OMPELIJATAR.
Minä astuin katua,
Katuviertä pitkin. —
”Herra, kuulkaa, kuulkaapa?”
”Tyttö, mit’ on sinulla?” —
”Kaiken viime, nähkääs,
Neuvotonna itkin!” —
”Nuori tyttö houkkio,
Mikä sua vaivaa?
Kurja laiskantautiko?
Vaiko hylkyteillä jo?
Pystyyn pääsi nosta, luota:
Ahkeruus tien raivaa!” —
”Kiitos, herra, neuvosta.
Sisään astukaatte!
Ette huoli tuomita,
Ensin täytyy kuunnella.” —
Sisään astuin. Mitä kuulin,
Tekin kuulla saatte.
Kaunis, hento, kalpea
Tyttö, hehkuposki:
Posket hohti kuumetta.
Kumarassa tuolilla
Vaikeroi hän vaivojaan:
Kivut, tuskat koski.
”Tuohon, herra, istukaa!
Olen sairas, näätte,
Eikä leivän murenaa,
Yhtä vähän hoitajaa.” —
”Neiti, valituksiltanne
Minut säästäkäätte!” —
”En, en säästä! Vaadin sen,
Että kuuntelette!” —
Näin hän jatkoi kiihtyen, —
”Myöskin teitä syyttelen,
Puutetta kun kärsin tässä,
Te vain herrailette!” —
”No, no!” — ”Uskotteko sen,
Työstäni ett’ elin?
Silloin tällöin suuruksen
Söin kuin heikko kärpänen.
Mutta päivät, melkein yötkin
Istuin, neuloskelin.
Markan, puolentoista sain —
Mitä säästyi siitä?
Parempata palkkaa hain,
Herrasväki moitti vain. —
’Tyydy, tyttö, onnehesi,
Siitä herraa kiitä!’
Minä kiitin, sairastuin,
Herrasväki jätti,
Minut poisti päin ja suin —
Pian heiltä unhotuin. —
Tauti, kurjuus kuormiansa
Niskoilleni mätti.” —
”Elä kerro enempää!
Liiaksi jo kuulin.
Nyt voin tuskas ymmärtää.
Miksi — mua hävettää —
Sinust’ aivan syyttömästi
Huonoakin luulin!”
Uhkaavasti lausui hän:
”Siksikin voin tulla!
Työ ei näytä riittävän
Kannattajaks elämän —
Pelkään, että hurjatöihin
Lahjoja on mulla!” —
Kaivoin kukkaroani —
Löysin tyhjän sieltä.
Millä köyhä auttaisi!
Lauluni, oi, lauluni!
Kutsu kurjan auttajaksi
Kansan kättä, mieltä!
27/2
TURVATON ÄITI.
Jo kahdeksankymment’ on eukko,
On laiha ja ryppyinen;
Hän mökkinsä kanssa maahan
On vaipunut syvällen.
Hän vieraan villoja kehrää
Ja kannikan kuivan syö,
Pää illoilla puulle painuu,
On turvaton, kolkko yö.
”Hyv’ iltaa, vanhus!” — ”Hyv’ iltaa!”
”No, miss’ ovat nuoremmat?” —
”On mieheni kuollut; lapset
Ne naivat ja poistuivat.” —
”Tyly taisitkin olla heille,
Et antanut oppia kai?” —
”En. Koulua tääll’ ei ollut.
Mut rintaa lapseni sai.
Lukutaitoa myöskin neuvoin
Tämän rukkini rinnalla.
Kotiantimet ammoin loppui,
Oli jatkona maailma.
Niin vieraantuivat jo varhain
Pois lapseni äidistään,
Työt’ etsivät maailmasta,
Minun jättivät yksinään.” —
”Mut äitiä mahtavat muistaa
Ja auttavat lahjoillaan?” —
”Kai muistavat, mutt’ on lapset
Taas heilläkin vuorostaan.
Ja pieni on raatajan palkka!” —-
Hän huokasi painavaan.
Kysyjään ei kääntänyt silmää.
Rukin pyörä jäi seisomaan.
27/2
KUOPASSA.
”Kun köyhäll’ ei ole muuta
Juur’ rikkautt’ ollenkaan,
Kai siksi näin viljalta hälle
Toki lapsia annetaan.”
Maakuopassa raskas vaimo
Näin lohdutti itseään,
Kun seitsemän törkyistä lasta
Hänen hääräsi liepeissään.
Mies herran kuormia kiskoi,
Pui viljat, kynteli maat.
Öin kuopan mökkihin painui
Hänen raajansa tarmokkaat.
Mut huomenna taas sama herra
Hien, voiman mieheltä vie;
Toki ryysyistä perhe raukkaa
Se herra ei holhonnut lie.
Talo päivänrinnassa pulska
Jalon herran on kartano;
Yli, järven siintää
Näkö sielt’ ylen mainio.
Mut herran hienokas perhe
Mökin perhett’ ei ymmärrä:
He korkeita kouluja käyvät,
Mökin lapset kinkeriä.
On muutenkin ilkeä nähdä
Likasiivoa, raakuutta
Ja köyhyyttä noin viheljäistä.
Miks heitä ei nosteta?
22/3
LOHDUTTEEKSI.
Olet sairas, kauhean sairas,
Ylen raihnas ja syntinen:
Sillä syntinen aina on sairas
Ja sairas on syntinen.
Sinä tahtoisit olla puhdas,
Sillä terve on puhtoinen.
Mut kuka on oikein terve,
Kuka aivan on puhtoinen?
Pese elämän karkea kuona,
Hiki, ihvekin itsestäs,
Parannuksella hoitele haavas
Toki päättyy tää elämäs.
Yhä muotoja muuta ja vaihda,
Yhä ainettas uudistele,
Mut ainekin on hivuvaista,
Elinvoimalle kestä ei se.
Kaikk’ aine ja muodot sortuu
Elinkuonahan raskaaseen.
Mut sortuuko voimakin? — Eikä.
Se on elpyvä uudelleen.
Elämämme on voima, jok’ etsii
Yhä uusia muotoja vaan,
Ja se muotoja vaihtaen nuortuu
Eikä ennätä loppuakaan.
30/3
UUSIMAA.
Täynn’ ihanuutta Suomi on
Kuin rinta nuoren morsion.
Mut rikkain, runsaslahjaisin
On tytär Uusimaa.
Se kasvaa viljaa, kansaakin,
On aittana pääkaupungin
Ja merta kansoittaa.
Se kasvanut on urhoja,
Maan, kansan rakastettuja,
Heit’ emme koskaan unhota,
Vaan työllä seuraamme:
Jo kansa tääll’ on valvova,
Työn, uhrin altis, ahkera,
Valohon rientää se.
Valohon, vapautehen
Käy kansa kevätrientoinen.
Edistys kutsuu kaikkia
Maan onnen valvontaan.
Maan, merten rikkauksista
On uusi vilja versova:
Valistus voimassaan.
Uusmaa on meille kultala,
Maan kukka, kruunu, valtikka.
Täält’ alkaa Suomen yhteys
Ja heimot katoaa;
Täält’ ystävyys ja veljeys
Ja sortohengen hälvennys
Maan nostaa, vahventaa.
Siis nouse, kansa Uudenmaan,
Esille lahjas kantamaan!
Uusmaa on Suomen heimojen
Kotoinen yhteismaa.
Kun kansaa kaikkein seutujen
Tääll’ yhtyy rantaveljehen,
Niin Suomi soinnun saa.
Mit’ olkoommekin heimoa,
Niin kaikki suomalaisina
Me työtä tehdä, palvella
Maat’ yhtä tahdomme.
Tään Suomen voitto, kunnia
On kallihinta, korkeinta,
On meidän onnemme.
16/4
VALON VALVATTIA.
Sinikukkasesta syntyi perho,
Sinivärinsä se siltä otti;
Punahtava punakukan luota
Heräsi ja purppuraisna lensi;
Tumma perho tumman orvonkukan
Povelt’ aivan synkeäksi syntyi;
Päivänperho valkea se liljan,
Valkokielon huulilt’ ilmaan lähti.
Jokainen ne toukkina jo joivat
Itsehensä värin ympäriltään. —
Minä synnyin, piennä uinaelin
Kaikkivärisien kukkain luona,
Ilon, toivon, tuskan tuutimana:
Siks on kaikki kukat kultiani,
Värit kaikki värjyy mielessäni,
Tunnossani kaikki kiihkot telmii.
Mutta kaikissakin kukkasissa
Minä valon valvattia lemmin:
Valohan on kukkasien äiti.
22/6
AAMUSUMUSSA.
Säveleeseen.
Päiv’ ei pääse paistamahan,
Kuu on valtaa vailla,
Ihmissilm’ ei kauas näytä
Aamu-usvan mailla.
Mutta meill’ on oiva usko,
Että päivä voittaa,
Siksi mieli kirkastuupi,
Ääni raikas soittaa.
Aamu-usvan mailla
Päivä vielä voittaa.
Siksi Suomi taisteleepi,
Siksi teemme työtä,
Että valon henkivoimat
Viihtyisivät myötä,
Että meissä selkiäisi
Sumut Suomen maasta,
Ettei veljyt veljyttänsä
Riistä eikä raasta.
Me kun teemme työtä,
Sumut poistuu maasta.
NUORILLE.
Kun muodot jähmettyvät
Ja riento uinahtaa,
Kun harrastuskin sammuu
Ja voima raukeaa,
Käy esiin, nuorten parvi,
Ja ihanteesi tuo,
Ja niille uudet muodot
Sydämmes lämmöin luo.
Puhalla riennonhenki
Sun kansas sydämmeen,
Ja harrastuksen hehku
Verehen hyyteiseen.
Ja Vuoksen kevätvoimin
Vapaaksi aate tee,
Niin toimenkukka puhkee,
Uus vilja korkenee.
Vaan jos on rintas auhto,
Käy luontoon, kansahan.
On suuri oppikirja
Elämä maailman.
Sielt’ opi rakkautta
Ja voimaa kestävää:
Himoilta minkä säästät,
Se innollesi jää.
Elä luontoasi sorra,
Sit’ ohjaa, hallitse,
Kuin villivarsaa nuorta
Totuta kuormille.
Iloitse, leiki nuorna,
Kun hetki tarjotaan,
Mut kuntoaskin käytä,
Kun työhön kutsutaan.
SYDÄMMENI ON VIETY.
Hän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti,
Ei sydämmellään, ei.
Hän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi,
Mut sydämmeni hän vei.
Siks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton,
Kun sydämmeni on viety, poveni ontto on.
JANNE SIBELIUKSELLE
Hänen Kullervosymfoniiansa kuultuani.
Kuin meren mahti voimakas
On sinun sävelmaailmas;
Niin syväkin, niin riehuvainen
Kuin kiihkohurja karkulainen,
Kuin intohimoin raivo myrsky
Se vasten kallioita tyrskyy
Ja halkoo vastuksien vuoret,
Herättää vanhat, nostaa nuoret.
Mut on se tyynikin toisinaan,
Vakava, ankara voimassaan.
Se suomalaisen on hengen meri,
Jok’ ajan myrskyssä taistelee,
Se ahdistettu on kansan veri —
Mut kerran valvova voittanee.
RAJOITETTU.
Elämä on rajoitettua toimintaa, joka
pyrkii laajentamaan rajojansa.
Sun sydämmesi, omatuntosi
On neulansilmä, ahdas portti, josta
Tie käypi itse taivaan valtakuntaan,
Tie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen.
Mut seisten portilla jos luulet jo
Kaupungin kaikkinensa tuntevasi,
Niin yhtä oikeassa olet varmaan
Kuin hermonystö, joka tuntevansa
Ajujen kaiken tietomäärän luuli,
Tai suuri pullo täynnä kirkast’ ilmaa,
Kun avaruudeks itseänsä uskoi,
Vaikk’ oli siitä hieno hiven vain.
Mut pulloavaruus jos suljetaan,
Se ummehtuu ja saastuu, homehtuu;
Maailma-avaruuteen yhtymällä
Se raikas-ilmaisena tallentuu.
Niin hermonystökin on toimeton,
Jos katkaistu se aivoin liitost’ on.
Myös herkäst’ alkuhunsa liittyen
On sydämmesi kirkassilmäinen.
Osia nähden kokonaisehen
Se pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten.
ON TULOSSA.
Miks onkin hurjat ihmiset,
Vihaiset käärmehet?
He toisiansa lyövät,
Purevat, toistaan syövät.
Oi, joukot, mikä teillä on?
— Pimeä heillä on.
Pimeä ihmismieli on
Ja kylmä, armoton.
On sydän talven jäässä
Ja väärät juonet päässä.
Oi, joukot, mikä teillä on?
— No, talvi heillä on.
Ei veljyt suosi veljyttään,
Vaan sortaa yhtenään.
Himoa kiehuu itsekästä,
Ei huoli kevätlämpimästä.
Mik’, ystäväiset, teillä on?
— Yö, kalma heillä on.
Ken tulossa, ken tulossa?
Mies soihdun kantaja!
Sen silm’ on lemmentulta
Ja sydän puhdas kulta.
Ken on se ihme? Ken se on?
— Se joulusankar’ on.
Se joulu on! se joulu on!
Pois sydän tunnoton!
Pois kansa kalvat heittää
Ja peto kynnet peittää,
Valoa vuoret heijastaa
Ja kevät sarastaa.