RAAJARIKKOINEN.
LAPSI.
En isää, en äitiä auttaa voi,
Miksi mun Luoja maailmaan loi?
ÄITI (rukkinsa ääressä).
Maailman rukissa kehrättäväksi
Luoja sun tänne tuomaan läksi,
Kuteheksi kultakankaaseen,
Kirjavahan, riemuraittaiseen,
Jota kukin kaunistella voi,
Jossa kukin säveleensä soi.
Siellä soinnut ihanasti, sieltä
Sinä kuulet tuhat onnenkieltä.
LAPSI.
Miksi täällä täytyy kärsiä,
Paljon surra, paljon itkeä?
ÄITI.
Siksi että onnenkutehet
Tarvitaan niin hienon hienoiset.
Cannes 9/1
POIS VALON TIELTÄ!
Puut, ikkunastani loitommaksi
Pois päivän tieltä lähtekää!
Sisälle, kukkani, astukaatte
Tai syrjemmälle väistykää!
Minä puita lemmin ja kukkia lemmin,
Mut valoa vielä, viel’ enemmin;
Siis suurin kunnia suokaa sille,
Edellä valkeus päästäkää!
Kun valon valta mun luonani on,
On puita, on kukkia mulla,
Myös linnut oksille lentävät,
Ne tohtivat luokseni tulla.
Puu, kukka maahan jos hakattaisiin
Ja linnut oksilta ammuttaisiin,
Niin valon lämmössä sydämeen
Ne mulle kasvaisi uudelleen.
Siis valokullan te sallikaa
Mun kotiini, luokseni tulla!
Cannes 19/1
SULJETTU PUUTARHA.
Mies rikas rustasi linnan uljaan
Ja puutarhan päivänrintaan,
Vaan köyhän kansan ei sallinut sinne
Hän silmätä mihinkään hintaan.
Hän linnan, puiston muurilla kaarsi,
Vaan ruusut kasvoivat yli;
Sireenit, öljypuut, oransitkin
Ne huusivat: auki on syli!
Nyt köyhä kansa kuin mettinenkin
Näki oransin kultaposket
Ja tunsi tuoksua ruusun, liljan,
Vaan puuttui kullat ja vasket.
Ei käsi ylty, ei raha riitä —
Kaikk’ yksin rikashan vaatii:
Siis muurin kauhean korkeaksi
Hän puiston ympäri laati.
Nyt lintu musta vain sinne pääsi
Ja käärme nous’ yli muurin;
Ei silmä köyhän, ei auringonkaan,
Ja siitä tappio suurin.
Siell’ yö ja kalma nyt viihdyskeli,
Puut, kukat kuihdutti huoli,
Ja mieli haikea rikasraukan
Myös sairastutti — hän kuoli.
Sen jälkeen — muurit kun aika mursi —
Puutarha virkosi jälleen
Ja kaikki kansa käy poimimassa
Sielt’ iloa elämälleen.
Cannes 12/1
ALAHALLA.
Siell’ alahalla hurjat riitelevät,
Ne toinen toistansa tyrkkii,
Ja joukossa siellä väkevimmät
Ne kansan jumaliksi pyrkii.
Mut, oikein ihmeinä loistaakseen,
Ne kansaa tahdo ei tasalleen.
Kuin fosforipölkyt pimeässä
He välkkyvät — niinkuin paavi
Ja kätyrit kähmivät hämärissä,
Kuin munkit, kädessä haavi.
On pimeässä järvessä mukavaa,
Vaan kunniallista ei, tuulastaa.
Cannes 21/1
TOMUINEN.
Kuin lapsen sielu, niin hentoinen
On maantien laidassa kukka:
On silmäkin sillä kuin ihmisen
Ja lehtinä tumma tukka.
Vaan tomuinen, oi tomuinen
On maantien laidassa kukka,
Ett’ eiköhän kuihtune poloinen,
Sit’ eiköhän perine hukka.
Olis siivet sillä, niin lentäisi
Se puhtahammille maille;
Vaan sielläkin ihmiset mieltyisi,
Sen leikkaisi siipiä vaille.
Tuop’ ilma tuulia puhtaita,
Voi lainata kasteen;
Mut myrsky, halla on korjanna
Monet joukosta maailman lasten.
Cannes 25/1
PENSAITA JA PUITA.
Pensahaksi
Matalaksi
Kanerva meillä jää;
Etelässä
Lämpimässä
Puuksi se ennättää.
Kunpa vain ei ihmiset
Meill’ ois pelkät pienoiset,
Matalat ja matavaiset,
Kurjat, kierot, halpamaiset.
Oispa aika toivottaa
Heille vartta vahvempaa:
Selkärangan
Niinkuin hongan,
Joka pilvissä,
Yössä, myrskyssä
Korkeutehen päänsä kurkottaa,
Seistä, sortuakin uskaltaa.
Cannes 2/2
VIIRIMME.
Mik’ onkaan meidän viirimme,
Jonk’ ympäri me yhdymme?
Peruslakimme, peruslakimme!
Ei liehu päämme päällä se,
Se syöpynyt on vereemme.
Sen johto riittää: järjestys
Sen riento on ja edistys.
Sen isät meille sääteli
Ja ruhtinaamme vahvisti —
Se on Suomen viiri, se.
Ja mitkä värit viirissä
Voi kiintää meidän sydäntä?
Värit luonteemme, värit luonteemme:
Ne rehti luotettavuus on,
Pyrintö puhdas, nuhteeton,
On horjumaton kestävyys
Ja yhteistyössä ystävyys.
Ne värit luoja johtaissaan
Jo meihin piirsi sormellaan —
Ne on värit viirimme.
Työtanner, sotatanner, se,
Jonk’ yli johtaa viirimme?
Se on Suomemme, se on Suomemme!
Maa, jossa kukkii isäin työ
Ja josta lapset leipää syö,
Maa, jossa oikeus, valistus
On kansan toivo, lohdutus,
Ja jossa työmme hedelmät
Myös maailmalle kypsyvät —
Se on meidän Suomemme.
Jos viiri meiltä riistettäis
Sen henki rintahamme jäis:
Oma henkemme, peruslakimme.
Ja värit suomalaiset, ne
Myös säilyis meidän kanssamme.
Ja vaikka meidät silvottais,
Pois luontomme ei lohkeais;
Jok’ uusi polvi povestaan
Taas nostaa viirin valvomaan —
Se on viiri Suomemme.
Siis viirihimme yhdymme
Ja toimeen, työhön ryhdymme!
Työmme Suomelle työt’ on kansoille.
Ken uskollisna itselleen
On vilpitön myös veljelleen,
Hänt’ askeleensa kiittävät,
Hän suhteet luopi lämpimät,
Ja rauhan viljavainion
Hän työmies uskollinen on —
Se on viiri Suomemme.
Cannes 2/2
RAJAMAILLA.
Ajan aallot ankarasti lyövät
Ja ryske kaikkialla käy,
Maan suuret pienempiä syövät
Ja heikon lohdutust’ ei näy.
Väkivalta toivon sammuttaapi
Ja villit voimat raivoaapi.
Oi, ihmisyys, oi oikeus,
Miss’ onkaan teidän pelastus!
Mik’ ääni huutaa rinnassamme?
Se ihmisyyden vaatimus:
Ett’ on myös Suomen kansallamme
Elämän suuri oikeus.
Me omilta kun juuriltamme
Valoa kohti ponnistamme,
Hedelmät Suomalaiset me
Sivistystyölle kannamme.
Me nuoret mielet yhdistämme
Nyt kaikki valon lieden luo
Ja sydäntämme lämmitämme,
Se meille uuden tarmon tuo.
Se taistelussa ihmisyyden
Tuo meille innon, kestävyyden
Ja tunnon selvän, kirkkahan,
Pimeät vallat voittavan.
Tää kansa, joka sielustansa
Jo muinoin suuret laulut loi,
Ei sorru miehuusvuosinansa,
Kun lasnakin se kestää voi.
Työase sillä heiluu vyössä,
Sen voima varttuu päivän työssä
Ja pohjasta sen sydämen
Soi laulu uuden.
Kuin niittypaju painon alta
Me nousemme ain’ uudelleen;
Kuin raita, ilmaa korkealta
Me hengitämme sydämeen;
Ja niinkuin laine rantojansa
Tää kansa seuraa lakiansa.
Vaan ajan myrskytuulissa,
Oi Suomi, ollos valvova!
Me naapuria lähestymme,
Kun kättä ystävän hän tuo,
Työkumppaliin me veljestymme,
Kun hänkin meille arvon suo.
Vaan kädessä jos käärme hällä,
Me kaartelemme etähällä:
Mies kelpo karttaa riitoja,
Tok’ oman tuntee arvonsa.
On meidän arvo itse meissä,
Sit’ emme salli tallata.
Kun rehti kunto töissä, teissä
On kunniamme mittana;
Kun valistus on miekkanamme
Ja puhdas tunto rinnassamme,
Kun itseämme emme myö,
Ei mitkään vallat meitä lyö.
Me nuoret mielet yhdistämme
Siis valistuksen lieden luo,
Ja sydäntämme lämmitämme,
Se toivon, voiman, innon tuo:
Ett’ uskollisna suojelemme
Me isäin lait ja vapautemme,
Niin Suomi polvi polvelta
On kukoistuva, nuortuva!
Cannes 9/2
UUTTA, UUTTA.
Oi linnut, laululinnut, te
Mun luontoani seuraatte:
Te orahille
Ja kukkasille
Vain laulelette.
Kun tähkä täyttyy,
Kun jyvä kypsyy,
Te vaikenette,
Tai kevättä etsitte uutta, uutta,
Valon ja kukkien ikuisuutta
Ja siksi seutuja vaihtelette.
Cannes 16/2
JUMALA HYLKYSILLÄ.
LEGENDA.
Tabernakli on särjetty! Jumala
Pois päästetty! — Hyvä, se hyvä!
Mut missä hän voipi nyt asua,
Mikä paikka on rauhainen, pyhä?
Hän etsimässä on sydäntä;
Hän mennyt on kirkkoon. Mutta
Hän kuort’ on ja temppuja löytännä
Sydänraukkoihin kietounutta.
Hän tutki nyt rikkaita kotia,
Vaan sielläkin kultainen kuori.
Häntä vanhat kammoi kuin peikkoa,
Ja moniko siell’ oli nuori.
Työmiehiä löysi hän. Niilläkin
Oli työtään korvihin saakka.
Kun sydäntä tutki hän — hirmuisin
Siell’ asui jo murheen taakka.
Hän tarkasti myös sotajoukkoa,
Jalo sydän on kenties siellä.
Ei! siell’ oli kylmä kuin kirkossa,
Univormut ja temput tiellä.
Hän valtioviisaita etsimään,
Mut Gladstone kuolla jo ehti.
Ja muilla ei sydäntä ensinkään —
Sen kohdalla vaan joku tähti.
Nyt kääntyi luokse hän ruhtinaan:
Sun kuinka on sydämes laita? —
Jumal’ armahda! siellä on parhaillaan
Ministerejä juonikkaita.
Runoseppien luo tuli jumala.
Mut heillä on sydän kuin laiva:
Siell’ leijailee koko maailma,
Viha, rakkaus, tuska ja vaiva.
Piti heidätkin heittää, matkustaa
Sisämaahan, paimenten luokse
Ja maamies raukkoja lohduttaa —
Tuli sieltä jo kukkien tuokse!
Maamies oli heinänkorjuussa,
Elomaillakin häärivät toiset;
Oli kiirettä, touhua kaikilla,
Ei joutilaita edes loiset. —
”Mitä? Täälläkö liikkuu jumala!
Siis taivaassa riitä ei tilaa.
Siks ollut on kehnoja ilmoja,
Kun herra noin arvonsa pilaa!”
Niin maamies huudahti ihmeissään,
Hien pyyhkäsi otsaltansa.
Ei näyttänytkään hän sydäntään,
Vaan huolehti saalistansa.
Ei jumala pakkoa käyttänyt
Kuin maalliset vallat julmat:
Hän vapaata sydänt’ on etsinyt,
Monet kärsien kiusat ja pulmat.
Vaan asunto, hälle kun tarjottiin,
Oli ränstynyt ollut jo kauan,
Ja milloin hän sattuikin ystäviin,
Ne hoippuivat nojassa sauvan.
Siks siirtyä päätti hän taivaasen,
Hyvin kauas ja korkealle;
Hätähetkinä, ihmisten huutaen,
Alas astua maailmalle.
Vaan siitä on seuraus alhaalla
Sekasortoinen maailmanvalta:
Jalo herramme meistä on kaukana,
Hätähuuto soi kaikkialta.
Cannes 13/2-2/3
MURHELINTU.
Kottarainen, se murhelintu,
Jota harvasti mainitaan,
Oli oppinut elämältä
Pienen, pienosen laulun vaan.
Kottarainen, se tumma lintu,
Lauloi pienosen säveleen,
Minkä lauloi, sen totta lauloi,
Se koski kuulijan sydämeen.
Cannes.
MEREN RANNALLA.
Meri valtava, keuhkos anna
Avaruutta mun hengittää,
Väkivoimasi mulle kanna
Luonnon ääriä yllättää.
Meri valtava, sydänpalkeet
Anna myrskyssä kestäntään,
Luonnon riehuvat voimat, alkeet
Tahdon tarmolla säätämään.
Sitten tyynessä anna mieli,
Joka maailmat kuvastaa,
Josta välkkyisi taivaan kieli,
Vaikk’ on pohjassa vankka maa.
Rikasriistaiset meren nielut
Minä sieluuni tahtoisin,
Sinne hurmaisin ihmissielut,
Satulinnoihin kirkkaihin.
Onnenmettä kuin mehiläiset
Kellareissani keittäisin,
Mut taas onnesta päihtyväiset
Myrskyn siiville heittäisin.
Merikäärmettä vastaan veisin
Heitä hurjahan taisteluun
Enkä uupuisi kyyneleihin,
Tuskan, onnenkin vaihteluun.
Meri lienenkin rantalaita,
Aalto pohjattu, katoton,
Pilvilentoni raja-aita
Oman painoni pakko on.
Utusiipenä päivän alla
Ylös kirkasna karkelen,
Sieltä mielellä raskahalla
Painun maaemon paarmaillen.
Kiehun, riehun ja etsin merta,
Yhteisrientojen pauhinaa,
Mutta kaipaus joka kerta
Ylös, ylös mun nostattaa.
Hyrski, sieluni, riehu myrsky,
Jos se aaltojas puhdistaa!
Toki ankarin, tuimin tyrsky
Rannan hiekalle raukeaa.
SANKARI.
Valonsankari, aurinko,
Sinun matkas on mainio:
Nouset loistossa, kunniassa
Niinkuin paavikin valtikassa.
Mut et kansoja kerjää, kisko
Etkä valheita heille visko.
Sinä lämmintä valkeutta
Kylvät, kasvatat rakkautta.
Nostat ruusun ja neilikin,
Lemuhuulisen narsissin,
Mimosan, kultia kukkivan,
Eukalyptuksen korkean.
Jalo palmu ja sypressi
Kohti taivasta pyrkivi,
Sitrun, viikuna, viinimarja,
Tuhatsilmäinen kukkasarja
Päivän lemmestä päilyvät,
Pippurmarja ja piikkipensas
Oman luontonsa näyttävät.
Sisiliskokin, käärme, konna
Ovat tahdosta auringon —
Nehän nostavat taistelon:
Muuten maailma toimetonna
Kuollut, keinoton, kurja on.
Jalopeura ja kotka, ne
Aasit nostavat valveille.
Mutta auringon valta, muista
Ylin, voittavi taisteluista:
Näitkö riehuvan myrsky-yön?
Päivä päästi sen pauhinasta;
Tunnet raakojen rosvo työn —
Valo auttavi vainojasta.
Valon kulku se vainoo maata,
Ettei kuolema voittaa saata.
Miksi säikyt, kun pilvehen
Näet peittyvän päivyen?
Miksi auringon vaipuessa
Suru sulla on katsehessa?
Alas Esterelvuoren taa
Valon sankari uppoaa.
Meri siellä sen ottaa vastaan,
Niinkuin äitikin lempilastaan,
Rinta hehkuen purppurasta,
Pojan kaunihin kunniasta.
Kukka silmänsä ummistaa,
Iltalauluja kaikuu maa.
Miksi riennätte pilvet sinne?
Päivän haudalle vaiko minne?
Miksi Esterel synkkä on?
Hautakumpuko toivoton?
Pilvet varjoja sinne heittää,
Suruharso sen kasvot peittää.
Itkee taivaskin. Tauotkoon!
Valo ei väsy taisteloon.
Pääskyt muuttivat Afrikkaan,
Mutta palaavat aikanaan.
Kesyn pääskynpä seurassa,
Valon noustua uutena,
Palajamme taas pohjolaan
Pimeyksiä voittamaan.
Cannes.
KEVÄTVIRRAT.
Soista, järvistä
Jäät on lähtennä,
Vesi vuorilta
Vierii virtoina,
Salon sydämet
Taas on lämpöiset.
Nuoret virrat, te
Minne riennätte?
Mit’ on kiirettä?
Päiv’ on pilvessä,
Sumu peittää maan,
Miss’ on taivaskaan?
Sydän taivaan on
Tyly, tunnoton.
Vallat korkeat
Lain rikkovat.
Nuoret virrat, te
Minne riennätte?
Virrat vastaa: me
Tiemme tiedämme.
Yksi aatos on
Meillä verraton:
Elää tahdomme,
Siksi riennämme!
Elää omasta
Suomen voimasta.
Kivet käännämme,
Pyörät väännämme,
Luomme kukkia,
Kevättoivoja,
Luomme vainiot
Maassa mainiot;
Kevätsydämen Voiman
lämpöisen
Maalle annamme —
Siinä uhrimme.
Aikain menneitten
paisteinen
Meidät vapahti,
Työhön valmisti.
Meidän rinnassa
Aik’ on tuleva.
Nuorta verta me
Täynnä hyrskymme,
Nuorta voimaa me
Tuomme Suomelle.
Matka kirkastaa,
Liitto vahvistaa.
Suuren, mahtavan
Virran hohtavan
Luoda tahdomme
Suomen rannoille
Lämmön tuojaksi,
Suven suojaksi.
Meiss’ on valkeutta,
Vaikk’ei taivaalla;
Meiss’ on oikeutta,
Vaikk’ei korkeilla: —
Kevätvalkeus,
Elämänoikeus.
Ne ne voittavat
Väet valtavat,
Ne ne uudestaan
Luovat valonmaan.
Kevätvirtoja
Voitte uskoa.
Sveitsi, Vevey 30/4
SVEITSI.
Vuorivirta pauhaten
Rientää Lemanjärvehen.
Kirkasta se välkkyy mieltä,
Vapauden kertoo kieltä.
Niinkuin Suomen virroilla
Sill’ on paljon toivoja.
Mut ei yhtä usein se
Pettyne.
Niitty heinäsirkkoineen,
Heilmäpuineen, kukkineen
Tuntuvat kuin tuttavilta,
Lupaavilta, tuoksuvilta;
Hymyilevät päivälle
Niinkuin lapset taatolle.
Vaan ei niillä pelkoa
Hallasta.
Paljon yhteiskukkia
Tääll’ on, joita Suomessa,
Ihmisissä paljon somaa,
Tuntuu kuin ois meidän omaa.
Mutta tääll’ on tyydytys,
Kansan tahdon täyttymys,
Tääll’ on Suomen toivomus:
Vapaus.
Valistus ja vapaus,
Joista puhkee rakkaus,
Joka vieraat veljestyttää,
Uskot, toivot lähennyttää:
Heikkoin syöjät, sortajat
Ihmisiksi muuttuvat.
Milloin, Sveitsi, Euroopat
Valloitat?
Vevey 3/5
PALAUSTUNNELMA.
Etelässä lämpimässä
Sydän kaipaa Suomeaan,
Halki myrskyn sinne soutaa
Kallioiseen rantamaan.
Kylmä viima vinkuu vastaan,
Taivas lunta tuiskelee,
Kevätkuussa lehti kuihtuu,
Sydänparkaa kirvelee.
Pilvessä on kansan mieli,
Silmä epäluuloinen,
Epätoivo sydämessä —
Missä luottamus on sen?
Missä toivo, kotirauha,
Yhteisonnen kukkanen?
Ennen toinen toiseen luotti,
Miss’ on turva lakien?
Sydän kotioksaa etsii,
Siinä surren laulaakseen;
Ehkä vaihtuis inha ilma,
Päivä paistais uudelleen.
Mut ei mulla kotikolkkaa,
Minne pääni kallistan —
Tuvan takana on turve,
Sinne, — sinne torkahdan.
Näen siellä unta synkkää
Riistetystä maastani,
Likaisista urkkijoista,
Taisteluista kansani.
Näen unta enkä herää,
Kunnes voittaa vapaus,
Kunnes laki maata valvoo,
Koittaa kansan oikeus.
Hanko 23/5
ELÄMÄN LAHJAT.
Maan lahjat, taivaan antimet
Mit’ ovatkaan, kun kerskailet?
Kuin ruoho, lehti vihreä,
Vain kesäkauden kestävä.
On onnellisin tunnelma
Kuin kukan tuoksu tuulessa,
Pois haihtuva ja vaihtuva.
Tekosi, toimes parhaimmat,
Kuin hedelmät puu, luovutat
Ja onnen ehkä nautit siitä,
Etteivät lapses hylkää niitä.
Ja elämäsi iltana
Alasti seisot tuulissa,
Kuin viikunapuu syksyllä,
Odottain uutta kevättä —
Jos tohdit, jollet vapisten
Epäile voimaa juurien.
5/7
KÄY VASTAKIN!
Tiesi totta se pieni lintu,
Olalleni kun lennähti:
Tiesi kuinka mun sydämeni
Kovin lempeä kaipasi.
Tunsi varmasti linnun lapsi,
Kuinka kaihosin ystävää,
Siksi riensi se rinnoilleni,
Tahtoi mieltäni viihdyttää.
Mutta maailman silmä sattui,
Siitä lintuni säikähti:
Kauas karkasi — minne, minne! —
Ken sen etsi ja ennätti.
Kiitos, kultainen linnun lapsi,
Että muistit mun kerrankaan;
Jollet eksyne ainiaksi,
Käänny luokseni uudestaan!
Lennä luokseni! ynnä sitten
Suomen lohduksi lauletaan;
Läpi kaihon ja kyynelitten
Toivon laulamme kukkimaan.
Koivula 17/7
ALAS VÄÄRYYS.
Oli aika, kun ihminen pilkottiin,
Jäsen lyötiin pois,
Ja ne lintujen ruuaksi viskeltiin,
Että rangaistus julmemp’ ois.
Tapa raaka se jäi. Vaan sielumme
Nyt hienoksi silvotaan,
Kun julkinen kieli, kun soihtumme,
Sana lentävä kahlitaan.
Ja mikä on kallihin — rakkaus
Isänmaahan — se kielletään
Ja synnyinmaaltamme oikeus,
Terä silmämme, riistetään.
Näin kaikki kun meiltä on riistetty,
Mikä suurt’ on ja kallista,
Niin sielumme, hienoksi kehrätty,
Sekö löytäisi rauhansa?
Ei sielumme ennen rauhaa saa
Kuin oikeus kruunataan:
Käsi levoton auralta herpoaa,
Kun lait käy horjumaan.
Ja kansan huutoja tuulet vie
Yli maan, yli maailman:
Alas vääryys, oikeudelle tie,
Valo, vapaus valtahan!
Helsinki syksyllä.
VALOSSA.
Alat laajat, suuret maailmat
Silmissäni joskus loistavat,
Kaikki tähtitaivaan kultaamat.
Toisinaan näen pienen lemmenkukan,
Immen silmän taikka hienon tukan,
Nekin kaikki taivaan kultaamat.
Joskus mulle kaste ruohossa,
Pieni helmi suur’ on maailma,
Kun se vaan on taivaan kultaama.
Äiti, koti, kansa, synnyinmaa
Valon valvattina heijastaa,
Kirkastuvat taivaan kullassa.
TAIVAASEN.
Olen varma, että kukka niinkuin puu,
Jonka latva korkeutehen kohouu,
Uskoo kasvavansa taivaasen,
Sinne silmäilee se tuoksuten,
Eikä epäile kuin ihminen
Eikä petykään: — Jos alhaalla
Tai ylhäällä on ilma puhdasta
Niin kaikkiall’ on yhtä taivasta.
VIELÄ KAIPAA.
Beethoven, suuri mestari,
Hän sieluansa soinnutti.
Sit’ antoi kuulla maailman
Ja luuli senkin sointuvan.
Se kuunteli ja kyynelteli
Ja käsiänsä paukutteli,
Ett’ ois sen luullut noussehen
Jo maailmoihin sointujen.
Vaan mestari kun taukosi,
Niin joukko vaiti kaipasi
Ja vielä kaipaa — milloinka
Luo kukin itse sointunsa?
MENNYT.
Veti arpansa nuorukainen,
Sotilaaksi hän kutsuttiin:
Siit’ on asti nyt hurjanlainen,
Juopi itsensä juovuksiin.
Surumielin hän nauru suussa
Kylän raitilla rallattaa,
Eikä viihdy hän työssä muussa,
Senkuin tyttöjä petkuttaa.
JÄRKI JA SYDÄN.
Oi, sydämen murhasit rinnastasi,
Kun viettelit kultaisen omenani
Ja hylkäsit — sydämes tapoit.
Sua järkesi johtaa armoton,
Kuin terävä partaveitsi;
Se järki se kesytön, villi on,
Kuin murhaajan käsissä peitsi.
Varjelkoon Herra sun tieltäsi
Mun lastani, mun lastani!
Mun lapseni itkee, itkussansa
On sydäntä — olkoon se lohtunansa.
Mun lapseni sydän ei kuollut.
Se sydän sorrettu, sairas on,
Vaan syvempi entistänsä.
Laps ei ole sieluton, tunnoton,
Vaan säilytti elämänsä:
Hän itkee menneitä kukkiaan,
Vaan sydänhän kukkii uudestaan.
SUURET LAHJAT.
On hällä haukan kynnet
Ja sydän ilveksen;
Hän kuinka tehdä voisi
Jalotöitä ihmisten?
Hän rosvon koulut kulki,
Kehitti lahjojaan;
Miks ihmisrakkautta
Nyt hältä vaaditaan?
Jos kyntensä hän peittää,
Kun seura vaatii sen,
Hän julmuudessa muuten
On kissan vertainen.
Jos leijonan ei töihin
Hän nousta jaksakaan,
Niin saaliin vuoksi suostuu,
Kuin karhu, tanssimaan.
Hän ketun konstit keksii,
Kun viisast’ etsitään
Ja hammastaan hän näyttää,
Kun kysyt sydäntään.
Siis hällä suuret lahjat
On, mutta villit vaan,
Tok’ ihmisenkin arvoon
Hän nousee toisinaan.
IHMIS-ELÄIMIÄ.
Satu vanha kertoo: Löytyi luoto,
Jossa eläimill’ ol’ ihmismuoto.
Muuten elivät ne eläimiksi:
Joitakuita luultiin lampahiksi,
Joita ihmisrevot keritsivät
Taikka heitä suuhun pistelivät.
Ihmispukki vuohineen siell’ eli,
Että luoto pahoin löyhkäeli.
Jotkut ilmaisivat julmaa sutta,
Muiden syöjää perin paatunutta.
Ihmismuodon alla itse siat
Säilyttivät hekkumaiset viat.
Orja, oppimaton ihmis-aasi
Pistot kärsi, vasten mielin raasi.
Joukoss’ asui joku virkku hepo,
Jolle työstä harvoin suotiin lepo.
Moni ihmislehmä minkä säästi,
Käärmemiehet lypsämään sen päästi.
Itse koira, aivan ihmiskuono,
Muita haukkumaan ei ollut huono.
Mirri, sekin ihmisviiksinensä
Muiden vainoon uhras sydämensä.
Mutta haukat, kotkat, leijonat
Ihmisinä voiton ottivat:
Nimitettiin vapaasukuisiksi,
Ne kun jouten jäivät, vapahiksi.
Sellainen se luoto. Mutta meillä
Sama satu uudistuu kuin heillä.
MUISTOSSA.
Sun unhotanko? — en koskaan.
Vaikk’ eläisin niinkuin taivas,
Niin vanhaks, harmajaks;
Vaikk’ eläisin niinkuin taivas,
Niin onnen runsahaks.
Minä paljon karvasta, katkeraa
Voin matkan varrella unhottaa,
Se raskas, raskas on kantaa.
Mut onnellista ja kirkasta
Elämän muistoa, toivoa,
Pois sit’ en hentoisi antaa.
Sun kultakutrista nuoruuttas,
Sun kirkassilmäistä taivastas;
Mun untani, toivon-unta,
Kuin puhdasta alppilunta —
Niit’ unhottaisi en koskaan,
En koskaan.
KOHTAUS LÄHTEELLÄ.
VÄINÖ.
Miks ei mulla mieli vakaa?
Miks ain’ uutta
Ihanuutta,
Suloisuutta
Ajan takaa?
Sano, Aino immyt, sano,
Miksi mulla on
Aivan loputon
Kauneuden, rakkauden jano?
AINO.
Siksi, ettet milloinkaan
Maltu pohjaan siemaamaan
Kauneutta,
Rakkautta.
VÄINÖ.
Ajatuksen lausuit soman!
Pohjaan ken juo pohjattoman?
Sano, Aino immyt, sano,
Kuinka voisi lähteen jano
Tyhjentää maan uumenhetteen?
Vaikk’ on täynnä silmä lähteen,
Sydän sen on janoinen,
Aina ahmii pohja sen
Syvyydestä uumenten.
AINO.
Niinpä niin, mut lähde se
Juottaa lauman, virran uoman,
Antaa taivaankaaren juoman,
Antaa suukon suukolle —
Mit’ annat, kitsas, minulle?
VÄINÖ.
Anteeks, Aino, tänne juokse,
Sydänlähteheni luokse,
Paina tänne pääsi musta,
Annan janon sammutusta!
Tyttö huima metsään viisti,
Lähteheltä suukon säästi.
KAHLEENI.
Sun silmäykses,
Niin lempeä, hehkuva silmäykses
Minut ensiksi hurmasi.
Sun kättelysi,
Niin pehmeä, hempeä kättelysi
Minut luoksesi kiskalti.
Sun sydämesi,
Niin luottava, lempeä sydämesi
Minut valloitti viimeksi.
Sun silmäsi
Mun hurmasi,
Sun kätesi
Mun kiskalti,
Sun sydämesi
Vei omaksesi.
Nää kolminkertaiset kahlehet
Lie ainaiset, oi ainaiset!
KOKO TAIVAS.
Koko taivas tuikuttaa
voi yhdessä tähtösessä.
Koko puhkeaa
vain ruusun nupposessa.
Sulous kaiken keväimen
voi täyttää leivon sävelen.
Ja kaiken maailman kauneus
on mulle impeni rakkaus.
PUHTOINEN.
On kaunis, valkea kukkapuu,
Se kummun rinnassa hohtaa;
Se lintuin lauluhun havahtuu
Ja päivänpaistetta kohtaa.
Puut suuremmat sitä suojelee
Ja kaunis kansakin ihailee.
Kun sitten valkea kukkapuu
Hedelmäterttuja kantaa,
Niin niihin nuoriso ihastuu,
Puu heidän poimia antaa.
Sen puun on lehtyet puhtoiset
Kuin paratiisilinnun höyhenet.
Hyv’ olla valkean, puhtoisen,
Kun kaikki antavat suojaa,
Kun kukka tunne ei tuulien,
Ei myrskypilvien tuojaa.
Puut suuret siitä kun kertoivat,
Niin puhtaan silmät ne kostuivat.
JOULUYÖ RIVIERALLA.
Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen,
Se hohtaa alpin harjalta,
Vaan kaukana se valkoinen
On lauhkeasta laaksosta.
Mut alpin rintapuistossa
Oransi hohtaa kultiaan,
Sen toinen oksa tuoksuva
Suo morsiuskruunuun kukkiaan.
Ja meren luona, rannalla
On jouluaatto. Joulupuu Siell
’ loistaa, käydään kirkossa,
Soi tiukukellot, paistaa kuu.
Ja tuikkii taivaan kynttilät.
Mut yö ei lunt’, ei unta nää,
Vaan tuulet tuntuu lämpimät —
Ei sentään kodin lämpimää.
⁂
Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi
Ja lasten riemu, se aina uusi
Ja kodin lämpöinen juhlamieli
Ja oma kansa ja äidinkieli! —
Ne joulun tuovat,
Ne lämmön suovat.
Mut etelässä ei kotia, —
Se on kadulla.
Kodittomalla kulkijalla
On kotilietensä taivas-alla:
Maailman suuri yhteisliesi,
Kuin joulun sankari yhteismiesi.
Jo kuulen aasien ammovan,
Näen päivän syntyvän, nousevan:
Se alpin neitsythelmasta
Kohottaa kirkkaan otsansa.
Nyt pienet tähdet ja suuri kuu
Pois väistyy, haipuu — ne kainostuu.
Mut maassa suurten, pienien,
Veshelmien ja kukkasten
Sydämet, silmät kirkastuupi, —
Maa hallelujaa kajahuupi.