KUNINGATAR.

Kuningas armast’ itselleen
Yhä etsii ympäri maata,
Ei mielly yksin ylhäiseen,
Jalon impyen tahtoo saada.

Hovissa silmin ahnahin
Kyll’ immet hänehen tähtää,
Vaan tytöt kreivin, paronin
Kaikk’ katkerin mielin nähdään.

Kuningas vaatteiss’ sotilaan
Alhaisten parvehen astuu,
Näin lausuu: ”Mökkiin matalaan
Sydän kaunihin, suurin mahtuu.”

Hän neittä kolme kuulee — kas! —
Salavihkaa haastelemassa:
”Ken lie se neito, kuningas
Jonk’ käypä on kosimassa?”

Yks jatkaa: ”Tulkoon naimahan
Hän mun, jok’ kutoa taidan
Yhdestä kuidust’ aivinan
Joka miehelleen soman paidan.”

Vaan toinen näin: ”Jos mun hän nais,
Jyväst’ ohran laatisin oltta,
Jok’ urhot intoon kuohuttais,
Sotaliekkinä vois näin polttaa.”

Näin kolmas: ”Tää mua hauskuttaa,
Lupa leikkihin, vaikk’ ei toivoon,
Jos leikki toiveet ilmoittaa,
Ne haudatkoon tosi kaivoon.

Jos kuningas tänlaisen nais,
Niin poikapa syntyis multa:
Kuut kulmilta sen kumottais,
Kasvoilta auringon kulta.”

Kuningas tämän kuultua
Nyt liekkihin leimaht’ aivan:
”Ei toista kanna maailma,
Jok’ etsiä maksais vaivan!”

Hoviinpa neito saatetaan,
Kuin kruunuhun timantiksi,
Pääs puolisoksi kuninkaan,
Kuin päivytär paisteheksi.

Kuohahti sota surmaava,
Sota karsas, rikkoja rauhan:
Kuningas miekkaan. — Armaansa
Hänt’ itkein kaipasi kauan.

Minister’ ohjat rauhaisat
Sai hovissa hallitakseen,
Sai käskyt kovin ankarat
Kuningatart’ totellakseen.

Unhottain käskyt, himonsa
Hän iski irstahin mielin
Armaasen uljaan herransa,
Vietellen viekkahin kielin.

Pois kuningatar inhoten
Luotansa työntävi häijyn,
Vaan kostoa tää vannoen
Näin miettii: henkeäs väijyn!

Mut ennustettu syntyiki: —
Kuninkaall’ ihana poika:
Kulmansa kuita kuvasti,
Kasvonsa auringon koita.

Ja hovi riemulaululla
Nyt liekkihin leimaht’ aivan:
”Ei toista kanna maailma,
Jok’ etsiä maksais vaivan!”

Ilonsa tahtoo ilmoittaa
Nyt puoliso armaallensa;
Siis tiedon kalliin kirjoittaa
Hän synnystä poikasensa.

Voi tuskaa, voi kun kirveltää!
Kun minister’ viestin ryöstää:
Hän valhekirjeen lähettää,
Totuuden jalkoihin syöstää.

Näin kirjoittaa: ”Nyt puolisos,
Kuin konnan, synnytti lapsen;
Mun työn’ on täyttää tuomios,
Sun tahtos teen, sitä käsken.”

Kuningas tät’ ei uskonut,
Vakuutta hän vaati tarkkaa:
Minister’, keinon huomannut,
Heti väärät vannojat palkkaa.

Nää vannovat, ett’ ilkiön
Laill’ armas on elänynnä,
Niin synnyttänyt sikiön,
Jost’ on kovin hämmästynnä.

Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
Päiviltään puoliso surmaan;
Syyt’ ei hän tiedä, vaivassaan,
Ei ymmärrä kehen turvaa! —

Suur’ tynnyr’, kolme vannetta
Sen laitain ympäri kiertyy:
Sinn’ äiti syöstään, lapsensa, —
Sen kanssa merehen viertyy.

Voi tuskaa, voi ja itkua
Hovissa ja kaupungissa,
Voi äitiä ja lastansa
Laineiss’ ylen kuohuvissa.

                                                  ⸻

Vaan kokko ilmass’ uikselee —
Se laskihe tynnyrille,
Se vanteen siitä katkaisee —
Taas lentävä taivahalle.

Kun toinen kokko kiljahtaa,
Niin äitipä rukoilevi:
Taas vanne poikki paukahtaa
Ja ranta jo lähenevi.

Viel’ yltyy äidin rukous,
Ja kolmas kokko jo viiltää
Halk’ ilmojen: kuin laukaus,
Pois kolmannen vanteen siirtää.

                                                  ⸻

Kuninkaalt’ onnen ryöstänyt
Ylen surkee kohtalo ompi,
Miesjoukot henkens heittänyt,
Taikk’ on vihamiehen vanki.

Pien’ ympärillään joukkonen
Hän piileksii pakoteillä,
Rannalla meren vaahtoisen
Sotalaivat turvan’ on heillä.

Ei tiedä tuskaa armaansa
Kuningas, vaan mure miellä
Kadonneeks uskoo toivonsa —
Mut koittaapas valo vielä:

Yht’äkkiä rannall’ ilmestyy
Kuu valvas, aurinko kirkas:
Kaikk’ ihmetellen ällistyy, —
Kuningas toivohon virkas.

Hän rantaan astuu innolla,
Hän löytävi puolisonsa;
Sen syliss’ armaan poikansa,
Kuuvalon ja aurinkonsa.

Ken kertoa voi riemua
Kuninkaan, kuin sotilaitten:
Kun hurraa kaikui kilvalla
Läp’ ilmain, merien, maitten.

Kaikk’ urhokkaina ryntäävät
Nyt lyömähän vihollista,
Ja voitolla sen pyörtävät
Meren aaltoihin aluksista.

Taas voitto uuden riemun toi
Ja hurraa-huutoja kuullaan,
Ylistys taivahille soi,
Maan, meren sortuvan luullaan.

Ja voittoretkin juhlaisin
Kuningas maillehen kulkee,
Kerallaan armas rakkahin
Syliinsä poikasen sulkee.

Ja riemulaulut raikuvat
Hovissa ja kaupungissa:
”Kiitoksen saakoon taivahat,
Taas onni on maakunnissa!”

Vaan minister’ saa surmansa
Ja kansakin kuninkaansa,
Saa kuningatar loistonsa,
Jalo poikanen kunniansa.