Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    VUOSI 1897.

    JUMAL’AUTA!

    Me nautimme onnenherkkuja,
    Niin luulimme — onni on luulo —
    Me kuulimme elämänlintua —
    Lie väärä tok’ ollut se kuulo.

    Näköhäiriö, silmien pettymys
    Tais olla sun tukkasi musta
    Ja herkkien aistien eksytys
    Sulo hekkuma suutelusta.

    Himo siin’ oli kenties paksua
    Ja heikosti hengen mieltä,
    Siks ollut on seuraus katkera
    Ja murhetta tihkuu sieltä.

    Jumal’auta mieltäni korkeuteen
    Mun tahmean lempeni yöstä,
    Vie vaatimattoman rakkauteen,
    Joka onnea etsii työstä!

    Vie rakkauteen, joka pyrkii vaan
    Muit’ onnellisiksi luomaan
    Ja kaikille oikeutt’ antamaan
    Ja vapauslahjoja suomaan!

    SUOMALAINEN SÄVEL.

    Mikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta.

    I.

    Ken lähtee järven rannalle
    Ja kuulee kertun kieltä,
    Hän huomaa, ettei yksin se
    Vain kerro kevätmieltä:
    Sen luona laulaa peipponen
    Ja kaino sirkku soittaa,
    Soi leivo, nousten taivaasen,
    Yörastas kaikki voittaa,
    Ja juhlamieli täyttää maan,
    Kun käki lausuu kukkujaan.

    Jos vielä korvaa kallistat,
    Niin kuulet kuherrukset
    Ja pääskyn kotirakkahat,
    Suloiset supatukset,
    Ja kylmän suonkin poskessa
    Kun kuovi laulaa koittaa,
    Ja kuinka joutsen kaukana
    Runoa suurta soittaa.
    Ja sointuihin luo varjoja
    Yökehrääjä ja huuhkaja.

    Ken tässä sointuvirrassa
    Voi hyttyis-ääntä kuulla,
    Ken nurmen sirkkalauluja
    Myös soitannoksi luulla?
    Mut kukkaniitty tuntee ne
    Ja luonnon korva vieno,
    Yks sydän sykkii kaikille,
    Yks tunto hellä, hieno.
    Näin suurten, pienten liittymys
    On yhteissoinnun täydennys.

    Ja kuolleet luonnonvoimatkin
    Tuon soinnun täydentävät,
    Kun aalto yhtyy tuulihin
    Ja loiskii: kevät, kevät,
    Ja metsän, kosken pauhinaa
    Kun säestää myrsky huima,
    Tai myrskyä taas tuimentaa
    Jyrinä, herranvoima —
    Niin kukin luonnon sydämen
    Er’ ilmaukset tulkiten.

    Maat halki, pitkin maailmaa
    Käy ilmain irtojuoksu,
    Mut meillä niistä hulmahtaa
    Vain Suomen kukkain tuoksu.
    Myös moni lintu meidän maan
    Käy kaukan’ ulkomailla.
    Mut ääni niiden oisko vaan
    Sydäntä Suomen vailla?
    Ken syntyy, kasvaa Suomessa,
    Hän täältä lainaa luontonsa.

    Hän täältä lainaa luontonsa
    Ja muillekin luo uutta,
    Kun suuren luonnon kuorossa
    Hän nostaa sointuisuutta.
    Niin luonnon osat, laulaen
    Vapaasti itseänsä,
    Myös muita vievät onnehen
    Kuin omaa sydäntänsä.
    Sill’ onnen pohjatunnelma
    On kaikkein yhteissoinnussa.

    II.

    Nyt kuulkaa Suomen soitto
    ja laulu luonnikas!
    Se kansan hengen immyt,
    maailman oppilas.
    Ja Suomen sydänmailla
    sen kansan sydän loi,
    Elämän kouluun sieltä
    sen kova koura toi.
    Vaan nyt se kauas kaikuu
    ja ihanasti soi.

    Sen Suomen sointutaide
    omisti armaakseen
    Ja voimavasti painoi
    sen liekkirinnoilleen.
    Siin’ on se huolitellen
    ja hoiten kasvanut,
    On nuoren nousupolven
    suloillaan hurmannut,
    On maailmankin mielet
    ja maineen voittanut.

    Muit’ ennen, Suomen
    on siitä innoissaan,
    Ja soinnun tenhotarta
    se kulkee kuulemaan:
    Se tuntemansa tuskat
    ja riemut kuulla saa,
    Mut taiteen taikakieli
    nyt niitä verhostaa.
    Se outo on ja tuttu —
    se kutsuu, tenhoaa.

    Sen kehtonsakin luona
    hän kuuli lapsena:
    Se luonnon on ja kansan
    elämän kaikua.
    Mut nyt se voimakkaammin
    ja suurna ouruaa,
    Kun vanha muinaiskannel
    siin’ uunna kajahtaa.
    Siks siit’ on haltioissaan
    tää kansa, kaikki maa.

    On haltioissaan, tuntee
    nyt soiton omakseen:
    On meidän lasten laulu:
    käy meidän sydämeen.
    Ja meissä kielet parhaat
    se tempaa soimahan:
    Työvauhti, toimi, tarmo
    nyt näyttää nousevan;
    Maa viljan kauniin kasvaa
    ja toivon uhkean.

    Se toivo kauas tähtää
    vapaaseen aikahan:
    Kun ehjä Suomi soittaa
    ja hurmaa maailman;
    Kun kansain liitto kertyy
    valistusviirin luo
    Ja suuri kansain kuoro
    ihannesoinnut luo,
    Myös sävel Suomalainen
    osansa silloin tuo.

    Siis antau, suomalainen,
    omalle luonnolles
    Ja maailmalle laula
    vapaasti sydämes:
    Sen myrskyt, myötäpäivät,
    sen muistot, toivelmat,
    Sen riennot rakkahimmat,
    ihanteet kirkkahat!
    Kun sielus aarteet laulat,
    niin parhaas lahjoitat.

    NUORTEN LIITTO.

    Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,
    On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:
    Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,
    Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.

    Kyläss’ asui nuori voima, luonnon mahti valtava,
    Elämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta.
    Toimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa,
    Mutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa.

    Ahdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen,
    Nuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen:
    Jalotöitä, sankartöitä, mutta — mik’ on jaloa?
    Kun sen tietäis! — mieli kaipaa selvää päivän valoa.

    Mutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. —
    Nuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan,
    Hiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä,
    Sitten ihmismaille hyökkää, — mut ei sankartöihinsä:

    Toinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään.
    Miksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään.
    Äidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien.
    Vimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen.

    Joukost’ astuu silloin nainen, sydän hehkuu rinnassa:
    ”Miksi näitä voimia ei maamme onneks’ uhrata?
    Onhan suota kylmää kyllin, lämpimäksi luokaa se,
    Mutta soiset sydämenne — ensin viljelkäätte ne!

    Tuoll’ on koulu, saumatkaamme siellä liitto uuden työn.
    Nuorten, joka perkaa Suomen sydämistä yön.
    Etsikäämme itsestämme valon valtasäikehet.
    Niitä hoivatenpa meistä roudat lähtee talviset.”

    Naisen ääntä juro joukko vaiti, hiljaa kuunteli,
    Kunnes voitollisin veikko päänsä nosti, lausahti:
    ”Oikein lausuit, tyttö, meille häpeäks’ on leikit nää,
    Aika oiskin paremmin jo elämäämme ymmärtää!”

    ”Liittoon, nuoret, liittoon!” — kuului — ”toivomme on paremmuus.
    Sitä jokainen kun tahtoo, meille koittaa aika uus!” —
    Nuoret liittyivät ja voimat viljelykseen ohjattiin,
    Sydämien maista lähtein puistot, pellot raivattiin.

    Kukkiakin kasvatettiin, tiede, taide suojan saa,
    Kaiken kansan nuoret kättä toisillensa tarjoaa.
    Lempeämpi henki huokuu mutta sentään voimakas.
    Nuoriso, kun itses ohjaat, myöskin ohjaat Suomeas.

    Pönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs,
    Mutta muista, uuden polven uutta luotava on myös,
    Uutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion,
    Uutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.

    Nouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin,
    Sydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin:
    Valvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan,
    Myrsky tulkoon — epätoivo elköön meille milloinkaan!

    Tampere 1/7

    SUOMALAISEN TEAATTERIN SYDÄN.

    Mehu elämästä puserrettiin,
    Näyttöpermannolle supistettiin.
    Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
    Että lattiat ja seinät ryski.
    Siinä perhe, yhteiskunta eli,
    Valtio ja kirkko toimiskeli,
    Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
    Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
    Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
    Hallittiin tai oltiin vallan alla.
    Siinä soitti, siinä lauloi kööri,
    Joukon johti jalo tirehtööri.

    Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
    Teki mieluiseksi vastuksenki?
    Kenen hymy joukon kesken hiipi,
    Että tuskin kuului kaino siipi?
    Kuka joukost’ etsi yksinäiset,
    Eksyneet tai surren itkeväiset?
    Ken se heille lohdutusta antoi,
    Pulmapäivin kuka avun kantoi?
    Kuka sekamelskan, hämmennyksen
    Uhatessa laittoi järjestyksen?
    Ken se riidan, eripuran tiesi
    Lauhdutella paremmin kuin miesi?
    Sitte, työn ja sovun vallitessa,
    Ken loi mielihyvän jokaisessa,
    Että into lensi ihanteihin,
    Taidetekoihin ja sankareihin?

    Moinen, näkymätön maailmalle,
    Käsi, joka joutuu kaikkialle,
    Silmä, joka unhotetut kaivaa,
    Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
    Nainen onpi, rikassielu nainen,
    Kaikki kerkiävä, huomaavainen:
    Emilia Bergbom, lämminmieli,
    Hieno sydän, hellä käskykieli,
    Aina nuori, hilpeäkin aina,
    Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
    Sydän teaatterin Suomalaisen,
    Kunnia ja kiitos Suomen naisen.

    4/9

    MINNA CANTHIN MUISTO.

    Minna syntyi kosken partahalla,
    Näki aallot ankarassa työssä.
    Työ ja touhu kiehui kaikkialla,
    Lepoa ei nähty edes yössä.

    Luonnonvoimaa ihmistahto käytti,
    Johti sen kuin orhin ohjaksista,
    Hyödyntietä, voitonväylää näytti,
    Nosti linnat virran vaaluvista.

    Minna näki kuinka kansa hyöri:
    Miehet, naiset, heikko lapsikansa
    Riensi linnaan, missä rattaat pyöri,
    Sinne syyti ihmisvoimiansa.

    Ihminen ja koski kilvan kieri
    Huimaavissa voitonrattahissa,
    Tuhansien onni alas vieri,
    Särkyi miljoonissa kuplasissa.

    Joukko kalpeni ja kuihtui, sortui,
    Kääpiöksi nääntyi ihmissielu,
    Tuhansia sydämiä murtui,
    Mut ei tyydy voiton ahnas nielu.

    Ajan aatteet köyhän avuks’ ehti,
    Saarnaten kuin syksy paljastusta,
    Maahan lensi kuiva, kuollut lehti,
    Tuulet huusi hengen uudistusta.

    Paljastusta! — sitten uudistusta! —
    Minna ajan henkivirtaan yhtyi,
    Sille tarjosi hän palvelusta,
    Ihmisyyden suureen työhön ryhtyi.

    Minna sääli siskon, veljen vaivaa,
    Heidän tuskat tunsi povessansa,
    Heille päätti aartehensa kaivaa,
    Sydämenkin riistää rinnastansa.

    Hänessäkin luonnonkoski kiehui,
    Jalon intohimon vahva valta,
    Vaan se ”köyhän kansan” voitoks riehui,
    Heikon tahtoi nostaa sorron alta.

    Siksi kuuma sydämensä sykki
    Kauppa-Lovolle” ja ”Homsantuulle”,
    Siksi suonten vilkas veri tykki
    Kovanonnen lapsille” ja muulle.

    Ihmisyyttä, heikon oikeutta,
    Vapautta edistyksen tähden!
    Niitä vaati hän ja rakkautta
    Hehkui maansa yhteis-onnen tähden.

    Siitä innostui hän taikka suuttui,
    Kuinka painoi oikeuden vaaka,
    Aina helläks, herttaiseksi muuttui,
    Keventyi kun kärsivien taakka.

    Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
    Seuran sydän, innostaja nuorten,
    Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
    Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.

    Missä voittaa valistuksen valta,
    Missä ihmis-oikeus on pyhä,
    Siellä heikot nousee painon alta,
    Siellä elää Minnan muisto yhä.

    SEMINAARILAISMARSSI.

    Ylös, Suomen nuori joukko,
    Pimeyttä vastahan!
    Valaiskaamme joka loukko,
    Koti köyhän, rikkahan.
    Valistus on voitonviirimme,
    Suomen onni olkoon onnemme.
    Ylös, ylös, nuori joukko,
    Väki päivän valvovan!

    Meiss’ on viljelyksen vahti,
    Vaikk’ on työmme kuuluton;
    Suomen voima, maine, mahti
    Rientojemme riemu on.
    Toukomieskin elää kylvössään,
    Mekin joutukaamme kylvämään!
    Ylös, viljelyksen vahti,
    Työhön, toivon toukohon!

    Polvet nousevaiset, teille
    Elämme tai sorrumme.
    Vilja, jok’ ei kypsy meille,
    Luokoon teidän onnenne.
    Meidän silmissämme kangastaa
    Valon Suomi, suuri viljamaa.
    Polvet nousevaiset, teille
    Liehuu voitonviirimme.

    RUUSUKUUMEESSA.

    Nyt muistan kuinka metsätorpassa
    Sun kätes hoiti köyhää vaivaista
    Ja kuinka pojan punatautisen
    Sä paransit ja äidin sydämen.
    Ma tuota näin ja melkein kadehdin
    Ja tunsin että myöskin sairastin —
    Mua kädelläs sä koskit: — paranin.

    Nyt poissa olet, Aale, kaukana
    Ja minä kärsin ruusukuumetta.
    Se sydämeni pohjaa kivistää
    Ja parannust’ en jaksa ymmärtää. —
    Sun kätesi, sun rintas, tuoppa ne
    Nyt joutuin sydämeni kohdalle,
    Niin terveheksi teet mun varmaste!

    SYYS-ILTA.

    Iltataivahall’ on pilvi uhkaava ja synkeä,
    Länsiaallon päällä päivä välkkyy hellä, hempeä,
    Koko päivän se piiloskeli,
    Pilven alla vain ujosteli,
    Illalla nyt näyttää loistoaan,
    Mennessänsä toiseen maailmaan.

    Päivyt kulta, iltaruskossasi
    Valonriemut vietkö mukanasi?
    Vietkö, ilta syksyinen,
    Kauneudet kukkien?
    Eikä kuulu linnun laulukaan,
    Syys vain vonkuu voitonhuutojaan.
    Vietkö kaikki valonriemut, syksy armoton? —

    Järven tuolla puolen kirkas oraspelto on. —
    Ken käy täällä järven rannalla,
    Astuskellen puiston polkuja,
    Hypiskellen, lauleskellen,
    Hedelmiä poimiellen? —
    Sehän itse laulukieli Aale impi on!
    Sinisilmä, tummatukka,
    Puiston lintu, puiston kukka. —
    Syksyssäkin Aale impi viittaa toivohon.

    SUKSILLA.

    Hei, parvi nuori, urhokas,
    Nyt nosta, polje suksiasi
    Kas kuin ne luikuaa
    Ja selkä notkahtaa,
    Kun vaaran viertä alas asti
    Me lasketamme terhakasti,
    Ett’ aivan polttaa posket,
    Kun kiehuu suonten kosket.
    Ja helmet päivän loistossa
    Ne hohtaa hangella.

    Tuo hiihti hankeen — tupsis! hoi!
    Ken kompastuu, hän nousta voi.
    Jos pikku vamman saa
    Tai veri tilkahtaa,
    Ei sovi siitä liioin surra,
    Vaan luontoansa täytyy purra.
    Elämän moni hetki
    On vastuksien retki.
    Sen vuoksi voima, urhous
    On meidän harjoitus.

    Pain. joulukuussa.

    ETTEN SAMMUISI.

    En viinoja juo, en rypälevertä,
    Se viekää pois!
    Ne sieluni surma ois.
    Juon valkeutta,
    Ja korkeutta,
    Kuin helmiä,
    Kuin tähtiä,
    Kuin avaran taivaan kirkasta merta,
    Juon soihtuja, jotka välkkyvät yössä,
    Jumalan kirkkaassa tähtivyössä.
    Oi, etten sammuisi milloinkaan,
    Jos sammun, syttyisin uudestaan,
    Yhä uudestaan!

    20/2

    LAULUUN YRITYS.

    Pää on täynnä aatoksia,
    Sydän sykkii herkkä, hellä
    Täynnä tuskan tuntehia —
    Mieli tekis lenneskellä!

    Mutta raukea on siipi,
    Innostust’ ei jaksa kantaa:
    Taudin myrkky tarmoon hiipii
    Eikä tahdo lentää antaa.

    Rautasängyssä hän loikoo,
    Kylmän reunan kohtaa käsi,
    Päänsä nostaa, kättä oikoo —
    Missä kultas, ystäväsi? —

    Kultaniko? — Elä kysy!
    Niist’ on kaiho kertoella.
    Köyhän luon’ ei kullat pysy,
    Koditont’ ei armastella.

    Vieras katto, seinä, tupa,
    Käsi vieras hoitamassa. —
    Eihän vieras! — Onhan lupa
    Veljestyä maailmassa.

    Kuka lempeyttä suopi,
    Hän on veljyt, sisko, kulta;
    Kuka suojan, hoidon tuopi,
    Hän tuo kotilieden tulta. —

    Oikein! Kiitos lämmöstäsi!
    Kiitos ystävyyden töistä!
    Ojennahan tänne käsi,
    Noustakseni rautavöistä!

    Näistä kalman kapaloista
    Nousta tahdon — tänne kynä! —
    Laulaa tahdon maailmoista,
    Joit’ on mulla keksittynä. —

    Nousi hän ja lentoon lähti;
    Kauaskohan siipi kantaa?
    Mik’ on uuden laulun tähti? —
    Kai niist’ aika tiedon antaa.

    AINO ACHTÉLLE.

    Kirjekortti.

    Sun laulusi kauas kaikuu
    Yli maailman kaupungin,
    Mut Suomeen ja suomalaiseen
    Se on sattunut syvimmin.

    Sydän suomalaisen on Sulla,
    Syvä, hellä ja herttainen,
    Omituinen on taiteesi tenho
    Ja luontosi puhtoinen.

    Uus puhtoinen vuosisata
    Sinä laulakin maailmaan,
    Ett’ oikeus tähtenä paistaa
    Ja vapaus kirkkainnaan!

    Montreux keväällä.

    MERANIN LAAKSO.

    Oi ruusujen ja laakerien laakso!
    Satojen alppivetten virtaukset
    Maan allakin tääll’ elämätä soipi
    Ja täällä huokuu hienot tuulahdukset,
    Niin vienot, että leijonaankin lemmen
    Ne liehtoisivat, jos se asuis täällä.
    Mut tääll’ ei tohdi peto syntyä,
    Kun luonto niin on hellä, hyvänsuova.
    Tääll’ löytäneekö käärme myrkkyä,
    Kun ilma näin on rakkautta luova.
    On kansa ruskoposki, vankkavarsi,
    Elämän-iloinen kuin voimankukka.
    Ja kasvitkin ne maitten kaunihimmat,
    Maailman kaikist’ ihanista maista:
    Voikukka yhtä ihana kuin ruusu,
    Mun lemmittyni koivu, raita, kuusi
    Ja petäjäkin, hongan heikko veikko
    Ja Rooman laaker’, Kreikan öljypuu,
    Kivitammi, Foinikian sypressi,
    Egyptinmaan ja Kiinan palmupuut
    Ja Himalaijan Balearin seetri solakka,
    Rehevä puksipuu
    Vakavan Saksantammen luona seisoo.
    Ripeä, hieno Ranskan poppeli
    Espanjan kastanjata kaulaileepi. —
    Myös viljat kaikki täällä jyvän kantaa:
    Ruis’, ohra, kaura vuorten otsapäillä,
    Ja vuorten rintamilla vehnä, maissi.
    Iloisten viinirypäleitten luona.
    Vaan alpin vihreöillä varpahilla
    Hedelmämetsä, kukkakenttä heilii,
    Suloisin tuoksuin auringolle vastaa
    Ja hedelmöivät oksat maalle kääntää. —
    Kaikk’ ajat täällä kattelevat toistaan:
    Vanh’ aika roomalaisin valtatein
    Ja keskiaika liika linnoineen,
    Uus aika tuhat yrityksineen. —
    Kaikk’ ajat täällä yhtyy yhteen aikaan:
    Kun ylähäll’ on talvi valkopää
    Ja kevät vuoren rintaa vihertää,
    Niin kesä laaksossa soi parhaillaan
    Ja hellerinteen hedelmät jo kypsyy. —
    Kaikk’ ajat, maat ja kansatkin tääll’ yhtyy:
    Etelän, Pohjan, Idän, Lännen maista
    Ja Itävallan satain kansain luota
    On täällä etsiviä, kaipaavia:
    Elämän, voiman, terveyden toivo
    Toi heitä tänne luonnon rintapäille,
    Ihanan ilman, sinitaivaan alle.
    Tääll’, unohtaen kuumat kiehumiset
    Ja vihan vimmat, riidat, riehunnat,
    He kättelevät toisiaan ja rauhaa,
    Jumalan rauhaa suovat toisillensa.
    He yhtä kohden: terveyttä kohden
    Ja voimaa kohden kaikki pyrkivät,
    Kuin kaikki metsä, kaikki vuoretkin
    Sinisen taivaan korkeutta kohden.
    Ja toiset nousta voivat, nousevatkin,
    Mut toiset laakson pohjaan painuvat,
    Purojen pauhinaan ja kukkain tuoksuun
    Ja ikuisuuden vahvan virran juoksuun.

    Tää laakso veljeyttä valmistaako
    Ja kaikkein kansakuntain liittoutta,
    Sit’ aikaa, jolloin joka kansa johtaa
    Omia rientojansa omin neuvoin,
    Ei toinen tieltä työnnä, ahdista;
    Kuin kukin itse askeleensa ohjaa
    Ja arvon suo myös toisen askelille?
    Tai tämä ystävyys ja riidan lakko
    Vain valmistaako haudan hiljaisuutta?
    Tää onko kansain sairaskoti vaan
    Ja koti nukkivien terveitten,
    Joit’ armovirsin munkit tuutivat
    Siks että viimein kaikki nukkuvat —
    Tää kansain yhteinenkö hautuumaa?

    Meran keväällä.

    KEVÄÄN ELEITÄ.

    Niin päivä paistaa laaksoon lämpimästi,
    Ett’ aivan kiviaita palaa.
    Nyt sisilisko liikkuu vikkelästi
    Ja käärme kiemuroipi salaa
    Ja konnakin nyt kurnaa kuopassansa
    Jo elinhaluisia laulujansa
    Ja maanalaiset virrat pauhaa. —
    Mitäpä sitten perhoset
    Ja kärpäset ja lintuset,
    Ne eivät öilläkään saa rauhaa,
    Ne eivätkö lauleleisi
    Ja voittoa muilta veisi! —
    Ei toki kansan nuorisolta!
    Sen lauluhan soipi vainiolta,
    Niin voimakas ja tuores ihka
    Kuin päivänrinnassa metsän pihka.
    Elämän toukokuussa sen
    On laulu raikas ja lämpöinen.

    Meran keväällä.

    HERHILÄITÄ.

    Hiidenlintu herhiläinen,
    Tumma syöjä turilas,
    Puusta puuhun lentäväinen,
    Mik’ on tarkoituksenas?
    Kaikki kasvaa, viinit, viljat.
    Kaikki kukkii, ruusut, liljat,
    Niityn neilikit ja kirsipuut,
    Päärynät ja omenat ja muut.
    Tuhatkielin, tuhatkukkasin,
    Silmin toivovin ja lupaavin
    Kaikki lempivät ja leikkivät,
    Kaikki hedelmään ne pyrkivät,
    Lintujenkin kevätlaulu soi.
    Tumma syöjä turilas,
    Mik’ on tarkoituksenas,
    Hävitys sua huvittaakko voi? —
    Sisään silloin ikkunasta
    Lentää kaksi turilasta.
    Sydäntäni varten tänne
    Luulitte nyt lentävänne! —
    Teistä pääsen surmaamalla!
    Mutta uusia, oi uusia
    Herhiläitä, hiidenlintuja
    Niitä pörrää kaikkialla.

    Meran keväällä.

    NIMETÖN KUKKA.

    Alpin reunaa astelen,
    Sieltä poimin kukkasen,
    Nimettömän, jot’ en tuntenut.
    Sitä tutkin, kyselen.
    Saapuu siihen tyttönen,
    Nimetön myös, jot’ en tuntenut.
    Kukan hälle tarjoan.
    Hän sen ottaa hymyten.
    Näytti hieman tuumivan.
    Alpin rintaa astelemme,
    Toisiltamme kyselemme,
    Iloitsemme molemmat,
    Ett’ on kukat ihanat,
    Että maailma on kaunis,
    Että linnut laulavat,
    Että, että — tiesi mitä,
    Kaikkea en kerro sitä.
    Mutta mikä oli kukka?
    Ken se tyttö tummatukka? —
    Multa haipui molemmat.

    Meran keväällä.

    KORKEALLA.

    Mitä siellä on tuolla korkealla?
    Vain luntako? Pelkkää jäätä?
    Mitä nuo synkät pilvet uhkaa,
    Kun uhmaten nostavat päätä?
    Ne tuovatko ukkosen, rankkasään,
    Ne siellä kun väikkyvät yhtenään,
    Vai rinnalle laakson kukkivan
    Ne laskevat vihman virvoittavan?
    Ja korkea otsa kun selkenee,
    Kun alppimaisema valkenee,
    Mitä kaikkea kaunista nähdä voin?
    Näin vuorta kiiveten aprikoin.
    Hikipäin minä nousen ja huokuen.
    Talo laaksossa pientyy, pientyy.
    Jopa seisaun vuorien keskellen,
    Mua tuulonen vilpeä armii.
    On ympärilläni laaja maa,
    Kyläkunnat ja kaupungit aukeaa,
    Näen vettä ja taivahan valtavan
    Ja nousevan auringon kirkkahan,
    Kuin laivan kiiltävän, kultaisen,
    Näen hohtavan sen yli vuorien.
    Myös alppikarjojen kelloja kuulen
    Ja hoilotuksia paimenten:
    Minä onnelan maisemiks nämä luulen!
    Vaan silmäni lentävät loitollen
    Ja mieleni pyrkii laajenemaan.
    Tämä onni on löytämis-onnea vaan.
    Jääkilpiä silmäni sulattaa
    Haluaisi ja kauaksi katsahtaa.
    Mut siellä ne vuoret sulkevat tieni,
    Maa kiskoo silmäni laaksohon.
    Minä huomaan, että on maailma pieni.
    Mua kaipaus ankara ahdistaa: —
    Taa vuorten ja taivaanrannan taa.

    Sveitsi 9/8

    LAULA, TYTTÖ!

    Pieni tyttö sinisilmä,
    Punaposki, ruususuu,
    Istu tuohon polvelleni,
    Siin’ on sulle laulupuu.

    Laula mulle, laula muille,
    Maailmalle laulele,
    Ettei ennen aikojansa
    Sydämemme vanhene.

    Laula, tyttö, ettei surra
    Otsaa ryppyiseksi saa,
    Ettei murhe mieltä murra,
    Toivo päivät kirkastaa.

    Laula, tyttö, toukomaille
    Päivä kirkas paistamaan,
    Meihin laula rohkeutta
    Työhön, itseuhrantaan.

    Kevättänsä lintu laulaa,
    Tyttö laulaa nuoruuttaan.
    Suomityttö sydämensä
    Kullat kantaa maailmaan.

    Kesällä.

    OMA TUPA.

    Sinisen järven rannalla
    On tupa, pieni tupa,
    Mua kultani sinne on kutsunut,
    Kun hällä on siihen lupa.

    Sinisen järven rannalla
    On tilkku, pellon pala,
    Siinä se leipä lainehtii
    Ja aallosta nousee kala.

    Se pelto on pieni ja tupanen
    Kuin pienen linnun pesä,
    Mut missä voi viihtyä rakkaus,
    On talvikin siellä kesä.

    Heinäkuulla.

    RHONEN JOUTSENET.

    On ilma helteinen, on väri
    Ja Rhoness’ uipi joutsenpari,
    Ne vastavirtaa nousevat,
    Ne nousevat ja laskevat.
    Ne noustessaan ei seuraa lohta,
    Ei laskiessaan lastua,
    Vaan aina sama virran kohta
    On heidän uida mieluista.

    Miks ei ne ulapalle viillä?
    Sielt’ uljas Rhone voimaa juo.
    Ne yrittävät, mutta niillä
    On mieli ruokapurnun luo.
    Vaikk’ ylöspäin ne halajaa,
    Ne alas sentään palajaa. —
    Hei, joutsenet ne Rhoness’ uivat,
    Ne nousevat ja laskevat.
    Ne ulapasta unelmoivat,
    Mut miss’ on teot rohkeat?
    Kuin voivat joutsenetkin sorjat
    Noin olla heikot ruokaorjat!

    Geneve elokuulla.

    ALPPIMUISTOJA.

    Sain alpin rintaa käyskennellä
    Ja raikast’ ilmaa hengitellä;
    Näin voimaa, terveyttä siellä,
    Sain rohkeutta alppitiellä —
    Oi, Suomen tyttö, varroppa,
    Tuon sulle alppiruusuja!

    Suokanervia mulle tuo,
    Mun syntyseutuni on suo.

    Sain alppilaaksot armastella
    Ja karjankellot kuulostella;
    Näin vuohet, kauriit kaarisarvet
    Ja onnelliset paimenparvet.
    Siis mailta alppipaimenten
    Tuon sulle orvonkukkasen!

    Tuo orvon Suomen orvokki,
    Se mulle muita kalliimpi.

    Näin aamun aurinkoa nuorta,
    Sen kultaavan jää-otsaa vuorta
    Ja kuulin vuorten soitot, soinnut,
    En hurmaumatta olla voinut. —
    Jään luonta, alpin harjalta
    Tuon sulle jalovalkoja!

    Tuo vilukukka Suomen jään
    Mun sydämeni lämpimään.

    Sain nähdä vuorinuorisoa,
    Sen vapaat’ onnentaisteloa,
    Sen ahkeruutta, kestävyyttä,
    Sen tointa, riennon lentävyyttä;
    Sen vapaan käden taidosta
    Tuon sulle, armas, muistoja!

    Tuo kätes, sydämesi, ne
    Luo meidän yhteis-onnemme.

    Kun liikun kansain kultamaita,
    En tahtois sulle olla saita, —
    Oi, tieteen, taiteen kultavuoret
    Ja ihmisriennot, jalot, nuoret!
    Jos vallassani oisitte,
    Niin veisin teidät Suomelle.

    Tuo työsi, toivo, rakasta
    Ja luota — siin’ on rikkautta.

    Mut kultia ja kunniata
    Ja maineen loistopurppurata
    Kun voisin sulle saavuttaa
    Ja kruunun päähäs istuttaa,
    Niin mun ois rintas lämpimyys!

    Voit sydämeni valloittaa —
    Tuo mulle puhdas ihmisyys.

    Geneve elokuulla.

    PIHLAJA ETELÄSSÄ.

    Kurja pihlaja, kuinka tänne
    eksyit, lintuja oksillas?
    Eksyit orvoilta pohjanmailta,
    etkö kaivanne kotias?

    Ethän suorana korkealle
    nouse täällä kuin Suomessa;
    Valo väikkyy ja lämmin läikkyy
    täällä — miksi et kohoa?

    Seetri, sypressi luonas seisoo,
    korkealle ne nostaa pään;
    Sinä mustien lintuin alla
    alas lyyhistyt kyttyrään.

    Kuka kukkias täällä hoivaa,
    kuka marjojas maistelee?
    Sua täällä ken pyhäpuunaan
    kotikummulla hoitelee?

    Ikivehreät kivitammet
    täällä tarjovat varjoaan,
    Luumupuistot ja viinitarhat
    suovat lapsille marjojaan.

    Pyhä pihlaja, kuinka tänne
    eksyit outohon maailmaan?
    Unhotettuna tääll’ et höysty —
    kaipaat hoitoa kotimaan.

    Genève 2/9

    AIDAN TAKANA.

    Puistotarhass’ aidatussa
    Lapset laumoin leikkivät,
    Poikalapset, tyttölapset,
    Siskot, veljet vikkelät.

    Ilontunne ylhäisinnä
    Heitä siellä laulattaa,
    Elinvoima ohjatonna
    Omin valloin puhkeaa.

    Pienten pauhinata tutkin,
    Seison rauta-aidan taa.
    Murheetonta riemun aikaa
    Sydämeni kaihoaa.

    Hellepäivin sääsket surraa,
    Kevättänsä luonto soi,
    Elinkiihkojansa lapset
    Kilvan kiehuu, karkeloi.

    Mut on multa suljettuna
    Lapsitarha riemukas,
    Tuskattoman onnen aika —
    Kauas poistuin portiltas.

    Rauta-aita pois mun sulkee
    Lasten leikkitarhasta,
    Kauas sieltä tieni kulkee —
    Enkö koskaan palaja?

    Enkö koskaan? — En, en koskaan. —
    Lapset, riemuin leikkikää!
    Aikanansa lapsitarha
    Myöskin teidän taakse jää.

    Genève 7/10

    MONTBLANC.

    Jalo Montblanc, korkearinta,
    Se päätänsä pilviin nostaa
    Kuin jättiläisvanhus suuri.
    Sen kylmä ja ylpeä otsa
    Ei laaksojen hellettä tunne,
    Ei tuskaa, kuumetta kansain,
    Jotk’ alhaalla kantavat kuormaa
    Tai huutavat sääliä suurten.
    Se tunnotta nähnyt on, kuinka
    Himot riehuvat Ranskan maassa,
    Ihmisoikeus sortoa kärsii.
    Se nähnyt on karkean painon,
    Sotavalta kun, Saksasta nousten
    Yli Euroopan rientoja kahlii;
    Ja virka- ja aatelisherruus
    Ja kirkkojen taikaustaito
    Apenniinien, Pyrenein maissa
    Luo sokkoa, kurjuutta kansaan —
    Mut missä on kyyneles, Montblanc?

    Jalo Montblanc, korkeaotsa!
    Sydän sulla on vuorta ja jäätä:
    Sinä orjuudesta et suutu,
    Et innostu vapaudesta,
    Joka Sveitsissä viljoja kantaa,
    Luo tointa ja tarmoa kansaan;
    Ei onnettomuus, ei onni
    Sun ruhtinaspäätäsi käännä.
    Olet itsekäs kuin väkivalta,
    Joka Korsikan saarelta nousi,
    Joka loiston ja kunnian paisteen
    Joi yksin ja kansoja polki.
    Miks syty ei rintas ja hehku
    Hyvän, oikean puolesta maassa?
    Kai ohimokulmasi jäiset
    Ovat kiihkojen hautakumpu,
    Sotaraunio taistelun jälkeen. —

    Oi, tuomitsenko sun väärin?
    Sinun otsasi pilvet kenties
    Ovat murhetta onnettomista.
    Valonhohtava pääsi — kun kylpee
    Se auringon purppuramertä —
    Ylös kutsunee valkeuksiinsa.
    Jalo Montblanc, otsasi loistaa
    Ja silmäsi kyynelet vuotaa,
    Purot juoksevat rintojas pitkin. —
    Sydän sullakin sykkiä mahtaa.

    Genève.

    LIIAN KALLIS.

    Mikä uhkuva kylläisyys!
    On ihmelinna päivänrinnassa,
    Sen ystävä on leuto lämpimyys,
    Ei vuoret sinne päästä pohjoista,
    Vaan etelästä tuulet Afrikan
    Sen rantaan tuovat aallon vilpoisan.
    Siell’ loistaa kukkakunta ihana,
    Oranssi kypsyy, viihtyy viikuna
    Ja siellä sankkalatvaa palmua
    Muratti kiertää, ruusu murattia.
    Nuor’ pari istuu niiden varjossa,
    Sen kädet loistaa kultarenkahia
    Ja ilma heille tuhat tuoksua
    Tuo ihaninten kukkain huulilta,
    Vaan terveydenkukka hehkuvin
    On heille tuoksultansa mieluisin:
    Sen voimasta he toistaan ihannoivat,
    He nauttivat ja kahden hekkumoivat,
    Kun muurit muilta suojaa puistoa —.
    Vaan kuka vieras seisoo portilla!
    Käy, vahti, kysy, mitä tahtookaan?
    — Se sairas, kalpea on nuorukainen.
    Hän köyhä mies on, halpa muukalainen
    Ja terveyttä täältä etsii vaan.
    — Sen sydämeni hälle hyvin sallis,
    Vaan sano, että tääll’ on liian kallis.
    — Suur kiitos, herra! — Vieras läksi pois.
    Ja päivä paistoi, kukat tuoksusi
    Ja ihmelinnan herkut lemahti,
    Kuin ilma täynnä kylläisyyttä ois.
    Vaan köyhän sairaan soipi korvissa,
    Jos minne kääntyy: liian kallista.

    Riviera lokakuulla.

    ETELÄSSÄ.

    Näen etelässä kukkaparven valion,
    Hedelmäpuita loistavia paljon,
    Etelän ruusut kiihkotuoksuiset
    Ja hehkuposket marjarypälet;
    Vaan luona loistavien tarhojen
    Myös munkkikukan, kurjuusköynnöksen.
    Ne kaikki kilpailevat keskenään.
    Mut laihemmalla syrjämaalla nään
    Voikukan, orvokin ja heinänpään,
    Ne mulle ystäviä lapsuudesta,
    Kun niitä poimin kotiturpehesta.
    Ne enin täällä viehättävät vasta
    Kuin maailmalla kotimuistot lasta.
    Myös täällä terveyden satakieli
    Soi mulle; mutta sentään kaipaa mieli
    Kotoista laihaa kukka-, viljamaata
    Ja Suomen sävelt’ unhottaa en saata.
    Oi nouse, kaiu kauas maailmaan
    Ja käännä kansain korvat kuulemaan
    Mun orpokansaani ja syrjämaata!

    Cannes 8/11

    SULJETTUNA.

    Käydessäni ulkoilmassa,
    Kysyn, kuulostelen luontoa.
    Toisinaan se avomielin
    Mulle vastaa selvin kielin,
    Lausuu monta ajatuksistaan,
    Joita joskus hellyn laulamaan.
    Mutta toisin vuoroin se
    Mulle tuntuu kylmälle:
    Vaikk’ on kukat puhjenneina,
    Tähtitaivaat auenneina,
    Auki virrat, järvet läikkyy,
    Kuvat lähtehissä väikkyy,
    Linnut, lapset laulavat —
    Mulle kaikki tuntuvat
    Niinkuin vanhat tarinat,
    Kuivilta kuin hongan kaarna
    Taikka vanha fraasisaarna,
    Ilman voimaa, vaikutusta,
    Kuin ne peittäis verho musta.
    Ulkosilmin niityt näen,
    Ulkokorvin kuulen käen,
    Sisäsilmät, korvat, ne
    Kääntyivät kai toisaalle.

    Cannes 10/11

    PERHOLLENI.

    Perhoseni, hetki lennä,
    Tuulten halki koita mennä.
    Vaikka seuraat tunnelmoita,
    Aina etsiä tok’ koita
    Valon puolta.
    Pidä huolta,
    Ettei eksy silmistäsi
    Ystäväsi:
    Valon luoma kukkanen —
    Ole päivänperhonen!

    Cannes 12/11

    TUNNELMISSAAN.

    Kuu ja tähdet tunnelmistaan
    Tunnelmia meihin luovat;
    Tuulet milloin pilvimielen,
    Milloin ”hyvän tuulen” tuovat.
    Tunnelmissaan meri rantahan
    Joskus tuopi helmisimpukan,
    Useammin tyhjän kuoren.
    Tunnelmissaan päivä antaa
    Maalle kevätnurmen nuoren,
    Elämää ja kukkia,
    Lintuja ja lauluja,
    Sydämen ja tunnetta;
    Mutta sydän yllään kantaa
    Ajatusten ahjoa.
    Siksi tunnelmista ihminen
    Poimia voi helmen — aatoksen.

    Cannes 12/11

    TOTUUDESSA.

    Kuin okapalmun lehti piikkinen,
    Se minun rauhani ollut on;
    Mun lempenikin tuhatväkäinen
    On onnen-etsintä onneton.
    Työn hedelmät ja voiton laakerin,
    Oi, usein nekin kastoin kyynelin.
    Mut totuudessa — sekin kaktuksen
    On vertainen ja piikkilaitainen —
    Vain totuudessa onnen varmimman
    Voin aina löytää, toivon tuottajan:
    Se, niinkuin kaktus, vaikka haavoittaa,
    Taas palsamillaan voipi parantaa
    Sen, joka rakastaa.

    Riviera 21/11

    LAULU KUUSTA.

    Pieni tyttö Ranskanmaalla
    Laulun laittoi kuusta;
    Mandoliinilla sen soitti,
    Lauloi sulo suusta.

    Kuu se sitä kuulosteli
    Esterelvuoren yllä,
    Hopeoita rannan aallot
    Välkkyi yltäkyllä.

    Tummat öljypuut sen kuuli,
    Kuuli pulska palmu,
    Ruusu kuuli hymyhuuli,
    Mutta nukkui valmu.

    Sydän ruusun sykkäeli,
    Palmu korvaa käänsi;
    Kylmän kuunkin sydän raukan
    Syrjälleen se väänsi.

    Oransit ne onnellisna
    Putoelivat puista,
    Tytön luo ne vierivätkö —
    Sit’ en oikein muista.

    Viikunakin virren kuullen
    Puussa puhkes’ auki;
    Vapahaksi vainottunsa
    Päästi ahnas hauki.

    Ihmiset sit’ ihmetteli,
    Mistä taika lähti.
    Mutta mulle kuiskasi sen
    Kirkas iltatähti:

    Siinä tenho: — tyttö säihkyi
    Rakkauden tulta:
    Silmä silmään hälle hehkui —
    Nuori nukkekulta.

    Cannes 24/11

    EUKALYPTUS.

    Eukalyptus, puitten sankaria,
    Kasvaa tummain sypressien luona,
    Mimosan ja myrtin vierehisnä,
    Uljahasti korkealle nousten
    Yli palmujen ja petäjitten,
    Muita suosien ja suojustellen,
    Muita heikompia hoivaellen,
    Ukon uhkaellen, myrskyn tullen:
    Varjossa sen viihtyy kukkakunta,
    Lilja lempeä ja rakas ruusu,
    Sille sydäntään ne tuoksuavat,
    Laakeri sen luona viljoin viihtyy,
    Sitä kaino vuokkokaan ei kammo,
    Turvan siltä tulppaanikin saapi.
    Itse sydämestänsä se vuotaa
    Terveyden, voiman voitehia.
    Eukalyptus, uljas eukalyptus,
    Suuret kasvakoot sun vertaisikses!

    13/12

    KAKSI RUOHOA.

    On kaksi tunnettua ruohoa,
    Ne toisihinsa voivat vaihtua,
    Niin yhtä maata niill’ on kukkaset,
    Ja juuret, varsi, lehdet, helpehet.
    Mut maista heitä, tunnustele heitä,
    Niin toinen terveyttä tuoksuaa
    Ja ympäristöänsä sulostaa,
    Vaan toinen taudin tuo ja kyyneleitä.

    14/12

    SUIHKUKAIVO.

    Syvä kaivo sydämestä maan
    Öin ja päivin kuohuu suonistaan.
    Valon välkkehessä suihku sen
    Kirkas on ja hohtohelminen.
    Silloin silmä mielihyvissään
    Sitä nähdä tahtois yhtenään.
    Linnut, siipiänsä pöyristellen,
    Lentävät sen kylpyyn leikkiellen,
    Siinä lapsi loiskii mielellään,
    Kukkakin sen virkeyttä juo,
    Sille siitä seppeleen se suo,
    Ruusu sille aukoo silmiään.
    Mutta öisin, kun en unta saa,
    Pimeässä kaivo kiusoittaa:
    Solina sen soipi korvissani,
    Herätellen tuhat muistoani,
    Se kuin suoni suuren valtameren
    Rinnassani virrat virittää,
    Päähän puskee sydämeni veren,
    Aivot, hermot työhön jännittää. —
    Nyt en kuule kaivon solinaa:
    Muistojeni allas loiskottaa,
    Sydämeni suihkukaivostaan
    Helmet nostaa kaiken kirjavat,
    Värivaihtoiset ja kirkkahat,
    Taikka tupruttaapi usviaan,
    Pilviäkin, ukkostakin tuopi,
    Mustaksi mun taivahani luopi.
    Sitte pudottaapi pisareita,
    Katkeria muiston kirpaleita,
    Sielun polttavia kyyneliä,
    Hengen hermopohjaa särkeviä.
    Minä kylven siinä suihkussa,
    Odotellen aamun nousua,
    Kylven helmissä ja pilvissä,
    Salamoissa, yössä synkässä,
    Kunnes uuvun, yöhön uppoan —
    Näenkö, näenkö päivän nousevan?

    14/12

    ÖLJYPUITTEN ALLA.

    Mitä itket, sydämeni?
    Kirkas päivä paistaa,
    Vapahana päivän alla
    Lämmin laine loistaa,
    Välimeren rantain laine,
    Joll’ on kauas kuulu maine.

    Mitä itket, sydämeni,
    Oljypuitten alla?
    Rauhanpalmu sulle suhkaa
    Ylläs korkealla.
    Kaikkiall’ on kirkas taivas,
    Sydän, mikä sun on vaivas?

    Eikö ruusut sulle mieleen?
    Poimi viikunoita!
    Ota vastaan lemmenleikit,
    Viinin nautinnoita! —
    En, en! Niin on raskas mieli,
    Ettei kertoa voi kieli.

    Palmut rauhaa tarjoavat,
    Ruusut rakkautta,
    Öljypuut ne lohduttavat —
    Kaikk’ on viekkautta!
    Maani unhottaako voisin,
    Etelässä hekkumoisin!

    Sanan Suomestani kantoi
    Karsas mistraltuuli,
    Että uhkaa vainioita
    Halla myrkkyhuuli,
    Uhkaa vuosisatain viljaa
    Syövyttää ja jäytää hiljaa.

    Siksi itket, sydämeni,
    Oljypuitten alla,
    Vaikka rauhanpalmu suhkaa
    Ylläs korkealla:
    Itket, sydän, kalleintasi,
    Perintöä vanhempasi.

                                                       ⁂

    Ylly työhön, sydämeni,
    Laula voimavasti! —
    Sieltä nuorten laulu soipi,
    Kaikuu tänne asti!
    Valo, lämpö siellä koittaa
    Hallat, vihanviimat voittaa.

    Oransien kukkasia
    Täällä myrttiin kiedon,
    Öljyn-oksiin laakeria,
    Kun saan häistä tiedon: —
    Suomen toivo viettää häitä,
    Sille seppeleitä näitä!

    Cannes joulukuulla.

    ERI KIELIÄ.

    Mitä lausuu sutten ulvonta,
    Mitä kiljuvainen leijona?
    — Vihan kieltä.
    Mitä kertoo kukka tuoksullaan,
    Mitä kevätleivo laulullaan?
    — Lemmen kieltä.
    Syksyn kypsi viikuna
    kun aukeaa,
    Suloutensa kaiken se
    kun tarjoaa —
    Mitä haastaa se?
    — Kieltä äitimme?