Kuudennen-toista sata-luvun alku.

Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa
olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne
sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä
suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköping’in valtiopäiväin
tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin
Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän
jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki
Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka
Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat
saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti Pouttu
oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut
sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän
muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa
sukuansa vastaan? — Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu
oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei
ollut näiden muistojen vika. — — —

Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.
Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion ”herrojen”
yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, — ja
tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu Hannunpoika Fordeel,
nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, —
toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli
avullinen ollut Pohjan mestaamassa, milloin oli ollut
vainottu, Pohjan muka ystävänä ja suosittelijana.
Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä
molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu Hannunpoika
istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien
kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti Pouttu
kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi
ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,
ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana
aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi
jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. —
Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.