PETTYNEEN LOHDUTUS.

Tuo poika neittä jumaloi ja laulaa
Ja toivontuskiss’ istuu illat, yöt,
Jää tekemättä halvat arkityöt —
Hän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa.

Mit’ ihanaa ja suloista maa kantaa,
Sen omistaa hän yksin neidolleen:
Maan kastehelmet, kukat keväineen
Ja lintuin laulut — tahtoo hälle antaa.

Mit’ ylevää ja jaloa on maassa,
Sen yhteen nimenen hän sisältää,
Ja taivast’, isänmaata ylistää
Hän armahansa nimess’ autuaassa.

Hän mielellänsä taisteluja kohtaa,
On valmis voittohon tai kuolemaan.
Ja ideaalein tähtimaailmaan
Hänt’ impi Beatricen lailla johtaa.

Vaan rakkaus jos epätoivoks raukee
Ja toivo häviää kuin kangastus:
Maan kaiken silloin kuihtuu kukoistus —
Maailma kolkoks erämaaksi aukee.

Ja missä äsken maa ja taivas valvoi,
Siell’ asuu häviö ja hiutumus,
Ei tuskaa lievittänyt valitus,
Vaan hengen jänttä mykkä kuolo kalvoi.

Mut silloin aatos nuorukaisen rintaan
Lens’ istuimelta pyhän Jumalan:
Kun altis rakkaus on taivahan,
Ei kuolla sovi maisen lemmen hintaan.

Hän erämaassa löysi kosteikkonsa,
Jost’ elonvoimaa uutta ammentaa:
Se kosteikko on hälle synnyinmaa —
Se antaa onnen, tarjoo taistelonsa.

Mit’ ihanaa ja suloista maa kantaa
Ja jaloa mink’ ihmisrinnass’ on,
Työn hedelmät ja voitot taistelon —
Ne nöyrästi hän synnyinmaalle antaa.