VANGITTU ÄITI.

Yöll’ istui vangittuna linnassa
Murheinen äiti, lapsi rinnoilla,
Sodassa, verta niellehessä, jo
Kuol’ isä lapsen, äidin puoliso,
Suomelleen sortuen,
Sen onnellen.

Hirmuisna karjui vihollinen, kuin
Hirmuinen tiiker’, etsein sakkasuin
Uutt’ ydintä ja verenvaahtoa.
Niin äidin luo ja lapsen julmana
Vihollissoturi
Käy, lausuvi:

”Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy!
Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy!
Armosta olet vangiks’ otettu,
Sä muutoin paikall’ oisit tapettu,
Kun miehes kuollehen
Näit pyörtyen.

Kun suoritat nuo helpot lunnahat,
Ett’ aseman ja piilon ilmoitat,
Mihinkä piili sotajoukko se,
Jok ’äsken syöksyi päälle joukkomme —
Koht’ astut vapaana
Pois linnasta.

Kavahda! Kuule linnan tornista
Vapaitten petolintuin kirkuna.
No, eikös koske korvarumpuhus
Kahleitten kalke, vankein uikutus?
Ne maasi lapsia
On kurjia!”

Vavahti äiti, lapsi parkasi,
Kun julmur’ raaka sisään karkasi.
Vaan pelko ensi kyynelissä jo
Valahti pois. Vaikk’ uhkas turmio,
Vakaasti äiti vaan
Käy lausumaan:

”Voin olla vanki, kuolla vankina,
Kun säilyssä on maani kunnia!
Vaan uhrata en verta urhojen
Voi edestä näin halpain, heikkojen,
Kuin äiti lapsineen
On kansalleen.

Oi sotilas! jos sydän rinnassas
Sun onpi, eikä kiven kannikas,
Et vainotöilläs veren vikoja
Niskoilles etsi viattomilta!
Ne tahra sotilaan
On kunniaan. —

Ja kaunihin mun oiskin ollunna
Tään lapsen kanssa silloin sortua,
Kun armahani hurmevirrat mun
Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun.
Mä siitä virkosin
Vaan — kahleihin!”

Irvistäin nauroi julma sotamies:
”Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties
Tää maallinen. Nyt surman satulaan
Saat kohta istua ja ratsastaa
Kuolleitten Yömaailmaan kamalaan
.

Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta
Suu muhoilee myös tuolla lapsella!
Te kuolost’ iloitsette? Malttakaa!
Voin lähtöhelvetin ma valmistaa.
Se riemut hälventää,
Vaan tuskat jää.

Tuon poikas ensin näet paistuvan,
Sun hiilloksilla sitten korvennan.
Yks sana vaan sun tästä pelastaa:
”Tahdotko sotajoukon ilmoittaa?
Lupaatko tehdä sen?” —
Vaan äiti: ”En!”

Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä
Polvilleen vaipui, lapsi sylissä:
”Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin,
Sä armosilmin katsot meihin päin: —
Suot kuolla kansallein
Mun lapsinein.

Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta:
Se miehenä vois maataan palvella!
Viaton säästä! Kunnialla mun
Suo kuolla, urhoin edest’ uhratun:
Niin lapsen isänmaa,
Mun kuolo, saa.”

Näin äiti rukoili ja silmänsä
Nyt muuriss’ aukon löysi — äkkiä
Siit’ ulos laski lapsen itkevän
Kuin suuhun surman kaikki nielevän,
Vaikk’ antoi enkelten
Sen kätehen.

Taas julmur’ raaka sisään karkasi,
Kädestä miekanterä irvisti.
Ja jäljessä toi toinen kattilaa
Tulisten hiilten alla hehkuvaa:
Näin ilmi helvetti
Nyt uhkasi.

Härnistäin miekkaa toinen karjahti:
”Nyt tänne lapses!” — ”Sen vei enkeli!
Kun armoa ei teiltä riittänyt,
Sit’ olen taivahalta pyytänyt.” —
”Vait! istu kattilaan
Nyt kiehumaan!”

Näin komentaen, nilkosilmiään
Hän toverilleen paahtoi ähmissään. —
Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa,
Uroolta vaimo miekan sivaltaa! —
Rintaansa syöksee sen
Nyt — kaatuen.

Yö kirkastui ja kahleet helskähti,
Ään’ outo vankein keskelt’ tärähti:
”Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,
Sä sankar-arvon ostit vankina!
Vapaina urhot maan
Nyt puoltakaan!”