KÄSITYSTEN.

Pellervon päiviä avattaessa 29 p. tammikuuta.

Nytpä on kiihkeä pellon työ!
Silmistä, mielestä pois nyt yö!
Suomi on tehtävä Amerikaksi,
Vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.
Lämpimiksi on luotava soita,
Kirnuttava on turpeista voita.
Rikkautta on luotava,
Markkinoille se tuotava!

Yhteistyöhön jo maamies käy,
Toimi ja vilkkaus — eikö ne näy?
Eikö jo Suomessa vahva ja heikko
Käy käsitysten, veljenä veikko?
Vitkastellako aika ois hiljaa?
Maailman markkinat vaativat viljaa,
Suomesta toivovat nousevan
Kansan toimevan, pontevan.

Sydäntä, päätä ja kättämme
Kysytään meiltä, kun yhdymme.
Kysytään kirkasta, reipasta mieltä,
Ettemme maailman valtatieltä
Väistyisi kilpailun tuoksinassa.
Tarpein taistoss’ on tarmoa kassa.
Yhteistoimi luo kassoja,
Meille ja maallemme aarteita.

Ei pidä pilviksi vaihtua,
Lampena höyryksi haihtua.
Luokamme yhdessä valtava vuoksi,
Nouskamme verraksi kansojen luoksi!
Suomi, jos yhtyä, toimia kehtaat,
Pyörität maailman myllyt ja tehtaat,
Hengen valtoihin aineen tuot,
Kehität vanhaa, uutta luot.

MERANIN RUUSU.

Hän Meranissa mulle näytti
Nuo silmät taivaan haaveiset,
Ja sydämeni niillä täytti
Ja kietoi multa aatokset.

Nyt kaikkialla missä liikun
Mua seuraa ruusu Meranin;
Jos maalla käyn tai merta kiikun,
Hän tuopi päivänpaistehen.

Kun missä seutu viljavoipi,
Hän siellä nostaa kauniin pään
Ja kevättä kun rastas soipi,
Min’ eksyn häntä miettimään.

Hän on kuin liikkuis kaikkialla
Miss’ siintää taivas, kukkii maa,
Tok’ on hän tähti taivahalla,
Jonk’ voi kättä saavuttaa.

Mut kaukaakin hän mulle siintää
Ja hehkuu hellää lämmintään.
Molemmat meistä toistaan kiintää
Ja sentään kulkee yksinään.

17/2

LEIRILAULU.

Järvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät,
Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur,
Työn kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat,
Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa.
Meidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata,
Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!

Kansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana,
Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo!
Työtä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä,
Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi.
Valppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan,
Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.

Aurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu,
Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies!
Kuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan,
Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois!
Voimaa meissä mit’ on, oi, korkeakoskena nouskoon,
Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!

Innoks ilkeät’, ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan:
Suomesta versova on oikeus-urhojen maa.
Sankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon,
Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy.
Pois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka!
Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.

Pois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume
Kansalles onnea luo, siit’ oma onnesi juo!
Ken luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi,
Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi:
Kirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät,
Voittiko, kaatuiko hän — hän elämään toki jäi.

Kuulkaa kannelkaikua, laulumme siivin jo soutaa!
Vallasta talven ja yön kansako noussut jo on?
Nuoruus, mieheys, vanhuus — kaikki ne kaartuvat leiriin:
Leiri se on isänmaa, kaikk’ ovat vartiat sen.
Kuin kevät-aamuin, riennämme toivoa palppavin rinnoin
Työhön ja taistelemaan puolesta kallihin maan.

Keväällä.

PIENTEN SANKARI.

Herodes laittoi tappamaan
Pois pienet Betlehemin maalta,
Niin tahtoi tappaa ruhtinaan,
Joll’ on nyt pienten suurivalta.

Maailman suuret mahdillaan
Nyt pieniä taas kauhistavat
Ja luullaan: pienten ruhtinaan
He maailmasta teurastavat.

Vaan pienten sankar löytää maan,
Sen, joss’ on hälle turvalehto:
Hän sieltä kypsyy aikanaan,
Miss’ säilyy valistuksen kehto.

Ja vainot, surman-iskut ne
Vaan Mooseksia kasvattavat
Ja kansaa messiakselle
Herodes raukat valmistavat.

Pääpapit, Pontiukset, oi,
He rauhan herraa ristiin lyövät!
Mut haudastaan hän nousta voi,
Vaan madot sortajoita syövät.

Uus sankar, kirkas hengessään,
Vie kansat oikeuden teille,
Niin vainonmieskin mielellään
Taas veljen kättä tarjoo meille.

Lugano 7/5

”ROSENHÜGEL”.

Mäki kaupungin on likeinen,
Ruusukumpu nimikin on sen.
Näki sieltä alppivuoria
Lumipäitä,
Näki virtoja ja laaksoja
Viheriäitä,
Näki kauas sekä korkealle
Ympäristön kevätmaailmalle.
Minä ruusukummult’ etsin ruusuja.
Missä silmäni, kun niit’ en oivalla?
Etsin oikealta, vasemmalta,
Kysyn kummun kukkamaailmalta.
Enkä huomaa, kunnes eteheni
Juoksee lapsilauma hehkuposki,
Jossa vielä virtaa riemunkoski.
Minä nostan yhden rinnoilleni,
Suutelen ja päästän valloilleen,
Jätän sitte kummun kukkineen. —
Siinä parvi alppiruusuja,
Jalovalkoja ja vuokkoja —
Usein muistelen heit’ uudelleen.

Chur 10/5

KUKKA KALLIOSSA.

Kysyin:
Miksi, pieni, hento kukkanen,
Juurruit kylmään kallioon?
Salli, etsin poven lämpöisen,
Vien sun mustan mullan uumentoon.
Siellä kaunihimmin kukkisit.
Mietihän, jos siihen suostuisit!

Vastasi:
Lämmin rakkaus mun kiinnitti
Tähän kylmään pohjahan.
Sydänvereni sen pehmitti,
Että nytkin näät sen kukkivan.
Vieras multa voi mun kuolettaa,
Suo mun kallioita kaunistaa!

17/5

TULE!

Tule tyttöni, soma sirkkuni,
Sulle lempeä laulelen!
Kuin niityn sirkka kukkaselle,
Kuin lintu laulaa lintuselle,
Sulle lempeä laulelen.

Tule tyttöni, oma impeni,
Sulle kultia kuiskutan!
Kuin lintu kaiken alkukesän
Viserti, kunnes laittoi pesän,
Sulle kultia kuiskutan.

Tule tyttöni, rakas rauhani,
Pesän lämmintä lietsomaan!
Kas lämpimällä sydämensä
Myös lintu hautoi pesäsensä,
Sitte syötteli poikiaan.

Tule tyttöni, ainut armaani,
Pian pienoset piipottaa!
Ja syys tuo meille onnen ajat,
Kun näämme lentämässä pojat,
Voimme huoleti huoahtaa.

24/5

SUURTEN LAULU.

Mit’ onkaan teillä tehtävää
Maailman tällä puolla:
Kun suuret kansat henkiin jää,
Te pienet voitte kuolla.

Ja hautajaiset hartahat
Me teille valmistamme,
Kun pettäjille patsahat
Maan päälle nostatamme.

Ken mestari on murhaamaan
Pois pienet, heikot maasta,
Hän laajennelkoon heimoaan,
Hän oikeudest’ ei haasta.

Niin sitten kukkii kolossit,
Nuo vahvat ruumiiltansa,
Vaan hengen heimo, sankarit
Ne pääsee hautahansa.

Mit’ oiskaan heillä tehtävää,
Kun maa on orjain paula:
Ei ihmisyyttä kansa nää,
Ei vapaudesta laula.

Schaffhausen 24/5

SUOMALAISEN PERUSKIVELLÄ.

18 p.

Impi kaunis, hyvin kasvatettu,
Somimpia taiteen tyttäristä,
Kultakutri intohimon impi,
Vilussa on kauan värjötellyt,
Hataran ja harvan katon alla,
Kylmät kesti, monet tuiskut tunsi,
Toki kauneutta kannatteli,
Ihanteihin meitä innostutti,
Vilussakin, hallan huokuessa,
Kukkasia kuplehti sen rinta,
Kieli helkehti sen kultasuussa
Niinkuin helmet kultakuppisessa,
Että mieli kaiken kansan syttyi,
Veri vitkas kuumeni ja kiehui,
Kiehui rakkautta impehemme:
Kodin päätti kultaselle laittaa,
Linnan liikkuvalle, toimivalle,
Aina lämpimälle, lemmitylle,
Teaatterin Suomen näytelmälle —
Pohjapaasi laskekaamme sille!

                                                   ⁂

Emme laske pyramiidin pohjaa,
Jonne vanha suuruus haudataan.
Elämä ja toivo meitä ohjaa
Toiminnalle talon laittamaan:
Hengen hehkuvalle toiminnalle,
Aina kasvavalle, kukkivalle.

Mistä kaunis korkenee ja hyvä,
Joka kestää aikaan kaukaiseen,
Sillä perustus on vankka, syvä,
Juuret kaiventuvat uumeneen:
Syvällä on suuren hongan juuret,
Maamme pohjakalliot on suuret.

Suuret aatteet, hengen siemenjyvät,
Poven vaativat myös lämpimän:
Kansan henkehen ne syventyvät,
Tuovat kukan, tuovat hedelmän.
Taiteen pohja on ja asuinhovi
Ihmisyyden laaja, lämmin povi.

Ihmisyyttä muodoin suomalaisin
Palvelee myös Suomen näytelmä,
Suomen mielin, Suomen miehin, naisin
Tältä pohjalt’ elpyy elämä;
Nousee kaunis taiteen palmupuisto,
Pyhä metsä, pysyväisin muisto.

Syvään, syvään paasi painakaatte,
Talo taatkaa aikaan ainaiseen!
Taiteen taikavoimaan luottaa saatte,
Kansan kiehtoopi se kukkineen.
Eikä sinnes kuole Suomen kansa
Kuin se lempii kieltään, taidettansa.

PIKKU TYTÖLLE.

Kun meri on laaja ja laiva yksin,
Sit’ aallot uhkaavat eksytyksin,
Oi silloin yksikin tähtönen
Sen voipi ohjata reitilleni
Sin’ ollos, tyttö, se tähtönen!

Mies metsän taivalta yksin astuu
Ja myrskyn pauhussa läpi kastuu,
Niin pieni torppa ja tuike sen
On hälle lohdutus lämpöinen:
Ole, tyttö, tuike se herttainen!

Jos missä maailmass’ istut, liikut
Tai kotikoivujes alla kiikut,
Niin hellän päivyen paisteena
Valoa murheeseen vilkuta
Ja hoida maallesi kukkia!

Vaan itse toivotko palkkiota?
Oi, muista kansasi, itses voita!
Kuin sade auringon liitossa,
Niin kotimaatasi virvoita,
Vaan palkkaa — sit’ elä odota!

2/7

MIESTEN LAULU.

Pois voihke ja itkun hyrske,
Käy työhön ja toimintaan!
Pois veltto ja toivoton tyrske,
Ei viel’ ole kuolema maan.
Ole kylmä kuin kallio jäinen
Ja valtavan itsepäinen
Elinvoimasi ponnistaan!

Mies, synnytä tuntees työksi —
Suupalturit, vaijetkaa! —
Ota rautainen rohkeus vyöksi,
Mieskunto se voiton saa.
Ole oikeutt’ uskovainen,
Luo maailma suomalainen,
Joka henkeäs heijastaa!

Jos meissä on karhua vielä,
Jos kynttä ja hammasta,
Ne hiokaa työllä ja hiellä,
Petoparvi on vastassa.
Mies miehelle kättänsä antaa,
Kun kalleinta maallensa kantaa —
Nuor’, itseäs valmista!

Pois harkinta! anna mit’ annat!
Mikä liiaksi kallist’ ois?
Jos saiturin säkkiä kannat,
Jää kunniakaartista pois!
Pien’ itsesi anna ja siitä
Sinä kansasi kunnia niitä, —-
Se kaunista, suurta lois!

Savonlinna 3/8

NUORISO!

Nuoriso reipas! Suomea suojelemaan joka sormi!
Onnemme juurien maa, toivomme kukkien myös.
Pieni on kansamme rauhaisa, suuruudella ei loista,
Arvo ja rikkaus sen olkoon kunnia työn!
Paljoudellaan ylpeilköön erämaan tomu, hiekka,
Suuret kansat ne kanss’ joukoilla korskua voi.
Pienten mahtina maailmassa on kestävä kunto,
Tarmosi talleta siis, kuntosi kasvata töin!

Neuvona sulla on huol’ isänmaastasi, kansasi murheet,
Kauniimmin kuka voi neuvoa kuin suru maan? —
Jää kotimaahasi, viihtyös kaihosan äitisi luona,
Tee pesä, perhe, ja maa onnea antavaks tee!
Turhaan ei mene työs, vaikk’ itse et voittoja niittäis:
Rauhan mielesi saa, kansasi jälkehes jää.
Aarteistas ihaninta on nuoruus, luottava toivo,
Nuori on Suomikin, sun vertasi hurme on sen.

Siis isänmaatasi suojele, itseäs suojelet silloin,
Kansasi hengessä jää maass’ elämään sinun työs.
Nuoriso! Kallis on kansasi, ainoa heimoa Suomen,
Ainoa siskoista jäi, muut aron hukka kun söi,
Ainoa, jonka on pään yli paistanut aurinko armas —
Surma jos meidätkin syö, vieras ei töitämme tee,
Autioks jää sija silloin laulujen, toivojen kansan,
Kansan, jonka on työ raivata oikeus työn,
Jonka on kunnia kantaa miekan kohdalla kannel,
Hoitaa lämminnä lies, etsiä syntyjen tie.

Suomen kansako hukkuis tilkkana suurmeren yöhön?
Ensin kansallistyös ihmiskunnalle tee!
Sankariaika se meillekin koittaa, messias-aika,
Rinnoissa nuorison se kultaista kaikua soi.
Kaikki mit’ oikean, kauniin, suurhyvän siementä kylvät,
Uhri se kannettu on päiväksi kultaisen koin.
Mutt’ ole valpas, nuoriso! Kannelta suojele, soita.
Laaksoon, vuorille viel’ vartioparvia ja’a.
Taistelut, uhrit on tarpeen, kunnes on täytetty aika:
Oikeus voittohon vie! — miekkamme huotraan viet.

25/8

KALLIONIEMESSÄ.

Suomenkielen tutkijan kesäkodissa Eemilin 30 p. elokuuta.

Täällä korven kainalossa,
Sohinassa suuren metsän,
Vesijaksojen välissä,
Kovan kallion jalalla
Kaivelet kotimme kieltä,
Syntyjä sen selvittelet,
Laittelet lakipykälät,
Joille sointuvat sanamme
Perustuvat, parvittuvat,
Laajenevat lausehiksi,
Ajatuksien kuviksi,
Tekojen, tapahtumien,
Koko kansankin elämän
Oivimmiksi maalareiksi.
Täällä kuulet suomenkielen
Alkuääniä syviä,
Joita lainehet lipatti,
Lokit haastoi, luoto kuuli,
Joit’ on korpi kuiskaellut,
Kuusen, hongan huojuessa,
Vinkuessa vinhan tuulen,
Taikka lintu lauleskellut,
Käki kukkunut vakava
Keväthetkinä hyvinä,
Sadevihmakin sanellut,
Myrsky puuskaten puhellut,
Syksyöinä synkimpinä;
Täällä ukkonen opetti
Ilman rannat raikuviksi,
Kalliotkin kieleviksi —
Täältä kielitietäjänä
Sinäkin, Setälä Eemil,
Suomen alkukieltä kuulet,
Luonnonvoimien sanoja,
Kuulet, kuinka se syvälle
Sydämehen Suomen kansan
Painoi jälkiä jaloja,
Joista on kehinnyt kukka,
Jok’ ei kuihdu eikä kuole
Valtioitten vaihtuessa;
Kypsynyt on kultalaiho,
Jota ei hävitä halla,
Sotke sortajan orihit,
Vaan se vilja vehmastuupi
Syvällä sydänten maissa,
Sieltä laajeten, leveten,
Valloitellen vainioita,
Kunnes musta korven kohtu,
Oman sointunsa sulosta,
Ihastuen, ihmetellen
Välähtääpi, väikkyellen
Valon viljana hyvänä,
Suomen kielen kaikuessa
Leivosena lehdon päällä,
Satakielenä salossa,
Sulosuuna maailmassa. —
Silloin siellä työsi tunnet
Jälkiä jalon tekosi,
Henkesi hedelmämaita:
Kuulet kultakellosina
Sanan hienoksi hijotun,
Sydämesi syntykielen,
Suomen kaiken kansan suussa
Ylinnä ylistetyksi,
Kaikkialla kiitetyksi —
Ei kuin nyt tätä nykyä. —
Kuulet vietävän vesille,
Kauas maille vierahille
Kielen kirkkaita jyviä,
Suomen päivän paistamia,
Sun omasta kylvöstäsi; —
Silloin silmäsi ylennät
Päivien takaisten taakse,
Yli aikojen suruisten,
Katkerien kärsimysten;
Suomen suur’ajan valossa
Unhotat omat surusi,
Suuren toivon täyttyessä,
Peität pienet pettymykset. —
Siksi nyt sotia käymme,
Kestämme kovatkin päivät,
Valvomme valon hyväksi,
Suomen päivän nousennaksi.

JOULUAATTONA.

— Kas, äiti! taivaan joulupuista
Jo kynttilät kirkkaat loistavat!
Siell’ lapset auringoista, kuista
Iloiten tanssia mahtavat.

— Niin, siellä tanssivat maailmat,
Soi laulu miljonista suista.

— Kas, äiti, tuolla valpas kuumme
Se metsissä kiiltää, kimmeltää!
Sytytä meille joulupuumme,
Niin taivasta vaille emme jää.

— Ah, huolet mieltäni hämmentää,
Maan murhe sulkee laulusuumme.

— Oi, äiti itkee! Siksi juuri
Nyt kynttilät joutuin loistamaan!
Kun miel’ on raskas, murhe suuri,
Niin valoa silloin tarvitaan.

— Min’ olen toivoton kerrassaan,
Kun laki horjuu, maamme muuri.

— Miks, äiti, miksi toivon puutos,
Kun lapsia ympärilläs näät?
Meist’ alkaa pahan päivän muutos,
Sä meidän turvihin aina jäät.

— Sielt’ astuu taattonne, pystyyn päät!
— On taivas kuullut, äiti, huutos!

Niin orren alle astuu taatto,
Ja puistavi lunta turkistaan.
On valon, toivon jouluaatto,
Hän saapuu, muistikin lapsiaan.

Hei, pankaa kynttilät loistamaan!
On perhe toivon matkasaatto.

5/10

KÄY VOITTAMAAN.

Sin’ olet julma ja tunnoton,
Jos leikkiä silmänluontis on,
Jos hurmataksesi hurmaat vaan,
Mun jättäen verta vuotamaan.

Olen Hannibal, en Scipion:
Elämän arpia mulla on,
Mut en ole sortunut, heikkokaan —
Käy kanssani Rooma voittamaan!

On Rooma kunnian kaupunki,
Ja’an siellä laakerit kanssasi,
Ja onnen Pinciovuorelta
Sun rintasi täytän ruusuilla.

— Tok’ ennen voittoa, ruusuja
Meit’ orjain kotka voi ampua —
Viis siitä! kun korkealta vaan
Me taivaan lintuina langetaan!

TUNNUSTUS ARVOSTELIJALLENI.

”Tuot’ ajatellut olen monta kertaa,
Ett’ itsestään hän luulee liikoja —
Nyt Hannibaliin itseänsä vertaa:
Hän varmasti on suuruushulluna!”

— Siin oikeassa olet, ystäväni:
Mun vertaukseni on ontuva.
Ei miekaksi juur ole kynästäni,
En sotamieskään ole arvolta.

Ja arpeni, oi, niist’ on puhe turha,
Kun viel’ en ole silmäpuolena!
Nyt niinkuin muinen kannibaalein murha
Vain voittaa tunnustusta, arvoa.

14/10

KARJALAINEN LOITSU.

Hilpeä karjalainen,
Lempeä niinkuin nainen,
Toivokas niinkuin nuoruus,
Avoinen niinkuin suoruus,
Notkea niinkuin nöyryys,
Tuhlari niinkuin köyhyys,
Hetken lapsi kuin perho —
Poista nyt silmies verho,
Aattele loitommaksi
Aikojen ankaruutta,
Päiväksi raskahaksi
Kokoa pontevuutta!

Näe mitä vaatii aikas!
Vanhat ja uudet taikas
Ilmarin taidolla liitä,
Miehenä käyttele niitä
Vakavin, viisain mielin,
Väinämöisesi kielin.
Kansasi kontiopeuraa,
Snellman-Väinöä, seuraa!
Ain’ ole kestäväinen,
Jota ei surmat suista,
Rohkea Lemminkäinen
Vartijavirkas muista.

Sampoas suojele hengin
Ennenkuin orjarengin
Antaut alhaistöille,
Eksyen pitkille öille,
Kaakkolan jalkojen alle,
Ilkuksi sortajalle.
Tempaa tenhosa loihtu,
Valkeus, sielusi soihtu.
Karjala, Suomen vahti,
Sankaritehtäväs täytä.
Sulla on laulun mahti,
Nyt jalotöitäsi näytä.
Säilytä sielusi soitto,
Uusien päivien voitto!

Kaakossa yö on musta,
Paha sen on vaikutusta.
Yöstä on sorto ja viha,
Kateus, häijy liha;
Sokeus vimman on luonut,
Halpoja kiihkoja tuonut:
Käytä siis laulusi kieltä,
Valvota nukkuvain mieltä;
Opeta oikeus heille,
Totuus ja rakkaus näytä,
Viitaten viisasten teille,
Kannelta miekkanas käytä.

16/10

SUN KANSSASI.

Sun kanssasi suunnitella
Voin nousua korkeaa,
Ja korkeita aatemaita
Ja kirkasta maailmaa.
Sun nuoren henkesi luona
Mun ratsuni siivet sais
Ja kaunisten runomaitten
Yli kanssasi karauttais.

SUA AJATELLESSANI.

Sua ajatellessani
Sydän sykkii rinnassani
Valtavammin, puhtahammin.
Sua ajatellessani
Ihanamp’ on maailmani,
Päivä paistaa suotuisammin.
Sua ajatellessani
Lämpiävät laulelmani,
Sydän sykkii rinnassani
Toivovammin, uskovammin.

ONNI!

Ei onni tule etsien,
Se saapuu eläen.
Ei onni tule ulkoa,
Se nousee rinnasta —
Jos nousee;
Jos ei, niin herätä se sieltä,
Se kuulee omantunnon kieltä
Ja nousee.

EI KOSTOA.

Oo, miksi huudan julmaa kostoa
Mun maani kalliin sortajille!
He oikeutta eivät oivalla
Ja että vapaus on ihmisille
Kuin kukkasille —
Oo, kurjilleko huudan kostoa!

Voit heitä, Herra, siirtää taivaaseen
Ja siellä viisastuttaa heitä.
Aseta heidät siellä arvoilleen,
En kadehdi, tee heistä enkeleitä.
Vaan säästä maassa meitä,
Tääll’ ihmisyys taas päästä valloilleen!

Ja Aleksander vapaamielinen
Ja oikea tuo maahan meille!
Hän rakkaudella suuren sydämen
Meit’ ohjaa onnen valtateille,
Jaloille Speranskeille
Ja totuudelle korvans uskoen.

Ja suomalaisiansa suojellen,
Hän rakkausvallan uuden luopi,
Ja luottamuksen tammen tasaisen
Hän maassa juurtua taas suopi,
Niin toivon kirkkaan tuopi,
Kun rauhan turvaks antaa oikeuden.