuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä
edelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.

Keskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran
sarvet, sill’aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden.
Hänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet,
vihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä,
ja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään
ja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta
loihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa
käskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille.
Karvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen
metsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä
ajetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.

Kaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi vuorokautta
viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa matkaa.
Mutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen
helpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja
löysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään.
Hänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli oli
sammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että vanhus
oli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella
eivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni
ahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.

— ”Matti Kurki!” lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, ”anna peurani
seurata Kalman maille. Jos sen te’et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen
veron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua,
Kurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta
Tuonelaan”.

Kurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.

— ”Oikein sinä puhut, oikein”, hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin
itseksensä, ”niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa
seurassa, ahkiossa ajain”. Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä
talutella.

Harjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä
kaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja
vakaisilla askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura
pysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin
tarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi
hiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen
ukko palasi Lapinkaivon reunalta.

Hän palasi matka-kumppaniensa ty’ö; mutta kummallinen ulina hänen
korvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko Tuonen
hallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli käsittänyt
kaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui lujan
tahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta läheni
Pohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen yli.
Heidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa.
Niinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti
kaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha
Viljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.

— ”Matti Kurki”, lausui päämies kaikuvalla äänellä, — ”Pohjan Pirkkalaisten
nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat
heidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin,
niin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä
pitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne
seuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan
poikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa”.

— ”Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea”, ärjähti
Matti Kurki vastaan. ”Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan. Minä
olen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan”. — Hän
veti rajusti miekkansa ja jatkoi: ”Niinkuin veltot varkaat olette
ryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman,
niinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen
kerran sinä hyppäsit naisten teillä. — — Sitten sinun tulee vuorosi,
Viljakka”.

Pohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui
hänen eteensä.

— ”Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla. Jos
hänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä olen
Kurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen
askeleensa pidättää Pohjan rajoilta”.

Hän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:

— ”Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän
joukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä
äkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos
minä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään
hätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on
tahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin, jos
se hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki
tullut”.

Vanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän
seuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen suu
oli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja
kauhulla hän katsoi taaksensa.

— ”Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi”, hän jupisteli,
”malta, malta!” — — —

Miekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät.
Taistelu oli alkanut.

Mutta Lauhan syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen
ukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka
kädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn.
Haahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden
surmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja
heikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.

— ”Surma ja kuolema!” hän ärjähti. ”Kaikki Tuonen vallat minua
kiusaavat”.

— ”Niinpä kuole, sinä murhamies”, huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä
vasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan
jäljestä.

Haavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset
voimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja
kaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki
siinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki
Tuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut
naiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli
olevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa ja
vaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon
äärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta,
ilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia
veren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.

Eikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen
päällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa
korjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.

Yö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla
revon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta
pohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.

Mikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. — Se on
Lyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta
tappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan
harjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen
juoksunsa juossut.

Pohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:

— ”Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu”.

Hiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja
pani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät
kyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi
silmiänsä.

— ”Anteeksi, isä”, kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.

Ukkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.

— ”Minä olen Lyyli”, jatkoi tytär, ”minä olen onneton tyttärenne”.

Kurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman
julmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:

— ”Kirottu!”

Lyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa
käsivarsilla. — —

Kun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit
lumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset
olivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä
heitti, — ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen
miehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen
matkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet
olivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.
Uusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli
saatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.

Salaisia juonia.

Muutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi
haaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta
tullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat
hopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä
kohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.

Haahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui
äänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan
partaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella
äänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen
puvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on
meille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen
kumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,
jonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja
oli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän
maailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,
jotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin
kirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa
puhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,
jotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon
sota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa
maailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus
eli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan saaristosta
.

— ”Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen
saatte lukeakkin minun ansiokseni”, — lausui vähän pistävällä äänellä
pappi ritarille.

— ”Saattaa se niin olla, vaikk’ette sillä ansiolla vielä kauas lennä”,
vastasi ritari närkästyneenä. ”Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous
olla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on
päässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin
liekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,
ellen minä ole mies täyttämään lupaustani”. — —

— ”Se on totta”, Ragvald heti virkkoi, ”me tarvitsemme toisiamme. Minä
en muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella
olen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo ollut,
niin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna tätä aikaa
Gotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin Visbyy’hyn
tullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka Tanskan
kuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat kauhulla
täyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä ’primas’ ja
arkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa olivat
vangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lund’in kirkon tavarat
ja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en
säikähtänyt tästä, vaan lähdin Lund’iin. Mutta siellä ei kukaan vielä
tiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani
tunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua
maata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan
rikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa
luoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa, mutta
hyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli kohta
taipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen
manaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia
pakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,
joka rikkoisi kanonisen la’in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,
jotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje
nimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia
syntiä harjoittavat ja suosittelevat”.

Ritari katseli ihmetellen toveriaan.

— ”Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne
sanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa
ja primas on oikea hirtehinen”.

— ”Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa”! katkaisi pappi.

— ”No, no”, jatkoi Harald, ”se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;
eikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka
murhasivat Eerikki Glipping’in, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,
eikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen
kuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi
esteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori
sisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan
prinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden
ovat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa, ja
Ruotsin hovissa on viha arkkipispa Grand’ia vastaan melkein yhtä suuri
kuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä
kelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu pispamme
tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään
panna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel Knuutinpoika
ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon liikaa
valtaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa saati
tämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja, jotka
ovat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat
morsiamillensa sukua neljännessä polvessa”.

— ”Minun ajatukseni”, sanoi Ragvald, ”on päinvastoin se, että hän
juuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin
naimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin
naiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän
tahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos
sanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset
omin luvin naivat ja yhdessä elävät. — Mutta mitenkä omat asianne
muuten ovat Ruotsissa luonnistuneet”?

— ”Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan”, vastasi Harald;
”marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä
vastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet
vanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla
uutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän
vakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja
että Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä
muka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän
käski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.
Ja minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen toivon
Ruotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin
pohjaseen”. —

— ”Mutta muut toimenne”? kysäili Ragvald levottomasti.

— ”Niihin”, vastasi Harald, äänensä alentaen, ”niihin tarvitaan aikaa
ja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat marskin
kaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas
veljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas
kuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä
toimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua
vilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena
elämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja
on tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos ei
marski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä kalpeasta
lapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä
vainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin
kerran kirkollisen herran herttuaksensa. — — Mutta eipä tiedä, miksi
tämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa
mieltämme”.

Molemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja
tulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän
mielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta
keskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald
kerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen mies,
olkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty valtansa
ei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin silmä jo
tarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan
kuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin
hänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa
lukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,
ellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti
siis olla varoillansa.

Hänen kumppaninsa taas nosti puheen:

— ”Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta”?

Ritari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:
”Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen
tuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä
tietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä viikolla
paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin
takaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja
valloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen
suussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet
Venäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorod’issa, ja aikaisin tänä keväänä
ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies, on
ollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet
Venäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja — kaikki Ruotsalaiset
ovat kaatuneet”.

— ”Ne uutiset”, ritari puhkesi, ”eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati
minun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee
uuden retken sinne puolen ja — Pohjan asiat jäävät syrjälle”. — —

— ”En ole vielä”, katkaisi Ragvald, ”kaikkia maininnut. Sigge Lake’n
seurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen
suvun tilukset — mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee
pannakirouksen alle, niin ainoa perillinen — la’illinen tai laiton —
on Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää
hoidossansa, — Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on
tällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa
aurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin valtakunnan
valtikkaille. — Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;
panna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren
Kurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee
oikeudella Laukossa hallitsemaan”.

Haraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja
jyrkästi:

— ”Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä
neuvoo”.

— ”Hiljaa, hiljaa!” muistutti pappi, ”jos ette mieltänne malta, niin
pilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on
hyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta jos
väkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen
kiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin
hiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle
arka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden
Suomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee, eikä
siinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon eduista.
Antoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen nahan
omista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä
puoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen
alinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja
hellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä
sovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain
hän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän
pelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan
vihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä
puollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt
muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan
asukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka
hän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle
näyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä
vaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän
nämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat
perille”.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:

— ”Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä
palaa”?

— ”Tilukset”, vastasi pappi, ”ovat kerran hallussanne”. Naurahtaen hän
lisäsi: ”harvoin härkä linnasta palaa”.

Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön
rannikkoa myöden Kuus’luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut
rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi
pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan
kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä
pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina
nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä
harjoituksissa.

Kuusisto.

Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston, jonka Maunu pispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.
Turun tuomiokirkolle uudelle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista
honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli
porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,
mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat
vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka
etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,
jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni
rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin linnun
muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua, johon
pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.
Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta
alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat
talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli
asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta
myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla
varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä
isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen
ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä
lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli
ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla
peitettiin.

Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei
virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta
jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman
kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan
perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta
tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan
ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,
jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli ”Scholarin” seurassa. Pispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin
sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle
elämän-toimeksi aiottu.

— ”Omatuntoni minua vaivaa”, lausui pispa alakuloisesti, ”kun olen
tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli
Unikankarella valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett’ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi”.

— ”Isä”, arveli nuorukainen nöyrästi, ”eikö Jumala ja kaikki Pyhät
tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?”

— ”Siitäpä tarkoituksesta”, vastasi pispa, päätänsä pudistaen, ”olen
juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille
aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin
vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla
esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut —
Jumalan minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa
jokapäiväiset messut Lallin sielua varten”. — —

— ”Lallia varten sielun-messuja”? virkkoi säikähtyen nuorukainen;
”Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja”!

— ”Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki”, vastasi leppeällä
vakavaisuudella vanhus. ”Kaikki olemme synnillämme Kristuksen
surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin
ihminen: hän oli omaa vertasi, — — minun ja sinun sukua. — — Hänen
sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä
vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras
valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin
vielä eduksensa ymmärtäneet”.

Pispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,
missä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.
Eivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä
viidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä
tulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,
ritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,
johon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.

— ”Se on oikein, arvoisa isä”, lausui Ragvald tervehdykseksi, — ”se
on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat; minä
olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta
rääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti
Jumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina
kanssanne olkoon”.

— ”Suustanne Jumalan korviin”! vastasi ystävällisesti pispa. ”Mutta
Jumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea
suojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi
semmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grand’in. Kun kirkon omat miehet
vastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,
silloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,
missä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee”.

— ”Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lund’in arkkipispa
on kuningas Glipping’in murhaajia”, lausui kiivaasti kaniikki.
Mieltänsä malttaen hän lisäsi: ”Jättäkäämme se siksensä, kutka ne
olivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas
Eerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat
Finnerup’in maja-ladossa, oli saanut ’Glipping’ nimen siitä, että
hänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin
primas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle
kyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin
huolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,
ja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten
kanssa”. Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen
pispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:

— ”Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa
tutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella”.

Kaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa
porstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä
käskystä toimittamaan vieraille ”suun-avausta”. Myös pidettiin huolta,
että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja muutamat
heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa
hyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka ennen
tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen välillä
näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet
ystävällisiin juttuihin keskenänsä.

— ”Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa
kauhtanansa alla”, puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa oluen
ääressä. ”Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni
silmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani
totteli, vaikka te’in ristinmerkit ja lu’in ’ave-marjat’ ja muut
rukoukset, mitä muistin”.

— ”Ohho!” sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen
katsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, ”sepä nyt oli turha vaiva,
jollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole
mikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon
innosta”.

— ”Olkoon mikä hyvänsä”, vastasi Suurpää, ”mutta lempo hänessä asuu ja
sen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä
täällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain
haistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin
puolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka
vannoa, ett’ei oikeita asioita käydä”.

Näin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle
vaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma
olo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista
varten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli
jäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.

— ”Jumala sen nähköön”, lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä,
syvästi huoahtain, — ”Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia
kansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä
kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on melkein
samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet meren-syrjästä
takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko sillä tavoin
perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja
sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on
kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä
pitäisi valtikasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon
hätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle”!

— ”Oikein puhutte, arvoisa isä”, keskeytti Ragvald, ”tämä kansa on
vääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan.
Ja parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan
tässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lund’in
arkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira
jumalattoman pöyhkeän Ahab’in tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää
neuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle
kansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle
tässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka
eivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse
kuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja
kaikessa siunauksessa”.

— ”Mutta”, arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa
ruvennut myöntymään, ”eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut;
Pohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin
menneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia
Pohjanmiehiä rankaista”.

— ”Suokaatte anteeksi”, vastasi Ragvald, ”tämä asia on kaikkien
Pohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen ja
hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli
saamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet
näihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee,
ett’ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se
on totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä
pyhittänyt, mutta — — minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko
tässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat
sillensä”.

— ”Minun pelkoni”, sanoi Maunu pispa, ”on suuri tässä asiassa. Ruotsin hallitus
pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee
pahemmiksi kuin ensimäiset”.

— ”Ruotsin hallituksella”, virkkoi tähän ritari Harald, ”on tätä aikaa
kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että
Venäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia
ritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren
hänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen
sielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin”.

Pispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: ”Vai onko
Nougorod’ valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä
onnetonta maata uhkailee”.

Pispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä
pauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki
asiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen
niinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli
häntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli
epäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen
ohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus
hänen ja Harald’in mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin,
myöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi
tekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi,
ja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva
Pyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun kirkossa,
kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan
sen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa
lausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon
soimauksia.

Vieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi.
Myöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin
piti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun
jättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa,
mutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: ”hyvin käy”.

Sill’aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä
sivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut,
saavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:

— ”Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää”?

— ”Ruotsin puolelle, Hintsaseni”, vastasi Harald ystävällisesti.

— ”Vai Ruotsin puolelle”! arveli Suurpää irveillään. ”Mutta minun on
täällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi”.

Ennenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä
kääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden.
Ritarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli
itseksensä: ”Ykspäinen kuin koko tämä kansa”! — ja lähti haahteensa,
joka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.

Sampanlinnan-vuori.

Turun kaupunki! — kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen
historiaan! Niinkuin ”ikuinen Roma” on tuhannen vuotta ja enemmän ollut
koko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja
hengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille,
samate vanha Turku on ollut Suomen Roma, — se paikka, jossa Suomenmaan
historia on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat
ensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka,
mistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.

Mutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki
vielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankarella oli tosin jo aikaa
aloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä
vuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina. Mutta
Suomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat paavit olivat
luvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin samat edut
kokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille, jotka neitsyt Maarian
juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla lahjoillansa
muistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä uusi komea
rakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut olisi voitu
tänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä hajallansa
tuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan välillä.
Kuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta
tuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu
rakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten
kauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin
asemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä
että Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen
itäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli
paikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä
puolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä
vartioitsi joensuuta.

Monta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on
sillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on
nykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä
jylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä
maalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka
eriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen
kammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja
vaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt
honkaen jättämää siaa.

Pispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä
yksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden
viimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan
tietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että
muissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä
yltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko
elättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää
kyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen
ainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos
asuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot
olivat.

Eräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren
läntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri
jokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli
joukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita
varten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin
kokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin
pitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi
korkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä eivät
saattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus
houkutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa
hän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä
askeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän
palasi vuohiensa ty’ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät
keltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen ja
varjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin
lähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas
istunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin
sijoillensa.

Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi — se oli
neidon nimi — nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet
ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä
suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin
tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen
korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat,
kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja
pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.

— ”Puoleton”, torua leikitteli tyttö, ”tahdotkos myydä minun Saksalle,
koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. — — Ja sitten, kuka
lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin
kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi”.

Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja
partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.

— ”Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden — ehkä
iäksi-päiväksi”.

— ”Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi”, lausui Tuovi
levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. ”Mutta totta puhuen, mihin
olet sitten lähdössäkään”.

— ”Se on pian sanottu”, vastasi Hintsa; ”näetkös tuota punaista
laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista
kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorod’iin. Minä seuraan Karjalaan”.

— ”Kauppaako tekemään”? kysyi tyttö, joka ei voinut heittää
leikki-puheitansa.

— ”Niin kauppaa kyllä, miks’ei! kauppoja on monta lajia:
naimis-kauppaa, — Tuonen kauppaa —”.

— ”No mutta, ethän toki sotaan lähde”? kysyi tyttö vielä
levottomampana.

— ”Sitä en itsekään vielä tiedä”, arveli Suurpää. ”Miks’en sotaan
lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan.
Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta
tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni”.

— ”Vai en ymmärrä”? matki tyttö närkästyneenä: ”entä jos tietäisin
kertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt
Kuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä
asialla. — — Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä
väijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä yönä
puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä
korvan-taustaansa kynsimään. — Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia
tänne tuonut”?

Hintsa seisoi hämmästyksissänsä.

— ”Mitä kaikkia tämä nyt oli”, hän puhkesi, ”mistä näitä juttuja olet
kuullut”?

— ”En ma huoli huudella”, häikisteli tyttö: ”tuota et sinä,
Hintsaseni, kuitenkaan ymmärrä”.

Hintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:

— ”Tunnetkos Pohjanpiltin”?

— ”Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni
nähnyt”. — — —

— ”No, no”, katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä
ärsyttää; ”onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin”?

— ”On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari kertaa
käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan
ihastunut”.

— ”Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa
väijyksissä”? Hintsa kysyä jatkoi.

— ”Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär”.

— ”Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa
sinusta oikeutta, ja aika on kallis”. Näin sanoen hän riensi ahdetta
alas, katsomatta taaksensa.

Puoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä.
Ylhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän
eroitti Tuovin ääntä: ”Hintsa hoi! apu hoi”! — Niinkuin ilves Hintsa
samassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin
vilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin.
Mutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka
muuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvald’iksi.

— ”Tekisi mieleni koettaa”, virkki vihoissansa asemies, miekkaansa
tarttuen, — ”tekis’ mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos
kylmällä raudalla”.

Kaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin
kummastuneelta.

— ”Kuka olette? Ettekö ole Ritari Harald’in miehiä? Mikä teillä
mielessä on”? — Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.

— ”Minun on mielessäni”, vastasi Hintsa jyrkästi, ”pitää tutkinto
teidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa
pukuimessa kiertelette. — — Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin
käsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette
tässä käymään”.

— ”Nonoh”, arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä
tullut, ”kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin
kuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla
tieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit
Ruotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat
ennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä,
enkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt
teille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas
menossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. — —
Terve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla”?

Kaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin
mukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt
mitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt
paremmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat. Vai
olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä.
Kuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, ”pettää perkelettä”.

— ”Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, — mitä
sitten”? — —

Asemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä,
osoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta
kaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin, tämän viekastelemisen
oikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja
alhaisella varovalla äänellä hän lausui:

— ”Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett’ette karkoita otustamme.
Meidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on
julistettu; se olisi Ruotsin’ rikkomista. Mutta kun tämä on
tapahtunut, — kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta, —
kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton
taivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te’ette, hän ei
kauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan
Pohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän itse
paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos
ymmärrätte”?

— ”Jo ymmärrän”! vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille
selkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.

Kaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei
kuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä
astumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka
ihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua
tiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä
takaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald
selvästi eroitti sanat:

”Susi suotta kiertelevi,
Missä karhu kaartelevi”.

Se oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.

Mutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli
helppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta
äskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille. Itse
haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa ja
vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä kimalteli.
Asemiehen täytyi ihmetellä, ett’ei tuo jo ennen astunut hänen
silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia
asioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon
ainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi,
valmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella
näkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua.
Hänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan
Pirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan
mies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä
päämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta,
milloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi
hänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? — — hän ei
mietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi;

— ”Olette Pohjanpiltti”?

Pohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan
soturin lähellänsä haahden kannella.

— ”Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta”?

— ”Aiotteko tänne jäädä juhlan yli”? jatkoi asemies, joka ei ollenkaan
hämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.

— ”Aion kun aionkin”, vastasi Pohjanpiltti.

— ”Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle”.

Pohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: ”Ei neuvo väärään vie, oppi
ei kaada kankahalle”. Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat
lausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä ”murti suuta,
väänti päätä”. Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa
puhtaaksi.

— ”Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä
julkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana
suuhunne, niin jääkäätte tänne”.

— ”Panna-kirous”? matki Vitjakka; ”se ei ole mahdollista”. — ”Ja
mistä syystä”? hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata
perää.

— ”Syynne itse tiedätte”, vastasi Hintsa: ”luulen minä, että olette
jollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte
tietää, että susi kyllä syitä saa.”

Pohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui
rauhallisesti:

— ”Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään
tänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin
asia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. — — Mutta
kiitos kuitenkin neuvostanne”.

— ”Ei kestäisi kiittää” vastasi toinen, ”jos antaisin teidän pysyä
noissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä.
Hän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette
Kuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on
päästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa
valmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan
odottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa”.

Joka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta.
Hän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:

— ”Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette”.

Asemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi
Haraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille
hakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet
kohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa
valmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli
kokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen
suussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmertä. Ritari Harald,
joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti pysynyt
Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten lähdöstä.
Vasta joku myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa purjehtivan
Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden. Mutta Turun kirkossa
oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren väkijoukon
läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut kaniiki Ragvald
ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun panna-kirous oli
lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan sammumaan ja kunkin
papin suusta soivat sanat: ”Niin heidän sielunsa hukkukoot helvetissä”.

Pohjan vesillä.

Se oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen isku,
jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä
tavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa
Pohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen
raju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui
kalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt oli
Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi kohta
suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla käskettiin
kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon, eikä monta päivää
kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle ja isommat
haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle. Näitten
joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren pintaa
myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten tulijain
matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt luoteiselle
ja Harald’in haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät kokkansa
Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin
Pohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten
edustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen
rinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle
sattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä
oli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari näki
Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa
kähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan.
Niinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti
haahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän
ryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä
päivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa,
kääntyi kohta pakomatkaansa Harald’in laivaston luoksi.

Tämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi
ja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman
vaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten
olevan oikein ankarilla varusteilla, ja Harald’in laivasto, joka
enemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu
kelpaavan tätä väki voimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä se
kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten edustalla
yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden katoavan
täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät lähtemästä
niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä
Merenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta,
asettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille.
Nämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan
muutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien
perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan. Se
on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että
valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja että
Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset Ruotsalaisia meidänkin aikana näitä Pohjan
mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,
niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet
Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille
saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,
eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka
olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.

Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin
vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin
Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,
missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta
paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan ollut
kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään
päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen
laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan piirikuntaan
.

Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän
puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden
väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan vesille,
mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,
kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.
Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä
voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,
muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat
väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän
keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja
valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin
käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä
vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä tämä
Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä vastaan
alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään ollut
joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä näitä
Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset edut
kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi
Pohjanmaalle.

Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.

Pyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla
merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.
Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,
jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella
seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen
käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,
kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis
meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi
innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,
vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin
oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.

— ”Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, — sen
minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut
perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! — — Yksi ajatus minua
lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta
koittavan näille Pohjanmaille.”

Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.
Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti
hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.

— ”Te’et vääryyttä itsellesi, Lyyli,” hän hellästi lausui; ”sinunko
tähtesi tämä sota on syttynyt? — ei vainen, se on ainoastaan
ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se
näiden taistelujen synty ja perustus on. — Sinä ennustat perikatoamme,
ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole
tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet
mitä pelastettavissa oli. — Ja miks’en sitten ilolla hukkuisi, —
sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä.”

— ”Minä ennustan,” vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, — ”minä
tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä takaa
ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,
Pohjanpiltti. — Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.
Katsos, Ruotsin laivasto lähenee.”

Ja niinpä lähenivät Harald’in haahdet Mikkelin saariston kohdalta.
Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin
alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,
näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli
laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan
nä’yiltä.

Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella
yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen
ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi
Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.

Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret
nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta
ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto
vietti juhlaa; — mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo
olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.
Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen
jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;
ensimäinen nuoli lähti sirkuen Harald’in haahta kohden ja ritari itse
putosi hermottomana partaan yli mereen.

Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara
taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin hahden
valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella
onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin
laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun
haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa
perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi
kallistua Suomen miesten eduksi.

Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? — — — Se
on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee
lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa
eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä
kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat — Kurjen ukon
muotoa.

Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se
saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se
kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.

Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin
laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,
välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen
vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.

Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät
vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa
taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,
tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.
Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.

Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli marskin,
Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi
sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä
vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän
voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa
tehdä suuren risti-retken Inkeriin.

Tämän rauha-sanoman tuoja oli — nuori Kurki Laukon herra, joka
päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta
Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan
seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten
perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten
kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista
rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Harald’in
että Lyylin, Pohjan neiden, — toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen
suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli
Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa
veljessä häntä kauhistutti.

Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.
Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan ja
paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka
ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja
pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät
tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat
Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille
muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren
pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä
olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä
vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat sekä
kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat
kadottaneet toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,
johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin
virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin
nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa
seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.

Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista
lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin
ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan vesillä
ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi
monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta
kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät
puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. — —

Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se
oli Pohjanpiltti. — Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti
Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,
missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan
törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,
joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi
vihollistensa haaksia.

Kuudennen-toista sata-luvun alku.

Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa
olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne
sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä
suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköping’in valtiopäiväin
tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin
Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän
jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki
Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka
Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat
saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti Pouttu
oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut
sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän
muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa
sukuansa vastaan? — Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu
oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei
ollut näiden muistojen vika. — — —

Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.
Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion ”herrojen”
yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, — ja
tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu Hannunpoika Fordeel,
nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, —
toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli
avullinen ollut Pohjan mestaamassa, milloin oli ollut
vainottu, Pohjan muka ystävänä ja suosittelijana.
Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä
molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu Hannunpoika
istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien
kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti Pouttu
kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi
ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,
ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana
aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi
jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. —
Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.