TOINEN LUKU.

Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät
tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja
kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.

Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo
siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista
joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat
perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat
harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi
nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki
kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita
perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig
hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.

Valtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen,
käytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain
isäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin
hyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. — Valtioneuvoksetar, ollen
kotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva,
murtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan
kaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja
kehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen
punaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku
maaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän
velvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa
lähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen
huomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden
suojelijattarena. —

Nuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia
ja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika
Rikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin
tarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja
sikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli
umpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan
hyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien
hemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan
jotakuinkin kaunis tyttö.

Ruokasalissa — jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti — sai
Ludvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba Vesterlundin
kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla
oli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden
saman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä;
kasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin
kielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan
klassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.

Niin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa
ottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi
joululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan.
Nuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku
Sissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja
veivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin,
luki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein
herättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.

Myöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla
osoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis
valkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä
kiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa
noita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka
valtioneuvos lausui hyvällä painolla.

Sitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:

Vuosi vuodelta,
Päivä päivältä
Heikko ihminen katseensa luo
Ylös korkeuteen,
Tuonne taivosehen —
Luoja kerran sielt’ apunsa tuo.

Rikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti
esiin suurenmoisen postillan: ”Hartauden harjoituksia joka vuoden
päivälle”, hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle
soturille.

Täti, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi
alkulehteä, sanoen: ”Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard”, jonka
tämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli
naapurinsa.

Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään
kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa
joulukuusen luona: ”Minä sain postillan.”

— Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!

— Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian
päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.

Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:

Vaikka ootkin varaton,
Elos vapaa, huoleton,
Niin jos perheen varat käsiis saat,
Kohta ystävilles jaat.
Hienot, hienot päivälliset,
Monet pienet illalliset
Ymmärrät sä toimeenpanna.
Huudetaan vaan: ”Vielä anna!”

Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi
hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen.
Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:

— No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota
seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin
Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa
runosäkeessä:

— Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.

Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta
luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä
taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan
joululahjain harmillisen vaihdoksen. ”Jumalan kiitos”, ajatteli hän, kun
Birger oli lausunut epäluulonsa, ”minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa.
Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme
kahden kesken!”

Taaskin joululahja! ”Valtioneuvos, ritari y. m.” Kun osoite oli luettu,
rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja
luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:

Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!

— Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti
hymyillen.

Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta
hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.

— Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän
se lienee!

— Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten
lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa.
Offenbach on oikeassa sanoessaan: ”Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta
sukkelia?”

Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. ”Oi sua veli pörröpää”, joka
niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle
kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan
jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig,
uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan
rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:

— Isällä on paljon kadehtijoita.

Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä
täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja
häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa
mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: ”Koitappas tukkaas silittää!
Koitappas tukkaas silittää!” Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo
kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa
teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.

Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen
kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki
puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin,
huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa
takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine
runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin
tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota
viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea
toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme
yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.

Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin
syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen
jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:

Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä,
Miten somasti onkaan se saksia vievä!
Nyt innostuneena hän hommailee,
Sulosuunsakin kauniisti hymyilee.
Ja paikata, leikata, ommella saa,
Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!

Valtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä
tyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein
kuiskasi — suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle.
Onnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut
runosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan
keskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi
pisteli.

Mutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön
otti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku
esinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen
sormustinta rouvalleen:

— Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin
hienoja ja komeita.

— Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan,
sanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva
valtioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi
täti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:

— Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.

Myöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti
setä Lasselle:

— Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria.
Jouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat
vieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö
niin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja.
Äänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna
näkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?

Helpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka
vieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen
Gustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.

— Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin
seiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin
nekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!

Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan
noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli
osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen.
”Mutta eihän tuota enää voi auttaa”, ajatteli hän ja vaivaten mitä
surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä.
Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi
kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo
”kadehtija” ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää ”Pörröpääksi”, ja
käskenyt tämän — huh sentään!

— No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti
luutnanttein triosta.

— Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme
jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?

Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen
tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin
juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin
olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas
joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo
Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.

Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin.
Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe,
että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan
suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa
sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja
valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:

Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,
Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,
Sua aina, sua aina jos käyttää voisin
Sun avullas kauniita — — — — — —

— Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti
valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka
sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja
kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:

— En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta
vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä
maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.

— Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä
tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen
kapine, rakas Sohvi.

— Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.

— No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar
hyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!

Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän
säkeen jatko piano pianissimossa: ”kauniita nilkkoja nähdä soisin”
salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista
naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas
kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois
ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.

Ja sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista
salaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin
ilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman
kätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja
kuunteli iloisena runosäettä:

Nuo tummat ja sorjat,
Nuo vaaleat norjat
Sun lempeäs syttymään koittaa.
Niin onnekas oisin,
Jos vainen voisin
Sinut puoleeni kerran voittaa.
Sua, armasta, muille en sois!
Vain sulle salaa
Mun lempeni palaa
Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.

— Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar
hilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi
aukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:

— Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä
ystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen,
mutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät
näkyvät olevan hyviä.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät
mahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään
tupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät
niistä 40 markkaa sadalta.

— Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään
nostaen.

Mutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän
joululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin
kärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa
herttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin
tarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli
häntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin
hän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän
halua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista,
kun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä,
sanoi:

— Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa
petää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla
sattuu olemaan.

Tuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle
tuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän
kyyneleet silmissä, aivan hiljaa:

— Minun hyvä, parahin — rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta
tyhmästä pilasta — sinä et saa olla pahoillasi!

— Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen
sigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka
olet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?

— En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig
ääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.

Ja valtioneuvoksetar nauroi niin, ett’eivät he vähään aikaan paljoakaan
kuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki
joululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei
suinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.

Taasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli
neiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa
viivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan
lahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:

Jouluaatto ilon tuopi
Sulle se myös ”viftin” suopi.

Ja neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän
kotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti
kaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä
valkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.

— Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni
olisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva
antajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen
viuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen
Ludvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan
saajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan
kohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.

Ja neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi
leyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin
valoisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa
tulla tupsahti.

Nyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti
ylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen
vaivansa, sekä huudahti:

— Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne
ottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona
keskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.

Irene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:

Ulkomuoto kaunis on,
Mutta sydän kylmä, kova.
Sydän lapsen koita suojella
Ett’ei maailma sais — turmella.
Ensi joulu varmaan tuopi
Monta moista lahjaa sulle,
Ehkä vielä silloin suopi
Syleilynkin armaan mulle.

Viipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä
lopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa,
ja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä
kerrata:

Vaikk’ pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia öisin
Ja huolilta mailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskeitansa.

Molemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana —
mitä hän ei enää voinut salata — lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta
veti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin
tutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat
samettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät
vastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä
hän ikinä oli nähnyt.

Näky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja
valtioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja
liittynyt ryhmään, huudahti:

— Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä
mahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?

Oli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten
piirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja
kunnioittavasti sitä suudellen sanoi:

— Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin
koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat
joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen
ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin
päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä,
kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna
kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin
on käynyt, niin että — niin että en koko tänä iltana ole tiennyt,
olenko valveilla vai uneksinko.

Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen
puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan
kuitenkin avomielisesti.

— Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen
armahdetaan.

— Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig
mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!

— Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen
kätensä itämaalaisella kumarruksella.

— Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä,
voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene
leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?

— Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään,
ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.

— Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja
hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle,
kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.

— Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin,
sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.

— Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi
valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin,
vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?

— Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig,
ollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän
oli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon
setä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat
runosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa
vastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, ”Veli Pörröpää, tahtoisit
tukkaas silittää”, ja antaa keittokirjan —.

— Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien
nauraessa.

— Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti
Vesterlundille.

— Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli
saliin.

— Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett’ei niin komea lahja ollut
minulle aijottu?

— No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin,
kevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin
käsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!

— Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja
antoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin
kauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään.
Sanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta
lahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.

— Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle
synninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti
Vesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.

— Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun viimeinen joulu, vaan ikiajoiksi,
mitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan
morsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja,
jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä
pääkaupungissa.

— Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman
kumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän
on niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää
sen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku,
käsivartesi, ole hyvä!

Emäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa
illallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja
juodessa.

Onnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä
ja iloiselta saadessaan tämän ”kauniin kapineen”, kuin aikoinaan
saadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr. Svanljung
Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin
kunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen
lisäksi.

Ja niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja
viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat
häät olemaan.