JUMAL’AUTA!
Me nautimme onnenherkkuja,
Niin luulimme — onni on luulo —
Me kuulimme elämänlintua —
Lie väärä tok’ ollut se kuulo.
Näköhäiriö, silmien pettymys
Tais olla sun tukkasi musta
Ja herkkien aistien eksytys
Sulo hekkuma suutelusta.
Himo siin’ oli kenties paksua
Ja heikosti hengen mieltä,
Siks ollut on seuraus katkera
Ja murhetta tihkuu sieltä.
Jumal’auta mieltäni korkeuteen
Mun tahmean lempeni yöstä,
Vie vaatimattoman rakkauteen,
Joka onnea etsii työstä!
Vie rakkauteen, joka pyrkii vaan
Muit’ onnellisiksi luomaan
Ja kaikille oikeutt’ antamaan
Ja vapauslahjoja suomaan!
SUOMALAINEN SÄVEL.
Mikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta.
I.
Ken lähtee järven rannalle
Ja kuulee kertun kieltä,
Hän huomaa, ettei yksin se
Vain kerro kevätmieltä:
Sen luona laulaa peipponen
Ja kaino sirkku soittaa,
Soi leivo, nousten taivaasen,
Yörastas kaikki voittaa,
Ja juhlamieli täyttää maan,
Kun käki lausuu kukkujaan.
Jos vielä korvaa kallistat,
Niin kuulet kuherrukset
Ja pääskyn kotirakkahat,
Suloiset supatukset,
Ja kylmän suonkin poskessa
Kun kuovi laulaa koittaa,
Ja kuinka joutsen kaukana
Runoa suurta soittaa.
Ja sointuihin luo varjoja
Yökehrääjä ja huuhkaja.
Ken tässä sointuvirrassa
Voi hyttyis-ääntä kuulla,
Ken nurmen sirkkalauluja
Myös soitannoksi luulla?
Mut kukkaniitty tuntee ne
Ja luonnon korva vieno,
Yks sydän sykkii kaikille,
Yks tunto hellä, hieno.
Näin suurten, pienten liittymys
On yhteissoinnun täydennys.
Ja kuolleet luonnonvoimatkin
Tuon soinnun täydentävät,
Kun aalto yhtyy tuulihin
Ja loiskii: kevät, kevät,
Ja metsän, kosken pauhinaa
Kun säestää myrsky huima,
Tai myrskyä taas tuimentaa
Jyrinä, herranvoima —
Niin kukin luonnon sydämen
Er’ ilmaukset tulkiten.
Maat halki, pitkin maailmaa
Käy ilmain irtojuoksu,
Mut meillä niistä hulmahtaa
Vain Suomen kukkain tuoksu.
Myös moni lintu meidän maan
Käy kaukan’ ulkomailla.
Mut ääni niiden oisko vaan
Sydäntä Suomen vailla?
Ken syntyy, kasvaa Suomessa,
Hän täältä lainaa luontonsa.
Hän täältä lainaa luontonsa
Ja muillekin luo uutta,
Kun suuren luonnon kuorossa
Hän nostaa sointuisuutta.
Niin luonnon osat, laulaen
Vapaasti itseänsä,
Myös muita vievät onnehen
Kuin omaa sydäntänsä.
Sill’ onnen pohjatunnelma
On kaikkein yhteissoinnussa.
II.
Nyt kuulkaa Suomen soitto
ja laulu luonnikas!
Se kansan hengen immyt,
maailman oppilas.
Ja Suomen sydänmailla
sen kansan sydän loi,
Elämän kouluun sieltä
sen kova koura toi.
Vaan nyt se kauas kaikuu
ja ihanasti soi.
Sen Suomen sointutaide
omisti armaakseen
Ja voimavasti painoi
sen liekkirinnoilleen.
Siin’ on se huolitellen
ja hoiten kasvanut,
On nuoren nousupolven
suloillaan hurmannut,
On maailmankin mielet
ja maineen voittanut.
Muit’ ennen, Suomen
on siitä innoissaan,
Ja soinnun tenhotarta
se kulkee kuulemaan:
Se tuntemansa tuskat
ja riemut kuulla saa,
Mut taiteen taikakieli
nyt niitä verhostaa.
Se outo on ja tuttu —
se kutsuu, tenhoaa.
Sen kehtonsakin luona
hän kuuli lapsena:
Se luonnon on ja kansan
elämän kaikua.
Mut nyt se voimakkaammin
ja suurna ouruaa,
Kun vanha muinaiskannel
siin’ uunna kajahtaa.
Siks siit’ on haltioissaan
tää kansa, kaikki maa.
On haltioissaan, tuntee
nyt soiton omakseen:
On meidän lasten laulu:
käy meidän sydämeen.
Ja meissä kielet parhaat
se tempaa soimahan:
Työvauhti, toimi, tarmo
nyt näyttää nousevan;
Maa viljan kauniin kasvaa
ja toivon uhkean.
Se toivo kauas tähtää
vapaaseen aikahan:
Kun ehjä Suomi soittaa
ja hurmaa maailman;
Kun kansain liitto kertyy
valistusviirin luo
Ja suuri kansain kuoro
ihannesoinnut luo,
Myös sävel Suomalainen
osansa silloin tuo.
Siis antau, suomalainen,
omalle luonnolles
Ja maailmalle laula
vapaasti sydämes:
Sen myrskyt, myötäpäivät,
sen muistot, toivelmat,
Sen riennot rakkahimmat,
ihanteet kirkkahat!
Kun sielus aarteet laulat,
niin parhaas lahjoitat.
NUORTEN LIITTO.
Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,
On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:
Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,
Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.
Kyläss’ asui nuori voima, luonnon mahti valtava,
Elämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta.
Toimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa,
Mutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa.
Ahdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen,
Nuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen:
Jalotöitä, sankartöitä, mutta — mik’ on jaloa?
Kun sen tietäis! — mieli kaipaa selvää päivän valoa.
Mutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. —
Nuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan,
Hiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä,
Sitten ihmismaille hyökkää, — mut ei sankartöihinsä:
Toinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään.
Miksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään.
Äidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien.
Vimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen.
Joukost’ astuu silloin nainen, sydän hehkuu rinnassa:
”Miksi näitä voimia ei maamme onneks’ uhrata?
Onhan suota kylmää kyllin, lämpimäksi luokaa se,
Mutta soiset sydämenne — ensin viljelkäätte ne!
Tuoll’ on koulu, saumatkaamme siellä liitto uuden työn.
Nuorten, joka perkaa Suomen sydämistä yön.
Etsikäämme itsestämme valon valtasäikehet.
Niitä hoivatenpa meistä roudat lähtee talviset.”
Naisen ääntä juro joukko vaiti, hiljaa kuunteli,
Kunnes voitollisin veikko päänsä nosti, lausahti:
”Oikein lausuit, tyttö, meille häpeäks’ on leikit nää,
Aika oiskin paremmin jo elämäämme ymmärtää!”
”Liittoon, nuoret, liittoon!” — kuului — ”toivomme on paremmuus.
Sitä jokainen kun tahtoo, meille koittaa aika uus!” —
Nuoret liittyivät ja voimat viljelykseen ohjattiin,
Sydämien maista lähtein puistot, pellot raivattiin.
Kukkiakin kasvatettiin, tiede, taide suojan saa,
Kaiken kansan nuoret kättä toisillensa tarjoaa.
Lempeämpi henki huokuu mutta sentään voimakas.
Nuoriso, kun itses ohjaat, myöskin ohjaat Suomeas.
Pönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs,
Mutta muista, uuden polven uutta luotava on myös,
Uutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion,
Uutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.
Nouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin,
Sydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin:
Valvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan,
Myrsky tulkoon — epätoivo elköön meille milloinkaan!
Tampere 1/7
SUOMALAISEN TEAATTERIN SYDÄN.
Mehu elämästä puserrettiin,
Näyttöpermannolle supistettiin.
Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
Että lattiat ja seinät ryski.
Siinä perhe, yhteiskunta eli,
Valtio ja kirkko toimiskeli,
Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
Hallittiin tai oltiin vallan alla.
Siinä soitti, siinä lauloi kööri,
Joukon johti jalo tirehtööri.
Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
Teki mieluiseksi vastuksenki?
Kenen hymy joukon kesken hiipi,
Että tuskin kuului kaino siipi?
Kuka joukost’ etsi yksinäiset,
Eksyneet tai surren itkeväiset?
Ken se heille lohdutusta antoi,
Pulmapäivin kuka avun kantoi?
Kuka sekamelskan, hämmennyksen
Uhatessa laittoi järjestyksen?
Ken se riidan, eripuran tiesi
Lauhdutella paremmin kuin miesi?
Sitte, työn ja sovun vallitessa,
Ken loi mielihyvän jokaisessa,
Että into lensi ihanteihin,
Taidetekoihin ja sankareihin?
Moinen, näkymätön maailmalle,
Käsi, joka joutuu kaikkialle,
Silmä, joka unhotetut kaivaa,
Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
Nainen onpi, rikassielu nainen,
Kaikki kerkiävä, huomaavainen:
Emilia Bergbom, lämminmieli,
Hieno sydän, hellä käskykieli,
Aina nuori, hilpeäkin aina,
Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
Sydän teaatterin Suomalaisen,
Kunnia ja kiitos Suomen naisen.
4/9
MINNA CANTHIN MUISTO.
Minna syntyi kosken partahalla,
Näki aallot ankarassa työssä.
Työ ja touhu kiehui kaikkialla,
Lepoa ei nähty edes yössä.
Luonnonvoimaa ihmistahto käytti,
Johti sen kuin orhin ohjaksista,
Hyödyntietä, voitonväylää näytti,
Nosti linnat virran vaaluvista.
Minna näki kuinka kansa hyöri:
Miehet, naiset, heikko lapsikansa
Riensi linnaan, missä rattaat pyöri,
Sinne syyti ihmisvoimiansa.
Ihminen ja koski kilvan kieri
Huimaavissa voitonrattahissa,
Tuhansien onni alas vieri,
Särkyi miljoonissa kuplasissa.
Joukko kalpeni ja kuihtui, sortui,
Kääpiöksi nääntyi ihmissielu,
Tuhansia sydämiä murtui,
Mut ei tyydy voiton ahnas nielu.
Ajan aatteet köyhän avuks’ ehti,
Saarnaten kuin syksy paljastusta,
Maahan lensi kuiva, kuollut lehti,
Tuulet huusi hengen uudistusta.
Paljastusta! — sitten uudistusta! —
Minna ajan henkivirtaan yhtyi,
Sille tarjosi hän palvelusta,
Ihmisyyden suureen työhön ryhtyi.
Minna sääli siskon, veljen vaivaa,
Heidän tuskat tunsi povessansa,
Heille päätti aartehensa kaivaa,
Sydämenkin riistää rinnastansa.
Hänessäkin luonnonkoski kiehui,
Jalon intohimon vahva valta,
Vaan se ”köyhän kansan” voitoks riehui,
Heikon tahtoi nostaa sorron alta.
Siksi kuuma sydämensä sykki
”Kauppa-Lovolle” ja ”Homsantuulle”,
Siksi suonten vilkas veri tykki
”Kovanonnen lapsille” ja muulle.
Ihmisyyttä, heikon oikeutta,
Vapautta edistyksen tähden!
Niitä vaati hän ja rakkautta
Hehkui maansa yhteis-onnen tähden.
Siitä innostui hän taikka suuttui,
Kuinka painoi oikeuden vaaka,
Aina helläks, herttaiseksi muuttui,
Keventyi kun kärsivien taakka.
Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän, innostaja nuorten,
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.
Missä voittaa valistuksen valta,
Missä ihmis-oikeus on pyhä,
Siellä heikot nousee painon alta,
Siellä elää Minnan muisto yhä.
SEMINAARILAISMARSSI.
Ylös, Suomen nuori joukko,
Pimeyttä vastahan!
Valaiskaamme joka loukko,
Koti köyhän, rikkahan.
Valistus on voitonviirimme,
Suomen onni olkoon onnemme.
Ylös, ylös, nuori joukko,
Väki päivän valvovan!
Meiss’ on viljelyksen vahti,
Vaikk’ on työmme kuuluton;
Suomen voima, maine, mahti
Rientojemme riemu on.
Toukomieskin elää kylvössään,
Mekin joutukaamme kylvämään!
Ylös, viljelyksen vahti,
Työhön, toivon toukohon!
Polvet nousevaiset, teille
Elämme tai sorrumme.
Vilja, jok’ ei kypsy meille,
Luokoon teidän onnenne.
Meidän silmissämme kangastaa
Valon Suomi, suuri viljamaa.
Polvet nousevaiset, teille
Liehuu voitonviirimme.
RUUSUKUUMEESSA.
Nyt muistan kuinka metsätorpassa
Sun kätes hoiti köyhää vaivaista
Ja kuinka pojan punatautisen
Sä paransit ja äidin sydämen.
Ma tuota näin ja melkein kadehdin
Ja tunsin että myöskin sairastin —
Mua kädelläs sä koskit: — paranin.
Nyt poissa olet, Aale, kaukana
Ja minä kärsin ruusukuumetta.
Se sydämeni pohjaa kivistää
Ja parannust’ en jaksa ymmärtää. —
Sun kätesi, sun rintas, tuoppa ne
Nyt joutuin sydämeni kohdalle,
Niin terveheksi teet mun varmaste!
SYYS-ILTA.
Iltataivahall’ on pilvi uhkaava ja synkeä,
Länsiaallon päällä päivä välkkyy hellä, hempeä,
Koko päivän se piiloskeli,
Pilven alla vain ujosteli,
Illalla nyt näyttää loistoaan,
Mennessänsä toiseen maailmaan.
Päivyt kulta, iltaruskossasi
Valonriemut vietkö mukanasi?
Vietkö, ilta syksyinen,
Kauneudet kukkien?
Eikä kuulu linnun laulukaan,
Syys vain vonkuu voitonhuutojaan.
Vietkö kaikki valonriemut, syksy armoton? —
Järven tuolla puolen kirkas oraspelto on. —
Ken käy täällä järven rannalla,
Astuskellen puiston polkuja,
Hypiskellen, lauleskellen,
Hedelmiä poimiellen? —
Sehän itse laulukieli Aale impi on!
Sinisilmä, tummatukka,
Puiston lintu, puiston kukka. —
Syksyssäkin Aale impi viittaa toivohon.
SUKSILLA.
Hei, parvi nuori, urhokas,
Nyt nosta, polje suksiasi
Kas kuin ne luikuaa
Ja selkä notkahtaa,
Kun vaaran viertä alas asti
Me lasketamme terhakasti,
Ett’ aivan polttaa posket,
Kun kiehuu suonten kosket.
Ja helmet päivän loistossa
Ne hohtaa hangella.
Tuo hiihti hankeen — tupsis! hoi!
Ken kompastuu, hän nousta voi.
Jos pikku vamman saa
Tai veri tilkahtaa,
Ei sovi siitä liioin surra,
Vaan luontoansa täytyy purra.
Elämän moni hetki
On vastuksien retki.
Sen vuoksi voima, urhous
On meidän harjoitus.
Pain. joulukuussa.
ETTEN SAMMUISI.
En viinoja juo, en rypälevertä,
Se viekää pois!
Ne sieluni surma ois.
Juon valkeutta,
Ja korkeutta,
Kuin helmiä,
Kuin tähtiä,
Kuin avaran taivaan kirkasta merta,
Juon soihtuja, jotka välkkyvät yössä,
Jumalan kirkkaassa tähtivyössä.
Oi, etten sammuisi milloinkaan,
Jos sammun, syttyisin uudestaan,
Yhä uudestaan!
20/2
LAULUUN YRITYS.
Pää on täynnä aatoksia,
Sydän sykkii herkkä, hellä
Täynnä tuskan tuntehia —
Mieli tekis lenneskellä!
Mutta raukea on siipi,
Innostust’ ei jaksa kantaa:
Taudin myrkky tarmoon hiipii
Eikä tahdo lentää antaa.
Rautasängyssä hän loikoo,
Kylmän reunan kohtaa käsi,
Päänsä nostaa, kättä oikoo —
Missä kultas, ystäväsi? —
Kultaniko? — Elä kysy!
Niist’ on kaiho kertoella.
Köyhän luon’ ei kullat pysy,
Koditont’ ei armastella.
Vieras katto, seinä, tupa,
Käsi vieras hoitamassa. —
Eihän vieras! — Onhan lupa
Veljestyä maailmassa.
Kuka lempeyttä suopi,
Hän on veljyt, sisko, kulta;
Kuka suojan, hoidon tuopi,
Hän tuo kotilieden tulta. —
Oikein! Kiitos lämmöstäsi!
Kiitos ystävyyden töistä!
Ojennahan tänne käsi,
Noustakseni rautavöistä!
Näistä kalman kapaloista
Nousta tahdon — tänne kynä! —
Laulaa tahdon maailmoista,
Joit’ on mulla keksittynä. —
Nousi hän ja lentoon lähti;
Kauaskohan siipi kantaa?
Mik’ on uuden laulun tähti? —
Kai niist’ aika tiedon antaa.
AINO ACHTÉLLE.
Kirjekortti.
Sun laulusi kauas kaikuu
Yli maailman kaupungin,
Mut Suomeen ja suomalaiseen
Se on sattunut syvimmin.
Sydän suomalaisen on Sulla,
Syvä, hellä ja herttainen,
Omituinen on taiteesi tenho
Ja luontosi puhtoinen.
Uus puhtoinen vuosisata
Sinä laulakin maailmaan,
Ett’ oikeus tähtenä paistaa
Ja vapaus kirkkainnaan!
Montreux keväällä.
MERANIN LAAKSO.
Oi ruusujen ja laakerien laakso!
Satojen alppivetten virtaukset
Maan allakin tääll’ elämätä soipi
Ja täällä huokuu hienot tuulahdukset,
Niin vienot, että leijonaankin lemmen
Ne liehtoisivat, jos se asuis täällä.
Mut tääll’ ei tohdi peto syntyä,
Kun luonto niin on hellä, hyvänsuova.
Tääll’ löytäneekö käärme myrkkyä,
Kun ilma näin on rakkautta luova.
On kansa ruskoposki, vankkavarsi,
Elämän-iloinen kuin voimankukka.
Ja kasvitkin ne maitten kaunihimmat,
Maailman kaikist’ ihanista maista:
Voikukka yhtä ihana kuin ruusu,
Mun lemmittyni koivu, raita, kuusi
Ja petäjäkin, hongan heikko veikko
Ja Rooman laaker’, Kreikan öljypuu,
Kivitammi, Foinikian sypressi,
Egyptinmaan ja Kiinan palmupuut
Ja Himalaijan Balearin seetri solakka,
Rehevä puksipuu
Vakavan Saksantammen luona seisoo.
Ripeä, hieno Ranskan poppeli
Espanjan kastanjata kaulaileepi. —
Myös viljat kaikki täällä jyvän kantaa:
Ruis’, ohra, kaura vuorten otsapäillä,
Ja vuorten rintamilla vehnä, maissi.
Iloisten viinirypäleitten luona.
Vaan alpin vihreöillä varpahilla
Hedelmämetsä, kukkakenttä heilii,
Suloisin tuoksuin auringolle vastaa
Ja hedelmöivät oksat maalle kääntää. —
Kaikk’ ajat täällä kattelevat toistaan:
Vanh’ aika roomalaisin valtatein
Ja keskiaika liika linnoineen,
Uus aika tuhat yrityksineen. —
Kaikk’ ajat täällä yhtyy yhteen aikaan:
Kun ylähäll’ on talvi valkopää
Ja kevät vuoren rintaa vihertää,
Niin kesä laaksossa soi parhaillaan
Ja hellerinteen hedelmät jo kypsyy. —
Kaikk’ ajat, maat ja kansatkin tääll’ yhtyy:
Etelän, Pohjan, Idän, Lännen maista
Ja Itävallan satain kansain luota
On täällä etsiviä, kaipaavia:
Elämän, voiman, terveyden toivo
Toi heitä tänne luonnon rintapäille,
Ihanan ilman, sinitaivaan alle.
Tääll’, unohtaen kuumat kiehumiset
Ja vihan vimmat, riidat, riehunnat,
He kättelevät toisiaan ja rauhaa,
Jumalan rauhaa suovat toisillensa.
He yhtä kohden: terveyttä kohden
Ja voimaa kohden kaikki pyrkivät,
Kuin kaikki metsä, kaikki vuoretkin
Sinisen taivaan korkeutta kohden.
Ja toiset nousta voivat, nousevatkin,
Mut toiset laakson pohjaan painuvat,
Purojen pauhinaan ja kukkain tuoksuun
Ja ikuisuuden vahvan virran juoksuun.
Tää laakso veljeyttä valmistaako
Ja kaikkein kansakuntain liittoutta,
Sit’ aikaa, jolloin joka kansa johtaa
Omia rientojansa omin neuvoin,
Ei toinen tieltä työnnä, ahdista;
Kuin kukin itse askeleensa ohjaa
Ja arvon suo myös toisen askelille?
Tai tämä ystävyys ja riidan lakko
Vain valmistaako haudan hiljaisuutta?
Tää onko kansain sairaskoti vaan
Ja koti nukkivien terveitten,
Joit’ armovirsin munkit tuutivat
Siks että viimein kaikki nukkuvat —
Tää kansain yhteinenkö hautuumaa?
Meran keväällä.
KEVÄÄN ELEITÄ.
Niin päivä paistaa laaksoon lämpimästi,
Ett’ aivan kiviaita palaa.
Nyt sisilisko liikkuu vikkelästi
Ja käärme kiemuroipi salaa
Ja konnakin nyt kurnaa kuopassansa
Jo elinhaluisia laulujansa
Ja maanalaiset virrat pauhaa. —
Mitäpä sitten perhoset
Ja kärpäset ja lintuset,
Ne eivät öilläkään saa rauhaa,
Ne eivätkö lauleleisi
Ja voittoa muilta veisi! —
Ei toki kansan nuorisolta!
Sen lauluhan soipi vainiolta,
Niin voimakas ja tuores ihka
Kuin päivänrinnassa metsän pihka.
Elämän toukokuussa sen
On laulu raikas ja lämpöinen.
Meran keväällä.
HERHILÄITÄ.
Hiidenlintu herhiläinen,
Tumma syöjä turilas,
Puusta puuhun lentäväinen,
Mik’ on tarkoituksenas?
Kaikki kasvaa, viinit, viljat.
Kaikki kukkii, ruusut, liljat,
Niityn neilikit ja kirsipuut,
Päärynät ja omenat ja muut.
Tuhatkielin, tuhatkukkasin,
Silmin toivovin ja lupaavin
Kaikki lempivät ja leikkivät,
Kaikki hedelmään ne pyrkivät,
Lintujenkin kevätlaulu soi.
Tumma syöjä turilas,
Mik’ on tarkoituksenas,
Hävitys sua huvittaakko voi? —
Sisään silloin ikkunasta
Lentää kaksi turilasta.
Sydäntäni varten tänne
Luulitte nyt lentävänne! —
Teistä pääsen surmaamalla!
Mutta uusia, oi uusia
Herhiläitä, hiidenlintuja
Niitä pörrää kaikkialla.
Meran keväällä.
NIMETÖN KUKKA.
Alpin reunaa astelen,
Sieltä poimin kukkasen,
Nimettömän, jot’ en tuntenut.
Sitä tutkin, kyselen.
Saapuu siihen tyttönen,
Nimetön myös, jot’ en tuntenut.
Kukan hälle tarjoan.
Hän sen ottaa hymyten.
Näytti hieman tuumivan.
Alpin rintaa astelemme,
Toisiltamme kyselemme,
Iloitsemme molemmat,
Ett’ on kukat ihanat,
Että maailma on kaunis,
Että linnut laulavat,
Että, että — tiesi mitä,
Kaikkea en kerro sitä.
Mutta mikä oli kukka?
Ken se tyttö tummatukka? —
Multa haipui molemmat.
Meran keväällä.
KORKEALLA.
Mitä siellä on tuolla korkealla?
Vain luntako? Pelkkää jäätä?
Mitä nuo synkät pilvet uhkaa,
Kun uhmaten nostavat päätä?
Ne tuovatko ukkosen, rankkasään,
Ne siellä kun väikkyvät yhtenään,
Vai rinnalle laakson kukkivan
Ne laskevat vihman virvoittavan?
Ja korkea otsa kun selkenee,
Kun alppimaisema valkenee,
Mitä kaikkea kaunista nähdä voin?
Näin vuorta kiiveten aprikoin.
Hikipäin minä nousen ja huokuen.
Talo laaksossa pientyy, pientyy.
Jopa seisaun vuorien keskellen,
Mua tuulonen vilpeä armii.
On ympärilläni laaja maa,
Kyläkunnat ja kaupungit aukeaa,
Näen vettä ja taivahan valtavan
Ja nousevan auringon kirkkahan,
Kuin laivan kiiltävän, kultaisen,
Näen hohtavan sen yli vuorien.
Myös alppikarjojen kelloja kuulen
Ja hoilotuksia paimenten:
Minä onnelan maisemiks nämä luulen!
Vaan silmäni lentävät loitollen
Ja mieleni pyrkii laajenemaan.
Tämä onni on löytämis-onnea vaan.
Jääkilpiä silmäni sulattaa
Haluaisi ja kauaksi katsahtaa.
Mut siellä ne vuoret sulkevat tieni,
Maa kiskoo silmäni laaksohon.
Minä huomaan, että on maailma pieni.
Mua kaipaus ankara ahdistaa: —
Taa vuorten ja taivaanrannan taa.
Sveitsi 9/8
LAULA, TYTTÖ!
Pieni tyttö sinisilmä,
Punaposki, ruususuu,
Istu tuohon polvelleni,
Siin’ on sulle laulupuu.
Laula mulle, laula muille,
Maailmalle laulele,
Ettei ennen aikojansa
Sydämemme vanhene.
Laula, tyttö, ettei surra
Otsaa ryppyiseksi saa,
Ettei murhe mieltä murra,
Toivo päivät kirkastaa.
Laula, tyttö, toukomaille
Päivä kirkas paistamaan,
Meihin laula rohkeutta
Työhön, itseuhrantaan.
Kevättänsä lintu laulaa,
Tyttö laulaa nuoruuttaan.
Suomityttö sydämensä
Kullat kantaa maailmaan.
Kesällä.
OMA TUPA.
Sinisen järven rannalla
On tupa, pieni tupa,
Mua kultani sinne on kutsunut,
Kun hällä on siihen lupa.
Sinisen järven rannalla
On tilkku, pellon pala,
Siinä se leipä lainehtii
Ja aallosta nousee kala.
Se pelto on pieni ja tupanen
Kuin pienen linnun pesä,
Mut missä voi viihtyä rakkaus,
On talvikin siellä kesä.
Heinäkuulla.
RHONEN JOUTSENET.
On ilma helteinen, on väri
Ja Rhoness’ uipi joutsenpari,
Ne vastavirtaa nousevat,
Ne nousevat ja laskevat.
Ne noustessaan ei seuraa lohta,
Ei laskiessaan lastua,
Vaan aina sama virran kohta
On heidän uida mieluista.
Miks ei ne ulapalle viillä?
Sielt’ uljas Rhone voimaa juo.
Ne yrittävät, mutta niillä
On mieli ruokapurnun luo.
Vaikk’ ylöspäin ne halajaa,
Ne alas sentään palajaa. —
Hei, joutsenet ne Rhoness’ uivat,
Ne nousevat ja laskevat.
Ne ulapasta unelmoivat,
Mut miss’ on teot rohkeat?
Kuin voivat joutsenetkin sorjat
Noin olla heikot ruokaorjat!
Geneve elokuulla.
ALPPIMUISTOJA.
Sain alpin rintaa käyskennellä
Ja raikast’ ilmaa hengitellä;
Näin voimaa, terveyttä siellä,
Sain rohkeutta alppitiellä —
Oi, Suomen tyttö, varroppa,
Tuon sulle alppiruusuja!
Suokanervia mulle tuo,
Mun syntyseutuni on suo.
Sain alppilaaksot armastella
Ja karjankellot kuulostella;
Näin vuohet, kauriit kaarisarvet
Ja onnelliset paimenparvet.
Siis mailta alppipaimenten
Tuon sulle orvonkukkasen!
Tuo orvon Suomen orvokki,
Se mulle muita kalliimpi.
Näin aamun aurinkoa nuorta,
Sen kultaavan jää-otsaa vuorta
Ja kuulin vuorten soitot, soinnut,
En hurmaumatta olla voinut. —
Jään luonta, alpin harjalta
Tuon sulle jalovalkoja!
Tuo vilukukka Suomen jään
Mun sydämeni lämpimään.
Sain nähdä vuorinuorisoa,
Sen vapaat’ onnentaisteloa,
Sen ahkeruutta, kestävyyttä,
Sen tointa, riennon lentävyyttä;
Sen vapaan käden taidosta
Tuon sulle, armas, muistoja!
Tuo kätes, sydämesi, ne
Luo meidän yhteis-onnemme.
Kun liikun kansain kultamaita,
En tahtois sulle olla saita, —
Oi, tieteen, taiteen kultavuoret
Ja ihmisriennot, jalot, nuoret!
Jos vallassani oisitte,
Niin veisin teidät Suomelle.
Tuo työsi, toivo, rakasta
Ja luota — siin’ on rikkautta.
Mut kultia ja kunniata
Ja maineen loistopurppurata
Kun voisin sulle saavuttaa
Ja kruunun päähäs istuttaa,
Niin mun ois rintas lämpimyys!
Voit sydämeni valloittaa —
Tuo mulle puhdas ihmisyys.
Geneve elokuulla.
PIHLAJA ETELÄSSÄ.
Kurja pihlaja, kuinka tänne
eksyit, lintuja oksillas?
Eksyit orvoilta pohjanmailta,
etkö kaivanne kotias?
Ethän suorana korkealle
nouse täällä kuin Suomessa;
Valo väikkyy ja lämmin läikkyy
täällä — miksi et kohoa?
Seetri, sypressi luonas seisoo,
korkealle ne nostaa pään;
Sinä mustien lintuin alla
alas lyyhistyt kyttyrään.
Kuka kukkias täällä hoivaa,
kuka marjojas maistelee?
Sua täällä ken pyhäpuunaan
kotikummulla hoitelee?
Ikivehreät kivitammet
täällä tarjovat varjoaan,
Luumupuistot ja viinitarhat
suovat lapsille marjojaan.
Pyhä pihlaja, kuinka tänne
eksyit outohon maailmaan?
Unhotettuna tääll’ et höysty —
kaipaat hoitoa kotimaan.
Genève 2/9
AIDAN TAKANA.
Puistotarhass’ aidatussa
Lapset laumoin leikkivät,
Poikalapset, tyttölapset,
Siskot, veljet vikkelät.
Ilontunne ylhäisinnä
Heitä siellä laulattaa,
Elinvoima ohjatonna
Omin valloin puhkeaa.
Pienten pauhinata tutkin,
Seison rauta-aidan taa.
Murheetonta riemun aikaa
Sydämeni kaihoaa.
Hellepäivin sääsket surraa,
Kevättänsä luonto soi,
Elinkiihkojansa lapset
Kilvan kiehuu, karkeloi.
Mut on multa suljettuna
Lapsitarha riemukas,
Tuskattoman onnen aika —
Kauas poistuin portiltas.
Rauta-aita pois mun sulkee
Lasten leikkitarhasta,
Kauas sieltä tieni kulkee —
Enkö koskaan palaja?
Enkö koskaan? — En, en koskaan. —
Lapset, riemuin leikkikää!
Aikanansa lapsitarha
Myöskin teidän taakse jää.
Genève 7/10
MONTBLANC.
Jalo Montblanc, korkearinta,
Se päätänsä pilviin nostaa
Kuin jättiläisvanhus suuri.
Sen kylmä ja ylpeä otsa
Ei laaksojen hellettä tunne,
Ei tuskaa, kuumetta kansain,
Jotk’ alhaalla kantavat kuormaa
Tai huutavat sääliä suurten.
Se tunnotta nähnyt on, kuinka
Himot riehuvat Ranskan maassa,
Ihmisoikeus sortoa kärsii.
Se nähnyt on karkean painon,
Sotavalta kun, Saksasta nousten
Yli Euroopan rientoja kahlii;
Ja virka- ja aatelisherruus
Ja kirkkojen taikaustaito
Apenniinien, Pyrenein maissa
Luo sokkoa, kurjuutta kansaan —
Mut missä on kyyneles, Montblanc?
Jalo Montblanc, korkeaotsa!
Sydän sulla on vuorta ja jäätä:
Sinä orjuudesta et suutu,
Et innostu vapaudesta,
Joka Sveitsissä viljoja kantaa,
Luo tointa ja tarmoa kansaan;
Ei onnettomuus, ei onni
Sun ruhtinaspäätäsi käännä.
Olet itsekäs kuin väkivalta,
Joka Korsikan saarelta nousi,
Joka loiston ja kunnian paisteen
Joi yksin ja kansoja polki.
Miks syty ei rintas ja hehku
Hyvän, oikean puolesta maassa?
Kai ohimokulmasi jäiset
Ovat kiihkojen hautakumpu,
Sotaraunio taistelun jälkeen. —
Oi, tuomitsenko sun väärin?
Sinun otsasi pilvet kenties
Ovat murhetta onnettomista.
Valonhohtava pääsi — kun kylpee
Se auringon purppuramertä —
Ylös kutsunee valkeuksiinsa.
Jalo Montblanc, otsasi loistaa
Ja silmäsi kyynelet vuotaa,
Purot juoksevat rintojas pitkin. —
Sydän sullakin sykkiä mahtaa.
Genève.
LIIAN KALLIS.
Mikä uhkuva kylläisyys!
On ihmelinna päivänrinnassa,
Sen ystävä on leuto lämpimyys,
Ei vuoret sinne päästä pohjoista,
Vaan etelästä tuulet Afrikan
Sen rantaan tuovat aallon vilpoisan.
Siell’ loistaa kukkakunta ihana,
Oranssi kypsyy, viihtyy viikuna
Ja siellä sankkalatvaa palmua
Muratti kiertää, ruusu murattia.
Nuor’ pari istuu niiden varjossa,
Sen kädet loistaa kultarenkahia
Ja ilma heille tuhat tuoksua
Tuo ihaninten kukkain huulilta,
Vaan terveydenkukka hehkuvin
On heille tuoksultansa mieluisin:
Sen voimasta he toistaan ihannoivat,
He nauttivat ja kahden hekkumoivat,
Kun muurit muilta suojaa puistoa —.
Vaan kuka vieras seisoo portilla!
Käy, vahti, kysy, mitä tahtookaan?
— Se sairas, kalpea on nuorukainen.
Hän köyhä mies on, halpa muukalainen
Ja terveyttä täältä etsii vaan.
— Sen sydämeni hälle hyvin sallis,
Vaan sano, että tääll’ on liian kallis.
— Suur kiitos, herra! — Vieras läksi pois.
Ja päivä paistoi, kukat tuoksusi
Ja ihmelinnan herkut lemahti,
Kuin ilma täynnä kylläisyyttä ois.
Vaan köyhän sairaan soipi korvissa,
Jos minne kääntyy: liian kallista.
Riviera lokakuulla.
ETELÄSSÄ.
Näen etelässä kukkaparven valion,
Hedelmäpuita loistavia paljon,
Etelän ruusut kiihkotuoksuiset
Ja hehkuposket marjarypälet;
Vaan luona loistavien tarhojen
Myös munkkikukan, kurjuusköynnöksen.
Ne kaikki kilpailevat keskenään.
Mut laihemmalla syrjämaalla nään
Voikukan, orvokin ja heinänpään,
Ne mulle ystäviä lapsuudesta,
Kun niitä poimin kotiturpehesta.
Ne enin täällä viehättävät vasta
Kuin maailmalla kotimuistot lasta.
Myös täällä terveyden satakieli
Soi mulle; mutta sentään kaipaa mieli
Kotoista laihaa kukka-, viljamaata
Ja Suomen sävelt’ unhottaa en saata.
Oi nouse, kaiu kauas maailmaan
Ja käännä kansain korvat kuulemaan
Mun orpokansaani ja syrjämaata!
Cannes 8/11
SULJETTUNA.
Käydessäni ulkoilmassa,
Kysyn, kuulostelen luontoa.
Toisinaan se avomielin
Mulle vastaa selvin kielin,
Lausuu monta ajatuksistaan,
Joita joskus hellyn laulamaan.
Mutta toisin vuoroin se
Mulle tuntuu kylmälle:
Vaikk’ on kukat puhjenneina,
Tähtitaivaat auenneina,
Auki virrat, järvet läikkyy,
Kuvat lähtehissä väikkyy,
Linnut, lapset laulavat —
Mulle kaikki tuntuvat
Niinkuin vanhat tarinat,
Kuivilta kuin hongan kaarna
Taikka vanha fraasisaarna,
Ilman voimaa, vaikutusta,
Kuin ne peittäis verho musta.
Ulkosilmin niityt näen,
Ulkokorvin kuulen käen,
Sisäsilmät, korvat, ne
Kääntyivät kai toisaalle.
Cannes 10/11
PERHOLLENI.
Perhoseni, hetki lennä,
Tuulten halki koita mennä.
Vaikka seuraat tunnelmoita,
Aina etsiä tok’ koita
Valon puolta.
Pidä huolta,
Ettei eksy silmistäsi
Ystäväsi:
Valon luoma kukkanen —
Ole päivänperhonen!
Cannes 12/11
TUNNELMISSAAN.
Kuu ja tähdet tunnelmistaan
Tunnelmia meihin luovat;
Tuulet milloin pilvimielen,
Milloin ”hyvän tuulen” tuovat.
Tunnelmissaan meri rantahan
Joskus tuopi helmisimpukan,
Useammin tyhjän kuoren.
Tunnelmissaan päivä antaa
Maalle kevätnurmen nuoren,
Elämää ja kukkia,
Lintuja ja lauluja,
Sydämen ja tunnetta;
Mutta sydän yllään kantaa
Ajatusten ahjoa.
Siksi tunnelmista ihminen
Poimia voi helmen — aatoksen.
Cannes 12/11
TOTUUDESSA.
Kuin okapalmun lehti piikkinen,
Se minun rauhani ollut on;
Mun lempenikin tuhatväkäinen
On onnen-etsintä onneton.
Työn hedelmät ja voiton laakerin,
Oi, usein nekin kastoin kyynelin.
Mut totuudessa — sekin kaktuksen
On vertainen ja piikkilaitainen —
Vain totuudessa onnen varmimman
Voin aina löytää, toivon tuottajan:
Se, niinkuin kaktus, vaikka haavoittaa,
Taas palsamillaan voipi parantaa
Sen, joka rakastaa.
Riviera 21/11
LAULU KUUSTA.
Pieni tyttö Ranskanmaalla
Laulun laittoi kuusta;
Mandoliinilla sen soitti,
Lauloi sulo suusta.
Kuu se sitä kuulosteli
Esterelvuoren yllä,
Hopeoita rannan aallot
Välkkyi yltäkyllä.
Tummat öljypuut sen kuuli,
Kuuli pulska palmu,
Ruusu kuuli hymyhuuli,
Mutta nukkui valmu.
Sydän ruusun sykkäeli,
Palmu korvaa käänsi;
Kylmän kuunkin sydän raukan
Syrjälleen se väänsi.
Oransit ne onnellisna
Putoelivat puista,
Tytön luo ne vierivätkö —
Sit’ en oikein muista.
Viikunakin virren kuullen
Puussa puhkes’ auki;
Vapahaksi vainottunsa
Päästi ahnas hauki.
Ihmiset sit’ ihmetteli,
Mistä taika lähti.
Mutta mulle kuiskasi sen
Kirkas iltatähti:
Siinä tenho: — tyttö säihkyi
Rakkauden tulta:
Silmä silmään hälle hehkui —
Nuori nukkekulta.
Cannes 24/11
EUKALYPTUS.
Eukalyptus, puitten sankaria,
Kasvaa tummain sypressien luona,
Mimosan ja myrtin vierehisnä,
Uljahasti korkealle nousten
Yli palmujen ja petäjitten,
Muita suosien ja suojustellen,
Muita heikompia hoivaellen,
Ukon uhkaellen, myrskyn tullen:
Varjossa sen viihtyy kukkakunta,
Lilja lempeä ja rakas ruusu,
Sille sydäntään ne tuoksuavat,
Laakeri sen luona viljoin viihtyy,
Sitä kaino vuokkokaan ei kammo,
Turvan siltä tulppaanikin saapi.
Itse sydämestänsä se vuotaa
Terveyden, voiman voitehia.
Eukalyptus, uljas eukalyptus,
Suuret kasvakoot sun vertaisikses!
13/12
KAKSI RUOHOA.
On kaksi tunnettua ruohoa,
Ne toisihinsa voivat vaihtua,
Niin yhtä maata niill’ on kukkaset,
Ja juuret, varsi, lehdet, helpehet.
Mut maista heitä, tunnustele heitä,
Niin toinen terveyttä tuoksuaa
Ja ympäristöänsä sulostaa,
Vaan toinen taudin tuo ja kyyneleitä.
14/12
SUIHKUKAIVO.
Syvä kaivo sydämestä maan
Öin ja päivin kuohuu suonistaan.
Valon välkkehessä suihku sen
Kirkas on ja hohtohelminen.
Silloin silmä mielihyvissään
Sitä nähdä tahtois yhtenään.
Linnut, siipiänsä pöyristellen,
Lentävät sen kylpyyn leikkiellen,
Siinä lapsi loiskii mielellään,
Kukkakin sen virkeyttä juo,
Sille siitä seppeleen se suo,
Ruusu sille aukoo silmiään.
Mutta öisin, kun en unta saa,
Pimeässä kaivo kiusoittaa:
Solina sen soipi korvissani,
Herätellen tuhat muistoani,
Se kuin suoni suuren valtameren
Rinnassani virrat virittää,
Päähän puskee sydämeni veren,
Aivot, hermot työhön jännittää. —
Nyt en kuule kaivon solinaa:
Muistojeni allas loiskottaa,
Sydämeni suihkukaivostaan
Helmet nostaa kaiken kirjavat,
Värivaihtoiset ja kirkkahat,
Taikka tupruttaapi usviaan,
Pilviäkin, ukkostakin tuopi,
Mustaksi mun taivahani luopi.
Sitte pudottaapi pisareita,
Katkeria muiston kirpaleita,
Sielun polttavia kyyneliä,
Hengen hermopohjaa särkeviä.
Minä kylven siinä suihkussa,
Odotellen aamun nousua,
Kylven helmissä ja pilvissä,
Salamoissa, yössä synkässä,
Kunnes uuvun, yöhön uppoan —
Näenkö, näenkö päivän nousevan?
14/12
ÖLJYPUITTEN ALLA.
Mitä itket, sydämeni?
Kirkas päivä paistaa,
Vapahana päivän alla
Lämmin laine loistaa,
Välimeren rantain laine,
Joll’ on kauas kuulu maine.
Mitä itket, sydämeni,
Oljypuitten alla?
Rauhanpalmu sulle suhkaa
Ylläs korkealla.
Kaikkiall’ on kirkas taivas,
Sydän, mikä sun on vaivas?
Eikö ruusut sulle mieleen?
Poimi viikunoita!
Ota vastaan lemmenleikit,
Viinin nautinnoita! —
En, en! Niin on raskas mieli,
Ettei kertoa voi kieli.
Palmut rauhaa tarjoavat,
Ruusut rakkautta,
Öljypuut ne lohduttavat —
Kaikk’ on viekkautta!
Maani unhottaako voisin,
Etelässä hekkumoisin!
Sanan Suomestani kantoi
Karsas mistraltuuli,
Että uhkaa vainioita
Halla myrkkyhuuli,
Uhkaa vuosisatain viljaa
Syövyttää ja jäytää hiljaa.
Siksi itket, sydämeni,
Oljypuitten alla,
Vaikka rauhanpalmu suhkaa
Ylläs korkealla:
Itket, sydän, kalleintasi,
Perintöä vanhempasi.
⁂
Ylly työhön, sydämeni,
Laula voimavasti! —
Sieltä nuorten laulu soipi,
Kaikuu tänne asti!
Valo, lämpö siellä koittaa
Hallat, vihanviimat voittaa.
Oransien kukkasia
Täällä myrttiin kiedon,
Öljyn-oksiin laakeria,
Kun saan häistä tiedon: —
Suomen toivo viettää häitä,
Sille seppeleitä näitä!
Cannes joulukuulla.
ERI KIELIÄ.
Mitä lausuu sutten ulvonta,
Mitä kiljuvainen leijona?
— Vihan kieltä.
Mitä kertoo kukka tuoksullaan,
Mitä kevätleivo laulullaan?
— Lemmen kieltä.
Syksyn kypsi viikuna
kun aukeaa,
Suloutensa kaiken se
kun tarjoaa —
Mitä haastaa se?
— Kieltä äitimme?