KARHUN SAARTO.

Ryöstösaalist’ usein rauhassa
Kun par’aikaa nautitaan,
Mehu mieless’ on ja huulilla,
Rangaistust’ ei aavistetakaan, —
Silloin saapuu nuolet kostajan,
Päättää päivät, matkat maailman,
Tilin vaatii ankaran.

Niinpä osmon, korven herran,
Kohtas kosto kerran,
Saalistaan kun aamusella
Räihävuoren kupehella
Ahmi parhaillaan.
Silloin saapui parvi nuorten,
Sulki tiet ja polut vuorten
Jahtiverkoillaan.

Joukko uljas ties:
Niinkuin yksi mies
Kuulat laskettava on —
Petohon.

Vaan ken käskyn ankarimman
Sai, ja toivon suloisimman
Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi
Luja on, ei mielenhaave onsi, —
Valmis on hän mielellänsä
Täyttämähän tehtävänsä,
Säästämättä henkeänsä.
Semmoinen
Nuor’ on joukoss’ sulhanen.

”Kättä neidon enkö voittais,
Kun sen miehen työllä saa?
Nuorukaisna enkö koittais
Vanhain toivot vahvistaa?
Mik’ on miesten työksi luotu,
Lie se mun myös tehdä suotu!”
Näinpä sulho rohkeasti.
Silloin joukko vakavasti
Tähtäsi —
Paukahti!
Huuto hurja raikui,
Vuoren rinta kaikui!

Vaan nyt nousi kämmenilleen
Korven herra kauhea;
Ennustaen vainojilleen
Kuolemaa ja kostoa. —
Päälle karkaskin
Kaksin kämmenin,
Irvihampahin,
Karjunalla
Hirmuisalla!

Pyssyn ponsi, kirveslapa,
Minkä kukin löytää!
Paeta ei ole tapa,
Päälle parvi töytää.
Ensi miesnä ken on siellä,
Jonk’ on peto melkein niellä?
Hän, tuo nuorin,
Pulskin, suorin,
Sulho parven parhain!
Hänpä viskaa
Lailla huiman
Pedon niskaan
Iskun tuiman —
Mutta sortuu varhain
Maahan alle kämmenten,
Raivoisten.

Avuks’ ehtii toiset.
Silloin sinkuu iskut julmat,
Lyönnit rajunmoiset:
Puhkoo pedon otsakulmat,
Verihinsä sulloo, sortaa,
Maahan murtaa
Urhokkaan Korven
kuulun valtiaan.

Miks ei kuulu riemun raiku,
Miks ei kaiku
Kajahtele vuoresta?
Voittoparv’ on synkkä aivan,
Lailla taivaan,
Jok’ on pilvivaipassa.
Siit’ on päivä pilvessänsä,
Poikaparvi murheissaan:
Urhon alku, ystävänsä,
Tainnoksiss’ on haavoistaan.
Vaan ei hädäst’ auta voivotus, —
Työstä, toimesta on lohdutus.

Kotihin nyt vaan on tie.
Heinäreki, valjahat
Niityll’ on. Siell’ uljahat
Ruunat syö; — kas niistä pari
Reippahasti kyllä vie
Saalihit ja sairahat,
Vaikk’ ois tie kuin hiekkakari. —
Elävän ja kuolevaisen,
Vanhuksen ja nuorukaisen
Koti, armas koti saa
Rauhoittaa.