ERÄS MATKA POHJANMAALTA.

Ah, kuink’ armas muistilleni
Matk’ on Pohjanmaalta pois:
Neiti istui vierelläni,
Ah, jos vielä siinä ois!

”Kerro, kerro!” kuiskui neiti. —
”Sano mitä kertoisin!” —
”Jokos murhe muistos peitti?” —
”Ei, mä eksyin toiveihin.” —

”Mitäs toivot?” — ”Enpä jaksa
Toivoa tät’ enempää!
Toivoisinpa, ett’ tää matka
Meill’ ois ijät’ kestävää.” —

”Päivästäkin tulee loppu,
Illan ruskot lähestyy!
Matkan päähän meill’ on hoppu,
Aika-kulta tärkistyy.”

Näin se neiti, — mut kas täältä
Mäki kuvettansa tuo;
Taivas nousee mäen päältä —
Onkos kaikki totta nuo?

”Eihän taivas maahan riitä!” —
”Riittääpäs, kun koskee noin!
Parahin sen tunnen siitä,
Autuas kun olla voin.”

Vaan nyt silmiin astuu maamme!
Tuolta järvet aukeaa,
Tuolla vuoren nähdä saamme,
Hartioitaan kohoittaa.

Oi te laaksot, niemet, saaret,
Kenpä helmassanne ois,
Vierell’ armas lemmen aarre,
Koskaan sielt’ ei pyrkis pois!

Näin ma lauloin, ratas kulki,
Läpi seutuin armaitten,
Vaan en lempeäni julki
Voinut laulaa immellen.

Päivä hämärään jo vaipui,
Minä unelmihin jäin:
Käten’ immen vyölle taipui,
Pääni rinnoillensa päin.

Ah, kuin armasta! — ”No varsa!
Juokse, ethän seistä saa!” —
Käten’ impi varreltansa
Päästi — pääni kohoaa.

Sydämeni sulaa aivan,
Koht’ on matka päättynyt.
Suutakaan en saanut! taivaan
Kadotan! — Jo päättyi nyt!