MERIMATKA.
Laiva kotirannassa
Kauan vartoi lastissa,
Vartoi myötätuulta,
Viedäksensä maailmaan
Tavaroita Suomenmaan,
Vartoi myötätuulta.
Tuuli heräsi,
Purjeet kohosi,
Kotiranta jäi ja jäi.
Monet hellät sydämmet
Sinne jäivät — liinaset
Liehuivat vain sieltä
Rakkauden kieltä.
Kotiranta jäi ja jäi.
Oikein oiva vauhtia
Mennään alkumatkassa,
Kautta tuttujen salmien,
Tutun tuulen liekuttaissa,
Laivan mieli ja miehien
Kiitää kaukaisissa maissa.
Mutta mielen lentokuvat
Tosityössä kukistuvat.
Joutuu sitten ilmat kurjat,
Vaihtomieliset ja nurjat,
Tuuli kieppuu siellä täällä
Eikä viihdy millään päällä.
Idät, lännet, pohjat pyörii,
Kaikki ilman kulmat kierii.
Ilmattaret, hurjat naiset
Pitävät kai tanssiaiset.
Kulkee monet virtaukset
Ristiin etelä, rastiin,
Vaan ei mitkään viimahdukset
Viihdy mastiin.
Perällä kun pohja teutoo,
Kokass’ jo reutoo,
Kumpikin ne jättää pian
Uuden tuulen tulla sijan.
Moisten henkivirtain kanssa
Lainehet käy kummissansa,
Sinne tänne huikennellen,
Neuvotonna lieksahdellen.
Mielessä on suuntaa sata,
Mut ei yhtään vakavata.
Jotain uutta tuumaa tässä
Harkitaan — lie syntymässä.
Niin akanvihuri äkkipää
Nyt ryöpsähtää.
Sen iilipilvi lennättää.
Se luulee laivat kääntävänsä
Ja luonnonvoimat säntiltänsä
Ja merenpohjat nurin närin,
Sielt’ etsivänsä salakarin
Ja siihen ruhjovansa laivat,
Niin päättävänsä matkavaivat.
Se kohisee
Ja tohisee,
Se nostaa meren huomiota
Kuin nousemass’ ois suuri sota. —
Kun laivaväki
Sen kumman näki,
Se kietasiikse öljytakkiin
Ja rasvalakkiin,
Niin valvovaksi
Ja hartahaksi. —
Mut iilipilvi vihuroi
Ja räiskää, roiskaa minkä voi.
Se sataa rapsuttaa
Ja laivaa liekuttaa.
Se puskee, pauhaa, pohtaa,
Kuin uhkamieli sukeltaja
Tai ahnas aarteen tavoittaja
Se syvyyksiä kohtaa.
Se väsyy, taukoaa
Ja jälleen ponnistaa,
Mut väsyy aina vaan
Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.
Laivan mielestä ei jää
Matkan pää.
Vaikka venhe väylältään
Joskus poikkeaa,
Se tok’ yhtenään
Sinne palajaa.
Noutain hetken tuulten tarkoitusta
Matkustaja voittaa kokemusta.
Vanhan tuulen maininki
Silloin tällöin loiskuvi,
Laivan kylkeen läikähtää,
Hervotonna siihen jää.
Sekin suunta puski aikanaan —
Raukeaa nyt vuorostaan.
Illan tullen tuuli herää,
Aallon henki virkoaa.
Vieno myötätuuli
Purtta tuudittaa.
Laivan saumoiss’ ei nyt ruska
Myrskyn tuska,
Mennä vierii verkalleen.
Ei se kieku
Eikä lieku,
Vettä viiltää tasaiseen.
Ilmass’ ei nyt kuulu uhkaa,
Ei se vongu, sen kuin suhkaa,
Niinkuin palkeet seppää palvelee.
Yö jo lähenee.
Vilvas tuuli purjeet pullistaa.
Laineet haastelee —
Ken se luonnon kieltä oivaltaa?
Merimies nyt harrasna
Seisoo laivan kannella.
Kirkossa hän nuokuten
Kuuli saarnat pappien.
Täällä tähtitaivaan alla
Mielellä nyt valvovalla
Luonnon sanaa tarkastaa.
Luopi silmät meren yöhön:
Sieltä kiiluu, kimaltaa
Miljoonia parvia
Kipunia
Kirkkahia
Niinkuin kiiltomatoja,
Siin’ ne välkkyy öisess’ aallossa.
Syvyydessä helmiä,
Korkeudessa tähtiä,
Mieless’ ajatuksia,
Työtä, vaivaa matkalla —
Siin’ on luonnon totta, kaunista.
Taasen aamulla
Ilma uinahtaa,
Purjeet mastossa
Jouten tutajaa,
Laiva näyttää torkkuvan.
Merimieskin kopissaan
Kuuluu kuorsaavan.
Toiset korjaa touvia
Taikka paikkaa purjeita.
Päivä paahtaa taivaalta.
On suuren suurta ja mahtavaa,
On juhlallistakin täällä,
Kun meri taivasta kuvastaa
Näin kirkkahalla säällä,
Kun syvyys huokuu, huokuu
Ja laiva hiljaa nuokkuu,
Kun merimies laulussaan
Käy kaipaamaan:
”Niin kaukana kuin on maa ja taivas
Toinen toisestansa,
Niin kaukana täytyy merimiehen
Kulkea kullastansa.
Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!”
Tyyntä kestää kauemmin,
Kestää päivän, toisenkin,
Kestää ikäviksi.
Mitä hautookaan
Syvyys kohdussaan?
Mitä aikoo avaruus?
Ikävä kuin ikuisuus
Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.
Meren laine laiskuuttaan
Homehtuu;
Luonto työstä, työstä vaan
Uudistuu.
Kapteen nurkuu: ”Ennen myrsky,
Ennen hurja aaltoin hyrsky,
Kuin tää veltto toimettuus!”
On taas ilta.
Kokkapuolta taivahilta
Äänettömät liekit väikkyy.
Tuulee täältä, tuulee sieltä,
Vastatusten laineet läikkyy.
Meri kantaa salamieltä
Syvyydessään.
Mutta yöllä tuuli uhkee
Valtaan puhkee.
Meri uuden suunnan saa,
Yö ja myrsky liittoon yhtyy,
Työhön ryhtyy,
Raivopäisnä mellastaa.
Voimallisna aallot riehuu,
Kiihtyy, kiehuu,
Kuohuu, korskuu,
Pauhaa, parskuu,
Ylös mastoon roiskuaa.
Jyskii,
Ryskii,
Laivan laitaa pommittaa:
Saumat oihkaa,
Ruskaa, voihkaa,
Niinkuin sairas kajuutassa,
Outo merta kulkemassa: —
Hän surkeuttaan vaikeroi,
Kuin kurja sill’ on elämä,
Jok’ itseään ei auttaa voi,
Niin kurja, niin kurja elämä. —
Liekkikäärmeet uivat ilmassa,
Kirjaellen merta, taivasta.
Pauhinalla sortuu pilvet,
Kuin ois yössä inhat ilveet,
Sota julma, miekat, kilvet
Vuoroin siellä singahtaisi,
Kolkko vääryys voiton saisi.
Meri paisuu palleaksi,
Syvyys vuorehtii ja pärskii,
Milloin pyrkii pilviin asti,
Milloin aalto laivaan tyrskii.
Ilm’ uhkii
Ja puhkii,
Se huokuu
Ja vonkuu
Ja mastoissa vinkuu. —
Jo lasti roikkuu kallellaan,
Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan.
Tuntuu kuin ois viime hetki,
Meren pohjaan suorin retki,
Synkkää täällä, synkkää siellä,
Viittoja ei laivan tiellä.
Mutta kapteen karjuu yössä,
Miehet ankarass’ on työssä.
Ne kääntää
Ja vääntää,
Ne veivaa
Ja reivaa.
Eivät päästä valitusta,
Taisteluhun pelko hukkuu.
Riehukoon yö, korppi musta,
Kerran, kerran sekin nukkuu.
Aikansa
Kaikella.
Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu,
Luonto suuntihinsa suuttuu,
Ottaa uusia.
Yön työt päivä paljastaa,
Lastin rippeit’ aalto kantaa:
Siinä uivat pitkät parret,
Paksut palkit, hoikat hirret.
Tuolta masto loitompaa
Siintää, niinkuin hukkuvainen
Auttajalle kättä antaa,
Vaikk’ on apu myöhänlainen.
Miss’ on nyt tuon laivan väki?
Rannallako?
Pohjassako? —
Taivas tietää, myrsky näki.
Mut on monta laivaa muita,
Myrskyn halki ohjatuita:
Toiset suurten perhoin lailla
Purjesiivet pullistaa,
Jotkut siipiä on vailla;
Niitä höyry ryskytellen,
Itseenluottain, intoellen,
Suoraa suuntaa kuljettaa.
Vapahina, uljahasti
Ulappaa kaikk’ uivatten.
Miksi? Mistä? Minne asti?
Itse tietköön jokainen.
Kukin vastaa matkastaan,
Päästyänsä satamaan.
Aamun rinnoilla
Myrskyn kohdusta
Syntyi reipas myötätuuli,
Pulloposki, paksuhuuli.
Tarttuu laivan purjeihin,
Niinkuin poika urhoisin;
Se kuin pilvissä
Laivaa lennättää,
Että silmissä
Siintää matkan pää. —
Sydän oikein lämpiää. —
Viippoo, vaappoo, laiva luikuu
Aallon harjalt’ toisellen,
Merikarjut vierell’ uivat,
Hyrskis, tyrskis kilvaten.
Mieli rannan riemuja
Kuvaa kultaisiksi.
Tuuli purtta jouduta!
Miksi viivyt, miksi?
Merimies nyt rauhassaan
Työskeleepi laivallaan.
Lasti kalteva
Täytyy korjata,
Että väistyis vaara silloin
Kuin taas myrsky mylvii milloin.
Hetipä tuuli tuittupää
Kääntyy toisahalle,
Vinha aalto viilettää
Laivan loitommalle:
Riutuu mielen toivehet,
Toiveet liika varhaiset.
Tuuli tyyntyy vähittäin,
Nukkuu, raukeaa.
Tuulen vuoteheksi käy
Sumu sankka, tiet’ ei näy.
Tuskin huomaa mistä päin
Reitti aukeaa.
Mutta merisairas se
Nousee kannelle.
Rantalintuja
Lentää laivalla.
Kalastajat kuutoista
Tuovat kaloja.
Terve, oudon rannan tervehdys!
Terve, kaikkein kansain veljeys!
Herää tuuli uudelleen,
Tuutii laivaa hiljakseen.
Illan suussa sumussa
Venhosta
Luotsi nousee laivahan,
Tuttu monen kulkijan.
Yö kun on
Valoton
Eikä kuu ja tähdet riitä,
Näyttää tulimajakka,
Toinen, kolmas tietä siitä
Meriportilt oudolta
Rantaan kaupungin.
Kun on halki päivää, yötä
Nähty vaivaa, tehty työtä,
Joutuu vihdoin satama —
Kuka vartoo rannalla?
Kenen silmä siellä palaa?
Terve, ranta rauhaisa!
Joskus, joskus merimieskin
Rauhaa halaa.
Tyynessä nyt valkamassa
Laiva seisoo rauhassaan,
Kuin ei myrskyss’ ankarassa
Taistellut ois milloinkaan.
Mut sen ympäri ja yllä
Elämää on yltäkyllä,
Pauhinaa ja paukkinata
Puuttumata.
1889-93.
SUOMALAISEN SYNTY.
Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 . marrask. 1893 . 1894 p.
Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask.
Kas kuin lapset leikissänsä
Häämenoja näyttävät,
Kaks on hääparina tässä,
Onnelliset, viehkeät,
Kolmas pappi vihkimässä,
Sitten tanssit ketterät.
Kaikki käy kuin elämässä,
Leikiksi ei muisteta,
Lastuviuluansa soittaa
Nuorin poika pankolla,
Ilon, innon valta voittaa
Mielet pienten parvessa.
Toinen näytös: lapset leikkii
Vanhain perhe-elämää:
Tyttö tuutii vauvalasta,
Kehtovirttä visertää,
Poika kengittää hevosta,
Puuhevosta säyseää.
Kaikki käy kuin elämässä,
Leikiksi ei muisteta,
Onhan herkkä lapsen tunne,
Miel’kuvastin kirkasna.
Sinne pienet kiitää kunne
Suuret ajan virrassa.
Kolmas näytös: lapset leikkii
Hautajaisten menoja:
Pieni kuoli, kellot soivat,
Soipi laulu surkea.
Vanhempainkin mielet voivat
Tuota kuullen mustua.
Kaikki käy kuin elämässä
Leikiksi ei muisteta,
Aik’ihmisten tavat toimeen
Puhkeavat lapsissa.
Noin heräisi taide taimeen —
Kun ois tuota hoivata!
Neljännessä näytöksessä
Nuor’ on impi tuskissaan:
Ilmoille hän tahtois tuoda
Kuvat kummat sielustaan,
Elämän kaikk’ eljet luoda,
Nähtäviksi maailmaan.
Tahtoisi kuvata konnan
Kujeillensa, koukuilleen,
Näyttää narrin naurettavan
Elävänä, ilveineen,
Sankarinkin kunnokkahan
Kantaa arvon kirkkauteen.
Tuost’ on impi tuskissansa,
Ei voi auttaa äitikään:
Isä tyttärensä toivot
Pitää melkein leikkinään:
”Turhia nuo tuskat, raivot,
Paras mennä miehelään!
Papiksi et kelpaa, tyttö,
Muuksi et voi toivoa.” —
”Suo mun luoda elämästä
Maailmalle kuvia!
Elämästä — juuri tästä
Tulkita suo totuutta!”
Silloin sankar’ immen luokse
Astuu, tarttuu kätehen;
Taiteen pappi luontoansa,
Valpas, säihkysilmäinen,
Euroopainen koulultansa —
Sydän suomalain on sen.
Immen temppeliin hän viepi,
Siellä hoitaa, kasvattaa.
Alkaa sitten viides näytös,
Esirippu kohoaa:
Immen sanat, kasvot, käytös
Elämätä kuvastaa!
”Suomalainen teaatteri!”
Huutaa kansa innoissaan.
Silmät säihkyy riemumieltä,
Eläköötä huudetaan,
Talvi riutuu suven tieltä,
Kukat kasvaa tukkunaan.
Kukkihin se impi peittyy,
Luonnon kevät tullut on,
Linnut laulukielin saavat,
Soitto liittyy voittohon,
Parantuvat tuskat, haavat, —
Ihme aavistamaton!
Viides näytös kestää vielä,
Suomalainen näytelmä,
Sama impi toimii siellä,
Kuningatar helmivä,
Elämän, totuuden tiellä
Palvelee hän ylintä.
Palvelee hän kauneutta.
Mutta ylipappina
Opin on ja luonnon tuote,
Jolla ain’ on varalla
Viisas lause, varma luote:
Kaarlo Bergbom — kunnia!
TYÖKANSAN MARSSI.
Työkansa, nouskaamme!
Tuo entisyyden loistoisuus
Ja nykyisyyden mahtavuus
On työtämme.
Nyt painavatko meitä ne!
Ne niskoiltamme puistamme.
Täysikäisiksi kypsyttää
Meit’ aika tää
Ja neuvoo menneisyys.
Työkansa, nouskaamme!
Työ korkeimman on tahtoa,
Mut kurjuus orjan kahleita —
Ne katkomme.
Siks emme raada juhtina,
Vaan luonnon eturinnassa,
Valoa kohti pyrkien,
Töin, taistellen —
Se meidän valtatie.
Työkansa, nouskaamme!
On meissä Suomi suurinna
Ja kansan voima vahvinna,
Me nouskaamme!
Kun perhekunnat, lapsemme
Me valvehille nostamme,
Ne uuden voiman tenhokkaan
Tuo maailmaan
Ja Suomen vahvuuden.
Työkansa, nouskaamme!
Meit’ osa kallis vartoaa,
Töin, toimin, voimin valloittaa
Sen tahdomme.
Työn kunnia, työn arvo, ne
Ja valistus on toivomme,
Kaikk’ oikeudet tasaiset,
Tiet avoimet
Ja veljein vertaisuus.